LYYRILLISIÄ RUNOELMIA II

Kirj.

Johan Ludvig Runeberg

Suomentanut Kaarlo Forsman

Porvoossa 1885,
G. L. Söderström, Kustantaja.

SISÄLLYS:

Idylliä ja Epigrammia.

 1-27.
 Kahleissa.
 Varhainen murhe.
 Tytön vuodenajat.
 Yhtäläisyyttä.
 Lintu.
 Ensimmäinen suudelma.
 Älä karkaa.
 Suudelman toivo.
 Lempi.
 Erotus.
 Unelma.
 Halveksittu.
 Kukkaiskauppias.
 Suru ja ilo.
 Perhosanoma.
 Immen mielt' älä samenna!
 Kesä-yö.
 Rauha.
 Muuttunut.
 Pitkä päivä.
 Sulot.
 Amor.
 Herkästi taipuva.
 Ainoa hetki.
 Orjanruoska.
 Kolme ja kolme.
 Pohjola.
 Outo lintu.
 Etkö vaihda onnee?
 Tytön viesti.
 Vuokko.
 Yhtymys.
 Hymy.
 Kyynelet.
 Eros-jumalaisen muutos.

Pieni kohtalo.

  1. Niinkö vaivainen, kuin luullaan?
  2. Oman äidin hauta peittää.
  3. Niin käyn itse kaukaisuuteen.
  4. Muuta hoitoo ei saa tyttö.
  5. Tyttö, voimakas on lempi.
  6. Sata tiet' on aatoksellain.
  7. Mikä riemu sorja olla!
  8. Lausuvanpa kaikki kuulut.
  9. Vaan mun lintuain ei kuulu.
 10. Sitten kysellyt en enää.

Lemmenkateen öitä.

 Ensimmäinen yö.
 Toinen yö.
 Kolmas yö.
 Neljäs yö.
 Viides yö.

Idylliä ja Epigrammia.

1.

    Sulhoaan tul' impi kohtaamasta,
    Punaisin tul' käsin. — Äiti virkkoi:
    "Mistä punertaa sun kätes, tyttö?"
    Tyttö virkkoi: "Ruusuin poiminnassa
    Okaihin oon pistellyt mä kättäin."
    Taas tul' sulhoaan hän kohtaamasta,
    Huulin punaisin tul'. — Äiti virkkoi:
    "Mistä punertaa suu huules, tyttö?"
    Tyttö virkkoi: "Vadelmoita söin ja
    Nestehellä punannut oon huulein."
    Taas tul' sulhoaan hän kohtaamasta,
    Kalpein poskin tuli. — Äiti virkkoi:
    "Mistä kalvennut on poskes, tyttö?"
    Tyttö virkkoi: "Hanki hauta, äiti!
    Siihen kätke mie ja päälle nosta
    Risti, johon piirrät näin kuin lausun:
    Kerran tul' hän kotiin punakäsin,
    Ne kun käsiss' sulhon punertuivat.
    Kerran tul' hän kotiin punahuulin,
    Ne kun huulist' armaan punertuivat.
    Vihdoin tul' hän kotiin kalpein poskin,
    Kun ne kalvetutti sulhon vilppi."

2.

    Ensin särkyy lähteen ensi-kuplat,
    Ensin kuihtuu kevään ensi-kukat;
    Mutta ensi-lempes, sydän nuori,
    Elää kauan kaikkein muiden jälkeen.

3.

    Onnestaan näin haastoi sulho: "Ensi-
    Sunnuntain' on viime-kuulijaiset,
    Ensi-maanantaina häitä vietän,
    Torstaina vien kotiin morsiammein."
    Pyhä tul', — ol' viime-kuulijaiset,
    Maanantai tul' — vietettiinpä häitä,
    Torstai tul', — ol' kotiin-tulijaiset.
    Mutta murheen, itkun tulijaiset,
    Sillä vaimon vei hän haudan kotiin.

4.

    Poika ehti viiteentoista vuoteen —
    Rakkautt' ei luullut olevankaan,
    Eli vielä viisi vuott' — ei luullut
    Nytkään rakkautta olevaksi.
    Tul'pa arvaamatta kaunis impi,
    Jolta muutamassa hetkess' oppi,
    Mit' ei vuosikymmeniin älynnyt.

5.

    Myrttiä Lauran akkunall' on kaksi;
    Toista kastelee hän vesill' aina,
    Mutta toinen kuivuu ruukussansa.
    Miks' hän toista hoitaa, eikä toista? —
    Molemmat ei samalt' ole saadut:
    Toisen sai hän nuorelt' armaaltansa,
    Toisen mieheltänsä, ijäkkäältä.

6.

    Kevään tulless' armaan vuokkoinensa,
    Keltatukkaans' immet seppelöivät,
    Juosten piirihyppyyn riuvun alle.
    Tanssiessaan iloitsevat kaikki:
    Se joll' ompi kaunis helminauha,
    Se jonk' kukkaisseppel onnistui, ja
    Se ken tuntee hohdon poskillansa.
    Arvaapas, ken kaikist' iloisin on?
    Se ken näkee piiriss' sulhosensa.

7.

    Humisee kaks' haapaa haudan päällä,
    Joss' on uskollisen sulhon tuhka,
    Muinoin hänen impens' istuttamat.
    Nytpä haapain alla juoksee lapset,
    Toisen miehen kanssa saamat, poimii
    Kukkia ja perhoj' ajelevat.

8.

    Nuorten kukkain kesken lehdon tiellä
    Kulki tyttö kulta aivan yksin,
    Taitti ruusun hehkeimmän ja virkkoi:
    "Kaunis kukka, oisko sulla siivet,
    Armaan luokse sun ma lennättäisin,
    Keveen viestin solmiten sun siipees
    Oikeaan ja toisen vasempaankin,
    Yhden: että hän sua suuteleis, ja
    Toisen: että paluuttais sun mulle".

9.

    Sulhasensa polvell' itki neito,
    Vaikeroiden kovaa onneansa:
    "Viime-yönä, armas nuorukainen,
    Paloi multa mökki, kaikki karja,
    Kaikk' mit' oli omaa ilman alla".
    Poika riemumielin itseksensä
    Mietti: "Joskin armaan mökki paloi,
    Kahta mieluisamp' on mökkin' hälle;
    Joskin karjat kaikki hältä hukkui,
    Kahta hauskemp' on mun karjan' hälle;
    Jos hält' ilman alta kaikki hukkui,
    Kahta, kahta kalliimp' oon ma hälle".

10.

    Sirkkupari pesän laati puistoon.
    Kevääll' yhtäpäätä lauloi koiras,
    Kesäll' alkoi harveta sen laulu,
    Syksyll' laulu vaikeni silt' aivan.
    Miksi? — Sillä kevään kestäessä
    Muisti hän vaan kultaans' armastella;
    Mutta kesän tullen karttui huolta
    Pesästä ja pikkupoikasista,
    Syksyn kanssa saapui synkät päivät
    Ynnä kaipuu siirtää kauas täältä.

11.

    Oi suviperhot te,
    Oi sulokukkaiset,
    Vihreät pensaat, puut,
    Surkastukaa pian pois!
    Nuoruuden kuvat te,
    Rakkauden kuvat te,
    Surkastukaa pian pois!
    Myytynä vanhallen
    Lempiä teit' en saa.

12.

    "Joutuun kevät karkaa,
    Joutuisammin kesä,
    Syksy kauan viipyy,
    Kauemminkin talvi.
    Kohta, kauniit posket,
    Tekin surkastutte." —
    Poika tuohon vastas:
    "Syksylläkin kevään
    Muistot ilahuttaa,
    Vielä talvis-ajan
    Kestää kesän viljat.
    Karatkoon vaan kevät,
    Kuihtukoon vaan poski,
    Nytpä lempikäämme,
    Nytpä suudelkaamme!"

13.

    Aituusen nojaten,
    Neitonen vieressään,
    Niittyä silmäillen
    Lyötyä poika näin
    Virkkoi: "Pois kesä riens',
    Kukka jo kuihtui pois;
    Vaan soma poskes on,
    Liljut ja ruusut siin'
    Ennellään vesovat".
    Taas suvi saapui; nyt
    Siin' oli yksin hän:
    Poiss' oli tyttö, — maan
    Helmahan kuihtunut;
    Nurm' oli vihree taas,
    Kukkiva, kaunoinen.

14.

