Välillä hän laski pois vettä ja lisäsi uutta kuumempaa.
Sattumalta oli Laurilla asiaa kylpyhuoneeseen.
— Hei, joku vieras mies on täällä kylpemässä, huusi hän ovelta.
— Ole vaiti, onneton poika. Tule sisään ja sulje ovi, hosui tohtori ammeesta.
Lauri toiteli. Onneksi kukaan ei ollut kuullut hänen huutoaan.
— Onko isä oleskellut kauankin täällä? kysyi hän.
— Kas vain, johan tässä on tullut olluksi liki kaksi tuntia, sanoi tohtori vilkaistuaan kelloon, joka riippui samassa naulassa kuin saippua-astia.
— Tule sisään isä. Siellä on kivaa ja joululahjojakin, kehoitti Lauri.
— Minäpä tiedän jo. Sukset. Saat lahjoittaa ne salassa Oulunkylän orpokodille. Annapas tohvelit, Lauri.
Tohtori kääri kylpyvaipan laihan ruumiinsa ympäri, keräsi tavaransa ja sanoi:
— Onko siellä yhtään huonetta, missä ei vietetä joulua?
— Joukon pieni huone keittiön takana on varma paikka, sanoi Lauri ja lähti näyttämään tietä.
Tohtori ryömi tyytyväisenä Joukon sänkyyn.
— Tuopa minulle voileipää, annos lipeäkala» ja olutta, Lauri. — Ota suoraan keittiöstä, ettet hälytä äitiä.
Kun tohtori syötyään makasi onnellisena kapeassa puusängyssä, pari lukematonta sanomalehteä peitteellä, ajatteli hän:
— Minulla on ollut erinomainen loma tähän asti. Rauhaa ja työtä. Mutta joulu-ilta on sentään aina vietettävä kodissa. — Naima on kiltti ja säästäväinen vaimo, hän ei sille mahda mitään, että hänessä jouluvaistot heräävät, niinkuin jokaisessa naisessa.
— Surkuttelen niitä raukkoja, joilla ei ole omaa kotia jouluna.
TAITEILIJAKSI SYNTYNYT.
Kansallisteatterissa näyteltiin Romeota ja Juliaa. Eenokki Salminen, farmaseutti, istui viimeisen morsiamensa vierellä ja tarkkaili esitystä. Ensin hän istui jäykkänä ja liikkumatta, mutta vähitellen hänen piirteensä sulivat. Suu alkoi liikkua ja ruumis hätkähdellä. Polvet löivät yhteen ja ulospäin, antaen sysäyksiä morsiamelle.
— Ala nyt täällä, Eenokki, — kuiskasi tämä, käsittäen liikkeet hellyyden ilmaisuiksi.
— Katso, Ruusa, tuossa tulee Romeo. Hän on perheen verivihollisen talossa. — Eenokki vapisi niin että pitkä otsakihara heilui.
Olo kävi vieläkin tukalammaksi Ruusalle, sillä Eenokki käyttäytyi yhä omituisemmin. Pian liikkui joka jäsen, ikäänkuin näkymättömät nuorat olisivat yhdistäneet ne näyttelijöiden vastaaviin osiin. Silmät olivat pudota kuopistaan tai siristyivät kapeiksi raoiksi ja posket pullistuivat ja vetäytyivät kokoon kuin palkeet.
— Onko sinulla vatsanväänteitä? — kysyi Ruusa.
— Älä häiritse tunnelmaani, sanoi Eenokki alkaen ähkiä ja kiemurrella kilpaa Tybaltin kanssa, jonka Romeo oli pistänyt kuoliaaksi.
— Oletko sinä teatterissa aina tuollainen? kysyi Ruusa.
… Nyt hänen täytyy paeta. Paremmin minä olisin tuosta suoriutunut.
Eenokki kiersi Ruusan hameen polviensa yli ja kuiskasi:
— Näin vaippa on kierrettävä. Katsos tuota tomppelia!
— Etkö voisi istua alallasi? Sinä herätät huomiota.
Mutta Eenokki löi rintaansa, niin että avaimet kilisivät ja laiha lompakko hypähti.
— Sinähän puhkit kuin veturi. Mene kotiin ja pane kylmä kääre vatsalle, niin poltto lakkaa.
— Ihailu uhkaa halkaista rintani. Oletko nähnyt suloisempaa olentoa kuin Julia?
— Mitä sinä minua kuljetit katsomaan, kuinka sinä puhkit Aili
Somersalmelle? Oletko nähnyt häntä arkioloissa?
— Katso Romeota! Hän kumartaa taivaallisesti, — ja Eenokki löi otsansa edessä istuvan rouvan hiuksia koristavaan kampaan.
— Älä koetakaan jäljitellä Jussi Snellmania! Sinä voit korkeintaan suoriutua rohdoskauppakumarruksesta, Pane nenäliina suuhusi, koska et osaa olla puhkimatta tuon rouvan paljaaseen selkään. Hän saa varmasti nuhan.
Esirippu laski, ennenkuin yleisö ehti ajaa Eenokin ulos teatterista.
Tarjoilijaneidille hän kumarsi hovitapojen mukaisesti ja heitti kuluneen kukkaronsa pöydälle. Hän nautti sanomattomasti seisoessaan yleisön puolella pöytää eikä myyjän paikalla.
Neiti antoi kukkaron takaisin.
— Pitäkää se, te naismaailman ihanin kukka, lausui Eenokki käsi ojennettuna kattoa kohti.
— Hullu mies, sanoi tarjoilijatar heittäen kukkaron Ruusan eteen.
— Juo, Ruusunnuppuni, ensin kupistani jotta näen, onko tuo nainen myrkyttänyt juoman.
— Minut sinä siis ensin uhraisit! Mikä sinua vaivaa? Olethan ihan villitty.
— Minä olen teatterin lumoissa. Käyn katsomassa joka kappaletta täällä Kansallisessa ja aina joudun taiteen hurmaan. Selviän täydellisesti vasta rohdoskaupassa. Mutta täällä elän ja hengitän näyttelijöiden kanssa. Juovun taidenautinnosta ja unohdan kurjan konttoristisieluni.
—- Mitenkäs minä, joka pliseeraan hameita kahdeksan tuntia päivässä, kelpaan sellaisen miehen morsiameksi?
— Farmaseutti on sinut kihlannut keskiviikkona, jolloin edellisen teatterikäynnin huumaus oli haihtunut. Mutta minä tahdon aateloida sinut viettämällä henkisiä juhlia taiteen temppelissä. Tuletko torstaina katsomaan Molièreä? Oo, oo, se on suurenmoista!
Eenokin ääni ja liikkeet olivat peilikuvia Adolf Lindforsin tavallisesta esiintymisestä.
— En koskaan enää lähde kanssasi teatteriin, ainakaan kun sinä olet esiripun tällä puolella.
— Mitä tarkoitat? kysyi Eenokki henkeään pidättäen.
— Tarkoitan vain, että sinä olet varmaan syntynyt näyttelijäksi.
— Minäkö, joka en ole henkilö, persoona, vaan kääröjen kokoonpanija, saippuan ja hajuveden myyjä, salvojen kuningas, ikkunapaperiherttua ja kassakoneen rämpyttäjä?
— Sinussa asuu taiteen liekki ja sinä puhut runollisia lauseita, ainakin täällä teatterissa.
— »Olkaa hyvä, neiti», »viis ja seitsemänkymmentä, rouva», »kyllä tämä varmasti kestää», »letkun kumi on tuoretta», siinä pian koko sanavarastoni. Tästä on liian pitkä askel taiteen pyhättöön.
— Mitä vielä. Ida Aalberg oli ratavahdin tytär. Mutta kello soi. Istu nyt alallasi, Eenokki, muuten minä lähden kesken kotiin.
Eenokki istuikin hiljaa koko illan, sillä hänen omassa sisussaan kävi ankara myrsky.
