Ilia oli kovin hämmästynyt; tuollainen voimattomuuden tunnustus hänen keisarinsa suusta kohtasi häntä ikäänkuin salama kirkkaalta taivaalta. Mutta äkkiä muuttui tuo surun ilme hänen ryppyisissä kasvoissaan, veitikkamainen viekkaus loisti nyt hänen silmistään ja kummallinen hymyily ilmaantui hänen kuihtuneille huulilleen:
"Olkoon kaukana minusta tuottaa rakkaalle, keisarilliselle herralleni mieliharmia muutaman nuorukaisraukan tähden", sanoi hän levollisena, "sallikaa minulle vaan yksi ainoa kysymys, Sire. Ettekö usko, että tuo ylpeä herra ruhtinas pikkuisen antaisi perään, jos hänestä näytettäisiin toteen asia, joka olisi suorassa ristiriidassa sen näennäisesti uskollisen ja nöyrän mielialan kanssa, jonka hän joka päivä tuo keisarillensa näkyviin?"
"Minä en ymmärrä puheesi tarkoitusta", vastasi Aleksanteri, "selitä ajatuksesi selvemmin."
"Sitä en voi, sitä en uskalla, armollisin Keisari", väitti vanha halliparta, "ensin täytyy minun olla varma asiastani. Olenhan minä ainoastaan ihminen, joka voipi erehtyä, jonka epäluulot ehkä osottautuvat kokonansa vääriksi, sentähden pyydän että toistaiseksi saan pitää salaisuuteni omanani."
Ilian salaperäiset puheet olivat sen luontoisia, että ne lisäsivät tsaarin hämmästystä ja kummeksumista; mutta kun hän tunsi vanhan miehen itsepäisyyden ja jo edeltäkäsin tiesi, ettei tällä hetkellä voinut hänen suustaan saada sen enempää lähtemään, jätti hän kyselyt sikseen ja mukautuen vanhuksen ajatuksen juoksuun antoi hän seuraavan vastauksen:
"Jos voit saada minua vakuutetuksi jostakin ruhtinaan syyllisyydestä, niin jätät minulle tietysti keinon käsiini, jonka voin käyttää suosikkisi hyväksi, mutta minä olen vakuutettu, että minun muuten niin älykäs Ilia isäni tällä kertaa on eksynyt metsätielle. Ruhtinas Shestokow olkoon hirmuvaltias maa-orjiansa kohtaan, olkoon myös niiu, ettei hänen sydämmensä tunne lähimmäinen rakkautta, sen minä voin myöntää, — mutta keisarillensa on hän uskollinen ja pitää hänen puoltansa, sen minä tiedän ja siitä on minulla paraimmat todistukset."
"Niinkuin sanottu", vastasi vanha isä hymyillen, "voin kyllä erehtyä. Minun korkea keisarillinen herrani on aina osoittautunut armolliseksi minua kohtaan, saanen tässäkin tapauksessa luottaa hänen hyvyyteensä."
Aleksanteri katsoi kysyvänä puhujaan ja antoi hänelle merkin jatkaa.
"Raha on se taikakalu, joka on niin monta kielenkahletta irroittanut ja niin monelta salaisuudelta peitteen paljastanut. Vanha Ilia tarvitsee tämän välikappaleen, jos hän tahtoo saavuttaa tarkoituksensa. Mutta minun keisarillinen herrani, hänellä ei ole mitään, hän on niin köyhä kuin kirkkorotta, hän ei ole elämänsä päivinä säästänyt, kun hän toivoi voivansa tulla toimeen ilman kullatta. Mutta nyt hän tarvitsee tuota mammonaa. Mistä päästä hän nyt alkaisi, saavuttaaksensa tätä taikakalua?"
Vanhan taaton kasvot loistivat niin viekkaina ja hänen silmänsä olivat niin vilpittöminä luodut tsaariin, ettei tämä voinut nauruansa hillitä.
"Oi sinä köyhä raukka", huusi Aleksanteri iloisesti, "sinä et tiedä mitään keinoa ja sentähden et voikaan pistää ahjoon oikeata rautaa. Oi, oi, sinun pitää yöt päivät arvella, ajatella, mistä löytäisit sen rikkaan miehen, joka sinua voisi auttaa tästä ahdinkotilasta."
"Se onkin vaikeata, Sire", nyökäytti veitikka vastaukseksi kääntäen harmaata päätänsä kallelleen, "Minä olen kuitenkin iloinen, että minulla on niin hyvä neuvonantaja kuin minun keisarillinen herrani."
"Oikein", keskeytti Aleksanteri nauraen, "ja että tämä neuvonantaja samalla myös omistaa sen taikakalun ja sinä ainoastaan tarvitset mainita sen määrän suuruuden, jonka tarpeessa olet."
"Meidän onkin tässä tekeminen vaikeasti sairastuneen kanssa", arveli koiranhammas silittäen pitkää, valkeata partaansa, "hän sietää oikein suuren rohtopullon kultavettä, ennenkuin hän jaksaa avata suunsa."
"Mitä sinä sanotkaan! Me tahdomme ensiksi alkaa pienellä rohtopullolla, ja kun sairas on tyhjentänyt sen saamatta takaisin puhelahjaansa, niin tule taas noutamaan uusia lääkkeitä."
Tätä sanoessaan avasi hyväntahtoinen hallitsija kirjoituspöydällänsä olevan rahalippaan ja antoi ilosta loistavan Ilian käsiin melkoisen rahakääryn.
"Tuhannet kiitokset, armollisin Keisari", huusi ukko riemusta säihkyvänä. "Onpa kumminkin hyvä kun on apteekkari omassa talossa."
"Nyt toivon minä", vastasi Aleksanteri, "että sinä tohtorina kirjoitatkin oikean lääkelipun."
"Minä uskallan toivoa, että rakas Jumalani itse on sen kuiskannut korviini."
"Hän olkoon aina sinun kanssasi", sanoi tsaari lempeällä äänellä ja ojensi vanhalle Ilialle kätensä suudeltavaksi.
Tuskin oli uskollinen palvelija poistunut, kun salapoliisin päällikkö antoi ilmoittaa itsensä tsaarille.
Hän oli noin viidenkymmenen vuotias pitkä, laiha mies. Hänen harmaitten silmiensä terävä katse kierteli yhä levottomana ympäri ja oli sopusoinnussa hänen kokkanokkansa kanssa, joka alituiseen luuli vainuavansa jotain rikoksellista. Hänen äänensä oli matala, melkeinpä kuiskaava; täänpäiväisessä audienssissa [puheille pääsy] käytti hän vielä heikompaa ääntä, niin että tsaarin piti pyytää häntä puhumaan vähän kovemmin, kun hän parhaalla tahdollansakaan ei voinut häntä ymmärtää.
"Silloin, Sire", vastasi poliisipäällikkö, "olen pakoitettu omaksi eduksenne pyytämään, että käskisitte kamaripalvelijanne ja molemmat lakeijanne minun täällä oloni ajaksi jättämään vierashuoneen. Nämä ihmiset", jatkoi hän kuiskaten, kun hän huomasi Aleksanterin hämmästyksen, "pitävät korvansa juuri nyt tuon oven takana ja kuuntelevat."
"Minä voin sitä tuskin uskoa", väitti tsaari vastaan. "Kamaripalvelijasta tiedän aivan varmaan, että hän on uskollisesti minuun kiintynyt."
"Suvaitkaa, Sire, minun teille käytännöllisesti osoittaa väitteeni todenperäisyyden", jatkoi korkea virkamies säälivällä hymyilyllä ja sulki hiljaa oven, jonka hän kohta sen perästä rajusti sysäsi selälleen auki.
Tsaari kuuli puoleksi tukahutetuita tuskanhuutoja, kuuli ihmisen lankeevan maahan ja askelien kopinaa, jotka nopeasti poistuivat. Kun hän vihastuneena riensi vierushuoneesen, pitelivät siellä olevat palvelijat jokikinen kädellään nenäänsä. Kun ovea oli niin rajusti aukaistu, olivat he saaneet aika sysäyksiä. Keisari antoi käskyn kuuntelijoille jättämään huoneen, jonka tehtyä hän omakätisesti sulki vierashuoneen oven.
Työhuoneesensa palattua lausui hänelle poliisipäällikkö:
"Teidän kamaripalvelijanne, Sire, on ruhtinas Shlebnikowin lahjoma, ja molemmat lakeijanne vakoilevat kreivi Trubetskoin ja herra Potuginin puolesta."
"Siis vakoojien ympäröimänä!" huokaili Aleksanteri laskeutuen uudelleen istumaan nojatuoliin kirjoituspöytänsä ääreen. "Kun myöskin tämä kamaripalvelija minut pettää, jonka vilpittömyydestä olin vakuutettu, niin ei ole minulla enää uskallusta tiedustellakaan muitten palvelijoitteni uskollisuutta; — ehkä on vielä sekin helmi väärä, jonka minä…"
"Teidän Majesteettinne tarkoittaa vanhaa Iliaa?" keskeytti nopeasti salapoliisin päällikkö. "Hänen sydämmessänsä ei asu petosta, hänen uskollisuutensa on vankka kuin kallio."
Aleksanteri pani kätensä rinnoillensa ja helpoituksen huokaus pääsi hänen povestansa, sillä viimeinenkin luottamus olisi kadonnut, jos isä Ilia myöskin olisi petolliseksi havaittu.
Poliisipäällikkö alkoi nyt esityksensä, jossa hän tsaarille selvimmällä tavalla näytti toteen, että valtakunnan korkeimmissa aatelispiireissä löytyi häntä vastaan salainen liitto, jonka jäsenet olivat tehneet pyhän lupauksen vastustaa niitä keisarin parannuspuuhia, jotka koskivat maa-orjuuden lakkauttamista, eivätkä aikoneet antaa peloitella itseänsä millään, vaan pyrkiä jäykästi tarkoituksiensa perille.
