VI
Ilian kultavesi.
Joskohta myrsky yhä vieläkin pauhaa, ja lumihiutuset milliardittain putoavat maahan, ikäänkuin ne tahtoisivat niin kauan kutoa tätä talvista hikiliinaa, kunnes koko maa makaisi haudattuna sen alla, täytyy meidän kumminkin tehdä se pyyntö ystävälliselle lukijalle, että hän lumesta ja myrskystä huolimatta taivaltaisi meidän seurassamme tuon pitkän, vaivalloisen tien Pietariin, sillä juuri tämä yö on rikas tapahtumista, jotka meidän kertomuksellemme ovat tärkeät.
Lähellä Nevajokea, aivan talvipalatsin likimmäisessä läheisyydessä juoksee säteenmuotoisina kolme oikosuoraa katua, joista yhdellä on nimi Newskii-Prospekt. Koko pietarilainen elämä keskittyy tämän komean, kauneilla kauppapuodeilta täytetyn kadun ympärille. Täällä kävelee iltapuolen ensi hetkinä Pietarin koko hienolisto, täällä pyörivät rikkaitten vaunut mosaiikin tapaan lasketuilla puisilla katupeitteillä. Myös liike-elämän valtasuoni, n.k. kauppahovi sijaitsee toisella fasaadillansa Newskii-Prospektia kohden. Mutta me käännymme kadun vastakkaiselle puolelle seisahtuaksemme siihen paikkaan, jossa joukko loistavia ravintoloita sijaitsee.
Vaikka rajuilma riehuikin ja oli jo myöhäistä, liikkui tässä osassa Newskii-Prospektia sangen paljon väkeä. Ylipäänsä talvisaikaan alkaakin elämä Pietarissa vasta yöllä, sillä koko luomakunta on täällä niin sanoaksemme ikäänkuin jäätynyt, ja iloitaan siis, kun pimeyden huntu on laskenut verhonsa tämän vähemmän mieluisan maisemakuvan yli. Vasta kello yhdeksän perästä aamusilla alkaa päivä hämärtää, keskipäivän aikaan muistuttaa alhaalla meridiaanissa seisova aurinko, että se vielä on maailmassa olemassa, ja kello kahden perästä on se jo jälleen poissa — siellä, missä pippuria kasvaa.
Ei ihmettä siis, jos sellaisien olosuhteitten vallitessa pietarilaisen mielihalu palaa kirkkaasti valaistuun ravintolaan, jossa suuressa kaakeliuunissa tuli mieluisasti paukkuen palaa, jossa tyhjentymättömissä kattiloissa kiehuva vesi porisee ja kuohuu, odottaen hetkeä, jolloin se rommin ja sokerin kanssa sekoitettuna höyryävänä totina luistaa alas venäläisen kurkkua myöten. Täällä sulaa jähmettynyt pietarilainen, täällä hän tulee puheliaaksi, ja ainoa, mikä hänestä tuntuu kiusalliselta, on salaisen poliisin läsnä-olo. Tämä tunkeutuukin monenlaisissa valepuvuissa pääkaupungin kaikkiin soppiin ja kuuntelee ahnaasti jokaista ajattelematonta sanaa, joka voisi aiheuttaa ilmiantoa ja tuottaa vakoojalle jonkun ruplan.
Se ravintola, johon me nyt astumme, oli silloin kaupungin enimmin käytetty. Se veti vieraita puoleensa sekä komean sisustuksensa, kuin myös sen runsaan valikoiman kautta, jota sen kyökki ja kellari tarjosivat. Täällä sai köyhä kirjuri huokean iltaruokansa, samoin kuin ylellisyydessä hemmoteltu herkuttelijakin valikoidnmman illallisensa. Siitä syystä olikin seura hyvin sekalainen, jos kohta Pietarissa vallitseva sääty-ylpeys suurella huolella piti silmällä, että yksissä pöydissä aina istui vaan vertaisia, niin että ravintolan laaja tarjoiluhuone oli jaettu moneen osastoon, osasto itsekullekin säätyluokalle, niinkuin korkeammalle ylimystölle, virka- ja kauppasäädylle sekä "mustalle kansalle" — työväen luokalle.
Pienen syrjässä seisovan pöydän ääressä, joka oli virkamiesten osastossa, istui vanha mies, jonka lumivalkoiset hiukset ja parta antoivat hänelle kunnianarvoisan ulkonäön. Hänen edessään seisoi pullo, jonka nimilista kantoi kuuluisaksi tulleen viinilajin nimen. Kumminkin täytti hän harvoin lasiansa, josta hän ainoastaan joskus hiukan maisteli. Että hän tunsi olonsa sangen mieluisaksi, osoitti hänen tyytyväinen hymyilynsä, joskohta hän silloin tällöin muuttui nähtävästi levottomaksi. Vanha vieras veti usein esille kellonsa. Sen kalleudesta päättäen kuului hän ylimystön korkeampaan luokkaan, sillä kellon kotelo ei ainoastaan ollut puhtaasta, paksusta kullasta, vaan näkyipä siinä myös kruunu, jonka alla jalokivistä sovitettu "A" kirjain säteili.
Mutta ulkomuoto pettää; vanha herra oli tosin hyvin hyvissä olosuhteissa, mutta ei hän voinut ylpeillä vanhasta aatelisesta sukutaulusta. Kello oli hänen keisarillisen suosijansa antama, jonka hengen hän kerran kuumassa taistelussa sotakentällä oli pelastanut. Tämä viittaus riittänee lukijan mieleen muistuttamaan Iliaa — sillä vanha herra ei ollut kukaan muu kuin keisarin oma ylimmäinen kuski.
Viekas ja veitikkamainen ilme hänen silmissään ja suupielissään yhdistyneenä sydämmen vilpittömyyteen näkyi jokaisesta ukon katseesta; tämä ilme vallitsi hänessä erittäinkin tänään. Mutta tämä veitikkamaisuus hänen kasvojensa piirteissä hävisi, kun se mies, jota hän oli odottanut, vihdoin saapui.
"Te olette pannut minun kärsivällisyyteni kovalle koetukselle, ystävä Markowna", virkkoi hän nadsiratelille, jonka ruumiin pyöreys, siitä kun hänet viimeksi näimme, melkoisesti oli paisunut.
"Asioita, arvoisa herra, tärkeitä asioita", huokaili pikku virkamies istahtaen ikäänkuin väsymyksestä voimattomana sen tuolin pehmoiselle istuimelle, jonka Ilia hänen allensa lykkäsi.
"Vai niin, vai niin, — mitä sitte taas on tapahtunut?"
"Roskajuttuja, kotitarkastuksia korkeitten aatelisherrain luona, nämä kun par'aikaa ovat poissa kaupungista."
Ilia tiesi kokemuksesta ettei nadsirateli ennen puhuisi, kuin hän saisi vatsansa täytetyksi ja kurkkunsa kostutetuksi; sentähden tilasi hän palvelijalta vieraallensa aika portsionin paistia ja pullon punaista viiniä, ja että Markowna niinpian kuin suinkin tulisi soveliaalle tuulelle, lisäsi hän vielä että palvelija pitäisi varalla pullon kylmää sektiviiniä.
"No tuli ja leimaus", huusi nadsirateli ja hänen kasvonsa kirkastuivat. "Tehän olette tänään suurenmoinen!… sektiä! Sehän on oikein korkea-aatelinen juoma!"
"Minä olenkin tehnyt hyvän ahveerin", naurahti isä Ilia, "ja tiedättehän että minulle on mieluista, kun voin tarjota hyville ystäville hienot ryypyt."
Keskustelu koski ensiksi vähäpätöisiä asioita ja lakkasi kokonaan, kun palvelija kantoi pöytään höyryävän paistin. Nadsirateli kiintyi nyt ruokansa nauttimiseen, kostutti samalla niin ahkerasti kurkkuaan, että toinen viinipullo kohta oli tarpeen, ja vasta kun hän mukavasti nojautui tuolinsa selkänojaa vasten ja tapansa mukaan rupesi mauskuttelemaan kielellänsä, alkoi Ilia jatkaa aloitettua puhetta kysymällä:
"Kenenkä luona on siis korkea-arvoinen poliisi niin myöhäisenä iltahetkenä pitänyt kotitarkastuksen?"
"Niin", mauskutteli nadsirateli, "se on oikeastaan salaisuus."
"Älkää tehkö itseänne naurettavaksi tekaistulla salaisuuden tavoittamisella, etenkin kun te hyvin tiedätte että minä jo huomenna tai ylihuomenna sen saan tietää keisarilliselta herraltani. Eläköön ystävyys ja avomielisyys!" lisäsi hän tähän lasiansa kohottaen, Markowna kilisti lasillansa, tyhjensi sen yhdellä siemauksella ja kuiskasi sitte hiljaa Ilialle:
"Tällä kertaa on se koskenut herroja Trubetskoita ja Gladkoita."
"Noh", kysyi Ilia odotellen, "onko tämä kotitarkastus tuottanut mitään tuloksia?"
Nadsirateli nyökäytti päätään myöntävästi ja hänen yrmeä katseensa osoitti, ettei koko tapahtuma ollut hänestä mieluinen.