Vielä sängyssäänkin hän vääntelehti tuntikausia. Ensin hän oli Hevospaimen, sitten Saituri ja Cyrano de Bergerac. Aamun sarastaessa Kustaa Aadolf kuollessaan löi päänsä pukkisängyn laitaan, ja siitä syntyi puolipökerryksissä Hamlet, jonka vasta herätyskello ajoi hautaansa.
Rohdoskauppa tuntui tavattoman vastenmieliseltä. Tosin puuteri, hajusaippuan ja ihomaalin tuoksu muistuttivat teatterin huumaavaa ilmaa, mutta ostajat täällä laitakaupungilla olivat ensi-illan yleisön huono vastike. Likaisten rahojenkin käsitteleminen oli inhoittavaa, etenkin kun ne eivät olleet omia.
Mutta kohtalo oli määrännyt tämän päivän Eenokin elämän käännekohdaksi.
Siihen vaikutti monta seikkaa, jotka sattuivat samalla kertaa.
Noin yhdentoista tienoilla oli myymälä tyhjä. Eenokki lämmitteli vasenta jalkaansa uunin edessä. Asento muistutti Napoleonia leiritulen ääressä. Hän alkoi ajatella itseään Napoleonina, käveli edestakaisin ja saneli sihteerille, antoi määräyksiä sotaherroille ja astui vihille Josephinen kanssa. Hän tärisytti ääntään kuin Axel Ahlberg, mutta muisti sitten, että Lindforshan on Napoleon. Hän oli tuskin saanut oikean asennon, kädet rinnan yli ristittyinä ja kihara otsalla, kun ovi aukeni ja keski-ikäinen, tavattoman hieno rouva astui sisään.
— Saanko nähdä hajuvesipulloja? kysyi rouva.
— Tässä on parasta, mitä Ranska voi tarjota, vastasi Napoleon heittäen pöydälle useita pulloja.
— Minä tahtoisin oikeata kölninvettä.
— Vai saksalaisia tuotteita? Voitteko vannoa pitävänne Ranskan liljoja korkeimmassa arvossa?
— Mitä minä niistä? Mitä tämä maksaa?
— Minä epäilen, että te olette maankavaltaja, deklamoi Eenokki.
Rouva alkoi vetäytyä ovea kohti.
— Ostatteko yhden näistä, tai minä käsken sotilaitteni heittämään teidät linnan rappuja alas! — Ja Napoleonin käsi viittasi majesteetilisesti.
Rouva kirkaisi ja lähti henkensä kaupalla juoksemaan ulos kadulle.
— Vai näinkö Salminen kohtelee ostajia? kuului peloittava ääni ovelta.
Napoleon muuttui tavattoman nopeasti isäntänsä edessä farmaseutiksi.
— Anteeksi, minä olen hiukan sairas. Taisin vähän hourailla, sopersi
Eenokki.
— Vai hourailla! Rohdoskaupassa ei hourailla sillä tavalla. Muutenkin olen huomannut, että te ette oikein syvenny tehtäväänne, ettekä anna sieluanne ja innostustanne työllenne. Rakastaako Salminen rohdoskauppatyötä? Onko tämä se elämäntehtävä, jolle uhraatte parhaat voimanne? Vastatkaa suoraan ja totisesti.
— Kuinka voi syventyä naftaliinin myymiseen, antaa sielunsa pesusienille ja innostua terveyssuolasta? Voinko rakastaa partasutia ja uhrata parhaat voimani imututeille? Sitä ei Eenokki Salmisen leimuava henki ainakaan voi tehdä.
— Sitäpaitsi ei Salminen opi oikeaa rohdoskauppakäytöstä. Hymyily on liian haaveellista, liikkeet eivät sovellu hyvin meidän huoneistoomme, kumarruksessa on aavistus tuttavallisuutta, kädenliikkeet sopisivat juutalaisliikkeeseen ja tavaroiden käsitteleminen on huolimatonta.
Eenokki Salminen oli pelännyt ja kunnioittanut esimiestään kaksitoista vuotta, mutta nyt hänen luontonsa viimeinkin nousi vastaan.
— Syynä tähän on minun korkeampi, parempi olentoni. Minua ei ole luotu kampojen ja saippuarasiain palvelijaksi tai ihovoiteitten ja kumiletkujen tuntijaksi. Minussa asuu henki, joka janoo kauneutta ja taidetta. Jätän nyt kassakoneen ikipäiviksi. Hyvästi, rohdokset ja ikkunavanu, kitti ja syndetikonpullo. Ja te, joka olette vuokrannut Eenokki Salmisen kahdeksaksi tunniksi vuorokaudessa, kuulkaa jäähyväissanani: Nyt aloitan kulkuni taiteen kuulakoita yläilmoja kohti. Laakeriseppele koristaa otsaani, ennen kuin te olette haalinut ensimmäisen satatuhantisen. Teidän nimenne on aikoja sitten unohtunut ja rohdoskauppanne kilpi revitty katuyleisön näkyvistä silloin kun lapsenlapsenne saavat lukea minun kuolemattoman nimeni historian lehdiltä.
Eenokki joi vettä, murskasi lasin kassakoneen sivua vasten ja jatkoi:
— Se oli farmaseutin kuolinmalja. — Maksakaa nyt loput palkasta.
Rohdoskauppias ojensi hänelle nopeasti suuren setelin ja saattoi kohteliaasti ovelle, tarkaten jokaista Eerokin liikettä.
Kun tämä oli mennyt, istui kalpea mies tuolissa, pyyhki hikeä päästään ja hoki:
— Kaksitoista vuotta olen ollut hengenvaarassa, ruumiinvaarassa, hengenvaarassa.
* * * * *
Eenokki Salmisesta tuli näyttelijä. Suuri, lahjakas näyttelijä. Hän lumosi rouvat, tenhosi neidit ja. Hän himosi rouvat ja tenhosi neidit, vaikutti voimallisesti ylioppilaihin ja herättävästi maaseutuun. Hän uudisti suomalaisen näyttämötaiteen, valoi eloa jäykistyneihin muotoihin. Hän oli kuningas ja roisto, valtiomies ja munkki, sotaherra ja hirtehinen, paimen ja ritari.
Ja Ruusa sai olla kaikkien näiden morsian. Välistä häntä kohdeltiin niin sirosti kuin Ludvig XIV:n hovinaisia, välistä taas Othello oli kuristaa hänet, kun hän sai kukan rautakauppiaalta. Kerran roisto petti hänet katalasti ja toisen kerran munkki vältti häntä kuin syntiä. Monta viikkoa hänen täytyi hoitaa Luulosairasta tai kuunnella Mefiston katalia puheita. Ruusa oli kiltti, uskollinen tyttö ja koetti siis parhaansa mukaan seurata sulhasensa hengen lentoa. Mutta vaikealta hänestä tuntui, kun Eenokki hänen syntymäpäiväkutsuissaan nimitti ystävättäriä Gaselliksi, Annansilmäksi, Tummaksi tytöksi y.m. ja kohteli heitä Linnankosken reseptin mukaan.
Kerran Ruusa istui väsyttävän työpäivän jälkeen puolihämärässä huoneessaan. Hän ajatteli rautakauppiasta, joka oli niin vakava ja asiallinen ja joka oli pitänyt hänestä monta vuotta.
— Kuka täällä? kuului Eenokin ääni ovelta.
— Minä, vastasi Ruusa.
— Kuka?
— Minä itse. Voitko sinä sanoa samaa?
— Mitä ihminen on? Vain akanana lentävä. Ja hiukan tavan mukaan on myös mentävä.
— Mitä osaa sinä nyt harjottelet? Kuka noin puhuu?
— Peer Gynt. Se on minun vaikein osani. Teen työtä yötä päivää.
— Olepa nyt vähän aikaa Eenokki ja sano minulle, aiotko mennä naimisiin?
