TOINEN OSA.

TAISTELU IHMISIÄ VASTAAN.

I luku. Uusi maa.

    "Lisävoimaa, luvallais,
    Grotten työhön tarvittais,
    Hyvä isä, Suuri lisä
    Työhön tarvittais.
    Orjais voimat eivät riitä,
    Vaikka satatuhatt' on,
    Useamp' on tarvis niitä
    Pyhän myllän kiertohon.
    Joukko joukon lisäks vain,
    Grotten myllynkivivuoret
    Raskahammiks käyvät ain'."

Uusi Grottelaulu.

Myrskyn seasta, lumi- ja raesateesta mateli jättiläiskäärme Ekvatorian sulalle maalle. Vielä päivämatka — ja oltiin meren rannassa. Sitte vaellettiin länteen käsin meren rantaa pitkin kunnes ranta alkoi kääntyä etelään. Havaittiin koko tämä seutu asumattomaksi. Joku metsästäjäjoukkue tai jäätikölle tuomittu rikollinen nähtiin silloin tällöin. Mutta ne katosivat vaeltavan kansan nähdessään kuin jäätikköilves.

Turja teki matkoja molemmille sivustoille ja havaitsi, että samalla kertaa kuin rannikko vasemmalla kääntyi etelään, väistyi jäätikkö oikealla pohjoiseen. Hän arveli, että oli tultu niemimaalle, jonka takana oli suuri lännen meri. Ja kun hän kansan leiriytyessä ja kootessa ruokavaroja teki pitkän matkan länteen, näkikin hän eräältä vuorelta meren, jolla jäälauttoja ajelehti. Häntä hämmästytti se, että jäät näyttivät ajelehtivan etelästä pohjoiseen!

Kuljettiin edelleen etelään niemimaata, joka oli yhä jokseenkin asumatonta. Mikä ihana maa Borealian kansan mielestä! Metsää, lintuja, metsäneläviä, kukkia, vuoria, laaksoja, järviä, jokia — mikä ihana maa! Mutta sittenkin outo ja vieras! Muistelo kertoi kaihoisasti sittekin Borealiasta kaukana pohjoisessa, lumen ja jään keskessä.

Ihmeellistä oli, että täällä näytti olevan hiilihappoakin rehevälle kasvillisuudelle riittävästi. Turja ei keksinyt tähän muuta selitystä kuin että tuulet puhalsivat tavallisimmin jäätiköiltä Ekvatoriaan ja hiilihappo raskaimpana ilman kaasuista valui jäätikköylängöiltä Ekvatorian uomaan, jossa ei käynyt muuta säännöllistä ilmavirtaa kuin ylöspäin, ja että myöskin jääpeitteestä vapaa meri luovutti täällä hiilihappoa ilmaan.

Tehtyään useampia matkoja läntiselle rannikolle, sai Turja selville myöskin sen, että sitä rannikkoa huuhtoi lämmin merivirta ja että pohjoiseen ajautuvat jäät olivat pohjoisesta tulleita ja aavalta mereltä siihen virtaan pyörtäneitä. Ne olivat sulamistilassa. — Tämä niemi on siis alue, joka jäätyisi todennäköisesti viimeisenä, Ekvatorian lämpimimpien osien kanssa samaan aikaan — jos Kaiken Loppu sillä tavalla tulisi.

Kun oli päästy kauas etelään, antoi Turja selityksen että kansa sai ryhtyä valitsemaan asuinpaikkoja itselleen. On hyvin todennäköistä, että pian tulisi asuttu seutu vastaan ja sen alueelle ei kukaan saa eikä haluakaan mennä.

Kasemattien ja majojen paalut iskettiin syvään, raivattiin ensimmäinen maa-ala ja asetuttiin leiriin, josta ei enää aiottu lähteä.

