Varo sinäkin herroja, Lyyli! Ei niistä hyvää lähde, usko meitä, me olemme vanhoja ja kokeneita. Tuota, tule sinä joskus meille kahville, jos aikasi tulee täällä yksin pitkäksi. Tuolla Bäcklund tulee jo, Bäcklundska. Mennään me pois. Emme me kauan istumaan jouda, kun ne ijankaikkikiset ukot—Eikö niin, Bäcklund?
BÄCKLUND.
Niinhän se on, niinhän. Mehän me rasitukseksi olemme.
LINDBERGSKA.
Bäcklundska nauraa vaan. Kas sitä klipparia, niinhän se katsoo ukkoonsa, kun ensimäisenä friijauspäivänä. Mitä sillä ukolla on rensselissä?
BÄCKLUND.
Ahveniahan minä—
LINDBERGSKA.
Oikein omalla rahalla?—
BÄCKLUND.
Mistä sitä omalla rahalla? Ruununrahalla sitä sotamies ostaa!
LINDBERGSKA.
Kuinkas muuten, kuinkas muuten. Ja pikku Martta tulee ovesta ja katsoo pappaansa.—Tuossa se seisoo!
BACKLUNDSKA.
Kas, kun se heräsi kun kuuli isän äänen. (Menevät nauraen ja pakinoiden rappusia alas.)
4 kohtaus.
LYYLI. VOSSIKKA. TALONMIEHEN VAIMO.
LYYLI.
Oi tätä kauheata kurjuutta, köyhyyttä ja sairautta, raakuutta ja raatamista aamusta iltaan asti.—Tällaiseenko elämään pitäisi minun olla koko iäkseni kahlehdittu?!
(Naputetaan.)
VOSSIKKA.
Asuuko täällä neitsyt Lyydia Siivonen?
LYYLI.
Asuu.
VOSSIKKA.
Tässä olisi preivi.
LYYLI.
Kiitos!
VOSSIKKA.
Adjös!
LYYLI.
Kirje!—Birgerin käsialaa—piletti—huomiseen konserttiin,— "tulen Bulevaardille sinua vastaan—odotan siellä vastausta."—Ah! Minun käteni vapisee ja poskeni ovat kuumat. Minun kanssani Birger Ekman —konserttiin toveriensa nähden.—Onko hän todellakin—onko hän todellakin niin hyvä, kuin miksi olen hänet luullut?! (Pukeutuu).— (Huutaa): Benjamssonska!
TALONM. VAIMO.
Jaa!
LYYLI.
Jos isä tulee kotiin, niin sanokaa, että minä olen mennyt tuttavieni luo.
TALONM. VAIMO.
Minnekäs se Lyyli nyt?! Ja niin kauhealla kiireellä—
LYYLI.
He odottavat.
TALONM. VAIMO.
Kova kiire on—kova kiire on! Oikein juoksujalassa.
LYYLI.
Niin niin!—Tuossa on avain, vetäkää te ovi kiinni—
TALONM. VAIMO.
Kyllä! kyllä! (Lyyli pois.) Minnekä nyt juostaan!?—Herroja käy kotona ja illalla mennään sellaista himphamppua—ettei oikein tiedä.—Jos se Siivoska olisi kotona, ei niin juostaisi. Mutta se on siellä maalla, eikä se isä-rukka mitään ymmärrä.—Kyllä minä sitä tyttöä vahtisin, en lähtisi kesän aikaan maalle mattoja kutomaan, kun illatkin ovat niin valoisat. Saadaan nähdä, se on ollut sellainen löyhä se tyttö koko ikänsä, saanut laiskoitella, ja se pian yllyttää syntiin, ja sitten nuot romaanit.—(Lukitsee oven). Ei niissä ole muuta kuin herrasväen irstaisuutta—ei yhtään viisasta jumalansanaa, ei ainakaan sille, joka maailmasta vähän parempaa ajattelee. (Pois).
5 kohtaus.
SIIVONEN. HELENA. MANDA.
SIIVONEN.
Tule sinä sisään vaan, kyllä Lyyli kai on kotona. Mutta sehän näyttää menneen asioille.
MANDA.
Olisiko Siivosella aikaa kuunnella minua vähäsen? Minulla olisi hiukan puhuttavaa.
SIIVONEN.
Manda istuu.—Anna tuoli, Helena—
MANDA.
Tuota—minä olen nyt ilman asuntoa kun talonisäntä on sanonut minut ylös—sen ikkunan särkemisen tähden.—Eihän se nyt kaiken maailman rikos ollut, ja siivosti minä olen elänyt—en yhdellekään ihmiselle pahaa tehnyt—en heidän asioihinsa sekaantunut—ei heidän tiellänsä ollut.—Ja nyt ne ajavat minun ulos kuin koiran kadulle—niin etten saisi kattoa pääni päälle.
SIIVONEN.
Omahan syy on sinun, Manda. Kuka käskee elää niinkuin sinä!
MANDA.
Elää, elää! Jos ei minulla laillista miestä ole—niin elänkö siksi sen pahemmin kuin muut—
SIIVONEN.
Varo sanojasi. Oletko juovuksissa?
MANDA.
En ole juovuksissa—en Siivonen. Mutta kun ihmisen sydän on niin täysi, että se tahtoo haljeta.—Oi jos minuakin armahdettaisiin!
SIIVONEN.
Manda lakkaa elämästä tuolla lailla.
MANDA.
Minä lakkaan, Siivonen, minä lakkaan. Mitä minä muitten ihmisten ilosta!
—Ei se ole minun osani ollut—ei—puolihassun ja vaivaisen—
SIIVONEN.
Ei Manda nyt sillä tavalla puhu. Hakee toisesta paikasta kortteerin.
MANDA.
Toisesta paikasta! Mistäpä sen saa? Ei kukaan minua huoli kanssansa asumaan.—Kadulle saan kuolla.
SIIVONEN.
Manda tekee työtä kuin muut ja tyytyy Herran tahtoon.
MANDA.
Niin sitä täytyy—niin sitä täytyy.—Minä menen—minä menen kortteeria hakemaan—kyllä sen jostain löytää. Kyllä sen jostain löytää.