"Olen pahoillani", päätti poliisipäällikkö tiedonantonsa, "että olen pakoitettu kipeästi koskettelemaan Teidän Majesteettinne jaloa sydäntä ilmoittamalla senkin tosiasian, että liittoutuneilla on mielessä sysätä Teidän Majesteettinne valtaistuimelta eikä edes säästää teidän henkeänne, jos te vastustaisitte maa-orjien jättämistä nykyiseen tilaansa."
Aleksanteri vimmastui. Hän tosin tiesi, että hänen valtakuntansa bojaarit eivät tahtoneet tietää mitään maa-orjuuden lakkauttamisesta, mutta että he vastarinnassaan ja ylpeydessään niin pitkälle menisivät, että he tekisivät väkivaltaa keisarinsa henkeä vastaan, sitä hän ei ollut pitänyt mahdollisena.
"Rauhoittukaa Teidän Majesteettinne", lohdutti salapoliisin päällikkö, "minun asiamieheni ovat sillä tavalla kietoneet salaliittolaisten asiat, etteivät he voi yrittääkään mitään, josta emme aikanansa voi tietoa saada; ennenkuin he siis ehtivät käydä toteuttamaan rikollisia aikeitansa, olemme jo ennättäneet saada teidän persoonanne hyviin turviin."
"Oi, minä en pelkää ketään", huusi Aleksanteri, "ainoastaan tunto omata alamaisia, jotka teeskentelevät uskollisuutta ja taipuvaisuutta, mutta salaa vastustavat kaikkia hyviä aikeita, näyttää minusta hirveältä ja todellakin minä en voi kiittää taivasta siitä, että hän on tehnyt minut näitten viheliäisien herraksi."
"Älkää puhuko niin Teidän Majesteettinne", vastasi poliisipäällikkö rauhoittaen. "Ajatelkaa kumminkin että teidän alamaisienne joukossa myöskin on sellaisia, jotka uskollisina pysyvät kiinni keisarissa ja valtakunnassa ja tuntevat itsensä onnellisiksi siinä ajatuksessa, että heillä on jalo ruhtinas, joka tarkoittaa kansan parasta."
"Minä kiitän teitä näistä lohdullisista sanoista", vastasi Aleksanteri tarttuen uskollisen virkamiehensä käteen, "se on tänä hetkenä tehnyt minuun kaksinkertaisesti hyvän vaikutuksen. Onko teidän tiedossanne kaikkien salaliittolaisten nimet?"
"Vielä puuttuu minulta muutamia, etupäässä sen, joka mahtanee olla tämän salaliiton johtaja, kumminkin arvelen pian voivani esittää teille täydellisen luettelon."
"Te ette ansaitse sillä ainoastaan keisarinne, mutta myöskin sorretun kansan kiitollisuuden. Tänään tahtoisin vielä pyytää teiltä jotakin, Tehkää hyvin, hankkikaa salaa tietoja muutamasta herra Jerupkowista, joka hiljakkoin on palannut ulkomailta; minulla olisi suuri mielihalu saada tietoja tästä miehestä."
"Kyllä, Teidän Majesteettinne", vastasi poliisipäällikkö kumartaen, "ensi käynnilläni tahdon teille jättää nämät tiedot."
"Ja sitte vielä jotakin", huusi keisari poliisipäällikön jälkeen, kun tämä jo oli saapunut vierashuoneeseen. "Eikö olisi parempi tehdä pikainen loppu tuosta ilmisaamastanne salaliitosta ja vangita kaikki tähän asti tietyiksi tulleet salaliittolaiset?"
"Siihen puuttuu meiltä laillisia perusteita, Majesteetti", sanoi virkamies olkapäitänsä kohennellen, "salaliittolaiset eivät vielä ole tehneet itseään syypääksi mihinkään rikokseen ja kieltäisivät kaikki jos me nyt asettaisimme heidät syytteen alaisiksi."
"Siis täytyy minun odottaa kärsivällisesti siksi, kunnes kaikki on liian myöhäistä?"
"Oi, ei Teidän Majesteettinne, niin kauas se ei suinkaan tule menemään. Minun pyrintöni tulee olemaan saada käsiini joku heidän kirjoituksiaan, ja kun meillä kerran on tämä todistuskappale, voimme heti alkaa oikeudenkäynnin liittoutuneita vastaan. Siksi täytyy meidän kumminkin pysyä kärsivällisinä."
Poliisipäällikkö kumartui ja avasi etuhuoneen oven, jonka jälkeen kamaripalvelija ja nuo kaksi lakeijaa nenät turvoksissa palasivat. Tämä kelpo kolmiliitto sai vielä samana päivänä eronsa salaiseksi kiukuksi bojaareille, joitten palkkalaisina he olivat olleet, ja jotka juuri kuuluivatkin siihen seurueeseen, joka oli liittynyt tsaaria vastaan.
Keisari Aleksanterin mieltä alkoi raskas synkkämielisyys painaa. Jalo, lämminsydämminen ja ylevämielinen hallitsija, joka aina rakkaudella oli kohdellut koko ihmiskuntaa, havaitsi nyt olevansa siinä tilassa ja tehneen sen kokemuksen, ettei hän kehenkään voinut luottaa, vaan oli pakoitettu pitämään kaikki äärettömät surunsa ja huolensa omassa sydämmessään, ja alamaisiansa paimentansa vihaavana laumana, jota rautaisella valtikkaalla piti hallita, muuten oli mahdotonta suojella keisaria ja valtakuntaa heidän tikariansa vastaan ja turvata valtiolle levollisuus ja rauha.
IV
Kätkössä.
Taas suli lumi kedoilta; luonto ja ihmiset katselivat toivoa täynnä parempaa vuoden aikaa kohti. Poikkeuksen tästä teki ainoastaan maa-orjien kurja ihmisluokka, joka oli asetettu ulkopuolelle elämää ja väliäpitämättä katseli miten vuodenajat vyöryivät heidän ohitsensa.
Kukapa tuntisi tuossa laihassa ihmisolennossa, jonka ruumista verhoaa karkeimmasta piikkokankaasta tehdyt housut ja paita, tuon ennen niin vireän ja vilkkaan Iivanan? Kukapa voisi muistellakaan tuota leikillistä nuorukaista, nähdessään edessään tuon jäykän, juron näköisen nuoren miehen, joka tuolla vainiolla astuu auran kurjessa ja jonka jalat ovat käärityt likaisiin rääsyihin ja pistetyt niinivirsuihin.
Auran yli ilmassa visersi leivo riemusäveleitänsä, mutta kyntäjän sydämmen kalmistossa ei kuulunut mitään säveleitä, sillä ainoastaan:
Korkeudessa asuu vapaus
Vaan hauta musta
Ei hengi puhtaan ilman tuulahdusta
Karhi vierii raastaen tantereen yli. Se on tehty toisiinsa liitetyistä kuusipuun lautasista, joitten toiselle puolelle oksat ovat jätetyt ikäänkuin karhin hampaiksi. Ettei se vaan hyppelehtäisi peiton ylitse, on Iivana pannut kiviä painoksi.
Näihin peltoihin rajoittuvilla vainioilla vallitsee riemu ja ilomielisyys. Siellä ovat Jerupkowin onnelliset talonpojat työssään, he käyttävät kylvö- jä kyntökoneita, jotka toimittavat raskaamman työn. Kateuden tunne herää Iivanan ja hänen kärsimyskumppaniensa rinnoissa, kumminkaan eivät he uskalla kuin salavihkaa luoda katseensa noihin onnellisiin, koska vouti ja solmupiiskalla varustettu kaitsija heitä silmällä pitävät.
Kun sitte raskas peltotyö on toimitettu, ja ruhtinaan maa-orjat palaavat kartanoon savusta mustuneisiin huoneisiin, joissa kussakin kaksitoista henkeä yhdessä asuu, niin ei heitä odota mikään makuisa, ravitseva ateria. Ruokana on kesäisin ainoastaan kylmää "kvassia", (jauhoista hapatettua vesiliuotusta) siihen annos leipää ja viheriätä sipulia, jota vastoin talvella annetaan lakkaamatta hapankaalia, joka on valmistettu hienoksi hakatusta kaalista rasvan kanssa. Rasvan asemesta käytetään paastoaikana liinaöljyä. Yhteinen ateria syödään kumoon kaadettujen veneitten päällä ja muutamat näistä kurjista istuvat paljaalla tantereella. Mitään maljaa ei aseteta pöytään, niin pitkälle ei ylellisyys ulotu, lusikkaruokaa syödään vaan puutikuilla sankoista, joista äskettäin karjaa juotettiin.
Voitiinko näitä ihmisraukkoja moittia, jos he paloviinan nauttimisella koettelivat hankkia itsellensä unhotusta kärsimyksissään? Voitiinko Iivanalle lukea viaksi, että hän aina ikävällä odotti sitä hetkeä, jolloin hän saisi laskeutua nukkumaan?
Uni yksin voi hänet saada unhottamaan viheliäisen olemassa olonsa, ja unessakin se häntä ahdisti. Harvoin hän näki itsensä asetetuksi siihen onnelliseen aikaan, jolloin hän oleskeli ruhtinaan talossa, jolloin hän oli saanut oppia, jolloin hän oli ollut iloinen, onnellinen poika ja sittemmin nuorukainen. Hän oli täydellisesti käynyt läpi lukion, osasi lukea kreikkalaisia ja roomalaisia klassikoita, vaan huolimatta kaikista tiedoistaan ja taidoistaan, täytyi hänen nyt toimittaa tavallisen talonpojan halvat tehtävät ja kärsiä oikkuja kurittajiltansa, jotka eivät edes osanneet lukea lausettakaan omalla äidinkielellänsä. Ainoastaan harvoin lankesi joku valonsäde hänen kurjaan oloonsa; kuitenkin sattui se kerran eräänä sunnuntai-iltana, kun vouti oli matkustanut lähimpään kaupunkiin. Silloin uskalsi Iivana noudattaa herra Jerupkowin kutsumusta ja pujahtaa hänen linnaansa, Tämä jalomielinen mies tarjosi onnettomalle nuorukaiselle sekä aineellista että henkistä ravintoa, vei hänet kirjastohuoneesensa, tarkoittaen sillä muistuttaa ettei Iivana jälleen unhottaisi, mitä hän onnellisina päivinä oli oppinut, sillä hän ei vieläkään luopunut toivosta voida päästää nuorukainen kahleistansa.
