—Mene metsään tuonne, minä tulen rantatietä jäljessä, mumisi Oskar.

Veret leimahtivat ylös Marthan poskille, hän nyökäytti hiukan päätään, kiirehti askeleitaan porttia kohden ja katosi metsään.

Kun Holm vähän sen jälkeen meni rannalle, näki hän Marthan ylempänä,
Valkeiseen viettävän kallion reunalla istumassa.

Hän nousi sinne myöskin. Seisahtui Marthan eteen.

—Sinun täytyy lähteä täältä pois, Martha, sanoi hän matalalla, mutta päättävällä äänellä, hypistellen huulipartaansa ja kiinnittäen käskevät silmänsä tiukasti Marthan värähteleviin kasvoihin.—Välttämättä, niin pian kuin mahdollista. Keksi joku syy, sano itsesi sairaaksi, tai jotain muuta semmoista.

—Mitä varten? kysyi Martha pelokkaasti. Hän jäi istumaan kädet ristissä polven ympäri ja katsoi ylös häneen melkein rukoilevasti.

—Mitäkö varten? Etkö sinä ymmärrä, ettei tämä käy laatuun. Minun on kiusallista tietää sinun olevan täällä.

Martha oli murtunut. Vaihtelevat mielen liikkeet olivat kaiken päivää häntä raastaneet. Nyt ei hänellä enää ollut voimia mihinkään, hän oli kuin maahan lyöty ja nöyrtyi kohtalonsa alle. Ei hän kyennyt mitään vastaamaan, kuumat kyyneleet herahtivat alas hänen poskilleen.

—Ota asia järkevästi, jatkoi Holm hiukan lauhkeammin. Sille ei kumminkaan enää mitään voi. Ja tiesithän sinä kaiken aikaa, ettei sitä ikuisesti kestäisi. Ennemmin tai myöhemmin siitä kumminkin oli loppu tuleva. En sinua siinä suhteessa pettänyt turhilla lupauksilla.

Eihän hän pettänyt, totta se oli, itseään sai Martha syyttää. Hän oli hetkellisen onnen tähden uhrannut tulevaisuutensa, koko elämänsä. Mitä auttoi nyt katumus ja kaihoinen mieli? Tehtyä ei enää tekemättömäksi saanut.

Yhä nopeammin valuivat vedet alas hänen poskiaan pitkin. Ne saivat tippua alas helmaan, hän ei välittänyt niitä pyyhkiäkään. Silmät suurina hän katseli taivaan rantaa Valkeisen toisella puolen, eikä äännähtänyt, vaikka Holm seisoi siinä vieressä vastausta odotellen. Hiljaisuuden katkaisi vaan nyyhkäykset, jotka silloin tällöin nousivat hänen povestaan.

Tuskin hän mitään näki, vaikka rävähtämättä tuijotti eteensä, tuonne kauvas, jossa taivas ja maa yhtyivät; sillä katse oli omituisesti sisäänpäin kääntynyt ja eloton. Mielenliikkeet olivat asettuneet, maininkina ne kyyneleet vaan juoksivat hänen silmistään. Elämä oli vetääntynyt syvälle sielun sisimpään, niinkuin useimmiten tapahtuu, silloin kun suru ja tuska ovat yli äyräiden kohonneet.

—Niin, jatkoi Holm viimein, minä en voi viipyä täällä kauvemmin. Täytyy palata takaisin, ehkä siellä jo kaipaavat minua, Yhtä vaan pyytäisin: elä käy enää luonani, eläkä pyri minua tapaamaan. Ymmärräthän, ettei meillä enää sovi olla mitään yhteyttä. Rahaa minä sinulle lähetän siksi, kun se vaikea aika tulee—ettei sinun tarvitse puutetta nähdä. Siinä suhteessa saat olla vallan huoletta. Hyvästi nyt sitten. Ja muista, että lähdet tästä talosta. Parasta, jos tekisit sen jo tänä iltana.

Hän läksi. Martha ei hievahtanut, hän jäi istumaan paikoilleen liikkumattomana, kädet ristissä polven ympäri ja silmät suurina harrottaen epämääräiseen kaukaisuuteen.

Mutta Holm oli arvannut oikein. Aili ja Olga häntä jo etsivät kaikkialta ja juoksivat riemastuneina häntä vastaan, kun älysivät hänen tulevaksi.

He olivat tuumanneet lähteä soutelemaan, ellei Ossilla olisi mitään sitä vastaan. Ossi tietysti suostui, ja niin sitä lähdettiin pienellä valkeaksi maalatulla venheellä, joka varta vasten oli tehty tämmöisiä retkiä varten.

Syntyi pieni väittely siitä, kuka pitäisi perää, kuka soutaisi. Ossi tarttui airoihin, hänen mielestään ei muu tullut kysymykseenkään, mutta tytöt olivat itsepäisiä, heidän täytyi saada istua rinnakkain kokassa ja soutaa toinen toisella airolla, toinen toisella. Ossi antoi viimein myöten, kun muu ei auttanut. Hän työnsi venheen ulos rannasta ja nyt alkoivat tytöt pienillä valkoisilla käsillään vetää airojaan, minkä jaksoivat. Alussa tekivät sitä niin hartaasti, etteivät malttaneet edes puhellakaan, mutta pian olivat voimat lopussa, ja silloin he huomasivat, ettei heillä mihinkään ollut kiirettä, ei oikeastaan tarvinnut soutaa ollenkaan, jos Ossi vaan hiljakseen meloi, niin pääsivät sen verran eteenpäin, kuin tarvitsikin. Kunhan saivat vaan olla siellä järvellä, ei heillä muuta tarkoitusta ollutkaan.

Ilta oli lämmin ja tyyni. Taivas ruskotti luoteisessa, aurinko oli mailleen menemässä. Valkeinen välkkyi kirkkaana kuin kuvastin, hiljaisessa, vartoilevassa levossa.

—Oletteko kuulleet tarun tästä järvestä? kysyi Aili. Ja odottamatta heidän vastaustaan hän jatkoi: tuolla syvyydessä, näettekös, väijyy Vedenemo nuoria, kauniita ihmisiä saaliikseen. Keskikohdalla sanotaan järven olevan aivan pohjattoman ja jos se vaan ehtii sinne asti raahata hukkuneen, ei sitä enää koskaan löydetä. Monta on jäänyt sillä tavalla ijäksi päiviksi järveen.

