—Katri, miksi puhut noin kevytmielisesti?—Nyt oli Niilon ääni tavallista kiivaampi.

—Ahaa, ajatteli Katri, hyvä juttu! Mutta kovaa sanoi hän:

—Niin, näet ajattelin vaan———

—Mitä ajattelit?

—Ajattelin vaan——, no hyvänen aika, pitäisikö sinulle kaikki ajatuksensakin ilmoittaa?

—Katri, mihinkä luottaisin maailmassa, ellen sinuun?

Niilon ääni hiukan vapisi. Katri käänsi päänsä järvelle päin, sillä hän oli niin hyvillään, ettei tahtonut voida nauramatta olla. Ei hän kuitenkaan enää hennonnut Niiloa kiusata. Mutta kun hän hetken kuluttua jälleen katsoi Niiloon, näyttivät tämän kasvot hänestä niin kummallisen kalpeilta.

—Niilo, sinulla varmaankin on kylmä, lausui Katri, ota minun sarkanuttuni hartioillesi, soutaessa pysyn kyllä lämpöisenä sitäkin paitse.

—Kiitoksia, mutta pidä se vaan itse, eihän minulla kylmä ole.

—Eikö ole? Vapiseehan äänesi ja kasvosi ovat kalpeat kuin kuolleen.

—Sinusta vaan näyttää siltä näin kuuvalossa. Jos jaksat, niin souda vähän paremmin, että päästään pois.

—Kyllä.

Katri olikin tähän saakka soutanut niin huonosti, että toinen vene jo aikoja sitten oli heidät jättänyt. Mutta nyt hän veti sitä kiivaammin, ja matka kului joutuisasti. Kohta he jo kääntyivät Koivuniemen ympäri ja tulivat Rauhalahden salmeen. Musta varjo teki salmen synkeäksi ja Katri katsoi kammoksuen sivulle, pimeään metsään.

—Kuulitko? kysäsi hän äkkiä, tuolla koivukossa risahti.

—Lienee ollut lintu tai muu elävä, jonka yöunta häiritsimme.

Tuskin oli Niilo tämän saanut sanotuksi, ennenkuin noin nyrkin kokoinen kivi tuli metsästä ja lensi hänen päänsä ohitse. Katri huudahti säikähdyksestä ja hänen kasvonsa kalpenivat. Mutta Niilo koki häntä rauhoittaa ja päätti jonkun satunnaisesti viskanneen kiven. Mielessään hän kuitenkin toista ajatteli.

IV.

Oli kolkko, syksyinen sunnuntai-ilta. Vinhuen pieksi pohjantuuli puiden oksia ja lennätti lumihiuteita ja puista irtautuneita, kellastuneita lehtiä ympäri, huimaavassa tanssissa. Se oli kesän jätteiden viimeistä kuolintanssia, johon talven ensimmäiset sanansaattajat riemuiten yhtyivät. Mutta korvesta kaukaa kuului suden surkea ulvonta ja käheällä äänellään säesti häntä huuhkain petäjiköstä.

Yksin istui Katri kotona, tuvan lämpöisen lieden ääressä. Hän odotteli Niilon, joka oli luvannut tänä iltana käydä hänen luonaan, ja päätti nyt selittää tälle, ettei aikomuksensa toden perään ollutkaan estää heidän pappilaan menemistään Köyrin aikaan, vaikka suotta aikojaan oli sillä tahtonut häntä kiusata. Vieläkin Katri hymyili muistellessaan, kuinka hänen toki viimeinkin onnistui saada Niilo levottomaksi. »Kyllä hän minusta sentään pitää», ajatteli hän ja tunsi itsensä niin sanomattoman onnelliseksi.

Nyt kuului jalan kopse porstuasta,—ovi aukeni ja sisään astui Koiviston Yrjö. Ilon säde loisti Yrjön silmissä, kun hän huomasi Katrin yksinään olevan.

—Hyvää iltaa, Katri! sanoi hän, Katria lähestyen ja häntä kädestä ottaen. Onhan hauskaa saada sua kerrankin tavata näin kahdenkesken.

Katri ei saanut sanaakaan sanotuksi; tuo entinen tuskallinen tunne häntä jälleen ahdisti ja toivovin silmin katsoi hän ovea kohden, odottaen Niiloa tulevaksi.

—Terveisiä kaupungista! lausui taaskin Yrjö, tiedätkö, mitä sinulle sieltä toin tuomisiksi? Hän veti taskustaan esiin kauniin, mustan silkkihuivin, jota levitteli ja näytteli kädessään.

Katri heitti puoleksi aran, puoleksi epäilevän silmäyksen tuohon komeaan huiviin eikä virkkanut mitään.

—Mutta palkakseni tahdon sinulta muiskun, sanoi Yrjö.———Katri—— yhden ainoan vaan, lisäsi hän hiljaisella, rukoilevalla äänellä, kun Katri päätään pudistaen tahtoi hänestä väistyä.—Katri, rakas Katri, anna minulle vaan yksi ainoa suutelo!

Hän läheni Katria, huulensa lähes koskettivat tytön kiiltäviä hiuksia ja Katri tunsi kasvoillaan hänen kuuman hengähdyksensä. Katri tahtoi paeta, mutta Yrjö sulki hänet syliinsä ja painoi hänen mansikkahuulilleen, ei yksi eikä kaksi, vaan useampia tulisia suuteloita.

Samassa kamala ääni, aivan kuin tuskallinen hätähuuto kuului ulkoa pimeydestä ja kalpeat kasvot poistuivat ikkunan ruudusta.

—Mikä se oli? huusi Katri kauhistuen.

—Se oli vaan tuuli, joka vinkuu nurkissa—Katri, mitä tyhjää pelästyt?——Elä katso noin kamalasti Katri———Katri, miksi kalpenet suotta?

Syleillen tarttui Yrjö uudelleen Katriin, mutta tämä töytäsi hänet inholla luotaan ja silmäili häntä ylenkatseella.

—Sinä olet kehno mies, Yrjö, lausui hän vihaisesti. Niilo ei koskaan olisi sinun eikä kenenkään morsiamelle tehnyt sitä, kuin sinä minulle.

—Mutta minäpä rakastan sinua, Katri—rakastan sua hurjasti, sinä ihana, suloinen tyttö. Mitä huolit Niilosta, tuosta köyhästä mökkiläisestä. Heitä hänet ja tule minulle! Parempi on olla rikkaan talon emäntänä kuin mökkiläisen kurjana orjana.

Yrjön silmät hehkuivat, hän hengitti kuumeentapaisesti ja ääni oli lähes tukahtunut rajuista himoista.

—Mene pois, kelvoton, lausui Katri, mene ja vie huivisi ja kaikki, en tuon koomin kärsi sinua silmieni edessä.

Katri juoksi tuvan päässä olevaan suojaansa, otti avaimen suulta ja veti oven lukkoon. Turhaan houkutteli ja rukoili Yrjö oven takana, Katri ei hiiskunut enää sanaakaan eikä liioin tullut näkyviin.