Nuoren ystävämme yksitoikkoiseen elämään, tuli äkkiä odottamaton muutos, vaikka vähemmin toivottu. Ruhtinas Platon Shestokow tuli herra Gladkoin seuraamana kartanolleen, salaiseksi harmiksi voudille, joka ei ollut tätä käyntiä odottanut. Hänen tilikirjansa eivät olleet toivotussa järjestyksessä ja hänen täytyi tyvenellä mielellä ottaa vastaan melkoisen ankarat nuhteet, ja olla iloinen, että hän pääsi tällä kertaa niinkin vähällä.
Ruhtinaalla oli vähemmin ollut tarkoituksena äkkiä hämmästyttää voutiansa, vaikka hän kyllä tunsi tämän epärehellisyyden, — sellaiset toimimiehet kun näet yleensä Venäjällä ovat joko enemmän tai vähemmän petollista joukkiota —; Shestokow'in käynti tilallansa tarkoitti paljon enemmän Iivanaa. Mutta jos joku nyt arvelee, että Shestokowin sydämmessä lempeämmät tunteet olivat päässeet valtaansa, jos joku nyt uskoo, että sääliväisyys oli tuonut suuren herran nuorukaisen läheisyyteen, se erehtyy suuresti. Ruhtinasta oli ainoastaan uteliaisuus ajanut tiluksilleen; hän tahtoi persoonallisesti tulla vakuutetuksi, miten hänen entinen suosikkinsa kantoi nykyisen kohtalonsa. Vieläpä toivoi hän saada tietoja, mille asteelle Jerupkowin talonpoikien emansipationi (maa-orjuudesta päästäminen) oli ehtinyt, ja mikä vaikutus hänen sisarensa pojan menestyksellä oli ollut hänen omiin maa-orjiinsa. Herra Gladkoin kautta oli hän saanut tietää, että Jerupkow oli kääntynyt hallituksen puoleen anomuksella, että se antaisi voimakasta apuansa hänen aikomukselleen vapauttaa tiluksensa maa-orjat, ja vaikka vastuu vielä viipyikin, voitiin suostumus tähän jo ennakolta arvata.
Ruhtinas Shestokow näki hyväksi jäädä tiluksilleen odottamaan tämän asian toimeenpanoa voidaksensa läsnäolollansa tukahuttaa kenties tapahtuvan kapinan talonpoikiensa puolelta, sillä mahdollisuus oli kyllä lähellä, että Jerupkowin vapauden julistus täyttäisi ruhtinaan alamaisten mielet kateudella ja tyytymättömyydellä, sekä voisi antaa aihetta ilmi kapinaan. Ei voinut kieltää että jotain oli olemassa ikäänkuin ilmassa — jotain painostavan kuumuuden tapaista. Herra Jerupkowin kautta olivat seudun kaikki talonpojat saaneet tietää, että tsaari Aleksanterilla oli jalo aikomus lakkauttaa maa-orjuus. Entisen nöyryyden sijaan ilmeni talonpojissa julkinen uhkamielisyys ja nyreä mieliala, joka ei enää niin paljon solmupiiskaakaan pelännyt kuin ennen. Muutamista kartanoista saapui tietoja, että maa-orjia oli karannut. Eräässä 21 virstan päässä olevassa metsässä asuskeli monta sataa sellaista karkulaista, jotka oikein hurjalla rohkeudella puolustivat vapauttansa ja öisin tekivät ryöstöretkiä läheisiin kartanoihin hankkiaksensa ravintoaineita. Tilusten omistajat olivat tosin kääntyneet Pietariin pyynnöllä saada sotamiehiä avuksi, mutta vielä tähän saakka ei ollut ainoatakaan sotamiestä saapunut.
Kaikki tämä vaikutti, että ruhtinaan muutenkin ei juuri kovin hyvä mieliala yhä paheni. Hän oli vakavasti päättänyt näyttää talonpojilleen, että heillä oli herra, ja rangaista jok'ainoa tottelemattomuus mitä kovimmalla ja ankarimmalla tavalla, huolimatta ispravnikan ja stanovoin [näin kutsutaan paikallispoliisin molemmat toimimiehet piirikunnissa] vastaväitteistä ja varoituksista. Molemmat herrat olivat juuri nyt linnassa ja esittelivät ruhtinaalle asioitten nykyistä asemaa.
"Meille on eilen", lausui ispravnikka, "saapunut pääkaupungista virallinen kirjoitus, jonka sisällys on tehnyt meidät hyvin levottomiksi."
"Hyvin levottomiksi", toisti stanovoi ikäänkuin korkeamman virkaveljensä kaikuna.
"Kun meidän herraamme ja keisariamme on bojaarien puolelta kohdannut vastustus maa-orjuuden lakkauttamisessa, niin on hän ukaassissa [keisarillinen käskykirje Venäjällä] määrännyt että kaksisataatuhatta talonpoikaa on siirrettävä hänen yksityisomaisuudekseen. Teidän ylhäisyydellänne yksin on sataviisikymmentä kruunun käytettäviksi tarjottavana, ja meillä on käsky pyytää teitä määräämään ostohinta."
"Niin määräämään", kuului kaiku stanovoin huulilta.
Shestokow polki jalkaa vihoissaan.
"Hienosti suunniteltu", huusi hän vaivaloisesti hilliten vihaansa, "jos tämä hanke vaan kestää kymmenen vuotta, niin ovat kaikki Venäjän talonpojat keisarin omaisuutta, ja hän tietysti päästää heidät vapaiksi."
"Sillä tavalla", väitti herra Gladkoi harmistuneena vastaan, "ei suinkaan tarvitse edes bojaarien myönnytystä."
"No niin", vastasi ruhtinas ja hänen silmänsä säihkyivät ilkkuen, "onneksi ei ole vielä tullut kaikkien päivien ilta. Onko teillä vielä jotain minulle sanottavaa, herra ispravnikka?"
"Mielet ovat kuohuksissa ja nousevat vielä enemmän kuohuksiin, niinpian kun ukaassi tulee heidän tietoonsa. Olisi sentähden suotavaa että herrat kartanonomistajat ensiksi vähemmän ankarasti kohtelisivat maa-orjiansa; toinen tarkoitus käynnillämme onkin ollut pyytää teidän ylhäisyyttänne niin tekemään. Olkaa vaan varoillanne!"
"Niin varoillanne", toisti kaiku.
"Kuolema ja kirous! mitä minulla siis on pelättävää", huusi ruhtinas, "minun maa-orjani ovat aisoihinsa tottuneet. En neuvoisi ketään nousemaan kapinaan, sillä ensimäinen, joka liikahtaa, saa maksaa muittenkin puolesta."
"Ja kumminkin uskallan huomauttaa", alkoi ispravnikka uudelleen, "että päivä päivältä käypi yhä vaikeammaksi rangaista maa-orjia oman täysivaltaisuutensa perusteella; valtio koettaa tässä suhteessa yhä enemmän rajoittaa aateliston valtaa."
"Niin rajoittaa", nyökäytti stanovoi nostaen etusormensa koholle.
"Mutta minä sanon", jyrisi Shestokow, "että valtio ei voi eikä tarvitse sitä tehdä. Me elätämme itse joukkomme, meidän täytyy myös itse saada rangaista sitä silloin, kun se ei täytä velvollisuuksiansa. Oikeus ohjata heitä on ainoastaan meidän!"
Puhelun keskeytti vouti, joka nyt astui huoneesen, pani juhlallisesti käden rinnallensa ja jäi alamaisuuden merkiksi seisomaan ovelle.
"Mikä on asiana?" kysyi Shestokow, "onko jotain tapahtunut?"
"Väki on tunti sitte palannut työstään", ilmoitti vouti, "mutta Iivana on lähtenyt isänsä pellolle siellä työtä tehdäkseen, vaikka se on häneltä monta kertaa kielletty."
"Vai niinkö", virkkoi ruhtinas Shestokow pannen käsivartensa ristiin, "alkavatko jo pojassa hänen mestarinsa Jerupkowin kapinalliset opit vaikuttaa? No hyvä, me tahdomme vähän oi'aista hänen tottelemattomuuttansa. Tuotakoon hän heti tänne ja annettakoon hänen maistaa solmupiiskaa meidän läsnäollessa."
Vouti tahtoi lähteä ulos, mutta ispravnikka antoi hänelle merkin jäädä.
"Ajatelkaa, Teidän Ylhäisyytenne, minun varoituksiani", muistutti virkamies Shestokowia, joka vihoissaan astui edes ja takaisin. "Hetki olisi pahasti valittu."
"Eikö mitä", huusi Shestokow, uhkamielisenä, "minä tahdon teille näyttää, että meillä on oikeus ruoskia sitä, joka on osoittanut tottelemattomuutta."
"Sen minä kyllä myönnän", lausui ispravnikka, "Teidän Ylhäisyytenne on nähtävästi minua väärin käsittänyt; minä tahdoin vaan tällä hetkellä pyytää teitä käyttämään lempeyttä, ja minä pyydän teitä vielä kerran peruuttamaan käskynne."
"Mies ja solmupiiska tänne!" huusi Shestokow niin jyrisevällä äänellä, että vouti pelästyneenä juoksi ulos.
Molemmat poliisivirkamiehet poistuivat olkapäitänsä kohotellen, sillä välin kuin ruhtinas astui erään pihanpuolisen ikkunaa ääreen ja sytytti merivahapiippunsa. Rajut värähdykset hänen kasvoissaan osoittivat, että hänen levollisuutensa oli näennäinen. Hän seurasi tarkkaan tapahtumia pihalla ja näki voudin muutamien kaitsijoiden kanssa rientävän mökille, jossa vanha Andreas asui, ja jonka vieressä se peltotilkku oli, jonka hän oli vuokrannut.