    Lehdoss' istui Minna,
    Katsoi seppeltään,
    Joka suloisinna
    Häll' ol' sylissään;
    Kyynel kukkaselle
    Siinä helmehtii,
    Mutta seppelelle
    Virkki hellä niin:
    "Jos saat jäädä, hempee,
    Kullan tukkahan,
    Tuoksu siihen lempee,
    Kevätt' ainian!
    Jollei keltatukkaan
    Hän sun jäädä suo,
    Silloin kyynel-rukkain
    Piilost' ilmi tuo!"

15.

    Luonto, kuinka mulle voit sa
    Vihastuakaan?
    Muille kauneutta soit sa,
    Etpä mulle vaan.
    Piiriään kun hyppy sulkee,
    Minä syrjään jään;
    Jolsan ohi kaikki kulkee,
    Häntä hyljitään.
    Niinkuin muilla, sydän mulla
    Sykkii, armastaa.
    Miks' mun täytyy yksin olla,
    Halveksittuna?

16.

    Kolmest' äiti tytärtänsä kielsi:
    Huokaamasta, nurkumasta ynnä
    Konsaan antamasta pojan suuta. —
    Äiti, jos sun tyttäres ei riko,
    Riko viime-kieltoas, oi sitten
    Ensimmäisen rikkoo hän ja toisen.

17.

    Tyttö solmii Juhannuksen-yönä
    Vehmaan laihon korsiin hentukaisiin
    Silkkilankaa kaiken-karvallista.
    Huomenelta käy hän sinne sitte
    Tulevaisen onnen tiedustukseen.
    Kuuleppas, kuink' impi tuossa toimii:
    Jos on musta, murheen korsi noussut,
    Surren haastelee hän muiden kanssa.
    Jos on riemun puna-korsi noussut,
    Riemuiten hän haastaa muiden kanssa.
    Jos on vihree lemmen korsi noussut,
    Riemuitsee hän hiljaa sydämmessään.

18.

    Poika suuttuneena lähtehelle
    Lausui: "nurmen silmä, häijy lähde!
    Tuhannesti on jo tyttöseni
    Kasvojaan sun kalvoos peilaellut.
    Vaan et hoida kuvaa kallihinta,
    Kasvoj' armahan et säilytä sä.
    Hänen mentyään myös kuva karkaa,
    Ja ma turhaan tuota etsin sitte.
    Rankaisenko sinua, häijy lähde,
    Aaltos vellon, ojitan sun kuiviin
    Taikka tallaan kukkarantas ratki?"
    Mutta lähde rukoellen lausui:
    "Poika, miksi minua rankaiseisit,
    Aalton' velloisit, mun ojittaisit,
    Taikka tallaisit mun kukkarantain?
    Oonhan ainoasti veden neito,
    Joll' ei lämpöverta suoniss' ole,
    Jok' en lemmi, jot' ei kukaan lemmi.
    Pahemp' on, ett'ei sun sydämmessäs,
    Oman rintas lämpölähtehessä
    Tyttös muisto säily kauemmin kuin
    Sulossaan hän seisoo silmäis eessä."

19.

    Tyttö lausui äiti-vanhukselleen:
    "Etkös syksyll' laita mulle häitä?"
    Äiti virkki: "Kevääks' anna jäädä,
    Kevät, tyttö, sopivin on häiksi;
    Kevääll' laatii lintunenkin pesää." —
    "Miksi kevät sopivin on häiksi?
    Kevääll' lintu pesii? Entäs sitten?
    Äiti, joka vuoden-aika sopii
    Sille, ken joka vuoden-aiall' lempii."

20.

    Esko haastel' aamutähtöselle:
    "Armas aamutähti, taivaan tyttö,
    Mitä toimii Ella noustuaan ja
    Hartioilleen hunnun saatuansa?"
    Aamutähti vastaten näin virkkoi:
    "Poika parhain, Ella noustuaan ja
    Olkapäilleen hunnun saatuansa
    Akkunastaan katsoo kyynelsilmin
    Minuun, sitte silmän luo hän länteen."
    Esko jälleen virkki: "Ompa hyvä,
    Että aamutähtee katselee hän,
    Puhtautta sydämmen se tietää;
    Hyv' on, että kyynelin hän katsoo,
    Sydämmensä hellyyttä se tietää;
    Mutta parast', että länteen katsoo,
    Sillä länness' ompi Eskon mökki."

21.

    Poika lausui neitoselle:
    "Karkaat aina, armas tyttö,
    Milloin vaan sua syliin pyydän;
    Sanos sentään, löysitkös sä
    Konsaan tyyntä turvapaikkaa,
    Ennenkuin mun syliin' piillyit?"

22.

    Sotamies tul' talonpoian pirttiin
    Puujalalla, iän taakkaa kantain.
    Talonpoika hälle ryypyn kaas' ja
    Tarjos, lausuin sotavanhukselle:
    "Sanos, taatto, millä mielin olit,
    Kun sua sodass' saarsi viholliset,
    Pyssyt paukkui, surmanluodit vinkui?" —
    Vanha sotur' lasins' otti lausuin:
    "Niinkuin sie, kons' syksyll' ympärilläs
    Rakeet vinkuu, sinkuu salamat ja
    Omilles sä korjaat pellon viljaa."

23.

    Poika pyrki immen ikkunasta
    Kolme pitkää iltaa perätysten,
    Kolkutti ja pyysi sisään päästä.
    Ensi yönä sai hän soimaukset,
    Toisna sai hän nuhtehet ja pyynnöt,
    Kolmanna jo akkunan sai auki.

24.

    Rannan kuusten alla poika kirmas
    Laulu kuulun Saimaan lahdelmalla.
    Tuon näk' Ahti aalto-asunnostaan,
    Katsoi sorjaa poikaa rakkain silmin,
    Halus häntä viekoitella luokseen.
    Ukkona nyt ensin nous' hän maalle.
    Mutta vilpas poika häntä karttoi;
    Nuorukaisna sitten nousi maalle,
    Mutt' ei vilpas poika vartonutkaan;
    Vihdoin virmaks varsaks muuttununna
    Nous' hän maalle, puiden kesken hyppi.
    Poika kun nyt virman varsan huomas,
    Astui hiljaa tuota kohden kutsuin,
    Äkist' tarttui harjaan, hyppäs selkään,
    Mielitellen reimaa ratsastusta;
    Mutta piiramassa Ahti karkas
    Sorjin saaliinensa syvään aaltoon.
    Tul'pa poian äiti alas rantaan,
    Itkien ja surren etsi lastaan.
    Tuon näk' Ahti aalto-asunnostaan,
    Katsoi sorjaa naista lempi-silmin,
    Halus häntä viekoitella luokseen.
    Ukkona nyt ensin nous' hän maalle,
    Mutta murheellinen vaimo karttoi;
    Nuorukaisna sitten nousi maalle,
    Mutt' ei murheellinen vartonutkaan;
    Vihdoin vilppaaks poiaks muuttuneena
    Iloiten hän kellui lainehilla.
    Äiti, nähden lapsens' ikävöidyn,
    Aaltohon tuon syliin oitis syöksyi,
    Pelastaa hänt' tahtoin surman suusta;
    Mutta piiramassa Ahti karkas
    Sorjin saaliinensa syvään aaltoon.

25.