— Tietysti, Ruusa, sen vannon sinulle, ja Eenokki löi rinnanalustaansa voimakkaasti.
— Milloinka se tapahtuu?
— Peer Gyntin tunnelmaan se ei sovi, senhän itsekin ymmärrät. Mutta ehkä kesällä. Voimme yhdistää häämatkan ja maaseutukiertueen. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla.
— Kenen kanssa sitten olisin naimisissa? Millainen kiertueohjelma teillä on?
— »Ei lempi leikin vuoksi», »Tukkijoella», »Nummisuutarit», ne sopivat kaikki kuherrusaikaamme.
— Kuule nyt, Eenokki Salminen. Minusta tuli farmaseutin morsian ja häntä minä ajattelen ja rakastan. Mutta mahdotonta on rakastaa koko näytelmäkirjallisuuden sankareita. Ole ainakin minun kanssani Eenokki. Silloin tiedän, että saan miehen, joka on lihaa ja verta, enkä haamun, joka puhuu Ibseniä, Shakespearea, Schilleriä tai jotakin muuta arkimahdotonta.
— Mun sisintäin et ymmärrä, Ruusa. Sen kirjoista luin, taas havaita saan: ei kenkään oo profeetta oman maan, tule syliini, Ruusa.
— En ikinä tule hullun Peer Gyntin syliin. Hän voi rakastaa Dovren ukon tytärtä tai Amitraa, mutta hameiden pliseeraajaa ei koskaan.
— Kuinka voit kaivata rohdoskauppasulhastasi? — Olen muuten elänyt suuren hetken entisessä kaupassani. Kävin siellä eilen. Astuin sisään luonnollisen arvokkaasti, kumarsin omistajalle, joka oli saapuvilla, ja pyysin ihomaalia. Hän itse antoi sitä minulla ja kysyi vointiani. Seisoimme eri puolilla pöytää, mutta minä, Eenokki Salminen, yleisön puolella kukkaro kädessä, ja hän, entinen hallitsijani, otti vastaan viisi markkaa seitsemänkymmentäviisi penniä ja — kiitti. Lahjoitin hänelle lipun ensi-iltaan ja hän — kiitti. Mitä sanot?
— Sanon, että kauppias, joka saa rahaa joka hetki, on yhtä hyvä kuin hullu Peer Gynt tai Hamlet. Rautakauppiaan pää on aina selvä, ja hän on aina rautakauppias, ja kun häntä rakastaa, niin…
— Mitä tarkoitat, Ruusa? Aavistan jotakin.
— Aavistat oikein. Minä en lähde sinun hääkiertueillesi, en osaa näytellä ensimmäisen rakastajan vaimoa enkä seurata vaihtelevaa haamuolentoasi. Sovin paremmin rautakauppiaalle.
— Ruusa, Ruusa, nuoruuteni lempi!
Eenokin silmät katsoivat haaveellisina uuninpeltiä, joka oli Ruusan pään yläpuolella.
— Hyvästi, Eenokki. Tule minua tervehtimään, kun olet rauhallinen.
— Sinä vaihdat esikoisoikeutesi rakkauteeni rautakauppiaan hernerokkaan. Pakosta myös mä täältä lähden, mut protesteeraan kaikkein nähden.
— Hyvästi, Peer Gynt.
Eenokki veti lakin silmilleen, kääri takin tiukasti ympärilleen ja poistui sanoen:
— Kerran lähetät seppeleen haudalleni, että sinut laskettaisiin tuttavieni joukkoon.
Kauppatorin Havis-Amandan juurella seisoo mies. Hän nojaa päätänsä merileijonan kylmää ruumista vasten. Käsi on plastillisesti ojennettuna venäläisen kirkon kiiltävää sipulia kohti. Hän puhuu puoliääneen itsekseen:
— Nyt olen yksin. Olen vapautunut maan tomusta. Kulkuni käy vapaasti korkeuksia kohti. Minä olen Brand, tulisielu, joka palan ja leimuan taiteen pyhässä tulessa.
Kihara otsalla heilahti, kun pää kohosi uljaasti ylemmäksi.
UUTTA ÄITIÄ KATSOMASSA.
Yliarkkitehti Kulomaa seisoi poikiensa huoneen ovella ja katseli ääneti temmellyskenttää.
Siellä oli sekaisin huonekaluja, vuodevaatteita, kirjoja, koneita, voimistelutelineitä, potkupalloja, monta esinettä, joilla ei luultavasti ollut mitään virkaa. Ja jokainen esine oli luonnottomalla paikalla. Pallo riippui sähkölampun vieressä, kirjat koristivat sänkyä ja räsymattoa ja voimistelutelineet olivat kirjahyllyllä. Pojat olivat yhtä luonnottomilla paikoilla. Valle istut gramofonitorven päällä ja liimasi ikkunapaperia haavalle, joka oli pohkeessa. Sevi oli kääntänyt pöydän nurinpäin ja laski laskujaan sen pohjalla.
— Eikö teidän huonettanne siivota koskaan? kysyi arkkitehti.
Pojat hypähtivät seisaalleen.
— Siivotaan kamalasti. Mutta Hultalla oli tänä aamuna asiaa Nikulaiselle, kolmannelle linjalle, ja hän sanoi, että ei se arkkitehti nyt tule tänne nuuskimaan, kun se o» niin väärtissä sen lesken kanssa, selitti Valle suulaasti.
— Ja Manta kertoi, että meille tulee uusi kotipamppu, lisäsi Sevi.
— Kylläpä te olettekin hoidon tarpeessa, poikaparat. Mitä Sevi on kirjoittanut tuonne pöydän nurjalle puolelle? kysyi arkkitehti.
— Minä laskin kotitehtäviä, kun ei ole paperia. Sitten minä kirjoitan sen vihkoon. Katsos isä, onko tämä oikein? Poika vei myytäväksi 89 munaa, niistä hän särki 19 ja söi 3 munaa. Paljonko hänelle jäi myytäväksi. Vastaus 70 munaa. Eikö jäänytkin? kysyi Sevi.
— Jos 89:stä vähennetään 19 ja 3 jää 67, sanoi arkkitehti.
— Ei suinkaan se poika ollut niin pähkähullu, että söi ehjiä munia. Tietysti hän söi niistä rikkinäisistä 3. Ja miksei hän syönyt niitä kaikkia rikkinäisiä? Mutta oli se taitava peijakas, joka osasi särkeä pussista 19 kappaletta, niin etteivät kaikki menneet mäsäksi. Mitenkähän se luonnistui? Sano, isä, Sevi pyysi.
— Olkoot nyt laskut tällä kertaa, minulla on teille jotakin kerrottavaa, arkkitehti sanoi ja istuutui.
— Siitä uudesta naisestako? Onko se palvelija vai kotiopettaja vai emännöitsijä vai joku muu? kysyi Valle, joka oli kokenut kaikkia näitä.
— Anna minun nyt puhua. — Te kaipaatte hellää, epäitsekästä holhoojaa. Minä olen koettanut olla teille isänä ja äitinä, sen jälkeen kuin teiltä riistettiin oma äitinne. Olen koettanut hankkia hyviä hoitajia ja opettajia, mutta minä huomaan, että te olette monessa suhteessa laiminlyötyjä ja huonosti kasvatettuja. Sitä paitsi on kotimme kolkko ja vaillinaisesti hoidettu.
— Eilen ei Lämmitetty meidän huonettamme, ja saippua loppui, kun se oli jäänyt pesukannuun sulamaan, täydensi Valle.
— Niin, niin. Meillä on välistä parempi järjestys, toisen kerran taas kurjan kurja, riippuen siitä, minkälaista naisapua sattuu olemaan. — Mutta nyt tulee taloon herttainen nainen, joka jää tänne elinajakseen. sanoi arkkitehti ja otti pojat polvelleen.