SIIVONEN.
Voi, voi sentään tätä elämää! Kyllä jo toisten murheet mieltä rasittavat, saatikka jos olisi vielä omia. Mutta on niitä vanhempia, joiden täytyy sellaistakin kestää. Herra yksin tietää, ken on tässä syyllisin. Minä menen isännän puheille.
MANDA.
Te olette enkeli!
SIIVONEN.
Istu sinä täällä. Helena antaa sinulle kahvia. Lyyli on vielä kaupungilla. Istu nyt, kyllä minä koetan asiasi selittää. (Poistuu).
6 kohtaus.
MANDA. HELENA. Myöhemmin LYYLI.
MANDA.
Ja se Helenan lapsi on terve?
HELENA.
Ei ole. Se on aina ollut vähän heikonlainen ja nyt kun se oudoksuu vierasta hoitajaa, niin on niin huonoksi käynyt. Ja kun ei saa enää rintaakaan ja se lehmän maito on hiukan hapanta. Eikä se akkakaan kerkiä sitä hoitamaan—niin se on niin huono.
MANDA.
Kyllä kai se kuolee.
HELENA.
Kuolee! En minä sen sentään antaisi kuollakaan, kun se on kuitenkin oma ja kun sen häpeän kerran kantanut on.
MANDA.
On se parempi, kuin että lähettää ne vaivaiskassaan.
HELENA.
Ja Mandallakin kun on niitä neljä.
MANDA.
(Kylmästi). Neljä on ihmisten rasitukseksi.
HELENA.
Ei Manda nyt niin sano! Kuka tietää, mitä niistä vielä voi tulla! Ihmisiä tarvitaan maailmassa. Kuka renkejä maailmaan synnyttäisi, jos emme me hyljätyt vaivaiset?!
MANDA.
Ah kuinka minua iljettää tämä maailma! Minä voisin väliin polttaa sen herroineen, narrineen, päivineen. Sinne ne häviäisivät kaikki ne ylpeät ja kaikki ne ulkokullatut ja kaikki ne keikailevat ja ne hienot, jotka liassa rypevät—liassa—liassa niin—sillä likaista se on, että meikäläinenkin siitä tympääntyy—
HELENA.
Manda!
MANDA.
Minä—minä vihaan koko maailman herroja—naisia—kaikkea sitä, joka Helsingin kaduilla hyörii ja pyörii! Oh!—Minä—minä menen Herran ehtoolliselle.
HELENA.
Manda!
MANDA.
Minä menen kirkkoon! Siellä en minä ole sitten ollut kuin ripille pääsin. Minä menen Jeesuksen luo. Hän otti vastaan viheliäisimmän porton, joka hänen jalkansa pyyhki hiuksillaan. Minä menen sinne.
HELENA.
Minä tulen mukaan. Tänään on lauantai-ilta. Uudessa kirkossa on rippisaarna. Kello on nyt viisi—
LYYLI.
(Tulee). Hyvää iltaa. Mitä se Manda tietää?
MANDA.
Sellaista, jota ei niin nuoren tytön tarvitse koskaan ymmärtää.
LYYLI.
Jumala suokoon sen. Mitä Manda suree, kun näyttää niin itkeneeltä?
MANDA.
Kun on kerran niinkin paljon maailmaa nähnyt kuin minä, niin ei sillä ole enää muuta iloa kuin kyyneleet. Älköön sinun koskaan tarvitko niitäkään kyyneleitä vuodattaa kuin minun, syntieni tähden!
LYYLI.
Oi, mikä on syntiä, ja mikä ei?! Ken voi sen sanoa?
MANDA.
Voi, kaikki, joka on tästä maailmasta, se on syntiä.
LYYLI.
Onko kaikki syntiä, kauneus, rakkaus syntiä! Ei!—Ei!
MANDA.
Kauneus, rakkaus! Se on paula, viettelevä paula, Lyyli hyvä!
LYYLI.
Ei, ei! Rakkaus on jotain, niin puhdasta, niin ylevää sille, joka sen oikein tuntee. En puhu niistä, jotka sen rahasta myyvät, joista se on avioliittoa ja yhteiskunnallinen asema, minä puhun niistä, jotka voivat antaa sen vapaasti ilman voitonpyyntiä, avomielisesti kuin päivän paisteen ja jotka suutelevat toinen toistaan kuin luonnon pyhässä temppelissä. Se on rakkautta.
MANDA.
Jumala suokoon sen sinulle. Minulle ei ole sitä koskaan opetettu, minä en ole sitä säätyä.
LYYLI.
Se voi löytyä niin ylhäisten kuin alhaisten keskellä, mutta ihmiset eivät tahdo sitä ymmärtää. Ylhäiset luulevat sen löytyvän vaan heidän joukossaan ja he sulkevat sen hienojen seiniensä sisään, eivätkä sitä rahvaalle opeta. Ja jos joskus joku ylhäinen alistuu rahvaan joukkoon, niin hän tekee sen laskeaksensa himonsa irti. Ja niin opettaa hän sille vielä enemmän pahaa, kuin mitä se keskenänsä olisi oppinutkaan. Ja niin tulemme kurjien, riettaitten himojen kylvömaaksi—yhteiskunnan loaksi, johon kaikki mätä laskeutuu. Niin se on. Eikä sitä voida valheeksi väittää.
MANDA.
Voi siunaa sinua!—Ja mistä luulet tuon toisen rakkauden löytäväsi?!
LYYLI.
Löytyyhän sitä!
HELENA.
Älä puhu niin kauniita asioita! Minä pelkään, että saatat erehtyä.
LYYLI.
Erehtyä, jos seuraan sydämeni ääntä!
HELENA.
Minä pelkään—että se leikki on vaarallinen.
LYYLI.
Vaarallinen?
HELENA.
Niin.
LYYLI.
Minä en tahdo peljätä—en. Minä tahdon näyttää maailmalle—mitä rakkaus on—elämän ikuinen kauneus.
HELENA.
Tahi ikuinen lankeemus.
LYYLI.
Ah!
HELENA.
Sinä olet rakastunut?
LYYLI.
Olen.
HELENA.