    Saarijärven salomailla Paavo
    Asui hallan-arkaa taloansa,
    Viljellen sen maata ahkerasti;
    Mutta Luojalt' uotteli hän kasvun.
    Vaimoineen ja lapsineen siell' asuin
    Hiessä söi hän näine niukkaa leipääns,
    Oji soita, kynti sänkee, kylvi.
    Kevät tul' ja hanki suli maasta,
    Lähti sen kanss' orahia puolet;
    Kesä tul' ja raekuuro raivos,
    Se löi maahan puolet tähkäpäitä;
    Syksy tul' ja halla loput otti.
    Paavon vaimo nyhti tukkaans' sanoin:
    "Paavo ukko, kovan onnen orja!
    Turvaa sauvaan! Herra hylkäs meidät;
    Kovaa kerjuu, kovempaa on nälkä."
    Paavo vaimon käteen käyden virkkoi:
    "Herra koettelee vain, meit' ei hylkää.
    Leivo leipään pettua sa puoleks,
    Ojia luon ma toisen verran lisää,
    Mutta Herralt' uottaa tahdon kasvun."
    Vaimo leipoi leipään pettua puoleks',
    Ukko kaivoi ojaa toisen verran,
    Lampaat möi ja jyviä osti, kylvi.
    Kevät tul' ja hanki suli maasta,
    Siin' ei orait' yhtään lähtenynnä;
    Kesä tul' ja raekuuro raivos,
    Se löi maahan puolet tähkäpäitä;
    Syksy tul' ja halla loput otti.
    Paavon vaimo rintojansa lyöden
    Lausui: "Paavo, kovan onnen orja!
    Kuollaan pois! jo Herra hylkäs meidät;
    Kovaa kuolo, kovempaa on elää."
    Paavo vaimon käteen käyden virkkoi:
    "Herra koettelee vain, meit' ei hylkää.
    Leivo leipään toinen verta pettuu,
    Ojat luon ma kahta syvemmäksi,
    Mutta Herralt' uottaa tahdon kasvun."
    Vaimo pani pettua toisen verran,
    Kahta syvemmäks loi ukko ojat,
    Lehmät möi ja jyviä osti, kylvi.
    Kevät tul' ja hanki suli maasta,
    Siin' ei orait' yhtään lähtenynnä;
    Kesä tul' ja raekuuro raivos,
    Se ei lyönyt maahan tähkäpäitä;
    Syksy tul' ja halla, pellost' etääll',
    Leikkaajalle säästi kultaviljan.
    Polvilleen nyt Paavo vaipui, lausuin:
    "Herra koettelee vain, eipä hylkää."
    Polvilleen myös vaimo vaipui, lausuin:
    "Herra koettelee vain, eipä hylkää."
    Iloissaanpa miehelleen hän virkkoi:
    "Paavo, käy nyt sirppiin riemumielin!
    Nytpä onnen päivä meille koittaa,
    Nytpä joutaa heittää pettu pois ja
    Rukiist' yksistänsä leipää tehdä."
    Paavo käyden vaimon käteen virkkoi:
    "Vaimo, sitä koetella vain kestää,
    Jok' ei lähimmäistä hätään hylkää.
    Leivo leipään pettua sa puoleks,
    Halla otti naapurilta viljan."

26.

    Neidoll' oli äidiltänsä muisto,
    Helmilöillä sommiteltu solki,
    Timanteilla kaunisteltu kallis.
    Saipa kaksi kosijaa nyt hälle:
    Uljas, rikas, mahdikas ol' toinen,
    Vaan hän mieli neidon helmisolkee.
    Toinen taasen kaino ol' ja köyhä,
    Vaan hän mieli neidon sydän kultaa.
    Äitipuoli tyttärelle virkki:
    "Käy sä rikkahalle, hylkää köyhä!
    Ihanampaa kulta on kuin köyhyys."
    Neito itki, kielsikin — mut' turhaan.
    Vaan kun kuulijaisten aika joutui,
    Silloin äidin luon' ei neittä nähty,
    Pihall' ei, ei puiston siimeksessä,
    Vaan hän seisoi järven rannikolla.
    Sinne äiti ehti, sulho saapui,
    Lempeell' äänell' lausuin neitoselle:
    "Tullos myötä riemu-kemuloihin,
    Kuulutusta ottamaan nyt käymme!"
    Silloin neito vyöstäns' otti soljen,
    Sai sen valkosormihinsa, lausuin:
    "Kell' on vähä, hänpä vähään tyytyy,
    Kell' on paljo, hän vaan vaatii lisää.
    Tuhannen on vuotta meri niellyt
    Antiloita, aartehia syönyt,
    Vaatii vielä multa kultasoljen."
    Näinpä virkkain rannikolta kauas
    Aaltoihin hän kultasoljen suori.
    Mutta sulho suutuksissa läksi,
    Suutuksissa äitipuoli soimas:
    "Onneton, oi mitä oot sa tehnyt?
    Korkeutt' et toivoa saa enää,
    Mökissäs ei enää kultaa kiillä,
    Solkeas et enää näe sä koskaan."
    Hymysuin vaan lausui jalo neito:
    "Paremp' elon onni korkeutta,
    Lempi-elo kultaa kallihimpi,
    Armaan sydän solkee armahampi!"

27.

    Suur' ol' hämäläinen Ojan Paavo,
    Suur' ja aimo Suomen urholoissa,
    Vankka niinkuin vuori, jolta hongat
    Nousee, nopsa, voimakas kuin myrsky.
    Mäntyjä hän juurinensa tempoi,
    Kontioita kourallansa kaasi,
    Hevon nosti korkeen aidan yli,
    Röyhkeet miehet kaatoi niinkuin korret.
    Nyt se seisoi vahva Ojan Paavo
    Suurna uljastellen käräjissä.
    Pihalla hän seisoi kansan kesken
    Niinkuin pitkä honka männikössä.
    Vaan hän nosti äänensä ja haastoi:
    "Onko täällä ketään vaimon saamaa,
    Ken mun pidättää vois tässä kohden,
    Hetkuisen vaan liikkumasta estää?
    Ottakoon se het' mun talon' rikkaan,
    Saakoon hän mun aarteen' hopeaiset,
    Karjani hän saakoon, hälle omaks'
    Sieluinein ja ruumiinein ma rupeen."
    Kansalle näin Ojan Paavo lausui.
    Mutta seudun sulhot peloissansa
    Ylpeen ympärillä seisoi vaiti,
    Eikä kukaan astunut tuon eteen.
    Lempien ja ihmetellen katsoi
    Tienoon neidot nuorta sankaria;
    Sillä uljas Ojan Paavo seisoi
    Niinkuin pitkä honka männikössä,
    Silmä säihkyi niinkuin taivaan tähti,
    Otsa loisti kirkkaana kuin päivä,
    Keltatukka valui olkapäille,
    Niinkuin virta välkkyy vuoren päällä.

    Mutta naisten parvest' astui Anni,
    Ihanaisin seudun neitosista,
    Kaunis niinkuin kevät-aamu nähdä.
    Astui reimast' Ojan Paavon ääreen,
    Kaulaan kietoi pehmeät käsvartens,
    Hintansa sen rintaa vasten painoi,
    Poskensa sen poskehen hän liitti,
    Niin sen käski riistää itsens' irti.
    Vankka poika tunsiin voitetuksi.
    Hätkähtää ei voinut paikaltansa,
    Horjuen vaan lausui neitoselle:
    "Anni, Anni, hävinnyt oon vedoss':
    Ottaos sä het' mun talon' rikkaan,
    Saaos sä mun aarteen' hopeaiset,
    Karjani sä korjaa, omaks sulle
    Sieluinein ja ruumiinein ma rupeen."

Kahleissa.

    Ruskeen virran pohjast' onki
    Poika helmilöitä, löysi
    Helmen sinisen kuin taivas,
    Pyöreän kuin taivaan tähti.
    Mutta helmess' impi piili,
    Impi lausui rukoellen:
    "Heitä helmes, poika, alttiiks,
    Särje salpa, suo mun mennä;
    Suon sen sijaan vapaudestain
    Kiitollisen katseen sulle."

    "Ei, kautt' taivaan, tyttö kulta!
    Helmi siks' on mulle kallis,
    Kärsi kahlettas vaan hiljaa,
    Moni kärsi kovempaakin."
    Tyttö rikkoi hiljaa kuoren;
    Armaana kuin aamurusko
    Poian vieress' yleni impi,
    Kultakutrit otsaa varjos,
    Ruusun rusko poskell' loisti. —
    Vaiti, sulon hurmaamana,
    Seisoi poika kolme tiimaa.
    Kun ol' kolmas hetki lyönyt,
    Hiljaa rukoillen hän lausui:
    "Heitä, impi, sulos sikseen,
    Särje salpa, suo mun mennä,
    Suon sen sijaan vapaudestain
    Kiitollisen kyynelhelmen."

    "Ei, kautt' taivaan, poika kulta!
    Hempi siks' on mulle kallis,
    Kärsi kahlettas vaan hiljaa,
    Kovempaa jo moni kärsi."

Varhainen murhe.

    Siskolles iloselle ruusun taitoit,
    Unikon itselles.
    Ruusu tietää, tyttö, eloa, lempee,
    Unikko kuolemaa.
    Etkö rinnan riemuj' aavista, — vai,
    Kalpee enkeli,
    Lausu, viidentoista vanhall' liekö
    Murhett' ilmoittaa?

Tytön vuodenajat.

    Talvi-aamull' astui tyttö
    Harmaisessa lehdikossa,
    Kuihturuusun näk' ja lausui:
    "Ällös surko, kukka rukka,
    Ett' on armas aikas mennyt!
    Elänyt ja lempinyt oot,
    Sull' on ollut kevätriemus,
    Ennenkuin sun talvi sorti.
    Kovempaa mun kokee syämmein,
    Joll' on suvi ja talv' yht' aikaa:
    Poian silmä on sen suvi.
    Äidin silmä on sen talvi."