— Älä usko sellaista puhetta, isä. Ei niistä kukaan ole kestänyt vuotta kauempaa, vakuutti Sevi.
— Onko se juuri se sama leski, jonka kanssa isä on niin väärtissä? kysyi Valle.
— Hulta käyttää aivan sopimattomia sanoja. Nyt on puhe kiltistä tädistä, josta tulee teille uusi äiti.
— Sitä minä en usko. Ettäkö joku tahtoisi meitä lapsikseen? kysyi Sevi.
— Miksikä ei? Te jäätte tietysti isän luo. Uusi äiti tulee tänne asumaan.
— Mutta isä voi saada siitä paljon vastusta ja harmia, sanoi Sevi ja pudisti päätään.
— Isä pitää hänestä hyvin paljon ja toivoo, että tekin opitte rakastamaan häntä. Tässä näette hänen valokuvansa.
Kaksi vaaleaa päätä kumartui innokkaasti katsomaan hauskannäköisen, nuoranpuoleisen naisen kuvaa.
— Oliko tämä paras kaikista hakijoista? Isähän on aina sanonut, että ensi kerralla minä olen vielä tarkempi valinnassani, ja sittenkin ovat kaikki olleet kelvottomia. Onko tällä hyvät todistukset? tutkisteli Valle.
— Kuka häntä on suositellut? lisäsi Sevi.
— Ettekö te saa päähänne, että nyt on kysymys äidistä eikä kotiopettajattaresta, selitti isä.
— Otetaanko sellaiset ihan ilman vaatimuksia? Eikö hänellä ole »ominaisuuksia», joita muilla täytyy olla?
— Hänellä on hyvin paljon hyviä ominaisuuksia. Hän on hellä ja oikeudenmukainen ja kaikin puolin sopiva äiti teille, vakuutti arkkitehti.
— Mikä sen nimi on, Tilta vai Fiina vai Olka vai Aina? lateli Sevi.
— Hänen nimensä on Ilma Kalm.
— Ah. nyt minä ymmärrän. Manta ja Hulta puhuivat eilen Kalmin leskestä, joka ei ollut leski, vaan mies oli ottanut toisen ja hyväks lykyks ei ollut lapsia, sanoi Valle.
— Te ette saa kuunnella palvelijoiden juoruja, pojat, sanoi arkkitehti ankarasti.
— Ja se mies oli- majuri, ja Olka palveli samoissa portaissa, jatkoi
Valle.
— Minä en tahdo kuulla teidän turhia puheitanne, keskeytti arkkitehti.
— Tuleeko hänestä isänkin äiti? kysyi Sevi.
— Hän on isän morsian.
— Hyi sentään, isä!
— Mitä sinä tarkoitat? arkkitehti rypisti kulmakarvojaan.
— Ethän sinä ole kihloissa, isä, — ethän?
— Mitenkä te muuten saisitte uuden äidin. Tietysti hän on minun morsiameni, vastasi arkkitehti hermostuneesti.
Pojat räjähtivät äänekkääseen nauruun.
— Mitä te nauratte, pojat? Jokainen, joka menee naimisiin, on ensin kihloissa.
— Isä ei ikipäivinä osaa olla kihloissa. Julinin Kustaa, se osasi. Me näimme kaikki sen temput sen entisen Alinan kanssa, sanoi Sevi.
— Ja palokuntalaiset ne osaavat oikein vehtata. Usko meitä, isä, siinä pelissä on monta mutkaa ja kommervenkkia. Yliarkkitehti ei selviä sellaisesta rinpuilemisesta. Kun on silmälasit ja vanha ja on ollut palkintotuomarina piirustuskilpailuissa. — Eheei! sanoi Valle.
— Minä kauhistun teidän puheitanne, poikaraukat. Kenen kanssa te olette seurustelleet? Nyt ei ole kysymys rimpuilemisesta, vaan rehellisestä naimisesta. Ettekö te ole iloisia, kun saamme emännän kotia hoitamaan? kysyi arkkitehti totisena.
— Emäntiäkin on niin monta sorttia. Toiset ronaavat joka nurkassa — niinkuin Hultan viimeinenkin apteekkeri. Parasta olisi pitää häntä vähän aikaa koe-äitinä, sanoi Sevi huolestunut ilme likaisissa kasvoissaan.
— Kuulustele ainakin häntä ensin. Siitä voi tulla kiusankappale meille, jos se on ihan sopimaton. — Tai äkäinen sisultaan, sanoi Valle.
— Teidän ei sovi arvostella isänne toimenpiteitä. Te olette tosiaankin hemmoiteltuja ja laiminlyötyjä lapsia. Olkaa kiitollisia, kun saatte lämminsydämisen naisen hoitamaan ja rakastamaan teitä.
— Mitenkä hän keksi rakastaa juuri meitä? kysyi Valle.
Koska hän rakastaa teidän isäänne, niin hän rakastaa myöskin teitä.
— Ovatko naiset sellaisia?
— Toivon, että te olette kohteliaita ja kilttejä, niin hänen on helppo rakastaa isän pieniä pojusia, sanoi arkkitehti ja silitti poikien pörröisiä päitä.
— Kohtelias voi kylläkin olla, kun vain päättää, mutta kilttejä me ei alla pitkääkään aikaa — vaikka olisi tahtoakin, sanoi Valle.
— Kuules Valle, saihan suutarin Eemelikin uuden äidin! Ja sekös oli vinha ihminen! Löi lestillä suutariakin, ja Eemeli meni kotiin vasta iltasella ja silloin se sai nukkua matolla ja aamulla — — —
— Mitä siitä, sehän oli vain äitipuoli. Kyllähän jokainen tietää, minkälaisia ne ovat, sanoi Valle, mutta lisäsi hätäisesti katsoen isäänsä: — Eihän tästä vain tule äitipuoli? Eihän, isä?
Sevi nauroi ja ilkkui:
— Sinä sitten olet lapsellinen, Valle. Tietysti se on äitipuoli. Eihän ihmisellä voi olla kuin yksi oikea ani. Mutta voihan tämä olla niinkuin se jalo nainen, joka oman henkensä uhalla pelasti miehensä lapset vesitulvan kourista. Josta kerrotaan siinä Hultan kirjassa, selitti Sevi pikkuvanhasti.
— Rakkaat pojat, älkää nyt enää tuumiko tätä. Kun tutustutte uuteen äitiinne, opitte varmastikin rakastamaan häntä, sanoi arkkitehti ja nousi.
— Minun mielestäni tämä morsian on liian komea. Mantakin sanoo, että kauniit naiset ovat epäluotettavia, sanoi Sevi, joka vielä piti kuvaa kädessään.
— Sevi, muista, kenestä puhut. Anna kuva minulle. Pyytäkää Hultaa auttamaan teitä, niin että tulette siisteiksi, kynnet puhtaiksi ja kengät kiillotetuiksi. Sitten lähdemme Oulunkylään tervehtimään uuttu äitiä.
— Hip, se on hauskaa, sanoi Sevi.
— Kaikki tapahtumat ovat jänniä, sanoi Vallekin, mutta lisäsi, kun arkkitehti oli oven toisella puolella:
— Eemeli laulaa: »Äitipuoli, rokat nuoli!»
* * * * *
Parin tunnin kuluttua saapui arkkitehti poikineen Oulunkylään, hauskaan huvilaan.
— Asuuko se morsian täällä yksinään? kysyi Valle. — Vai onko se morsianpuoli?
— Älä nyt viisastele. — Hän asui ennen vanhan äitinsä, kanssa täällä, mutia nyt on äiti kuollut.
Ovelia seisoi iloinen, ruskeasilmäinen nainen, joka sanoi herttaisesti:
— Tervetuloa rakkaat vieraani. Sinunko poikiasi, Einar?
— Päivää Ilma. Tässä on Sevi ja tässä Valle, sanoi arkkitehti ja tervehti.