Olgaa pöyristytti.

—Huuh, kuinka hirveätä, jos se nytkin meitä tähystelee tuolta alhaalta.

Hän kallistui varovasti venheen laidan ylitse ja katsoi alas. Mustat terhakkaat silmät ja eloisat kasvot sieltä hymyilivät hänelle vastaan. Se oli hänen oma kuvansa ja mielihyvällä antoi hän katseensa siinä viipyä hetkisen, kunnes venheen tekemät väreet sen hävittivät. Antoi sitten silmänsä väistyä kauvemmas veden pintaa.

—Ei tuolla näy muuta kuin sininen taivas ja valkoisia pilvenhattaroita.

—Luuletkos, että hän näyttääntyy? huomautti Aili. Ei hän niin tyhmä ole. Silloinhan ihmiset tietäisivät olla varuillaan.

Ossi ehdotti, että he laulaisivat jotain. Siihen tytöt suostuivat ja pian kaikui kaunis sävel kuuleassa ilmassa kauvas ympäristöön:

    "Kesäisen illan kullasta
    Tuo joutsen tultuaan
    Joen lahelle laskihe
    Ja loihe laulamaan.
    Suloa Suomen lauloi hän,
    Kesiä Pohjolan,
    Kuin halki öisin aurinko
    Valaisee maailman."

Kun laulu oli loppunut, tuli syvä hiljaisuus. Mutta äkkiä huudahti
Olga, hätäisesti ja tarttui molemmin käsin Ailin käsivarteen.

—Jumala, tuolla putosi joku järveen!

—Missä?

—Tuolla, tuolla!—Hän osoitti kalliota, jonka reunalla Martha oli istunut.

—Etteköhän erehtynyt? kysyi Ossi. Mutta hän kalpeni, paha aavistus lensi hänen aivoihinsa.

—En, en, minä näin sen aivan selvään.

—Vedenemo, kuiskasi Aili vavisten. Lähtään pois.

—Päästäkää minua soutamaan, niin joudumme pikemmin, sanoi Ossi.

Tytöt väistyivät venheen keskeen ja Ossi tarttui airoihin. Tuota pikaa he olivat rannassa.

Ylhäällä kartanossa ei kukaan tiennyt vielä mitään tapauksesta. Mutta ompelija oli nähty sinnepäin menevän ja kun häntä ei löydetty talosta, epäiltiin, että hän mahdollisesti olisi jyrkältä kalliolta luiskahtanut alas.

Palvelustytöt hajaantuivat metsään eri haaroille häntä etsimään, mutta Ossi otti miehiä mukaansa ja kiiruhti verkkojen ja seipäiden kanssa haromaan järveä, ja Olga, joka oli rohkealuontoinen, pirteä tyttö, meni rannalle katsomaan heidän työtään.

Aili siihen sijaan oli menehtyä säikähdyksestä; äiti koetti rauhoitella häntä, asetti hänet sohvalle lepäämään, hautoi kylmillä kääreillä hänen päätään ja lähetti noutamaan lääkäriä kaupungista.

Ei ollut sattunut tätä ennen, että heidän Alavalla asuessaan olisi kukaan Valkeiseen hukkunut, se oli tapahtunut joko aikaisempaan keväällä, taikka sitten syksyllä heikkojen jäiden aikana. Ja nuo tapaturmaan joutuneet olivat aina olleet Ailille tuiki tuntemattomia. Sen vuoksi ei se häneen niin kovin kauhistuttavaa vaikutusta tehnyt, kun hän siitä jäljestäpäin kuuli puhuttavan. Mutta nyt onnettomuus tapahtui hänen läheisyydessään, melkein hänen silmiensä edessä ja hukkunut oli lisäksi vielä hänen oma ompelijansa, jonka hän pari tuntia sitten oli vielä nähnyt terveenä ja elävänä, mitään pahaa aavistamatta. Häntä kammotti asua täällä enää päivääkään ja äidin täytyi luvata, että heti muuttaisivat takaisin kaupunkiin.

Marthan ruumis saatiin ylös parin tunnin päästä ja toimitettiin heti pois paarihuoneeseen. Ailille ei siitä aijottu kertoa ollenkaan, mutta hän ei antanut heille rauhaa, ennenkuin sai sen tietää. Ja silloin hän puhkesi valtaavaan itkuun.

Mutta Ossi joudutti hänen luokseen, otti hänet syliinsä, suuteli pois kyynelet hänen poskiltaan ja puhui hänelle helliä, rauhoittavia sanoja. Lääkäri saapui myöskin ja antoi hänelle nukuttavia rohtoja, joita oli tuonut mukanaan. Eikä aikaakaan, niin hän jo täydellisesti tyyntyi ja kun äiti toimitti hänet vuoteelle, meni hän samaa päätä uneen ja nukkui yhtä mittaa seuraavaa aamua melkein puolipäivään saakka.

Kun hän heräsi, oli kihlaleninki jo uuden ompelijan käsissä, eikä mitään merkkiä näkynyt enää eilisestä tapaturmasta. Ei puhunut siitä kukaan liioin sanaakaan, mutta hauska uutinen hänelle siihen sijaan kerrottiin:—Ossi ja Olga jäisivät Alavalle muutamiksi viikoiksi, kenties koko kesäksi. Se sai Ailin iloiselle mielelle, aivan niinkuin äiti oli arvannutkin, hän ei enää virkkanut mitään poismuutosta, tuskin muisti sitä tahtoneensakaan.

Ja niin vähitellen unohtui onneton ompelija. Kun tapauksesta joskus puhuttiin, oli se kansantarun yhteydessä, ja saattoi Ailikin sitä jo levollisesti kuunnella. Ei se enää kammoa herättänyt, korotti vaan seudun omituista, salaperäistä viehätysvoimaa.

Kihlajaisissa, viikkokausi sen jälkeen, oli ilo ylimmillään, innostuneita, kauniita puheita pidettiin morsiusparin kunniaksi, tanssia kesti myöhään yöhön, ja aamupuoleen syötiin komea illallinen. Morsian oli suloinen, sulhanen hieno ja ylevä. Kaikki heitä ihailivat ja ylistelivät, ja monet monituiset maljat heidän onnekseen sinä iltana tyhjennettiin.