"Silloin on vihdoinkin hänen ylhäisyytensä ruhtinas Shestokow paljastettu", naurahti vanha herra.
"Tuletteko te taas tuohon vanhaan aineesenne", huusi nadsirateli harmissaan. "Kuinka usein olenkaan jo sanonut teille, etten tiedä mitään ruhtinaasta."
"Mutta minä en teitä usko sittenkään, ja loppupäätös tulee osoittamaan, olenko oikein arvannut."
"Silloin erehdytte", vastasi Markowna nähtävästi ilosta ilkkuen, "Trubetskoin ja Gladkoin luona löydetyissä papereissa ei ole kertaakaan mainittu hänen ylhäisyytensä nimeä."
"Siitä huolimatta jään minä uskooni, ettei ruhtinaan asiat ole aivan selvillä, ja että te hänestä tiedätte enemmän kuin hänelle olisi suotuisaa."
Nadsiratelin katse tuimistui; hän ilmaisi vihastuneen mielialansa, kun hän sysäten lasinsa syrjään virkkoi: "Jos te ainoastaan sentähden olette kutsunut miuua, että saisitte uudelleen kiusata pitkäpiimäisillä kysymyksillänne, niin en suinkaan kiitä teitä siitä, ja siinä tapauksessa lienee parasta, että minä jätän hyvästi. On jo myöhäistä ja minun tulee aikaiseen olla esimieheni luona."
Hän nousi, mutta kun hän tarttui hattuun ja keppiin, ei hän oikein tiennyt josko lähteä vai jäädä, kun palvelija samassa tuokiossa tuli kantaen hopeakaulaista sampanjapulloa, ja vanhus hartaasti pyysi häntä viipymään vielä hetkisen.
Kohta pamahti korkki ja tulinen viini kuohua porahteli lasissa.
"Eläköön ystävyytemme!" huusi vanha herra, ja nadsirateli ymmärsi että hänen sivistyneenä miehenä piti kilistäen vastata siihen.
"Te puhutte aina ystävyydestänne", lausui hän epäillen, istahtaen samalla entiselle paikalleen, "ja kumminkin en vieläkään tiedä, missä suhteessa minä teihin olen, joskohta onkin jo monta vuotta kulunut siitä, kun minulla oli kunnia tehdä teidän tuttavuuttanne."
"Se tulee siitä, että te herrat poliisilaitoksessa olette niin suuressa määrin epäluuloisia", jatkoi Ilia nauraen.
"Ei, ei", vastasi Markowna päätä pudistaen. "Minä tiedän hyvin hyvästi, että te olette etsinyt minun tuttavuuttani, koska te luulitte että minä tietäisin jotain, joka paljastaisi ruhtinas Shestokowin. Jokaisessa tilaisuudessa palaatte tähän asiaan, ja teidän anteliaisuutenne on liian suuri lähteäkseen puhtaasta ystävyydestä. Te olette viekas, vanha herra, mutta en minäkään ole päälleni pudonnut sen saatte uskoa."
"Muutenhan ette olisikaan salaisen poliisin palveluksessa", myönsi Ilia leikillisesti, koettaen pitää vieraansa lasia reunojansa myöten täynnä, joka nadsiratelin synnynnäisen janon vuoksi olikin vaikeata. "Miksi minä kieltäisinkään, että käsi kädessä ystävyyteni kanssa teihin minulla on toivo päästä ruhtinaan salavehkeitten ja juonien perille. Te olette hänen kanssansa tekemisissä suurimmassa salaisuudessa, te teette matkojakin hänen tiluksillensa ja hänen ylhäisyytensä on erittäin antelias teitä kohtaan. Häntä on teidän kiittäminen, että voitte elää niin suuresti, sillä teidän tulonne eivät ole sitä laatua, että voitte niillä niin paljon potkia."
"Minua hämmästyttää teidän tietonne", sanoi Markowna hämmästyen. "Mistä te kaiken tuon tiedätte?"
"Epärehellisten ihmisten rehellisten tunnustusten kautta", naurahteli Ilia viekkaasti ja jatkoi hetken perästä hiljaisella äänellä: "Teidän tulee tietää että minä omistan erään taikajuoman, kultaveden, jolla on ihmeellinen voima saada jokaisen ihmisen, joka siitä on maistanut tunnustamaan totuuden, sillä tavalla saan minä tietoa jokaisesta salaisuudesta, olkoon se miten hyvänsä kätketty."
Nadsirateli, joka juuri oli lasia kohottamaisillaau, pani sen säikähtyneenä pöydälle ja katseli epäluulolla sen kuplivaa sisältöä.
"Juokaa huoleti siitä", nauroi Ilia, "sampanjaan en ole sitä sekoittanut — ei se ole ollut tarpeenkaan, sillä te olette jo maistanut minun taikajuomaani."
"Piru ja helvetti! Sepä vielä puuttuisi!" huusi Markowna tahtomattansa tarttuen vatsaansa.
"Mitenkäs muuten", nyökkäsi vanhus, jonka silmissä ja huulilta veitikka vekkulehti. "Te tulette sen pian havaitsemaan, mutta ensin pitää minun jotain teille ilmoittaa. Tulkaas tänne: eläköön ystävyys!" Hän antoi uuden pullon paukkua ja täytti lasit, mutta taikauskoinen ja epäluuloinen nadsirateli ei taipunut maistamaan pisaraakaan lasin sisältöä.
"No hyvä", nyökäytti isä Ilia päätään, "silloin juon minä tätä jaloa nestettä yksin. Mutta kuulkaas nyt. Te nautitte päällikkönne täyden luottamuksen, ja hän kyllä tietää pitää arvossa teidän virka-intoanne ja viekkauttanne. Siitä huolimatta seisotte nyt sillä asteella, että olette lähellä joutua mahtavan herran epäsuosioon, vieläpä voitte saada matkapassin Siperiaan."
Jos joku tässä tuokiossa olisi nähnyt nadsiratelin typerää naamaa, niin hän varmaan olisi purskahtanut makeaan nauruun; vanha ystävämme Ilia osasikin vaan suurella vaivalla pysyä totisena.
Markowna koetti tointua ja änkytti: "Te… tahdotte minua vaan… säikyttää, haha, mutta… ei se teitä hyödytä!"
"Jos teillä olisi puhdas omatunto, ystäväiseni", kuiskasi Ilia, "niin ette olisi niin säikähtänyt, ettekä tarvitseisi vapista ja tutista. Niin, niin, minun kultaveteni alkaa jo vaikuttaa."
Markownalle nousi kaikki veri päähän; hänen ruumiissansa alkoi kiehua ja kuohua; hän oli vakavasti vakuutettu siitä että Ilian kirottu taikakeino oli syypää tähän kaikkeen. Isä Ilia siirtyi häntä aivan lähelle ja jatkoi kuiskaten salaperäisellä äänellä:
"Kun te ette tahtoneet puhua minulle täyttä totuutta ruhtinaan suhteen, niin käännyin minä erään kirjurinne puoleen. Minun kultaveteni teki hänessä kohta toivotun vaikutuksen. Minä sain tietää että hänellä on ystävä, joka palveli kirjurina erään teidän virkaveljenne luona ja tietäisi teistä sangen paljon. Tämäkin poika sai maistella minun kultavettäni, ja katso minä pääsin rakkaan ystäväni Markownan siivojen salavehkeitten perille."
Nadsirateli tuli yhä levottomammaksi, ja alkoi tuoliaan työkkiä sinne tänne, mutta Ilia veti istuimensa aina lähemmäksi ja kuiskasi hänelle yhä edelleen:
"Ajatelkaas, muutamia vuosia sitte anasti tuo kunnianarvoinen Markowna virkaveljeltänsä kirjeen, jonka sisällöstä kävi selville, että herrat Trubetskoi ja Gladkoi kuuluivat salaiseen seuraan, joka väijyi tsaarin henkeä. Ruhtinas Shestokowin nimi on myös mainittu tässä kirjeessä ja vieläpä sellaisella tavalla, että siitä tullaan siihen vakavaan vakuutukseen, että hänkin kuuluu salaliittolaisiin."
"Haa", hohotti nadsirateli, ja hampaat kolisivat vastakkain, ikäänkuin hän jo olisi tuntenut Siperian jääkylmän tuulahduksen. "Se kirjuri, jolta olette sen tiedon saanut, on heittiö, joka on teille valehdellut!"
"Heittiö hän kyllä olkoon", vastasi Ilia ukko hyvin rauhallisesti, "mutta valhetellut ei hän ole; sitä hän ei voinut kultaveden vuoksi, jota minä annoin maistaa."
"Ja minä sanon sittenkin, se koira valehtelee", huusi Markowna tointuen hämmästyksestään. "Tuokoon todistuksen syytöksistään."
"Sen hän jo on tehnytkin", nyökäytti vanha herra aivan ystävällisesti, ikäänkuin olisi ollut kysymys jostain ilosanomasta. "Kun hän tiesi, minkä kavalan ketun kanssa hän oli tekemisissä, piti hän varmimpana hankkia itsellensä todistuksia häntä vastaan. Hänen taitonsa jäljitellä toisen kirjoitusta tuli hänelle tässä hyväksi avuksi. Hän kopioi sen kirjeen, jonka hän herraltansa anasti, antoi kopion ystävä Markownalle ja piti itse alkuperäisen."
