Lyö sinä, minä venytän

LYÖ SINÄ, MINÄ VENYTÄN

Kirj.

Eva Hirn

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1928.

SISÄLLYS:

Epäkohtia.
Maalle, »maalle!
Kleopatra.
Lihakauppias.
Kilpailu.
Aamukävely.
Oma koti jouluna.
Taiteilijaksi syntynyt.
Uutta äitiä katsomassa.
Kylänhieroja.

EPÄKOHTIA.

Historianlehtori Sevinen oli isänmaallinen mies. Hän käytti kotikutoisia kankaita, kannatti Kalevalaseuraa, viljeli savonsuomea kodissaan ja innostui olympialaisista. Sitä paitsi hän rakasti, vastoinkäymisissä, 80-kiloista vaimoaan ja elätti niukasti kuutta kansallista lastaan.

— Milloin me saamme palkanylennyksen? kysyi rouva joka tiistai, torstai ja lauantai, jotka olivat hänen toripäiviään.

— Me emme saa vaatia liikaa valtiolta. Ajattelepas roomalaisia, kuinka he olivat alttiita uhraamaan henkensä isänmaansa ja kaupunkinsa puolesta. Naiset ajattelevat aina yksilöitä, he eivät näe kokonaisuutta, vastasi lehtori.

— Tietysti minä soisin, että kaikki lehtorit koko maassa saisivat palkanylennyksen. Eikä ainoastaan Konrad Sevinen.

— Meidänkin täytyy uhrata maan puolesta jotakin, Tekla.

— Minä en usko, että roomalaiset uhrasivat lakanansa ja irtopeitteensä isänmaan alttarille. Eivät he syöneet margariinia ja silakkalaatikkoa.

— Sinä et näy tuntevan roomalaisten elintapoja enempää kuin ensiluokkalainen. Odotapas, niin minä tuon sinulle pienen kirjan, joka on aivan välttämätön sinun sivistystasosi koroilttamiseksi. Siinä on 650 sivua vanhaa sivistystä.

— Minun sivistystasooni kuuluisi pikemmin sateenvarjo tai uudet salin uutimet, huokasi Tekla.

— Minä voisin ehkä saada lisätunteja, sanoi lehtori levottomana.

— Sinähän raadat kesät talvet, Konrad parka. Pian sinä sytyt palamaan niinkuin huonosti voideltu kone.

— Pannaan sitten leipään puolet petäjäistä. Se on suomalaista isänmaallisuutta.

— Se on jo tehty. — Ruiskahvi ja margariini!

— Jaa-a. Meillä on köyhä isänmaa.

— Vai köyhä! Huomasitko ne menoarvion miljoonat, joita hallitus vaatii yksinomaan hevosen ruoaksi?

— Täytyyhän sotaväellä olla hevosia.

— Ne hirnuvat vammankin kauniimmin kuin nälkäiset lehtorit luokan edessä. Näillä palkoilla joutuu opetus kokonaan naisten käsiin. Onko se edullista nuorisolle, joka muutenkin on kuritonta ja hyppii jokaisen nenälle?

— Kehitys noudattaa omia lakejaan, joita me emme voi muuttaa, sanoi lehtori alistuvaisesti.

— Mutta minä nousen takajaloilleni ja aion ansaita ihmismäisen elämän meille. Tai ainakin uuden talvitakin, sanoi Tekla ja pani kädet lanteille.

— Älä! Perustatko lihakaupan vai parturinliikkeen? Minä ehdotan tanssisalonkia ajureille. Tai tarjoudu kirjoittamaan sotilaitten rakkauskirjeitä, pilkkasi lehtori.

— Minä rupean kirjailijaksi, ja ensi askel on jo otettu.

Lehtori haukkasi ilmaa.

— Minä olen lähettänyt kirjoituksen viikkolehteen ja se otettiin vastaan, sanoi Tekla voitonriemuisesti.

— Ja mitä sinä, onneton, kirjoitit? Roomalaisten lakanoista ja silakkalaatikoistako? kysyi lehtori uhkaavana.

— Sellaisesta ei saa rahaa. Minä kirjoitan kevyeen tyyliin yhteiskunnan epäkohdista.

— Vai epäkohdista? Epäkohdista?

— Niinkuin kuulit, Epäröin ensin kauan ennenkuin keksin sopivan tyylin. Nykymaailma ei siedä silkkaa moraalia. Romaanimuoto vaatii juonta ja jännitystä. Sentähden minä valitsin huumorin.

— Oletko vähämielinen, Tekla? Sehän on mahdoton ala naiselle. Historiallinen ja myöskin tämänpäiväinen totuus on, että nainen ymmärtää vain alkeellisinta huumoria. Hän nauraa kuperkeikalle tai nurinpäin vedetyille housuille. Mutta satiiri, sanaleikit, leveä pila ja nerokas huumori ovat kokonaan vieraat naisen olennolle ja tajunnalle.

— Kyliä sitä sen verran oppii, että toimeen tulee. Saat nähdä.

— Käytätkö sinä edes salanimeä?

— En. Rahat minä käytän Sevisen perheen hyväksi ja sentähden minä panen alle: Tekla Sevinen.

— Julkisuus pilaa naisen. Se tekee hänet itserakkaaksi ja sopimattomaksi tavalliseen kotiin.

— Sopiihan sellainen mieskin kotiin. Sinä vain pelkäät, että minä häpäisen sinun nimesi. Onko minun kahdeksanvuotinen pyhähameeni sinulle kunniaksi?

— Minun hännystakkini on yhtä vanha, alkoi lehtori, mutta nähtyään kuinka Tekla oikoi käsivarsiaao hän jatkoi nopeasti: — Mistä sinä siis kirjoitit?

— Johan minä sanoin — epäkohdista. Ja yhteiskunnan mätäpaiseista, niinkuin kätilöistä.

— Mitä?

— Niille jaloille naisille pitäisi antaa suuret tulot. Ja yötyö olisi kiellettävä. Sitten kirjoitan hissipoikien aivoja tärisyttävästä ja silmiävärisyttävästä ammatista. Ja konekirjoittajan, sairaanhoitajattaren ja puotineidin epäkohdista.

— Sinä tulet itse minun epäkohdakseni, valitteli lehtori.

— Täytyy kirjoittaa lasten elokuvavillityksestä, aviovaimon pitkästä työpäivästä ja kuinka perheen isää nyljetään joulun aikana.

— Lopeta jo, Tekla! Minä otaksuin, että sinun tarkoituksesi oli ansaita rahaa, eikä parantaa luonnollisia oloja.

— Rahaa minä ansaitsenkin samalla kuin palvelen kärsivää ihmiskuntaa huumorin varjossa. Ja miksen eläinkuntaakin, kun niin sattuu. Paitsi, että eläimissä ei ole rahtuakaan huumoria.

— Niinkuin ei naisissakaan, sanoi lehtori itsepäisesti.

— Miksei nainen sitten osaisi nauraa? Selitäpä se asia?

— Hän nauraakin tyhjälle, sanoi lehtori ja meni tunnilleen.

Tekla kirjoitti milloin kerkesi: kun lapset olivat koulussa, silitysraudat kuumenemassa, hammaslääkärin odotushuoneessa ja muun perheen nukkuessa. Ei ollut ihme, että tulos ei aina ollut eheää.

Mieliala kotona oli kuitenkin toivorikas. Ensimmäisellä palkkiolla ostettiin yhteinen sateensuoja perheelle ja kaasunsytyttäjä.

Lapset lukivat äidin kirjoituksia. Vanhimmat eivät olleet oikein mielissään tästä julkisuudesta, mutta nuoremmista se oli jännittävää.

Lehtori ei puhunut mielellään koko asiasta. Hän oli kuitenkin antanut sen verran myöten, että mutisi itsekseen: »Eihän humoreskien kirjoittaminen ole suorastaan häpeällistä.»

Jos jokin Teklan kirjoitus sattui hänen käsiinsä, niin hän luki sen, ellei ollut mitään muuta tehtävää. Lopetettuaan hän sanoi aina:

— Mitenkähän viisaat ihmiset painattavat tuollaista?

— Ehkä ihmiset lukevat niitä huvikseen? otaksui Tekla rohkeasti.

— Nykyjään maksetaankin parhaiten roskasta, vastasi lehtori aviomiehen tapaan ja katsoi hellästi vaimoonsa.

* * * * *

Mutta kirjailijan elämä ei suju kolahduksitta. Viikkolehteen tuli kirjoitus, jossa kätilöt ilmaisivat paheksuvansa Teklan tapaa kuvata heitä. Heidän sukkansa eivät olleet huonossa kunnossa, vaan päinvastoin tekosilkistä. Ja kurjuus ei irvistänyt heidän olemuksestaan. He huomasivat, että pääkaupunki halveksi heidän ammattiaan.