["Suomen Kuvalehti" 1894.]

KAHTALAINEN ONNI.

I. Lesken luona.

Hän asui rannalla, Satamakadun päässä, pienessä matalassa rakennuksessa, jossa oli vaan vähäinen puoti, kammari ja kyökki. Pihan toisessa päässä hänellä oli värjäyshuone, jossa vanha, uskottu Elias johti työtä aina siitä kuin hänen miehensä neljä vuotta sitten kuoli.

Toinenkin hyvä ja uskollinen palvelija hänellä oli, nimittäin Anna, kyökkipiika. Nämä molemmat kuuluivat aivan kuin perheeseen, sillä herran eläessä he jo monta vuotta olivat taloa palvelleet ja hänen kuoltuaan he hoitivat kaikki asiat melkein omin neuvoin, Eevi kun itse makasi kuukausmäärät sen jälkeen huonona sairaana.

Ne olivat kovia aikoja ne. Suru oli hänet murtaa ja tulevaisuus oli synkkä kuin syys-yö hänen edessään. Ei tiennyt ensimmältä millä neuvoin veisi kolmea pientä lastaan eteenpäin, kun turva ja leivän hankkija laskettiin maan poveen. Ne olivat kaikki niin pieniä vielä silloin, Antti neljän vuoden, Saimi kahden ja Helmi vasta parin kuukauden ijässä. Mutta Eliaan ja Annan avulla hän kumminkin kesti kaikki vaikeudet. Anna hoiti sekä häntä että lapsia, Elias piti hyvää huolta värjäyksistä ja niin he sitten pääsivät sen ajan ohitse. Nyt ei enää ollut mitään hätää, sillä vaikka tuntuvaa haittaa tekikin Vidkopp, tuo rikas naapuri kadun toisella puolen, jolla oli suurenmoinen värjäyslaitos, saattoivat he kumminkin huolettomasti jatkaa liikettään hekin, ja toimeen he sillä tulivat. Vanhat tuttavat toivat sentään uskollisesti heille värjäyksensä.

—Onhan meidän yhtä hyvä antaa tännekin ne ansiot, paremmin ne ovat täällä tarpeesen kuin tuolla vastapäätä, heillä oli tapana sanoa.

Ylen komeaksi oli Vidkopp tänä kesänä laittanutkin puotinsa. Ikkunaruudut olivat yhdestä ainoasta paksusta lasista, että näkyi yli kadun aina tänne heille asti koko puodin sisusta ja myyjät, jotka häärivät siellä edes takaisin, sekä ostajat.

Annaa tuo naapurin suurenmoinen menestys joskus huolestutti.

—Kovinpa ne Vidkopin alkavat ylvästellä, hän kerran sanoi, astioita pestessään kyökin pöydällä, oikeinpa minua vaivaa tuo komeus.

—Ei pidä Annan katsoa sinne päin, hymyili Eevi.

—Mihinkäs minä silmäni panen, kun se on aina tuossa edessäni, jos tässä pöydällä mitä teen.

—Pannaan verhot ikkunaan.

—Niin,—se vielä puuttuisi! Hyvin tässä on valoisata muutenkaan.

—Sitten minä tiedän toisen ja paremman neuvon.

—No, antaapas kuulla.

—Ettei salli semmoisten asiain painaa mieltä.

—Niin, mutta kun minä en ymmärrä, minkätähden Jumala suo heille niin suurta menestystä, tuommoisille rahan himoisille kuin nuo ovat, jotka eivät suinkaan säälisi toista, vaikka nylkisivät puille paljaille.

—No, mitä siihen tulee, Anna hyvä, niin emme me ihmisraukat täällä kykene toisiamme moittimaan. Yhdellä on yksi vika, toisella toinen, syntisiä ja puuttuvaisia olemme kaikki.

—Mitäs varten sitten toisella pitää oleman suurempaa menestystä kuin toisellakaan.

—Jumala rakastaa meitä kaikkia ja antaa yhtä lajia hyvyyttä yhdelle, toista toiselle, sen mukaan kuin aina parhaaksi näkee.

Samassa Antin pää pisti esille kammarin ovelta.

—Tuleeko äiti minua nyt luettamaan? hän kysyi.

—Luettaako äiti Antille satukirjaa, että mekin saamme kuulla, ehdotteli Saimi Antin takaa.

—Satua, satua, jokelteli pikku valkotukkainen Henni ja tunkeutui Antin sivu kyökkiin.

—Herran terttu, huudahti Anna, jonka silmät loistivat hänen lemmikkiään vastaan. Vai pitäisi hänenkin jo kuunnella satua.

Eevi otti hymyillen Hennin käsivarrelleen.

Antti oli jo avannut kirjan valmiiksi pöydälle.

—Vai niin. Tuhkimus tähkimys kiukaan päässä, sitäkö nyt luetaan?

—Sitä, sanoi Antti.

Eevi istui tuolille, Henni sylissä, Saimi asettui polvilleen toiselle tuolille, kyynäspäät pöydälle ja leuka käsien varaan, ja Antti seisoi kirjansa ääressä, jotakuinkin itsetietoisena, sillä häntähän tässä nyt piti kuunneltaman.

Kovalla äänellä hän alkoi ja hartaasti häntä seurasivat Saimi ja Henni, silloin tällöin äiti hiukan oikaisi, muuten luku kävi kuin vettä, vaikka hän vuosi sitten vasta aakkosia opetteli.

—Niinhän se Antti lukee kuin paras pappi vaan, sanoi Anna, joka käväsi kammarissa ja sivumennen pysähtyi kuuntelemaan hänkin. Pianpa se oppikin.

Antti ei tauonnut, korotti vaan ääntään ja jatkoi, mutta Eevi myhähti ja nyökkäsi päätään Annalle myönnytykseksi.

—Täälläpä ahkeria ollaan, kuului miehen ääni ovelta.

Elias sinne oli ilmestynyt, ja Eevi näki heti ensi silmäyksellä, että hänellä oli jotain tärkeätä puhuttavaa.

—Niinhän täällä, vastasi Eevi. Tulkaa istumaan, Elias. Herkiä nyt,
Antti, vähäksi aikaa.