"Saakeli", huutaa tokasi nadsirateli niin ajattelematta, että Ilian täytyi makeasti nauraa, Kun hänen iloisuutensa jälleen oli asettunut, kertoi hän edelleen:
"Tämän tärkeän paperin olen minä kirjuriheittiöltä ostanut. Mutta kun nyt ystäväni Markowna on virkavalallensa ottanut, että nimet kadonneessa kirjeessä ovat kuuluneet toisin kuin Trubetskoi ja Gladkoi, niin voipi tämä nyt hänet heittää itse helvetin kattilaan. Niinpian kuin minä jätän tämän sisältörikkaan kirjoituksen salapoliisin päällikölle, ja hän saapi tietää ystäväni Markownan vehkeet, niin vaeltaa hän auttamattomasti Siperiaan. Mikä on teidän oma ajatuksenne?"
"Minä olen teidän vallassanne", murisi nadsirateli turhaan miettien keinoa päästä pulasta. "Mitä te minulta vaaditte?"
"Ensiksikin ettette mieti kostoa missään muodossa kirjurianne ettekä virkaveijeänne kohtaan, vaan jätätte heidät rauhassa paikoilleen — ja toiseksi että te, mitä ruhtinas Shestokowiin tulee, puhutte suunne puhtaaksi. Minä tiedän ettei hän ainoastaan kuulu tähän salaliittoon, vaan onpa vielä yksi sen pääjohtajiakin."
"Silloin en todella voi teille paljon enää ilmaista", vastasi Markowna aikaa voittaakseen. "Kumminkin tulee teidän ajatella että ruhtinas on osoittanut minua kohtaan suurta anteliaisuutta, ja että tekisin itselleni hyvin huonon palveluksen, jos minä —"
"Täyden totuuden sanoisin", keskeytti häntä isä Ilia nopeasti, "tällä olettekin nyt kokonaan puhunut itsenne pussiin. No hyvä, toinen käsi pesee toisen, ja ette tarvitse pelätä kärsivänne vahinkoa, jos vihdoinkin kerran päästätte totuuden kunniaansa. Minä jätän teille neljänkolmatta tunnin ajatusajan. Jos te siksi olette jättänyt päälliköllenne tarkan kertomuksen ruhtinaan toimista salaliittolaisena, niin maksan minä teille 10,000 ruplaa ja saattepa vielä lisäksi myös sen palkinnon, jonka salaisen poliisin esikunta on määrännyt salaliittolaisten pääjohtajan ilmisaamisesta. Te saatte siten tosin ruhtinaan viholliseksenne, mutta ette pane arvoisata itseänne vähimmänkään vaaran alaiseksi, kun voitte sanoa, että teidän toimenne Shestokowin kanssa vaan on ollut näennäinen päästäksenne tarkoituksienne perille. Siten te luultavasti tulette asemassanne edistymään, vaikk'ette ole sitä ansainnut. Mutta niin on nyt meillä Venäjällä, Jumala paratkoon, asioitten meno!"
Näitä sanoja lausuessaan nousi isä Ilia paikaltansa ja otti turkkinsa naulasta. "Siis", virkkoi hän vielä jättäen jäähyväiset tylsästi miettivälle nadsiratelille, "neljänkolmatta tunnin kuluessa toivon saavani vielä kuulla teistä jotain, tai käyn minä tervehtimässä salapoliisin päällikköä, ja silloin on teidän matkanne Siperiaan varma. Miettikää nyt asiaa. Hyvää yötä." Hän maksoi palvelijalle laskunsa ja läksi pois.
Markowna jäi yhä jörottämään miettivään asentoonsa. Hetket kuluivat hänen huomaamattansa; hän ei huomannut että vieraat ravintolasta hälisivät ja että hän vihdoin oli yksin — kunnes viimein palvelija astui hänen eteensä sanoen:
"Hyvä herra, isäntä käskee sanoa että ilta nyt on lopussa, hän tahtoo sulkea ovet."
Silloin töytäsi Markowna ylös kiusaavista unelmistaan, tuijotti puhujaa vähän aikaa silmiin, veti kellon taskustaan ja huusi hämmästyneenä:
"Kello on jo yli neljä!… Muutamien hetkien perästä täytyy minun esiintyä päällikköni virkahuoneessa. Perkele, ajallahan on tänään siivet."
Hän veti turkin päällensä, pani hatun päähänsä ja otti kepin käteen.
Näin astui hän ulos kadulle.
Myrsky hänen rinnassaan raivosi kilvoin sen myrskyn kanssa, joka pauhaten riehui läpi katujen ja jäätyneet lumihiutuset, jotka tuprusivat hänen kasvojansa vastaan, tekivät hänelle hyvää, sillä ne jäähdyttivät hänen kuumeesta palavaa otsaansa.
Kohta oli hän kadonnut yön pimeyteen.
VII
91. Psalmi.
Talven ankaruus oli tällä kertaa Venäjällä kohonnut korkeimmilleen. Lakkaamatta raivoili jääkylmä koillistuuli ja taivas syöksi kokonaisia lumivyöryjä maahan. Korkea pakkaismäärä puhdisti kadut ja torit ällistelevistä joutilasjoukoista; nähtiin ainoastaan ihmisiä, jotka asioitten ja toimien pakosta olivat uskaltaneet ulkoilmaan huoneitten suloisesta lämpimästä.
Pääkaupungin kolmen kadun yli ulottuvan rikosvankilan mustan ristikkoportin eteen ajoi ankaran lumimyrskyn vallitessa vankivaunut. Sen seurassa kulkeva maasantarmi veti kilisevää kelloa, ja heti tuli ulos vahtimies, jolle hän ojensi virallisen kirjoituksen.
"Hieno vieras", naurahti parrakas vartija törkeällä tavallaan silmäillen sisältöä. "Tulee tietysti aatelisten osastoon."
Santarmi meni takaisin suljetuille vaunuille, irroitti raskaan rautatangoa sen takapuolelta, avasi kapean oven ja vaati vangittua astumaan ulos sekä seuraamaan häntä.
Jerupkow totteli käskyä ja astui suuren vankilan etuhuoneesen, jonka raudoitettu ovi heti hänen takanansa lyötiin kiinni ikäänkuin ruumisarkku. Meidän jalo ystävämme värähti ja hänen kalpeat kasvonsa kalpenivat yhä enemmän. Hänen silmänsä tarkastivat tuota korkeata, avaraa ja synkkää holvia, jossa hän nyt seisoi, ja hänen korviinsa kajahti tuo kamala kalske, jonka vahtimiesten kiväärit aikaansaivat ja herättivät kammottavan kai'un käytävissä. Viimeinenkin jäännös rohkeutta, joka häntä oli seurannut aina vankilan portille, katosi nyt, ja väristen katseli hän tuota korkeata rautaristikkoa, jonka ohitse hän nyt kulki, ja jonka takana kirjurien huone oli. Sotamies lähestyi häntä tutkiakseen tarkoin hänen taskujaan ja vaatteitaan. Kaikki otettiin häneltä pois, ei hän edes saanut pitää paperipalastakaan.
Jerupkow luuli näkevänsä unta, sillä että hänet vietäisiin tänne, johon pahimpienkin rikoksien tekijät suljettiin, ei hän ollut mahdollisena pitänyt.
Kun vartija oli jättänyt virkakirjeen ylimmäiselle kirjurille, asetti
Jerupkow hänelle kysymyksen, miksi hänen kanssansa näin meneteltiin.
"Sitä emme tiedä", kuului lyhykäinen selvitys. "Vasili, hoi tänne, vie hänet n:o 1!"
Sotamies otti vangitun huostaansa ja kuljetti hänet pienemmälle portille lukuisan vankilavahdin ohitse kivitettyyn, avaraan, korkealla paaluaidalla ympäröityyn pihaan, jota joukko korkeita rakennuksia rajoitti. Kaikissa kerroksissa nähtiin rautaristikoilla varustettuja ikkuna-aukkoja, joitten takana nyt uteliaita kasvoja kurkisteli, nähdäkseen sen uuden toverin, jonka venäläinen oikeus oli heille lähettänyt.
Jerupkowin täytyi nousta toiseen kerrokseen portaita myöten, jotka päättyivät pitkulaiseen käytävään, Sen lukuisat ovet olivat numeroidut, ja uusi tulokas työnnettiin huoneeseen n:o 1. Seiniä pitkin kulki lautoja penkkinä, ja sellainen osoitettiin Jerupkowille vuoteeksi, pöydäksi ja tuoliksi.
Kalpeakasvoisia, nälistyneitä ihmisiä tuijotti häntä vastaan, puettuina paitoihin ja housuihin karkeasta säkkikankaasta, yhtä likaisia kuin ne lattiapalkit, joitten päällä he paljain jaloin kävelivät.
Tuskin oli sotamies poistunut, kun nämä elävänä kuolleet ympäröivät
Jerupkowin.