— Onnea kihlauksen johdosta, sanoi Sevi kumartaen kohteliaasti.
— Niin minultakin, yhtyi Valle.
— Tepä olette juhlallisia pikku miehiä, nauroi Ilma ja kuljetti pojat sisään.
Molemmat istuutuivat totisina tuoleille ja katselivat ympärilleen.
— Teistä tulee nyt minun omia lapsiani — —
— Puolilapsia, keskeytti Sevi.
— Minä olen päättänyt rakastaa teitä ja toivon, että meistä tulee hyvät toverit, sanoi Ilma. — Einar, tuossa on sanomalehti ja savukkeet. Minä puhelen poikien kanssa.
— Me ollaan vallattomia ja melkein aina sietämättömiä poikia, varoitti
Sevi.
— Ja huonosti kasvatettuja, pikkuvanhoja nulikoita, täydensi Valle.
— Tietysti pojat ovat vallattomia ja vilkkaita, mutta kuka teille on tuota muuta uskotellut? kysyi Ilma nauraen.
— Opettajat ja hoitajat ja isäkin.
— Minä en usko sanaakaan siitä. Te olette herttaisia ja hauskoja miehenalkuja. Ja nyt me liitymme vahvaan toveriliittoon. Me olemme uskollisia ystäviä, rakastamme ja puolustamme toisiamme. Ja sen päälle me syömme kukin jättiläisappelsiinin. Eikö niin? kysyi Ilma ja ojensi hedelmämaljakon pojille.
— Varmasti, sanoi Sevi.
— Just niin, ja Vallen silmät kiiluivat iloisesti.
Arkkitehti katseli onnellisena lehtensä takaa pientä joukkoa, joka jutteli tuttavallisesti.
— Me tulemme varmasti viihtymään hyvin yhdessä, sanoi Ilma ja tarjosi omenia pojille.
— Mutta niin ne kaikki sanovat ensin, huokasi Valle.
— Kutka sanovat? Mitä tarkoitat?
— Valle ei tarkoita morsiamia, vaan opettajattaria, selitti Sevi.
— Pienet äidittömät raukat, te olette nähtävästi pettyneet usein.
— Omasta äidistä me en tiedetä muuta kuin valokuvan ja harmaan kivipatsaan, jossa on kultakirjaimia, sanoi Valle.
— On hankalaa tulla meille äidiksi. Me ei osata olla naisen lapsia, vaan ainoastaan isän, kun hän on tavallisella päällä.
— Millä päällä hän muuten on?
— Sillä päällä, että hän kasvattaa meistä kunnon kansalaisia, sanoi
Sevi.
— Ja hänen täytyy rangaista omia poikiaan, vaikka hän itse kärsii, matki Valle.
— Tai kun on harmia ylihallituksessa tai kun verot…
— Pojat, varoitti isä.
— Tahdotteko lisää hedelmiä? Vei eikö teidän vatsanne sulata enempää? kysyi Ilma.
— Kun ei olo ollut äitiä, niin vatsat sulattavat vaikka mitä, ja jalat voivat olla märkiä, ja sukissa saa olla reikiä näkymättömissä paikoissa. Nikulaisen lapset ovat äidillisiä ja heitä varotaan kamalasti. Voi äideistä olla haittaakin, Hulta sanoi, että: »Kyllä teille nyt tulee huonot ajat, kun arkkitehti tuo rouvan taloon.»
Ilma vilkaisi arkkitehtiin päin, mutta tämä oli syventynyt lukemiseen,
— Mitä te itse luulette, pojat? kysyi hän.
— Parempi olisi, kun vihittäisiin vain vuodeksi kerrallaan, sanoi varovainen Valle.
— Meihin väsyy kyllä siinä ajassa, lisäsi Sevi.
— Te olette liikuttavia, kultaseni. Koetan voittaa teidän luottamuksenne ja sitten me olemme onnellisia koko elämän, sanoi Ilma ja syleili poikia.
— Nyt saatte mennä puutarhaan leikkimään vähäksi aikaa, sanoi arkkitehti.
Puutarha oli pian tarkastettu. Pojat kiipesivät kiviaidalle ja puihin. Heittelivät maaliin valmunnupuilla ja kiersivät onkimadon voikukan varren ympäri.
— Nyt mennään sisään katsomaan, mitenkä ne ovat kihloissa, sanoi Valle.
— Älähän Nostetaan tämä rahi lähemmäksi, niin nähdään, mitä isä tekee sille morsiamelle. Ikkunasta on kivaa katsella, sanoi Sevi ja alkoi raahata rahia ikkunan alle.
— Puhu hiljaa, etteivät kuule, varoitti Valle.
Pojat nostivat rahin penkin päälle ylettyäkseen näkemään sisään.
— Isä on ruti naurettava. Näätkös, kuinka hän antaa sen nojata rintaa vasten? kuiskasi Sevi.
— Morsian mutruilee, katso, katso. Että isä ilkeekin noin naisten kanssa! Nyt se meinaa pussata! Hoi isä! koroitti Valle äänensä: — Varo, ettei se laske korville. Niin Hulta teki apteekkarille ja huusi sille, että: »Hävetkää vanha mies.»
Valle unohti asemansa ja hakkasi nyrkkiään ruutuun.
Arkkitehti ja hänen morsiamensa ryntäsivät ikkunan luo ja ehtivät nähdä, mitenkä kaksi säikähtynyttä silmäparia katosi näkyvistä. Pölkky oli pyörähtänyt ympäri ja pojat lensivät selälleen pehmeään multaan.
Ilma käytti tilaisuutta ollakseen äidillinen. Hän puhdisti poikien vaatteita, pyyhki mullan kasvoista, taputteli ja lohdutti.
Arkkitehti mumisi itsekseen tyytymättömänä. Onneksi eivät Vallen sanat olleet kuuluneet aivan selvästi sisään.
Kahvipöydässä sai Ilma nolot pojat pian elpymään. He puhelivat ja nauroivat kertoessaan juttuja pihalta ja Sevin luokalta. Valle ei vielä ollut koulussa.
— Eikö tämä ole onnistunut pieni perhe? kysyi Ilma katsoen hellästi arkkitehtiin.
— Sinä olet suurenmoinen, Ilma, sanoi tämä.
Valle alkoi nauraa tyrskiä.
— Mitä sinä naurat? kysyi Ilma.
— Minä vain ajattelen, että mitähän oikea äiti ja se majuri ajattelevat siellä taivaassa, kun me täällä vain näin juodaan kahvia. — Ja isä ja sen majurin rouva ovat kihloissa, koetti Valle selittää tilannetta.
— Hölmö Valle! sanoi Sevi. Eihän se majuri ole taivaassa. Sillä on jo toinen. — Kuka hänestä välittää?
— Vaiti, pojat. Te käyttäydytte sopimattomasti, sanoi arkkitehti ja koetti hillitä itseään.
Ilma oli punastunut vahvasti, mutta sanoi rauhallisesti:
— Tahdotko lisää kahvia, Einar?
— Kiitän, en. Nyt me lähdemme kotiin, sanoi arkkitehti jyrkästi.
— Me tahdotaan nähdä, kun te sanotte jäähyväisiä. Julinin Kustaa oli kiva siinä tempussa, sanoi Valle, mutta vaikeni nähdessään isän katseen.
— Kumartakaa, pojat, ja joutukaa, kiirehti arkkitehti.
Ilma saattoi portille ja puristi arkkitehdin kättä kuiskaten:
— Älä välitä, Einar. Pojat ovat olleet äidittömiä. Kyllä minä tulen toimeen heidän kanssaan. He ovat joka tapauksessa herttaisia lapsia.
— Kiitos, Ilma, oli ainoa, mitä arkkitehti sai sanotuksi.
* * * * *
— Onkohan aivan varmaa, ettei se peruuta sanojaan? kysyi Valle, kun isä illalla sanoi hyvää yötä.