Tekla vastasi ja koetti selittää epäitsekkäitä vaikutelmiaan ja tosi kätilöllistä mieltään. Hän sanoi syntymättömien sukupolvien huutavan kätilöille ainakin 25 % palkanylennystä. Mutta kätilöt sanoivat, että he olisivat mieluummin ilman lisäpalkkaa, kuin että saisivat sen Teklan ilveilevän kynän avulla.

— Johan minä sanoin sinulle sen, lehtori sanoi luettuaan vastalauseen.

— Mitä sinä sanoit? — Miehet ovat aina sanoneet kaikki ennakolta, Tekla murisi.

— Minä sanoin, että naiset eivät käsitä huumoria.

— Entä miehet? Minä kirjoitin säkenöivän pirteän kertomuksen eräästä apteekkari Pullokarista. Tässä näet seurauksen, ja Tekla huiskutti kirjettä.

— Säkenöivän pirteän? oli kuin lehtori olisi saanut koulupojan kiinni lunttaamisesta.

— Useat lehdet ovat kirjoittaneet juuri nuo sanat minusta.

— Luultavasti se on ollut kustantajan arvostelu, mumisi lehtori, otti
Teklalta kirjeen ja luki:

»Ellette lopeta käyttämästä nimeäni turhanpäiväisissä kirjoituksissanne, käännyn oikeuden tai miehenne puoleen. Voitteko todistaa, että joku Pullokari käyttäisi opiumia? Se on tahallista vääristelyä. Kuka teille on sanonut, että minä olen ollut rakastunut ja että minulla on keltaiset kengät? Sellaiset asiat ovat ihmisen pyhiä yksityiselämyksiä. Niinkuin myöskin väkijuomien käyttö, joka ei ole minun heikko puoleni. Itse te olette nauttinut aivoja pimittäviä ainoita.

Piirrän ilman kunnioitusta

Kasper Pullokari,

apteekkari.»

Teklaa puistatti. Hänen mielikuvituksensa luomat henkilöt astuivat esiin kuin haamut.

— Nyt olisi ollut hyvä, jos olisit seurannur neuvoani ja käyttänyt salanimeä. Minkätähden sinä kirjoitat elävistä ihmisistä? torui lehtori.

— Minä olen keksinyt sekä nimen, että ammatin ja opiumin ja kengät ja kaiken. Ja nyt se hävytön mies alkaakin elää. Kuinka minä saatoin aavistaa, että olisi olemassa niin mahdotonta nimeä kuin Pullokari.

— Kaikki mahdolliset suomalaiset nimet ovat olemassa. Etkö voisi käyttää egyptiläisiä nimiä. Minä luulen, että Suomessa nykyjään asuu verraten vähän egyptiläisiä. Esimerkiksi: Ptolemaios tai Sesostris.

— Olisiko luonnollista kertoa apteekkari Matti Ptolemaioksesta, joka on kotoisin Rautalammilta?

— Älä kirjoita liian todenmukaisista asioista. Naiset pystyvät kuvaamaan romanttisia rakkaussuhteita tai puolipsykologisia tunneasioita. Ei sinusta ole yhteiskuntaolojen kuvaajaksi eikä parantajaksi. Etkö ole saanut kylliksesi julkisuudesta? Parempi on elää varjossa.

— Vaatteitta palelee varjossa, intti Tekla.

* * * * *

Jonkin ajan kuluttua Tekla sai taas kirjeen.

»Kirjailijatar Tekla Sevinen.

Minä olen lukenut teidän liikuttavan kertonurksenne puotineidistä. Minä tunnen hänet että kun me ollaan samassa liikkeessä. Hän ei ole päivänpaiste ja avulias, kuin myöskään hienotunteinen olento, semminkään alistuvainen uhri kundien oikkujen alla. Hän on panettelija ja ulkokullattu kun näkee mitä pohjalla piilee. Ja paiskasi rihmarullalaatikon juoksupojan perään sen mennessä hajalle ja sanoi ruman sanan osastopäällikölle ja hänen peessikengät maksoivat 300 markkaa johon palkka ei riitä ja olivat ne 40 numeron laivat jaloissa. Ja nyt on tullut ylpeäksi kun te nimitätte häntä »ostavan yleisön hyväksi enkeliksi». Eikä ole muuta yhtäläisyyttä kuin nimi Sylvi ja muotikauppa,

Tuntematon varoittaja..»

Tekla poltti kirjeen. Luultavasti oli Suomessa jossakin sopukassa aina joku olento, joka oli hänen luomiensa henkilöiden näköinen, tapainen tai nimellinen. Täytyi tottua julkisuuden tuottamaan harmiin. Ikävä vain, että Konrad pysyi nurjamielisenä hänen riennoilleen.

Iltapäivällä sanoi Tekla miehelleen:

— Minusta on ihanteellista, kun aviopuolisoilla on yksi sielu ja yksi mieli.

— Jaa-a. Niin kylläkin. Lehtori vastasi leposohvaltaan.

— Ajatteles Curie puolisoja! koko maailma ihaili heidän yhteistyötään kemian kentällä. Minäkin tahtoisin yhteisymmärrystä. — Mitä sinä nyt harrastat?

— Minä kirjoitan historialliseen viikkolehteen assyrialaisten vaunumalleista. Tässä näet erilaisten ajopelien kuvia, ja lehtori innostui selittämään.

Tekla kuunteli ja kyseli. Välillä hän silitti Konradin hiusjäännöksiä tai päästi hyväksyvän huudahduksen. Kymmenen minuutin kuluttua hän sanoi:

— Nyt on niin hauskaa, kun me ymmärrämme toisiamme.

— Hm, sanoi lehtori.

— Etkö sinäkin tahtoisi kuulla minun riennoistani?

— Miksen, jos ehdit kertoa ennen kuin minä menen saunaan.

— Minä olen ajatellut, että karjakkojen koulutuksessa on vielä paljon epäkohtia. He ovat tavallaan välittäjiä ihmisten ja eläinten välillä. Eikö olisi edullista, jos he syventyisivät sekä eläintieteeseen että eläinsielutieteeseen? Silloin he ymmärtäisivät lehmien omituisuudet paremmin. Ruumis ei ote eläimen ainoa hoitoa vaativa osa.

— On lehmien. Maito ei tule paremmaksi, jos lehmä on enemmän tai vähemmän sivistynyt, nauroi lehtori.

— Sinä tahallasi et käsitä minua. Surullisen lehmän maito on varmaankin kitkerämpää kuin tyytyväisen. Puhumattakaan raivostuneen lehmän maidosta.

— Kuule, Tekla. Anna muitten epäkohtien olla rauhassa. Korjaa ensiksikin minun kotitakkini kulunut kaulus ja opeta Hilmaa valmistamaan kelvollista sipulikastiketta.

— Sinä et ymmärrä minun rientojani, ja äsken minä — — —

— Äsken sinä luulit assyrialaisten uhrivaunuja kaasukeittiöksi, lehtori sanoi halveksivasti.

— Meistä ei näy tulevan Curien tapaisia avioparia, sanoi Tekla ja lähti äkkiä pois.

Eteisen pöydällä oli taas kirje.

»Tartume nyt kynän kun ihminen rupe kirjotaman nin ei tartte kisko ansiotoimi hisipojilta kun silmät kestä tjika kaksi ympärystä levarisa hurjan kehnosa tiaterisa nin ne ei t&vvelty hisisä kun ei myös aivot tärise ja me toivotan etä rankastus tule aikanan sen päle kun nin sano ja on hurjan hävytömästi tehty, toivo joka ihminen ja hisipoika.»

Tekla rypisti harmistuneena kokoon paperin. Samalla hän näki toisen kirjeen. Ensin hän aikoi heittää sen menemään, mutta päätti sitten lukea senkin.

»Koska olen lukenut Teidän hauskat kertomuksenne omituisista ihmisistä, niin pyytäisin nyt Teitä kirjoittamaan koulujen paheksuttavasta tavasta suosia vain hyväpäisiä oppilaita. Minulla on kiltti ja kaunis poika, joka ei tahtoisi mitenkään istua kahta vuotta luokalla. Ja kuiankin hänen täytyy syystä tai toisesta tehdä sitä kerta toisensa jäikeen. Kirjoittakaa tästä pyytää

ääni öitien syvistä riveistä.»

— Hyvä, että ihminen joskus saa rohkaisevan sanan. Minun työni saa siis vastakaikua yleisön puolelta. Jopa sitä kaivataankin, sanoi Tekla ja riensi kirjoituspöytänsä ääreen.

Tämä oli epäkohta, jonka alaisena Sevisenkin pojat olivat joskus olleet. Sitä paitsi tuttavapiiristä oli saatavana valaisevia esimerkkejä.