Muutaman ajan kuluttua palasi vouti takaisin. Oikeassa kädessä oli hänellä kyllä solmupiiska, mutta Iivana ei ollut hänen seurassaan, vieläpä ilmoitti hän raivosta värisevälle ruhtinaalle, että poika oli pötkinyt pakoon, mutta että kaitsijat ajoivat häntä takaa.
"Sen koiran tulee saada ruoskaa niin että hän sen muistaa kaikkina elinpäivinänsä", kirkui Shestokow ja tahtoi vielä lisätä uhkauksia, kun linnan pihaan ajavien vaunujen rätinä herätti hänen huomionsa.
Muutamia hetkiä myöhemmin ilmoitti palvelija, että nadsirateli Markowna oli saapunut ja halusi puhutella barinia, eräästä tärkeästä asiasta.
"Silloin en tahdo häiritä", virkkoi herra Gladkoi ja astui läheiseen huoneesen.
"Te saatte kyllä tietää, mitä sanomia tämä vieras minulle tuopi, rakas parooni", virkkoi Shestokow. "Kun minä en pyydä teitä jäämään tänne, niin tapahtuu se ainoastaan nadsiratelin vuoksi, joka teidän läsnäollessanne ei rohkenisi puhua suutansa puhtaaksi."
"A revoire", nyökkäsi Gladkoi ja poistui ymmärtäväisen näköisenä huoneesta.
Heti sen perästä astui nadsirateli huoneesen. Hänen pölyllä peitetystä puvustansa voitiin aavistaa, millä kiireellä hän oli matkustanut, ja hänen synkän vakavista kasvoista arvasi heti hänen tiedonantonsa tärkeyden.
Kun tavalliset tervehdyspuheet olivat vaihdetut, pyysi ruhtinas vierasta istumaan ja palvelijalle, jonka hän oli kutsunut sisään, antoi hän käskyn tuoda tarjolle virvokkeita, joita Markowna niin vaivaloisen matkan tehtyä kyllä tarvitsi. Ruokaa ja juomaa hän nauttikin mitä parhaimmalla halulla ja merkiksi tyytyväisyydestänsä mauskutteli hän alituiseen kielellänsä.
"Että minä olen tänne matkustanut teidän ylhäisyytenne", alkoi hän vihdoin, "on tapahtunut Teidän oman käskynne johdosta hakea Teidät mistä paikasta hyvänsä, niinpian kuin minulla on tärkeitä tiedonantoja ilmoitettavana. Niin on nyt käynyt."
"Tehkää hyvin ja jättäkää pois kaikki joutavat johdannot ja tulkaa itse asiaan", ärähti Shestokow jokseenkin malttamattomana, "Toivottavasti ette ole lähtenyt matkaan saattaaksenne tietooni uusinta ukaassia, jonka sisällyksen jo tunnen."
"Oi ei", naurahti Markowna mahtavana, "minun tiedonantoni koskevat ainoastaan sen salaisen seuran onnea ja onnettomuutta, jonka johtajana teidän ylhäisyytenne on."
"Asiaan siis", vaati ruhtinas kulmakarvojansa tuimasti rypistellen.
Nadsirateli näki kumminkin hyväksi sitä ennen vielä kerran täyttää lasinsa sillä väkevällä portviinillä, jonka hänen vieraanvarainen isäntänsä oli hänen eteensä asettanut, ja vasta kun hän oli ottanut aika siemauksen ja monta kertaa mauskuttanut kielellänsä, alkoi hän:
"Jo muutamia kuukausia on salapoliisin paällikkö yhtämittaa ollut työssä päästä erään salaliiton perille. Minun virkaveljeni piti monta kertaa käydä hänen luonansa ottamassa vastaan joukon ohjeita. Me saimme tietää, että suurempi osa sen jäsenistä jo oli korkealle herralle tunnetuita."
"Perhana!" huusi Shestokow ja juoksi ylös, mutta nadsirateli pani rauhoittavan kätensä hänen olkapäilleen ja pakoitti istumaan.
"Mutta sen miehen nimi", jatkoi hän, "joka on tämän salaisen seuran päämies, oli hänelle vielä tuntematon, ja antoi hän meidän ymmärtää, että saisimme runsaan palkinnon, jos meille onnistuisi joko saada selville johtajan nimi, tai hankkia hänelle joku kirjoitus, joka olisi liittolaisia sitova ja jättäisi valtiolle todistuskappaleen heidän rikoksellisista aikomuksistansa — niinkuin hän suvaitsi lausua. Virkaveljeni alkoi täydellä innolla työnsä, ja minä voin tätä sitä vähemmin estää, kun siten olisin joutunut epäluulon alaiseksi sekä hänen että päällikkömme silmissä. Hänen vaivansa ovat valitettavasti onnistuneet."
Ruhtinas karkasi toisen kerran ylös tuoliltansa ja hänen kasvonsa osoittivat hämmästystä ja säikähdystä.
Saadaksensa ansionsa tässä asiassa näyttämään suuremmilta, jätti Markowna ruhtinaan vähäksi ajaksi epäselvyyteen poiketen syrjäseikkoihin ja vasta, kan Shestokowin tuskallinen levottomuus oli kohonnut korkeimmilleen, palasi hän jälleen pää-asiaan ja kertoi edelleen.
"Lahjomalla erään palvelijan, joka vähää ennen oli ollut lakeijana talvipalatsissa ja nyt on uskottuna miehenä kreivi Trubetskoin luona, onnistui ylen kiihkeälle virkaveljelleni siepata käsiinsä kirje, jonka kreivi oli kirjoittanut herra Gladkoille, ja jossa myös teidän ylhäisyytenne nimi oli mainittuna."
Shestokow vaipui pelosta hervottomana tuolilleen. Hän sulki silmänsä ja hänen käsivartensa riippuivat raukeina alas. Mutta yhtä pian hän siitä toipui jälleen, vaatien kärsimättömänä nadsiratelia päättämään kertomuksensa.
"Vaikka kirjeessä salaiset kokoukset ja niiden tarkoitukset olivatkin mainittuina, ei teidän nimeänne voitu asettaa mihinkään yhteyteen niitten kanssa; siitä huolimatta näytti minusta kirje vaaralliselta, kun sen sisältö voi olla turmiollinen molemmille mainituille herroille. Onneksi oli meidän päällikkömme poikessa Pietarista, ja kirje jäi siten virkaveljeni talteen, joka säilytti sitä konttoorinsa pöytälaatikossa. Teidän ylhäisyytenne antamilla rahoilla ei minun ollut vaikeata lahjoa hänen kirjuriansa. Tämä toivorikas nuorukainen omistaa sala-avaimen, joka avaa kirjoituspöydän laatikon. Kun meidän korkea-arvoinen päällikkömme palasi Pietariin, ja rakas virkaveljeni syösten tuli konttooriin noutamaan tuota sisältörikasta kirjoitusta, oli se jäljettömiin kadonnut, ja kaikki virkaveljeni tiedustelemiset, raivon ja kiukun purkaukset eivät saaneet sitä jälleen näkyviin — luonnollista, sehän makasi lompakossani."
Näillä sanoilla, jotka tämä kunnon mies lausui riemunaurulla, ojensi hän ruhtinaalle anastetun, vaarallisen kirjeen.
"Te olette kettu", huusi Shestokow hengittäen helpommin, "ja teidän intonne on palkkansa saapa. Mutta jos meillä onneksi onkin kirje jälleen käsissämme, niin jääpi asiantila kumminkin entiselleen, Teidän virkaveljenne tuntee kirjoituksen sisällön ja nimet Trubetskoi ja Gladkoi ovat joutuneet pahaan pulaan. Minun ystävilleni on vaikeata jäädä kotimaahan, elleivät tahdo panna vapauttansa vaaranalaiseksi."
"Sallikaaa minun vastustaa tätä, Teidän Ylhäisyytenne", keskeytti nadsirateli mahtavalla hymyilyllä, "te olisitte aivan oikeassa, jos yhden vieraanmiehen todistus tässä tapauksessa riittäisi. Kirje on kadonnut, siis ei hallituksella ole mitään suoranaista todistusta teidän ystävienne syyllisyydestä. Minun virkaveljeni antaa siitä huolimatta ilmoituksen päällikölle ja mainitsee myös nimet. Hän vetoo silloin minun todistukseeni, koska minäkin olen lukenut kadonneen kirjeeu. Hyvä, minua kutsutaan päällikön luo, ja minä ilmoitan hänelle, etten suinkaan voi vannoa, onko virkaveljeni kertomus oikea. Nimistä Trubetskoi ja Gladkoi en tiedä mitään, en voi parhaalla tahdollanikaan johdattaa niitä mieleeni, minusta tuntuu päinvastoin ikäänkuin toinen nimi olisi ollut" — tässä loi puhuja ruhtinaasen merkillisen katseen — "ollut Jerupkow ja toinen jotain samaan ääneen kuin Gladkoi, mutta ei suinkaan se. Ja siitä seuraa, kiitos meidän venäläiselle lainsäädännöllemme, että on mahdotonta alkaa oikeudenkäynti teidän ylhäisyytenne molempia ystäviä vastaan, mntta — ja nyt, rakas ruhtinas, pankaa tämä tarkoin mieleenne — mutta nyt on minun päällikköni epäluulo kohdistunut teidän sisarenne poikaan, ja kun te vaan tarjootte minulle keinot voida menestyksellä vakuuttaa virkaveljeäni, niin myöntyy hänkin lopullisesti ja vannoo kivenkovaan, että nimi tuossa kirjeessä ei kuulunutkaan niinkuin Trubetskoi, vaan niinkuin Jerupkow. No niin, mitä nyt Teidän Ylhäisyytenne sanoo?"
"Että sinä olet piru itse!" nauroi ruhtinas. "Totisesti, sinun viekkauttasi pitää varoa, onneksi omistan ne keinot, millä voin sinun ystävyytesi sitoa."