Yhtäläisyyttä.

    Kuin monta aaltoo järvell' asuu,
    Aatosta monta sydämmessäin!
    Ne näyttää karkaavan — ja jäävät,
    Pois kuolevan — ja syntyy jälleen,
    Niin erillään — ja sentään yhtä,
    Niin useat — ja sentään samat! —
    Samasta vuosta samat tuulet
    Ne nostaa kaikki,
    Samasta rinnast' tuottaa kaikki
    Ne sama lempi.

Lintu.

    Auk' on kullan akkunainen;
    Jospa oisin outo lintu,
    Lentäisin het' armaan luokse.
    Häkkihin mun tyttö sulkis,
    Lasin siinä veellä täyttäis,
    Kolon hampun siemenillä.
    Virkkaisinpa hälle: "tyttö,
    Vie pois siemenet ja vesi!
    Tiedä, vilpas pikkulintus
    Juo vaan lemmen kyyneleitä
    Syö vaan hemmen suuteloita."

Ensimmäinen suudelma.

    Kiils' iltatähti hopeehattaralla,
    Hält' impi kysyi varjolehvän alla:
    "Mit', iltatähti, taivaass' ajatellaan,
    Kun armast' ensikertaa suudeskellaan?"
    Ja kaino taivaan tyttö vastuun suopi:
    "Maan päälle silmäns' enkel'parvi luopi,
    Kun oma autuus kuvastuu tuoss' ilmi;
    Pois kääntyy yksin kuolo — kyynelsilmin."

Älä karkaa.

    Arvaas, viekas tyttö, kuinka
    Syksyll' laulurastaat pyyttään
    Linnustajaks minä rupeen,
    Oo sa rastas olevinas!
    Kuules, lintumies nyt lausuu:
    "Älä karkaa, kaunis rastas,
    Huoletonna tertull' istu,
    Paula sulle ei tee vammaa,
    Hivelee vaan hiljaa kaulaas!"
    Äikkis! jouduithan jo paulaan
    Suutele mua, niin sun lasken!

Suudelman toivo.

    Lähteell' istuessain unelmissa
    Suudelman ma kuulin huulillani
    Toisellen näin hiljaa haastelevan:
    "Kas, hän tulee tuolla, kaino impi
    Tulee tuolla; pienen hetken päästä
    Istunen sen ruusuhuulosilla.
    Uskosti mua kaiken päivää kantaa
    Hän, ei henno maistaa mansikaista,
    Ettei huuhtelis mua marjan mehuun,
    Eipä henno juoda lähteen vettä,
    Ettei murtelis mua lasin laitaan,
    Hiiskua ei henno lemmest' yhtään,
    Ruusuhuulelt' ettei leyhyttäis mua."

Lempi.

    Tytärtänsä toruin äiti virkki:
    "Tyttö, lemmelt' oon sua varotellut,
    Turhaan varotellut — sen nyt huomaan."
    Tytär virkkoi: "Äiti ootpa tuima!
    Jos hänt' telkein takana kartteleisin,
    Päivänsäteen kanss' se sisään lentäis:
    Jos ma ulos karkaisin kuink' kauas,
    Tuuli tois sen huokailut mun korviin';
    Jos ma silmäin sulkisin ja korvain,
    Sukkelaa hän suikkais sydämmeeni."

Erotus.

    Istuin tuijotellen kulmain alta;
    Hauska varpu tuon näk' akkunalta,
    Nokki hiljaa ruutuun lausuen:
    "Poika, suru pois! Oo iloinen!
    Kevään antamasta siemenestä
    Tai jos saan ves'piskon nietoksesta,
    Taikka lemmen äänen kullaltain,
    Hyv' on ollaksein kuin jumalain!" —
    "Varpuis-kulta, onkos siivet mulla
    Maasta lentää taivaalle kuin sulla?
    Voinko äänell' lempein ilmoittaa?
    Ja, mi kurjint' — onko hempukkaa!"

Unelma.

    Uuvuksissa uinuin vuotehelle
    Uness' unhottaaksein huolet, kaipuut;
    Hiipi uno pääni-alukselle,
    Kuiskien mun korvahain nyt näitä:
    "Nouse poika, tääll' on kaunis neito,
    Avaa silmäs, saatpa hältä muiskun!"
    Riemuiten ma avahdihin silmäin.
    Miss' on unelma? Kuin usma mennyt.
    Minne tyttö? Maiden merten taakse.
    Missä muisku? Ah, vain kaipuussani!

Halveksittu.

    Vieretysten tähkät keinuu,
    Päällekkäin on tähkäin jyvät;
    Niin sun sanas joutavinkin
    Versoo hartaass' sydämmessäin.
    Julma, kiittämätön poika,
    Maamies korjaa elons' itse;
    Siepä kylvät vain, ja elon
    Heität taivon lintusille,
    Heität tuulten tuiskupäille.

Kukkaiskauppias.

    Neljän vuoden vanha poika
    Rannall' ol' ja vanhin sisko.
    Poika vuoli kaarnalaivan,
    Ahtoi siihen kukkalastin,
    Miehiks värväs muurahaiset,
    Virkkoi niiden katteinille:
    "Lähde nyt, sä laivur' uljas,
    Purjehdi ja palaa jälleen.
    Myy tää lasti muille maille
    Milloin kultaan, milloin helmiin,
    Milloin muihin koruloihin!"
    Keltatukkaa silitellen
    Sisko huoahdellen lausui:
    "Neljävuotiaana myyt nyt
    Rannan kaunokukkasia.
    Neljänkolmatt'-ikäisenä
    Myynet neitten sydämmiä
    Milloin kultaan, milloin helmiin,
    Milloin muihin koruloihin."

Suru ja ilo.

    Suru ja ilo kahden
    Sydämmessän' asui,
    Toisess' suojass' suru,
    Toisess' suojass' ilo.
    Riidoin keskenänsä
    Ollen leppymättä,
    Milloin toinen vallits'
    Yksin, milloin toinen.
    Sitte tultuansa
    Hän tuo ainut sinne
    Auaissut lie oven,
    Laskenut nuo yhteen.
    Suruni autuutt' on nyt,
    Iloni vieno murhe.

Perhosanoma.

    Kesäaamull' istui impi
    Avoimessa akkunassa;
    Mutta nurmen kukkasilta
    Saapui perho kultasiipi,
    Istui immen kiehkuroille.
    Ikkunan tää sulki, perhon
    Kiinni otti, hempi häntä,
    Koitti sitten kesytellä:
    "Äläpä karkaa, kaunis vanki!
    Suutelosta, hyväilystä
    Iloitse ja viihdy täällä!"
    Turhaan! Milloin vaan pääs' irti,
    Ruudullen se lensi liehuin.
    Vihdoin rauhatonta säälein
    Impi aukais ikkunansa:
    "Lennä sitte, kiittämätön,
    Viestin vientiin kaltaisilles:
    Älköhöt niin halust' tulko,
    Kun ei heill' oo halu jäädä!"

Immen mielt' älä samenna!

    Lähteell' istui neitonen,
    Huuhtoi siinä jalkojaan.
    Lauloi lintu puussa näin:
    "Älä vettä samenna,
    Taivas siinä tummenee!"
    Tyttö silmäns' ylös loi,
    Kyyneleiden virkki näin:
    "Ellös vettä surko, sie,
    Lähde jälleen selkiää!
    Vaan kun mun täss' seisovan
    Nuorukaisen kanssa näit,
    Miks' et hälle lausunut:
    Immen mielt' älä samenna,
    Ei se konsaan selkene,
    Taivas siin' ei kajasta?"

Kesä-yö.

    Metsän tyynell' lammikolla
    Kesä-yön ol' hauska olla;
    Siimojain ma syvään viskoin,
    Aallon harjaa purteen kiskoin.
    Mutta rannall' laulurastas
    Lauloi, jotta metsä vastas,
    Kunnes närkästyin ja huusin:
    "Pistä siipes alle suusi!
    Älä virttä enää päästä,
    Huomiseenkin jotain säästä!"
    Mutta kuules, rohkee vastaa:
    "Poika, lakkaa onkimasta!
    Maita, vettä katseleisit —
    Itsei yöllä laulaneisit."
    Ja ma nostin ylös silmän,
    Kirkkahan näin maan ja ilman.
    Oman kultain kuvan esiin
    Loihti taivas, maa ja vesi.
    Lintu, aivan niinkuin luuli,
    Laulun tään mult' oitis kuuli.