Koiviston tuvassa kerrottiin seuraavana päivänä merkillisiä kuulumisia. Niilo oli kadonnut tietymättömiin. Hän oli edellisenä iltana lähtenyt kotoansa, mennäkseen Rauhalaan; vaan täällä häntä ei oltu nähty, enemmän kuin muuallakaan likitienoossa. Päätettiin varmasti hänelle jonkun onnettomuuden tapahtuneen, sillä Niilolla ei ollut tapana turhanpäin kuleksia ja viipyä kotoa poissa. Katrin sanottiin säikähdyksestä makaavan houreissa. Yrjö kuunteli äänetönnä näitä uutisia ja pani tupakkaa piippuun. Käsi toki hieman vapisi, mutta sitä ei kukaan huomannut.

* * * * *

Päivä päivältä kului, mutta Niiloa ei takaisin kuulunut. Katri makasi monta viikkoa kuumetaudissa huonona, ja kun hän viimeinkin nousi vuoteeltaan, ei hän enään ollut sama kuin ennen. Hymy oli kadonnut huulilta, ruusut lakastuneet poskilta ja silmäin katse oli niin välinpitämätön ja toivoton, niinkuin ei mikään maailmassa niitä enää voisi elähdyttää. Koko hänen olentonsa osoitti suurinta väsymystä—ei siinä voinut merkkiäkään huomata entisestä virkeydestä ja elämän riemusta.

Yrjö häntä tavan takaa kiusasi kosioimisellaan eikä väsynyt, vaikka Katrilla aina oli valmiit rukkaset. Mutta—Yrjö sai vahvat liittolaiset Katrin vanhemmissa. Päästäkseen rauhaan, oli Katri kerran luvannut antaa Yrjölle suostumuksensa, ellei Niiloa vuoden sisään kuuluisi takaisin. Hän lupasi—sillä hän luuli silloin jo makaavansa rauhassa turpeen alla. »Elämäni lanka katkeaa», ajatteli hän, »kun viimeinen toivon kipinä Niilostani sammuu». Mutta Yrjö riemuitsi sydämmessään, sillä hän varmasti uskoi, ett'ei Niilo enään elossa ollut.

Talvi meni ja kevät tuli. Aurinko paistoi yhtä kirkkaasti kuin ennen, metsä viheriöitsi ja linnut lauloivat,—mutta Niilo ei takaisin tullut. Ristolassa tehtiin toukoa, vilja kasvoi, tuleutui, leikattiin ja puitiin, mutta Niilo sitä ei aittoihin korjannut. Kolkko ja synkkä syys oli taaskin käsissä. Vuosi oli kulunut umpeensa siitä ajasta, jolloin Niilo katosi. Ei Katrin sydämmen salaisimmassakaan sopukassa enään ollut toivoa. Mutta odotettu kuolema ei kuitenkaan tullut häntä omakseen korjaamaan, hänen täytyi vielä jäädä maailmaan ja toimittaa töitään niinkuin ennenkin. Ensimmäisen surun katkeruus oli nyt muuttunut hiljaiseksi vakavuudeksi, toivottomuus tyyneydeksi, mutta iloa ei hän elämästä enää odottanut.

Eräänä päivänä muistutti Yrjö häntä lupauksestaan ja tarjoili kihloja, joista rikkaimmatkin talon tyttäret olisivat ylpeilleet. Katria ne eivät miellyttäneet, mutta häntä oli väsyksiin asti pitkin vuotta joka taholta kiusattu, eikä hän jaksanut enää vastaan ponnistella. Olihan hän sitä paitse lupauksensa antanut. Hän suostui ja—hyrähti itkuun. Mutta nähdessään vanhempainsa lempeiden kasvojen muuttuvan iloisiksi, nähdessään Yrjön riemullisen ihastuksen, koki hän tyytyväisenä asettautua uusiin oloihinsa. Seuraavana pyhänä heitä kuulutettiin ja kolmantena oli jo Koivistossa häät, suuret ja komeat, jommoisia likiseudulla ei miesmuistiin oltu vietetty. Moni uhkea talon tytär kadehti tuota suloista ja kalpeata morsianta, ja päätti hänen varmaankin noitumisella voittaneen Koiviston nuoren ja rikkaan isännän sydämmen.

V.

Koiviston isäntä oli luovuttanut talon hallituksen pojalleen. Mutta Yrjö, joka aina lapsuudesta oli ollut ylpeä ja itsekäs, alkoi heti ylvästellä rikkauksillaan ja laiminlöi talon hoidon. Suurella korskalla ajoi hän joka viikko kaupunkiin, jossa kerskaten pani satamarkkaset liikkeelle. Yökaudet nähtiin hänen uljas hevosensa seisovan kapakan ääressä sillä välin, kun hän itse sisällä löi korttia ja joi vuoroin viinaa ja olutta, vuoroin poreilevaa sampanjaa. Näin hän jo kahdeksan vuoden sisään oli tyyten hävittänyt suuren rikkautensa. Katri istui kotona neljän lapsensa kanssa, itki, suri, varoitti ja rukoili,—mutta turhaan. Voimiensa mukaan oli hän koittanut hoitaa sisällistä taloutta, mutta mahdotonta oli hänen torjua köyhyyttä, kun miehensä vaan hävitti, sen kuin ennätti.

Oli myöhäinen ilta Heinäkuun loppupuolella. Likeiseen kestikievariin oli tullut matkustaja, pyytäen yösijaa. Hän oli uljas, reipas mies, silmät tumman siniset, parta ruskea, kasvot päivettyneet. Olentonsa herätti kunnioitusta ja luottamusta ja isäntä, joka sitä paitse kohta huomasi matkustajan varakkaaksi mieheksi, kiiruhti kohteliaasti riisumaan hänen muhkeata hevostaan, jonka vei talliin yöksi. Sillä välin oli matkustaja mennyt vierashuoneesen, jossa heti pyysi valmistamaan vuodetta, sillä hän oli matkasta väsynyt. Hän jätti pienen matkalaukkunsa pöydälle, laskeutui levolle ja nukkui sikeään uneen.

Lienee ollut noin puoliyön aika, kun ovi aukeni ja eräs mies hiljaa, hiipien astui sisään. Hän läheni pöytää, vilkasi makaavaan, joka oli kääntänyt kasvonsa seinään päin, ja siepaten matkalaukun pöydältä, kiiruhti hän nopeasti takaisin samaa tietä. Jo oli hän aivan lähellä ovea, kun äkkiä takaapäin tukevat kädet tarttuivat häneen ja viskasivat hänet hervattomana lattiaan. Vavisten käänsi rosvo harmaat kasvonsa vastustajaansa kohden. Ainoa huudahdus kuului samalla kumpaisenkin huulilta.

—Yrjö!

—Niilo!

Yrjö tunsi kylmän väristyksen käyvän läpi ruumiinsa. Niilo oli laskenut hänet irti, mutta hän ei kyennyt karkaamaan. Masennettuna makasi hän siinä hampaita lyöden, vavisten joka jäsenessään ja peittäen kasvojaan käsiinsä.

—Onneton, näinkö sinut jälleen tapaan? puhkesi viimein Niilo puhumaan.