"Saavuttaaksemme toivottua tarkoitusta", jatkoi Markowna mielissään, "tulee asia tällä kertaa vaatimaan suurempia uhrauksia, ja kun kiire on tarpeen, olisi syytä niinpian kuin mahdollista varustaa minua tarpeellisilla rahavaroilla, ja antaa minulle lupaa palausmatkallani saada vaihtaa hevosia jokaisella asemalla, niin että minä joutuun jälleen pääsen pääkaupunkiin."
Itsestäänkin on selvä, että Shestokow selitti suostuvansa kaikkeen ja lausui peittelemättä ilonsa siitä, että tuo vihattu Jerupkow saisi sellaisen keiton syödäkseen, joka edeltäpäin arvattuna pitkäksi ajaksi häiritseisi hänen ruuansulatuksensa ja keskeyttäisi hänen vapauttamisaikeensa.
Vielä ei ollut puhelu nadsiratelin kanssa päättynyt, kun vouti tuli ilmoittamaan, että Iivana oli paennut herra Jerupkovin hoviin, ja että tämä kieltäytyi jättämästä poikaa heidän käsiinsä.
Tällainen käänne asioissa oli ruhtinaalle toivottu, sillä hänellä oli nyt riittävä peruste käydä sisarensa pojan kimppuun, ja kun hänellä oli syytä otaksua, että salapoliisin päällikön puoleltakin oikeudenkäynti häntä vastaan avattaisiin, niin aavisti jo Shestokow edeltäpäin, että hän kohta pääsisi irti tästä kiusallisesta naapurista.
Suurimmassa kiireessä päästi hän nadsiratelin luotaan ja käski voudin seuraamaan itseänsä herra Jerupkowin maahoville.
"Hän kieltäytyy täyttämästä teidän ylhäisyytenne pyyntöä", huomautti vouti, "ja pelkäänpä vielä että hän kieltää teiltä pääsyn linnaansa."
"Uskaltakoon vaan!" huusi Shestokow tuimalla katseella. "Kuolema ja kirous. Olisin valmis antamaan vaikka ryöstää typö tyhjäksi koko hänen rosvolinnansa!… Eteenpäin!" komensi hän voutia tarttuen espanjalaiseen ruokokeppiinsä ja pannen hatun päähänsä.
Hän astui niin nopeaan, että vouti tuskin jaksoi häntä seurata eikä hiljentänyt askeleitaan, ennenkuin hän saapui sisarensa pojan kartanolle.
"Missä on herrasi?" ärjäsi hän emännöitsijälle, joka istui penkillä talon edustalla ja leikkeli papuja.
"Täällä", kaikui ääni yläkerroksesta ja ruhtinas huomasi Jerupkowin, joka katseli alas avonaisesta ikkunasta.
"Minulla on kana teidän kanssanne kynimättä", huusi Shestokow vihaisena heittäen tuiman katseen vihattuun sisarensa poikaan.
"Siinä tapauksessa on parasta, jos arvoisa enoni tahtoisi vaivata itseänsä tulemalla tänne ylös luokseni."
"Kuolema ja kirous, sen kyllä teen!" huusi ruhtinas ja ryntäsi rappuja myöten ylös, kiskasten auki huoneen oven, sillä välin kuin Jerupkow levollisena ja arvokkaasti tuli häntä vastaan.
"Tuo roisto Iivana on paennut sinun luoksesi", alkoi Shestokow raivosta vapisevalla äänellä. "Sinun pitää heti paikalla jättää hänet minulle, tai lähetän poliisin niskoillesi!"
"Minä en poliisia pelkää", vastasi Jerupkow järkähtämättömällä levollisuudella. "Iivana parka on antautunut minun suojaani, kun hän pelkää teidän kauheata ankaruuttanne."
"Ja täydellä syyllä — hän on ansainnut solmupiiskaa."
"Ja sittekin hän ei tule sitä saamaan."
"Soo-oh?… Oikeinko totta?" kirisi Shestokow vimmoissaan puristaen nyrkkiään. "Minä olen aina pitänyt sinua puolihulluna, mutta että sinä mielettömyydessäsi menisit niin pitkälle, että haaveksien järjettömiä vapausaatteitasi, vasten oikeutta ja perittyjä tapoja otat suojaasi karanneen maa-orjan, sitä en ole mahdollisena pitänyt."
"Ja kumminkin on se niin", vastasi Jerupkow hymyilyllä, joka pani ruhtinaan oikeaan raivoon.
"Vielä kerran", ähkyi hän, "anna se koira ulos tai minä en lepää ennenkuin saat lähteä Siperiaan."
"Minä olen ilman noita uhkauksiannekin vakuutettu teidän ystävällisestä mielialastanne", kuului Jerupkowin tyyni vastaus. "On kyllä totta, että Iivana parka on teidän maa-orjanne, mutta kaikella hirmuvallallakin on rajansa. Te olette tätä nuorukaista kohdelleet niin kelvottomalla tavalla, että on jokaisen kristityn velvollisuus antaa turvaa tälle turvattomalle. Minulla on se luja vakaumus, että minun menettelyni, joskohta se on vasten voimassa olevaa lakia, kumminkin saavuttaa tsaarin hyväksymisen, kun hän minun suustani saa kuulla nuorukaisen kärsimykset. Nostakaa vaan rauhassa kanne minua vastaan, poikaa minä en jätä teidän käsiinne."
Shestokow nosti uhaten nyrkkinsä sisarensa poikaa vasten ja rynnisti sitten viereisen huoneen ovea vastaan siinä luulossa, että Iivana oli siellä kätkössä. Mutta Jerupkow ennätti ennen häntä ja asettui hänen eteensä sanoen:
"Älkää unhottako että te olette väkivallalla tunkeutunut minun asuntooni ja että minä tulen käyttämään oikeuttani, jos te sokeassa raivossanne vielä edistytte askeleenkaan." Mutta Shestokow ei väistynyt varoituksista, vaan koetteli sysätä sisaren poikansa syrjään, ja kun tämä ei onnistunut, antoi hän hänelle nyrkillänsä iskun. Mutta samassa tuokiossa hän tunsi, miten Jerupkowin voimakkaat kädet tarttuivat häneen kiinni. Tämä kumminkin käytti suurempia voimiansa ainoastaan viedäkseen vihasta puhkuvan sukulaisen ulos ovesta, sulkien oven hänen jälkeensä. Shestokow alkoi ulkona raivota ja pauhata. Järkevä sisaren poika ei voinut muuta kuin sääliväisesti myhäellä näille voimattomille raivon purkauksille. Hän kiiruhti nyt viereiseen huoneeseen, jossa Iivana parka seisoi vavisten ja kuolonkalpeana. Hän heittäytyi Jerupkowin jalkoihin ja huusi sydäntä liikuttavilla sanoilla:
"Oi, herra Jerupkow, älkää jättäkö minua, ruhtinaan raivolla ei enää ole rajoja ja minä tulisin sen uhriksi."
"Rauhoitu, rakas nuorukainen", vastasi jalomielinen mies ystävällisellä hymyllä, "raivotkoon ja kirotkoon ylhäinen herra miten mahtavasti tahansa, sinulle ei hän saa mitään pahaa tehdä. Täällä et sinä kumminkaan kauemmin saa viipyä ja vielä ennenkuin yö saapuu, pitää sulla olla tämä seutu selkäsi takana."
"Oi taivas, minne minun pitää lähteä?" vaikeroi Iivana. "Ruhtinaan miehet tulevat minua takaa ajamaan, saavuttavat minut ja sitte — oi Jumalani — sitte —"
"Uskotko todellakin, että minä jätän tehtäväni puolitekoiseksi ja sinut vaaroille alttiiksi, annan sinun langeta vainoojiesi käsiin? Vielä kerran rauhoitu ja kuule minua."
Hän istahti sohvaan ja veti vielä värisevän Iivanan viereensä,
"Minä olen, niinkuin tiedät, hiljan muutamia päiviä sitte palannut matkoilta", alkoi Jerupkow ystävällisesti vakavalla äänellä. "Sen tarkoitus koski sinua, kun olin tullut vakuutetuksi, mitä runsaita hengen lahjoja taivas oli sinulle suonut, ja sittenkun olin tutkinut, josko sinun tietomääräsi olivat yliopistoon riittäviä, oli ajatukseni yksinänsä suunniteltu sinun vapauttamiseesi kahleistasi. Että minä sitä ensin koetin sovinnollisella tiellä enoni luona, sen tiedät, samoin myös että kaikki minun ponnistukseni olivat turhia. Minun piti sentähden turvautua viekkauteen ja odottaa sopivaa tilaisuutta pelastaa sinut ruhtinaan hirmuvallasta. Se ei voinut tapahtua, joll'ei minulla ollut oikeuden edessä päteviä syitä; onneksi käytit itse tarjoutuvaa tilaisuutta ja pakenit. Hyvä haltijasi johdatti sinut minun talooni. Minulla on Pietarissa hyvä ystävä, s.o. tuttava, joka rahan ja hyvien sanojen edestä tekee mitä hyvänsä. Hänen kauttansa onnistui minun saada sinulle passi ulkomaille, luonnollisesti ei maa-orja Iivanan nimelle, vaan vapaan Ivanovin. Tämä oli matkani tarkoitus ja tässä on passisi."
Hän ojensi hämmästyneelle nuorukaiselle paperin ja jatkoi:
"Sinä matkustat täältä Preussin kaupunkiin Königsbergiin ja menet siellä erään parooni von Wildstedtin luo. Hän on kunnon mies, joka minulta jo on saanut ohjeensa. Hän ei ainoastaan pidä huolta sinun elintarpeistasi, mutta myös siitä että mahdollisimmin lyhyessä ajassa opit saksaa ja voit käydä siellä olevassa yliopistossa. Jätä kaikki muu luottamuksella minun käsiini. Ota tämä lompakko muistiksi minulta. Sen sisältö on sitä laatua, että voit mukavasti matkustaa ja uudessa kotipaikassasi alussa elää ilman huolia. Niinpian kuin alkaa hämärtää, lähtee matkavaununi sinua saattamaan ensimäiselle postiasemalle. Mene nyt minun makuuhuoneeseni; siellä on sinulle uudet, siistit vaatteet, sillä maa-orjan puvun saat ijäksi päiväksi jättää."