Rauha.

    Usein lausuu äiti mulle:
    "Kaks' soi lahjaa Luoja sulle
    Turvakses, kun mailma pauhaa —
    Viattomuus ja tunnon rauha."
    Rauha, äit', on hukkatiellä;
    Jos se löyttävä on vielä,
    Älä vaadi, että heitän
    Hänet, joka multa vei tän.
    Yksin hänen vaimonansa
    Saan ma rauhan uudestansa.

Muuttunut.

    Ennen mua ne pitkin päivää torui,
    Milloin retkui kaulus, milloin kaulakoru,
    Hiukset olin asetellut väärin,
    Peilin eessä liian vähä häärin.
    Nyt jo kaikki muuttui. "Mik' on sulla,
    Tyttö, kun et tahdo valmiiks tulla?
    Hirveää, noin kauan peilaella,
    Silmiään silailla, kaunistella!" —
    Mikä näin nyt entis-tavat kumos?
    Mikä tenho mieli raukan lumos?
    "Tiesi ken", soi sydämmeni kuisku,
    "Ellei ehkä sulhanen ja muisku."

Pitkä päivä.

    Kultani kun tääll' ol',
    Pian suvipäivä lens';
    Nyt hänen mentyään,
    Syyspäivä pitkä on.
    "Voi, mikä päivän vei?"
    Voikkavat toiset nyt.
    Mie: kun se vitkaan käy!
    Jospa se rientäis vaan!
    Eikö jo iltaa näy,
    Yö tule rauhoineen?

Sulot.

    Luon silmäni impien parveen,
    Ja vaanin ja aina ma vaanin;
    Valikoitava ois ihanaisin,
    Vaan horjuva oon valitessa.
    Yks' neitonen on helosilmä,
    Ja toisella on rusoposket,
    On kolmannen suu sulosampi,
    Ja neljännen on sydän lämmin.
    Ei keltänä siis sulo puutu,
    Mi mieltäni tenhota voisi.
    En yhtänä hyljätä saata;
    Josp' kaikkia suudella saisin!

Amor.

    Ei hän haavoittanut syöntäin,
    Ei, kuin kuolleet kirjat kertoo.
    Hiipinyt hän jousi käissään.
    Viattomuutta ol' sen juoni,
    Kauneus ol' sen ainut ase.
    "Poika, jos sa mielit tulla,
    Auki rintan' on ja lämmin."
    Het' hän totteli — ja sitte
    Yhtä mielellään kuin jäi hän,
    Mielelläin mä suojin häntä.

Herkästi taipuva.

    Sidellessäin pelloll' lyhtehiä
    Seisoi nuori Aatu rinnallani,
    Sirppi kädessään, vaan pyörtänöllä
    Kannon nojass' oli hällä pyssy;
    Mutta lammikosta pellon alla,
    Rannan kaislistossa kirkui sorsa.

    Oitis poika reipas ryhtyi pyssyyn.
    Vaan sen käteen sain ma kiinni lausuin:
    "Aatu, anna sorsa raukan olla!
    Jättäös se rauhaan minun vuoksein!"
    Kohta pyssynsä hän laski pois ja
    Sirppiin tarttui mielellään kuin ennen.

    Tästä monta mietelmää on mulla:
    "Kummallainen on tuo kaunis Aatu.
    Lempeästä suuni lauselmasta
    Mielityönsä hauskimmat hän heittää;
    Lämpimästä silmäin katsehesta
    Sen nyt tekee hän, mit' ennen vieroi;
    Maireen muiskun, hellän halailuksen
    Vuoksi vois hän mennä vaikka tuleen."

Ainoa hetki.

    Mä yksin istuin,
    Hän yksin astui;
    Mun tieni viertä
    Sen retki kulki
    Ei viipynyt hän,
    Mutt' aikoi jäädä,
    Ei virkkanut hän,
    Mut silmä virkkoi,
    Sa outo ollut,
    Sa tuttu tullut!
    Peräkkäin päivät,
    Ja vuodet vierii,
    Ja toinen muisto
    Ajaapi toista;
    Jäi lyhyt hetki
    Ijäksi mulle,
    Tuo hetki karvas,
    Tuo hetki armas.

Orjanruoska.

    Orjanruoska [= Orjantappura] siskokasvi,
    Talvihyisna hyljitään sä,
    Okaverhoos vihataan.
    Vaan ma mietin: "Kesän tullen,
    Heristyt sä hedelmöimään,
    Vartes verhot ruususilla,
    Eikä ilman all' oo kukkaa
    Armast', ihanaa kuin sie. —
    Oi, kuin mont' on maailmassa
    Orjanruoskaa ruusutonta.
    Jotk' ei tarvitsis kuin hiukan
    Hempeyttä hellän syömmen,
    Ruusuverhoon versoakseen
    Ihanteeksi ihmisten!"

Kolme ja kolme.

    Tornin huipust' tähysteli
    Kolme neittä ulapalle;
    Kaukaa kolme laivaa loisti,
    Silloin vanhin sisko virkki:
    "Siskot, tuolla isän laivat
    Saapuu mailta kaukaisilta!
    Kolme meit' on siskoo tässä,
    Kolme laivain päällysmiest' on.
    Satamaan ken ensin ehtii.
    Ruususeppelen saa multa.
    Jos hän siihen tyytyneepi."
    Sitte toinen sisko virkki:
    "Satamaan ken sitte saapuu,
    Sille annan kukkaiskimpun,
    Jos hän siihen tyytyneepi."
    Sitte kolmas sisko virkki:
    "Satamaan ken viimeks' saapuu,
    Saa mult' armaan syleilyksen,
    Jos se on tuo sorja Santtu."

Pohjola.

    Lehdet ne lentää.
    Järvi jo jäätyy. —
    Muuttava joutsen,
    Kiidä jo kiidä
    Murheilla mielin
    Lämpimän maille!
    Siell' ikävöiden
    Syö hätäleipääs!
    Ui meri siellä,
    Kaivaten Suomen
    Aaltoa tyyntä!
    Sielläpä muuan,
    Sun äkätessään,
    Palmujen alla
    Lausuva lienee:
    "Riutuva joutsen,
    Kummako tenho
    Pohjan on mailla!
    Ken etelästä
    Pois ikävöi, hän
    Taivasta toivoo."

Outo lintu.

    Poian illall' astuessa pirttiin,
    Nuhdellen hänt' äiti vanha virkkoi:
    "Poika, käyt jok' aamu pyydyksilles,
    Ehtooll' aina saavut saalihitta;
    Huoleton tai toimeton sa lienet,
    Koska saavat muut, ja sie jäät ilman."
    Hälle vastas huima poika: "Entäs,
    Vaikk' ei yksi onni ookaan meillä,
    Yksiä kun lintuj' emme pyydä?
    Tuolla kankahalla, äiti kulta,
    Suojaa pikku tölli oudon linnun,
    Syksykauden vaaninut oon tuota,
    Talvell' oon nyt saanut linnun kiinni,
    Kevääll' ehkä tuon sen tänne kotiin.
    Outo on se lintu; siipilöitä
    Sill' ei oo, vaan niiden eestä syli,
    Höyheneit' ei oo, vaan silkkitukka,
    Noukkaa ei, vaan kaksi simahuulta."

Etkö vaihda onnee?

    "Kukka, kuohuvaisen
    Kosken partahalla,
    Kun sua hyrsky huhtoo,
    Kosken ryöppy ruhtoo,
    Eikö olos liene
    Varsin vaivalloista?"
    Kukka vastaan kuiski:
    "Jos mua koski säästää,
    Taikka koski ruhtoo,
    Kauan tuot' ei kestä,
    Kesäkauden vainen.
    Etkö vaihda onnee,
    Tyttö, jota sulhon
    Syömmen tyrskyt tempoo?"

Tytön viesti.

    Valju pohjatuuli,
    Tuullos! tuullessaispa
    Tuot sa kullan viestit.
    Leyhkänä kun lennät,
    Tuot sen huokaukset;
    Viimana kun vingut,
    Tuot sen vaikerrukset;
    Hyrskynä kun mylvit,
    Tuot sen voivotukset:
    "Voi, ma sanansyöjä,
    Voi, ma yksin-jäänyt!
    Vanhan syleilystä,
    Hallasuudelmista
    Oi, ken veis mun vielä
    Arman nuorukaisein,
    Ensi-lempein luokse?"