Kehen?
LYYLI.
Sitä en sano!
HELENA.
Ah! Minä rukoilen, minä rukoilen sinua! Älä usko häntä! Hän on varmaan sinua ylhäisempi? Älä usko häntä! Hän ei rakasta sinua.
LYYLI.
Hän rakastaa minua. Hän tarvitsee minun rakkauteni.
HELENA.
Ja hän on sen sinulle sanonut?
LYYLI.
On!
HELENA.
Onneton! Se on ansa. Niin sanovat kaikki—usko minua—niin he sanovat kaikki. Se on vanha lausetapa heidän suussaan.
LYYLI.
Hän ei ole kuin muut.
HELENA.
Mistä sinä sen tiedät?
LYYLI.
Minä tunnen sen. Hän tahtoo tulla paremmaksi, ja minun kauttani hän voi siksi tulla, sillä minun rakkauteni häntä kohtaan on puhdas.
HELENA.
Ja hänen rakkautensa?
LYYLI.
On kunnioitusta, on ääretöntä kunnioitusta! Jos sinä kuulisit, kuinka hän puhuttelee minua, jos sinä näkisit, kuinka vakava hänen katseensa on minua katsellessaan, niin et sinä epäilisi, että hän mitään pahaa minulle tahtoisi.
HELENA.
Ehkä se on totta? (Vaiti-olon jälkeen.) Minä sanon tämän kaiken isällesi.
LYYLI.
Isälle! Et ikinä!
HELENA.
Se täytyy sanoa isällesi—muuten tekosi tulee vääräksi.
LYYLI.
Isä ei ymmärrä sitä.
HELENA.
Isä ymmärtää sen, mitä sinun säädyssäsi sopii.
LYYLI.
Isäni ei voi enää kaikkea sitä määrätä, mitä minun tulee tehdä. Minä olen ulkopuolella hänen säätyänsä—
HELENA.
Etkä kuitenkaan kuulu toiseen säätyyn.
LYYLI.
Minun täytyy siis itse määrätä tekoni.
HELENA.
Palaa takaisin!
LYYLI.
Se on niin vaikeaa.
HELENA.
Aiot siis rakastaa häntä?
LYYLI.
Aion!
HELENA.
Hän ei nai sinua.
LYYLI.
Kuka tietää?
HELENA.
Se ei tapahdu, ei edes meidän aikoinamme.
LYYLI.
Hän ei ole pelkuri—niinkuin muut. Hän ei ole pelkuri—
HELENA.
Herra meitä auttakoon, kaikkiin ristiriitaisuuksiin sinäkin heittäydyt!
—Isä tulee!
LYYLI.
Isä!
7 kohtaus.
SIIVONEN. Edelliset.
SIIVONEN.
Joko Manda meni?
HELENA.
Hän seisoo kai rappusilla ja odottaa.
SIIVONEN.
Mene sanomaan, että se raukka saa jäädä tänne asumaan.—Kun kerran yhteiskunnassa on tuollaisia onnettomia, niin ei niitä kadullekaan viskata voi. Pahemmaksi ne vaan siitä tulevat.
(Manda iloisena sisään). Ei mitään puheita enää, sinä saat jäädä asumaan. Vaan älä toista kertaa pahaa elämää aikaan saata!
MANDA.
En!—En ikinä. (pois).
SIIVONEN.
Nyt on kirkonmenon aika. Mennään rippikirkkoon. Pue vaatteet yllesi, Lyyli, niin me menemme! Mitä siinä mökötät? Oletko jälleen romaaneja lukenut, koska näytät, kuin et tietäisi tästä maailmasta mitään?!
LYYLI.
Minä en voi tulla kirkkoon—minä olen väsynyt.
SIIVONEN.
Väsynyt! Kyllä siellä levätä saat. Pane pian itsesi kuntoon!
LYYLI.
Minua ei haluta.
SIIVONEN.
Ei haluta! Mutta maailma haluttaa—
HELENA.
Älkää puhuko niin ankarasti, Lyyli on vähän hermostunut.
SIIVONEN.
Minä viis teidän hermoistanne! Se on mamsellien tauti se, ja pahan tahdon ja kiukun peittelemistä.—Tule kirkkoon!
LYYLI.
Minä en nyt voi. Usko minua, minä en nyt voi!
SIIVONEN.
Onko sinusta tullut Jumalan kieltäjä! Älä puhu leikilläkään noin, taikka tästä voisi tulla toinen polska!
LYYLI.
Isä!
SIIVONEN.
Vai sekö himo sinunkin veressäsi kytee, vai maailman ihmiseksi, jumalankieltäjäksi sinäkin?!
LYYLI.
Onko kaikki maailmallinen rakkaus syntiä?
SIIVONEN.
Rakkaus! Pipliassa sanotaan, joka katsoo naisen päälle häntä pyytääksensä, hän tekee jo huorin hänen kanssaan sydämessään, ja se sana on Jumalan käsky.
LYYLI.
Mutta jos rakkaus on puhdas! Onko se syntiä!?
SIIVONEN.
En minä tiedä. Kaikki siivottomuus ulkopuolella avioliittoa on syntiä.
LYYLI.
Vaan avioliiton sisäpuolella—
SIIVONEN.
En minä sellaisia asioita sinun kanssasi puhele. Tuletko kirkkoon?!
Mitä?
LYYLI.
(Arasti). Kyllä, isä.
SIIVONEN.
Ja Helena kanssa?—Mitä Manda odottaa? Vai tuletko sinäkin mukaan?
Noh, tule vaan! Missä on virsikirja?
*Esirippu.*
KOLMAS NÄYTÖS.
Birger Ekmanin kodissa. Vanhanaikaisella hienoudella koristettu huone.
1 kohtaus.
BIRGER. BERGENSTRÅLE. ALLINEN.
B:STRÅLE.
Sanottakoon avioliittokysymyksestä mitä tahansa, kirjoitettakoon siitä romaaneja ja näytelmiä niin, että voisi niiden makulatuurilla kaikki kaupungin saunat lämmittää, niin ei se kysymys sittenkään ole ratkaistu.
ALLINEN.