Kuumat kyyneleet valuivat Iivanan kasvoille; hän etsi turhaan kiitossanoja, sillä hän tunsi heikkoutensa pukea sydämmensä sisimmät tunteet sanoiksi, ja niin hän ei kyennyt tekemään muuta kuin suudella jalon hyväntekijänsä käsiä ja änkyttää tuon ainoan sanan "kiitos!" tuhansia kertoja.
"Anna olla, hyvä Iivana", sanoi Jerupkow liikutettuna, "tunnenhan minä itseni runsaasti palkituksi sillä ajatuksella, että olen täyttänyt kristillisen velvollisuuden rakastaa lähimäistänsä. Mene nyt poikani ja muuta ulkoasusi, aika kiirehtää."
Tuo hyvä Iivana! Hän oli hurmauksissaan ilosta ja onnellisuudesta, kun hän ovelle astui, mutta äkkiä hän seisahtui; onnen ja ilon ilme hävisi hänen kasvoiltaan.
"Isäni!" huusi hän. "Mitä tulee hyvästä, vanhasta isäraukastani!"
"Hän on kahleisiinsa tottunut", vastasi Jerupkow, "kumminkin tahdon valvoa myös hänenkin parastaan ja tehdä kaikki suojellakseni häntä väkivaltaisuutta vastaan."
Jalomielinen mies tunnusti tosin itselleen, ettei hän tällä kertaa puhunut täyttä totta, ja ettei hänellä ollut voimaa suojella vanhaa Andreasta barinin raakuutta vastaan, mutta hän piti tämän lohdutuksen Iivanalle välttämättömänä, kun nuorukainen muuten, sen mukaan kuin hän hänet tunsi, rakkaudesta isäänsä helposti olisi voinut hyljätä hänelle tarjotun avun. Mutta siten hän rauhoittui, luottaen lujasti hyväntekijänsä sanoihin.
Hämärän tultua läksivät herra Jerupkowin matka-vaunut kartanosta. Ruhtinaan asettamat vartijat olivat kyllä tunkeutuneet aina vaunuille saakka saadaksensa nähdä, kuka sen sisällä istui; kumminkaan eivät he havainneet muita kuin herra Jerupkowin, tämä kun huolellisesti kyllä oli käskenyt seurassaan olevaa Iivanaa konttaamaan istuimen alle ja jäämään siihen epämukavaan asemaan siksi, kunnes oli päästy seudun herraskartanoiden ohitse.
Takaa-ajajat olivat nyt siitä vakavasti vakuutettuna, että Iivana vielä oli nuoren linnanherran talossa, ja olivat kahta vertaa valppaampia, koska ruhtinas oli luvannut suuren palkinnon sille, joka toisi karkulaisen takaisin.
Mutta miten suuria ponnistuksia he tekivätkin nähdäkseen valppautensa palkittuna, oli Iivana kadonnut, ja turhaan odotettuaan matkusti Platon Shestokow vannoen kostoa ja luvaten ei ennen heittävänsä asiaa, kuin tietäisi tuon roiston sisarensa pojan matkalla Siperiaan.
Herra Gladkoin paha omatunto seurasi häntä.
V
Ainoastaan yksi sielu.
Oli kulunut monta vuotta.
Ajan vyöryvä ratas oii temmannut tuhansia ihmishenkiä mukanaan, asettaaksensa niiden sijaan uusia matkailijoita maailman näyttämölle; ihmishenki oli astunut esiin uusilla löydöillä ja keksinnöillä, sanalla sanottu, ei ollut mitään lepoa eikä rauhaa, kaikki pyöri ja kieppui ajan mahtavan rattaan ympäri.
Me sanoimme: ei mitään lepoa eikä rauhaa,… emme kumminkaan lausuneet täyttä totuutta, sillä löytyi kulmakunta maailmassa, jossa ei minkäänlaista edistystä havaittu, ja niin voitiin luulla että ajan pyörä siellä seisoi liikkumatta.
Jalo keisari Aleksanteri oli harrastanut maa-orjuuden lakkauttamista, mutta huolimatta kaikista ponnistuksistaan, ei hän vieläkään ollut päässyt päämääräänsä lähemmäksi; suurin osa hänen bojaareistaan olivat tehneet salaliiton häntä vastaan, salapoliisin päällikkö käytti turhaan kaikkea viisauttaan ja älyään saadakseen ilmi sen johtajat, mutta niinkuin ennenkin seisoi hän neuvotonna tätä salaisuutta vasten, ja ne vähäiset tiedot, mitkä hän ajoittain oli saanut, kääntyivät äkkiä hänen alaisiensa virkamiesten uskottomuuden kautta päinvastaisiksi ja jättivät koko asian vielä sekavammaksi. Trubetskoi ja Gladkoi vedettiin edesvastaukseen, vaan heille onnistui täydellisesti puhdistaa itsensä. He antoivat asialle sellaisen ulkonäön, että olivat viattomasti saaneet kärsiä, olivatpa vielä olevinansa häväistyjä ja syvästi loukatuita. Hallitukselle ei siis jäänyt muuta kuin julkisen anteeksi anomuksen kautta antaa heille toivottu hyvitys. Myöskin herra Jerupkow oli kutsuttu tutkittavaksi, mutta hän oli siitä puhdistanut itsensä niin puhtaaksi kuin päivän valo. Se kanne ainoastaan, jonka ruhtinas Shestokow oli nostanut häntä vastaan, tuotti hänelle harmia, ja joskohta riita-asia venyikin pitkäksi ja kesti yhä vielä tässä luvussa kerrottujen tapahtumien aikana, niin tuo jalo mies ei kumminkaan voinut itseltänsä salata sitä vakaumusta, että hänen vastustajansa vihdoin pääsisi voittajaksi jutussa, ja hän itse maa-orjan vapauttajana lankeaisi rankaisevan oikeuden käsiin.
Venäjän valtakunnassa oli kaikki jäänyt entiselleen, yksin vanhan Ilian ponnistukset näyttää keisarilliselle herrallensa toteen ruhtinas Shestokowin syyllisyyden eivät olleet menestyneet, huolimatta niistä kalleista lääkkeistä, tuosta kallisarvoisesta kultavedestä, jota hän aika ajoin oli keisarilliselta apteekkarilta pyytänyt.
Ainoastaan tuo nuorukainen, joka eleli Venäjän ulkopuolella, tiesi kertoa edistyksestä. Saksan raitis ilmanala oli hänessä saanut ihmeitä aikaan. Entinen elämänrohkeus ja iloisuus sekä hilpeä mieliala olivat palanneet, ja kun näihin kadehdittaviin ominaisuuksiin vielä yhtyi oikein luja ahkeruus, niin tuli tästä Königsbergin ylioppilaasta pian tieteissä vankka mies. Hänen ahkeruutensa ja intonsa tulivatkin kohta palkituiksi, sillä hänen nuoresta ijästään huolimatta oli hän koonnut niin paljon tietoja, että hän jo oli valmis suorittamaan tohtoritutkintonsa. Herra Jerupkow, jonka kanssa hän joka viikko oli kirjeenvaihdossa, oli häntä kehoittanut jäämään Saksaan ja luvannut laajan tuttavapiirinsä avulla hankkia hänelle paikan. Tulevaisuus loisti hänelle ruusunkarvaisessa valossa, erittäin kun hänen suosijansa oli viitannut siihen, ettei hän ennen rauhoittuisi, kuin vanha Andreas saisi yhtyä poikansa kanssa, jota hän niin paljon oli ikävöinnyt. Mutta:
Aurinkokin armahainen
Yöhön yhtyy, vaipuu vainen.
Kunnon Iivanalle ei se tosin kauan ollut paistanut, ja nyt hänen onnensa katosikin niinkuin lyhyt, päivänpaisteinen talvipäivä, jonka yö pian päättää.
Nuori ystävämme oli juuri saanut tohtorikirjansa, kun postinkuljettaja toi hänelle kirjeen, jossa hän tunsi herra Jerupkowin käsialan. Sen sisältö oli lyhyt, mutta Iivanalle hyvinkin tärkeä, hänen hyväntekijänsä näet kirjoitti näin:
Valitettavasti olen pakotettu ilmoittamaan sinulle, että hyvä isäsi on pahasti sairastunut. Lääkäri seisoo neuvotonua hänen tautivuoteensa ääressä ja kuume kiihtyy arveluttavassa määrässä, niin että voidaan pahinta odottaa. Ukko näkyy aavistavan, että hänen elämänsä loppu lähenee; ääretön ikävä saada tavata sinua on herännyt hänen mielessänsä, ja harras toivo vielä kerran nähdä kasvosi on ainoa, mitä hänen huulensa alinomaa sopertavat. Minä en suinkaan peittele tämän yrityksen vaarallisuutta, jos nyt riennät isäsi tautivuoteelle, mutta kun ruhtinas Shestokow ei nyt ole tiluksillaan, ja entinen vouti epäsuosioon joutuneena on toimestansa eroitettu, niin ehkä voisit uskaltaa tämän matkan. Minä jätän myötä- ja vastapuolien punnitsemisen kokonaan mielivaltaasi. Tee niinkuin sydämmesi käskee. Se on ainakin varmaa, että läsnäolosi äärettömän paljon sulostuttaisi vanhan, väsyneen miehen viimeistä hetkeä, jolla eläessään on ollut raskas taakka kannettavana, Jos nyt tullet tai et, minä odotan vannuineni kumminkin lähimmäisellä postiasemalla, kunnes se aika on kulunut, jolloin olisit voinut saapua, — vanha isäsi lähettää sinulle siunauksensa ja minä sydämmellisimmät tervehdykseni.
Sinun parastasi valvova ystäväsi
Milan Jerupkow.
