KILPAILU.
Laiskanlinnassa istui johtaja Verneri Janhunen, keinutuolissa huojui hiljaa kamreeri Lounas ja nojatuolissa käsitöivät heidän rouvansa.
— Tällainen lauantaiehtoo on suloinen. Työ on takana, rauha ja lepo edessä, sanoi johtaja ja tarjosi savukkeen kamreerille.
— Me naiset sekä nautimme että teemme jotakin hyödyllistä. Teiltä miehiltä menee satoja tunteja hukkaan, vain poltellessa ja puhellessa. Minä teen aina käsitöitä — raitiovaunussa, lääkärin odotushuoneessa ja silloinkin kun minua hierotaan. Puhelintorvenkin minä voin kuminauhan avulla kiinnittää korvaan, joten kädet voivat tehdä työtä. Sanomalehteä lukiessani minä vatkaan kakkua ja kudon sukkaa, kun hiuksia käherretään, sanoi Helmi Janhunen.
— Niin minäkin, ja Kerttu kuunteli eilen radiota, laski algebraa ja söi maapähkinöitä samalla kertaa. Kylvyssä ja teatterissa kädet lepäävät, sanoi Elin Lunnas.
— Naiset eivät näe metsää puitten tähden. He eivät luo mitään suurta noitten ikuisten pikku näpertelyjen takia, sanoi kamreeri.
— Juuri niin. Me miehet teemme jotakin täyspitoista, tai sitten lepäämme ja nautimme. Silloin meihin patoutuu energiaa. Teistä vuotaa alituisesti voimaa ja sen lähden ei synny voimajännitystä suuriin tehtäviin, sanoi johtaja.
— Entä ne naiset, jotka hoitavat sekä kodin että viran? kysyi Helmi.
— Kummankin he tekevät ala-arvoisesti. Sellaisetkin rouvat, joita on lapsesta asti kasvatettu hoitamaan taloutta, ovat avuttomia kun palvelijat ovat lomalla. Vaikka minä en ole käynyt oppia, niin osaisin terveen järjen avulla valmistaa hyvän päivällisen, kehui kamreeri.
— Mitäs siinä muuta kuin sytyttää tulen, käärii takinhihat ylös ja tekee työtä keittokirjan mukaan vahvisti johtaja.
— Kuuletko, Helmi, nauroi Elin. Paremmin me hoitaisimme sänkyliikkeen, kuin te talouden.
— Ja tehtäisiinkin vähän parempia kauppoja kuin te, yhtyi Helmi edelliseen.
— Ohhoo! Vanha totuus on, että miehet voittavat naiset silloinkin, kun he toimivat naisten aloilla — niinkuin kokkeina tai räätäleinä. Mutia keskustelemalla ei tällaisia asioita todisteta. Menkää te maanantaina sänkyliikettä hoitamaan, me laitamme teille juhlapäivällisen täällä kotona. Palvelijat saavat lomaa koko päiväksi, pöyhisteli johtaja.
— Mainiota! Me otamme vastaan haasteen, nauroi Helmi.
— Minä olen levoton liikkeen puolesta, ja kamreeri pudisti päätään.
— Yhden päivän vahingot eivät vie perikatoon, sanoi johtaja.
— Perikatoon? Niinkuin meillä ei olisi liikekykyä! Eilen minä tingin juutalaiselta sataviisikymmentä markkaa kevättakin hinnasta, sanoi Elin.
Ennenkuin kahvit oli juotu olivat kaikki yksimielisiä. Päätettiin tehdä koe. Naiset ja miehet vaihtaisivat työtä yhdeksi päiväksi, nähdäkseen kumpi suoriutuisi paremmin.
— Tutki sinä sunnuntaina keittokirjasta liha- ja kalaruokia, minä läpäisen liemet, vihannes- ja jälkiruoat, kuiskasi johtaja erotessa kamreerille.
— Hyvä — ja maanantaina aikaisin torille, vastasi tämä.
Maanantai-aamuna näytti Helmi miehelleen, missä keittoastiat, ruokakalusto ja hopeat olivat.
— Älä polta ruokia ja varo tärvelemästä kasareja, Verneri.
— Minä olen säntillisempi kuin sinä. Tässä on liikkeen avainkimppu. Kysy neuvoa vahtimestari Kopolalta, kun joudut, pulaan, Helmi. Minä olen soittanut konttoripäällikölle, että sinä ja Elin edustatte meitä tänään.
* * * * *
Helmi ja Elin istuivat kumpikin pöytänsä ääressä. Toinen sommitteli sohvatyynyn mallia ja toinen siivosi miehensä kirjoituspöydän laatikkoa.
Puhelin soi.
— Kansallinen Sänkyliike, vastasi Helmi.
— Saanko puhutella johtajaa. Minä olen tirehtööri Lintula.
— Minä edustan johtajaa.
— Vastatkaa siinä tapauksessa — minkä tähden te lähetitte viisi senttiä lyhyemmät patjat, kuin oli sovittu? Tarkoitan matkustajakoti »Trissan» jousipatjoja.
— Viisi senttiä sinne tai tänne ei ole koko maailmaa, sanoi Helmi.
— Lähettäkää heti vaihtamaan patjat. Me emme tyydy näihin.
— Älkää nyt viitsikö olla pikkumainen. Suomalaisethan ovat lyhytkasvuisia.
— Meille tulee usein ulkomaalaisiakin. Vaihdattako?
— Minä ymmärtäisin teidän vaatimuksenne, jos teille tulisi skandinaavilaisia kuninkaita — vaikka silioin ei viisi senttiä auttaisikaan. Mutta nyt tämä on vain turhaa oikkuilemista.
— Jos ette vaihda patjoja, niin minä en maksa, sanoi vihainen ääni.
— Jo on hävytöntä! Sattumalta minä tiedän, että herra Lintula oli »Iloisessa leskessä» balettitytön kanssa ja teillä ei kestä palvelijat viikkoakaan ja »Trissassa» juodaan joka huoneessa.
— Minä haastan teidät oikeuteen kunnianloukkauksesta. Ja tämä ei liikuta patjoja, huusi raivostunut Lintula.
— Ellette maksa laskua, niin minä kerron rouva Lintulalle siitä balettitytöstä ja muusta, uhkasi Helmi.
— Saatte rahat, mutta kyllä minä varoitan kaikkia liikkeitä kannattamasta teitä, ja Lintula paiskasi puhelimen kiinni.
— Se asia selvisi helposti, sanoi Helmi tyytyväisenä. — Menehän, Elin, tarkastamaan kassaa. Nykyjään puhutaan paljon vaillingeista.
Elin yhdisti lukkoneulalla pakan kirjeitä ja pani ne siivottuun laatikkoon. Sitten hän ripusti täytekynän kaula-aukkoonsa ja meni myymälän puolelle.
Kassanhoitaja leskirouva Masula nousi tervehtimään.
— Paljonko rahaa on kassassa? kysyi Elin alkaen selailla kassakirjaa,
— Sitä minä en tiedä vielä — kun suljetaan, minä lasken rahat, vastasi rouva Masula.
— Parasta, että laskette joka puolen tunnin kuluttua. Eikö olisi viisainta pitää rahat käsilaukussa. Tuossa ne ovat heikkojen ihmisten kiusauksena.
— No, en minä ole kuullut mokomaa! kiivastui rouva.
— Katsokaa tuota miestä! Olkaa varuillanne, kuiskasi Elin.
— Tässä on lasku sadasta jousesta. Se on kamreerin hyväksymä.
Rouva Masula aikoi maksaa, mutta Elin esti hänet siitä.
— Antakaa lasku tänne! Päivämäärä on tummempaa mustetta kuin allekirjoitus. Ja yksi i-pilkku puuttuu. Mikä teidän nimenne on?
— Antti Karonen.
— Mistä kotoisin?
— Kuortaneelta. Minulla on kiire.
— Kuinka vanha te olette?
— 30 vuotla, rokotettu vuoden vanhana, käynyt kansakoulun, tatuoitu vasempaan käsivarteen ja kuuden lapsen isä. Vieläkö muuta? murisi mies.
— Te olette asiallinen mies. Rouva Masula, maksakaa lasku, mutta ottakaa aina selkoa asiakkaista ennen kuin luotatte heihin.
Kun mies oli mennyt, sanoi Elin:
— Viekää nyt rahat pankkiin. Teidän itsennekään ei tarvitse tuntea niin suurta kiusausta ja pelkoa, kun ei ole niin paljon rahaa edessänne.
— Ne on vietävä, kun kassa on laskettu sulkemisen jälkeen. Enkä minä tunne minkäänlaista viekoitusta varastaa niitä, sanoi rouva Masula punaisena kasvoiltaan.