Kirjoitettuaan sydämensä yltäkylläisyydestä Tekla nousi jaloittelemuan.

Hän kuuli eteisestä ääniä, lehtori puhui jollekin:

— Astutaan tänne minun huoneeseeni. Minun vaimoni kirjailee tuolla loisella puolella. Kyllä hän tulee esiin myöhemmin illalla.

— Niin, minä olen lukenut hänen kirjoituksiaan. On kait hauskaa olla kirjailijattaren kanssa naimisissa.

— Tekla on saanut paljon tunnustusta. Hänellä on synnynnäinen huumorin lahja ja sellaiselle, pannaan nykyisin arvoa, vastasi lehtori ja vei vieraan huoneeseensa.

— Katsos mokomaa! ajatteli Tekla nauraen.

MAALLE! MAALLE!

— Koeta valmistua, niin että voimme lähteä maalle heti koulujen päätyttyä, sanoi lehtori Sevinen vaimolleen pitkin toukokuuta.

Lehtorin rouva hääräsi ja ahersi. Hän neuloi kesäpukuja sikäli kuin niukka kassa salli. Vanhin poika, joka lähti kotiopettajaksi kesäksi, oli saatava kuntoon. Koti oli siivottava, sillä pari huonetta vuokrattiin pois kesän ajaksi. Talvivaatteet heiluivat pihassa nuorilla ja paljastivat perheen puku-salaisuudet.

Tekla sulloi tyhjiä hilloastioita pakkalaatikkoon, kun Hilma asettui hänen eteensä kädet puuskassa ja sanoi:

— Minä en ole tottunut tällaiseen rehkimiseen. Minä muutan huomenna, ettäs on kuultu.

— Miksi Hilma ei sanonut sitä ajoissa? Ei nyt voi lähteä kesken muuttoa, kivahti Tekla.

— Yläkerran Tilta ja tirehtöörin Olka muuttavat oitis, kun herrasväki valittaa kaupungin kortteeriakin. Minä menen oikian herrasväen tykö.

— Kutka ovat oikeaa herrasväkeä? kysyi Tekla nöyrästi.

— Sellaiset, joilla on kaksi palvelijaa, kun on lapsia ja lamppuratio ja kunnolliset matkatamineet, eikä emali poissa kattiloista.

— Ostetaan uusi kattila, koetti Tekla.

— Minä en huoli Iapsipaikkaa. Pertta hankki minulle paikan herassyötinkin tykönä ja puoli tuntia Helsinkistä, sanoi Hilma lopullisesti.

— Ehkä minä voisin koroittasi hiukan palkkaa, ehdotti Tekla, sillä hän tiesi, ettei ollut helppoa saada palvelijaa, joka lähtisi huvilalle.

— Ei täältä kuitenkaan saa ihmismäistä palkkaa, sanoi Hilma ja meni.

Teklan täytyi nyt yksin siivota huoneita ja laittaa ruokaa. Hänen työpäivänsä olivat laittoman pitkiä, ja öisin liikkuivat hänen kätensä levottomina vuoteella seuraten jatkuvaisuuden lakia.

Vihdoin hänen onnistui saada uusi palvelija lupaamalla suuren palkan.
Tiesi sitten, kuinka sen jaksoi maksaa!

Lapset olivat innoissaan ja pyörivät jaloissa. Heidän mielensä paloi maalle. Paitsi Ailin, joka oli vanhin. Hänestä huvilaelämä oli tylsää.

Lehtori oli hyvällä tuulella.

— Minä saan ainakin kaikki ajoissa valmiiksi. Olen ostanut uuden ilmapuntarin, puolipohjauttanut saappaani ja hankkinut kurkun siemeniä, hän sanoi.

— Minä en usko, että me voimme muuttaa ensimmäisenä päivänä. Eihän meillä ole niin kova kiire, kun ilmatkin ovat kylmät ja sateiset, Tekla sanoi.

— Sinähän olisit voinut valmistella muuttoa pääsiäisestä asti. Kuku hennoisi viivyttää päivääkään lasten maalle pääsyä. Minä osaan toimittaa tehtäväni ajoissa, kehui lehtori.

— Ethän sinäkään ole sullonut tavaroitasi kokoon. Ja huomenna on lähdettävä.

— Sen minä teen parissa tunnissa. Naiset tuhlaavat aikaa turhaan järjestelemiseen. Luulisi, ettei tällaisen armeijan liikkeellepano veisi montakaan tuntia. Meidän miehistömme on viisihenkinen, palvelija, koira ja kuormasto. Kaksi upseeria kai kykenee hallitsemaan tämän manööverin?

Lähtöpäivänä vallitsi tulinen kiire. Lehtori antoi määräyksiä ja lähetti lapsia asioille. Yksi meni maksamaan unohdetun palovakuutusmaksun, toinen juoksi ostamaan matolääkettä ja kolmas kärpäshaavin. Uusi Iita sulloi lehtorin tavaroita kokoon tämän ojentaessa hänelle kirjoja, parranajotarpeita ja kalastusvehkeitä.

Pikku Elli purki valmiiksi pakattua koria, ja Eljas seisoi nurkassa ja itki. Lehtori oli asettanut hänet sinne rangaistukseksi. Eljas oli naulannut yhteen »Ihmiskunnan historian» ensimmäisen osan ja »Robinson Crusoen» kahdellakymmenellä viidellä naulalla.

— Nyt Iitan on laitettava eväskori kuntoon. Hänellä ei ole enää aikaa auttaa sinua, sanoi Tekla.

— Mielihyvin minä suon, että Iita auttaa siima, Tekla rakas, mutta nyt minäkin tarvitsisin apua. Minkätähden te jätätte kaikki tekemättä viime hetkeen? kysyi lehtori viattomasti.

— Samasta syystä kuin sinäkin.

— Jos nyt olisi vain minun asiani hoitamatta, niin ei olisi lainkaan kiirettä. — Lopeta huutaminen, Eljas. Saat mennä ostamaan jodia apteekista. Meillä ei luonnollisestikaan ole sitä kotona.

— Meillä oli, mutta Aili voiteli ruskeat kenkänsä sillä, sanoi Eljas.

— Ruskea kenkävoide on tietysti tuntematon keksintö meidän talossamme.
— Voi, Tekla, minne sinä aina katoat? Missä tämän korin avain on?

— Ei riipu. Lukitse nyt matkakapineet hiusneuloilla tai rintasoljilla, niitähän käytetään kaikkeen, Minä menen ostamaan kaulavitjoja Tellulle.

— Koira on meidän perheen tärkein henkilö.

— Tekla, minulla on yksi ainoa ilo maailmassa ja se on viaton metsästys. Kadehditko minulta niitä puhtaan onnen hetkiä, joita vietän — — —

— En minä jouda kuuntelemaa» kaunokirjallisia purkauksia. Oletko sinä nähnyt hohtimia?

— En — niitä on luultavasti käytetty puurokauhana, hammastikkuna tai käherrysrautana.

Lehtori veti takin ylleen mumisten vielä eteisessä. — Tellun entiset vitjat ovat luultavasti pesutiinun vanteena tai pellinnaruna.

Valmistuksia jatkui viime hetkeen asti, mutia Tekla oli muuttanut joka kesä samoissa olosuhteissa maalle. Sentähden hän sai ihmeitä aikaan.

Satoi ja tuuli, kun perhe saapui hengästyneenä ja huohottaen asemalle.

Tekla osti liput, pani lasten avustamana tavarat pakaasiin ja kuljetti irtoesineitä vaunuun. Iita hyvästeli saattavia Hiltoja ja Mantoja.

Lehtoria ei näkynyt ennen kuin viime hetkenä. Hän oli vienyt Tellun koiravaunuun ja syönyt piirakan ja lasillisen olutta ravintolassa.

Nyt oli kaikki ahdettu kolmannen luokan vaunuun tavaroitten ja ihmisten joukkoon höyryäväksi ja kosteaksi massaksi.

— Muistiko kukaan ilmoittaa sanomalehdille kesäosoitetta? kysyi lehtori.

Tekla istui riutuneena paikalla, joka vastasi hänen puolta tilavuuttaan. Eväskori, kantohihnat, maitolekkeri, kasvipuristin, kukkiva pelargoonia ja monet muut tavarat olivat hyllyillä, penkeillä ja lattialla. Tekla muutteli niitä ja lapsia niinkuin tamminappuloita.

— Muistiko kukaan?

— En minä muistanut sitä enkä myöskään vetää sinun kelloasi enkä sitoa kaulaliinaasi, vastasi Tekla.

Lehtori mykistytti hänet uhkaavin katsein.