Olisiko mikä kunnon poika tahansa, jonka sydän vähänkään hehkui rakkautta isäänsä, voinut tämän kirjeen luettua vielä horjua? Tosin oli vaara, johon Iivana nyt heittäytyi, suuri, mutta tuo palava, harras toivo vielä kerran nähdä vanhaa isäänsä, niinkuin myös tuo suloinen tunne, että oli täyttänyt kuolevan viimeisen toivomuksen, antoi kaikkien vaarojen, kuinka suuria ne mahtoivat ollakin, näyttää vähäpätöisiltä, ja niin Iivana vielä samana päivänä nousi postivaunuihin, jotka vievät hänet Venäjän rajalle.
Tämä pitkä matka tuntui hänestä ijankaikkisuudelta, ja mitä lähemmäksi hän tuli matkansa päämäärää, sitä valtavammin tykytti hänen sydämmensä, ja kun hän epäillen ja peläten kysyi: "Vieläkö isäni elää, vai eikö?" nosti se hänessä kuumeen.
Vihdoin eräänä myrskyisenä, jääkylmänä joulukuun yönä saapui hän viimeiselle postiasemalle, ja tunsi sinne tultuaan itsensä suljetuksi hyväntekijänsä käsivarsiin, joka hänet painoi rintaansa vasten.
"Tiesinhän että Iivanani tulisi", huusi Jerupkow lempeällä äänellä ja katseli iloisella ylpeydellä entistä maa-orjaa, joka nyt oli varttunut pulskaksi, komeaksi mieheksi. Iivanan arkaan kysymykseen, josko isä vielä eli, vastasi hän myöntäen, mutta lisäsi siihen, että vanhuksen voimat nopeasti vähenivät ja että hän jo oli tunnotonna.
"Isän ja äidin sydän voittaa ruumiinkin raihnaisuuden", lohdutti Jerupkow, "ja huntu, joka sielun pimittää, repiaä, kun rakkaitten lasten ääni kohtaa korvia. Niin tulee sinun kuoleva isäsikin vielä heräämään tuntoonsa, kun astut hänen vuoteensa ääreen ja mainitset hänen nimensä. Mutta aika ja kuolema kiiruhtavat, älkäämme siis hetkeäkään hukatko, — minun vaununi seisovat lähtöön valmiina."
Myrsky se öinen
Raivosi töineen,
Se ulvoen lensi, se riehui ja kiehui
Ja pauhinallaan
Se valtasi maan!
Mutta äärettömän aron ylitse riehui myrsky ja ajoi sinkoilevat lumihöytyvät vasten ajopeliä, jotka tavoittelivat saavuttaa tilusten asuttua piiriä. Usein säikkyivät hevoset ja ajajalla oli suuri vaiva pitää niitä ohjaksissa. Ainoastaan verkkaan voivat vaunut päästä eteenpäin, jota vastoin toisilla vaunuilla, jotka vastakkaiselta suunnalta näkyivät pyrkivän tiluksille, oli paljo helpompi, koska heillä oli myrsky selänpuolella. Ne olivat jo aikoja sitte saapuneet perille, kun Jerupkowin ajopelit vihdoinkin ajoivat kartanon pihaan ja seisattuivat talon rappusien eteen.
Yläkerroksessa paloi yksinäinen kynttilä. Vanha emännöitsijä oli odottanut herraansa ja oli varustanut häntä ja hänen kumppaniansa varten lämmittävän lasin groggia, joka tämän yön kovien rasitusten perästä oli virkistys kumpaisellekin matkustajalle. Ei unhotettu ajajaakaan, sillä hänen hyväntahtoinen herransa ei pitänyt häntä ainoastaan yhtenä hänen "sieluistaan", vaan kanssaihmisenä, jonka pakkasesta jähmettyneelle ruumiille tämä lämmittävä juoma myöskin teki hyvää.
Kun vilu, joka oli pannut tutisemaan luita ja ytimiä myöten, oli voitettu, virkkoi Jerupkow suojatilleen: "Nyt tuonne ukkoraukan mökille."
Molemmat miehet pukeutuivat jälleen turkkeihinsa ja astuivat ulos myrskyiseen yöhön. Vanha emännöitsijä oli tuonut tarjolle salalyhdyn. Jerupkow kumminkin kieltäytyi sitä ottamasta mukaan, ei riehuvan myrskyn vuoksi, joka pian olisi sen puhaltanut sammuksiin, vaan pikemmin varovaisuudesta huomaamatta saapua viholliselle alueelle.
Kun raivokas myrsky jääkylmässä talviyössä ympärillämme pauhaa, kun puitten oksat taittuvat, tuuliviirin huippu rätisten pyörii saranoillaan, kun myrsky raivossaan syöksyy talojen ullakkoseiniä vasten ja uunin piiseissä ulvoo hurjaa, yksinkertaista ulinaansa — silloin me onnelliset ihmislapset emme voi torjua päältämme kauhun tunnetta, kaikellaiset kuvitukset heräävät ikäänkuin kummittelevat aaveet kiihoitetussa mielikuvituksessamme ja tuskan täyttäminä odotamme lähestyvää aamunkoittoa. Mutta kun tähän kamalaan tunteeseen vielä yhtyy tietoisuus siitä, että viikatteella ja tiimalasilla varustettu kuolema on raivoavan myrskyn kumppalina, että hän ulvovan tuulispään ulinassa vartioitsee sitä vuodetta, joka rakkaimpamme kätkee, ja että hän hillitsemättömällä himolla odottaa eron hetkeä — silloin nousee kauhistus ihmissielussa huippuunsa, ja sellaisen yön hirmu kaivautuu ikuisesti pysyväksi muistoksi sydämmiimme.
Niin kävi Iivana parallekin, kun hän Jerupkowin rinnalla saapui siihen rappeutuneeseen majaan, jossa hänen kuoleva isänsä makasi, ja joka myrskylle oli otollinen esine, jota kohtaan se voi raivoansa mielin määrin purkaa. Satoja rakoja oli kaikkea läpi tunkeva vihuri löytänyt, ja näitten läpi hän huusi armahtamatta: "kuole! aika on tullut!" Sen jääkylmä suudelma kohtasi kurjalla vuoteellaan makaavan vanhuksen kuumeesta palavaa otsaa, sen talvinen henkäys pyörrytteli koholle hänen valkoisia hapsiaan, ikäänkuin ne olisivat olleet lumihiutaleita, joita se tahtoi sirottaa kaikkiin ilmansuuntiin.
Ei kukaan valvonut huonon sairaan luona. Yksin hän oli myrskyn seurassa, joka vaan lisäsi hänen houreilujansa. Tultuansa mökkiin riisui Jerupkow turkin päältänsä peittääkseen sillä pientä ikkuna-aukkoa, sillä hänestä oli varovaisinta, ettei se kynttilän valo, jonka Iivana oli sytyttänyt, näkyisi hoviin.
Isä Andreas hengitti raskaasti ja kuumeen houreissa hän pyysi vaikeroiden ottamaan pois rinnoiltansa kiven, joka uhkasi tukahuttaa hänet kuoliaaksi. Kun Iivana alkoi puhua ja täynnä hellyyttä lausui hänen nimensä, alkoi hän kuulleskella. Hänen raskaat silmäluomensa aukenivat ja hän katsoa tuijotti nuoreen mieheen. Hänen silmänsä luonnoton kiilto alkoi väistyä, kun poika uudestaan mainitsi hänen nimensä, hymyily kirkasti kuihtuneita huulia, hän ojensi laihtuneen kätensä ja hänen rinnastansa kohosi syvä huokaus.
"Tunnetko minua, isä?" kuiskasi Iivana, ja kyyneleet uhkasivat tukehuttaa hänen äänensä. Ukko nyökäytti päätään, ja se hymyily, joka nyt asui hänen huulillansa, tuli yhä lempeämmäksi.
"Kuka se sitte on, isä Andreas, joka tuossa vuoteenne ääressä seisoo?" virkkoi Jerupkow tarttuen puheeseen ja astuen samalla lähemmäksi.
"Iivana… rakas!" kuului vastaus.
Silloin lankesi poika alas kovan kuolinvuoteen ääreen, tarttui laihtuneisiin käsiin ja kostutti niitä kyyneleillään ja suudelmillaan.
"Iivana… siunaan!" kuului hiljaa vanhuksen huulilta uudelleen ja hän pani kätensä siunaten poikansa päälle, sillä aikaa kuin hänen huulensa sopersivat kuulumattomia sanoja. Kumminkin ymmärsivät poika ja Jerupkow, että ne olivat sydämmen toivomuksia, joita vanha mies edeltäpäin lähetti sille hyvälle hengelle, jonka istuimen edessä hän pian oli seisova.
Vielä kerran loi isä Andreas lempeän, kirkastuneen katseensa pulskaan, nuoreen mieheen, vielä kerran hän hänelle hymyili ystävällisesti, sitte hän sulki silmänsä ja nukkui. Painajainen ei enää tuntunut taakkana hänen rinnallansa, hänen hengityksensä oli rauhallinen ja hiljainen. Huolimatta siitä suuresta surusta, joka oli kohdannut Iivanan sydäntä, tunsi hän itsensä äärettömästi rauhoitetuksi nähdessään tämän muutoksen, sillä hänen läheisyytensä oli tuottanut kuolevalle vanhukselle takaisin kauan kaivatun rauhan, hänen läsnäolonsa oli sulostuttanut hänen elämänsä viimeisiä hetkiä.
Iivana kumartui hänen ylitsensä. Yhä vienompi ja heikompi oli hengitys, mutta hymyily vanhuksen huulilla pysyi yhä, — vihdoin Iivana ei enää havainnutkaan mitään hengenvetoa, — vanhan miehen sydän seisoi liikkumatta, yksi sielu, jonka ruhtinas Shestokow oli omistanut, oli paennut siihen valtakuntaan, jossa ei mitään maa-orjuutta ole, jossa henki on päässyt vapaaksi kuolevasta verhostaan, jossa herrat ja palvelijat ovat lakanneet olemasta herroja ja palvelijoita, mutta jossa ainoastaan kysytään sielun omaa arvoa.