Tuskallinen valitus oli Yrjön ainoa vastaus.

—Elääkö Katri? Onko hän vaimonasi?

Synkkä tuli iski Yrjön silmistä, viha antoi hänelle jälleen rohkeutta.
Hän katsoi epäillen Niiloon.

—Mitä kysyt, sanoi hän, mene häntä katsomaan, viimeistä yötä viettää hän Koivistossa.

—Mitä tarkoitat?

—Irtain tavaramme on jo myyty, karja myyty, yksin tou'otkin ovat myydyt, ja huomenna myydään talomme.

—Katri raukka! Jos olisin aavistanut, että sinä hänet onnettomaksi tekisit, niin enpä totta olisikaan lähtenyt merille suruni kyllyyttä lievittämään, vaan olisin jäänyt tänne hänen turvakseen. Mikä pimitti mun järkeni, ett'en silloin huomannut hänen vaan nuoruutensa ymmärtämättömyydestä joutuneen sinun viettelyksiesi ansaan.

—Haa, sinä konna! mutisi Yrjö, tulitko tänne Katria lohduttamaan? Sopiihan vallan hyvin! Viet minut ensin kruunun miesten käsiin ja ryöstät sitten minulta vaimoni. Mutt' Jumal' aut'—sitä ennen olet sinä laudoissa ja minä raudoissa———

Hän karkasi vimmastuneena ylös ja tavoitteli puukkoa vyöltään. Mutta Niilon rautaiset sormet puristivat häntä käsiranteesta ja puukko putosi maahan.

—Kelvoton, mikä oletkin, lausui hän. Vaimosi luo todella lähdenkin heti, mutta sinut vien sinne mukanani.

Niilo valjasti hevosensa, nousi Yrjön kanssa kärryihin ja ajoi Koivistoon. Kuinka hyvin hän muisti tämän tien! Joka puu, joka kivi ja kanto olivat juuri kuin vanhat rakkaat tuttavat, ja kukkaset tien ohessa kallistivat päätään, ikäänkuin tervehtiäkseen. Mutta Koivistossa oli kaikki toisin kuin ennen. Pellot olivat huonossa kunnossa, rakennukset rappiolta,—joka haaralla oli kolkkoa, tyhjää ja autiota. Eräässä pienessä suojassa he viimein löysivät talon ainoat asujamet. Kolme lasta makasi lattialla ja neljäs, nuorin, vaikeroi sairaana vuoteella, jonka ääreen Katri oli vaipunut polvilleen. Oven auetessa käänsi hän kärsimysten ja huolten hivuttamat kasvonsa tulijoita kohden ja silmänsä jäivät tuijottamaan Yrjön seuraajaan.

—Niilo! kuiskasivat hänen värisevät huulensa, Niilo, mun Niiloni! riemuitsi hänen sydämmensä, ja pitkästä unesta heräsivät valtavat, autuaalliset tunteet. Sydämmen kuihtuneet kukkaset saivat kauvan kaivattua päivänvaloa ja virkistyivät uuteen kukoistukseen. Unhotetut olivat pitkien vuosien kärsimiset, unhotettu oli kaikki kurjuus ympärillä, unhotettu koko maailma. Tällä hetkellä hän vaan tiesi ja tunsi Niilon terveenä ja jalona seisovan hänen edessään ja rajuinen riemu täytti hänen sydämmensä.

Ja Niilo?

Hän tunsi vaan sääliväisyyttä, joka yhtä vähän muistutti hänen nuoruutensa syvästä lemmestä, kuin tuo onneton, murtunut vaimo siitä viehkeästä ja ihanasta Katrista, joka hänen muistossaan asui. Niilo antoi vihaisen katseen Yrjölle, joka synkkänä oli jäänyt oven suuhun seisomaan. Tämä katse sanoi: »sinä, kurja, olet hänet noin onnettomaksi tehnyt!»

Niilo läheni polvillaan olevaa vaimoa, otti hänen kätensä omiinsa ja puhutteli häntä hellällä ystävyydellä.

—Katri, mun armas ystäväni, lausui hän, sydämmeni on pakahtua, nähdessäni sinua noin surun ja murheen ahdistamana. Sano, sallitko minun auttaa? Syytä on sinulla kyllin, saadaksesi laillisen eron kunnottomasta miehestäsi, ja sitten, Katri, ei sinun enää lapsinesi tarvitse kurjuutta nähdä.

Katri hengitti syvään. Niilo oli hänet herättänyt unelmistaan, johdattamalla hänen mieleensä puolison ja lapset. Hän muisti nyt eroituksen nykyajan ja entisyyden välillä, ja kallistaen päätään, kätki hän kasvonsa hetkeksi nukkuvan lapsen päänaluseen. Äänetönnä kesti hän siinä sisällisen taistelun, jonka kovuus oli lähes murtaa hänen heikot voimansa. Siitä eivät Niilo eikä Yrjö mitään aavistaneet, mutta hän, joka sydämmet tutkii ja ihmis-heikkoudet tuntee, hän sen näki ja kiiruhti taistelevan avuksi. Sielun tuska vähitellen antaantui, ahdistus hälventyi ja—voitto oli saavutettu. Rauha loisti Katrin kasvoista, kun hän jälleen nosti päänsä vuoteelta. Kirkkain silmin hän katsoi lapsiinsa, jotka nukkuivat viattomain unta, ja mieheensä, joka yhä seisoi oven suussa, epäilyksen täydellisenä kuvana. Viimeiseksi hän katsoi Niiloon, joka vielä odotti hänen vastaustansa.

—En hylkää puolisoani, Niilo, kuului päätös hänen huuliltaan.—Mitä jumala on yhdistänyt, ei sitä voi ihmiset eroittaa.

Nyt Yrjön paatunut sydän pehmeni. Hän töytäsi vaimonsa jalkain juureen ja raskaat kyyneleet vierivät hänen poskilleen.

—Jumala siunatkoon sinua, Katri, nyyhkytti hän, ei taivaan enkeli voi olla sinua parempi. Annatko todellakin anteeksi kaikki, mitä minun tähteni olet saanut kärsiä, ja rohkenetko minuun luottaa, kun nyt lupaan muuttaa entisen elämäni ja täst'edes kokea rehellisellä työllä hankkia perheelleni elatusta? Sano, armas Katri, etkö todellakaan minua hylkää?

—En sinua missään tapauksessa hylkäisi, saatikka nyt, kun parannusta lupaat.

—Taivaan Isä sinua siunatkoon ja antakoon minulle voimaa lupaukseni täyttämiseen!

—Amen! kuiskasi Katri.

Samassa nousi aurinko kultaisen pilven helmasta ja loi ensimmäisen silmäyksensä ikkunan lävitse Koiviston perheesen, joka vihdoinkin oli rauhaan ja sovintoon tullut. Lapsi, joka oli maannut horroksissa, aukaisi nyt kirkkaat silmänsä ja katsoi suloisesti vanhempiinsa.

—Päivä koittaa! lausui Katri toivovalla silmäyksellä loistavan sinertävää taivasta kohden, suuteli hellästi lastaan ja aukaisi ikkunan, josta raitis aamuilma virtasi sisään.