Vaunussa oli levotonta, sillä perhe huusi puhuessaan. Tekla oli kerran saanut korvataudin junamatkalla ja sen jälkeen hän tukki lasten korvat pumpulilla pienimmällekin matkalle lähdettäessä. Lehtori ei vapaaehtoisesti suostunut tähän, mutta Tekla teki sen kuin silmänkääntäjätempun, suudellessaan häntä aamulla. Lehtori ei vieläkään tietänyt, että isot pumpulitukot törröttivät hänen korvissaan rapakivenväristen hiusten reunustamina.

Aili oli yläluokkalainen ja häpesi perheen kursailematonta matkustustapaa ja sisarusten lukumäärää. Hetikin kun samassa osastossa istui Ludde Rahikainen. Tämä oli tanssikoulunaikainen tuttava ja käyttäytyi kuten kauppaopistolainen maailmanmies.

Aili siirtyi edemmäksi perheestä. Niin teki Iitakin, joka piteli hattukoteloa ja alpumia, jotka eivät olleet mahtuneet pärekoriin.

Ludde Rahikainen savukkeineen tuli puhelemaan. Sitä hän osasikin vilkkaasti ja henkevästi.

— Minä matkustan sukulaisten kanssa huvilalle, sanoi Aili toivoen, että
Ludde pitäisi Viljoa ja Väinöä pikkuserkkuina.

— Minä harjoittelen puutavaraliikkeessä vilkkaalla tehdasseudulla.
Mutta minun henkeni on yksin ja sisäistä myötätuntoa vailla, sanoi
Rahikainen ja näytti siltä kuin pinta olisi tyyni vaikka sisällä kuohui.

— Juuri sellaiselta minusta tuntuu. Minä olen yksin kuin yön tähti avaruudessa. Minun henkeni ei ole sopusoinnussa kenenkään kanssa, uskalsi Aili yhtyä.

— Väinö, älä riisu kenkiä jaloistasi, kajahti Teklan ääni vaunun läpi.
— Kuinka sinulla on pelkät varret sukissasi, missä terät ovat?

— Minun kenkäni ovat kasvaneet yöllä, niin että varpaat heiluvat irtonaisina, huusi Elli yhtä kimakasti.

— Minä tiedän. Meidän kenkämme ovat varmaankin vaihtuneet, sanoi Väinö.

Tekla alkoi vaihtaa lasten jalkineita, ja Aili sanoi nopeasti.

— Katsokaa kuinka metsä on siniutuinen ja salaperäinen sadeverhon takana.

Johon Ludde sanoi:

— Nykyjään tapaa harvoin tyttöjä, jotka ymmärtävät luonnon tenhon. He ovat niin järkevän ihanteettomia. Te, neiti Sevinen, sitä vastoin — — —

— Aili, sukkanauha katkesi, huusi Viljo ja kiipesi selkänojan yli penkille.

Ailin täytyi kiinnittää sukka lukkoneulalla, jonka Ludde lainasi.

— Oletteko, Aili-neiti, koskaan tuntenut jonkin epämääräisen, suloisen ihanteen kaipuuta? kuiskasi Ludde Viljon mentyä.

— Hiero vähän selkää, Aili kuului Kilin ääni vierestä. Tellu makasi viime yönä minun jalkopäässäni ja siitä saa kirp — — — ai!

Aili nipisti häntä käsivarresta.

— puja. Hyi, miten sinä nipistät.

— Mennään vaununsillalle, ehdotti Aili Rahikaiselle.

— Aili ei saa mennä sinne. Varsinkaan, kun sinä olet ottanut tukot korvistasi, sanoi Otso, joka luki Tuulispäätä. Eikö totta, äiti?

— Anna äidin olla rauhassa, pihisi Aili ja tyrkkäsi salaa Otsoa.

— Kyllä minä sinun metkusi tiedän, sanoi Otso.

Mutta Aili siirtyi vielä etemmäksi perheestä.

Ludde seurasi ja koetti vielä kerran aloittaa nerokkaan keskustelun.

— Minulla on taipumusta järkeilyyn. Kun sydämeni joskus lämpenee, niin katsoo järkeni sitä jäätävän ivallisesti. Silloin jäätyy sydänkin, niin että pinnalla heijastuvat vain haaleat tunteitten revontulet.

Tämä puhe oli jo tepsinyt kolmeen kauppakoulutyttöön ja kahteen naisopistolaiseen. Ailin se tenhosi kokonaan.

— Minäkin olen kärsinyt elämään kyllästymisestä, sanoi hän.

— Aililla oli kerran paise sääressä, ihka paksuimmassa — — huusi Elli etempänä, mutta vaikeni puolitukehtuneena, kun Aili painoi käden hänen huulilleen.

Juna pysähtyi ravimola-asemalle ja lehtori lausui:

— Tulehan, Aili, kävelyttämään Tellua. Juna seisoo täällä parikymmentä minuuttia. Minä menen kahvia juontaan.

— Eikö Iita voisi? kuiskasi Aili epätoivoisena.

— Minä en usko kallista metsäkoiraa kenelle hyvänsä.

Aili ei ollut kuulevinaan, vaan jatkoi puhettaan Rahikaisen kanssa:

— Korkeimmat sisäiset elämykset minä koen metsässä, jossa luonto puhuu suoraan vastaanottavalle sielulle.

— Joudu nyt, Aili, minulla ei ole aikaa odottaa, huusi lehtori vaunun ovelta.

Ailin alennustila oli suuri, kun hän kulki Tellun raahaamana sähköpylväältä aseman nurkan taakse, täältä parin tappelevan koiran luo ja taas sähköpylväälle, Ravintolahuoneen oven ohi vilistäessään hän ehti nähdä Ludde Rahikaisen juovan kahvia lyhyttukkaisen tytön kanssa.

Sekin oli isän syy, että hänellä oli tällainen vanhanaikainen nuttura niskassa. Piti olla muka naisellinen!

Kuka hullu nykyjään tahtoi olla naisellinen? Miksi ei vieno yksin tein?

Ailin täytyi kaikin voimin vastustaa Tellua, joka oli vetää hänet ravintolan ovesta sisään. Hän ehti kuitenkin nähdä Ludden ivallisen hymyn.

Kun juna jatkoi matkaansa, istui Aili nurkassaan ja taisteli itkua vastaan. Hänen mielialansa ei kohonnut, kun hän junan pysähtyessä seuraavalla asemalla kuuli Rahikaisen äänen viereisestä osastosta:

— Oletteko, Maire-neiti, koskaan tuntenut jonkin epämääräisen, suloisen ihanteen kaipuuta? Anteeksi, että minä huudan, mutta minä olen seurustellut pari tuntia kuuron perheen kanssa.

— Minäkin olin ensin samassa osastossa kuin he, mutta sitten minä pakenin piirakoita, munankuoria ja kiipeileviä poikia, nauroi tyttö.

Aili työnsi jalallaan välioven kiinni ja veti Viljon, joka kurottautui ikkunasta ulos, penkille.

Tultiin vihdoinkin pääteasemalle. Juna seisoi niin lyhyen ajan, että hät'hätää ehdittiin saada tavarat junasta. Elli oli unohtua, sillä hän oli kiivennyt tavaraverkkoon ja nukahtanut sinne, Eräs matkustaja ojensi hänet ikkunasta lehtorille.

Viereisen osaston avonaisessa ikkunassa istui Ludde ja poikapäätyttö. Jälkimmäinen katseli lehtorilaisten lähtöä, mutta Ludde ei ollut huomaavinaankaan.

Satoi yhä ja lapset katsoivat noloina hevosta, joka oli vastassa.
Heidän oli käveltävä pari kilometriä asemalta huvilalle.

Puolet tavaroista sijoitettiin kärryille ja Iita päällimmäiseksi. Tämä ei voinut kävellä, koska hänellä oli kiiltonahkakengät ja ihonväriset sukat.

Lehtori ja Tellu kulkivat toisten edellä ja edellinen puhui rohkaisevasti.

— Mitäs tämä merkitsee? Kesällä täytyy oppia sietämään sadetta. Katsokaa, tuolla on vihreitä ruisoraita! Huonoin ilma maalla on parempi kuin paras kaupungissa, — Väinö, älä juokse edelle, sinä läiskytät rapaa muitten päälle. Miksi sinä raahaat tuota pelargooniaa, Tekla? Anna se Ailille.

— Minulla on enemmän tavaroita kuin hampaita suussa ja kengissä pari kiloa mutaa, sanoi Aili.

— Ja minulla on valokuvauskone ja sateenmittari, ehätti Otso sanomaan.

— Älkää nyt murisko, lapset. Tuolla näkyy jo rakas Onnela. Eikö sydämenne ilostu? sanoi lehtori hurmaantuneena.

— Hurraa, Onnela näkyy jo! huusivat Väinö ja Viljo ja räiskyttivät rapaa juostessaan muitten ohi.