Avioliittokysymys! Se on hyvin intressanti se, mutta käytännöllisesti ratkaistava. Niin minä ainakin olen päättänyt tehdä.
B:STRÅLE.
Oppia tuntemaan kaikki Helsingin krouvit, hakkailla kaikkia puoli- ja kokovillaisia mamselleja ja sitten—
BIRGER.
Naida se tyttö, joka maksaa velat.
ALLINEN.
Hyi hävytöntä! Sellaista pilaa en olisi luullut sinun laskevan.
B:STRÅLE.
Allinen on idealistinen mies. Tuli 8 vuotta sitten ylioppilaaksi, kulki ensin vanhoissa päällystakeissaan, sillä lyseossa luettiin Iliaadia ja siinä ei puhuta Knapesta, mutta nyt.—Lisäksi hän luki "Puhtauden ihannetta"—lupasi kuolettaa lihansa ja uskoi puhtaaseen ystävyyteen miehen ja naisen välillä.—Silloin Allinen ei vielä tuntenut Helsinkiä.
ALLINEN.
Älä höpise!
B:STRÅLE.
Sinä päätit tulla lääkäriksi, jotta fennopuolueellakin olisi korkeimman sivistyksen edustajia. Sellainenhan lääkärikandidaatti on. Nykyään on hienoa lukea itsensä lääkäriksi ja edullista.—Ja päätit yhdistää esteetillisen maailmankatsantokantasi lääketieteen prinsiipeihin ja luit yhä "Puhtauden ihannetta". Elämäsi suurin tragedia oli, ettet tahtonut tarttua Grotte-myllyyn. Allinen kulutti kaksi kesää ylioppilasajastaan, jolloin hänen olisi pitänyt lukea botaniikkaa— kansanopisto-osakkaitten keräykseen—hakkaili itsensä vähän laihemmaksi kylpylaitoksessa ja tutki maailmaa in effigie.
ALLINEN.
(Nauraa). Hävytön!
B:STRÅLE.
Ja ripitettiin joka syksy erään ystävättärensä edessä—oliko hän syypää siihen rikokseen, josta puhutaan Zolan romaaneissa—ja punastui—siitäkö häpeästä, että tyttö kehtasi sellaista kysyä—vai siitäkö syystä että osasi vielä hävetä pahoja tekojaan. Nyt hän ei edes seuraavana aamuna niitä muista—
ALLINEN.
Sinä olet sika!
B:STRÅLE.
Herra Jumala! Vieläkö täällä peitellään viikunalehdillä—ja ollaan muka lääkäreitä.
BIRGER.
Kuinka sitten kävi Allisen?
B:STRÅLE.
Allinen sai eräänä päivänä nuoruuden ystävättäreltään rukkaset, joita hän jo aikoja sitten oli toivonut, ettei olisi tarvinnut niitä itse antaa, sillä Allinen huomasi, että täytyy löytyä naisessa esteetillisyyttäkin, ei ainoastaan aatetta, ja ystävätär parka oli ruma ja tuli aina rumemmaksi, kun hän innostui, sillä finnit rupesivat punottamaan kasvoissa, ja Allinen pitää ennen kaikkea kauniista ihosta —Allinen sai rukkaset siitä syystä, että oli ollut eräänä iltana appelsiinia ostamassa.
ALLINEN.
Sika!
B:STRÅLE.
Älä huoli! Vähän ajan perästä Allinen ei enää eroittanut indiviidiä— sukupuolesta ja oli tuiki turmeltunut. Nyt hän kelpaisi italialaisen romaanin aiheeksi.
BIRGER.
Ja ystävätär?
B:STRÅLE.
Hän ei suorittanut tutkintoansa paljaalta sieluntuskalta.
ALLINEN.
Sinä olet tosiaankin antanut verrattoman kuvan minusta? Mikä minä vihdoin lienenkään?
B:STRÅLE.
Kultuurikukka.
ALLINEN.
Sinä olet—
B:STRÅLE.
(Nauraa). Lyö vaan, jos haluttaa.
BIRGER.
Meidän nuorten miesten elämä on päin Prinkkalaa. Mitä me olemme! Puoleksi seuran kautta turmeltuneita, puoleksi hullun mielipiteen orjia. —Ihmisen pitää kaikki kokea, lääkärin pitää kaikki kokea, pitää rypeä pääkaupungin kurjimmissa kapakoissa, pitää juoda likaa aina kurkkuun asti, pitää uskoa joka naisesta pahaa, sillä hän on nauttinut niistä, jotka ovat paheeseen harjautuneet, pitää lukea uudenaikaista kirjallisuutta, jossa sankarit ovat tahdottomia, itsekkäitä, nautinnonhimoisia raukkoja, ja pitää itseänsä sääliä, kun ei jaksa enää kauemmin nauttia; se on pessimismi, se on traagillista.
ALLINEN.
Hyvä, Birger!
B:STRÅLE.
Hän on rakastunut. Tyttö kuuluu varmaankin työmiesluokkaan.
BIRGER.
Entä sitten jos olisikin niin?!
B:STRÅLE.
Sitä tyttöä sinä et nai. Älä rakenna uutta Don Juan-systeemiä!
BIRGER.
Sinä!
B:STRÅLE.
Anna minun puhua! Hän on siivo tyttö, hän on ehkä sivistynytkin, käynyt ehkä pari vuotta tyttökoulua—ei niin paljon—mutta hän on hieno tyttö kuitenkin. Häntä ei vietellä—tuohon vanhaan romantilliseen tapaan. Sitä eivät tee muut kuin deekikselle joutuneet juristit, pikkukaupungin herrat ja rautatien virkamiehet.—Anna minun vaan puhua! Sinä olet häneen tutustunut puoleksi sopivalla, puoleksi sopimattomalla tavalla—eiköhän jollain huviretkellä, jossa ollaan tuttavien tuttavia ja sovitaan hyvin, kaikki käy sopivaisuuden rajojen sisäpuolella, paitsi että tytöllä ei ole vanhempia, joiden luona käydään visiitillä perheessä, jossa äiti on tuttava sinun äitisi kanssa, johon ei ilmeenny yhtään henkilöä, jonka sukua ei voida pikkuserkkujen pikkuserkkuihin asti selvittää ja jolle ainakin on yksi yliopiston professori, lääninkamreeri tahi konsuli sukua.