Mutta aurinko vuodatti jo täyden, kirkkaan valovirran alas nukkuvaan maailmaan ja niinkuin lapsi, joka aamu-unestaan herää äidin syleilyyn, raittiina ja iloisena hymyilee, niin autuaasti hymyili maailmakin herätessään auringon lämpimäin säteiden suuteluihin. Linnut visertelivät ja leivonen kohosi tervehtien ylös taivasta kohden ja liverteli korkeudessa riemuisen aamuvirren.

Katrin silmissä välkkyi kyynel.—ei enää murheen eikä huolien tuottama, vaan ilon ja kiitollisuuden.

* * * * *

Kun Koiviston talo seuraavana päivänä myytiin huutokaupalla, lankesi se Niilon omaksi. Niilolle onnistui vielä lunastaa tou'ot ja karjankin, jotka hän kaikki ynnä talon kanssa lahjoitti entisille omistajilleen takaisin. Niilon ylevämielisyys vaikutti syvästi Yrjöön, joka tästä lähtein täydellä todella koki elämäänsä parantaa. Monta vuotta tosin kesti, ennenkuin Koiviston talo nousi entiseen voimaansa, mutta Yrjö ei väsynyt, sillä hänellä oli kaksi hyvää apulaista, Katri ja Niilo. Viimemainittu ei enää mennyt merille, vaan asettui syntymäseudulleen, jossa hän osti itselleen talon. Muutaman vuoden kuluttua toi hän taloonsa emännäksi nuoren, kauniin Helenan, jota Niilo lempi yhtä syvästi ja hellästi kuin ennen nuorempana ollessaan Katria. Helena ja Katri olivat parhaimpia ystäviä, ja seudun toimeliaisimpia emäntiä; mutta Niiloa paikkakunnalla yleisesti rakastettiin ja kunnioitettiin, niinkuin sitä ihmistä rakastetaan, jossa Jumalan kuva täydellisimmästi ilmaantuu.

["Päijänne" 1878, n:ot 42, 44, 46, 48. Novelleja ja kertomuksia I.
Novelleja I.]

VANHAN TAATON TARINOITA.

I. PIKKU HEIKIN MERKILLINEN MATKA.

Oli kerran pieni poika palleroinen, nimeltä Heikki. Hänellä oli siniset silmät, keltainen tukka, punaiset, pyöreät posket ja valkoiset hampaat, jotka välkkyivät huulten hymytessä. Hän oli vilkas ja iloinen poika, tuo pikku Heikki.

Kerran istui Heikki järven rannalla ja vuoli laivaa kaarnan kappaleesta. Tulipa siitä oikein komea laiva, jonka vertaa tuskin löytyikään;—»ei ainakaan näillä seuduilla», arveli Heikki. Sisusta tässä mainiossa laivassa oli kuverrettu ja pohja niin eheä, ettei siinä silmä eroittanut pienintäkään reikää. Viimeiseksi Heikki keskelle laivaa pystytti suuren mastopuun, halkasi hiukan päätä ja pisti siihen valkoisen tuohen palasen lipuksi.

Kas nyt oli laiva valmis!

»Loiskis, loiskis», pakisivat laineet hiekkaisella rannalla. Heikki laski laivansa veteen aaltoja kyntämään, mutta itse jäi hän rannalle ihailemaan sen komeata purjehtimista. Kuta edemmäksi laiva joutui, sitä nopeampi oli sen kulku, ja suurella vauhdilla purjehti se jo aukeata selkää kohden.

Nähdessään laivansa yhä etenevän, tuli Heikki pahalle mielelle ja katui, ettei hän itsekin lähtenyt matkaan. »Voi kuitenkin», huokasi hän, »nyt kun olisin saanut purjehtia kauas vieraille maille, ehkä olisin tullut aina kuninkaan hoviin, nähnyt kuninkaan ja kuninkaan rouvan ja kuninkaan tyttären. Voi minua pöllö!»

Ja Heikin sinisissä silmissä välkkyi todellakin katumuksen kyynel, kun ei hän enää oivaltanut laivaansa suurempana kuin kärpäsen kokoisena kaukana laineiden harjalla.

Ikävällä mielellä istahti Heikki nyt rannalle. Mutta tuulonen hiljaa hyväili hänen poskiaan, aurinkoinen taivaalla paistoi lämpimästi, lehdikossa lauloivat linnut: »tiirili, tirili, tirili tii—ii—», ja »loiskuen, loiskuen, loiskis, loiskis», puhelivat järven laineet keskenään.

Silloin äkkiä kohosi aalloista suunnattoman suuri ukko, muhkea näöltään ja vankka varreltaan. Hartioilla heilui hänellä vaahtinen vaippa ja rinnalla riippui pitkä ruohoinen parta.

Kummastellen katseli Heikki tätä ukkoa.

»Kuka sinä olet?» kysyi hän viimein.

»Olen Ahti, aaltojen kuningas, satahaudan hallitsija», vastasi ukko ja hänen äänensä kaikui jalosti kuin kosken kuohu tai meren pauhina kovalla tuulella.

»Ja varmaankin pidät aalloissa asuntoa, koska sieltä näin sinun nousevan?» kysyi taaskin Heikki.

    "Tuolla Ahtola asuvi,
    Ve'en isäntä venyvi,
    Nenässä utuisen niemen,
    Päässä saaren terhenisen,
    Lohisessa louhikossa,
    Kalaisessa kartanossa,
    Alla aaltojen syvien,
    Päällä mustien mutien."

Näin saneli Ahti-kuningas ja Heikki ihastuneena kuunteli hänen puhettaan.

»Etkös, armollinen kuningas», rukoili hän, »etkö veisi minuakin näkemään linnasi komeutta? Jo kauan olen halunnut lähteä ulos mailmaan.»

»Ellet pelänne vesien synkkää syvyyttä tai meren aavaa avaruutta, niin tule tänne käsivarrelleni!» vastasi kuningas ja ilomielin hyppäsi Heikki määrätylle paikalleen.

Aaltojen vaahtoisaan helmaan heittäysi nyt Ahti, pitäen Heikkiä vankalla käsivarrellaan ja vesipisareet hyppelivät heidän ympärillään ikäänkuin kirkkaat kristalli-helmet. Maat ja manteret katosivat tuota pikaa heidän näkyvistään. Ylähällä siinti tähtinen taivas ja ympärillä, niin pitkälle kuin silmä kannatti, välkkyi vaan veden pinta. Heidän seuraansa liittyi koko joukko iloisia ja kauniita Vellamon neitosia, jotka uiskentelivat sukkelammin kuin ahvenet Heikin kotoisessa järvessä. Milloin he olivat edessä, milloin takana ja milloin sivulla; välistä sukelsivat lymyyn laineiden alle, ja kun Heikki jo luuli heidän ijäksi vajonneen syvyyteen, silloin pujahtivat taaskin ylös, pudistelivat keltaisia kiharoitaan, nauroivat ja taputtelivat käsiään. Muutamat heistä poimivat sylen täydeltä lumpeita, joita viskelivät Heikin päälle, ja Heikki nauroi ja tavoitteli kukkaisia, voidakseen taas vuorostaan niillä tähdätä neitosia. Mutta kun Ahti häntä varoitti istumaan kauniisti, täytyi Heikin totella, vaikka kovasti mielensä teki hiukan kurittaa varsinkin tuota vallatonta Kosken neitoa, joka lakkaamatta priiskoitti vettä hänen silmilleen.