Vuokko.

    Vuokko, kevään ensi kukka,
    Entä jos sun taitan, vien sun
    Kylmäkkäälle kultaselle?
    Taittaisinko, kyllä veisin,
    Jos sun veisin, virkkaisinpa:
    "Tyttö, hangen reunakkeella
    Kasvoi kevään ensi kukka,
    Niinkuin syömmes jäätiköllä
    Lempen' uskollisna kukkii,
    Viluissansa värjähdellen,
    Jäihin sortumatta sentään."

Yhtymys.

    Kesä-illall' istui impi
    Kuvastellen lähtehessä:
    "Armias! kuin oonkin kaunis!
    Vaan mit' ompi kauneudesta,
    Kun ei oo mun poika kultain
    Katsomass', ei kuulemassa?
    Kuules, ruusu kukkivainen,
    Vie sa multa huulten hohto!
    Rusko pilvi taivahalla,
    Posken ruusut ryöstä multa!
    Kalvas tähti pilven päällä,
    Vie sa multa silmäin säihky!
    Mit' on muut', oi hauta, korjaa!"

    Tuonpa kuuli viekas poika
    Pensikossa piileskellen;
    Harppas siitä neidon luokse
    Etsitynsä, löytämänsä;
    Sievään suikkas sille suuta:
    "Nyt vei ruusu huultes hohdon!"
    Poskensa sen poskeen painoi:
    "Pilvi poskes ruusut ryösti!"
    Katsoi siitä neidon silmiin:
    "Nyt vei tähti silmäis säihkyn!"
    Neidon sulki sylihinsä:
    "Hauta vei mit' ompi muuta!
    Sillä, tyttö, tää on hauta,
    Jost' et enää pois sa pääse!"

Hymy.

    Ol' hymy huoneiton.
    Harhasi allapäin,
    Korkean suulle sai:
    "Täälläkö suojan saan?" —
    "Täällä jo on kopeus!"

    Ol' hymy huoneiton.
    Harhasi allapäin.
    Viisahan suulle sai:
    "Täälläkö suojan saan?" —
    "Täällä jo on vakavuus!"

    Ol' hymy huoneiton,
    Harhasi alla päin.
    Impeni suulle sai:
    "Täälläkö suojan saan?" —
    "Lempi jo täällä on,
    Suutelo äsken tul',
    Sua ikävöitiin vain."

Kyynelet.

    Jo metsän latvain takaa noussut päivä
    Kastetta laaksoss' välkytti, miss' impi
    Kultaansa kohtas, silmäss' onnen kyynel.
    Hän vilkais immen silmähän ja lausui:
    "Sä eilen ehtooll' itkit mennessäin, ja
    Taas tullessain sa itket, tyttö kulta;
    Mit' erotust' on näillä kyynelillä?" —
    "Sam' erotus" — niin kuiski neitonen — "kuin
    Yökasteella ja aamukastehella:
    Valostaa päivä toista haihdutellen,
    Ja toinen valju jääpi kaikeks' yötä."

Eros-jumalaisen muutos.

    "Eros, ilkee poika," sanoi Pallas,
    "Halustaisi haavoitella rinnat
    Ryöstölinnuks' oisit muutettava,
    Kotkaks' koukkukynneks', siivekkääksi,
    Turhaan lintuliumaa ajellakses."
    Eros hymysuin vain lausui: "Koitas!
    Jos sa Lemmen ryöstölinnuks' muutat,
    Kaikki linnut revittäväks' rientää."

Pieni kohtalo.

1.

Niinkö vaivainen, kuin luullaan?

    Köyhäks' äitiäs ne sanoo,
    Köyhäks' sua, pienokainen.
    Lietkö, lapsi kulta, köyhä,
    Niinkö vaivainen, kuin luullaan?

    Äitis pirtin ympärillä
    Nurmet kukkii, lehdot kasvaa;
    Nurmill' läikkyy lähteen silmät,
    Lehdot päilyy lammikoissa,
    Kaikkialla päivä paistaa,
    Kultasateen kylvää maille.

    Lietkö, lapsi kulta, köyhä,
    Niinkö vaivainen, kuin luullaan?

    Kun sa kuulet äitis laulun,
    Suljet silmäluomes hiljaa,
    Sielun helmet kuoriin kätket;
    Kun ne kätket, uno joutuu,
    Unta seuraa Untamoinen
    Unten enkel' lempimieli.
    Untamo sun hiljaa nostaa,
    Nostaa silkkisulkasilleen,
    Lennättää sun ruusutarhaan,
    Kukkain kanssa kukkimahan,
    Lennättää sun lehtoloihin
    Livertämään lintuin kanssa,
    Suistaa sävelvirran sieluus,
    Kylvettää sun auringossa,
    Sielus puhtolainehissa.

    Lietkö, lapsi kulta, köyhä?
    Niinkö vaivainen, kuin luullaan?

    Kun sa silmäs jälleen avaat,
    Äitis helmasessa istut;
    Aavistaapa hento henkes,
    Arveleepi hämärästi:
    "Mieluisaa ol' ruusustoissa,
    Lehdon lintuloiss' iloista,
    Hauskaa läikkylainehilla,
    Lämmin auringossa kylpy,
    Paras on tok' äidin helma."

2.

Oman äidin hauta peittää.

    Kodiss' äitipuoli määrii,
    Oman äidin hauta peittää;
    Vainajanpa luokse vaiti
    Oikaisen ma kasken kautta,
    Juoksen joskus poikki pellon.
    Mutta vieras vimmastuupi,
    Kähiseepi kiukuissansa:
    "Tuopa tyttö nurmen tallaa,
    Pellon apiloita polkee."

    Soimuut' ellös kuulko, isä!
    Köykäinen on tytön jalka,
    Monta kortt' ei juostess' sotke.
    Kengänpohjat ei oo kovat
    Neidoll', eikä korot raskaat.
    Kengätönnä kenttää kiittää,
    Paljain jaloin poikki nurmen,
    Niinkuin niityll' leyhkä lentää,
    Siipaisee kuin varjo väleen.

    Joskin korsi katkeis, taimi
    Taittuis, marjanvarsi murtuis,
    Mielenmurhe jalkaa painais —
    Kohta uusi taimi nousee,
    Monta lehvää sijaan versoo
    Kasteesta, min silmä vuotaa,
    Sinitähtein kyynelistä.

3.

Niin käyn itse kaukaisuuteen.

    Miksi huokaa lähteen laine,
    Vaikeroipi vieriessään,
    Kiemuroiden kentät kiitää,
    Polvitellen poikki nurmen,
    Poikeltaa niin usein tieltä,
    Kulkee hiukan matkaa eespäin,
    Kohta taaksepäin jo kääntyy?

    Niin käyn itse kaukaisuuteen,
    Kohti outo-kohtaloita,
    Askellan ja katson eespäin,
    Seisahdan ja katson taappäin,
    Mielin nähdä kodin vielä,
    Sauhun isän kartanosta.

4.

Muuta hoitoo ei saa tyttö.

    Ei oo mulla niinkuin muilla
    Isää nimin kutsumassa,
    Emoo armastelemassa,
    Veljee taakkaa kantamassa,
    Siskoa hyväilemässä.

    Kaidessaini muiden karjaa
    Tunturilla, korpisoilla,
    Kaiken päivää taivasalla,
    Taattonain on partakuusi,
    Äitinäin on käyrä koivu,
    Veljenäin on räivä rastas,
    Siskonain on orvonkukka.

    Rankkasateen solistessa
    Mänty mulle suojan suopi,
    Paahtaessa päivän helteen,
    Koivu joskus kalveen tarjoo;
    Murhemielin kulkiessain
    Lohduttaa mua rastas virsin,
    Taikka kukka katseellansa.
    Muuta hoitoo ei saa tyttö,
    Siinä kaikki raukan riemu.

5.

Tyttö, voimakas on lempi.

    Usein, lasna ollessani,
    Kuulin äitin haastelevan:
    "Tyttö, voimakas on lempi,
    Voittaa kaikki ilman alla."
    Näin se virkki varotellen,
    Kultamarjaans' suojellakseen.
    Josp' ois puhees totta ollut!

    Usein käyn nyt rannikolla,
    Mistä armas lähti luotain,
    Muutti merten taakse tuonne,
    Pilvipenkereiden taakse.

    Nähdessäin kuink' aallot kuohuu,
    Tyrskylaine riehuu rantaan,
    Lasken lainehelle kättäin,
    Sormenpääni kastan kuohuun:
    "Hiljaa, hiljaa, huima laine,
    Uinu, anna muiden maata!"