— Älkää nyt käsittäkö sanoja niin kirjaimellisesti. Elin sanoi ja riensi myymälään, josta kuului sananvaihtoa.
— Mitä nyt? hän kysyi kahdelta herralta, jotka seisoivat vuodepeitekasan edessä.
— Tämä herra tahtoo kuusi peitettä velaksi, mutta me emme anna tuntemattomille, vastasi Blom, joka hoiti vuodevaateosastoa.
— Kuka te olette? kysyi Elin.
— Minä olen Albin Rentula ja minä tunnen Sihvon ja Somersalon ja Lucina
Hagmanin, sanoi ostaja.
— Mistä te olette kotoisin?
— Samasta pitäjästä kuin rouvakin.
— Luhangaltako? Ketä te tunnette sieltä?
— Minulla on eno apteekkarina siellä ja rovasti on vihkinyt minut ja lukkari ja suntio kävivät usein meillä isän isossa talossa eteläpuolella pitäjää.
— Ette kai te ole Suurpekkalan poikia? Vanhin kuuluu olevan kaupungissa?
— Se minä juuri olenkin, vaikka minä olen muuttanut nimeni Rentulaksi. Muistan, että Suurpekkalassa kasvoi koivuja ja leppiä ja että siellä oli kaivo, jossa oli vettä.
— Minkälainen Luhangan kirkko on?
— Siinä oli kauniisti soivat kellot ja miehet istuivat vasemmalla ja naiset oikealla puolen käytävää.
— Päinvastoin se oli.
— Minä ajattelin seisovani päinvastaisella suunnalla.
— Jaa, tietysti silloin. — Minä takaan, että tämä herra on luotettava.
Antakaa hänelle peitteet, Blom.
— Mitä kamreeri sanoo?
— Hänkin tietää, että Suurpekkalan väki on rehellistä. Hyvästi herra
Rentula.
— Kiitoksia, rouva. Terveisiä Luhangalle.
Elin teki kierroksen myymälässä, puheli sekä henkilökunnan että ostajien kanssa ja teki parannusehdotuksia.
Helmi oli sillä aikaa saanut Mikkelin sänkyliikkeeltä kirjeen, jossa sanottiin, että muuan helsinkiläinen liike tarjosi halvempia rautasänkyäa kuin Janhusen liike. He tulisivat kääntymään tämän toisen liikkeen puoleen.
Helmi kirjoitti heti ja puhui suunsa puhtaaksi, sekä mikkeliläiselle että helsinkiläiselle liikkeelle.
Vahtimestari Kopola tuli sisään, ja Helmi kyseli häneltä henkilökunnan asioita. Hän huomasi paljon epäkohtia, jotka hän päätti poistaa tarmokkaasti.
Ensiksikin hän soitti rouva Hansonin miehelle:
— Täällä puhuu rouva Janhunen. Minä olen kuullut, että herra Hanson elää rouvansa hiellä ja vaivalla —
— Hyi sentään, sitä minä en tee.
— Onko teillä sitten minkäänlaista tointa?
— Tietysti — vaikka minulla nyt on sattumalta loma.
— Kuinka pitkä loma?
— Noin 14 vuotta. Kun terveys vakaantuu, niin minä aloitan taas työni.
— Ja millaista työtä te teette?
— Minä aion opettaa venäjän kieltä oppikouluissa.
— Te näytte olevan täys-humpuuki. Sitäpaitsi terveys ei parane, kun herra Hanson juo.
— Vain Elannon kaljaa, vakuutti Hanson.
— Mutta Kopola on nähnyt herra Hansonin hoipertelevan, kaljasta ei hoiperrella.
— Niin heikko mies kuin minä hoipertelee vähemmästäkin.
— Kuulkaa nyt, herra Hanson, tulkaa huomenna tänne, niin saatte toimittaa tomunimemistä patjojen valmistusosastolla. Etenkin untuvaosastolla se on tarpeen.
— Mutta jospa minä en erota tomua untuvista?
— Jos te olette raitis, niin varmasti erotatte. No tuletteko?
— Onkohan sitä konetta vaikea käyttää?
— Tehkää parannus, herra Hanson, kunnollisen vaimonne tähden. Huomenna teidän on tultava tänne, sanoi Helmi navakasti.
— Minä tulen, rouva. Varmasti minä tulen.
Helini sulki puhelimen, sillä oveen naputettiin,
— Sisään! Hyvää päivää herra Martikainen. Minä olen kuullut, että herra Martikainen on tehnyt keksintöjä. Pyytäisin teitä tekemään vielä muutamia tärkeitä pikku keksintöjä, sanoi Helmi sisään tulevalle miehelle.
— Kernaasti, tirehtöörska, mutta ei niitä niinkään tehdä käskystä, vastasi Martikainen.
— Miksi ei, kun minä ensin keksin, mitä on keksittävä. Tahtoisin patjoja, jotka ovat ilma- tai vesitäytteisiä, mutta eivät kumipäällyksisiä. Niitä olisi helppo uusia. Päällinen pestäisiin ja puhdas ilma tai vesi pumpattaisiin entisen mukulaisen sijaan.
— Minkä mukulaisen?
— Vanhat patjat ovat aina mukulaisia. Toiseksi olisi hyvä keksiä sänkyihin vipulaitos, jolla voisi kohottaa pääpuolta ylös ja alas tai vivuta ishiasta sairastava ihminen seisoneen lattialle. Kolmanneksi olisi Töölöön lähetettäviin jousipatjoihin asetettava pieniä vieterejä, jotka laukeavat ja ruiskuttavat myrkkyä, niin pian kuin lutikka astuu jalallaankaan niihin.
Martikainen katsoi levottomana oveen päin.
— Ymmärtääkö Martikainen? kysyi Helmi.
— Nyt on niin lämmin ilma, että minun käsityskykyni ei oikein toimi, sanoi tämä anteeksipyytelevästi.
— Ehkä asiat selvenevät ajattelemalla. Onko Martikaisella muuten toivomuksia?
— Ei, ei mitään. Minä menen juoksujalkaa keksimään tirehtöörskan ehdotuksia, sanoi Martikainen vetäytyen selkä edellä käytävään.
Täällä hän tapasi leposohvaosaston päällikön Eetu Rostin.
— Meneekö Rosti konttoriin? kysyi hän tältä.
— Menen, Minut on kutsuttu sinne, vastasi Rosti.
— Olkaa varovainen. Kaikki ei ole siellä niinkuin olla pitää. Parempi olla menemättä, sanoi Martikainen ja naputti otsaansa.
Mutta Rosti meni urheasti sisään.
— Mitä leposohvapuolelle kuuluu? kysyi Helmi.
— Martikainen on konstruoinut uuden vuodemallin. Päivällä se on tavallinen sohva ja yöllä siitä muodostuu kaksikerroksinen vuode. Niinkuin makuuvaunuissa, kertoi Rosti.
— Sehän on jännittävä laite. Onko herra Rostilla mitään toivomuksia?
— Palkanlisäys ei haittaisi.
— Poikamies ei tarvitse suurta palkkaa, se saattaa olla vaarallistakin. Mutta jos Rosti menee naimisiin niin — — — ja Helmi nyökkäsi kehoittavasti.
— Mieluummin minä olen entisellä palkallani.
— Minä satuin kuulemaan miellyttävästä naisesta, jolla on toimi ja joka rakastaa teitä.
— Voi pahus sentään!
— Kuinka niin? Hän on runollinen ja erittäin hyveellinen. Te saatte 500 markkaa kuussa lisää palkkaa ja kaksikerroksisen vuodesohvan häälahjaksi, lupasi Kelmi. — Oletteko harjoitellut korkeushyppyä, niin että pääsette yläsänkyyn?
— Siihen pääsee huononpuoleinen kolmiloikkaajakin, sillä vuoteeseen johtavat portaat. Mutta kuka se runollinen neiti on? kysyi Rosti levottomana.
— Rostia näkyy jo asia kiinnostavan. Melinda Alaheimo, konekirjoittaja, on lahjoittanut teille sydämensä.
— Kenelle se höpsäkkä on sellaista uskonut?
— Vahtimestari Kopola sanoi huomanneensa sen ja hän tietää parhaiten liikkeen asiat.
— Ettäkö Melinda-neiti? Se olisi juuri hänen laistaan, sanoi Rosti pää kallellaan.
Helmi painoi soittonappulaa ja sanoi sisääntulevalie Kopolalle:
— Kopola sanoo nyt itse herra Rostille, onko totta, että neiti
Alaheimolla on tunteita häntä kohtaan.
— Ei minua, mutta herra Rostia kohtaan. 'Niin myymälän neiditkin sanovat, eikä se minua ihmetytä, sanoi Kopola ja teki liikkeen Rostia kohti.