Huvila oli kylmä ja kostea, vaikka naapurin vaimo oli lämmittänyt sen molemmat tulisijat. Ikkunoista tuuli niin, että uutimet heiluivat.

— Nyt, Teklaseni, me olemme oikeassa kodissamme, kaupungissa meillä on vain asunto. Minä toivon, että sinä saat rauhallisen ja suloisen kesän, sanoi lehtori hampaitten kalistessa kylmästä.

— Kesät ovat raskaita emännille, syksyllä minä olen aina väsyneempi kuin koskaan ennen, sanoi Tekla, joka järjesteli vuoteita.

— Pojat saavat auttaa sinua. Tänä kesänä sinun ei tarvitse astua jalallasikaan puutarhaan.

— Saatteko te sitten puutarhan kylvetyksi ilman minua?

— Tällä kertaa sattuu niin hullusti, että minun on lähdettävä ylihuomenna kaupunkiin, niin että jos viitsit kylvää retiisit, olisi se suuri ajanvoitto.

— Lähdetkö sinä heti pois? huudahti Tekla hämmästyneenä.

— Minulla on tärkeä kokous ja sitten pieni työ, josta ansaitsen rahaa. Täällä ei voi nain kylmällä kirjoittaa. Minä raadan ilomielin perheen puolesta.

— Minä en olisi vielä muuttanut, jos minä olisin tietänyt, että sinä et jääkään tänne.

— Mikä hätä täällä on. Pannaan vähän enemmän vaatteita päälle, lehtori sanoi ja veti saappaat jalkaan.

Myöhään yöllä perhe pääsi lepoon kosteisiin vuodevaatteisiin. Riisuttiin vain kengät ja päällysvaatteet. Peitteitten lisänä oli takkeja, pöytäliinoja ja purje.

— Minulla on yhä kylmä, valitteli Väinö. Hänellä oli peitteen päällä vain riippumatto.

Viljo ja Elli riitelivät Tellusta. Kumpikin tahtoi sitä peitteekseen.

Aamulla oli lämpö haihtunut ovien ja ikkunoiden rakojen kautta. Ulkona oli jäätävä ilma, ikävä harmaa sade tihkui. Keittiöön muodostui lätäkkö, sillä katto oli alkanut vuotaa talven aikana.

Tekla laittoi ruokaa ja kaivoi laatikoista välttämättömimpiä tarvekaluja.

Iita makasi sängyssä ja sanoi sisälmyksiään vääntävän# eikä uskaltanut pukeutua kylmän tähden.

Aili laittoi kuumaa hiekkapussia poskelleen. Hänen hammastaan oli särkenyt koko yön.

— Alku tuntuu aina vaikealta, mutta kyllä tästä selvitään. Lapset nauttivat niin sanomattomasti, rohkaisi lehtori, joka istui pomppatakki yllä keittiön tulen ääressä.

— Kunpa olisimme olleet vielä pari viikkoa kaupungissa, niin ilmat olisivat ehtineet parantua ja hermostuttava kiire olisi vältetty, sanoi Tekla ja raapi ruostetta padasta.

— Mutta puutarha on kylvettävä.

— Kuka sen tekee tällaisella ilmalla?

— Kyllä se onnistuu, kun käyttää hyväkseen jokaisen hetken, jolloin ei sada. Porkkanan ja punajuuren pitäisi olla aikoja sitten maassa.

— Minä alan olla liian vanha maatöihin, Tekla huokasi.

— Saat nähdä, että se on vain terveydeksi. Sinä oletkin jo aika lihava.
— Sitäpaitsi voit panna lapset työhön. Ei saa hemmoitella heitä.

— Se on heistä niin vastenmielistä.

— Siitä ei tarvitse välittää. Minä tahdon, että he oppivat rakastamaan maaemoa ja luonnollista maaelämää.

— Miksi sinä hoputit meidät tänne, kun itse lähdet heti pois?

— Koska teillä on hyvä olla täällä. Älä nyt ole kiittämätön. Moni kadehtii sinua ja omaa huvilaasi.

Tekla repi hiirien nakertamia hyllypapereja ja koetti olla kiitollinen.

Lapset juoksivat edestakaisin ulos ja sisään ja likasivat matot ja lattiat. .

Seuraavana päivänä ei satanut, mutta oli pilvistä ja tuulista.

Lehtori matkusti kaupunkiin. Hän oli saanut reumaattisen piston selkäänsä, mutta ei myöntänyt, että vuoteet olivat kosteat.

Iita uhkasi myöskin lähteä, elleivät ilmat paranisi.

Tekla teki koko päivän työtä puutarhassa, ja pojat auttoivat häntä kymmenen minuuttia. Aili kirjoitti päiväkirjaansa:

»Elämä on viheliäistä. Taivas itkee ja kaikki lakastuu — ainakin minun sydämessäni. Minun ainoat täyspainoiset elämykseni tärveltyvät perheen ja metsäkoirien takia. Kauppaopistolaiset ovat huikentelevaisia luonteita. Kuudentoista vuotiaana särkyi uskoni miehiin.»

Illalla oli porkkanat, punajuuret, retiisit, salaatti, spenaatti, tilli ja persilja kylvetty. Maa oli kovaa ja täynnä juuria ja pieniä kiviä, joita täytyi alituisesti kumartua poimimaan. Teklan kädet olivat rakoilla, kynnet pikimustat, ja selkä oli hellä monta aikaa. Kun lehtori pyysi kylvämään retiisejä, tarkoitti hän koko keittiöpuutarhaa.

Neljäntenä päivänä perhe alkoi tottua kärsimyksiinsä. Satoi yhä ja tuuli. Lasten kädet olivat sierettyneet ja kengät kovettuneet märästä mullasta. He marisivat alituisesti, eivätkä tietäneet, mitä tehdä. Iita lämmitti keittiötä melkein ympäri vuorokauden ja oli happamen näköinen. Tekla siivosi kaappeja ja komeroita ja vaihtoi kenkiä lapsille.

Mutta lehtorilta tuli kirje.

»Rakas Teklaseni!

En voi, ikävä kyllä, vielä tulla luoksenne, sillä toimitan nyt samalla kaikki työt, jotka jäivät tekemättä, Niinkuin esimerkiksi kesäpukuni koettelemisen ja hampaan paikkuuttamisen. Olen iloinen, että rakkaani ovat kesälaitumella ja että sinäkin kerran saat nauttia ja levätä. Sano Iitalle, että säästäköön puita. Täällä minä en ole lämmittänyt kertaakaan, ja ilma on huoneissa lämmin ja kuiva. Kaipaan teitä ja tulen, kuu ehdin. Teille ovat kesän riemut jo alkaneet,

Oma miehesi.»

Totisesti: kesän riemut olivat alkaneet.

KLEOPATRA.

Monet entisajan hyödylliset ammatinharjoittajat ovat häviämäisillään sukupuuttoon. Niinkuin ruokarouvat, naimattomat kotitädit, uskotut palvelijat ja hevoset. Tätä kaikkea elävää voimaa korvaavat ruoka-automaatit, tilapäinen apu, ehkä tomunimijät ja autot.

Mutta rouva Jenny Rosenströmin täyshoitola oli muistomerkki entisiltä ajoilta. Se oli ollut samanlainen vuosikausia. Puisessa Uudenmaankadulla olevassa piharakennuksessa ei ajan vieriessä tehty muita muutoksia kuin että öljyvalaistus vaihdettiin sähköön.

Ylioppilaat, jotka söivät siellä silakkalaatikkoa ja lihapalleroita, olivat tosin eri näköisiä, kuin edellinen polvi, mutta heidän elämän otteensa ei ulottunut kuluneihin, kukallisiin plyyssimattoihin, ja miesvainajan huonekaluihin. Ruokahuoneen ristipisteiset pöytäliinat, helmikoristeinen sanomalehtisäiliö ja rouvan vuoteen kehyskaihtimet taistelivat nykyajan muoteja vastaan. Kaikki oli halpahintaisen kodikasta. — Niinkuin antimakassit — joita nykyajan nuoriso ei tunne nimeltäankään.

Mutta täyshoitolaiset olivat uudenaikaisia eteen päin pyrkiviä ylioppilaita. Kaikki muut — paitsi vanhapoika, kamreeri Salomon Höök.

Istuttiin rokan ääressä. Rouva Rosenström höysti laihaa ruokalistaa kertomalla onnettomuustapauksista. Murtovarkaudet olivat hänen mieliaiheitaan.

— Saa nähdä kuinka kauan ihminen saa pitää kotinsa rauhassa rosvoilta! huokasi hän aina lopetettuaan.