    Eikö aalto tuo, mi pauhaa
    Laivan laitaan hurjapäisnä,
    Laivan missä kallis kulkee,
    Eikö aallon huima impi,
    Kaukanakin kirmatessaan,
    Kuulle virtein viihdytystä,
    Uinu kätein kosketukseen,
    Koska voimakas on lempi,
    Voittaa kaikki ilman alla?

    Usein, konsa hongan latvaa
    Tuuli tuutii, halki metsän
    Löyhkä lentää, viima vinkuu,
    Lennätän mä kalliolta
    Kauas huokauksen hiljaa:
    "Ainokainen, palaa vielä!"
    Ehkä huokuu, hiljaa soipa,
    Onpi sentään vankkasiipi,
    Voi kuin pääsky tuulet viiltää.
    Halki ilman kullan sauttaa,
    Koska voimakas on lempi,
    Voittaa kaikki ilman olla.

6.

Sata tiet' on aatoksellain.

    Suuri Luoja, anteeks' anna,
    Taivaan Herra, älä suutu,
    Että usein temppelissäs
    Armastainkin aattelen ma!
    Sata tiet' on aatoksellain,
    Tuhat tullakseen sen luoksi.
    Huonot eksyttää vain poies,
    Kaikki hyvät johtaa luoksi.
    Suoraan viepi päivän valo,
    Suoraan yönkin tähtiparvi.
    Joka kukka tietä viittaa,
    Joka puu se polun näyttää.
    Vaan kun mielein on Sun luonas,
    On se melkein hänen luonaan.

7.

Mikä riemu sorja olla!

    Mikä riemu sorja olla,
    Autuus näyttää kaunihilta!
    Tummana, kuin muut on monet,
    Jolsana, kuin monet immet,
    Katsella en saisi lampiin.
    Veessä kasvojain en nähdä;
    Siitä saastuis lammen laine,
    Kirkas kalvo tahraantuisi;
    Niityllen en tohtis tulla,
    Jottei pensaat peljästyisi,
    Kukka kuiskis kukkaselle:
    "Nokkonenko tuossa tulee,
    Ohdake vai takkiainen?"

8.

Lausuvanpa kaikki kuului.

    Tuulellen ken loi nyt mielen,
    Ilmallen soi liukkaan kielen,
    Pihan pihlajalle äänen,
    Pikkulintusille lauseet?

    Kun ma ennen aamuin astuin
    Vuoteelt' aitan portahalle,
    Tuuli tais mun suuta antaa,
    Pihlajat kumista hiljaa,
    Linnut kilvan viserrellä.

    Nyt kun äsken astuin pihaan
    Vaivaiselta vuoteheltain,
    Lausuvanpa kaikki kuului;
    Tuuli tiuski: "kurja tyttö!"
    Viima viuhui: "tyttöraiska!"
    Pihlaa huokas: "hylkytyttö!"
    Pääsky: "miss' on ylpeytes?"
    Varpunen: "miss' on nyt riemus?"

9.

Vaan mun lintuain ei kuulu.

    Joutsen ui jo salmiloita,
    Sotkan valkopurjeet välkkyy,
    Leivo laulaa korkealla,
    Kuikan huuto soilla vierii;
    Kevät kerää lintujansa,
    Palauttaa parviansa,
    Uottaa lämpimään ja valoon,
    Pitkin päivin houkutellen.

    Ja ma tyttö parka koitan
    Haihdutella kaipuun yötä,
    Hoitaa mieltä lämpimäksi,
    Lempeä kuin kevät olla,
    Valkea kuin kesäpäivä.
    Iloitsen, vaikk' kalvaa murhe,
    Hymyilen, vaikk' kyynelsilmin,
    Vaan mun lintuain ei kuulu.

10.

Sitten kysellyt en enää.

    Miks' on nopsa kevään riento?
    Miks' ei kesää kestä kauan?
    Näin mä ennen usein mietin,
    Kysyin — vastaust' en saanut.

    Sittekun mun kulta petti,
    Kun sen lämmin lempi kylmi,
    Kun sen kesä talveks' kääntyi,
    Sitten kysellyt en enää,
    Mielessäin vaan syvält' tunnen,
    Että kauneus katoopi,
    Että armaus ei kestä,

Lemmenkateen öitä.

Ensimmäinen yö.

    Oi sie, ku vaivut vait' ja umpimielin
    Pihoilta pilvein synkin siivin,
    Poloisen parku kuule, armas yö,
    Oivalla onniheiton epätoivo!
    Kenenkä ääni vuoren rotkost' eksyy
    Kuin meren huokaus, kuin kosken huoku
    Sun tyyntä, murheetonta tietäs kohden?
    Kenenkä huuto haukan kirkunaan
    Oudoksi sekasoinnuksi nyt yhtyy,
    Sävelin särkyneisin ilkkuen
    Sun hiljaisuuttas, valmutuoksujais?
    Poloisen on se parku, armas yö,
    Se ompi onniheiton epätoivo.

    Parempi hetki kerran aatteen toi:
    "Järjenpä tulee rauhaa julistaa
    Hurjille riehujoille rinnassain."
    Ja katso, järki hiipi vavisten,
    Käsissään palmut, korpipolullen
    Ja tuskan linnallen tul', sydämelle,
    Koputti salpaporttia ja lausui:
    "Te hyrskyväiset himot! Miksi sortaa
    Sodalla nyt ja turmiolla tienoot,
    Miss' ennen mua ja rauhaa palvelitte?
    Valtaani totelkaa viel', levätkäätte
    Siveinä lapsina mun suojissain,
    Ja kuuliaisuus tuopi teille rauhan,
    Ja rauhaa hyvät enkelit vain seuraa. —
    Miks' taistelette, suotta raivoatte?
    Nyt naisen runsaat ruusutarhat tarjoo
    Metensä toisen perhon suulle; — teille
    Nuo kukkakuvut ei oo enää auki;
    Mut miks' ain' yhden ympärillä lentää?
    Mink' yksi kieltää, toinen teille antaa:
    Samalta samain kukkain mahla maistuu."
    Näin lausui linnan portilla nyt järki.

    Povenpa lasten untuneiden kesken
    Vihan ja lemmen tyttö Sukkamieli
    Viruili rauhatonna horrossaan,
    Imien ytimistään niukkaa ruokaa,
    Teroitti valon-arkaa katsettaan
    Ja korvat kurollaan ol' nukkuessaan.
    Hän kuuli järjen puheet portin suulla,
    Ja piiramassa torkastaan hän toipui.
    Kavahti kostamaan nyt raivotar
    Ja vaivan viinest' otti myrkkyvastuun;
    Vaan nuolet, joita kielen jousi ampui,
    Ne taittui viuruhuuliin vääntyneihin,
    Kunnekka raivo, rintaan salvattu,
    Syöksähti pilkkanaurun tulvavirtaan.

    Havahti horrostaan jo siskotkin:
    Tuo kalvas kiusa ynnä valju vaiva
    Ja riutumus, jot' ikinälkä kalvaa,
    Ja kateus ruttohenkinen ja kiukku,
    Jota veristelty veitsi hurmaisee.
    Ne nousi äitiänsä seuraamaan.
    Ja uljas joukko ryntäs eteenpäin
    Ja sotaan syöksyi riemust' ailahtain. —

    Ja nyt, suloinen säihky, Luojan lahja,
    Valoisa enkel', elonkevään armas
    Aurinko, järki, mi jäi osakses?
    Yötärten kanss' elellä sortununna
    Surkastuneen sydämmen onkaloissa,
    Nukahtaa raastajaisi räyhätessä
    Ja valvahtaa kahleittes kalskuessa.

    Ma virkoin: "Tahdon antaa armaan päivän
    Sydämmein syksymaita virvotella,
    Se Jumala, ku ruusun umpustaan
    Ja taimen mullan helmast' eloon kutsuu,
    Säteihin puettu, ylhäinen, ku luopi
    Elonsa onnen luontoon kuolleesen
    Ja käskee mullan summatonten laumain
    Iloita riemukulkuns' säkenistä,
    Se Luoja ku mua suojel' lapsi-tainna,
    Hän ei mua hyljää." Näinpä ääntelin
    Ja kyyneltyneen silmäin nostin itään.