— Repola kutsuu neiti Alaheimon tänne, sanoi Helmi.
Vahtimestarin mentyä sanoi Rosti:
— Minä olen ollut uskollinen Janhusen Kansalliselle sänkyliikkeeile 24 vuotta ja kolme viikkoa, mutta tämä homma on vasten luontoa.
— Olkaa levollinen. Tämä on luonnollisin asia. Aatamin ja Eevan ajoista asti. Minä ajatteien myöskin henkilökunnan onnea enkä vain liikeasioita. — Tässähän neiti Alaheimo tuleekin. Istukaa, olkaa hyvä. Meillä on asiaa teille.
— Anteeksi, minä olen tilannut aikapuhelun Turkuun, sanoi Rosti hätäisesti ja nousi tuoliltaan.
— Ensin tämä asia. Olkaa nyt rohkea, Rosti, ja puhukaa kaikki selväksi neiti Alaheimon kanssa, kehoitti Helmi.
— Voi, voi, mitä tämä merkitsee? Minä aavistan jotakin, sanoi neiti
Alaheimo ja liikehti kaarevasti.
— Mikähän tarkoitus tällä lieneekään, sanoi Rosti ja ajatteli: »Aika komea vielä, mutta vähän ylikypsä!»
— Te olette minun miesihanteen! Eetu Rosti, sanoi neiti ja siirtyi aivan viereen.
— Mitä? kysyi Rosti ja katseli kuin lammas.
— Siitä asti kuin Valentino kuoli, en ole tavannut täydellistä hurmaajaa, mutta nyt —. Eetu, kiemurteli neiti.
— Samapa se, Melinda, sanoi Eetu ja kiersi käsivartensa neidin ympärille koettaen olla niin Valentinomainen kuin mahdollista.
Kun Helmi palasi, sai hän ilon onnitella kihlautuneita. Hän piti heille sopivan puheen ja sanoi lopuksi:
— Nyt kaksi yksinäistä ihmistä saa lohdutusta elämän ohdakkeisella tiellä, jolle rakkauden ruusut luovat valoaan.
— Voi peijakas! Se aikapuhelu Turkuun jäi nyt tämän höpötyksen tähden, sanoi Rosti ja ryntäsi ulos.
— Kiitoksia, rouva tirehtöörska, minä ja minun sukukuntani siunaavat teitä, sanoi neiti Alaheimo tunteellisesti.
— Katsokaa nyt vain, että saatte hänet vihille, varoitti Helmi.
— Huomispäivänä me menemme ottamaan kuulutuksen, sanoi neiti Alaheimo ja kiiruhti Rostin jälkeen.
Samassa tuli Elin sisään.
— Minä kuulin, että Stockmannilla on viehättävä kevätpukujen mannekiini-näyttely. Sinne olisi mentävä. Minä tahtoisin nähdä uudet kenkämuodit ja heidän hurmaavat hiuslaitteensa, kertoi Elin.
— Eihän sellaista tilaisuutta voi laiminlyödä. Mehän olemmekin jo saaneet paljon aikaan täällä. Miehemme eivät varmaankaan vaadi meiltä enempää, sanoi Helmi.
— Lähdetään vain minunkin puolestani. Eiköhän Kopola voi hoitaa tätä hommaa vähän aikaa, sanoi Elin ja lukitsi laatikot.
Lähtiessä Helmi sanoi Rapolalle:
— Meillä on liikehommia Stockmann osakeyhtiön kanssa. Kopola on hyvä ja hoitaa tehtäviä sillä aikaa, ja varokaa varkaita ja tulipaloa.
* * * * *
Johtaja Janhunen ja kamreeri Lounas palaavat torilta hienot nahkaiset käsilaukut täynnä ruokaa.
Molemmat pukeutuivat pyjamaksiin ja alkoivat tehdä työtä.
Ensin käytiin käsiksi voileipäpöytään.
Johtaja muovaili voilaitteen. Hän koetti ensin luoda joutsenen, mutta siitä tuli teekannu, sentähden hän muovaili uuden voilaitteen rautasängyn muotoiseksi. Siinä oli vuodevaatteet ja peite, johon oli viilletty ranskalaisia liljoja.
Kamreeri järjesti sardiini-, lohi- ja maksapasteijalautasia. Punajuurista, porkkanoista ja persiljasta tehtiin kauniit reunakoristeot.
Pöytää katettaessa syntyi pieni kiista. Johtaja veti juomakaapista lakanan, jota hän väitti pöytäliinaksi, mutta kamreeri tahtoi vuodepeitettä pöydälle, Pitkätikku suosi lakanaa. Veitsenaluksia, korkkiruuvia ja muita pikku tarpeita ei löytynyt. Ne tilattiin talouskaupasta.
— Minä olon ostanut teeren ja ahvenia, ne ovat himoruokiani. Ryhdytään nyt heti työhön. Tämä näyttää olevan mutkikasta hommaa, sanoi kamreeri ja luki keittokirjasta: »Lintu kynitään ja siivet leikataan poikki nivelien kohdalta, sitten se kärvennetään tulella.»
— Ah, eiväthän nämä höyhenet lähde kuin yksitellen, tähän menee koko päivä, hän murisi. Minä en ole kyninyt muita kuin liiketuttavia, ja se on lapsenleikkiä tähän verraten.
— Odorapas, niin minä tuon Urhon hiusleikkuukoneen, sillä sinä keritset tuon otuksen kädenkäänteessä, sanoi johtaja.
Kamreeri toimitti tämän työn kylpyhuoneessa, jättäen höyheniä porsliiniammeeseen ja vähän joka paikkaan. Sitten hän ryhtyi kärventämään lintua kaasulla. Hän sitoi sen hiilihankoon rautalangoilla ja piti nenäliinaa suunsa edessä.
— Mitä hemmetin käryä sinä synnytät, torui johtaja, joka valmisteli parsavanukasta. Sanopas, millä pelillä minä erotan valkuaiset keltuaisista? Minä koetin lusikalla, mutta ne menivät sekaisin.
— En minä tiedä muuta keinoa, kuin että kaadat munat varovaisesti kuumaan pannuun. Valkuaiset hyytyvät ja keltuainen muodostuu käsiteltäväksi kokonaisuudeksi. Sellaiselta se näyttää ainakin paistetuissa munissa. — Luuletko sinä, että tätä lintua on nuijittava ja millä vehkeellä se tapahtuisi?
— Kaikki liha on nuijittava. Jos et löydä moukaria, niin tee se vaikka pyssynperällä. — Nyt minä sytytän tulen lieteen, sanoi johtaja ja tunki halkoja ja Uutta Suomea aukosta sisään.
Kamreeri jatkoi Reinilästä:
— »Polvinivelien ympäriltä leikataan nahka auki ja jalat vedetään pois niin, että reidessä olevat suonet seuraavat jalkaa, kaulanahka leikataan auki pään luota. Nahka vedetään alaspäin, kaula katkaistaan ja ruokakupu sekä henkitorvi poistetaan.» Auta armias, tässähän sietäisi olla anatomian dosentti. Pidäpäs, Verneri, tätä aukkoa levällään, niin minä vedän sisälmykset hohtimella ulos. Mikähän näistä on sydän ja mikä kivipiira? Ne on keitettävä erikseen.
— Nyt saat tehdä ruokottomat työsi Minun on mentävä ostamaan bentsiiniä halkojen sytykkeeksi, ne pahukset eivät pala, sanoi johtaja.
— Tuolla on paloöljyä pullossa, se tekee saman viran. Tämä teeri on ommeltava kokoon ja sitä se sietääkin, kun sitä on hakattu pyssynperällä. Annapas, Verneri, neulaa ja pikilankaa.
— En minä tiedä, missä niitä on, mutta Singerin kone on Helmin huoneessa.
— Sitä minä en osaa käyttää. Parasta lienee kiertää rautalanka tämän edesmenneen linnun ympärille. Nyt pata tulelle ja voita sisään. Kah, pata taisi olla liian kuuma, koska voi syttyi palamaan.
Kamreeri jäähdytti pataa vesiraanan alla ja pani sen uudestaan tulelle.
Sitten hän pani puoli kiloa voita ja linnun sisään.
— Tämä vuoka on jauhoitettava korpun muruilla, mutta minä on löydä korppuja. No, tässä on mantelileipiä, niistä tuleekin hyviä murusia. Mitenkähän minä saan ne kestämään reunoilla, Anton?
— Voitele vuoka jollakin liimalla, vaikkapa munanvalkuaisella, neuvoi kamreeri ja otti esille ahvenet nahkalaukusta.