—Hyvinpä sinä jo osaatkin, alkoi Elias. Taitaa tulla sinusta lukumies?

—Tohtori minusta tulee, päätti Antti.

—Ohoh, ohoh, ihmetteli Eevi. Ei vähä mitään. Paljon täytyy lukea ennenkuin tohtoriksi pääsee.

—Minäpä luenkin paljon, selitti Antti.

Elias rykäsi.

—Minulla muuten olisi vähän tuumittavaa rouvan kanssa.

—Näin sen jo heti kasvoistanne.

—Niin, minä olen tässä arvellut, että teidän pitäisi panna enemmän rahaa liikkeeseen, ottaa värit suoraan ulkoa ja järjestää koko homma vähän toisin. Enemmän ajanmukaisesti, tarkoitan. Tuo naapurimme tuolla vetää muuten kaikki puolelleen.

—No, sitähän minä olen sanonut, puuttui Anna puheesen kyökin ovelta, jossa hän oli kuunnellut Eliaan puhetta. Sitähän minä olen sanonut aikoja sitten.

—Niin, mutta—

Eevi näytti vähän huolestuneelta.

—Mistäkö saadaan rahoja?

—Niin, sitä minä juuri ajattelin sanoa.

—Jos rouva luottaisi minuun. En luule, että meillä tulisi hätää olemaan. Minulla on vähin säästöjä palkastani.

—Niihin ette saa koskea, Elias.

—Miksikäs ei, jos tarvis vaatii. Mutta tuskinpa se vaatiikaan. Otetaan vähemmin kerrassaan. Ollaan varovaisia. Kyllä minä otan vastuulleni.

—Se on oikein, Elias, se on oikein, sanoi Anna. Ja minullakin on parisataa pankissa. Tässä talossa ne on ansaittuja ja tämän talon hyväksi niitä saa käyttää. Eihän niillä pitkälle juosta, sen kyllä tiedän, mutta lisänähän ovat yhtä kaikki.

—Niin että jos rouva vaan uskaltaa heittää mun huostaani—jatkoi
Elias.

Eevi oli liikutettu.

—Uskaltaisin, tietysti. Mutta en tahtoisi.

Hän ei voinut enää pidättää kyyneleitään, ne herahtivat alas hänen poskilleen.

—En tahtoisi, että teidän säästöihinne koskettaisiin. Jospa kumminkin sattuisi käymään onnettomasti.

—Siitä ei pelkoa, sanoi Elias iloisesti.

—Ei ensinkään, toisti Annakin. Suostukaa vain pois, rouva, ihan ilman epäilyksiä.

Eevi puristi heidän käsiään.

—Tulkaa lapsetkin kiittämään Eliasta ja Annaa, hän kehoitti.

—Mitäs joutavia, sanoi Elias.

Mutta Henni kipusi jo hänen polvilleen ja kietoi molemmat kätensä hänen kaulaansa. Ja Antti antoi heille molemmille kättä ja kumarsi. Saimi samoin.

—Antti kouluutetaan tohtoriksi, sanoi Anna.

Eevi ei kyennyt virkkamaan mitään. Silmät uiskentelivat vielä kyynelissä, mutta kun hän ne loi molempiin herttaisiin apulaisiinsa ja pienokaisiinsa, jotka aivan kuin pienet sääsket nyt häärivät siinä heidän ympärillään, loisti kyynelten läpi sulaa rakkautta, iloa ja onnea.

—Ja mikäs tästä Saimista sitten tehdään, kysyi Anna, joka oli nostanut hänen käsivarrelleen.

—Minä tahdon piiaksi, että saan pestä pyykkiä, sanoi Saimi.

—Ole nyt—!

He räjähtivät kaikki makeaan nauruun, johon lapsetkin yhtyivät, vaikkeivät ensinkään tajunneet, mille siinä oikeastaan naurettiin.

II. Kadun toisella puolen.

Huoneet olivat valaistut. Lamput paloivat kirkkaina, kruunut ja kandelaabrit olivat sytytetyt, kaikki oli siistiä, pulskaa, komeata.

Rouva Vidkopp käveli vielä viimeistä kertaa huoneesta huoneesen uudessa, havannaruunisessa leningissään ja tarkasteli, jos kaikki oli kohdallaan. Eikä hänen mielestään siinä pitänyt missään olla moitteen sijaa. Siellä, täällä hän vaan siirti jonkun tuolin suorempaan asemaan, muutti jonkun kukkavaasin toiseen kohtaan ja järjesteli tupakka-aineet eri pöydille herrojen puolella. Tänään oli näet tärkeä päivä. Ensi kerran heillä oli kestit sen jälkeen kuin huoneet olivat korjatut ja laitetut uuteen kuntoon. Kaupungin pormestari, joka ei vielä milloinkaan tätä ennen ollut heillä käynyt, oli myöskin kutsuttu, samoin viskaali ja monta muuta harvinaista vierasta.

Salissa hän viimein seisahtui ja jäi katselemaan ympärilleen. Katseli noita uusia plyyssipäällisiä mööpeliä, jotka juuri ikään olivat tulleet Pietarista, uutta sohvamattoa, joka oli ostettu muotimakasiinista ja maksanut sata markkaa, katseli sitten ikkunoita uusine uutimineen ja seiniä, jotka paistoivat kullasta. Semmoisia tapettia tuskin oli kenelläkään koko kaupungissa kuin heillä. Mutta ne olivatkin tulleet koko lailla kalliiksi, viisi markkaa rulla ja neljäkymmentä rullaa oli mennyt saliin, joten pelkät tapetit siihen maksoivat ummelleen kaksi sataa. Paljon oli tullut kustantamaan huoneiden korjaukset muutenkin. Pari kolme tuhatta oli luiskahtanut niinkuin ei mitään. He näet tahtoivat laittaa kaikki kunnollisesti, kun kerran laittoivat, maksoi sitten mitä maksoi. Ja kun huoneet tulivat näin komeiksi, täytyi saada uudet, komeat huonekalut myöskin, muutenhan ne eivät olisi miltään näyttäneet. Sehän se sitten nosti kustannuksia niin kamalasti.