"Miksi olette täällä meidän luonamme?" kysyi häneltä nuori poika, joka nälissään oli varastanut.
"Sitä en tiedä", vastasi Jerupkow tuskallisesti ja hänen sanansa herättivät yleisen naurunhalun. Mutta kuinka suuri olikaan hänen hämmästyksensä, kun hän jouduttuaan puheisiin tämän huoneen likaisien asukkaitten kanssa huomasi, ettei hän ollutkaan alhaisen roskajoukon seurassa, vaan aateliston osastossa, joka käsitti kuusi huonetta, jotka kaikki olivat vangituita täynnänsä.
Syyllisien ja syyttömien piti näissä terveydelle vahingollisissa huoneissa viettää aikansa. Siellä löytyi kaksi herraa, jotka entisissä viroissaan kolleegianneuvoksina olivat antaneet vääriä todistuksia ja kuitteja, eräs husaariupseeri, joka kostonhimosta oli pistänyt tuleen everstinsä talon; eräs aatelinen apteekkari, joka oli myynyt myrkkyä nuorelle rouvalle, vaikka hän tiesi että hänellä oli aikomus sillä katkaista vanhan miehensä elämänlangan. Mutta Jerupkow oppi myös tuntemaan viattomia uhriraukkoja, jotk'eivät olleet mitään rikosta tehneet, vaan jotka olivat tänne suljetut jonkun mahtavan käskystä, kun he rehellisen, avomielisen puheen kautta olivat saavuttaneet heidän epäsuosionsa. Jo kuukausi sitten odottivat he ikävöiden sitä hetkeä, jolloin heitä kutsuttaisiin tuomariensa eteen tutkittaviksi, sillä he tiesivät että heidän viattomuutensa piti käydä selväksi, mutta viikko viikon, kuukausi kuukauden perästä kului eikä heitä kutsuttu tilinteolle, — maallinen oikeus näkyi heidät unhottaneen.
Kaksi päivää oli kulunut Jerupkowin sulkemisesta vankilaan, vasta kaksi päivää, ja kumminkin tuntui tämä aika hänestä oikealta ijankaikkisuudeita, sillä työtä ei siihen aikaan annettu venäläisessä vankilassa. Päivä kului kulkemalla edestakaisin ahtaassa huoneessa tai hengittämällä turmeltunutta ilmaa ummehtuneessa pihassa, Kuolettava ikävä kalvoi ikäänkuin mato Jerupkowin henkeä ja sielua, ja tähän ahdistukseen liittyi vielä toinen pahempi, nimittäin nälkä ja inho. Tämä surkuteltava mies ei voinut nauttia sitä ruokotonta ruokaa, jota vangituille tarjottiin, ja joka liiankin paljon muistutti sitä, mitä Shestokowin maa-orjat saivat, Ei edes puhdasta juomavettä tuotu vankilaan. Hevonen kuljetti pitkin päivää lähellä olevasta kanavasta viheriäistä vettä keitoksi ja juomaksi.
Kolmannen päivän aamu koitti. Muutos tuli tässä kauheassa yksitoikkoisuudessa. Laajan vankilan kaikissa huoneissa alkoi virkeä ja vireä elämä ja toiminta. Jo yön kuluessa pestiin, maalattiin, ommeltiin ja silitettiin, ja suuri oli vankien kummastus, kun he aamiaiseksi saivat oikein maidolta maistuvaa juomaa. Saadakseen lattioita paremmin kuivumaan pidettiin ikkunat auki ja niiden läpi tunkeutui pohjakerroksessa olevasta keittiöstä voimakkaan lihaliemen ja paistin haju, niin että moni näistä raukoista tuli siihen ajatukseen, että heille tänään mahdollisesti valmistettiin viimeinen mestaus-ateria. Mutta näistä arveluista päästiin pian selville. Aamupäivän kuluessa tuli vankilan päällikkö päivystäjäupseerien seurassa jokaiseen vankihuoneesen ja käski vangituita pukeutumaan puhtaisiin vaatteihin sekä käyttäytymään mallikelpoisesti ja olemaan levollisua, koska hänen keisarillinen majesteettinsa, tsaari Aleksanteri oli ilmoittanut kunnioittavansa vankilaa käynnillänsä.
Yleinen oli hämmästys ja suuri oli ihmettely. Sellaista armonosoitusta eivät voineet muistaa edes ne vangitkaan, jotka jo vuosikymmeniä olivat asuneet tässä hautakammiossa. Joka sydämmessä leimahti toivon kipinä, sillä keisarin läheisyys ennusti anteeksi antoa, ainakin lievennystä ja pikaisempaa ratkaisua niiden kohtalossa, joita ei vielä oltu tutkittu. Jokainen valmistui rukouksella lyhyesti esittämään viattomuuttansa, ja toinen onneton auttoi toista, Sanalla sanottu, nyt oli yleinen riemujuhla, ja vaikka he olisivat epäilleetkin armon saantia, niin antoi tämä epäilys kumminkin sijaa sille toivolle, että hallitsija koettaisi seurata maailman Herran kaunista esimerkkiä osottamalla armoa ja laupeutta. Jaloja päätöksiä tehtiin ja vankiparkojen sydammet hehkuivat vakavista aikomuksista antaa kärsityt vaivansa jäädä heille ikuisiksi varoituksiksi.
Jerupkow hengitti jälleen helpommin. Hän tiesi että hänen jalot harrastuksensa lieventää maa-orjien kurjuutta eivät olleet keisarille tuntemattomia, sillä hän oli saanut tietoja niistä tiedusteluista, joita Aleksanteri hänestä oli antanut tehdä.
Vangit olivat juuri pöydässä; me saatamme käyttää tätä lausepartta, koska tänä päivänä pöytä oli tuotu jokaiseen vankihuoneesen. Voimakas liemiruoka höyrysi heidän kupeistansa ja vadeilla kannettiin maukkaasti valmistettua lihaa ja vihanneksia. Silloin törmäsi huoneesen, joka myös Jerupkowille oli osoitettu asuinpaikaksi, vartija huutaen: "Tsaari!… Hiljaa pojat, tai käypi teille pahoin!"
Muutamia hetkiä myöhemmin ilmestyi keisari Aleksanteri oven kynnykselle. Kaikki vangit lankesivat polvilleen paitsi Jerupkow, joka teki syvän kumarruksen hallitsijalle. Tämä katsoi muutamia silmänräpäyksiä häutä tutkistellen, sitte alkoi hän tarkastuksen. Hän katseli puhtaaksi pestyä lattiaa, siistityitä seiniä, kuin myös olkivuoteita ja peitteitä, jotka viime mainitut varhain samana aamuna olivat tuodut huoneisin. Sitte lähestyi hän pöytää ja erään upseerin hänen seurueessaan piti maistaa ruokaa.
"Teidän Majesteettinne, se on moitteetonta", kuului arvostelu.
Kaikesta huolimatta jäi tsaarin katse synkäksi. Hän kääntyi nyt vankilan päällikön puoleen ja sanoi:
"On kummallista miten minua petetään. Yksi minun ylhäisimmistä palvelijoistani, joka nauttii minun täydellisen luottamukseni, kuvaili minulle tätä vankilaa kauheimmaksi luolaksi. Minun kävi sääliksi vankiparkoja ja minä päätin vakuuttaa itseäni sen totuudesta. Mutta nyt havaitsen kaikki toisin. Turhaan etsii silmäni mitään siivottomuutta, turhaan haen minä inhottavaa ruokaa. Kaikki on täällä puhdasta, niin hyvin itse huoneet, kuin myös vankien liinavaatteet ja pukimet. Ruoka on voimakkaasti valmistettu, voipiko enempää vaatia?"
"Teidän Majesteettinne", jatkoi päällikkö syvimmässä alamaisuudessa, "minä kiitän teitä jalosta päätöksestänne käydä itse vakautumassa, että teille tehty kertomus perustuu parjaaviin ilmiantoihin."
Aleksanteri loi puhujaan omituisen katseen, sitte puhutteli hän vankeja seuraavilla sanoilla:
"Onko täällä aina tämän näköistä kuin tänään? Onko ruoka aina samallaista?"
Äänetön hiljaisuus seurasi, sillä vankiraukat huomasivat päällikön vihaa säihkyvän katseen ja tiesivät, että solmupiiska raatelisi palasiksi heidän selkänsä, jos he uskaltaisivat lausua totuuden.
"Mitä nyt?" huusi Aleksanteri malttamattomana ja rypisti otsaansa. "Jos te vaikenette, niin otaksun, että te olette kaikkeen tyytyväisiä ettekä tarvitse minun armoani."
Puoleksi hillityitä huokauksia kuului; mutta ei yksikään vangeista puhunut sanaakaan.
Silloin astui Jerupkow esiin, kumarsi syvään ja alkoi: "Sire, ei yksikään näistä raukoista uskalla Teidän Majesteetillenne ilmaista täyttä totuutta peljäten sitä rangaistusta, joka epäilemättä kohtaa häntä, niin pian kuin Teidän Majesteettinne on jättänyt vankilan."