Olihan tämä hauska matka. Rauhassa lepäsi luonto harmaan hämärä-vaipan alla, ja öinen hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Meren kuninkaan vankalla käsivarrella oli Heikin parempi olla kuin äidin höyhentyynyllä kotona; sen ohessa he nuolen nopeudella kiitivät eteenpäin ja hyrskynä vaahtoeli vesi heidän edessään.

Kotvan aikaa näin matkailtuaan, lähestyivät he erästä tuuheata, viheriäistä saarta, joka vähitellen selveni heidän eteensä sakean sumun verhosta.

»Nyt varmaankin tulemme Ahtolan kartanoon», arveli Heikki.

Eikä hän väärin arvannutkaan.

Iloinen sätkätys kuului jo ruokoiselta rannalta niemen nenässä, missä sorsien haltiattaret, nuo kauniit Sotkottaret, parast'aikaa suorivat pitkiä, kullankarvaisia hiuksiaan. Huomattuaan vaahtoisen hyrskyn veden pinnalla, arvasivat nämät veden kuninkaan väkineen lähestyvän, pudottivat kiireessään hopeapäiset harjansa ja kultaiset sukimensa veteen ja riensivät riemuten ruoko-rintaan häntä vastaanottamaan.

»Terve Ahti! terve kuningas!» kaikui täältä jo kauas matkaseurueellemme vastaanotto-huuto. Samassa myös Vellamokin, veden ehtoisa emäntä, nosti sinilakkista päätään aallon alta. Vellamon silmät kohta kiintyivät poikaseen, joka hymysuin ja punaposkisena istui Ahti-kuninkaan käsivarrella, nojautuen hänen hartevata olkapäätään vasten. Lempein silmin katseli veden hyvä-luontoinen emäntä tätä kaunista ihmislasta ja lähestyi häntä avoimin sylin.

»Tule luokseni, poikanen», puhui hän, »tule luokseni, että saan sinut sulkea ruokoista rintaani kohden.»

Mutta kuningas esti häntä siitä.

»En anna, Vellamo, poikasta sinulle», sanoi hän, »sillä et varmaankaan hennoisi häntä takaisin antaa. Avaa ennen pienen pirttisi ovi, niin näytämme hänelle veden kuninkaan asuntoa.»

Vellamo silloin viittasi eräälle neitoselleen, ihanalle Aallottarelle, joka heti kiirehti esiin, ojensi valkoisen hohtavat käsivartensa ja irroitti kaksi aaltoa toisistaan, joten järven mutainen pohja tuli näkyviin.

Tähän aukeamaan riensi nyt koko seurue, ja varovaisuudesta Heikkiä kohtaan ei Aallotar sulkenutkaan oveansa, vaan antoi aaltojen seisoa toisistaan eroitettuina.

»Katso täällä», puhui Ahti Heikille, »tuon paksun paaen kainalossa on hallitus-istuimeni ja tuon notkuvan lumpeen kuvussa leposijani. Tuossa taas on ilo-kiveni, jolla illoin istun ja soittelen kanteloa väkeni huviksi. Nuo säihkyvät helmet, joilla ilo-kiveni on kaunistettu, ovat Väinämöisen kyynelet, ne kyynelet, jotka hän itki kanteloa soittaessaan.»

»Ja tuo suuri ruotainen romuko sitten olisi Väinämöisen kuuluisa kantelo?» kysyi Heikki ihmeissään.

»Juuri sama, poikaseni», vakuutti Ahti. »Istu rinnalleni tähän ilo- kivelle, niin annan sun kuulla sen kanteloisen kajahdusta.»

Ja hän otti kantelon polvillensa ja antoi sen suloiset sävelet kertoa niistä ilon ja surun tunteista, jotka aaltojen kuninkaan povessa liikkuivat.

Ihanasti kaikui soitto öisessä hiljaisuudessa. Vedet värähtelivät, rannan ruohot kallistivat päänsä ja aallot asettuivat tyvenenä kuuntelemaan. Kalat, suuret ja pienet, kokoutuivat ilo-kiven juurelle» jossa hiljaisessa levollisuudessa ihailivat soiton säveleitä; mutta Vellamon hilpeät neitoset yhtyivät kaikki käsi kädessä huimaavaan tanssiin. Meren viileässä helmassa vallitsi ilo,—ilo, josta surumielinen halajaminen hehkui.

Ihmetellen katseli Heikki elämää Ahtolan tuvassa. Hänen ihmeenä kuitenkin nousi korkeimmilleen, kun äkki-arvaamatta pikkuinen, peukalon kokoinen mies saapui kartanolle, ratsastaen suuren ahvenen selässä. Hän oli vaskisissa vaatteissa kantapäästä aina kiireesen asti ja vyöllä riippui vaskinen kirves, jonka terä oli kynnen suuruinen.

Heikki aikoi juuri tehdä likempää tuttavuutta tämän merkillisen uroon kanssa, kun samassa Ahtikin lopetti soittamisen ja valmisteli itseään matkaa jatkamaan.

Tämän huomattuaan, lähestyi Vellamo Heikkiä, ja puhutteli häntä lempeästi.

»Valitse itsellesi joku lahja valtakunnastamme, ennenkuin lähdet, poikaseni», sanoi hän, »sillä tyhjin käsin en salli sun luopua tyköäni. Silmäele ympärillesi ja mikä ikänä sinua vaan miellyttänee, se pitää omasi oleman.»

Heikki katseli noita mahtavan suuria ja lihavia lohen-kaloja ja muisteli rakasta äitiään, joka varmaankin ihastuisi, saadessaan senlaisia rikkaita antimia veden valtakunnasta. Mutta kun hänen silmänsä niistä kääntyivät hiukan syrjään ja kohtasivat kanteletta, jonka Ahti juuri oli asettanut pystyyn ilo-kiveä vasten, silloin hän unhotti kaikki ja anoi uskaliaasti:

»Anna minulle tuo Väinämöisen kantele!»

Tämä rohkea pyyntö nosti suurta hämmästystä veden väessä, joka haaralta kuului tyytymätön napiseminen.

»Hän tahtoisi riistää ainoan ilomme», sanoivat he; »vaan sitä et kuitenkaan salline, armas emäntä!»

Ainoastaan pikku mies istui levollisena ahvenen selässä, myhäili ja silmäili mieli-suosiolla Heikkiä.

»Ethän hukanne iki-iloamme, emäntä!» kertoi väki uudestaankin ympäröiden Vellamoa.

Mutta Vellamo viittasi heitä poistumaan ja vastasi vakavasti:

»Minkä olen luvannut, sen olen luvannut.»