— Hei, tässähän on liivatelehtiä. Kun niitä kastelee veteen, niin niillä voi tapetseerata vuoan sisäseinät. Raastettu sitruunankuori? Onkohan se venytetty? Myyvätköhän ne sitruunan kuoria kaupassa?
— Merkillisiä ahvenia nämä! Ne harvat suomut jotka suostuvat irtaantumaan puukolla, sinkoavat kiinni silmälaseihin. Hiusleikkuukone ei tepsi tähän tarkoitukseen. Onkohan täällä suomustamisvehjettä. Verneri? kysyi kamreeri sinkkipöydän ääreltä.
— Kylpyhuoneen hyllyllä on parranajokone, koeta sitä.
Kamreeri ajoi ahvenet huolellisesti kylpyhuoneessa. Suomut lensivät enimmäkseen ammeeseen, vain osa jäi koristamaan seiniä ja muita esineitä. Palattuaan keittiöön hän sanoi:
— Etkö ehtisi, Verneri, kyhäistä majoneesikastiketta? Minulla menee näitten elukkain kimpussa mahdottomasti aikaa. Onko teillä jäätä kotona? Sitä tarvitaan kastikkeeseen.
— Luullakseni ei Helmillä ole jäävarastoa täällä kaupungissa. Mutta minä en ehdi auttamaan sinua, hyvä, kun selviän itse. Minä toin torilta fileetä lihaliemeksi ja nyt tässä vähäjärkisessä Reinilässä lukee, että siihen käytetään — potkaa.
— Potkaa? Ehkä se on kotkaa — kotkan lihaa?
— Potkaa tässä sanotaan — etupotkaa. Lihaa se näkyy kumminkin olevan, eiköhän filee kelpaa?
— Taas on tuli sammunut. Palokuntalaisten ammatti on helppoa, ainahan tuli sammuu, sytyttäminen se se on poikaa, sanoi johtaja ja kaatoi paloöljyä ja lisäksi vielä Helmin denaturoidun käherrysspriin haloille.
Kun liedessä paloi vahva valkea, tahtoivat molemmat käyttää viimeistä vapaata reikää.
— Ota pois teeri, se haisee liiankin kypsältä, sanoi johtaja.
— Sen on oltava tulella vielä kaksi tuntia, mutta ehkä se voi olla syrjällä, sanoi kamreeri ja nosti padan kantta hohtimilla.
Liesi hehkui tulipunaisena, ja pata räiskyi epäilyttävästi.
— Häh? Teeri on hävinnyt, huusi kamreeri kauhuissaan.
— Älä, ja pata on melkein tyhjä. On siinä jotakin tuhkantapaista jäljellä, sanoi johtaja, joka katsoi uteliaana pataan.
Pengottuaan padan pohjaa sanoi kamreeri:
— Luita ja rautalankaa on jäljellä. Teeri on palanut. Tämähän on kuin krematorio, rämä sinun keittiösi. Onneksi minulla on ahvenet jäljellä. Ne minä saan kirkkaasti onnistumaan. Vähennetään tulta.
— Onkohan vanukaskin palanut uunissa? arveli johtaja pahaa aavistaen.
Vanukas oli ollut vain vähän aikaa uunissa, niin että siitä oli pelastunut noin lusikallinen keskellä palaneita syrjiä. Johtaja maisteli sitä varovasti, mutta sylki sen heti suustaan.
— Se näyttää ihmisruoalta, mutta näkö pettää. Vihannesämmä myi luultavasti voikukan varsia parsan asemesta, sanoi hän ja pyyhki kieltään pyjamaksen hihalla.
Molemmat työskentelivät ääneti jonkin aikaa. Kamreeri paistoi ahvenia ja johtaja selaili keittokirjaa. Hän haki vesikarahvin huoneestaan, kaatoi siihen kermaa ja alkoi puistella voimainsa takaa.
— Merkillinen kerma, joka ei vaahtoa, vaikka hiki vaahtoaa hiusrajassa, sanoi hän ja istuutui uupuneena puulaatikolle. — Jokin transformaatio siinä kuitenkin on tapahtunut. Katsos, Anton.
— Selvää voita, veli hyvä. Sitäkö kävit kirnuamaan tässä kiireessä?
— Kermajäätelöä minä tarkoitin. Kerma on vatkattava vaahdoksi, sanotaan tässä kirotussa kirjassa. Miten sitä muuten vatkataan? sanoi johtaja ja koetti pudistaa voita ulos pullosta.
— Elin pieksää kermaa jonkinlaisella rautalankavehkeellä avonaisessa astiassa.
— Silloin se räiskyy silmille.
— Niinhän kaikki ruoat tekevät. Mikä näkyy näistä ahvenistakin, sanoi kamreeri ja käänsi kaloja.
— Mistä minä nyt valmistan jälkiruoan?
— Mitä tässä enää ehtii, kun on vain tunti päivälliseen, sanoi kamreeri katsoen kelloa.
Johtaja ponnahti seisoalleen.
— Peijakas! Lihaliemi ei kiehukaan vielä ja sitä sen on tehtävä 5—6 tuntia. Tuli on joko liian kuuma tai se sammuu kokonaan.
— Nyt meillä ei ole muuta ruokaa kuin voileipäpöytä ja nämä ahvenet, huokasi kamreeri ja pyyhki rasvaa kasvoistaan.
— Ovatko nuo ahvenia? Paistettuja luurankoja ne ovat, murisi johtaja.
— Se vietävä parranajokone nylki paljon lihaa suomusten mukana. Kuinka sinä uskallat ajaa partaasi sillä? Ihme, että leuassasi on niinkin paljon lihaa jäljellä.
— Kuules, Anton. Leikki on nyt kaukana. Me saamme kuulla tästä ateriasta koko elänemme ajan, sanoi johtaja synkkänä ja istuutui tuolille.
Siitä hän kumminkin nousi äkkiä ja huusi:
— Äh, nyt minä istuin ahvenvainajan päälle. Niitä näkyy olevan joka paikassa.
— Älä nyt kiinnitä huomiotasi pikku seikkoihin. Verner-parka. Nyt on ajateltava pelastusta pulasta. — Seurahuoneelta tai Kämpistä saa tilata valmiita päivällisiä. Tuovat vihannekset, salaatit, kahvit, juomat, kaikki tyyni, sanoi kamreeri uskaltamatta katsoa johtajaan.
* * * * *
Kun rouvat saapuivat kotiin, ottivat herrat heidät vastaan eteisessä.
Huoneet oli koristettu kukkasin, käry oli tuuletettu pois ja maukas ateria odotti ruokahuoneessa.
Johtaja meni päästämään omat lapsensa ja kamreerin Kertun huoneesta, jonne hän oli sulkenut heidät. Lapset olivat tulleet puoli tuntia sitten yhdessä koulusta.
— Tämähän on suurenmoista, sanoi Helmi, istuuduttuaan aterialle. —
Itsekö te olette saaneet tämän tehdyksi?
— Isä oli ainakin nokinen ja rasvainen, kun hän ajoi meidät eteisestä huoneeseemme, sanoi Elli.
— Ja täällä haisi ruoalle ja palaneelle ja Antonia jyski keittiössä, sanoi Urho.
-Me emme saaneet pestä käsiämme kylpyhuoneessa, se oli lukittu. Ehkä lihaliemi on keitetty siellä vesisäiliössä, nauroi Kerttu.
— Keittiö ja kylpyhuone ovat suljettuja, kunnes me ehdimme saada ne siivotuiksi. Niissä on hiukan pesemättömiä astioita ja kuoria ja sellaista, selitti johtaja ja tarjosi lohta.
Molemmat herrat kantoivat tarjoiluhuoneesta vateja ja kulhoja, jotka oli numeroitu. Näin tuli kaikki tarjotuksi oikeassa järjestyksessä.
— Sinähän olet polttanut kätesi, Anton, pahoitteli Elin.
— Kun minä kärvensin teertä — — —
— Kananpoikiahan tässä on?
— Niin aivan. Ota vähän kukkakaalimuhennosta. Elin.
— Tämä on herkullista. Onko se Reinilän mukaan valmistettu? kysyi Helmi.
— Luultavasti ei, vastasi johtaja.
— Luultavasti?
— Niin, katsos Anton sujautti sen valmiiksi minun selkäni takana,
— Älä. Tämän saat opettaa minullekin, Anton, sanoi Elin ihaillen.
— Miksi ei, jos vain sattuu aikaa, lupasi kamreeri.
— Mitenkäs teitä onnisti liikkeessä? kysyi johtaja.
— Erinomaisesti. Liikkeen hoito kävi meiltä yhtä hyvin kuin teiltä päivällisen valmistus, sanoi Helmi.
— Siinä tapauksessa minä pelkään pahinta, ajatteli johtaja.
— Perästäpäin näkyy, sanoi kamreeri.