Päällikkö tahtoi raivoten vastustaa uskaliasta puhujaa, mutta
Aleksanteri kielsi häntä ankarin sanoin millään tavalla sekaantumasta.
"Kuka te olette?" kysyi hän ystävältämme ja hänen kasvoissaan kuvastui suuri hämmästys, kun Jerupkow ilmasi nimensä.
"Oi taivas!" huudahti hän, "mitenkä olette joutunut tähän kauheaan paikkaan?"
Herra Jerupkowilla oli kylliksi taitoa muutamilla sanoilla selvittää tsaarille asemansa.
"Me puhumme vastedes enemmän tästä", vastasi Aleksanteri, "nyt pyydän teitä minulle jatkamaan arvokkaita tiedonantojanne tämän vankilan tilasta."
"Minä olen tosin ollut täällä vasta muutamia päiviä", kuului Jerupkowin vastaus, "mutta siitä huolimatta voin Teidän Majesteetillenne antaa toivotut tiedot."
Sen hän tekikin ja vieläpä niin kaunopuheliaalla tavalla, että ihmisystävällinen Aleksanteri kauhistui. Vielä toisen kerran tahtoi päällikkö tehdä vastaväitteitä, mutta keisari huusi hänelle mahtavasti: "Teidän tulee vaieta!" — Sen perästä kääntyi hän vielä kerran vankien puoleen, kehoittaen heitä puhumaan täyttä totuutta, hän suojelisi heitä kyllä päällikön ja hänen väkensä kostolta.
Nyt hän sai kuulla täyden vahvistuksen kaikelle, mitä Jerupkow oli sanonut, vieläpä enemmänkin, ja tuli nyt ilmi joukko kauheita julmuuksia, joita vankiraukkoja vastaan oli harjoitettu.
Kun päällikkö näki, että hän oli todistettu syylliseksi, heittäytyi hän polvilLeen keisarin eteen ja pyysi armoa.
Aleksanteri ei ottanut tätä korviinsakaan, vaan teki hänelle kysymyksen:
"Mitenkä uskalsitte antaa vangita herra Jerupkowin? Puhukaa täysi totuus, muuten se rangaistus, jonka olette ansainnut, tulee olemaan vielä ankarampi!"
Silloin kävi selville, että "siivo" päällikkö ystävyydestä ruhtinas
Shestokowia kohtaan itse oli antanut käskyn tuoda Jerupkow vankilaan.
Tsaari hillitsi vihansa ja sanoi:
"Totisesti, onnellisena hetkenä olen tänne tullut! On jo kyllä aika tehdä loppu tällaisesta taloudenhoidosta. Oi Jumalani, millaisia kurjia palvelijoita minulla kumminkin on! He tietävät varsin hyvästi, että tarkoitan hyvää, että pidän elämäni päätarkoituksena olla halvimmallekin alamaiselleni armollinen, että tahdon olla oikeutta harrastava hallitsija ja sittenkin — sittenkin!" Hän käveli vihastuneena edestakaisin tuossa pienessä huoneessa, sitte käski hän erään upseerin seurueessaan viemään päällikön ja kaikki vankilan virkamiehet poliisiministerin luo, jouka tuli häneltä odottaa lähempiä määräyksiä. Toiselle korkeammalle upseerille ilmoitti hän, että hänen tuli astua epäsuosioon joutuneen päällikön sijalle, neuvoen häntä samalla harjoittamaan lempeyttä ja oikeutta.
Kun tuomitut olivat jättäneet huoneen, kehoitti hän vaugituita tuomaan esille pyyntönsä ja toivomuksensa. Paitsi suurien rikosten tekijät saisivat kaikki iloita hauen keisarillisesta armostaan, sillä jalo hallitsija teki kiertokulkunsa läpi koko vankilan ja hänen lempeytensä kulki käsi kädessä hänen vihansa kanssa, joka hänessä oli herännyt kuullessaan kaikkea kurjuutta ja surkeutta.
Tästä Aleksanterin käynnistä alkaen asetettiin vankilaitos toiselle pohjalle, ja vaikk'ei se vielä kohonnut sille inhimillisyyden kannalle, josta me suomalaiset nyt iloitsemme, niin vika ei suinkaan ollut jalossa keisarissa, joka kyllä tarkoitti kansansa parasta.
Ennenkuin hän erkani vankilasta, oli hänellä herra Jerupkowin kanssa pitempi, salainen keskustelu; seuraus tästä oli, että meidän jalomielinen ystävämme heti päästettiin vapauteen ja sai käskyn kello seitsemän aikaan iltapäivällä saapua talvipalatsiin.
Kun keisari Aleksanteri jälleen nousi vaunuihinsa, huomasi vanha Ilia heti hänen katseestaan, että hän oli asettanut kaikki siihen järjestykseen, kuin asianhaarat vaativat. Millainen seuraus keisarillisella käynnillä oli ollut, ei hän tosin voinut aavistaa, koska vankilan päällikkö ja hänen virkamiehensä, välttääkseen ihmisjoukkojen kokoutumista, olivat viedyt pois takaportin kautta.
"Hm, hm", mumisi keisarillinen kuski itsekseen päätänsä pudistaen, kun keisarilliset vaunut saapuivat talvipalatsille ja hän oli jättänyt hevoset ja ajopelit apulaisilleen, "tänään on keisarillisen herrani hyvä mieliala mennyttä, ja kumminkin olin varmaan sitä toivonut kultaveden viimeisen annoksen vuoksi, jonka minun pitää häneltä pyytää, sillä ystäväni Markowna tahtoo maksua rehellisyydestänsä. No, täytyy ajatella, miten saisi asian järjestetyksi. Tänä iltana kello seitsemän, siis kolmen tunnin kuluttua, käypi salapoliisin päällikkö hänen majesteettinsa luona, ehkä minäkin voin samassa tilaisuudessa päästä puheille." Näin puhellen oli hän verkalleen lähestynyt asuntoansa. Hän oli siitä ainoastaan muutamien askelien päässä, kun joku pimeässä äkkiä juosten törmäsi häntä vastaan.
"Soh", huusi vanhus harmistuneena, "mikä pöllö tuokin on? Tuli ja leimaus, luuleeko hän keisarin ylimmäistä kuskia paljaaksi ilmaksi?"
"Jumala ja kaikki pyhimykset olkoot kiitetyt", kuului hengästynyt ääni pimeästä vastaan, "sehän on isä Ilia!"
"Niinhän se on", vastasi vanhus jotenkin hämmästyneenä, "mutta kuka te olette, joka niin kiivaasti juoksette minua kohden?"
"Tuntuuko ääneni teistä niin vieraalta, isä, ettette minua enää tunnekkaan?"
"Tuli ja leimaus, tuntuupa vähän tuttavalta, mutta tällä hetkellä en voi sitä mieleeni johdattaa. Jos ette valoa pelkää, niin seuratkaa minua asuntooni, siellä voin heti sanoa kenen seurassa olen."
Vieras noudatti hänen pyyntöänsä, mutta ei tahtonut jaksaakaan kulkea yhtä nopeasti, koska häntä näkyi vaivaavan suuri väsymys. Ilia hiljensi sen vuoksi vauhtiaan eikä hätäillyt ennenkuin hän vihdoin oli vieraan kanssa kirkkaasti valaistussa asuinhuoneessaan.
Hetken aikaa katsoa tuijotti hän ryysyihin käärittyä haamua, joka tuskin jaksoi pysyä jaloillaan, sitte huudahti hän lyöden yhteen kämmenensä: "Olenko minä sokea, tai oletko sinä nuori ystäväni Iivana?"
"Iivana raukkasi", vastasi haamu päätään nyykäyttäen ja lisäsi murretulla äänellä: "hän on nyt toisen kerran heittänyt orjan kahleet päältään, on päässyt pakenemaan julmien vartijoittensa käsistä, hän on myrskyjen ja jäitten läpi kierrellyt tänne eikä ole ennen rauhoittunut, kuin hän on saapunut tähän kaupunkiin, jossa hänen isällinen ystävänsä elää, hänen ystävänsä", toisti hän äänenpainolla, "sillä toista hänellä ei enää ole jälellä maailmassa, sitte kun hänen vanha isänsä on kuollut, ja kun se jalo mies, joka niin hellästi on pitänyt huolen maa-orja raukasta, on vankeuteen heitetty. Jos isä Ilia minut sysää luotaan, niin olen ijäksi kurjuuden ja turmion oma."
Näitä sanoja lausuessa murtui uupunut nuorukainen maahan, ukko kumartui säikahtyneeuä hänen ylitsensä ja huusi:
"Iivana — sydänkäpyni — tule luokseni! Tuli ja leimaus, voithan ajatella, etten hylkää rakasta nuorta ystävääni. Pyhä Jumala, poika raukka on tainnoksissa. Pekka! Mikko!" huusi hän ovesta, "kiireesti tänne… tuokaa ätikkää!" Ja palaten tunnotonna makaavan Iivanan luo jatkoi hän: "Niin, niin, kuka olisi voinut aavistaa tuollaista odottamatonta, hän kun vasta muutamia kuukausia sitte minulle kirjoitti, että hän oli ulkomailla ja että hänen kävi hyvin!"