No niin,—mitäpä siitä! Olipa heillä varaa, kannattihan heidän! Rikkaitahan he olivat, ja niin laveissa asioissa, ettei muutamat tuhannet tuntunee niin mihinkään. Ja olipa tästä kaikesta taas toiselta puolen suurta hyötyäkin. Tästä puolin he katsottaisiin kuuluvan korkeampaan porvaristoon, saisivat enemmän arvoa ja luottamusta, tulisivat enemmän huomatuiksi. Ehkäpä pääsisivät tuttavuuteen kaupungin hienoimpain kanssa. Saattoi niitä sitten kutsua luokseen, kun oli näin pulskaa ja komeata heilläkin.

Suu meni onnelliseen hymyyn näitä ajatellessa. Kuka olisi voinut uskoa siihen aikaan, kun hän köyhänä ompelijana sai käydä talosta taloon, että hänestä vielä kerran maailmassa tulisi kaupungin mahtavimpia rouvia.

Monet niistä, joiden luona hän ennen oli käynyt ompelemassa kahdeksasta kymmenestä pennistä päivältä, kumarsivat hänelle nyt syvään ja kunnioittavasti, kun kadulla vastaan tulivat. Hän ihan uhallakin vastasi heidän tervehdykseensä vaan arvokkaalla pään nyökkäyksellä. Sillä heidän ei tarvinnut luulla, että hän oli sama vaatimaton ja nöyrä ihminen kuin ennen.

Niin, hänellä oli tosiaan ollut menestystä maailmassa, enemmän menestystä kuin hän koskaan unissaankaan olisi saattanut toivoa. Eikä voinut arvata, missä määrässä he vielä tulevaisuudessa voisivat edistyä, kun kerran olivat näin hyvälle pohjalle päässeet. Hildegard, heidän vanhimpansa, oli sievä tyttö, aikaa voittaen hänestä ehkä tulisi kaunotar, ja hän osasi jo nytkin niin mukavasti keinutella ruumistaan tuolla ulkona, kouluun astuissaan, ja pitää päätään niin mukavasti kekollaan, että sitä oli oikein soma katsella. Kuuden tai seitsemän vuoden perästä hän oli täysikasvanut ja silloin häntä varmaan jo kilvalla kosittaisiin. Saattoi vaikka itse kauppaneuvos Renvallin poika häneen rakastua ja silloin tulisi heidän Hildegardistaan miljonäärin rouva!

Näin huimaavaa onnea ajatellessa häntä melkein pelotti. Oliko tosiaan mahdollista, että hän vielä kerran maailmassa tulisi niin läheiseen sukulaisuuteen paikkakunnan suurimman raharuhtinaan kanssa! Silloin olisi hän menestyksen kukkuloilla, ei osaisi enää mitään toivoa.

Siinä hänen tuumansa keskeytyivät. Eikö ääntänyt hänen miehensä sivuhuoneessa?

—Mamma, onko mamma siellä?

Aivan oikein, miehensä häntä siellä huuteli.

—Mikä on?

—Tulepas auttamaan vähän. En saa kiinni tätä kaulahuiviani.

—Eikö sinulla vielä ole päälläsikään? Koita nyt, pappa kulta, joutua, vieraat saattavat olla täällä tuossa paikassa.

—Olenhan minä tässä jo melkein valmis. Kai me sitten saamme hyvän illallisen, kuule?

—Se on tietty. Porsas-daubia, kinkkua, omelettia, linnunpaistia ja mitä kaikkia se Mari Soininen siellä laittaneekaan.

—Onko hän hyvin tottunut ruokia laittamaan tuo Mari?

—Kysy sitä! Joka kuvernöörissäkin aina on ruuan laittajana silloin kuin siellä suuria kestiä pidetään.

—Soo, soo, kyllä hän sitten mahtaa osata.

—Illallisen jälkeen tarjotaan kahvia ja likööriä. Niinkö sitä ruukataan?

—Niin kuuluvat tekevän kaikissa paremmissa taloissa.

—Vai niin, tietysti sitten meilläkin.

—Kun vaan juomat olisivat hyviä.

—Pitäisi niiden olla. Niin ainakin vakuuttivat Lindissä.

—Antaapas olla,—eivätköhän vieraat lähde meiltä tyytyväisinä tänä iltana.

—Niin tuota luulisi.

—Vielä se pormestari tulee meille toisenkin kerran, saatpa nähdä. On meillä sentään ollut onnea, pappa kulta, kun ajattelee taaksepäin kuinka vähästä me alotimme.

—Kuule—eikös, siellä ajanut hevonen pihaan?

Rouva teroitti korviaan. Totta tosiaan, kuuluihan sieltä jalan kopsetta jo portailta.

—Siellä niitä jo tulee.

Ja he kiiruhtivat molemmat hymysuin etehiseen vieraitaan vastaanottamaan.

["Nuori Suomi" 1894.]

LAULAJA.

—Äiti, oletko valveilla? kysyi Kirsti, joka istui ikkunan luona ja luki sanomalehteä.

—Valveilla olen, vastasi heikko ääni vuoteelta, perällä huonetta.

—Jaksatteko kuulla? Täällä on Albertin konsertista.

—Lue, hyvä lapsi, lue!

Äiti kohottautui kyynäspäälleen ja nojautui Kirstiin päin paremmin kuullakseen.

Kirsti luki ylistävän arvostelun eilispäivän konsertista. Loistava menestys. Yleisön mieltymys tavaton. Myrskyiset hyvähuudot ja aploodit. Huone täpösen täynnä. Huomenna—siis tänä iltana, muistutti Kirsti, ja heitti silmäyksen äitiin päin,—saadaan vielä kuulla arvoisaa laulajaa taiteilijaseuran arpajaisissa, joissa hän hyväntahtoisesti on luvannut myötävaikuttaa. Sen jälkeen aikoo herra Ilopuro käydä muutamissa maaseutukaupungeissa antamassa konsertteja, ennenkuin jälleen matkustaa ulkomaille opintojaan jatkamaan. Lopulta lehti ennusti hänelle suurta tulevaisuutta ja toivoi, että hän maineensa kautta vielä tuottaisi isänmaallekin kunniaa.