»Eikä suotta sinua nimitetty veden armaaksi antivaimoksi», lisäsi pikku mies.

Väki kääntyi nyt kuninkaan puoleen ja rukoili häntä rajoittamaan Vellamon liikanaista anteliaisuutta. Mutta Ahti vaikeni kauan ja hänen kasvoissaan kuvautui osaksi suruista mieltä, osaksi syvää miettiväisyyttä.

»Kantele on poikasen oma», vastasi hän viimein, »mutta hän saakoon sen vasta silloin, kun hänessä on miestä sitä käyttämään. Savon synkässä salossa löytyy vuori, nimeltä Valon-vuori, jonka juurta eivät päivän säteet ole löytäneet, mutta jonka huippu rohkeasti ylenee loistavata taivasta kohden. Tämän vuoren luolaan kätkeköön pikku-mies kanteleen ja poikanen valloittakoon sen sieltä omakseen.»

Pikku mies heti sieppasi kanteleen olkapäälleen ja samosi sen kanssa kauas pois.

Ahti otti Heikin taaskin käsivarrelleen lähteäkseen hänen kanssaan jälleen matkalle, mutta Vellamo koki heitä siitä estellä.

»Maltas», sanoi hän, »enhän ole vielä näyttänyt poikaselle aarre- aittani komeutta».

»Sitä emme nyt joudu ihailemaan», vastasi Ahti; »sillä yö on pitkälle joutunut ja päivän ruhtinas jo kohta nousee leposijaltaan».

Tämän sanottuaan hän nousi veden kalvolle ja riensi poikasen kanssa ulos aavalle merelle. Heitä seurasi nytkin koko joukko Vellamon neitosia ja entisen tapaista kulkua taaskin jatkettiin.

Mutta yö oli jo loppumaisillaan ja taivaan itäisellä rannalla koitti kultainen aamurusko. Meren neitoset sukelsivat toinen toisensa jälkeen alas veteen, ja yhä rajummalla nopeudella kiiti Ahti siintävää mannermaata kohden.

Eipä kulunutkaan aikaa kun silmänräpäyksen verran, ennenkuin he jo rantaan saapuivat. Samassa kohosi aurinko aamuruskon helmasta; Ahti laski Heikin käsivarreltaan kuivalle maalle, mutta itse hän vajosi alas meren syvyyteen ja—katosi. Ypö yksinään seisoi nyt Heikki rannalla. Toisella puolen laajeni hänen eteensä kuiva kanervikkoinen kangas, toisella mahdottoman suuri järven selänne. Nolomielin mietti Heikki siinä seisoessaan kaiken ajallisen katoovaisuutta ja oli juuri itkuun hyrähtämäisillään, kun hän äkkiä älysi rannalla oman pienen kaarna- laivansa.

»Olet varmaankin tullut minua kotia noutamaan!» huusi Heikki iloisena ja hyppäsi toisella jalallaan laivan kannelle.

Mutta laiva ei kannattanutkaan niin raskasta miestä, kuin Heikki oli, vaan painui syvyyteen. Heikki putosi veteen, melaskoi ja tepasteli ja koki pysytellä veden päällä, mutta turhaan! Hän vaipui … vaipui … vaipui…

* * * * *

»Nouse ylös, lapseni, ja tule kiiruusti tupaan! Katso kuinka märkänä jo olet sateesta!»

Näin kuului tuttu ja rakas ääni Heikin korvissa. Heikki aukaisi silmänsä ja—oi ilmainen ihme—hän makasi todellakin kotoisella rannalla, juuri samalla kohtaa, mistä merkillisen matkansa oli alkanutkin. Rankka sade lankesi alas taivaasta ja äiti, joka varmaankin oli häntä etsinyt, seisoi nyt hänen rinnallaan. Lieneekö hyvä ystävänsä Ahti hänet löytänyt meren pohjasta ja tuonut terveenä tänne jälleen!

»Joudu jo, lapseni, joudu pois sateesta», kiirehti häntä äiti vieläkin ja, tarttuen Heikin käteen, riensi hän tämän kanssa ylös tupaan.

Siellä istui Heikki hetkisen kuluttua tyytyväisenä rahilla ja kertoi merkillisestä matkastaan sillä aikaa, kun äitinsä hänelle muutti puhtaat ja kuivat vaatteet, ja varmasti hän vakuutti lähtevänsä heti suureksi tultuaan Valon-vuorelta Väinämöisen kanteloa noutamaan. Äiti hymyeli kuullessaan poikansa kertomusta ja arveli hänelle jo varmaan nälänkin tulleen, niin pitkän matkan jälkeen.

Nähdessään äitinsä taittavan hänelle suuren palasen leipää, naurahteli Heikki, ja kun äiti levitti vielä voitakin leivän päälle, silloin hän oikein ääneensä nauroi. Mutta saatuaan voileivän toiseen käteensä ja piimätuopin toiseen, ei hän enää nauramaan joutunut.

Näin hyvin päättyi satu pikku Heikistä. Pyydä kauniisti hyvältä äidiltäsi,—ei tiedä, vaikka antaisi hän sinulle yhtä suuren voileivän, kuin se minkä Heikkikin äidiltänsä sai.

["Päijänne" 1879, n:ot 48, 49.]

II. PELLERVOINEN.

Hän eli Kalevan maassa, kynti peltoa, poltti soita ja viljeli metsää. Ahkera oli Sampsa poika Pellervoinen ja väkevä ruumiiltaan; raskain työ oli hänelle iloista huvitusta vaan.

Eräänä päivänä ruhtoi Pellervoinen metsässä kirveineen ja kaatoi hongan toisen jälkeen. Kun päivä oli puolessa, tuli aavalta aholta nuori neitonen metsään ja istautui puun kannolle likelle nuorukaista. Kauan silmäili hän Pellervoista, joka taukoamatta iski kirvestään hongan juureen.

»Väkevä olet, nuorukainen», puhkesi neitonen viimein puhumaan, »mutta tiedänpä erään, joka on sinua vielä väkevämpi».

»Kukahan tuo olisi?» kysyi Pellervoinen, joka yhä jatkoi työtään.

»Se on Tuulen tytär, tai toisin sanoen minä, jos sen muuten tietää tahdot», vastasi neito.

»Sinäkö?» kysyi Pellervoinen pilkallisesti hymyten, ja nyt hän ensi kerran loi silmänsä tyttöön.

»Epäiletkö?»

»Hm … tuskin luulen sun tuota hentoa koivuakaan saavan kaatumaan», arveli Sampsa poika.

»No tuopa kumma olisi», huusi tyttö ja tarttui samalla koivuun käsin. Mutta koivu oli nuortea, se taipui, jotta latva oli lähes maata koskettaa, mutta ei vaan taittunut. Tuulen tytär ponnisti viimeisetkin voimansa, otti vauhtia, teki uuden ryntäyksen. Turhaan! Puu oli käyränä kuin luokka hänen käsissään, mutta poikki se ei sittenkään mennyt.

»Herkeä jo, herkeä, muutoin tapat itsesi», pilkkasi häntä Pellervoinen.