Molemmat avuksi kutsutut palvelijat kiiruhtivat sinne ja onnistui sekä heidän että Ilian ponnistuksille saada uupunut nuorukainen eloon virkoamaan. Hän tahtoi uudelleen alkaa rukouksilla, mutta vanhus sulki häneltä suun sanoen:
"Kyllä sinä vielä ennätät minulle kaikki selittää, nyt ei ole siihen aikaa. Olethan kylmä kuin jääkurikka, Iivana parkani! Hoi tänne, pojat", kaski hän palvelijoita, "hankkikaa tänne lämpimiä vaatteita — te näette kyllä ystäväni ruumiin ko'on, menkää lähimmäiseen puotiin ja ostakaa siisti puku, tässä on rahaa, ja sitte sanokaa sisarelleni Marfalle, että hän kiireimmiten lämmittää viiniä ja valmistaa kelpo illallisen. Joutukaa pojat!"
Palvelijat kiiruhtivat asioille; sillä aikaa voimakas vanhus auttoi uupunutta Iivanaa ylös, tarttui hänen käteensä ja talutti nojatuolille, joka seisoi lähellä lämmintä uunia.
"Noin, poikaseni", mumisi hän kyynelsilmin, "ojenna nyt väsyneet jäsenesi. Mutta oi taivas!" keskeytti hän itseänsä, kun riisui kurjat ryysyt nuoren miehen jaloista, "sinun ihosihan on aivan sininen ja jäsenesi ihan turvoksissa."
"Sen tiedän. Tietäkää isä Ilia", vastasi Iivana heikolla äänellä, "että olen yöt päivät lakkaamatta rientänyt eteenpäin — oi, ja kuinka monta kierrosta olin pakoitettu tekemään päästäkseni vainoojieni kynsistä, mutta Jumala oli armollinen ja antoi minun päästä perille, Olen nyt hyvän isä Iliani turvissa." Hän sulki silmänsä autuaallisella hymyilyllä, mutta vanhus huudahti säikähtyneenä:
"Älä taivasten tähden taas mene tainnoksiin, sydänkäpyseni!… Tuli ja leimaus, kumminkin hän sen tekee, — voi, voi, ja minun molemmat renkini eivät vieläkään ole tulleet takaisin, ja ätikkäpullon ovat miehet vieneet mukanaan. Hiisi vieköön", huusi hän juosten tuskissaan ovelle. "Sisar Marfa, no tule toki vihdoinkin tänne, poika parka on taas tainnoksissa."
Portaissa kuului nyt askelia, ja kohta seisoi huoneessa vanha mummo, jolla oli vielä useampia vuosia selkänsä takana kuin ukko Ilialla. Kiireesti ilmoitti veli hänelle, että tuo tainnoksissa oleva nuorukainen oli hänen ystävänsä Iivana ja pyysi kaikkien pyhimyksien nimessä noutamaan ätikkäpulloa. Ennenkuin hän palasi tuoden tätä ja varistettua viiniä, oli Iivana vanhan herran iloksi taas tointunut ja lausui hymyillen suojelijalleen, että hän olisi aivan rauhallinen, ei hän enää menisi tainnoksiin.
"Hyvä Jumala sen antakoon", virkkoi Ilia ja kiiruhti sisarta vastaan, ottamaan hänen käsistään kuumennetun viinin tarjotakseen tämän virkistävän juoman voimattomalle nuorelle ystävälle. Tämän voimat palasivatkin vähitellen, hän vielä kumminkin yhä vilusta värisi; pian hävisi tämä vilukin, knn hän oli pukenut päällensä ne lämpimät pukimet, jotka palvelijat sillä välin olivat hankkineet. Vaikka Ilia häntä pyysi säästämään voimiaan, ei hän kumminkaan voinut vastustaa sydämmensä levottomuutta, vaan kertoi tarkasti kuuleville sisaruksille elämänsä vaiheet päättäen kuvauksensa seuraavilla sanoilla:
"Kun toisen kerran jouduin ruhtinaan valtaan, tein vakavan päätöksen koettaa kaikki paetakseni kiusaajoitteni käsistä. Kumpaisetkin kaitsijat, joitten vartioittavaksi minut oli jätetty, elivät siinä uskossa, etten minä ajattelisikaan uudelleen pakenemista ja tämä otaksuminen oli pelastukseni. Kun jo oli myöhään yöllä, ja he olivat nauttineet paloviinaa niin paljon, että eivät voineet valveilla pysyä, niin silloin uskalsin hiipiä ulos huoneesta, jonka oven ulkoa päin väänsin lukkoon tehdäkseni heille minun takaa ajamiseni vaikeammaksi, jos sattuisivat liian aikaiseen heräämään. Vaikka jo olin ennättänyt jokseenkin etäälle, pääsivät kumminkin ruhtinaan lähettämät takaa-ajajat tiukasti kintereilleni, ja ainoastaan vaivaloisien kierrosten avulla onnistui minulle johtaa heidät harhateille. Jumalan armon ja laupeuden kautta olen tänne ehtinyt, — mutta kuinka on minulle käypä, isä Ilia? Voitteko suojella maa-orja raukkaa hirmuisen ruhtinaan valtaa vastaan, — kun ei edes jalo Jerupkow kyennyt sitä tekemään, — oi, ja hänenkin kohtalostansa tuntee sydämmeni raskasta huolta."
"Tahdomme katsahtaa, mitä voimme hänen hyväksensä tehdä", lohdutti hyväntahtoinen ukko, "mutta ennen kaikkea pitää meidän saada sinun asiasi, poikaseni, selville. Ole uyt aivan ääneti", jatkoi hän, kun ystävämme tahtoi jotain vastata, "anna minun miettiä, miten meidän tulee menetellä. Menehän sinä, sisar Marfa, valmista iltaruoka ja lasi lämmintä viiniä väsähtyneelle Iivanallemme… ja vanhalle veljellesikin voit tuoda aika ryypyn", huusi hän nauraen perästä, "sillä sitä minun sieluni tarvitsee, — nyt ei hiiskaustakaan, Iivana, annas minun miettiä;… tilaisuus ja hetki ovat meille suosiollisia… mutta ole aivan hiljaa vaan!"
Hän oli nostanut oikean käden etusormen ylös ja jäi siihen asemaan kauan aikaa. Äkkiä loi hän kätensä yhteen ja huusi: "niin, niin, aivan niin se on tehtävä, niin se menee… se tahtoo sanoa… jos… niin mitä! Sano, Iivana, rohkenetko astua keisarisi eteen ja luottamuksella avata hänelle koko sydämmesi?"
Nuori ystävämme tunsi hiukan vavistusta, kun hän ajatteli sitä mahdollisuutta, että keisari Aleksanteri voisi paheksua hänen pakoansa ja voisi jättää hänet ruhtinaan valtaan. Mutta kun hän ei muutakaan keinoa keksinyt, niin luotti hän kokeneen vanhuksen neuvoon, jonka hän tiesi olevan keisarin suosikki.
"Minä tahdon uskaltaa!" huusi hän rohkeasti suureksi iloksi isä
Ilialle, joka häntä syleili ja suuteli.
"Kello on nyt viisi", sanoi vanha herra vetäen esille kallisarvoisen muistinsa, "minä jätän sinulle kaksi tuntia levätäksesi, sen perästä pukeudut ja lähdet minun seurassani rakkaan, hyvän keisarini luo, — käynnin seuraus on Jumalan käsissä!"
Sisar Marfa palasi palvelijan seurassa kantaen tarjottimella iltaruokaa ja varistettua viiniä. Kun Iivana oli nälkänsä sammuttanut, piti hänen taas asettua vanhaan nojatuoliin, ja isä Ilia veti isällisessä huolenpidossaan toisen tuolin lähemmäksi, johon nuorukainen voisi panna jalkansa. Sitte puristi hän hänen kättänsä ja ystävällisesti viitaten hänelle poistui hän sisarensa Marfan kanssa toiseen huoneesen.
* * * * *
Tsaarin työkamariin oli tunti sitte päästetty salapoliisien päällikkö. Hänen ilmiantonsa olivat niin tärkeitä, että ne Aleksanterissa herättivät suurinta hämmästystä. Niihin surkeihin havaintoihin, jotka keisarillinen herra käydessään tänään suuressa rikosvankilassa jo oli tehnyt, tuli nyt lisää katkera vakuutus siitä, että hänellä suuressa, laajassa valtakunnassaan oli ainoastaan harvoja sellaisia ystäviä ja palvelijoita, joitten uskollisuuteen hän voi luottaa. Hänen sydämmensä suru vaihtui oikeutetuksi vihaksi ja hän teki lupauksen, että tästä lähtien saisi jokainen kapinoitsija ja uskoton palvelija tuntea hänen keisarillista ankaruuttansa.
"Tahdon alkaa kavaltaja Shestokowista ja hänen tovereistaan Trubetskoista ja Gladkoista", huusi tsaari kauheasti suuttuneena, niin että koko hänen ruumiinsa ja äänensäkin vapisivat vihasta. "Nämät kurjat teeskentelijät! Niitten kohtelias käytös on minun silmiäni lumonnut; niitten uskollisuuden ja alamaisuudenvakuutuksiin olen lujasti luottanut, vieläpä silloinkin kun minun uskollisin palvelijani on minua hänestä varoittanut. — Sanokaa", virkkoi hän poliisipäällikölle, "mikä on sen virkamiehenne nimi, joka on tuonut esille todistukset ruhtinaan syyllisyydestä ja rikoksellisista hankkeista?"