— Mitä sinä tarkoitat?
— Että hän tulee äidiksi koko elämän ajaksi.
— Häneen me voimme luottaa varmasti. Eikö hän ollutkin hyvä?
— Oli niinkin, Anna hänelle iso palkka.
— Että hän varmasti pysyisi meillä, kuului Sevinkin vuoteelta.
KYLÄNHIEROJA.
Elokuun loppupäivinä tuli Kyyrön Hintriikka hieromaan Ada-rouvaa viimeisen kerran.
— Onks teil vasliinii? Minen käy jylläämän lakana läp, niiko kaupuntlaiset kuuluut tahtova. Rasva kans paha kohhoo pintaa päi ja ajjautuu hyppysii välis parannettavaks.
Hintriikka kiersi hihat ylös ja istuutui punakkana ja pyylevänä jalkopäähän hieromaan.
— Mie alan näist varpaist hyppelehtimän syvämmee päi. Teil onkii liukas hipiä ja tiiviit lihat näi emäihmiseks.
— Missä Hintriikka on ollut viimeksi hieromassa? kysyi Ada.
— Mie olin yhel pomol Kuparsaares. A hänest mie en lykänt enskää. Tiijätteks työ ko hää pannoo järkenää issellee ja miul häki korvii pääl ja siin pittää kuunnel sitä raatii tuntkaupal.
— Mutia radiotahan on hauska kuulla.
— A tielyst, mut ko oot kuunnelt muutama kerra, ni se käy lope pitkäks. Siin kuuluu saksat ja enklannit. Mitä mie höist? Lustimp miust on puhhuu keskenää ja mie pien hänel seuraa paremmast ko raatit ja ramohvoonit. Mut hää senkö tuuppaa häkit päähä ja siin pittää kuulla ja hieroo jynttyyttää toist sattaa killoo.
— Onko hän naimisissa? kysyi Ada näyttääkseen huvitetulta.
— Hänelt kuol rouva enne ko hää tul täys sata kiloseks. Nyt hää on kehno ko lihat painaat luita. Mie hieron heit irrailee, jottei hyö vaivaa liikaa. Otanks mie teit lope rutost?
— Tältä syrjältä se on hellä.
— Siin on issiakse oksa. Pittää kärsii vähä kouristamist. Mie alustan teit ko taikinaa. On teis olt hiivaa liiakskii ko ootta nousseet näi ajotaikinaks. Kaluuni everst sano enne, jot sorjist tytöist tulloo äkäiset muijat. Häne rouvasa oi ja näi sillee pintane, pihis ko viholaine.
— Ei se ollut ihme, jos hän oli Hintriikan käsissä, nauroi Ada.
— Hää sihaht jokkaisel. A ko hää ol yl'oppilas, ni hää ol vissii ylpiä oppisa pääl. Sorja hää ol kasvoist päi, mut sen mie oon huomant, jot potril tytöil ei oo kauneuvestaas siunaiist. Hyö kuoloot rintatautii, tai joutuut juopon keral vihil, tai jäävät leskeks. Kiepsauttakaas vassallee ni mie ajan selkäpuolt näi seisovaltai. On täs rahtii ennekö tää pehmiää.
— Tämä tuntuu hyvältä. Hintriikka on oikein taitava hieroja.
— Ehä mie mitä. Mut se miul on jot mitä tohtorilt ja muilt hierojilt ei lähe terveeks, sen mie parannan. Yhelläkkii Pasili rouval ol olt neljäkymment ja kaks hierojaa, eikä pääst tuolist ylös. Mie vatkasi hänt neljä tuutii ja sillo hää nous kohvii juomaa herrasa kans.
— He olivat varmaan hyvin kiitollisia Hintriikalle?
— Rouva siunas veet silmis ja herra sano miu noitunee. Isse hää o. enemmä niiko happame näköne. Hänest tais olla paremp, ko rouva ol kytketty pilttuuseesa ko tamma. Sen Päsilin tiet ei olleet ukkomiehe eik vaimniekan. Tyttölöit hää hak aitois ja kiertel käräjäherroi juominklois.
— Hintriikka tuntee paljon ihmisiä?
— En mie ennää niikää usjast kerkiä hieromaa, miul oma huusholli ja perettä tarpeeks. Mut Tuomas on nuuka mies ja ko mie tahon issellein ommii rahhoi, nii välist käyn talolois jylläämäs. Tunnetks työ tiaatterlaisii?
— Kyllä minä tunnen jonkun. Kuinka niin?
— Jaaksaares asu män kesän herrasväkkee, jotka olliit oikein tiaatterlaisii ammattisa puolest. Mie hieroin hoit kuukauspalkal. Hyö kuuluit tiosohvin lahkoo eik syöneet lihhaa. Miul hyö iuettiit kirjoi höi opistaasa. Siin ol valleit riskist. Isse hyö sanoit uskovnsa mite ihmist on mont kerrost päällekkäi vaik myö nähhää vaa tiiviimmä osa hänest. Ette työkää mahtus tähä sänkyy, vaik tää on puoletoist ihmise tila. Heijä oppija mukkaa työ ulotutte tuoho piironkii ast.
— Ai, jaj, miten Hintriikka ottaa kovasti, valitteli Ada.
— Näit ihrasempii kohtij mie otan ravakast, ei tällane leini tottele vähhää. Hyväks lykyks ei huoli hieroo sitä näkymätönt ossaa tei ruumiistanne. Se näyttelijä, Mitiks hänt kussuttii, selitti jot sielut kuoloor ja syntyyt uuvellee ja taas kuoloot ja yhä syntyyt ja kehittyyt täyvellisiks. Mut häne sielusa ei vissiikää olt kauva pitänt sitä pellii. Sen mie näin jot ohakkeit ol viel jälel, niiko hää poras rouvasa keral. Rouva retistel takasii oikee urakal. Minnuu oikee kehtoitti höit kuullessa.
— Olivatko he molemmat näyttelijöitä?
— No ei sunkaa, myönsi Hintriikka, — Se Mitti sano, jotta häne rouvasa tärvel rollisa. Mienen ilent kyssyy mitä se rolii meinas. Myö kussutaa juorupuhheit rolliks ja sellasii rollii se rouva osas urakal.
— Mikä heidän nimensä oli?
— Mitti — ja ässällä se alko.
— SmithkÖ?
— Nii justii Mitti. — Tiaatterlaiset kuuluvat kuppaattavan issijää joka kevät. Höil lyö ver sakiaksi siel palkeil hummatessaa. Ainaki miehet tarvissoot monjaat sarvet nahkaasa ennekö taas kykenööt temppuja laskettelemmaa.
— Entä naiset?
— No mie en tult uelleeks mite hyö keventäät vertaasa. Vissii se on keppee syntymästää ast.
— Minä luulin ettei kukaan enää käytä kuppausta.
— Nyt se on jällee tult muotii. — Miss tei herra on?
— Hän kirjoittelee huoneessaan.
— Pittääks häne yleaikaa akkiloija? Mut potran hää on pysynt. Ei teil oo hyvä pyssyy häne rinnallaa. Koha mie näverrän rypyt pois tei kasvoist ni ette oo iha alakynnes. Mut sannoot jot kouluopettajat ei kasso toiste muijii. Niiko tuomarit ja varmasyötit ja tukkilaiset.
— Nyt Hintriikka nipistää minulle mustelmia, keskeytti Ada.
— Vähäst työ urajattekii. Miehä hyppeieihin ko kissa iljanjääl. Niskaa mie kynnän rutommast, siit männöö voima päähä ja olkapäihi. — Rantlahe Ierikka kerto nähneesä Helsinkis mite nuorii ihmisii huijautettii autolois ympär katuloit. Nää huusit ja ulisiit ja kirjavii nauhoi liehu ilmas ja kirjoi hyö raahasiit perässää. Toiset oikoit käsijää ja huusit niiko appuu ja toiset retkottiit syrjist rennollaa. Mie haastan mitä mie kuuli. Korvakuuloo koirakii haukkuu.