— Minä aavistan, että joku varas himoitsee jo tämän talon aarteita ja hopeita, sanoi kamreeri Höök ja työnsi alumiinilusikan suuhunsa.

— Toisilla on aina iva valmiina ja pahansuopaiset ajatukset, sanoi rouva Rosenström. Ja kun ihminen on vanha leski, niin ei välitetä kohteliaisuudesta.

— Jos tämä puhe tarkoittaa minua, niin pyydän ilmoittaa, etten minä ole vanha leski. — Saanko vähän voita? sanoi Höök.

Rouva puristi huulensa olemattomiin. Höök oli hoitolan musta lammas.

Toisten syödessä loikoi pikimusta Kleopatra-kissa lihavana ja laiskana sohvalla. Sillä oli sopiva pesä rikkinäisten vieterien kohdalla olevassa kuopassa.

— Mistä sinä sait kissan zootomissa ollessasi? kysyi Aino Mattila veljeltään Ollilta, joka oli medisiinari.

— Minä lupasin pojalle, jonka sattumalta näin kadulla, pari markkaa ja hän hankki minulle katin. Viidessä minuutissa hän löysi ison kollin, vastasi tämä.

— Niistä on nyt puute. Ei niitä niinkään saa, huokasi Aino.

— Mitä te kissoilla teette? kysyi rouva Rosenström.

— Nyljetään, leikataan ja tutkitaan tieteellisessä tarkoituksessa. .

— Oletteko te raakalaisia? Kuinka se poika hennoi myydä rakkaan perheystävän murhattavaksi?

— Ei se luultavasti ollut hänen kissansa, sanoi Olli rauhallisesti.

— Silloin sinä tapoit toisen kotieläimen, joka oli varastettu.

— Anteeksi, rouva Rosenström, mutta eilen minä tapoin teidän kotieläimenne, jonka löysin sängystäni, sanoi Salomon Höök.

— Minä en suo anteeksi, Höök. Kissa on eläinkunnan korkein olento. Se korvaa monelle perheen ja kaipuun olentoon, jota rakastaa, sanoi rouva Rosenström hämärästi. . .

— Minäkin kalpaan hartaasti kissaa, sanoi Aino Mattila.

— Eräs minun kurssitovereistani toi maalta kissan; se oli teurastettu ja hiukan suolattu. Toinen löysi yöllä katolta räystäskissan, kertoi ylioppilas Reuna.

— Millainen kissa se räystäskissa on? kysyi Aino.

— Kattokissat jaetaan harja-, räystäs- ja uuninpiippukissoihin, niiden olinpaikoista päätellen, selitti Reuna.

— Minun serkkuni otti tädiltään. Se oli vain etukäteen otettu perintö, kertoi ylioppilas Teränen.

— Varasti ja tappoi tutun kissan! päivitteli rouva Rosenström kauhuissaan.

— Tietääkö Hilma ketään, jolla olisi ylimääräistä kissaa? kysyi Aino kotiapulaiselta.

— Räntöössä on yhellä arkitehilla valkonen kissa, joka on vallan lampaan näkönen, ja sitten tuo Patra tuossa sohvassa, vastasi Hilma.

Rouva Rosenström nousi kiivaasti ja vei Kleopatran vuoteelleen kaihtimen taakse.

— Minä hankin teille kissan, Aino-neiti, lupasi ylioppilas Hara.

— Kyllä minäkin kykenen siihen, sanoi ylioppilas Teränen, joka aikoi proviisoriksi.

— Minä olen ikuisesti kiitollinen sille, joka tuo minulle elävän mirrin, sanoi Aino ja hymyili suloisesti.

— Naisia pitäisi kieltää harjoittamasta raakoja lääketieteellisiä opintoja, sanoi rouva Rosenström.

— Mutta sairaanhoitohan on aina ollut aito naisellinen toimi, sanoi
Hara.

— Niin kylläkin, kun naiset tyytyvät antamaan lääkkeitä ja panemaan kääreitä otsalle, tai täyttämään lääkärin määräyksiä, Mutta eläinten sisälmysten tutkiminen ja ihmisruumiin tarkka tunteminen on epänaisellista. Sitäpaitsi naiset saavuttavat opiskelemisellaan sen, että miehet eivät elätä heitä. Onko sellainen hauskaa? kysyi rouva Rosenström.

— Erinomaisen hauskaa, hykersi Höök.

— Minä luulen, että mies rakastaa todella vain sellaista naista, jota hän elättää ja suojelee.

— Minä en ole koskaan elättänyt niitä naisia, joita minä olen rakastanut, sanoi Höök viattoman näköisenä.

— Mitä suojelusta me tarvitsemme. Vaaroja ei ole muualla kuin merellä ja siellä ei aviomiehestä ole suurtakaan hyötyä, sanoi Aino ja otti syliinsä Kleopatran, joka laiskasti kömpi esiin kaihtimen takaa.

— Kleopatra ei ole vielä ollut kenellekään hyödyksi ja onhan sekin kissa, sanoi Höök syrjäkatsein.

— Eikä tule olemaankaan, sanoi rouva ja otti lemmikkinsä Ainolta. — Mutta se on ilo ja lohdutus, eikä kiusanhenki, niinkuin joku toinen, joka ei ole hieno, eikä tunteellinen ja joka pilkkaa ja nalkuttaa elämän varjopuolella eläviä naisia. Kissat ovat luomakunnan — — —

— Kruunuja, täydensi parantumaton Höök.

Rouva Rosenström meni ylhäisen näköisenä keittiöön.

— Kyllä olisi suotavaa, että Kleopatrakin uhraisi jotakin tieteen hyväksi, sanoi Hara.

— Siitä uskallatte suunnitella? Jos te tuotte minulle mustan kissan, niin en ota sitä vastaan, sanoi Aino jyrkästi.

— Sopisiko ruskea? kysyi Teränen.

— Onko sellaisiakin?

— Vaikka ei ole, niin voi syntyä, vastasi ylioppilas Teränen ja lähti huoneesta.

Pari päivää myöhemmin työskenteli Aino zootoniissa.

Ovesta astui ylioppilas Teränen.

— Hyvää huomenta Aino-neiti. Te olette tavattomasti naisellinen työpuvussanne.

— Vaikka minä tutkin eläinten sisälmyksiä, naljaili Aino.

— Sehän on erittäin sopivaa naisille. Sitähän he ovat aina tehneet esimerkiksi peratessaan kaloja ja lintuja. — Nyt minä tuon teille hyvän paistin.

— Mainiota? Onko se eteisessä? kysyi Aino innokkaasti.

— Ei, se on tässä sanomalehtikäärössä — sanoi Teränen ja asetti ison mytyn, joka riippui käärönappulassa, Ainon etten pöydälle.

— Ihme, ettei se ole tukehtunut, nauroi Aino ja avasi käärön.

— Minä olen varannut sille ilmareikiä. Se on vanha ja laiska, sitä voi helposti kuljettaa. Alussa se oli kuitenkin hiukan hysteerinen.

— Tämä on sangen omituinen otus. Nahka on vaaleanruskea ja häntä melkein keltainen. Onkohan tämä kissa? kysyi Aino levottomana.

— On varmasti. Se on hienoa Leghorn-rotua.

— Silloin se on kana.

— Minä tarkoitin Kapmaan-rotua. Minä ostin sen merimieheltä, lisäsi
Teränen nopeasti nähtyään Ainon epäilevän katseen.

— No, kyllä se nyljettynä käy kissasta. Kiitoksia vain, herra Teränen.

Kotimatkalla oli Teränen hyvällä tuulella. Hän arveli edistyneensä koko joukon Ainon suosiossa.

— Medisiinaritytöt ovat mielenkiintoisia ja hauskoja. Kannattaa uskaltaa jotakin heidän tähtensä, ajatteli hän.

Kun Aino tuli kotiin huoneeseensa, heittäytyi hän sohvalleen, mutta kimmosi heti seisoalleen. Hänen kauhukseen oli sohvatyyny naukaissut ja hypännyt maahan.

Toinnuttuaan hän keksi matolla harmaan kissan, jonka kaulassa roikkui paperi.

— Oletko sinä mirri-parka, tullut pestissä? Kylläpä ihmiset nyt ovat huomaavaisia minulle, sanoi Aino ja luki paperista:

»Tämän pedon minä olen metsästänyt Teille. Minä samoilin Kallion linjat ja sokkelot kuin eränkävijä. Olen kuljettanut sen kotiin takkini alla, kasvoiltani tyynenä ja rauhallisena kuin kettua kantava spartalainen poika. Ottakaa vastaan vaatimaton lahjani.

Kunnioittavasti

Toivo Hara.»

Aino nauroi ja ajattelu minähän saan kissaläheyksiä nuorilta herroilta, kuten maailmannaiset Kukkalaitteita.