"Sire, se on nadsirateli Markowna ja minä pyydän Teidän Majesteettianne palkitsemaan tämän virkamiehen virkaintoa suvaiten minua ylentämään hänet pristaaviksi" (poliisiviraston päälliköksi kaupunginosassa).
Vihastunut ilme keisarin kasvoissa hävisi hetkeksi, kun hän vastasi:
"Minulla ei ole mitään sitä vastaan, vaikka oikeastaan minun vanha
Iliani olisikin ansainnut tämän ylennyksen."
Salapoliisien päällikkö loi kysyvän katseen tsaariin ja sai hämmästyksekseen tietää, että keisarin vanha kuski jo vuosia sitte oli epäillyt ruhtinas Shestokowia tämän salaliiton johtajaksi, ja että Ilia herkeämättä oli ahertanut saada bojaarin syyllisyyden ilmi ja oli luultavasti käyttänyt nadsiratelia välikappaleena.
Kun tsaari poliisipäällikön kanssa vielä oli neuvotellut niistä keinoista, joita lähinnä oli pantava toimeen ja antanut hänelle rajattoman vallan vangita kaikki salaliittolaiset, joitten nimet olivat tunnetut, päästi Aleksanteri uskollisen virkamiehen armossa luotaan.
Jerupkow oli jo etuhuoneessa odottamassa, ja se ystävällinen, sydämmellinen vastaanotto, joka tsaarin puolelta tuli hänen osakseen antoi hänen heti aavistaa, että hän keisarissa oli löytänyt mahtavan suosijan.
"Teidän luonteenne jalomielisyys, rakas herra Jerupkow", lausui keisari hänelle, "on minulle jo aikoja sitte tuttu. Minä ajattelin mielisuosiolla miestä, jolla valtakuntani mahtavitten joukossa oli niin paljon katkeria vihamiehiä, sentähden annoin kaikessa hiljaisuudessa tehdä tiedusteluja hänestä. Kun minä sain tietää, että teidän jalomielinen aikeenne antaa vapaus tiluksienne maa-orjille oli syynä tähän katkeraan vihaan, päätin vakavasti suojella teitä kaikkea vääryyttä vastaan. Tilaisuus siihen tulikin kohta, kun te autoitte pakoon erään maa-orjan, jonka tuo kurja Shestokow omistaa, vieläpä piditte jalomielisellä tavalla huolta tämän lahjakkaan poika raukan kasvatuksesta. Minä sain tietooni tämän uuden osoituksen teidän rakkaudestanne lähimmäisiänne kohtaan oman vanhan kuskini kautta, jonka suosikki tämä Iivana jo monta vuotta oli ollut. Tuskin olin saanut tietää, että ruhtinas oli nostanut oikeudenkäynnin teitä vastaan, kun neuvottelin oikeuslaitoksen päällikön kanssa ja annoin hänen tietää toivoni, että tätä riita-asiata viivyteltäisiin. Voin teille nyt sanoa, rakas Jerupkow, että tämä oikeudenkäynti olisi venynyt loppumattomiin, ja että Shestokow varmaan ajan kuluessa olisi antanut sen raueta, kun hänen olisi pitänyt suorittaa kaikki kulungit. Te olette kumminkin nyt irti tästä kiusasta, kun teidän luonnottomalla sukulaisellanne nyt on huoli pidettävä omasta onnesta ja onnettomuudesta."
Jerupkowin hämmästyksen voipi helposti ajatella, kun hän nyt tsaarin omasta suusta sai kuulla Shestokowin rikolliset aikeet. Hän alkoi juuri sanoilla ilmaista kummastuksensa, kun rähinää kuului etuhuoneessa.
"Ja minä sanon sinulle, Jyrki, sinun täytyy ilmoittaa minut tuossa paikassa keisarilliselle herralleni", huusi vihastunut basso-ääni, "tai olet jo tarpeeksi kauan ollut kamaripalvelijana!"
"Tahdotteko olla hiljaa!" kuului uhatun kamaripalvelijan ääni. "Minä en voi nyt teitä ilmoittaa, koska toinen jo on majesteetin luona."
"Taivasten tekijä", tiuskui basso-ääni, "minä en hievahda paikaltani, vaikka jäisin tänne huomisaamuun asti."
Aleksanteri nauroi. Hän oli malttamattoman tunkeilijan karkeassa äänessä tuntenut vanhan kuskinsa ja pyysi Jerupkowia käymään vierushuoneesen sekä astui sitte etuhuoneen ovelle, jonka avasi.
"No, no", huusi hän ystävällisesti, mutta vakavasti, "mitkä sivistymättömät veitikat häiritsevät noin linnani rauhaa?"
"Isä Ilia, minun keisarillinen herrani", vastasi ukko ja pani kumartaen kädet ristiin rinnallensa. "Minulla on tavattoman tärkeä asia, joka ei minkäänlaista viivytystä salli; joka hetki on minulle ja minun nuorelle ystävälleni tuolla kallis", — näitä sanoja lausuessa osoitti hän kumartuvaa Iivanaa. "Ja kun Jyrki minua ylpeästi käski pois, niin loppui kärsivällisyyteni — ja — ja — no niin, ja sitte olin minä vähän kova-ääninen ja vihainen. Olkoon armollisin Keisarini minulle armollinen ja antakoon anteeksi raju luonteeni."
Tsaari Aleksanteri viittasi ukolle tulla suojattinsa kanssa lähemmäksi, jonka perästä hän sulki työkamarinsa oven.
"Mitä sinulla on asiana, isä Ilia?" kysyi keisari niin hyväntahtoisella äänellä, että vanhuksen kasvot loistivat onnesta.
Lämpimillä, kauniilla sanoilla kuvaili Ilia tarkasti kuuntelevalle keisarille nuoren ystävänsä surulliset vaiheet, lisäten pyynnön että majesteetti suojelisi Iivanaa ruhtinaan vastaisilta väijymisiltä ja ottaisi turviinsa kurjan, kovasti ahdistetun nuoren miehen.
Nyt seurasi äänettömyys. Aleksanterin kasvot värähtelivät tuskaloisesti, ja hän puristi seisoen kirjoituspöytänsä ääressä vasemman kätensä kovasti raamattuun, jota, niinkuin tiedämme, Aleksanteri joka päivä luki ja jolla oli etusija hänen kirjoituspöydällään.
"Hyvä, vanha isä Iliani", alkoi tsaari hiljaisella, hellällä äänellä, "olen sinulle suuressa kiitollisuudenvelassa. Harvinaista uskollisuuttasi ja luotettavaisuuttasi on mahdoton palkita, mutta sitä vastoin kyllä sinun rakastavasta sydämmestäsi lähtenyttä velvollisuuden intoa, jolle vihdoinkin vuosikausia kestäneitten vaivojen perästä on onnistunut saada ilmi niitten kurjien johtaja, jotka ovat liittyneet minua ja minun henkeäni vastaan. Minä tiedän", lisäsi hän nopeammin, kun ukko tahtoi tehdä vastaväitteitä, "ettet sinä omasta puolestasi vaadi palkintoa, että sinä sen lahtoisit siirretyksi suojatillesi siten, että minä pelastaisin hänet kiduttajiensa kostonhimolta. Oi, isä Ilia, en ole vielä koskaan tuntenut voimattomuuttani niin, kuin tänä hetkenä. Sinun nuori ystäväsi on maa-orja, sellaisena hän on herransa oma — ja hänellä on oikeus vaatia hänet minulta takaisin."
"Oi taivaallinen isä", huusi ukko murretulla äänellä, "Iivana parkani on siis hukassa!… Mutta malttakaa, armollisin Keisarini, jos olen oikein käsittänyt, niin tiedätte jo ruhtinas Shestokowin syyllisyydestä ja rikoksesta, silloin on siis hänen oikeutensa omistaa maa-orjia lakannut, koko hänen omaisuutensa ja niinmuodoin myös kaikki hänen tiluksensa lankeavat valtion omaksi ja —"
"Ja valtiolla, isä Ilia", tarttui keisari uudelleen puheesen, "on liian paljon tekemistä ryhtyäkseen tiluksia hoitamaan, se tulee jälleen myymään ruhtinaan kruunun omaksi joutuneen omaisuuden, siis saavat ruhtinaan maatilat ja maa-orjat toisen omistajan ja hänellä on myöskin oikeus nuoreen ystävääsi. Ystäväsi tulee olemaan hänenkin maa-orja ja on joutuva barininsa armoille, joka taas vuorossansa määrää hänen kohtalonsa."