Turja lähetti heti Taitsan tovereineen viemään sanaa Ekvatorian hallitukselle, että he olivat tulleet ja pyytämään tietoja ehdoista. Itse hän jäi johtamaan yhteiskunnan uudestaanluomista. Hän valmisti esikuntineen suunnitelman maan jakamisesta ja käyttämisestä, voima-asemista, teistä y.m.s. ja esitti sen eduskunnalle. Työ alkoi. Mukana tuodut koneet kävivät yötä päivää. Toiset rakensivat, toiset muokkasivat maata, toiset metsästivät. Omegametallia valmistettiin, dynamoita, akkumulaattoreja, radiokoneita rakennettiin. Vähitellen alkoi maasta nousta uusi Borealia, lempeämpi lapsillensa, satoisampi viljelijöillensä.

II luku. Orjuus vaiko kuolema?

Turja aikoi heti lämpimän vuodenajan päätyttyä lähteä matkalle Borealiaan tuodakseen, jos mahdollista, sinne jääneen osan kansaa vielä ennen seuraavaa lämmintä vuodenaikaa etelään. Täällä ei kansaa uhannut mikään vaara — kierteleväin puolivillien metsästäjäin ja Ekvatoriasta tuotujen tai paenneiden rikollisten ryöstöretket Uuden Borealian alueelle voitaisiin helposti ehkäistä. Sen sijaan uhkasi kuolema Vanhaan Borealiaan jäänyttä kansan osaa.

Turja oli valmistanut retkikunnan ja odotteli vain lähettiläittensä palaamista Ekvatoriasta. Odotellessaan hän päätti tehdä tutkimusmatkan ympäristöön. Jorma lähti mukaan — saatuaan Ormalta luvan. He vaelsivat etelään pitkin rannikkoa, kunnes vuorelta näkyi kaukoputkeen asuttu maa. Jorma havaitsi sauhun vuoren juurella. He laskeutuivat uteliaina pitkin rinnettä ja näkivät vihdoin pienen viheliäisen majan, jonka katosta nousi sauhu. Turja astui pihalle, jossa kolme lasta leikki. Hän tervehti lapsia ystävällisesti molemmilla kielillä, joita hän oli Ekvatorian miehiltä oppinut. Mutta lapset seisoivat äänettöminä, peloissaan.

Majasta astui ulos nainen, laiha ja pieni käppyrä, kiljahti nähtyään Turjan ja Jorman sekä syöksyi takaisin majaan. Hetken kuluttua työntyi majan luukusta ulos rautaputki ja näkyi miehen kasvoista osa. Kuului kähisevää puhetta. Turja oli ymmärtävinään sanat:

— Keitä te olette, mitä haette?

— Vieraita kaukaa pohjoisesta, vastasi Turja. Olkaa huoletta, pahaa emme aio. Olemme paenneet pakkasta, ja jäätä.

Rautaputki ja kasvot katosivat, ovelle ilmestyi kokonainen pieni miehenkäkkyrä.

— Ette siis ole rosvoja, kysyi hän kielellä, jota Turja sangen vaikeasti tajusi.

— Emme. Me tuskin tunnemme rosvoja. Olemme oppineet sellaisia tuntemaan vasta tänne etelään tultuamme.

— Kyllä niitä täällä saa tuta, kähisi mies.

Turja keskusteli kauan ukon kanssa ja heistä tuli hyvät ystävät. Majan elämä oli kaikesta päättäen kurjaa ja puutteellista. Ukko kertoi, että sellaista se oli yleensä täällä Ekvatorian äärillä. Mutta kyllä on sen sijaan toista maan keskuksessa ja pääpaikoissa! Tämä ihmetytti Turjaa sanomattomasti.

He sanoivat ukolle, akalle ja lapsille jäähyväiset ja alkoivat taivaltaa alueen rajaa pitkin länteen, pyrkien meren rannalle. Maa oli kaikkialla metsäistä, vuorista ja erinomaista työteliään kansan asua. Jokia ja putouksia oli runsaasti. Tultuaan meren rannalle kääntyivät he pohjoiseen. Täällä oli lintuja suunnattomat määrät korkeilla kallioisilla rannoilla. Ja missä oli matala rannikko, siellä näkyi suuria merieläimiä.