Ja Tuulen tyttären täytyi kun täytyikin heretä. Hän läähätti hirveästi, koko ruumis vapisi kuin haavan lehti ja hervotonna vaipui hän alas mättäälle.

Pellervoinen iski kirvestään saman koivun juureen ja samassa puu kaatui. Tuulen tytär kavahti ylös mättäältä.

»Anna minulle tuo kirveesi», rukoili hän, »minä sinulle siivet annan, joilla lentää voit».

»En tarvitse siipiäsi, onhan minulla jalat», vastasi Pellervoinen.

»Jaloillasipa et voi ilmassa lentää», väitti Tuulen tytär, »et voi käydä auringossa, etkä kuussa, etkä tähtitarhassa taivaan alla».

»Mitäpä siellä tekisinkään, minulle kun Maan emo leivän antaa.»

Mutta Tuulen tyttären teki kovin mieli saada kirvestä omakseen.

»Vaihda pois», virkkoi hän, »minä Turjan tytin, hallahelman, karkoitan takaisin pohjan perille, kun hän tulee peltojasi vahingoittamaan.»

Pellervoinen jo myöntyi.

»Olkoon menneeksi!» lausui hän. »Saattaisi sinusta joskus olla apuakin, vaikka väliin olet kovin unelias.»

Hän antoi kirveensä Tuulen tyttärelle, joka tarjosi hänelle siipiä vastaan.

Hyppy-askelin riensi nyt Tuulen tytär iloisena kedon poikki, kantaen kirvestä olallaan. Pellervoinen taas pani siivet suureen tuohi- konttiin, nosti kontin selkäänsä ja alkoi hänkin verkalleen astua poispäin—ei kuitenkaan samaa tietä, kuin Tuulen tytär.

Kun Pellervoinen kotvan aikaa oli astunut eteenpäin, tuli hän laveille viljavainioille. Voi surkeutta! Vilja, joka eilen vielä kauniina ja vihantana rehoitti, seisoi nyt haljakkana, ikäänkuin olisi kalman käsi sitä koskettanut. Ja kuolon hiljaisuus vallitsi ympäristöllä; ruisrääkkä ainoastaan viserteli tuolla aidan seipäällä valitus- virttään.

Alakuloisena vaipui Pellervoinen pellon pientarelle.

»Mitäs tuumit Sampsa Pellervoinen?» kuului ääni hänen takanaan.

Pellervoinen käänsi päänsä ja katsoi puhujaan.

»Sinäkö se olet, Maan emo?» kysyi hän—»Oi kuules! Tuosta mulle pitkät tuumat, suuret surut, mustat murheet, kun Turjan tyttö, tuo kehno hallahelma kylmästä pohjolasta minua alati vainoo, viskaa kauhalla vilua hyytä jäisestä kattilastaan ja sillä kauniit kasvini kaikki turmelee.»

»Mitäpä siitä huolit, pellon poika, ota kultainen kirveesi ja lyö sillä hallahelman jalat poikki», neuvoi Maan emo.

»Ei pysty mun kirveeni hänen jäisiin jalkoihinsa», valitti Pellervoinen, »siihen tarvittaisiin tulisia miekkoja,—miekkoja, joita ainoastaan ilman ihanat impyet omivat».

»Oi, Sampsa Pellervoinen! kunpa olisi sinulla siivet niinkuin on linnulla, niin lentäisitpä korkeuteen taivaan kaarelle noita ihania impiä puhuttelemaan.»

»Siivet—niin tottakin.» Nyt selveni Pellervoiselle keino oivallinen. Hän otti siivet kontistaan, kiinnitti ne olkapäihinsä ja kohosi ylös ilmaan. Kuta korkeammalle hän nousi, sitä keveämmäksi kävi lentäminen. Maan emo ei häntä enää oivaltanut suurempana kuin kärpäsen kokoisena sinisellä taivaalla.

Mieluisata oli Pellervoiselle tämä ilmassa liiteleminen. »Kuinka raskaita olivatkaan askeleni tuolla alhaalla maan tomussa», ajatteli hän, »ja täällä kuinka ihanata, raitista ja puhdasta kaikki!» Vielä kerran loi hän silmänsä alas maata kohden. Vihantina ja kauniina kukoistivat siellä laaksot ja kukkulat, kirkkaina kuin kristalli päilyivät joet, järvet ja meri. Hiljaiselta ja rauhalliselta näytti kaikki, ikään kuin ei siellä levottomuus olisi majaansa löytänytkään.

Jäähyväis-silmäilyn maalle heitettyään, aikoi Pellervoinen taaskin pitkittää matkaansa yläilmoihin. Mutta odottamattomat vastukset kohtasivat häntä. Sakeata usvaa lankesi alas taivaalta ja piiritti hänen tuota pikaa niin, että kaikki hänen näkyvistään katosi. Tuostakos nyt tuska tuli! Pellervoinen pyrki ylös, mutta sumu oli vastassa; hän lensi alemma,—sumua oli sielläkin. Ja oikealla ja vasemmalla, edessä ja takana, joka haaralla oli sumua ja yhä sumua. Jo pellon poika suuttui, eikä se ihme ollutkaan. Hän sieppasi kontin selästään ja alkoi sillä huiskia ympärilleen. Mutta turhaan hän usvaa pieksi, se ei siitä paennut, vaan sakeni sakenemistaan. Kun Pellervoinen vihanvimmassa ruhtoi konttinensa, kuului hänen korviinsa hiljainen naurun katkatus jostakin läheisyydestä. Hän katsoi ylös, teroitti silmänsä ja huomasi nyt neidon, joka parast'aikaa seuloi usvaa ilmaan.

»Malta sinä, Terhenitär», lausui Pellervoinen, »luuletko minua usvalla peloittavasi. Kiitä vaan onnea, ettei ole minulla asetta mukanani.»

Terhenitär nauroi, mutta taukosi kuitenkin seulomasta.

»Suotta taistelisit mun kanssani», lausui Terhenitär, »sillä jos oletkin miestä olevinasi tuolla alhaalla maan tomussa, olet sä kuitenkin täällä mitätön kuin tuulelta tuuditeltu untuva. Mutta anna minulle tuo konttisi, jotta saisin siinä utuani säilyttää, niin päästän sinut heti rauhassa lentoasi jatkamaan.»

Ei tuo ollut Pellervoiselle aivan mieluista, mutta hän tunsi jo olevansa ylhäällä ilmassa juuri kuin kukko vieraalla tunkiolla, ja sentähden hänen täytyi myöntyä Utu-tytön vaatimukseen.

»Jos lupaat sinäkin Turjan tyttiä hätyyttää silloin, kun huomaat hänen aikovan peltojani vahingoittaa, niin olkoon kontti omasi.»

Terhenitär suostui kauppaan, otti Pellervoiselta kontin ja alkoi heti koota usvaansa. Ilma samalla rupesi selkenemään; näköala laajeni laajenemistaan, taivas jo kirkkaana kaarsi ylähällä ja ainoastaan muutamia vaaleita pilvenhattaroita uiskenteli verkalleen Pellervoisen ympärillä.