—Siinä nyt näet, Kirsti, sanoi äiti vaipuen takaisin tyynylle. Eikö käynyt, niinkuin minä jo aikoja sitten sanoin. Jotain erinomaista hänestä piti tulla, sen hänestä jo kasvavanakin voi päättää. Ei hän ollut niinkuin muut pojat, ei ensinkään niinkuin muut.

—Ei, hän oli paljon rajumpi ja paljon laiskempi, hymyili Kirsti ja heitti sanomalehden kädestään pöydälle.

—No niin,—mitä sinä sanot—laiskempi? Hän ei lukenut läksyjään.

—Eikä tehnyt muutakaan. Telmi vaan aamusta iltaan ja keksi jos minkälaista kiusaa ja pahantekoa.

—Sinä nyt et hänessä milloinkaan nähnyt mitään hyvää.

—Minua harmitti, kun äiti ei milloinkaan hennonut rangaista, vaikka hän olisi ollut kuinka ilkeä.

—Ehkä minä häntä hemmottelin liiaksi, niinhän sitä kaikki silloin sanoivat, myötteli äiti. Mutta miespä hänestä on tullut yhtäkaikki. Ja vielä vähän parempi muita, jatkoi hän ylpeällä mielihyvällä. Kuinka siinä olikaan lehdessä? Ettäkö tuottaisi kunniaa vielä isänmaallekin? Ajatteles Kirsti, Albert, tuo orpo poika raukka, jonka hyvän hyvyydestä otin luokseni, kun äitinsä kuoli ja jota sitten koetin hoitaa ja kasvattaa siksi kuin hän meistä erosi ja läksi teaatteriin. Odotas, kuinka monta vuotta siitä nyt onkaan?

—Kahdeksan…

—Niinpä niin, kahdeksan vuotta siitä mahtaa olla. Kyllä hän on oikea onnen lapsi, se täytyy sanoa.

Kirsti ei virkkanut mitään. Hän oli ottanut ompeluksensa ja näytti kääntäneen koko huomionsa siihen.

Hetken vaiettua äiti taas jatkoi:

—Emme ole nähneet häntä nyt pitkään aikaan. Sitten kuin hän toissa kevännä ulkomaille läksi. Tuleeko hän meillä käymään ollenkaan?

—Tuskin. Mitä hän nyt enää joutaisi meitä ajattelemaan. Semmoinen suuruus. Tietysti hänellä on muita parempia.

—Niin, kyllä kait hänellä on paljon ystäviä ja ihailijoita, sen hyvin arvaa, sanoi äiti, Kirstin katkeruudesta sen enempää välittämättä.

Kirsti, vaikka muuten niin erinomaisen hyvä tyttö, oli aina sotajalalla, kun Albert tuli puheeksi. Siihen äiti jo entuudelta oli tottunut. Keskustelu taukosi. Kirsti neuloi kiivaasti; pieni ryppy silmäkulmien välissä osoitti, että katkeruus vieläkin kalvoi hänen mieltään.

Alkoi jo hiukan hämärtää, kun ovelle kolkutettiin.

—Varmaan lääkäri, sanoi Kirsti ja riensi avaamaan.

—Ei—ei se ollut hänen koputustaan, ehätti äiti sanomaan, kiinnittäen odottavan katseen oveen.

Samassa seisoikin huoneessa nuori, elokas, pulska mies, joka hohti voimaa ja terveyttä.

—Albert! huudahti äiti, koettaen taaskin nostaa päätänsä tyynyltä.
Tulitpa sinä kumminkin!

Hän ojensi kättään Albertille; hieno puna oli noussut hänen poskipäihinsä.

—Voi, kuinka hauskaa nähdä sinua!

—Oletteko sairaana, täti? En tiennytkään, en ole siitä kuullut mitään.
Keuhkotautiako? Vai niin, sepä ikävää. Joko kauankin?

—Kohta vuosi.

—Ooh, vai niin kauan. Mutta ehkäpä se menee ohitse vielä. Mitä lääkäri sanoo?

—Ei mitään. Antaa rohtoja vaan.

—Kyllä te varmaan vielä paranette, jahka pääsette kesään, eikö niin? Mitä sinä arvelet, Kirsti?—Kas, mikä lehti sinulla on siellä? Onko se tämän päivän? Oletko lukenut minun konsertistani? Se onnistui niin mainiosti. Kaikki sanomalehdet kiittävät kilvan, ja yleisö oli vallan hurmaantunut. Entä sitten vielä—arvatkaapa, mistä nyt tulen? Näettekö, minähän olen frakissa. Vai luuletteko, että teitä varten pukeusin näin? Mitä?

Hän nauroi niin iloista raikasta naurua, että äidin täytyi siihen yhtyä ja väkisin meni Kirstinkin suu vähän hymyyn.

—Niin, enhän minä toki—mutta antakaapa kun kerron. Minä olen, tiedättekö, käynyt ylhäisten herrojen luona, senaattorien ja sen moisten. Rahaa tarvitaan, rahaa, rahaa, ja aina vaan rahaa. Toivon tietysti valtioapua. Ja he lupasivatkin kaikki, aivan varmasti. Kolmetuhatta. Tänä vuonna kolmetuhatta ja ensi vuonna kolmetuhatta. Nätti summa, eikö niin? Konserteilla ansaitsen muutamia tuhansia lisää.—Jotain kuusi tuhatta minulta menee vuodessa siellä ulkona vähintäin. Se täytyy minun nyt laulaa kokoon itselleni. Ja sitten ulos taas, ulos maailmaan, Pariisiin, Italiaan—

—Mutta kyllä se yhtä kaikki oli ikävää, että te olette kipeänä, täti. Olisitte eilen tullut minua muuten kuulemaan, eikö niin? Ja Kirsti— voi, kun en muistanut lähettää sinulle vapaalippua.

—Ooh, se olisi ollut vallan liikaa huomaavaisuutta, virkkoi Kirsti hiukan ivallisesti.

—Eikös mitä, eikös mitä, vakuutteli Albert, vetäessään paperossikoteloa taskustaan. Sallitteko? Vaivaakohan tätiä, jos poltan?

—Ei, ei ollenkaan. Polta sinä vaan, hyvä Albert.

—Niin, mutta—jos äitiä aikaa ryvittää?

—Eikös mitä. Anna nyt Albertin polttaa rauhassa. Ja ottaisit viinipullon esille, Kirsti, niin tarjoomme Albertilla lasin. Meillä, näetkös, on hyvää viiniä, Madeiraa.