BIRGER.
Jatka, jatka! Minä kuuntelen kuin luennolla.
B:STRÅLE.
Tuo tyttö on haaveileva, on lukenut pari pahaa romaania.—Minä en pidä uudenaikaisista romaaneista, ne ovat huonommat kuin muut, sillä ne ovat kuvastavinaan todellisuutta, vaan ovat päin helkkaria. Olet oppinut pari pahaa fraasia, että elämän pitää elää loppuun asti itsenäisesti, individuaalisesti. Ei se luonnista!
BIRGER.
Jatka jatka—
B:STRÅLE.
Sinä olet tuon tytön kutsunut konserttiin, sinä olet puhunut hänen kanssaan ihmiselämästä, kuinka sinä et tahdo mennä naimisiin, sillä kaikki sinun vertaisesi naiset ovat turhamaisia, kunnianhimoisia, ne pyydystelevät sinua, sillä sinä olet lahjakas, olet hyvää sukuperää, olet tulevaisuuden mies, lääkäri on aina hyvä aviomiehen kandidaatti— ja että sinä—jatkanko—rakastat vain intelligenttejä ja siveitä naisia—
BIRGER.
Sinä Bergenstråle puhut noin. Ja minulle—
B:STRÅLE.
Minä! Sillä minä olen rehellinen mies. Minä olen elänyt pahasti, mutta minä en puhu rakkaudesta sellaisille tytöille, joita ei naida, vaan joita ei myöskään osteta. Minä en voi tarjota vaimolleni suurenmoista rakkautta, mutta minä menen naimisiin sellaisen naisen kanssa, joka on saman maaperän kasvi kuin minä, joka on tottunut ottamaan elämän semmoisenaan kuin se on. Hän ei pyydä muuta rakkautta kuin mitä minä hyvinkasvatettuna, suopeana, pohjaltani hyvin selväpiirteisenä miehenä —mitä tunteisiin tulee—voin hänelle tarjota, sillä minä en ole koskaan liian syvästi likaan tarttunut, ettei se pesussa poistuisi, mutta en liian innokkaasti tartu uusiin aatteisiin, jotka hajottavat ympäristönsä.—Maljasi!
ALLINEN.
Sinä olet ideaalinen lääkäri.
B:STRÅLE.
Minä olen, mikä minä olen. Sinä voisit olla toinen, vaan sinä et ole sekään!
ALLINEN.
Minä!
B:STRÅLE. (Ivaten).
Niin, olethan sinä hyvin siivo suomenmielinen lääkäri—ja isänmaan ystävä—
ALLINEN.
Mitä?
B:STRÅLE.
Minä pidän sinusta. Sinussa on hyväsydämisyyttä pohjalla, mutta muuten sinä olet kuin keskenkäypä olut. Se ei ole rievää eikä se vielä ole käypääkään.
ALLINEN.
Mitä minä!
B:STRÅLE.
Ethän sinä sille mitään voi. Sinä olet vielä keskusporras—et kiveä— et marmoria—mutta sinä Birger sinä olet marmori, joka poreille käy!
BIRGER.
Minä saan häntä rakastaa!
B:STRÅLE.
Et. Sinä et saa häntä rakastaa, jos olet kunnon mies.
BIRGER.
Minä tahdon häntä rakastaa—kuuletko!
B:STRÅLE.
Kyllä. Olet siis etsinyt mahdollisimman parhaan otuksen. Hän on työmiesperheestä. Mutta minä sanon, jätä hänet heti rauhaan, jos sinussa on rahtuakaan enää ihmisyyttä. Ja nyt hyvästi! Minulla on dejuuri Klinikassa ja Allinen—jäätkö? Ole nyt kunnon mies, äläkä aikaansaa ryövärijuttuja. Tämä on vakavaa tämä—eikä leikin laskemista.
BIRGER.
Kiitos!
B:STRÅLE.
Tuletko luokseni myöhemmin?
BIRGER.
Ehkä.
ALLINEN.
Ja siitä Kaivopuistoon menemisestä, tuleeko siitä mitään?
B:STRÅLE.
Sen saamme sitten nähdä. Muista, heittiö, että olet mies tällä kertaa!
(Menevät.)
2 kohtaus.
BIRGER. Sitten LYYLI.
Lyyli (tulee).
BIRGER.
Hyvää päivää Lyyli! Miksi vapiset?
LYYLI.
Minua vähän peloittaa tulla sinun luoksesi. Se tekee minut niin rauhattomaksi. Sinä et sitä ymmärrä! Se on sentään niin alentavaa. Oi minä voisin painaa pääni syvimpään soppeen, jott'ei häpeäni näkyisi. Anna minun erota!
BIRGER.
Ei, Lyyli. Minä rakastan sinua liian paljon.
LYYLI.
Oi jos tietäisit kuinka ikävää ja yksitoikkoista se elämä on ollut, jota minäkin lapsuudestani asti olen saanut viettää! Asua ahtailla pihoilla, joilla talvella on lunta ja pimeää, keväällä märkää, kesällä tomua ja kuumuutta.
Ei koskaan nähdä vehreyttä, ei koskaan nauttia metsästä. Ajatteles kun toisten vanhemmat lähtevät maalle, kun tavarat asetetaan laatikkoihin, kun jokainen tietää: nyt minä pääsen hengittämään ilmaa, ilmaa, ilmaa. Tiedätkö mitä on asua suuren kaupungin ahtaissa kamareissa? Se on tukehtumista. Saa sitten jäädä tänne kuumille katukiville, joilla kaikki näyttävät niin ikävystyneiltä, joilla ei näe kuin kiirehtiviä hikisiä virkamiehiä päivisin ja kärsivän näköisiä työmiehiä iltasin, ja yöllä irstaisuutta ja raakuutta. Uh! Kuinka elämä saattaa olla kauheaa!
BIRGER.
Kerro! Minusta on niin hauskaa kuunnella sinua!
LYYLI.