Mutta ennen kuin hän ehti päättää, mitä hän tekisi uudella kissalla, soi ruokakello. Hän sulki oven ja meni ruokahuoneeseen.

Rouva Rosenström tarjosi piparjuurilihaa hoidokeilleen. Outo hiljaisuus vallitsi, ei yhtään ylimääräistä sanaa lausuttu.

Vihdoin Aino kertoi, että hän oli saanut kissan zootomiin.

Rouva Rosenström kirkaisi ja peitti kasvonsa käsillään ja lusikalla.

— Sinne meni Kleopatra! Minun ainoa elävä iloni? Sinä olet hirviö, Aino.

— Mutta rakas täti. Mitä tämä merkitsee? Missä Kleopatra on?

— Se on ollut kadoksissa aamusta asti. — Kleopatra on poissa ja sinulla on kissa — etkö häpeä?

— Minä en tiedä mitään Kleopatrasta. Kuinka täti keksiikään sellaista? Minun kissani oli vaaleanruskea. Häntäkin oli melkein keltainen, puolustautui Aino.

— Etkö sinä naisena kärsi näiden eläinparkojen kanssa? Toinen luontokappale ei voi kylmästi nähdä toisen antavan henkensä sanaakaan sanomatta.

— Hah, haa! Eikö luontokappale sanonut sanaakaan, Aino-neiti? kysyi
Höök.

— Kunhan vain ei olisi värjätty Patraa, sanoi Hilma, joka tarjosi toista ruokaa.

Rouva Rosenström kiljaisi uudelleen.

— Silloin sitä on keitetty puoli tuntia suolan kanssa väripadassa ja hämmennetty puukauhalla, että väri tulisi tasaiseksi. — Saanko lisää vatkulia? sanoi Höök.

— Aino, oliko se kissa elävä, rouva kysyi.

— Aivan elävä, raaka kissa. Tarkoitan, ettei se ollut keitetty.
Sitäpaitsi se oli vaaleanruskea. Eikö ollutkin, herra Teränen? kysyi
Aino.

— Minä en tiedä mitään. — Oletteko kuulleet Uuraan suuresta sahapalosta? puhui Teränen hätäisesti.

— Patralla ei ollut varvasta takakoivessa, sanoi Hilma. — Nyt neiti kaataa kaljaa puserolle.

Aino katsoi kauhuissaan Terästä.

— Useat kissat ovat nykyisin varpaattomia. Ne jäävät usein puolittain autojen alle, mumisi Teränen.

— Tahdotteko sanoa, että Kleopatra olisi jäänyt auton alle? Se ei ole totta. Minun viisas, varovainen kissani ei tee sellaista, sanoi rouva Rosenström.

Aino juoksi huoneeseensa ja toi sieltä pienen harmaan kissan.

— Tässä on tädille uusi, kaunis ystävä. Kaula on lumivalkoinen ja hännänpää samanlainen, hän sanoi.

— Kuinka monta kissaa sinulla nyt on? kysyi rouva Rosenström epäilevästi.

— Minä sain tämän lahjaksi. Ellei täti tahdo sitä, niin minä heitän sen kadulle, sanoi Aino itku kurkussa.

— Minä en voi rakastaa toista niin kuin Kleopatraa, joka oli minun uskottu ystäväni, sanoi rouva, mutta otti kumminkin kissan syliinsä. Siinä se alkoi kehrätä tyytyväisenä.

— Voi pientä raukkaa, kylläpä se on kesy. Hilma, tuo sille maitoa.

Rouva Rosenström alkoi hiukan rauhoittua ja leikitteli kissan kanssa. Se oli melkein poikanen ja tarrautui rouvan hameeseen hänen kävellessään.

— Herra Teränen, te joka olette lukenut kemiaa, voitte ehkä neuvoa minua, sanoi kamreeri Höök. — Minulla on musta talvihattu, mutta ruskea takki. Voisikohan hatun värjätä, ruskeaksi keittämättä?

— Ehkä se onnistuisi käyttämällä vetysuperoksidia. Se haalistaa hiuksetkin erinomaisesti, sanoi ylioppilas Teränen.

— Tekee vaaleanruskeiksi ja hännänpään melkein keltaiseksi, nauroi Höök ja lähti huoneesta.

Ylioppilas Teränen lähti myöskin nopeasti ulos. Aino seurasi häntä eteiseen.

— Herra Teränen, teidän kissaltanne puuttui takajalan varvas — aloitti
Aino jylhästi.

— Johan minä sanoin, että se on tavallinen ilmiö. Varpaattomia kissoja on yhtä tiheässä kuin ihmisiä, joilla on liikavarpaita. Hyvästi, Aino-neiti, minulla on hiukan kiire.

— Voiko hiuksia haalistaa vetysuperoksidilla? kysyi Aino.

— Miksei, mutta minun mielestäni teidän hiuksenne ovat paljon kauniimmat mustina.

— Minä alan nähdä teidän lävitsenne ja kauhistun.

— Ei ansaitse. Hyvästi, neiti, ja Teränen kiiruhti ulos.

Aino meni varovaisesti viereiseen huoneeseen. Hän katseli nopeasti ympärilleen. Huone oli Teräsen. Pesupöydällä oli pullo, jonka kyljessä oli nimilappu.

Aino aukaisi nopeasti ikkunan ja heitti pullon menemään takapihan romujen joukkoon. Sitten hän hiipi huoneeseensa ja mumisi: — Vetysuperoksidia!

LIHAKAUPPIAS.

— Santtu, annapas tälle rouvalle pari lanttua, sanoi rehevä lihakauppias apulaiselleen.

Puoti oli täynnä väkeä ja kauppias hääri iloisena ja f toimeliaana myymäläpöydän takana.

Mitä pienet kesälinnut haluavat? kysyi hän kahdelta vaaleapukuiselta tytöllä.

— Kilon sipuleja ja retiisejä, vastasi toinen.

— Kiitoksia. Katsokaapa tätä vaakaa — se on ihme. Tuli syttyy ja sammuu, ja peili heijastaa ostajien kauniit kasvot. Vuosisatoja on uneksittu ilmalaivasta — mutta tällaista vaakaa ei rohkeinkaan ole osannut kuvitella, puheli kauppias sitoen sipulikääröä.

— Olkaa hyvä ja antakaa parempaa jauhelihaa kuin viime kerralla, keskeytti happamen näköinen nainen.

— Mitä rouva sanoo? Minun lihani on aina ensiluokkaista. Niin kuin kukkaset viihtyvät sellaisen hoidossa, joka niitä rakastaa, niin lihakin menestyy minun kaupassani. Minä vaistoan heti hyvän raavaan ja erotan pässin- ja lampaanpaistin pimeässäkin. Jauheliha sekoitettu rasvasta ja lihasta sopivan resetin mukaan, siitä tulee ihastuttavia käärylöitä, ellei menetellä huolimattomasti. Tässä on rouvalle Lihaa, joka saa teidät muistamaan tämän kevätpäivän harmaahapsisenakin.

— Saanko selkälihaa noin kilon verran, pyysi vanhanpuoleinen palvelijatar.

— Minä arvasin jo, että fileetä se neiti haluaa. Parasta täytyy olla hyvälle köksälle. Onnistuivatko sukupäivälliset?

— Kyllä kai ainakin ruoan puolesta. Tirehtööri kehui lintuja.

— Vai kehui! Kaikki minulle onnistuu. Minä olen Kruununhaan onnellisin mies. Elämä on ihanaa ja ihmisen tarkoitus on suuri ja jalo. — Palvella toisia ja samalla itse vaurastua — kolmekymmentäkuusi markkaa ja neljäkymmentä penniä, olkoon tasan kolmekymmentäkuusi markkaa. — Vai säilykesipulia? Nämä ovat kuin rypäleitä. Katsokaa tätä hyllyä, siinä on silmänruokaa! Vihreitä kurkkuja etikkaliemessä, punaisia tomaatteja, raparperia, retiisejä, kukkakaalia, joka on kuin morsiuspuketti ja persiljaniitty! ja kauppias teki kaarevan liikkeen kädellään, aivan kuin olisi siunannut satoa.

— Kappale luuta ja lihaa koiralle, pyysi isokasvuinen neiti, joka talutti koiraa vitjoista.

— Neiti on onnellinen, kun omistaa terveen ja kauniin koiran. Sen uskollisuus palkitsee neidin uhrautuvaisuuden. Pannaanko sille makkaraa? Kaikki, jotka elävät, ovat lihottamisen arvoisia. Nykyjään ihmiset laihduttavat itsensä surullisen näköisiksi. Mikä on seuraus? He ovat tyytymättömiä ja levottomia. Aurinko on pyöreä ja sehän on ilon ja kauneuden tunnuskuva, sanoi kauppias, jonka kasvot loistivat valaisten lihakaupan kuin pieni aurinko.