He olivat jo sangen pohjoisessa. He kulkivat mereen pistävälle pienelle niemekkeelle pitkin rantaa ja kiersivät erään aukeaman ohi, pyrkien kärjessä olevien kallioiden taa, kun aukeaman toisesta laidasta kuului pamahdus ja Jorman viereisestä puusta sinkosi lastu.

— Mikä siellä naksahtelee? kysyi Jorma hiukan hämmästyen.

— En tiedä varmaan, mutta arvelen Ekvatorian väen metsästävän.

Pian pamahti pari kolme kertaa ja Turjan ja Karman ympärillä rapisi ja surisi kuin pieniä kiviä tulisessa vauhdissa.

— Minusta tuntuu kuin olisi tässä jokin väärinkäsitys, murisi Jorma.
Luulevatko ne räähkänät meitä metsänelukoiksi?

— Tuskin. Parempi on otaksua että me olemme tekemisissä pahempien ihmisten kuin metsästäjien kanssa. Menkäämme kallion taakse.

Kun he kuuristuivat kallion suojaan ja katsoivat sieltä, paukkui taasen ja kallio naksahteli heidän edessään.

— Kyllä ne aikovat metsästää meidät aivan ilmeisesti ja naksuttelevat senvuoksi tänne päin, puheli Jorma muhoillen.

— Olemme nähtävästi tekemisissä rosvoavien metsästäjien kanssa.

— Lähetämmekö pensaikkoon radioputkista täyden vongahduksen? kysyi
Jorma. Luulen että heille maistuu matka tai jäävät he paikoillensa.

— Emme, vastasi Turja päättävästi. Minä tahdon saada heiltä ne rautaputket, joilla he paukuttelevat. Meidän on annettava heille vain puoli sädettä ja osattava se kohdalle.

— Mutta me emme näe heitä.

— Odotahan!

Turja otti rannalle ajautuneen puun, pisti päähineensä sen päähän ja kohotti sitä kallion yli. Heti paukkui ja puuhun sattui "nappi". Turja havaitsi, että se ei ollut lävistänyt puuta. Hän käski Jorman kaivaa sen esille — se oli metallinen kuula. Hän pudisti päätänsä:

— Me emme voi mennä aukeamalle, sillä siellä saamme reikiä nahkaamme.
Ja kiertää emme voi heitä, sillä aukeama ulottuu koko niemen poikki.

— Mutta silloinhan asia on päivänselvä, sikäli kuin minun järkeni pitää kutinsa täällä Ekvatoriassa. Heillä on paha mielessä meitä kohtaan eivätkä he tule ystävällisesti näkyviin, ennenkuin uskovat meidän olevan nälästä ohkaisina ja luulevat meidän olevan kiitollisia heille pienestä suoneniskusta, joka vapauttaa meidät enemmistä kärsimyksistä. Lentää emme osaa ja niinollen emme voi kiertää heitä sitäkään tietä. Ei ole muuta mahdollisuutta kuin lähettää sinne leimaus, joka panee sydänaluksen läpättämään ja raajat toimimaan, vaikka ei sattuisi tappamaan.

— Mutta Jormahan kuuli kaiketi, että haluaisin heidän paukkunsa ja tarkemmin ajatellen haluaisin viedä kotiin myöskin itse miehet.

— Kuulinhan minä, joo. Mutta onhan päälliköllä Karman ensimmäiseltä jäätikkömatkalta tuomat rautaputket. Ja niitä äijänkäkkyröitäkin on siellä jo muutama, murisi Jorma. Ei senpuolesta ettei päällikkö saa tehdä mitä tahtoo. Minä vain tässä ajankuluksi puhelen sitä ja tätä. Mutta pois minä haluaisin täältä kyykkimästä. Otan ennen muutaman napinreiän nahkaani kuin jään tänne pitkäksi aikaa ja kärsin ensimmäisen luokan vaimollisen rajumyrskyn kotiin tultuani.

— Tietysti me lähdemme, mahdollisimman pian. Mitäpä täällä tekisimme. Mutta pimeään saakka meidän tulee odottaa, ennenkuin pääsemme lähtemään.