— Onko tämä hummerivatkulikin, vai mitä tämä on, Reinilän kirjasta? Se minun on opittava, sanoi Elin.
— Ostan sinulle huomispäivänä uuden keittokirjan, Elin. Heinilä on sekava ja sitä noudattamalla ei saa ihmisruokaa. Sinun on heti poltettava se kelvoton kirja, sanoi kamreeri.
— Ihme, että me olemme elossa, vaikka olemme syöneet vuosikausia
Heinilän ruokaa, sanoi johtajakin.
— Minkä mukaan te sitten laitoitte päivällisen? ihmetteli Helmi.
— Puhelimen avulla, pääsi kamreerilta.
— Anton tarkoittaa, että kysyimme hiukan neuvoa muilta asiantuntijoilta, kiiruhti johtaja sanomaan.
— Täytyy myöntää, että te olette selvinneet erinomaisesti, sanoi Helmi.
— Ei tästä kannata ylpeillä, esteli kamreeri.
— Kuinka te nyt olette noin vaatimattomia? ihmetteli Elin.
Erotessa illalla sanoi johtaja:
— Tässä on iso kori eteisessä. Minä tulen kanssasi, Anton, viemään sitä asemalle. — Siinä on liiketavaraa, Helmi. Tässä on keittiön avaimet ja kymppi Kustaavalle, että hän siivoaisi jälkemme.
Herrat kantoivat korin alas ja ottivat auton. Saavnutuaan Munkkiniemen tielle yksinäiselle paikalle he raahasivat korin metsään ja tyhjensivät sen sisällön kallion onkaloon.
Sinne menivät ahvenen raadot, muotti parsoineen, särkyneet kulhot, katkaistu kahveli, palaneet pyyheliinat, keittiön maton riekaleet, molempien pyjamaspuvut ja vesikarahvi voineen.
— Jätetään korikin tänne, se on vaarallinen todistuskappale, ehdotti kamreeri.
Auton ohjaaja oli tarkasti merkinnyt paikan muistiinsa. Illalla hän palasi, mutta odotettujen kanisterien sijasta hän löysi sangen omituisen kokoelman. Hän arvasi kyydinneensä rikollisia, jotka tahtoivat peittää jälkensä, mutta päätti vaieta mukavuussyistä.
* * * * *
Seuraavana päivänä, kun johtaja tuli kotiin, sanoi Helmi hänelle uhkaavana ja synkkänä:
— Minun on pakko koroittaa Kustaavan palkkaa, saadakseni hänet jäämään meille. Hän väittää, että keittiössä on ollut maaottelu tai painit.
— Blom kertoi, että te olitte antaneet kuusi peitettä velaksi jollekulle Luhangan miehelle. Nyt hän on ottanut selkoa miehestä, joka onkin petturi ja on hävinnyt teille tietymättömille, eikä Luhangalla tiedetä mitään hänestä, johtaja sanoi.
'— Sisäkkö väittää, että kylpyhuoneessa on ollut lintujen ja kalojen taistelu. Vesijohdot ovat tukossa suomuista ja höyhenistä. Missä keittiön matto on? kysyi Helmi välittämättä miehensä syytöksistä.
— Se kului loppuun. — Sinä olet kirjeellisesti loukannut kahta suurta liikettä ja puhelimessa kolmatta. Minä selvisin pälkähästä selittämällä sinun olevan asiaan kuulumattoman henkilön.
— Ne herrat tarvitsivat sapiskaa. Kuules — Antonilla kasvaa varmaan suomuja parran paikalla, koska parranajokone oli aivan suomuinen?
— Etkö sinä ole sitä tietänyt ennen. — Luepa tämä kirje, sanoi johtaja ja ojensi paperin Helmille, joka luki:
»Herra Johtaja.
Saan ilmoittaa, että olen hankkinut passin Kanadaan, jonne lähden ensi tilaisuudessa. Meiinda Alaheimo on liian voimakas annos minulle.
Kunnioittavasti
Eetu Rosti.»
— Hävytön mies! Karkaa ja unohtaa velvollisuutensa ja morsiamensa, huudahti Helmi.
— Minä sain hänet jäämään purkamalla kihlauksen ja siirtämällä neiti Alaheimon Porvoon haaraosastoomme. Melinda-neiti lähti — mutta Anton saa tästälähin tarkastaa sen liikkeen. Minä en lähde Porvooseen erehdyksestäkään.
— Ihmiset eivät ymmärrä omaa onneaan. — Mitä soppaa te aloitte keittää padassa luista ja rautalangoista? teki Helmi vastahyökkäyksen.
— Siinä on juuri näyte Reinilän menettelytavoista.
— Rouva Hansonin juoppo mies kulki myymälässä hosuen tomunimijän letkulla sekä myyjiä että ostajia. Minä ajoin hänet kotiin. Martikainen sanoi aivan selvään selkäni takana Kopolalle:
— Onkohan johtaja lähettänyt rouvansa toipumaan jonnekin?
Johon Kopola sanoi:
— Kamreerskan järki on yhtä hyvin selvityksen tarpeessa.
— Mitä sinä luulet, että Kustaava ja sisäkkö sanovat teistä?
— Lopetetaan nyt tämä riita. Eikö päivällinen ollutkin onnistunut? kysyi johtaja ja otti Helmiä vyötäisiltä.
— Mainio. Ja emmekö me suoriutuneet suurenmoisesti? kysyi tämä.
— Kyllä, rakkaani. Ja tässä saat pari satasta, jos sattuisi odottamattomia menoja lähiaikoina, sanoi johtaja ja suuteli vaimoaan hellästi.
AAMUKÄVELY.
Suuressa kaupungissa voi jokainen valita kaupan oman mielensä mukaan. Toinen pitää puheliaasta puotiapulaisesta, toinen jäykän kohteliaasta. Rouvat haluavat tinkiä, herrat kysyvät neuvoja ja tietoja tehtaista ja merkeistä. Lapset juoksevat pitkät matkat löytääkseen kaupan, jossa ei tarvitse odottaa kunnes jokainen aika-ihminen on poistunut.
Rouva Pilman oli ostanut vuosikausia arkitarpeensa samoista kaupoista. Isoja ja harvinaisia ostoksia hän valmisteli käyden kaikki keskikaupungin suuret liikkeet.
Nyt hän oli matkalla kauppahalleihin. Lähestyessään mielimyymäläänsä, jossa pitkä mies palveli pöydän takana, kuuli hän äänekästä sananvaihtoa läheisyydestä.
Rouva Pilman oli tottunut tällaiseen, sillä hallin väki joutui helposti kuohuksiin. Se lisäsi paikan vetovoimaa.
— Hyvää päivää, rouva. Mitä rouva suvaitsee ostaa tänäpäivänä? tervehti pitkä mies, nostaen hattuaan.
— Minä katsoisin pyyheliinakangasta, — mutta mikä meteli täällä on tänäpäivänä? huusi rouva Pilman. Oli vaikeaa saada ääntään kuuluville, sillä vastapäätä olevasta kaupasta kajahteleviin ääniin vastasi kaiku hallien sementtiseinistä.
— Naiset ovat huonotuulisia tänään, sanoi mies levitellen kangasta.
Omistaja neuvoo apulaistaan, joka ei osaa käyttäytyi kohteliaasti.
Katsokaa, hyvä rouva, — minä neuvon myöskin apulaistani, mutta se
tapahtuu hienotunteisesti ja sivistyneesti.
— Luonnollisesti. Mitä tämä kangas maksaa?
— Kaksitoista markkaa metri… Vaikka olisikin tullut kolme vuotta sitten Kuopiosta, niin siinä ajassa ei paljonkaan opi, kuu ei ole taipumuksia. Helsinkiläisten kanssa ei kuka tahansa osaa seurustella. Siihen tarvitaan synnynnäisiä lahjoja. Minä olen itse helsinkiläinen, ja käyttäytymisen taito on minulla veressä, sanoi kauppias vaatimattomasti.
— Sen huomaa heti. Eikö tätä saa yhdellätoista markalla?
— Suokaa anteeksi, rouva, — mahdotonta. Minulla on suurimmat verot koko halleissa.
Rouva Pilman oli jo monta kertaa kuullut kerrottavan kauppiaan suhteettomista veroista, verrattuina kenkäkauppiaan mitättömiin maksuihin. Sentähden hän keskeytti:
— Saanko 40 numeron rihmarullan, sekä valkoisen että mustan.
— Katsokaa, rouva, tuota neitiä, joka näyttelee valmiita hameita, — jatkoi kauppias kääriessään rullia paperiin. Hän on ystävällinen jokaiselle, suu hymyilee ja kädet liikkuvat kuin elokuvissa. Hän on syntynyt Helsingissä. — Minä tunnen maalaiset ensi tervehdyksestä.