Iivana tunsi että hänen isänsä oli lähtenyt ja hän vaipui itkien alas kurjalle leposijalle. Hänen nyyhkytyksiinsä sekoittui pauhaavan myrskyn hurjat säveleet, jotka nyt äkkiä täydellä voimalla tunkeutuivat majaan, sillä ovi kiskaistiin äkkiä auki. Monen lyhdyn räikeä hohde valaisi puolipimeää huonetta, valaisi myös samalla Shestokowin ilosta ilkkuvia ja rumia kasvoja, hän kun nyt seisoi keskellä tuota pientä huonetta.
Toinen vuosikymmen yhdeksännettätoista vuosisataa, jota aikaa me lukijoille tässä kertomuksessa kuvailemme, tarjosi Venäjän ylimysluokalle monta etua. Raha se avasi kaikki lukot, murti kaikki teljeet, niin myös jokaisen salaisuuden, kun vaan oikein ymmärsi menetellä. Melkein kaikki kirjeet, jotka menivät ulkomaille tai jotka sieltä tulivat, avattiin postissa, ja kun ruhtinaalla tässäkin virastossa oli mahtava ystävä, niin ei hänelle ollut vaikeata päästä Jerupkowin kirjevaihdon perille. Iivanan olopaikka tuli kohta hänen tietoonsa, mutta se seikka, ettei Preussi jättänyt ulos ketään karannutta orjaa, esti häntä saamasta uudelleen nuorukaista käsiinsä. Tästä esteestä huolimatta ei tämä kostonhimoinen mies luopunut toiveestaan vihdoinkin päästä tarkoituksiensa perille, ja kun häu siis sai tiedon Jerupkowin viimeisestä kirjeestä, päätti hän yllättää Iivanan, joka riensi isänsä kuolinvuoteelle. Se olikin juuri hänen matkavaunuusa, joka saapui tiluksille ennen Jerupkowin ja hänen suojattinsa tuloa. Kaksi muutakin ajopeliä oli myös vähää sen jälkeen saapunut linnan portaille. Niissä olivat herrat Trubetskoi, Gladkoi ja muutamia muita salaliittoon kuuluvia jäseniä, jotka olivat valinneet ruhtinaan kaukaisen maahovin yhtymäpaikakseen, koska sellainen yhtyminen Pietarissa näytti heistä vaaralliselta. Heidän kavalat aikeensa olivat nyt niin pitkälle edistyneet, että he voivat ryhtyä niiden toimeenpanemiseen. Kysymys oli vaan määrätä ohjelma, jonka mukaan tuli toimia. Tämä oli heidän yhtymisensä tarkoituksena maahoviLla. Kun Shestokowin uskottu palvelija ilmoitti Jerupkowin matkavaunujen tulon, teki ruhtinas yölliset vieraansa osallisiksi aikeistaan, ja kun vakoileva palvelija vielä ilmoitti hänelle, että herra Jerupkow Iivanan kanssa oli vanhan Andreaksen majassa, hiipi tämä "kaunis" seurue asianomaiseen paikkaan.
Kun Shestokow oli antanut merkin, sytytettiin mukana tuodut lyhdyt ja ovi avattiin.
Voimme ajatella Jerupkowin hämmästystä, niinkuin myös Iivanan lamauttavaa kauhua. Molemmat tunsivat että heidän tuhonsa hetki oli tullut. Jerupkowista oli näytetty toteen, että hän oli pitänyt yhteyttä paenneen maa-orjan kanssa ja kaikella tavalla häntä auttanut; tämän tarkoituksen voittaminen oli ollut ruhtinaan hartain toivomus, ja nyt hän riemuitsi pauhaten että oli saanut panna tämän yllätyksen toimeen näin monen vieraanmiehen läsnäollessa. Ennen lähtöänsä Pietarista oli hän lähettänyt kutsumuksen ispravnikalle ja stanovoille odottaa hänen tuloansa linnassa. Palvelukseen valmiit virkamiehet olivatkin saapuneet, varsinkin kun he tiesivät että runsas palkkio oli heille siitä varmaan tuleva.
Shestokowin annettua merkin astui ispravnikka esiin, kosketteli yhä vielä hämmästyksissään olevaa Jerupkowia sauvallaan ja lausui arvokkaisuutta tavoittavalla virka-äänellä:
"Tsaarin nimessä vangitsen minä teidät täten ja käsken seuraamaan minua paikkakunnan vankilaan."
Jerupkow koetti tointua, kumminkin vapisi hänen äänensä, kun hän vastasi:
"Ennenkuin minä sen teen, tulee teidän minulle näyttää todistus siitä, että teillä on oikeus minut vangita."
Sanaakaan virkkamatta, pisti ispravnikka kätensä povitaskuun ja toi esiin kuvernementin poliisimestarin allekirjoittaman vangitsemiskäskyn, jonka hän ojensi Jerupkowille. Ruhtinas Shestokow oli ollut kyllin viekas edellyttämään tätä oikeutettua vastaväitettä vihatun sisarensa pojan puolelta ja oli sentähden pitänyt huolta tästä tarpeellisesta asiapaperista.
Ferupkow vaaleni. Hän havaitsi että hän täydellisesti oli vihollisensa vallassa ja että vastarinta oli turha.
Ennenkuin hän seurasi näitä kahta poliisivirkamiestä, lähestyi hän isänsä kuolinvuoteen ääressä polvillaan makaavaa Iivanaa, kumartui alas ja kuiskasi hänelle korvaan:
"Älä uskallustasi kadota, poika parka, Jumala on armollinen, ja huolimatta vastustajamme viekkaudesta auttaa hän meitä määrämme perille."
Iivana puristi hyväntekijänsä kättä vasten sydäntänsä, ja kun Jerupkow poistui, tuntui hänestä, ikäänkuin hänen hyvä haltijansa olisi hänet jättänyt. Se olikin todella niin, sillä Shestokow päästi nyt irralleen luontonsa koko raakuuden, ja astuen itkevän nuorukaisen eteen, antoi hän hänelle iskun rintaan ja tarkastellen hänen pukuaan, huusi hän pilkallisesti:
"Mitä merkitsevät nuo herrasvaatteet, ne eivät kelpaa maa-orjalle. Sinun juhlapukusi on valmiina entisessä asunnossasi ja sinun pitää tuossa paikassa vaihtaa tuo keikaripuku säkkikangashousuihin ja paitaan sekä pukeutua lammasnahkaturkkiin, tai saat maistaa solmupiiskaa; meillä on kohta sananen keskenämme vaihdettava, sinä karannut heittiö! Tahdon sinua opettaa karkaamaan herrasi luota. Huomisaamuna puhumme enemmän keskenämme. Nyt — pois, mars!"
Hän osoitti mahtipontisesti ovea.
Vapiseva Iivana kohotti katseensa häneen, vaan kauhistuneena hän vetäytyi takaisin, — mutta vaikka hän näkikin ruhtinaan tuimat ilosta ja kostonhimosta vääntyneet ja punottavat kasvot, niin uskalsi hän kumminkin kohottaa rukoillen kätensä ja nöyrästi lausua:
"Osoittakaa laupeutta, Teidän Ylhäisyytenne, antakaa miuuu valvoa ainakin tämä yö isäni ruumiin ääressä, minä tahdon sitte mukautua välttämättömään kohtalooni."
"Hahaha, arveleeko poika yhä edelleen olevansa ylioppilas?" huusi Shestokow pistävällä ivalla. "Valvoa isänsä ruumiin ääressä, ikäänkuin hän olisi ollut säätyhenkilö! Me tahdomme vapauttaa sinut siitä lapsellisesta velvollisuudestasi, poika, ja tuon raadon annamme vielä tänä yönä kuopata. Tuo", sanoi hän kääntyen nauravan ympäristön puoleen, "on minulle jo kylliksi rahoja maksanut, minun on pitänyt häntä elättää viimeisen vuoden, vaikkei hän ole voinut toimittaa vähintäkään työtä. Minä olen iloinen, että olen hänestä päässyt, vaikka minun isäni kerran hänestä maksoi sievoisen summan ruplia. Ruumis kuoppaan!"
Sillä välin kun pari dvornikkaa (talonrenkiä), jotka olivat kantaneet lyhtyä, tarttui vanhan Andreaksen hengettömään, mutta vielä lämpimään ruumiiseen käsiksi, kiskoi petomainen Shestokow tuskasta voimattoman Iivanan ylös, työnsi hänet edellään ulos mökistä, pihan yli, herraskartanoon asti. Sinne tultua jätti hän hänet kahdelle kaitsijalle ja lisäsi vielä uhkauksen:
"Miehet, te vastaatte minulle hänestä!… Voi teitä, jos hän karkaa! Minä annan teitä pieksää niin, että henki lähtee. Te tunnette minut ja tiedätte että pysyn sanoissani!"
"Me tahdomme häntä vartioida, isä rakas", vastasi toinen kaitsija ikeniänsä irvistellen, "aivan kuin olisi hän tsaari itse."
Tämä vastaus herätti ruhtinaan mielisuosion, hän nyykähytti armollisesti päätään ja läksi sitte ystävineen lämmitettyyn vierashuoneesen, jossa katetulla pöydällä valituimmat herkulliset ruuat ja juomat jo odottivat.
"Tuollainen liikunta tuottaa oivallisen ruokahalun", naurahti herra Gladkoi ja istui tyytyväisenä pöytään, jonka perästä muut noudattivat hänen esimerkkiänsä. Sittenkun jalosukuiset herrat olivat tyydyttäneet ruokahalunsa, rupesivat he neuvottelemaan siivoista tuumistansa. Luonnollisesti juotiin tässä tilaisuudessa paljon viiniä eikä kukaan ajatellutkaan enää tämän yön kauheata näytelmää, itse Jerupkow ja Iivanakin joutuivat unhotuksiin, sillä nyt oli kysymys tärkeämmistä asioista!