    Niinp' idän ääri valkenee, ja päivä
    Nous' vihmoen kuin kypsi viinamarja
    Yli taivaan, maan ja merten purppuraansa.
    Sit' ilma joi — ja säteil' ilostaan,
    Ja aalto joi — ja värjyi ihastusta,
    Ja maa se joi — ja kummut, vuoret, alhot
    Verestä marjan hurmaantui ja hohti
    Ja lapsiaan nost' unest' tuhansittain
    Kyllyyttä juomaan elämän ja aamun.

    Riemusta raikui seudun kaiut kaikki;
    Kedolla karjat hyppi, taivahille
    Lens' lintu, kielin kiitost' uhraten;
    Ja ihminen, hän kaikkein autuinna
    Ristissä sormin astui ylevästi
    Hartaana Herran eteen vaipumaan.
    Poveeni katsahdin ma löytääksein
    Ees huokausta liittää luonnon iloon —
    Ja sydämmein näin tyhjemmäks' kuin tuonen.
    Raukeena silmä, kauhun tulvatessa
    Ylitsein, riensin luolahain ma jälleen,
    Kuin päivän helmaan hairahtunut yö,
    Kuin pilven varjo kiirelentoinen,
    Min maa ja mer' ja vuor' ja laakso hylkii.

    Ken laskee mielehensä lauseitain?
    Kenelle ilmoitan ma kohtaloitain?
    Ei kolkko kallio helly tuskistain,
    Ei yöllä korvaa oo mun kieltäin kuulla.
    Pyhiinpä vaellan sinne, missä muinoin
    Uneksin nuoruuteni kultapäivät.
    Mitäspä mulle näillä paikoin jäi?
    Kuin haamu täällä hautain kesken kuljen
    Ja oman eloin onnen haamuin kesken. —
    Tuoss' seisoo sentään mökki, halavain
    Ja nuokkukoivuin varjoksessa vielä;
    Ei vieras, niinkuin nyt, se ennen ollut.
    Tuoss' usein kukkalavall' istuin, Minnan
    Sivulla, hälle tulevaisuuttamme
    Valoisaa, lemmellistä kuvaillen;
    Ja nojauten mun olkapääni katsoi
    Hän kaunokuvaa lapsen ilomielin;
    Ja rauhatuus, jos joskus sitä syntyi,
    Ja epäilys niin helposti ne haihtui.
    Lupashan käen ääni aina sulhon,
    Apilan ennuskieli aina onnen;
    Ja tyttö tyytyi taas; ken ol' tuo sulho,
    Mit' onni tuo, sen hyvin oivals' hän.
    Voi Minna! metsän tietäjä sun petti:
    Vaan kohtalonpa ennusteet ol' totta. —
    Ah haapa — vieläkös sen vihree kuori
    Nimemme vierekkäiset säilyttää?
    Ja poppelimme — vehmaat oksansa
    Ne toisihinsa kietovat kuin ennen.
    Mua merkitsevinään on niistä toinen
    Ja toinen Minnaa; — valhe helvetin!

    Vaan käynpä kauemmaksi, katsomaan,
    Ma millä paikkaa Minnast' erkanin,
    Kun kotiin läks' hän neitikammiossaan
    Mun poissa-oloin aian itkeäkseen,
    Ja uljasna ma lensin maailmaan,
    Ja aavisteltu urhotyö ja lempi
    Sydäntäin autuudella hurmautti.
    Täss' seistihin me soljulähtehellä
    Ja kirkastuin nous' aamu-aurinko.
    "Käy", Minna virkki, "kirkasna kuin tuo,
    Niin suurna, autuaana retkes päähän,
    Ja tullos tyynnä, lämminnä kuin tuo,
    Taas laaksohomme, Minnas luokse jälleen!"
    Muiskulla vastasin, vaan lausuvampi
    Kuin lupaus tai vala se ol'.

                                 Ja nyt,
    Tääll' lehdossa, miss' sireenit ja pihlaat
    Kutoutuu yhteen, yhtyä ol' määrä,
    Palattuain täss' istuin; suoni sykki
    Toivosta, varronnasta. Vaarain saaliit
    Ja voiton kunniat, vaan kallihinta,
    Uskollisuuden kullat koetellut —
    Ne tuliaisiks' toin ma morsiollein.
    Täss' istuin, niityllen ikävöiden katsoin
    Ja katsoin yhtenään; — ja Minna tul',
    Mut miehen käsikynkässä. — Oi, turhaan, yö,
    Sä seudun päälle vaippas lasket, sulla
    Ei synkeytt' oo kyllin; vieläkin
    Näen hirmunäyn, näen heidän tulevan; —
    Näen miehen jäykän vakaast' astuvan,
    Vieressään Minna, silmät itkeneinä,
    Ja kelmeet posket itkuun kuihtuneina;
    Tuon vieressä näen Minnan horjuvan
    Kuin hirvi verissään, jok' alttarin
    Juurelta uhripapin veistä kohden
    Suruisna silmät luo ja pyytää kuolla.
    Oi Jumal'! Eikö ihmissydämellä
    Lempensä oo ja taivaansa kuin sulla?
    Se niinkö halpa, että pivo talmaa
    Saa haitatta sen pyhästöitä ryöstää?
    Tok' kyselmääni vastaa tosiseikat
    Jääkylmän "niin", ja kerrottuna kaikuu
    Omasta rinnastain se sama taas.

    Ei, tääll' en enää mieli viipyä.
    Palaanpa kohtaloini-kovuisille
    Vuorille; siell' ei yhtään eläväistä
    Mun huokauksein säikytä, ei kasvit
    Siell' itkuvirtoihini surkastu,
    Ja siell' on vain mun murheen' muistoja.
    Jo vuosikausin niiss' oon elellyt
    Ja kaipaan jälleen sieluin uskotuita.

    Tähänkö siis on tultu tosiaan!
    Oi, kevään, lemmen, Minnan syliss' ennen,
    Olisko luullut, että korven rotkot
    Sois kerran mulle turvan toivotun?
    Mun läheisyyten' ryöstää mielten rauhan.
    Väsynyt matkamies, mun nähdessään,
    Unohtaa helteen, taakkansa, ja karkaa
    Kuin siivin nähtävistäin; itse ilo,
    Vaikk' äänekäsnä muuten, alentaa
    Äänensä rukoiluks' mua lähetessään,
    Ja vasta loitos ohi mentyään
    Naurunsa hän ja lauluns' saapi jälleen.

    Kuink' ennen aivan toisin kaikki ol'!
    Suosittuna kuin päivä toukokuun
    Sain viattomuuden kisoihin ja riemun;
    Miss' ikään kuljin Minna vierelläin,
    Talossa tanteren tai metsän varjoiss',
    Iloisa lapsiparvi keräytyi
    Viattomasti piirihyppyään
    Lempeemme liittämään, tai onnellemme
    Onnensa oman vaatimattoman.
    Voi, eikö, mitä silloin totta ol',
    Siit' elo mulle viel' ees suone haahmoo?
    Vai kauttaaltaanko retki synkkä on?
    Toivolta kysyn, joka myrsky-yöllä
    Niin usein siipiään on uuvutellut
    Ja lohdutonna tullut, niin kuin mennyt.

    Jos, lapses rikkoi, Kaikkivaltias,
    Rankaisus salahmoilla ihmist' iske!
    Maan lahjain vuoks' hän rikkoi; ota lahjat maan,
    Vie vallan, rikkauden, kunnian aarteet,
    Hänen anna vaivain alla vaikeroida,
    Paasista kiistää leipääns' itkumärkää,
    Vie terve voima hermoistansa, anna
    Madella raukan matona tuskissaan;
    Mut, Luoja, ainut jalous mi hälle
    Kadotetusta pyhyydestä säilyi,
    Se tunne, jonka vallass' edessäs
    Hän ylenee kuin kesken paratiisin
    Hedelmäpuiden, puhdasna kuin ennen
    Sen kultapäivän paistaessa vielä;
    Sit' älä vie, äl' ota hältä lempeään!
    Mi hälle jää, jos sen hän hukkaa? —

                                         Vaan
    Mit' on mun rukouksein, valituksein?
    Mun tuomioin jo lähtemättömäks'
    On sallimuksen vaskitauluun vuoltu.
    Mit' etsin, toiveksin, mit' anelen?
    Mitä saada voin, mit enää menettää?
    Ei! korppikotkaa ijankaikkisesti
    Sydämmelläin mä syötän kuin Prometheys.
    Parantumatta särkymättä olentoin
    Kehräävä ain' on omia tuskiansa,
    Ja niinkuin ihmiskunnan ilkkuvirttä
    Mua inhoo aurinko ja tähtikatse yön.