Pienestä saakka ei kuulla muusta kuin köyhyydestä. Jos halusi makeispalasen lapsena, niin se sanottiin synniksi, jos näet että muilla lapsilla on kelkat ja luistimet, ne ovat kiellettyjä kapineita, sillä sinun isälläsi ei ole varaa. Ah kuinka minä halaisin päästä tuosta pois, raittiiseen ilmaan. Väliin kun minä istuin pienen sauhuavan lampun ääressä ja luin läksyjäni likaisista lainatuista kirjoista, niin minä ajattelin—minä tahdon, minä tahdon tulla joksikin muuksi—minä tahdon päästä kauas tästä ahtaasta komerosta.
BIRGER.
Ja siitäkö olet päässyt?
LYYLI.
Niin sinun kauttasi—
BIRGER.
Minun!
LYYLI.
Sinä olet se, jota minä olen etsinyt.
BIRGER.
Niinkö!
LYYLI.
Ajattele, kun ei minulla ole ollut ketään, jolle olisin voinut puhua, kun kaikki, joka minua on ympäröinnyt, on ollut toista kuin mitä olen haaveillut—
BIRGER.
Ja nyt—
LYYLI.
Minusta on kuin olisi maailma yhtenä kummallisena puutarhana, ja tavallisille silmille se näyttää niin jokapäiväiseltä, mutta jos sitä toisin silmin katselee, niin siinä on jotain niin kaunista, niin kiehtovaa, niin ihanaa kuin tuhansia ja tuhansia silmukoita, jotka välähtelevät kuin hämähäkin verkot auringon paisteessa. Ja metsä on sateenkuurassa ja päivä paistaa ja lintujen laulu soi ja kevät on mielessämme ja kevät on ympärillämme ja rakkautta huokuu koko maa.
BIRGER.
Lyyli!
LYYLI.
Birger!
BIRGER.
Minä rakastan sinua! Minun täytyy, täytyy saada rakastaa sinua, ymmärrätkö!
LYYLI.
Ah Birger!—Älä tee minua onnettomaksi! (Soittoa). Joku soittaa!
BIRGER.
Älä pelkää!
LYYLI.
Toverisi!
BIRGER.
Ei hätää. Minä en avaa.
LYYLI.
Mene katsomaan uutimen välistä!
(Soitetaan uudelleen).
BIRGER.
Toinen kerta.
LYYLI.
Se on joku sinun omaisistasi.
BIRGER.
Eräs nainen. Kuka?
LYYLI.
Äiti!
BIRGER.
Tuonne! (Lyyli piiloon). Hän hakee kai sinua.
LYYLI.
Ah! (katsahtavat toisiinsa).
BIRGER. (Avaa).
3 kohtaus.
SIIVOSKA. Edelliset.
SIIVOSKA.
Oletteko te tohtori Ekman?
BIRGER.
Olen! Olisiko teillä asiaa minulle?
SIIVOSKA.
Kyllä minulla olisi tohtorin kanssa vähän puhumista.
BIRGER.
Istukaa!
SIIVOSKA.
Kiitoksia. Minulla olisi niin paljon puhumista. Tohtori tuntee Lyylin!
BIRGER.
Tunnen kyllä.
SIIVOSKA.
Minä en tahdo tohtorista mitään pahaa uskoa.—Onhan tohtori sivistynyt mies. Mutta nähkääs, tohtori, ei meidän keskuudessamme—meikäläisten täytyy olla niin ankarat—ei uskalla ollenkaan liikahtaa, muuten voi kaikki olla hukassa. Teillähän on rikkautta ja oppia. Te voitte tietää, kuinka pitkälle voi mennä—mutta meikäläinen ei sitä tiedä.
BIRGER.
Mitä tarkoitatte?
SIIVOSKA.
Että jos tohtori seurustelee vertaistensa kanssa, niin tohtori voi tehdä sen ilman, että kukaan sitä moittii—mutta köyhä tyttö—
BIRGER.
Meidän välillämme ei ole mitään sopimatonta ollut. Sen voin teille vakuuttaa.
SIIVOSKA.
Hyvä jos niin on. Ja jos olisi toisin, niin syy olisi teidän. Minä rukoilen teitä, jättäkää Lyyli rauhaan! Älkää edes hienolla tavalla turmelko häntä! Sillä ken pahentaa yhden näistä pienistä, hänelle olisi parempi että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hän heitettäisiin meren syvyyteen.
BIRGER.
Minä kunnioitan teidän tytärtänne.
SIIVOSKA.
Mutta himoitsette häntä myös. Ja miksi tapaatte toinen toisenne salassa? Lyyli ei nytkään ole tullut kotia. Minä tulin aamupäivällä maalta. Minulle kirjoitettiin, ettei Lyyli ole koskaan iltaisin kotona. Minun vereni seisahtui—ja tulin kaupunkiin. Minä tiesin, Lyyli on kertonut sen minulle, että hänellä on tuttuja, te olette yksi niistä. Minä tahdoin teiltä kysyä, mitenkä sen asian laita oikein on.
BIRGER.
Minä olen seurustellut Lyylin kanssa. Me olemme käyneet huviretkillä, väliin konserteissa, teaattereissa.
SIIVOSKA.
Mutta nyt sen pitää loppua! Isä ei tiedä vielä asiasta mitään. Horisee vaan, ettei se illalla kotona pysy, mutta hän voi jotain epäillä. Ja sinä päivänä, kun hän sen saisi tietää, että hänen tyttärensä on herrojen kanssa kaupungilla, niin hän löisi tytön kuoliaaksi. Siksi minä tulin teille sanomaan, että teidän seurustelunne Lyylin kanssa täytyy nyt loppua.
BIRGER.
Hyvä!
SIIVOSKA.
Suokaa nyt anteeksi minun suoruuteni, mutta meikäläisten täytyy ottaa asiat aivan niin kuin ne ovat. Ei auta.—Hyvästi.
BIRGER.
Hyvästi!
SIIVOSKA.
Kyllä minä löydän—kyllä minä itsekin oven auki saan. Hyvästi! (Pois).
4 kohtaus.
BIRGER.
(Syleilee Lyyliä).
LYYLI.