Rouva Pilman maksoi ja kumarsi niin suurkaupunkilaisesti kuin suinkin, toivoen ettei kauppias vaistoaisi hänen lappeenrantalaista syntyperäänsä.
Sitten hän siirtyi lähemmäksi riiteleviä naisia.
Lihava omistaja seisoi kädet puuskassa ja puhui kimakoin äänin:
— Ellan täyty katso perään, että esiinty minun afäärissä passaavasti. Jos Ella ei ole luotu julkisuuden tähden, niin Ella otta paikka sisäompelijaksi, taikka plisörskaksi taikka automaattiseinän takana seisomassa.
— Minua kiukuttaa, kun ihmiset kysyvät hintoja moneen kertaan. Ja ronaavat kaikki ylös alaisin, eivätkä osta mitään, vastasi Ella koettaen hillitä kiivauttaan.
— Mutta ei tarvis olla näsäviisas, se minä sanon Ellalle tykö. — Ja nyt meni rätinki sokin. Taas on viistoista markka hävinny pois, sanoi omistajatar penkoen kassaa.
— Joko minua epäillään varkaaksikin? Itsehän rouva tarkastaa joka kaupan. Mutta kun on köyhä, niin saa olla epäiltykin.
— En minä syytä Ellan päälle, mutta jos Ellasta olis varastettu yhtä paljon kuin minusta, niin Ella epäilisi jokaisia varkauden tähden.
— Mitä rouvasta sitten on varastettu? Minusta rouvaa on paljon enemmän jäljellä kuin minua, sanoi Ella ja nauroi härnäävästi.
— Jos Ella asettu pilkan päälle, niin saa luvan että katsoa kuka naura lopussa, Minä ajan Ellan edullista, eikä nuorten tarvis katso kokenutta ylön, vaan kääritä ympäri huonolta tiellä. Pitä olla nöyrän ja täynnä kärsimystä kundia vastaan.
— Paljasta kärsimystä tämä orjan elämä onkin.
— Ei hän näytä ulos kuin orja. Mutta hänen käyttäminen ja puhe ei passa publiikin eteen.
— Selvempää suomea minä puhun kuin joku muu, sanoi Ella syrjään vilkaisten.
— Jos Ella meinaa minusta, niin minä puhun tavallisen Helsingin kielen, joka on alussa luotu ruotsin kielen käyttämiseksi. Ella katso minun päälle ja oppi tiskin takana käyttäminen ja viemän itsensä oikealla tavalla. Ellalla on rumat fasongit.
— Viis minä välitän mokomastakin, sanoi Ella ja heitti niskojaan.
— Ella ei pidä lyödä itsensä sturskin päälle. — Ja nyt tämä kassa meni sikin.
— Sokinhan se äsken meni.
— Jos Ella käyttä itsensä hävytön, niin hänen aika ei tule pitkä afäärin päällä.
— Kyllä tästä viheliäisestä elämästä pian kuolee, kun tuosta ovestakin aina vetää.
— Pitä sitten ajatella sen päälle, että jättä minkälaisen muiston kundeille ja ihmisille.
Molemmat vaikenivat ja rouva Pilman jatkoi aamukävelyään. Hän oli nauttinut virkistävän hetken aina kiinnostavissa halleissa.
Seuraava kauppa oli sekatavaramyymälä. Lattialla oli jauho-, kahvi-, sipuli- y.m. säkkejä, vesirinkeleitä riippui seinällä ja vilkas venäläinen kauppias kumarsi ystävällisesti.
Rouva Pilman kyseli hedelmien hintoja. Hän söi joka aamu yhden omenan.
Omenat hän osti yksitellen, sillä tavalla riitti asiaa kaupungille.
— Ovatko nämä pehmeitä, varmasti pehmeitä? kysyi hän kymmenestä lajista.
— Ah, hyvä frouva, ne sulavat suussa kuin voi kuuman pliitan päällä, selitti kauppias ääntäen sanat pehmeästi.
Rouva Pilman hieroi omenaa ruskealla käsineellään yrittäen sitten purra sitä.
— Tämähän on raaka ja kova omena. Hampaat särkyvät sitä syödessä, sanoi hän harmistuneena.
— Hampaissa on vika. Minä söin kolme omenaa yhdessä minuutissa. Minun hampaani ovat täysin ehjiä, täynnä rauhanajan plombeja. — Mutta jos ei anna paikata hampaita — — —
— Mitä te minun hampaistani tiedätte? Kyliä ne kestävät, kunhan annatte hedelmiä ettekä kiviä.
— Omenat ovat prima sortti, mutta kun hampaat on ilman plonibia, niin ei jaksa purra taikinaakaan.
— Minulla on ehjät hampaat, sanoi rouva Pilman ja veti huulet tiukasti kiiltävien tekohampaittansa suojaksi. — Mutta omenat on ruudilla räjäytettävä, jos niistä on saatava pala irti.
— Saako olla kilo? kysyi kauppias yhtä ystävällisenä.
— Minä en heitä rahojani kaivoon. Ovatko nämä munat tuoreita?
— Ihka färskiä. 20 markkaa tiu.
— Kuinka ne ovat niin halpoja?
— Kaikki halpaa meillä.
— Minä otan puoli tiua, mutta niitten täytyykin olla tuoreita. Ne ovat minun sairaalle sisarelleni.
Kauppias laski munat ääneti.
Rouva Pilman oli jo kadulla, kun hän kuuli äänen takanaan:
— Ei tarvis antaa kipiälle munia.
— Ovatko ne sittenkin vanhoja, kysyi rouva Pilman kimakasti.
— Oikein prima munia, ei paljon märändyny. Mutta kipiälle tarvis antaa stämplattu sortti. Meillä ei ole nyt stämpeli kanssa.
Ja omantunnontarkka kauppias vetäytyi nopeasti sisään.
Rouva Pilman päätti tuoda seuraavana päivänä munat takaisin, jos ne olisivat mätiä.
Hänen mietteensä kauppiaista ja heidän luonteestaan ja moraalistaan keskeytyivät, kun hänen huomionsa kiintyi kahteen nuoreen naiseen, jotka kävelivät kadun toisella puolella.
Toisella oli käärmeennahalla koristettu kävelypuku ja toisella kääpiökoira kainalossa.
Rouva Pilman meni nopeasti kadun yli ja alkoi seurata heitä. Se kannattikin, sillä näin hän sai kuulla jännittävän keskustelun.
— Kuinka sinä voit olla sellaisissa oloissa onnellinen, Lilli? kysyi koiraa kantava nainen.
— Kuinka minä en olisi? Harri on niin tavattoman uskollinen. Hän rakastaa ainoastaan minua. Ja on rakastanut jo viisi vuotta, neljä kuukautta ja kuusitoista päivää — paitsi kahtena päivänä, jolloin meidän välillämme oli syvä juopa. Minä laskin eilen. Siihen juopaan oli syynä se syntymättömän vasikan nahasta tehty takki. Muistatko, Salli?
— Kuinka se juopa täyttyi? kysyi tämä.
— Aivan itsestään, kun Harri osti minulle sen takin. Hän on hyvä mies.
— Minusta hän on liian paljon ulkona muitten naisten kanssa. Hän huvittelee ominpäin, sanoi Salli.
— Harri ei ole luotu homehtumaan kotona. Perhoselämä tekeekin hänet niin hurmaavaksi. Mutta tiedätkö. Salli, hän ihailee ja kunnioittaa yksinomaan minua.
— Älä! Onko hän kauniitten naisten kanssa?
— Aina. Hän sanoo, että hänen henkensä vaatii autuutta. Mutta Harrin silmissä kukaan heistä ei ole minua kauniimpi, sanoi Lilli.
— Miksi hän ei ota sinua mukaansa?
— Harri ei tahdo, että minä olisin heidän kanssaan. Hän tahtoo säilyttää joutsenensa siivet valkoisina. Eikö se ole kauniisti sanottu?
— Pyh! Minkälaisessa seurassa hän sitten oleskelee? kysyi Salli.
— Ei mitenkään huonossa, mutta hän sanoo, että he ovat noin vähän »skrääpisiä» — ymmärrätkö? kysyi Lilli.
— Vallan mainiosti. Mutta minä en uskoisi noin sokeasti miesten puheita, He pimittävät meitä aina. Mene sinä kerran tähystelemään hänen tietämättään.
— Hyi sentään, Salli! Sitä minä en tee ikipäivinä, Harri sanoo, että tärkeintä avioliitossa on täydellinen luottamus. Sille pohjalle me olemme rakentaneet onnemme. Minä en alennu urkkijaksi. Harri halveksii syvästi vaimoja, jotka epäilevät miestensä tunteita.