Kolme päivää ja kolme yötä liiteli Pellervoinen yläilmoissa, ennenkuin hän saapui taivaan tähtitarhaan. Hän lensi tähdestä toiseen ja joka tähdessä tapasi hän ihania impiä, jotka ahkerasti kutoa helskyttivät loistavata kangasta. Mutta Tähettäret eivät omineet sitä kultaista miekkaa, jota Pellervoinen halusi saada. Otavatar, jonka luokse pellon poika viimein saapui, neuvoi häntä menemään joko Kuutalaan tai Päivälään, joissa hän luuli senlaisen miekan löytyvän. Pellervoinen otti jäähyväiset ystävällisiltä neideiltä ja lähti taaskin ilmoja liitämään.

Taas lenteli Pellervoinen kolme päivää ja kolme yötä aavassa avaruudessa, ja tuli niin kolmannen yön lopulla Kuutalan tupahan. Hopealta hohtivat paikat Kuutalassa ja hopeanhohtavata oli kangaskin, jota Kuutar parast'aikaa hopeisen ikkunan ääressä vireästi kutoi. Ujostellen jäi Pellervoinen ovensuuhun ja toimitti sieltä asiansa ihanalle immelle. Tämä heti taukosi kutomasta ja kuunnellen Pellervoisen puhetta nosteli hän ensin niisiänsä, nojasi sitten kyynärpäällään pirtaan ja käänsi lempeät kasvonsa Pellervoista kohden. Tämä jo oli puheensa lopettanut; Kuutar oli hetken vielä ääneti ja hänen kasvoissaan ilmaantui suruinen mieli. Viimein hän lausui:

»Kuinka mielelläni tahtoisinkaan sinua auttaa, jos vaan suinkin voisin, sillä maan asujamia olen aina sydämestäni lempinyt. Hiljaisina syys- öinä, kun kaikki olette levolla olleet, olemme usein Tähettärien kanssa valvoneet ja taistelleet tuon kurjan Turjan tytin kanssa, joka väsymättä vainoo viljapeltojanne. Mutta jäisellä kilvellään on hän taitavasti väistänyt miekkaimme lyönnit ja ilkeästi nauraen tanssinut vaan jäisen kattilansa kanssa lakeudella. Onpa hän vielä kauhallaan viskannut jäänsirpaleita meillekin vasten silmiä.»

Kuutar taaskin polki suksiaan, löi kangasta pirralla ja viskeli vireästi sukkulaista. Pellervoinen aukaisi oven ja aikoi nolomielin mennä jo menojansa, kun Kuutar vielä huusi hänen jälkeensä:

»Päivätär on ainoa, jonka kultaista miekkaa Turjan tytti pelkää; ja varmaan hän tahtookin sinua auttaa, sillä hän on lempeä ja hyvä.»

Ja Pellervoinen samosi uudelleen autioon avaruuteen. Edemmäksi ja yhä edemmäksi lensi hän ilman tasaisella tanterella. Jo loppui autio yksinäisyys, jo virtasi valoa ja lämmintä hänelle vastaan. Hän näki tuhansittain ilman ihania impiä, mitkä joko liitelivät sinne ja tänne ympäristössä, tai venyivät rusoreunaisten pilvein helmassa. Kaikki he olivat loistavan sinertävässä puvussa, kaikki lempeitä ja suloisia näöltään.

Pellervoinen joutui jo vähän hämilleen.

»Entä jos tuntematta sivuuttaisinkin Päivättären», arveli hän, ja päätti lähestyä erästä impeä, joka istui loistavan kaaren partaalla ja harjasi pellavia.

»Voitko, ihana impi, minulle neuvoa, niissä Päivän ruhtinatar asustaa?» kysyi hän neidolta.

»En olisikaan Koitar, hänen ovensa vartija, ellen sitä tietäisi», vastasi impi. »Teroita silmäsi tuonne itään; siellä näet ruusuisen pilven, jonka reunalla Päivätär istuu ja kehrää kultaista lankaa.»

Pellervoinen loi silmänsä neuvottuun suuntaan, oivalsi siellä pilven, oivalsi myöskin ruhtinattaren, joka istui pilven partaalla. Mikä selittämätön loisto ja ihanuus vallitsikaan täällä Päivälän suuressa suojassa! Pellervoisen sydän sykki valtavasti, hänen mielensä hurmautui tätä jaloa kauneutta nähdessä, jonka vertaa hän ei ennen koskaan ollut kohdannut. Hän ei voinut silmiään kääntää ruhtinattaresta, jonka katseessa lempeys, ihanuus ja ylevyys täydellisimmässä määrässä kuvautuivat. Oliko tuo jalo impi lähtevä isänsä kultaisesta kodista tullakseen vieraasen, tuntemattomaan maahan?

Pellervoisen lähestyessä pysähdytti Päivätär rukkinsa, pudisti keltaiset kiharat otsaltaan ja silmäeli oudoksuen nuorukaista. Pellervoinen esitti hänelle asiansa, kertoi, kuinka kovalla vaivalla ja työllä suot ja rämeet Kalevan maassa muutetaan kauniiksi viljavainioiksi ja kuinka vilu lyhyessä ajassa tämän viljan riuduttaa ja työn turhaksi tekee.

Päivättärellä oli lämmin sydän. Hän oli heti valmis nuorukaista auttamaan.

»Pellava-kuontaloni on suuri», lausui hän, »ne täytyy mun jättää tänne
Päivälään, mutta rukkineni tulen sun maahasi, nuorukainen, ja kehrään
siellä. Illan tullen on mun kuitenkin palajaminen, sillä isäni, jalo
Päivä, tahtoo silloin nähdä perheensä koolla, ja vasta aamulla, kun
Koitar oveni aukaisee, voin jälleen tulla luoksenne.»

Ja Päivätär tuli. Lehevän lehdon reunalle asetti hän rukkinsa, istui itse viheriälle kummulle ja alkoi uutterasti kehrätä kultaista lankaa. Hongat humisivat, linnut lauloivat ja loistavina säikeinä valuivat pellavat suuresta kuontalosta Päivälän suojassa pimeään Kalevan maahan, tuoden valoa, onnea ja iloa mukanaan.

Turjan tytti kovin pelästyi Päivättären tuloa ja pötki pakoon aina Pohjan perille, jotta maa tömisi ja korvet paukkuivat. Öisin kuitenkin, kun Päivätär on kotiinsa levolle mennyt, hiipii hän vielä usein Pohjolan pimeästä tuvasta, ja rientää pikaa kuin noidan nuoli yli vuorten ja rotkojen Kalevan maahan, jossa hän ainoana yönä ehtii turmella kaikki viljavainiot, tyhjäksi tehdä peltomiesten ihanimmat toiveet. Mutta jos silloin Tuulen tytär tai Terhenitär sattuvat valveilla olemaan, ei hänen onnistukaan mitään vahinkoa matkaansaattaa, sillä Pellervoisen uskollisina liittolaisina karkoittavat nämät hallahelman samaa vauhtia takaisin omaan kolkkoon maahansa.

["Päijänne" 1879, n:ot 50, 51.]