Minä en tottele äitiä, en! Minä en voi elää ilman sinua. Minä tulen vaikka salaa sinun luoksesi—kun minä vaan saan sinua rakastaa.
BIRGER.
Äitisi oli tehdä minut ihan hulluksi.
LYYLI.
(Itkien). Oi Birger!
BIRGER.
Älä itke Lyyli! Rakastanhan sinua—rakastanhan sinua—
LYYLI.
Oi Birger! Nyt minä tiedän, että elämäni on mennyttä.
BIRGER.
Ei vielä, lapsirakka! Ei vielä. Maailmassa on paljon, jota sinä et edes aavista, niin paljon kaunista, niin paljon ihanaa!
LYYLI.
Minun elämäni on mennyttä näinkin vähästä.—Nyt olen kuin kaikki muut.
*Esirippu.*
NELJÄS NÄYTÖS.
Siivosen kamarissa.
1 kohtaus.
LYYLI. AKKU. IIDU. HILMA.
LYYLI.
Mitenkä se Akku oikein jalkansa loukkasi?
IIDU.
Se putosi ylimmäisestä kerroksesta alempaan.
LYYLI.
Eikö kukaan häntä vartioinut?
IIDU.
Äiti oli poissa.
LYYLI.
Entäs sinä!
IIDU.
Kun minä olin Lönqviskan hautajaisia katsomassa.
LYYLI.
Missä se Hilma silloin oli?
IIDU.
Oli maalla mummon luona.
LYYLI.
Miksei Hilma ole enää maalla mummon luona?
IIDU.
Kun ei mummo tahdo.
LYYLI.
Miksei mummo tahdo?
IIDU.
Kun ei ole rahaa.
LYYLI.
Onko äidillä sitten rahaa?
IIDU.
On äidillä joskus.
LYYLI.
Eikö sitä Akun jalkaa voida parantaa?
IIDU.
Kun se alussa tuli niin pahaksi.
LYYLI.
Eikö sitä heti sitten sidottu?
IIDU.
Ei sidottu, kun äiti oli poissa.
LYYLI.
Voi kauheaa! Nyt hän voi jäädä koko iäkseen rammaksi. Eikö se vieläkään ole parempi?
IIDU.
Ei ole, kun ei se malta pysyä paikallaan.
LYYLI.
Miksei malta?
IIDU.
Kun ei se tottele.
LYYLI.
Eikö tottele?
IIDU.
Kun se on niin häijy. Ei tottele äitiäkään.
LYYLI.
Eikö äiti käske totella?
IIDU.
Käskee—mutta ei se!
LYYLI.
Voi mikä siitäkin tullee! Käykö Iidu jo koulua?
IIDU.
Ei.
LYYLI.
Miksei?
IIDU.
Ei.
LYYLI.
Tekeekö Iidun mieli kouluun!
IIDU.
En minä tiedä.
LYYLI.
Osaako Iidu lukea?
IIDU.
Ei.
LYYLI.
Kuinka vanha Iidu on?
IIDU.
Yksitoista.
LYYLI.
Eikä osaa vielä lukea! Eikö se ole kamalaa!
IIDU.
En minä tiedä.
LYYLI.
Tahtoisiko Iidu mennä kouluun?
IIDU.
En minä tiedä.
LYYLI.
Osaako Iidu kutoa sukkaa?
IIDU.
Ei.
LYYLI.
Osaako Iidu neuloa?
IIDU.
Ei.
LYYLI.
Kuka Iidun vaatteet laittaa?
IIDU.
Ei kukaan.
LYYLI.
Eikö äitikään?
IIDU.
Ei äiti jouda.
LYYLI.
Voi lapsi parkoja! Jos sinustakin tulisi mitä tahansa, en ihmettelisi.
—Tahtooko Iidu korpun?
IIDU.
Joo!
LYYLI.
Entäs Hilma? Kuinka vanha Hilma on?
IIDU.
Kahdeksan.
LYYLI.
Osaako Hilma sanoa kiitoksia?
IIDU.
Ei se osaa. Pelkää niin.
LYYLI.
Tässä on Hilmalle korppu.
IIDU.
Kiitä, Hilma!—Ei se uskalla—kiitä nyt! (Hilma juoksee pois).
LYYLI.
Entäs Akku?
IIDU.
Ota lakki päästä. (Akku tekee sen). Kiitä nyt. (Akku kiittää).
LYYLI.
Voi lapsi parkoja. Nyt saatte mennä. (Hilma ja Akku huutavat).
IIDU.
Noh, Akku!
LYYLI.
Menkää! Ehkä äiti jo odottaa teitä.
IIDU.
Hyvästi.
LYYLI.
Hyvästi Iidu. Kanna Akku portaita alas. Hän ei jaksa itse kävellä.
(Menevät).
2 kohtaus.
LYYLI.
Kolme aviotonta lasta ja kaikki kuin villejä! Voi sitäkin äitiä!
BIRGER. (Tulee).
LYYLI.
Birger!
BIRGER.
Kun menin tästä ohitse, niin kysyin pikku tytöltä pihalla onko Siivonen tahi Siivoska kotona. Ei! vastasi hän.—Onko kukaan muu sitten kotona? On Lyyli, vastasi tyttö. Hyi sellaista rumaa olentoa, jolla oli niin kummalliset vanhentuneet piirteet. Kenen tyttö se oli?
LYYLI.
Erään naimattoman naisen.
BIRGER.
Nyt minä ymmärrän, kuinka sinä mahdat kärsiä tällaisessa ympäristössä.
—Sinä olet niin kalpea. Oletko sairas?
LYYLI.
En.
BIRGER.
Onko sinun ollut ikävä?
LYYLI.
Ei.
BIRGER.
Noh mutta vastaahan jotain muuta kuin ei—ja ei.
LYYLI.
Birger—minä olen uhrannut sinulle kaikki—enkä pyydä suita mitään vastalahjaksi—en edes kunniasanaasi. Ole minulle armelias. Älä saata minua onnettomaksi.
BIRGER.
Olenko käytökselläni sen osoittanut?
LYYLI.
Et—et! En tahdo sinua moittia, en, mutta minusta tuntuu kuin minä pelkäisin—
BIRGER.