— Etkö sinä usko, että miehet ovat huikentelevaisia?
— Harri sanoo, että: »Luota sinä vain mieheesi, niin et koskaan kärsi mustasukkaisuuden tuskin.» Mitä minä muista? Harri kantaa minua käsillään.
— Milloinka hän ehtii sellaiseen?
— Voi, usein! Esimerkiksi aamiaistunnilla, tai silloin kuin hän on vilustunut.
— Suurenmoista! Entä kun sinä olet sairas?
— Siiloin Harri muuttaa äitinsä luo. Hänhän voisi saada tartunnan kotona.
Lilli alkoi nopeasti kertoa, mitä Harri toi ulkomailta tai antoi jouluksi ja syntymäpäiviksi. — Mutta rouva Pilmanin täytyi kääntyä kotiinpäin, sillä hän oli joutunut aivan syrjään omalta reitiltään.
— Kylläpä tuo Harri on kasvattanut itselleen mukavan rouvan. Ei ole huolta yllätyksistä, ei juoruista eikä moitteista. Täydellinen luottamus vallitsee ja suojelee aviomiestä ja kodin onnea. Mutta tuosta Sallista koituu vielä käärme paratiisiin. Yllyttää maistamaan hyvän ja pahan tiedon puusta! Ja urkkimaan miehen elämää! On niitä monenlaisia ihmisiä!
Näin mutisten saapui rouva Pilman kotiin.
Kun hän sitten istui vanhan sisarensa vuoteen ääressä, kutoen ainaista kudelmaansa, ei aika käynyt pitkäksi. Hän oli koonnut muistoja koko päivän varalta. Sairas sai kuulla ihmisten omituisuuksista ja maailman kieroudesta ja moninaisuudesta.
Elämä tuntui rikkaalta, vaikka hän olikin kaupungin näyttämöllä vain syrjästäkatsoja.
Kun kuvat ja muistelmat alkoivat tuntua vanhoilta, lähti rouva Pilman taas kaupungille. Siellä tulvahti elämä häntä vastaan vilkkaana ja kiehtovana. Hän kokosi pirstaleita ja tuokiokuvia kanssaihmisten elämästä ja olemuksesta. Ja se teki elämän jännittäväksi.
OMA KOTI JOULUNA.
Loma alkaa. Tohtori vetää tohvelit jalkaansa ja suunnittelee, miten käyttäisi vapaa-aikansa. Tärkeä tieteellinen julkaisu valmistuisi vihdoinkin, ellei elämä olisi hyvin levotonta. Naima tosin huolehtii käytännöllisistä hommista, mutta tohtorin täytyt kuitenkin olla isäntä talossa. Ja se on hänestä raskas ja aikaa nielevä tehtävä.
Vieraille tulee olla kohtelias ja kutsuja ei saa laiminlyödä. Suorastaan hankalaa on, kun täytyy lausua mielipiteensä asioista, joista ei ole omaa mielipidettä. Kesäloma oli rauhallinen Savon sydämessä — mutta joululoma sitä rasittavampi.
— Isä, pääsemmekö me katsomaan urheilukilpailuja? Yrjölä ja Loukola esiintyvät, sanoo sisään ryntäävä Lauri.
— Menkää vain. Pojille on luistelu terveellistä. Suuriko maksu on?
— Höpsis, isä luulee, että Yrjölä on luistelija: Hän esiintyy uudessa urheiluhallissa ja on kymmenottelun kultamitalin voittaja. Tietääkö isä, mitä kymmenottelu on?
— En totisesti. Luultavasti se on jotakin, joka tehdään kymmenellä sormella.
Lauri väänteli itseään naurusta.
— No, sitten se on kymmenen miehen kilpailu, jatkoi tohtori kärsimättömänä. — Älä nyt naura siinä, kukapa jaksaa seurata urheilun pieniä yksityisseikkoja. Kesällä minä iloitsin Suomen voitoista, ja tiedänhän minä, että Nurmi on juoksija. Enempää ei voi vaatia tähtitieteilijältä.
— Ainakin täytyy tietää, kuinka monta pistettä Suomi sai Olympialaisissa ja kuinka mones se oli voittajista, Luuri sanoi innokkaana.
— Emmekö me voittaneet kaikkia muita maita? Minkä vuoksi siitä muuten olisi meluttu niin paljon!
— Suomi oli toinen maa, rakas isä. Koko Suomessa ei ole toista ihmistä, joka olisi niin tietämätön suurista tapahtumista kuin isä, päivitteli Lauri.
— Mene nyt, tässä on ovirahaa.
Laurin mentyä tohtori alkoi kävellä edes takaisin huoneessa ja koetti ajatella.
— Ihme, että perheellä on aina tuhansia rientoja, ja jokainen vaatii, että hän kuuntelisi turhia juttuja niistä.
Lähestyessään kirjoituspöytää hän näki levottomuutta herättävän paperiliuskareen. Se oli paperi, joka levittää kauhua ympäri Suomen niemen — valtion verolippu.
Tohtori meni hakemaan vaimoansa, tällaiset kolahdukset jos mitkään olivat yhteisiä koettelemuksia.
— Katsos tätä. Naima, sanoi hän syyttävin äänin.
— Näen, että olet hämmästynyt, mutta itsehän ilmoitit tulosi viime vuonna, niin ettei tämä ole yllätys, sanoi Naima, joka itsekin kauhistui suurta summaa.
— En ole: muistanut kertaakaan, että tällainen verotus oli tulemassakaan. Mikset varoittanut minua? Onhan sinun tapaistasi muistaa kaikki asiat.
— Koko kaupunki ja jok'ikinen neulomaseura puhuu siitä. Luulin, että olit ryhtynyt toimenpiteisiin.
— Mutta minä en koskaan tiedä, mistä koko kaupunki puhuu, en edes, mitä koko maailma pohtii. Ja toimenpiteitä niinä kammoan, kaikkia muita paitsi tieteellisiä ja hyviä saunakylpytoimia.
— Eikö sinulla ole yhtään rahaa pankissa?
— On tilapäisesti, mutta aikomukseni on painattaa pieni kirjanen viimeisistä tutkimuksista. Nyt vievät verot koko summan.
— Etkö saisi kustantajaa kirjallesi?
— Mitä tarkoitat? Luuletko, että se on rakkausromaani tai seikkailukirja?
— Kunpa olisikin, niin ehkä rikastuisimme. Onhan sinullakin ollut tunteita, ja kirjoittamaan olet tottunut. Hall Caine kuulun olevan kamalan rikas.
— Mistä hän kirjoittaa?
— Suurista intohimoista, jotka voittavat kuolemankin.
— Sellaisista minä en ole kuullut.
— Henkisistä ristiriidoista ja vaikeuksista, jotka yksin kuolema ratkaisee.
— Minusta se on huono ratkaisu. Lukevatko ihmiset sellaista?
— Kaikki lukevat Hall Cainea. Esimerkiksi Vaimo, jonkas minulle annoit nimisen kirjan on jokainen sivistynyt ihminen lukenut.
— Onko se Aatamista ja Eevasta? kysyi tohtori, joka alkoi epäillä omaa sivistystään.
— Jalo mies rakastaa aatelisen lurjuksen ylevää vaimoa.
— Kenelle se vaimo oli annettu, sille lurjukselleko?
— Sille jalolle miehelle, joka otti hänet.
— Silloin kirjan nimen pitäisi olla: Vaimo, jonka minä otin!
— Älä nyt saivartele, vaan kirjoita itse kirja, jolle saat kustantajan.
— Aionkin valmistaa teokseni protuberansseista.
— Jos se on henkienmanausseura tai Jukonvirralla asustava rosvojoukko, niin maksat varmasti veromme.
— Naima, Naima! Oletko sinä tiedemiehen vaimo? Onko tuollainen roska samanarvoista kuin auringon koronan ja protuberanssien mieltäkiinnittävä arvoitus? Viime auringonpimennyksen aikana tehtiin havaintoja, joita entisaika ei voinut uneksiakaan. Nyt perästäpäin olen saanut protuberanssin spektrumin keskellä selvintä auringonpaistetta hyvin yksinkertaisin keinoin. Tahdotko, niin näytän sinulle selvät vety- ja kalsiumviivat? Kun julkaisen teokseni, niin luulen, että se herättää melko lailla huomiota.
— Sinun tunteettomat kirjoituksesi eivät koskaan lämmitä tai värisytä ilmiissydämiä.
— Auringon liekkien valovoima on kaksi sataa kertaa niin suuri kuin sähkövalon ja niiden kuumuus äärimmäisellä reunallakin tuhansia asteita.