—Ohoo? Oikeinko Madeiraa?

—Jota lääkäri on määrännyt äidille.

Kirsti ei näyttänyt olevan vallan halukas sitä noutamaan. Äidin täytyi vielä kerran pyytää, ennenkuin hän toi pullon ja kaatoi Albertille lasiin ja sitten myöskin äidille.

—Sepä on tosiaan hyvää, sanoi Albert. Maljanne, täti. Sinä et juo,
Kirsti?

—En.

—Kuulutko raittiusseuraan? No, te tulette hyvin toimeen, niinkuin näyttää? Tädillä on eläkerahansa—kuinka suuri se taas onkaan?

—Kuusisataa.

—Niin, kuusisataa! Hyvä raha, kun tulee noin vaan ilman mitään.

—Kirsti siihen ansaitsee lisää, käsitöillä ja puhtaaksikirjoittamalla —nousee sekin noin kuuteen sataan vuodessa.

—Vai niin, yhteensä tuhatkaksisataa siis! Ja se teille riittää vallan hyvin, niin pienet kuin teillä on elämäntarpeet. Naiset ylipään tulevat vähällä toimeen.

—Kyllä—kyllä se riittää, vakuutteli äiti, sillä hän pelkäsi, että Albert mahdollisesti katsoisi velvollisuudekseen auttaa heitä jollakin tavoin.

Mielessään hän kumminkin ajatteli, että Kirsti raukka sietäisi saada vähän helpotusta. Kovin hän oli rasittunut viime aikoina.

—Kannattaapa panna hiukan ylellisyyksiinkin, hymyili Albert, niinkö?
Madeiraan ja sen semmoisiin. No, täti, kippis!

—Kippis, kippis!

Äitikin hymyili iloisesti. Ei koko sairauden aikana muistanut Kirsti nähneensä häntä näin elpyneenä kuin nyt.

—Kaada, Kirsti, Albertille toinen lasi.

—Vieläkö toinenkin? kysyi Albert.

—Tietysti

Hän aikoi jatkaa, mutta ei voinut, yskä keskeytti.

—Tupakan savu alkoi Kirsti syytöstään.

—Ei—ei—intti äiti rykimisten lomasta. Ei se—ei se mitään. Anna
Albertin polttaa—

—Ehkä on parasta, että panen pois? arveli Albert ja loi kysyvän katseen äitiin.

—Se meni jo—ohitse. Polta vaan! Polta, polta!

—No, koska täti niin tahtoo. Oikeastaan minun pitäisi heittää tämä polttaminen vähemmälle.—ja olen minä sitä koettanut tehdäkin, se, näettekös, voi vahingoittaa ääntä. Mutta vielähän teitä ryvittää. Jospa tämä kumminkin vaivaa, sanokaa suoraan.

—Tietysti vaivaa, näkeehän sen, sanoi Kirsti nyrpeästi.

—Ei vaivaa, ei, ei. Ryvittäähän minua muutenkin. Mitä sinä, Kirsti—

—Otetaan sitten vähän Madeiraa, se rauhoittaa, sanoi Albert ja kaatoi sekä tädin lasiin että omaansa.

—Niin, otetaan Madeiraa. Hyvä, että sattui meillä olemaan kotona, koska se sinulle maistuu.

—Tämä on erinomaista, vakuutteli Albert ja kulautti lasin puolilleen.

Äitikin maisteli, ja se todellakin näytti häntä rauhoittavan.
Levollisena hän nyt makasi siinä, pää tyynyllä, ja katseli hymyillen
Albertia.

—Voi, kuinka olit hyvä, kun tulit meitä katsomaan. Toit semmoista raitista elämää tullessasi. Tässä huoneessa muuten aina on niin hiljaista ja kuollutta. Kirsti tuolla ikkunan luona työnsä ääressä, minä tällä vuoteella. Joka päivä samanlaista—aamusta iltaan, ei milloinkaan mitään muutosta.

—Äiti rakas, elkää puhuko niin paljoa, se rasittaa, rukoili Kirsti huolestuneena, sillä äidin ääni kuului kovin heikolta ja vaivaantuneelta.

—Ehkä on parasta, että minä lähden, sanoi Albert ja alkoi sammuttaa paperossiaan.

—Ei, elä mene. Kirsti vaan suotta. Onhan minulla aikaa sitten levätä.

—Minäpä en juuri joutaisi enää—hän katsoi kelloaan. Minunhan pitää laulaa vielä tänä iltana. Ja huomisaamuna lähden maaseudulle, täytyy vielä käydä muutamissa paikoissa jäähyväisiä.

—Voi, niinkö sinulla on kiire? Tämä käyntisi on kuin unennäköä.

—Tärkein tapaus varmaankin tämän talven aikana, hymyili Kirsti.

Mutta hänen äänessään oli taaskin jonkunverran ivaa.

—Niin, niin, myötteli äiti, vaikka hän kyllä ymmärsi Kirstin sisällisen ajatuksen. Minulle se tulee olemaan virkistävänä muistona niin kauan kuin elän.

Albert taaskin vilkaisi kelloaan.

—Aika kuluu, täytyy kiirehtiä. Kiitosta nyt, täti.

Hän ryyppäsi lasinsa pohjaan ja tarttui hattuunsa. Sanoi sitten jäähyväiset ja toivotti tädille terveyttä.

—Tuletko yhtä reippaana ja iloisena takaisin? kysyi täti, pidellen hänen kättään.

—Tietysti, hän nauroi.

—Milloinka?

—Vuoden päästä tai kahden.

—Sinne on pitkä aika, huokasi täti, päästäen hänen kätensä irti.

—Sanomalehdistä saatte aina lukea minusta sillä välin. Hyvästi, hyvää yötä.

—Hyvästi, hyvästi.

Hän oli poissa. Huone jäi hiljaiseksi ja autioksi. Elottomuus oli kahta vertaa tuntuvampi kuin ennen.

Äiti ryki yhtämittaa.

Kirsti antoi hänelle rohtoja ja teki tulen uuniin, että tupakan savu menisi pois.

Sitten hän auttoi äitiä sohvalle, pöyhi sillä välin hänen tilaansa ja laitteli kaikki valmiiksi yön varalle.