Mitä sinä pelkäisit?—
LYYLI.
Sinua! Älä suutu Birger, vaikka minä olen tällainen pelkuri. Katso minulla on niin vähän uskallettavana, minä olen yhdellä iskulla hukassa. Jos sinä tietäisit mitä tuskia minä olen kärsinyt, mitenkä minä vääntelen itseäni unettomana yöllä, sillä minä ajattelen, että jos sinä minut hylkäisit. Minä katselen kaikkia kurjia naisia, joita sanotaan huonoiksi, samoilla silmillä kuin itseäni ja minä ajattelen, etten minä ole heitä rahtuakaan parempi.
BIRGER.
Sinä, joka teet sen rakkaudesta.
LYYLI.
He ovat myös joskus rakastaneet.
BIRGER.
Hm!
LYYLI.
Ja jos eivät he, niin on niin monta, monta muuta, joita maailma pilkkaa ja ylenkatsoo, vaan jotka eivät ole sen huonompia kuin muut. He eivät ole vaan ymmärtäneet omaa hintaansa arvata ja pyytää laillista paperia rakkautensa palkkioksi. Vaan mitä auttaa, jos minä uskallan näin puhua. Saman kirouksen alaiseksi minä sittenkin joudun, jos uskallan vastustaa tuota maailmaa, jota sanotaan siveäksi.
BIRGER.
Me emme välitä siitä—
LYYLI.
Meidän täytyy.
BIRGER.
Meidän ei täydy.
LYYLI.
Oh kuinka minä olen kärsinyt.—Kärsimys on ollut minun elvyttäjäni ja kärsimys on ollut minun elämäni ainoa uskollinen toveri.
BIRGER.
Ja rakkaus.
LYYLI.
Sekin on ollut kärsimistä!
BIRGER.
Ja nyt!
LYYLI.
Nyt minä olen lamattu. Nyt minä seison kuin kiehtovassa pensaikossa— enkä tiedä, minnekä matkaani suunnata.
BIRGER.
Elämään!
LYYLI.
Ja se elämä?
BIRGER.
On rakkaus—täydellisesti antautuva polttava rakkaus.
LYYLI.
Ah! Sinä tulit niin vieraaksi.—Mikä sinun on?
BIRGER.
Suo anteeksi—minä olen hieman hermostunut. Nyt minun pitää lähteä—
LYYLI.
Eikös mitä. Voithan sinä vielä viipyä. Ei äiti tule kotiin ennenkuin kello 7:ltä.
BIRGER.
Minulla on asiaa kaupungille.
LYYLI.
Istu vielä tänne. Voi siitä on minusta niin pitkä aika, kun olen sinun kanssasi puhunut. Katso, minusta on se aika, jolloin en sinua näe, kuin iankaikkisuus—ja kun sinä olet mennyt—! Voi muistatko sitä ensimmäistä kertaa, jolloin sinä olit täällä. Voi siitä ei ole kuin kuukausi—ja mitä onkaan sillä ajalla tapahtunut. Kuinka elämä muuttuu pian.
BIRGER.
Se muuttuu niin pian.
LYYLI.
Miksi sinä olet niin pahalla päällä? Olenko minä sinua loukannut?
BIRGER.
Et.
LYYLI.
Mikä sinun sitten on?
BIRGER.
(Sulkee silmänsä). Olen niin väsynyt.
LYYLI.
Onko sinulla ollut paljon työtä?
BIRGER.
On sitäkin.
LYYLI.
Onko professori ollut paha tenteissä?
BIRGER.
Ei.
LYYLI.
Onko isäsi käynyt täällä?
BIRGER.
On, eilen.
LYYLI.
Oliko hän äkäinen?
BIRGER.
Ei.
LYYLI.
Mitä hän sanoi sinulle, kerro.
BIRGER.
Hän käski minun tulla maalle pariksi viikoksi.
LYYLI.
Maalle, maalle! Lähde vaan. En minä tahdo sinua pidättää.
BIRGER.
Ei minua haluta lähteä.
LYYLI.
Sinä kai kaipaat virkistystä. Lähde.
BIRGER.
Jos sinun tulee ikävä?
LYYLI.
Ei minun tule? Voithan sinä kirjoittaa.
BIRGER.
(Vitkaan). Kyllä.
LYYLI.
Ei isä tiedä. Luulee joksikin toveriksi.
BIRGER.
—Oi Lyyli.—Minä olen niin kurja ihminen.
LYYLI.
Et sinä ole huono, et! Et sinä ole huonompi kuin muut!
BIRGER.
Jos minä jäisin?
LYYLI.
Sinä lähdet, koska isäsi sen tahtoo.
BIRGER.
Niinkö luulet?
LYYLI.
Tietysti.
BIRGER.
(Äkkiä). Minä lähden. Hyvästi!
LYYLI.
Hyvästi! Joko sinä siis huomenna?
BIRGER.
Huomenna.
LYYLI.
Huomenna. Voi, tämä on siis jäähyväisjättö! Jos minä uskaltaisin tulla luoksesi tänä iltana vielä.
BIRGER.
Tule vaan.
LYYLI.
Minä tulen.
BIRGER.
Hyvästi siksi.
LYYLI.
Hyvästi! (Syleily).
BIRGER.
Hyvästi!
3 kohtaus.
HELENA. (Tulee).
LYYLI.
Mikä sinun on, kun noin käyt mustissa? Eihän se lapsi vaan—?
HELENA.
Se on kuollut.
LYYLI.
Kuollut!
HELENA.
Niin, eilen se kuoli kello 6 illalla. Juuri ehtivät minua hakemaan niin se raukka jo veti henkeään. Ei sen kauan kampailla tarvinnut. Vähäsen huoahti, niin oli kuollut.
LYYLI.
Oliko se hyvin huono?
HELENA.
Niin se oli laihtunut raukka. En olisi sitä tuntenut, kun sen käsiini otin, niin se oli pieneksi käynyt. Niin oli kuin höyhennetty linnunpoika, niin pieni ja huvennut. Minuun otti niin haikeasti.
LYYLI.
Ja sinä rakastit siis lastasi?