— He olivat ylioppilaskokelaita, jotka viettivät koulun lopettajaisia.
— Voip olla. Ko tääl maal on kihupyhät ni nuoret ajjaat kilpaa ja hihkuut. Mut ei höil oo siihe luontoo selvän olles.
— Nyt tämä riittää. Juodaan kahvit ja sitten jatketaan ensi kesänä, kun minä taas tulen maalle.
— Mänkää illal saunaa, ni lihakset ei lyö helläks. Ilma iöylytä työ ette siijä liikkuu. Työ ootte luonnostaa ja syntymäst veteläpuoleine, sanoi HintHikka ja hieroi rasvan käsistään esiliinaansa.
— Minä olen kuullut, että Hintriikka tulee ensi talvena käymään
Helsinkiin.
— Mie tuun toplinkipalttoota ostamaa ja hampaitan laittuuttanmaa. Sit mie pistäiksen teikii kortteeris.
— Hintriikka tulee meille asumaan, pyysi Ada.
— Kiitos vaa teil, mut mie sukuloitan minjän langon Tiitan luona, sanoi
Hintriikka ja istuutui kahvipöytään.
* * * * *
Kirkkaana talvisena aamuna kun Ada-rouva vielä nukkui, aukeni huoneen ovi.
— Ka, vieläks työ lojotte, Aata-rouva? No mikäs leit estää, ko ei oo lehmii ja vaskoi korjattavan. Terveisä Jääskest, sanoi liukas kieli.
Ada katseli unisena tulijaa.
— No, eikös olekin Kyyrön Hintriikka! Hyvää päivää ja tervetuloa.
— Teil on lope jalo kortteer tää! kaupunkis. — Mienen ois uskoutkaa, sanoi emäntä ja istuutui oven viereen.
— Kuinka isäntä jaksaa?
— Hyväst hää ellää, vaik ain mokottaa, jot syvänalla vääntää ja suolimuksii kipristää. Nyt hää syvämmisty, ko mie patistin hänelt rahat tähä reissuu. Hänes on se saituuve vika nii juurtunt, jot mie melkei väkpukol pääsi iähtemää. Etteks työ lähe miu keral ostamaa toplinkpaittoota juutalaiselt?
— Mennään suomalaiseen kauppaan, ehdotti Ada,
— Emmie osta ristitylt, hyö ovat kalliit, eikä saa tinkii oikiaks hinnaks. Juutalaise keral on lustii tehhä kauppoi. Nouskaaha nyt vällee, ni mie rupatelen täs kuulumissii.
— Emäntä menee tuohon viereiseen huoneeseen, niin minä pukeudun sillä aikaa, pyysi Ada.
— Mitä työ miust ruusaatte, naisväkkeehä myö ollaa molemmat syntymäst ast. — Mitäs vaste työ pönkitätte ruumist tuollaisil rnstinkeil? Etteks työ ilma kestä pystys?
— Eihän nämä ole kuin alusliivit. Emäntä katsoo kuvia tuosta kirjasta.
— Teil on sit vehkeet — iha ko jakkarajalka kantapäänä. Älkäähä tok panko sepävehkeit hiuksii. No, voi pahus, ko käpristyy haivenet.
— Nyt minä olen valmis, sanoi Ada ja vei Hinttiikan kahvipöytään.
Matkalla kauppaan pani emäntä merkille ilmansuunnat ja kellotornit löytääkseen takaisin kortteeriin.
Heti kauppaan tultuaan sanoi Hintriikka:
— Hyvää päivää! Puhutaaks tääl suomee?
— Jaa natürlich, me puh» aina kundikielt. Mitä pitis frouralle näyltä? sanoi israeliitti.
— Mie tahtoisin toplinkpalttoon, musta päällysvaate ja lammin vuor, alkoi Hintriikka suulaasti selitlää ja lisäsi sitten teatterikuiskauksella Adalle: Kassokaas mite hää on kammant hiuksessa, justii ko mei kitsa.
— Oikka hyve koitta teme paltto. Se istu frouva peel kun yks naulattu. Ja huokke hintta, selitti kauppias ja veti vaatekappaleen emännän päälle.
— En mie hnokeest välitä. Mie tahton uusmuotisen ja renakan palttoon.
— No tesse just uusmuotti ja renekke ulsterpaltto.
— Tää en lope väljä harteist. Mie tahon akkuraatist istuvan, sanoi
Hintriikka ja kierteli itseään peilin ääressä. — Ja täs ei oo toplinkii.
— Tesse me laitta täyte alle ja tenne omppele kiin ja frouva isente ei tunte hente samaks, — juutalainen veti ja kohutteii, pisti neuloja ja kierteli ympäri.
— Mitä hää miust nyhkii ko lammast kerittäväks? Mut tää on lope lyhyt.
— Teme lyhyt? Frouva hame itse liika pitkä. Teme lyhyt! Natürlich hame neky altta kun se on kaksi metri pitkä. Eikö frouva tiettä, et ole lupa pittä sellaine hame kaupungissa? Juutalainen nosti haltioissaan emännän hametta.
— Ikinäs et saa minnuu leikkaamaa hammeitan niiko toiset hassut. Anna toine ja pitemp. Mie tahon olla reiman näköne, sanoi emäntä napakasti.
Juutalainen riisui entisen ja toi toisen palttoon.
— Frouva osta teme, pitkä paltto, uus fasong. — Modell kappa, extra chic, kääntyi kauppias Adan puoleen.
— Emäntä tahtoo arvokasta ja hyvää, selitti tämä.
— Mut kyl mie siit tahon vasonkii ja sellaist mitä ei nää joka kuppari.
Jääskes, sanoi Hintriikka ja otti itse toisen naulakosta.
— Se kappa kestä lapsenlapsi asti. Minu oma frouva kulke teme kangas kymmene, sata vuotta.
Emäntä purskahti nauruun ja kuiskasi kuuluvasti Adalle:
— Mienen ikinä usko jot tuollaisel kirpul on muijaa, — ja lisäsi kauppiaalle:
— Mitä tää röpelys maksaa?
— Me sovi hinttä. Ens prova helma lyhempi.
— Se pittää ruuvata pitemmäks, sanoi Hintrtikka itsepäisesti.
— Frouva oma hame näyttä putto kadun peel. Kaikki naura, poliisi, juoksupoikka naura.
—' Mitä tää maksaa?
— Frouva saa 900 markka. Nyt maanantai ja vaan sikstähden frouva melkke ilmaseks chic.
— Hää luuloo minnuu höntöks. Syntrahhoi tahtoo.
— Isente maksa, 800 — no panna paketti.
— Sanokaa hänel, Aata-rouva, jot Tuomas on ikäns olt saita, hää ei maksas puoliakkaa, kääntyi emäntä Adan puoleen.
— No mite frouva antta?
— 6000 markkaa mie voin laskee tuost mänemää.
— Frouva teke pilkka. 700 viime hintta, kun frouva aina on osta meiltä, sanoi juutalainen tuttavallisesti.
— Älkää sanoko hänel, jot mie oon ens reissul tääl, kuiskasi emäntä
Adalle ja sitten kauppiaalle: 600 on viimene sana.
— 700 markka. Kun frouva vanha tuttu ja kundi saa sen 650 markka.
— Sit sen pittää ja istuu potrast, korjata pittää ja helma laskee alas.
— Jos frouva ei kerro tuttavalle niin saa otta 625 markka. Minun omat lapset kärsi vahinko, kuiskasi myyjä emännän korvaan.
— En mie taija välittää koko hokötyksest. Voip miu entinekkii viel kelvata Jääske sillal.
— Osta paltto, muute palele. Jos frouva aina osta meidä afäärissä niin minä anta 600 markka ja on itse ilma peivelliste koko viikko, kiersi kauppias käsiään.