Opiumi teki vaikutuksensa. Äiti makasi nyt hiljaa, silmät ummessa. Väsymyksestäkö, vai oliko mennyt unen hortoon? Sitä ei Kirsti tiennyt, mutta hiljan hiljaa hän astui takaisin tuolilleen ja otti ompeluksensa.

Lamppu paloi pöydällä hänen edessään, varjostin riippui äitiin päin. Työnsä äärestä Kirsti väliin tähysteli äitiä, joka makasi siellä liikkumattomana, äänettömänä, mutta niin pelottavan kalpeana.

Kirstin sydäntä kouristi pahasti. Noin heikon näköinen ei äiti ollut hänen mielestään milloinkaan ennen ollut.

—Mutta kenties hän aamulla taas on entisellään, lohdutteli hän itseään, jahka hän saisi hyvin nukkua yönsä.

Pari tuntia kului. Äiti nukkui yhä. Muutamia kertoja hän oli rykinyt, ei kumminkaan siihen herännyt, tai jos heräsi, vaipui hän heti takaisin uneen.

Kirstikin rauhoittui. Hän kääri työnsä kokoon, sammutti lampun ja meni levolle.

Tuntui niin hyvälle oikaista väsyneitä jäseniään siellä lämpimän peitteen alla. Ei häntä vielä nukuttanut; ajatukset lensivät, risteilivät sinne tänne.

Jos voisimme muuttaa maalle äidin kanssa kesäksi—johonkin kuivaluontoiseen paikkaan, jossa olisi petäjämetsää. Se olisi aivan välttämätöntä, sillä äidin voimat ovat menneet kovin alas nyt talven ajalla.

Eikä näytä rohdoista olevan apua—enemmän kuin Madeirastakaan…

Kumman raikas henki tuo Albert. Ei hänelle voi olla vihainen, vaikka kyllä sietäisi. Niin naivin itsekäs ja muista väliäpitämätön. Äiti rakastan häntä kuin silmäteräänsä…

Kuinka hän oli voimakas ja terve! Ja kuinka hän menestyi elämässä…

Vaikka oli niin pahankurinen poikana, ettei olisi luullut hänestä milloinkaan miestä tulevan…

Koulussa alennettu käytös, huomio välttävä, keskiarvo neljä…

Minulla sitävastoin aina parhaat numerot…

Mitäpä hyötyä minulla nyt siitä? Voimat ovat menneet, elämän halu poissa…

Jos olisin ollut niinkuin Albert? Lentänyt ulos maailmaan? Ei,—kuka silloin olisi hoitanut äitiä? Parempi näin. Tuhatta vertaa parempi!

Niin kauan kuin äiti elää niin kauan kuin saan nähdä nuo lempeät, hienot kasvot joka hetki, ja saan puhella hänen kanssaan—tuumitella yhdessä kaikista asioista—voi, siinä on jo kylläksi elämän onnea,—en kaipaa mitään muuta…

Mutta jos tämä tauti veisi äidin hautaan—?

Sitä ajatusta Kirsti aina koetti karkoittaa mielestään pois, mutta yhä uudelleen se tunkeutui sinne takaisin, varsinkin näin yön aikaan. Ja kun se pääsi hänet valtaamaan, silloin pakeni uni kauas hänen silmistään.

Niinpä nytkin. Tunnit vierivät; hän kuuli naapurin seinäkellon lyövän jo neljää. Ja yhä hän valvoi, yhä hän silmät levällään katseli syvään pimeyteen.

Äiti oli nukkunut tänä yönä paremmin kuin ennen moneen aikaan. Kirsti tuon tuostakin kohotti päätään tyynyltä ja kuunteli hänen raskasta hengitystään. Mitä varten hän pelkäsi suotta? Ehkei tämä sairaus ollutkaan niin vaarallista: Moni oli keuhkotaudista parannut.

Kunhan vaan pääsisivät kesään…

Kirstin silmät painuivat kiinni. Hän meni vihdoinkin uneen.

Yön valvomisesta lopen uupuneena hän nukkui niin sikeästi, ettei kuullut, kun äiti kohta sen jälkeen heräsi ja alkoi yskiä.

—Kirsti … Kirsti, koetti äiti yskän lomasta saada äännetyksi.

Mutta Kirsti hengitti vaan syvään—ja makasi liikkumattomana.

Äidin yskä kiihtyi, voimat uupuivat, hän vajosi alas tyynylle. Silmät kääntyivät avuttomina Kirstin sänkyyn päin.

Silloin Kirsti äkkiä vavahti unestaan ja hyppäsi ylös. Ei tajunnut vielä mitään. Seisahtui vuoteensa ääreen ja hieroi silmiään. Päätä viepotti niin, että oli vähällä kaatua. Mutta nyt hän jo kuuli—

Oli samassa täysin valveilla ja syöksi äidin sängyn luokse.

Äidin suusta pulppusi veri. Se valui punaisena tyynylle, lakanalle ja yltympäri pitkin vuodetta.

—Äiti, äiti—!

Sammuva katse häntä enää kohtasi. Äiti suoristi itsensä, silmät painuivat umpeen. Veri taukosi vuotamasta, kaikki oli hiljaa.

Kirsti hoipertui alas lattiaan sängyn viereen.

Päivä valkeni. Kaduilla syntyi vilkas liike. Matkustajia ajoi kilvan asemalle.

Albert istui reen perässä laukku kainalossa. Kasvot hehkuivat raikasta elämän halua.

Kirsti seisoi akkunassa, kalpeana, totisena. Albert hymyili hänelle ja heilautti lakkiaan ohi ajaessaan. Surullisella päännyökkäyksellä Kirsti vastasi hänen tervehdykseensä.

Kaksi miestä kantoi siinä mustaa ruumiskirstua. Albert käänsi päänsä pois,—hän kammosi kaikkea, mikä muistutti kuolemaa ja katoovaisuutta.

Ajuri nykäsi ohjaksia. Hevonen vilisti eteenpäin. Miehet kääntyivät kirstuineen portista sisään, mutta sitä ei Albert pannut merkille, sillä hän oli jo ennättänyt ohitse huolettomana jatkaen matkaansa asemalle päin.

["Uusi Kuvalehti" 1895.]