Ilia puristi suonenvedontapaisesti käsiänsä, hän ymmärsi että keisari oli oikeassa, mutta hänen rinnassaan riehui vihan myrsky maansa kauheita lakia vastaan. Hän tahtoi puhua, mutta hänen äänensä petti. Sen sijaan tarttui Iivana puheesen ja kyyneleet silmissä alkoi hän langeten tsaarin jalkoihin liikuttavilla ja suruvoittoisilla sanoilla:
"Ymmärrän kyllä, että minun Keisarini ei voi murtaa minun orjuuteni kahleita, mutta sallittakoon minun rukoilla häntä antamaan minulle tässä avuttomassa tilassani uskonnon lohdutusta, jolla Teidän Majesteettinne sydämmessä on niin vankka pohja. Minä olen tähän asti lujasti luottanut Jumalaani, hän yksin oli minun turvani ja linnani, jonka suojelukseen minä uskalsin. Minä elin siinä vahvassa uskossa, että joka antautui Korkeamman varjelukseen, hän saisi häneltä hoivan kaikkea häijyä ja kiusaa vastaan tässä maailmassa, koskapa Hän on antanut käskyn enkeleillensä suojella niitä, jotka vaeltavat hänen teillänsä. 'Avukses huuda minua hädässäs, niin minä tahdon auttaa sinua ja sinun pitää kunnioittaman minua.' Niin on kaikkivaltias Jumala luvannut niille, jotka häneen uskaltavat, ja kumminkin näen nyt, että hän on minut hyljännyt, ja sanomaton epätoivo ja tyhjyys täyttävät minun sydämmeni, — ja sentähden pyydän Keisariani auttamaan minua, etten vaikeassa koettelemuksessani sortuisi!"
Tämä nuorukaisen harras rukous, niinkuin myös se surumielisyys, joka ilmeni hänen sanoissaan ja liikkeissään, panivat ikäänkuin hunnun Aleksanterin silmien eteen. Yhä lujemmin ja lujemmin puristi hänen kätensä raamattuun, kunnes se äkkiä siirtyi paikoiltansa ja putosi lattiaan.
Iivana nosti sen ylös ja ojensi avaantuneen kirjan säpsähtyneelle keisarille. Hänen silmänsä kohtasivat avaantunutta lehteä, jota hän jäi katsoa tuijottamaan.
Oliko se sattuma tai jumalallinen sallimus! Lehdellä näkyi 91. psalmi, joka sisälsi syvimmän luottamuksen Jumalaan, ja jonka sanoja Iivana oli puheesensa kietonut. Toisen kerran elämässään näki tsaari mitä kummallisimmalla tavalla tämän psalmin sanat silmiensä edessä ja tunsi jälleen saman äänen, joka nytkin niin mahtavasti puhui hänen sydämmellensä.
Kauan aikaa vallitsi syvä hiljaisuus keisarillisessa työkamarissa, mutta sitte kohotti tsaari äänensä ja lausui, nostaen Iivanan ylös:
"Poikani, sinun uskosi ja ylevä luottamuksesi Jumalaan eivät ole sinua pettäneet. Minä olen päättänyt ostaa rikoksenalaisen Shestokowin suuret perintötilukset. Sinun keisarisi tulee sinun herraksesi, mutta ainoastaan antaaksensa sinulle vapauden!"
Raikas riemuhuuto kaikui huoneessa; mutta ei se ainoastaan päässyt Iivanan rinnasta, mutta myöskin isä Ilian, ja vierashuoneessakin kajahti huuto: "Jumala siunatkoon jaloa hallitsijaa!"
Kun nuori ystävämme ja hänen vanha suojelijansa riemuten osoittivat kiitollisuuttaan, yhtyi tähän myös jälleennäkemisen ilo, kun tsaari Aleksanteri saattoi jalon Jerupkowin entisen Königsbergin ylioppilaan luo.
Näillä sopusointuisilla riemusävelillä, joita pasuunan äänet varmaan julistivat taivaasen asti, päätämme kertomuksemme. Meille rakkaiksi tulleitten henkilöitten äänet ovat vaienneet ja meidän tehtävämme on vaan osoittaa heidän kohtalonsa loppuvaiheet.
Nadsiratelin kautta sai ruhtinas Shestokow tiedon siitä vaarasta, joka häntä uhkasi. Hän ja hänen rikostoverinsa kokoelivat kaikki irtonaiset varansa ja pakenivat Ranskaan. Heidän maahovinsa ja muut tiluksensa pani valtio takavarikkoon, mutta tsaari Aleksanteri pysyi sanassaan ja tuli Shestokowin tiluksien omistajaksi. Jerupkowin väsymättömälle ahkeruudelle onnistui aikaa myöten suurentaa varallisuuttansa siinä määrässä, että hän voi vähentää keisarillisen herransa huolia maatilusten hoidossa siten, että hän oston kautta sai ne omakseen ja tsaarin suostumuksella antoi vapauden kaikille maa-orjilleen, Huolimatta Aleksanterin vakavista ponnistuksista lakkauttaa maa-orjuus maassansa, ei hän kumminkaan jaksanut toteuttaa tätä tarkoitusperää, jota hän niin hartaasti oli halunnnt. Ainoastaan niin kutsutuille kruunun talonpojille sai hän armoansa osoittaa, sillä bojaarien juonet ja vastarinta asettivat hänen tiellensä voittamattomia esteitä. Vasta vuonna 1863 onnistui hänen veljensä pojalle, Aleksanteri II:selle, saattaa päätökseen suuri vapauttamistyö, joka Venäjän maa-orjille antoi persoonallisen vapauden.
Monta surullista kokemusta tuli vielä kunniassa pidettävän tsaarin osaksi. Niitten paino rasitti häntä niin, että hän vaipui liian aikaiseen hautaan. Mutta että hän järkähtämättömällä luottamuksella Jumalaan erkani tästä elämästä, osoittaa hänen viimeinen tahtonsa, jossa hän muun muassa määrää, että kopio 91 psalmista, jonka hän kerran oli saanut kreivitär Tolstoilta, pantaisiin hänen mukaansa ruumisarkkuun.
Isä Ilia eli vielä keisarillisen herransa jälkeen, ja miten syvä hänen surunsa oli, näkyi paraiten vanhan palvelijan uskollisuudesta ja luopumattomuudesta. Häntä ei voitu mitenkään taivuttaa eroamaan hallitsijansa ruumiista, jonka hän Taganrogista, jossa keisari Aleksanteri heitti henkensä, saattoi Pietariin. Huolimatta pakkasesta ja korkeasta iästään, istui hän päivät yöt ajamassa vaunua, joka säilytti vainajan hengettömän verhon.
Isä Ilian ainoa ilo oli hänen rakas poikansa, niinkuin hän edelleen kutsui Iivanaa, Hänen kanssaan jutteli hän joka päivä ylevästä keisarista, joka siten vielä oli jalomielisyyttänsä lisännyt, että hän tehtyänsä hänestä vapaan miehen antoi hänelle oman sukunimensä "Romanow", josta vanhasta venäläisestä bojaarisuvusta nykyinen hallitsijasuku on saanut alkunsa. Nuori Iivana Romanow osoittikin, että hän oli ansainnut tämän kunnioituksen; hänen nimensä tuli kohta kuuluisaksi venäläisten oppineitten joukossa ja vuonna 1829 perustettu Pietarin yliopisto piti kunnianaan omistaa hänet opettajanaan.
Jerupkow oli aina edelleenkin sama jalo mies ja hoiti nyt niinkuin ennenkin tiluksiaan. Nämä muodostivat hänen pienen kuningaskuntansa, jossa hän lempeällä ankaruudella vallitsi pitäen huolta alustalaisiensa sivistystarpeista, ja he taas puolestansa olivat häneen hyvin kiintyneet, heidän kun oli häntä kiittäminen vapaudestaan ja hyvästä toimeentulostaan.
Nadsirateli Markowna yleni pristaaviksi, ja on meille hupaista mainita, että hän on luopunut epärehellisistä vehkeistään ja tullut arvossa pidetyksi virkamieheksi.
Vaikka Shestokow ja hänen kumppaninsa olivat välttäneet hyvin ansaitun rangaistuksen, eivät he ottaneet mitään varoitusta tästä katkerasta kokemuksesta. Päinvastoin suunnittelivat he uuden salaliiton keisaria vastaan, ja heille onnistui valitettavasti hankkia monta liittolaista, jotka peläten tarkoitettuja parannuksia kallistivat korvansa näille häijyille kuiskauksille. Muutamia kuukausia Aleksanterin kuoltua palasi Shestokow ystävineen Pietariin pannakseen kavalat tuumansa toimeen. Laajalle levinnyt kapinaliike syttyi todellakin, mutta saatiin kukistetuksi ainoastaan seuraajan ja veljen, keisari Nikolain oman tarmon ja persoonallisen rohkeuden kautta. Paljon ihmisiä vangittiin ja siinä kulkueessa, jota eräänä päivänä jalkasin kuljetettiin Siperiaan, oli myös Shestokow ja hänen toverinsa Trubetskoi ja Gladkoi.
Me päätämme nyt sillä vakuutuksella, että professori Iivana Romanow on tullut onnelliseksi perheenisäksi, joka lapsilleen ja lastensa lapsille useinkin on kertonut sen surullisen kertomuksen, jonka hän nimittää:
"Pimeydestä valoo."