— Lasketaaks helma alas?
— Ei ole kangas, mutta teme ei ole lyhyt. Frouva oma hame pitkä, sopi palotorni hameeks.
— Sit mie lähen. Tuomaskii ol nii äkäne siit palttoo meiningist.
— Tehkä kauppa, paltto chic, rukoili kauppias.
— Olkoo kui sikkaa tahansa, ni mie en osta, sanoi Hintriikka ja meni ulos.
Ada kiiruhti nolona perään. Ulos tultuaan naurahti emäntä tyytyväisenä.
— Miul ol oikee lusti häne kerallaa.
— Mennään nyt kotiin aamiaista syömään. Minulla ei nyt ole aikaa käydä useammassa kaupassa, sanoi Ada.
Aamiaisen jälkeen sanoi Hintriikka:
— Nyt myö lähetää hammastohtoril. Vissii teil on aikaa?
— Eikö Hintriikka jo käynyt lääkärissä?
— Joha mie, mut se ei oltkäa oikia paikka. Mei postneit sano jot Ruukius on niit parraimpii tohtorloit tääl Helsinkis. Ja hää kuuluu ossaava ihmise luut ulkomuistisi. Mie lähin häne luoksee ensluoka piilil, ja vartuin häne porstuvassaa vissiiki par tuntri. Isse hää kuulu ollee lasaretis leikkaamas. Ko mie pääsin sissää ni mie pyysi hånt laittamaa miul uuvet hampaat. Mut siihe hää ei suostunt. Mie sanoin, jot tällaises juoksus miult männöö aika kaivoo. Mut vaikka hää ol lope viini ja taputtel käsvartta ni ei vaa taipunt. Mie koeti sannoo jot: »luu ko luu», mut hää vaa nauro ja sano jot eihä suutarkaa paikkaa vammoi ihmisenahas, vaik hää puolpohjaa kenkii.
— Onhan täällä hammaslääkärejä.
— Nii, justii. Kuka höist lienöö paras?
— Minä tunnen taitavan naislääkärin. Hän on hellävarainen ja miellyttävä, esitti Ada.
— En mie lähe naisihmise kynsii. Akkapää, lampaanpää!
—- Hän on yhtä taitava kuin mies.
— Akka hakkaa, puolen taittaa, sanoi Hintriikka itsepäisesti.
— Mennään sitten tohtori Vanteen luo. Hän asuu tässä lähellä.
— Onks hänel partaa?
— On viikset. Kuinka niin?
— A ko tnienen pie sil jää sipinaamaa missää arvos Ei parta paboil kasva, turpajouhet joutavii, sano meijä vnijavainaa. No, sit mäntii.
Matkalla Ada kysyi, missä Hintriikka oli asnnww
— A ko mieeon pie siljää sipinaamaa missää arvos. Ei parta pahoil kasva, turpajouhet joutavil, sano meijä vaijavainaa. No, sit mentii.
Matkalla Ada kysyi, missä Hintriikka oli asumassa.
— Mie oon Tilta-minjän langol. Hää on nikkarniies ja peret on ko rotiii laaris. Hyö näytteliit miul eile kirkkoloit ja kaupmikii. Ja haastoit kui tääl on tiatterloit ja muistopassait.
Perille tultua he saivat odottaa vuoroaan, mutta emäntä vaipui mukavaan nojatuoliin ja nukahti.
— Tuutteks työ sissää — jos hää viel ronnaa kui ilkeest? kysyi hän, kuu
Ada herätti hänet.
— Minä odotan täällä, sanoi Ada nopeasti.
Lääkäri istutti Hintriikan tuoliin.
— Avatkaa suu, olkaa hyvä.
— Mie haastan enstää asjan puhraaks. Oottaks työ tottunt tekemään hampait akuraatist, jot hyö ei lonksaa, niiko mei lukkaril, jonka virreveisuust ei saa selvää ko haahmollee, selitti Hintriikka.
— Minä olen nyt tehnyt hampaita 20 vuotia. Katsotaan mitä on tehtävä, sanoi lääkäri.
— Melkee ne on läppeesä lahhoi.
— Aukaiskaa suu, joudutti lääkäri.
— Minnuu viissittää, ko ne on nii kehnoi.
— Minä olen tottunut sellaiseen. No, on tässä myllyssä uudet jauhinkivet tarpeen, sanoi lääkäri katsottuaan suuhun.
Emäntä nauroi huvitettuna.
— Kui kauva höit kestää tehhä?
— Entiset on ensin vedettävä ulos ja sitten täytyy odottaa ainakin kuukausi, ennenkuin ikenet asettuvat.
— Mie maksan hyvät juomarahat, jos työ laitatte hampaat kohallee viikos.
— Ei niitä voi nopeammin laittaa.
— Mie tahtoisin nähä ko työ ens kiskotte joltai toiseit hampait. Jos hyö vonkuut koi pahast?
— Ei täällä ole nyt muuta kuin paikkauksia. Minä kuoletan ennen ulosottamista, lupasi lääkäri.
— Mitä höist kuolettaa. Männööhä hyö kuiteskii piioil. A ehä mie hoksantkaa kyssyy, mitä työ otatte maksun?
Tohtori mainitsi summat.
— Mienen viissi tinkii jos hyö vaa ei lonksaa tai ole keltaset. Mie tahon valkoset ko paper ja potrat.
— Hyvä on. Aletaan nyt, kehoitti koeteltu lääkäri.
— Onks teil hyvät pihit?
— On sellaiset kuin olla pitääkin.
— Työ taijatte olla leskmies?
— Olkaa hyvä ja aukaiskaa suu, kehoitti lääkäri hermostuneena.
— Ko nappi puuttuu takist. — Miust nuo ei näytä ihniispihtiiöilt, sanoi
Hintriikka ja katsoi levottomana lääkärin kättä.
— Ne ovat ensiluokan kojeet. — No, mitä nyt? Miksi emäntä nousee?
— Mie tuunki huomen uuvestaa.
— Eihän asia sillä parane.
— Mie tuun huomen. Vai tahottaks työ maksun täst haastamisest? Postryökkynä sano jot lääkärit ottaat maksun baastannsest, mut Ruukius ei ottant.
Tohtori ei ollut näkevinään emännän ojennettua kättä.
— Mitä lääkäri teki teille? kysyi Ada kadulla.
— Emmie viel kayntkää häne ronittavaksee. Mie lähen ens kassomaa elävii. Minjän langon Tilta sano jot hyö näyttäät »Revontules» mite yks tohtor nykkii hampaii. Sit mie tiijän kuitennii mitä rahtii se on.
Ada saattoi Hintriikan elokuviin ja meni itse kotiin.
Parin tuimin kuluessa ilmaantui emäntä taas Adan luo.
— Mie tulin sannoo hyvästit. Mie lähen Jääskee.
— Mitä ihmettä? Entäs havmpaat?
— Mie näin jo tarpeeks sen lustin. Tohtor ol humalas ja kaas yöytäsä astjoinee ja rehenteli pihtlöines nenäs ja korvis. Mie luulin jo, et hää ratkoo koko akan. Ja piialt hää vet hiusnuttura irrallee ja ko hää lopus sai pihtisä suuhun, ni siihe ne jäi ja akka juoksi kavul ja pihit retku suust. Ja mienen mää siihe kelkkaa elläissäin.
— Mutta sehän oli vain elokuvapila.
— Miul kohhoo pinta kananlihal ko mie muistan mite hää ivvistel — semminki jos se on issellää eessa. Soittakaa työ sil Vanteel, jot mie en rupia häne ratkottavaksee.
— Sitä minä en tee, torjui Ada.
— Arvatkoo sit issestää. Hyväst van ja kiitos. Mie lähen yöjunas, ko miul on tääl kaik asjat tehtyn. Ja viel mie jauhan näil kivil mont vuotta.