— Me puhumme eri kieltä, Johannes-kulta. Nyt lähestyy joulu, suunnitelkaamme sen viettoa. Emmekö kutsu sinun sukulaisiasi ja Vinbergin vanhoja tätejä tänne? Meitä on silloin kahdeksantoista henkeä, ja sehän ei ole liikaa. Joulupäivänä olemme äitini luona tavallisilla päivällisillä, ja seuraavana päivänä tulevat molemmat sedät perheineen meille. Uutenavuotena…
— Niin, niin, järjestä sinä vain mielesi mukaan. Miksi minun pitää kuulla kaikkia suunnitelmia?
— Tahdon tietysti, että päätämme asiat yksimielisesti, sinähän olet isäntä talossa.
— Valitettavasti minulla on ainakin se arvonimi, itse virkaan minulla ei ole minkäänlaisia edellytyksiä.
— Rakastathan sinä esimerkiksi lapsiasi, niin että sinun luulisi tahtovan kuulla heidän hommistaan. Kävin ilmoittamassa heidät tanssikouluun. Muistat kai, että päätimme sen jo aikoja sitten?
— Ehkä. Minä en muista sellaisia asioita muuta kuin juuri niistä puhuttaessa.
— Etkö pidä sitä tarpeellisena? Laurin käytös on huomattavan jörö, ja
Jouko on alkeellisimman kohteliaisuuden kannalla.
— Tanssikoot minun puolestani, kunhan eivät tömise täällä kotona. Periaatteellisesti en ole ajatellut asiaa, ja sen pohtiminen vaatisikin liikaa aikaa.
— Sitten kävin tilaamassa seppeleen rehtori Viljasen haudalle. Sain puolellatoista sadalla oikein kauniin ja leveät nauhat.
— Minun mielestäni halvempi olisi riittänyt. Jos Viljanen tietäisi, että hän tuottaa sellaisen menon köyhälle dosentille, niin hän varmaan tinkisi vaatimuksistaan. Muistaakseni hän ei välittänyt vähääkään kukista tai ylipäänsä koko kasvikunnasta. Hän oli mineralogi.
— Emmehän voi viedä kiviä tai läkkipeltiä hänen haudalleen. Eikä haudalla voi esiintyä saiturina, silloinhan juuri pitää ajatella, että tämä maallinen on multaa. Mitä sanot, ostaisimmeko potkurit pojille joululahjaksi? Urheilu tekee heidät reippaiksi ja terveiksi.
— Osta samalla tytöille soittokone, se jalostuttaa heidän henkeään, ja sukulaisille kirjoja, että he sivistyisivät, ja keittiöön taideteoksia, niin palvelijat kehittyvät, sanoi tohtori mennen toiseen huoneeseen.
Naima meni rauhoittuneena omalle puolelleen. Hän huomasi, että hänen miehensä oli toipunut entiselleen verokolahduksen jälkeen.
Mutta tohtori ei ollut tasapainossa. Illalla vuoteessaan hän pohti lähintä tulevaisuutta, laskien mahdollisuuksia entisten kokemusten nojalla. Perhejuhlia, lahjoja yli varojen, mässäämistä yli vatsan kestävyyden ja tieteeltä turhaan mennyttä aikaa. Rahoja pitäisi olla paljon enemmän, sillä Naima, jolla oli hellä sydän, muistaisi jokaista sukulaista ja ystävää. Hän lähettäisi jotakin talonmiehelle, puunkantajalle, postiljoonille, sanomalehtipojalle, pesumuijalle ja kaljakuskille. Itse hän saisi lahjoja, joihin ensin oli annettava rahat. Kaikki tämä nielisi verorahat, ja kuitenkin oli valtio säälimättömin velkoja, joka ei hellittänyt koskaan. Kuolemankin jälkeen se kiskoi saatavansa leskiltä ja orvoilta.
Tohtori kiemurteli levottomana vuoteellaan ajatellessaan joulurauhaa ja pyhätunnelmaa, joka häntä odotti.
Koko yön hän uneksi: Joku ajoi hiukset hänen päästään Naimalle putihkaksi, peite riistettiin keuhkotautiselle kulkurille suojaksi ja vuode hakattiin haloiksi Vinbergin tädeille, jotka sytyttivät ne palamaan protuberanssikäsikirjoituksella.
Aamulla hän heräsi kello kuudelta. Pää oli raskas kuin sanakirja ja sydän huolia täynnä.
Mutta silloin hänen aivoissaan syntyi pelastava ajatus. Pulasta voi päästä joko taistelemalla tai pakenemalla. Tohtori päätti turvautua jälkimmäiseen keinoon.
Hän kokosi käsikirjoituksensa, tohvelinsa, muutamat tarpeelliset ja useat tarpeettomat tavarat matkalaukkuun, jonka onneksi löysi vaatekomerosta.
Sitten hän pani neljä viidesosaa palkastaan kirjekuoreen, osoitti sen vaimolleen ja liitti siihen vielä kirjeen.
»Rakas Naima.
Minun on pakko matkustaa heti. En voi jättää enempää rahaa, sillä helmikuun verot uhkaavat, lämmitä potkureilla, jos puut loppuvat.
Oma Johanneksesi»
Sitten hän pukeutui varovaisesti ja hiipi laukkuineen portaita alas.
Jouluaattona istui tohtori mukavassa huoneessa matkustajakodissa
Mikonkadun varrella.
Hän oli viettänyt ihanan ajan suojapaikassaan. Päivittäin hän lähetti rauhoittavan kirjekortin vaimolleen, vieden ne itse asemalle, lähtevään junaan, ettei niitä leimattaisi Helsingissä.
Se olikin hänen ainoa kävelymatkansa. Loput aikaa hän oleskeli huoneessaan tehden työtä, syöden ja nukkuen.
Kukaan ei häntä ahdistanut. Puhelimet soivat muille, kirjeet eivät olleet osoitetut hänelle eivätkä vieraat keskeyttäneet ajatuksenjuoksua. Lapsia ei ollut ainoatakaan koko talossa, niin että tohtori ei muistanut koskaan olleensakaan isä.
Mutta tänä iltana alkoi entisten jouluaattojen muisto häiritä sopusointua. Kuusentuoksu tuntui melkein nenässä, ruumis kaipasi joulukinkkua ja lipeäkalaa. Lasten kirkkaat silmät ja Naiman kodikas, pyylevä olento alkoivat vetää ajatuksia yhtä voimakkaasti puoleensa kuin auringon korona.
Kello kahdeksan ajoissa hänen vastustuskykynsä murtui. Hän otti kiireesti ylleen päällysvaatteet ja lähti kotiin päin, haettuaan ensin varmuuden vuoksi osoitteensa puhelinluettelosta. Hän totesi muistaneensa oikein.
Avattuaan eteisen oven hän hiipi ruokahuonetta kohti. Sieltä kuului iloinen puheensorina. Oven takana hän pysähtyi kuuntelemaan. Oskari-veli puhui:
— Olitpa kiltti, Naima, kutsuessasi meidät tänne, vaikka Johannes ei ole kotona.
Siihen Naima vastasi:
— Sain tänään häneltä kortin. Toivoin, että hän olisi tullut kotiin, mutta postileimasta näen, että hän näkyy yhä olevan matkoilla. Ehkä hän sillä tavalla näkee tähtitaivasta eri puolilta.
— Ainakin hän on jättänyt sinulle rahaa, kun olet ostanut niin paljon joululahjoja.
— Eipä juuri rahaa, mutta pankkikirjan hän jätti. En voi otaksua muuta, kuin että se on tarkoitettu käytettäväkseni.
— Hänellä näkyy olevan inhimillisiäkin tunteita, eikä vain taivaallisia tai astronomisia, sanoi toinen veli.
— Johannes on hyvä mies ja hellä isä, kunhan hän vain keksii oikean menettelytavan. Mutta hänen toimintaansa täytyy vain johtaa. Minä ikävöin jo häntä kotiin. Olen ostanut hänelle sukset. Ehkä hänen koukistunut vartalonsa oikenee hiihtäessä. Saaneekohan Johannes-parka kylpyäkään kiireellisiltä töiltään, sanoi Naima.
Nämä viimeiset sanat iskivät uuden tuuman tohtorin mieleen.
Hän riisui kengät ja sipsutti varovaisesti sukkasillaan kylpyhuoneeseen. Siellä hän aukaisi kuumavesihanan ja alkoi riisuutua.
Häiriytymättä hän pääsi suloiseen kylpyyn.
— Tämä on tosi nautintoa. Etäällä kuuluvat lasten iloiset äänet. Naima ei vaadi minulta mitään, ja ruumis virkistyy ja puhdistuu, ajatteli tohtori ja alkoi lukea tieteellistä julkaisua, jonka hän oli ottanut mukaansa.