— Mutta suorat ääriviivat ovat muodikkaat, sanoi hento neiti, joka seisoi ikkunan vieressä.

— Varjelkoon niistä! Ovatko puhelinpylvään ääriviivat kauniit? Ajatelkaapas porsasta, jonka ääriviivat olisivat suorat, tai lehmää, joka solakkana horjuisi laitumella. Nuori, lihava olento on luonnon kaunistus ja ihmisten ilo. — Tässä on rouvan liikkiö — Poustisen liikkeen parasta lajia.

— Ihme, ettei tällainen arkitouhu tukahduta kauppiaan runollista mielikuvitusta, sanoi joku ostajista.

— Minun elämäni on alituista juhlaa, niinkuin nytkin, kun neiti tuli kirkastamaan lihakaupan uuteen ihanuuteen. Maksapasteija on loppunut, rouva, mutta piirakat ovat uusi korjattu painos edellisistä.

— Kuka näitä leipoo?

— Oikein hienon pankkiherran rouva. Herroilla on kaksi koettelemusta elämässä: matematiikka koulussa ja kassat viroissa. Pankkiherra menetti virkansa ja valoisan maailmankatsomuksen, ja rouva talousrahat ja haisunäädännahkaisen kauluksen. — Mutta onhan piirakoiden leipominen hauskaa, hymyili lihakauppias.

— Saanko kapan perunoita, pyysi laiha rouva.

— Heti, rouva. — Saivatko rouvan pojat ehtoja?

— Toinen sai, kun oli sikotauti juuri kokeitten aikaan. Tai pussitauti, hienommin sanottuna.

— Mikä sikotautinimitystä vaivaa? Sika on jalo luontokappale. Sen koko ruumis on herkullinen ja sen ääriviivat kauniisti pyöreät. — Eikö muuta kuin silliä tyttöseni? Siinä on kiltti lapsi, joka säästää äidin askeleita. — Mistä minä tässä puhuin? — Jaa, saattepa nähdä, että kalliin ajan loputtua rehevät muodot tulevat muotiin. Sika on tarkoituksenmukaisin olento. Se täyttää tinkimättä velvollisuutensa ja on luomakunnan mestariteos. Kauppiaan kädet liikkuivat sulavasti.

— Paitsi ihmistä, sanoi joku.

— Ihminen ei ole aina mestariteos — jota tämä kaalinpää sitä vastoin on, rouva, kuusi markkaa. Hyvästi rouva.

— Puoli kiloa teemakkaraa, pyysi sotilas.

— Se on tarpeen kasarmipojalle. Minunkin poikani on asevelvollinen, ja lisämuonaa ne veikot tarvitsevat. Kaksi poikaa lukee yliopistossa, mutta lihakauppiaita minä sittenkin toivon heistä. Eloako vai Paasivaaraa, neiti? Molemmissa on vitamiinaa.

— Ei sellaista tarvita voissa, sanoi vanhanpuoleinen nainen.

— Se juuri lämmittää ruumista sisältäpäin. Sitä tarvitaankin vastapainoksi ohuille vaatteille ja reumatismille, vakuutti Poustinen.

— Saattekohan te poikanne lihapuotiin, kun he ovat opiskelleet ja maistaneet herraselämää? kysyi joku.

— Herroiksihan täälläkin eletään. Vanhin poika saa parastaikaa esimakua ammatista. Hän opiskelee lääketiedettä ja leikkaa lihaa ja jänteitä ja oppii eläinten ja ihmisten ruumiinrakenteen. Sellainen kykenee erottamaan etupaistin takapaistista ja leikkaamaan irti fileen selkäluusta. — Rouvalle varmaankin kieltä? Eikö? Rouva ei ole kielevällä päällä tänään? ja kauppias nauroi makeasti sukkeluudelleen.

— Entä raskas työ lihapuodissa? kysyi edellinen utelija.

— Sen ihanampaa elämää ei ole. Työ on vaihtelevaa eikä kuluta aivoja. Se on siunaukseksi tuhansille. Täällä on kuin paraati, puhelin soi, lapset ja koirat vilkastuttavat myymälää ja jokainen tuo kappaleen elämästään tänne. Meillä on jännittävää kuin elokuvissa. Eilenkin kaatui makkaralaatikko ja koira sieppasi makkaranauhan ja kuljetti sen kadulle. Muuan rouva huusi nurkassa ja toinen siunaili ovella. Apulaiset kaatuivat toistensa päälle ja vetivät kaalinpäät lattialle.

Kauppias nauroi riemullisesti ja jatkoi heiluttaen lihakirvestä:

— Ei täällä ikävysty eikä väsy. Minun poikieni ei ole pakko kilpailla virkauralla elääkseen ummehtunutta kamarielämää. — Annapa, Santtu, hapankaalia lehtorin keittäjälle. — Eikös teidän herranne ajattele naimista?

— Se vanhapoika ei rakasta muuta kuin kauppiaan »fransyskoja», sanoi keittäjä ja meni kaaleineen.

— Kas vain. Vikke-poika kunnioittaa meitä käynnillään.

— Minä tulin katsomaan minun lihallista isääni, naljaili pitkä nuori mies.

— Hahhah haa, nauroi kauppias. — Se on vitsikäs poika tämä Vikke. Viepäs mennessäsi palanen syöttöporsasta kotiin. Se on ihanaa katsella ja maistella ihan niinkuin »meiän mamma» nuorena. Vahinko, ettei se saanut kehittyä yhtä pulskaksi rouvaksi… tarkoitan imisäksi, kuin meiän mamma.

— Sattuuko isällä olemaa» kassassa jokin lantti? Minulla olisi vähän menoja — tärkeitä ostoksia, kuiskasi Vikke myymäläpöydän yli.

— Kassasta ei saa ottaa ilman kuittia. Mutta kyllä tässä lompakossa on jotakin, sanoi kauppias ja pisti setelin Viken kouraan. — Isä on sekä lihallinen että rahallinen.

— Kiitoksia, isä-ukkeli. — Saanko lähettää Santun viemään kenkiäni suutarille? kuiskasi Vikke.

— Et. hyvä herra. Santtu on ammattityöläinen, hänestä tulee ensiluokan lihakauppias. Hän arvioi paistin painon punnitsemalla sitä kämmenellään, eikä erehdy laskuissa. Hänen sydämensä on laupias kuin lampaan sydän ja ruumis vahva kuin sonnin. Hyvää maatiaisrotua se poika on, häntä ei saa käyttää teidän juoksupoikananne.

— Hyvästi, sanoi Vikke nopeasti. Hän oli nähnyt ikkunasta, että muuan ylioppilasneiti aikoi myymälään, ja kiiruhti avaamaan ovea, hattu kourassa.

— Kas, hyvää päivää, herra Poustinen. Taidatte itse ostaa ruokanne? ilkkui tyttö.

— En, neiti, minä kävin vain vaihtamassa rahaa. Saanko pyytää neitiä
Fazeriin kahville?

— Kiitos — ei. Minä olen äidin asioilla, me ostamme aina tältä herttaiselta ukolta. Oletteko huomannut, kuinka valoisa hänen elämänfilosofiansa on? Tulkaa sisään juttelemaan, sanoi tyttö ja meni myymälään.

— Minun on pakko lähteä luennolle, sanoi Vikke ja meni nopeasti kadulle.

— Päivää, herra kauppias, taitaa tulla sade, sanoi ylioppilasneiti.

— Siitä maanviljelijät iloitsevat. Retiisitkin tulevat mehevämmiksi. Mitä neiti haluaa — kukkakaaliako? kysyi kauppias hymyillen aurinkoisesti.

— Äiti pyysi ostamaan lammaspaistia. Katsokaa, aurinko alkaa paistaa.

— Se on suloista, silloin tomaatit kypsyvät. Tässä on Lammaspaisti, joka sopii sekä iloisille että murheellisille. Kuin myöskin sadesäällä ja poutapäivänä.

— Kiitoksia, kuinka paljon se maksaa?

— Kahdeksantoista markkaa ja kolmekymmentä penniä, — Nyt onkin näyttämö tyhjä ja esirippu laskee. Neiti oli loistava loppu tämän päivän työlle. Hyvästi, neiti.

— Hyvästi kauppias, sanoi neiti ja meni.

— Suljepa, Santtu, ovi ja peitä lihat. — Kassa täsmää pennilleen. Mene lepäämään, Santtu-ystävä, sinä olet suoriutunut loistavasti tänäpäivänä.

Kauppias riisui valkoisen takkinsa, puhdisti unohdetun kirveen ja irroitti lihamyllyn veivin.

— Jokainen päivä on edellistä parempi, sanoi hän ja lähti kotiin.