Turja pyysi Jormaa jäämään vahtiin ja ilmoittamaan hänelle, jos jotain näkyisi tai tapahtuisi, ja lähti kiertelemään rantakallioilla. Edessä oli merenlahti, joka avautui aavalle merelle. Oli verrattain tyyni ilta. Mainingit vyöryivät rantaan, kohahdellen kallioissa. Metsä humisi hiljaa. Kaukana taivaanrannalla näkyi jäitä. Aurinko laski punaisena hehkuen ja punasi pilvenreunat taivaalla. Alhaalla kellui tämä rusko meren mainingeissa.

Turjan mieli lennähti kauas pohjoiseen lumen ja jään keskelle, missä toinen osa hänen kansaansa vielä taisteli elämästä ja kuolemasta. Urjan lempeän tarmokas hahmo astui sieltä ennen muita esiin. Oli kuin olisi hän kävellyt kallioilla hänen edessään ja hymyillyt hänelle. — Turja tunsi kaipaavansa häntä hurjasti.

Illan hämärtyessä alkoi taivaalla tavanmukainen tulitus. Turja palasi Jorman luo, joka puolitorkuksissa murisi jotain ja heittäytyi nukkumaan.

Viidakosta kuului hämärässä liikettä ja ikäänkuin pienen tiu'un helinää. Siellä liikuskelivat vielä ne, jotka aikoivat metsästää Borealian päällikön ja yhden hänen parhaista miehistään.

— Mitähän väkeä tämä mahtaa oikein olla, uteli Turja itseltään. Mutta sitte hän unohti heidät, sillä hän oli varma, että he eivät etsi heitä yöllä. Ja jos etsisivät — sitä parempi.

— — — Turja valvoi, mietiskeli ja tarkasteli taivaan ilmiöitä. Hän löysi kaukoputkellansa Avaruuden Hirviön. Sen auringot, sen massajoukot, sen usvameret näyttivät nyt yksinkertaisessa kaukoputkessakin äärettömän suurilta. Pian peittäisi tämä hirviö koko toisen taivaanpuoliskon. Se näytti ojentelevan valtaisia pyyntilonkeroitaan vilpoisiin eetteriaaltoihin. Se näytti kasvavan ja voimistuvan vuosi vuodelta. Sen ympärillä näytti leijailevan tomupilvihöytäleitä, jotka olivat niinkuin tämän Avaruuden hirviön tuulissa huiskuva harja. Aurinkokuntamme taivaltaa tätä hirviötä kohti — sen Turja tiesi. Mikä on oleva sen kohtalo? Siitä on selko saatava, jos Ekvatorian apuneuvoilla voidaan suinkin siitä selko ottaa.

Turjan mietteet katkaisi Jorma, joka heräsi ja ehdotti lähtöä. Turja suostui ja he alkoivat hiipiä takaisin samaa tietä jota he olivat päivällä tulleet. Aukeama sivuutettiin onnellisesti ja tultiin metsän reunaan. Turja sytytti pienen valonheittäjälyhdyn ja tarkasti tietä.

Kun he olivat nousseet lehdosta kalliolle, jonka raoissa kasvoi vain muutamia suurempia puita, huomasi Turja yht'äkkiä lyhtynsä valossa verkon, nähtävästi metallilankaisen. Hän tarkasteli sitä lähemmin. Siinä oli siellä täällä tiukuja, jotka nähtävästi olisivat helähtäneet heti, jos verkkoon olisi vähänkin koskenut. Verkko oli kalliolla, joten sen alitse ei voinut kaivautua; se ulottui todennäköisesti jyrkkään rantakallion reunaan saakka, joten sitä ei myöskään voinut kiertää.

— Tämäpä on pyydys, puheli Turja hiljaa Jormalle. He luulevat pyydystävänsä meidät ilveksen verkolla.

— Panenko hajalle? kysyi Jorma.

— Ei käy päinsä. Se ilmiantaa meidät.

Turja kulki jonkun matkaa oikealle ja löysi suuren puun, joka kasvoi kallion raossa verrattain lähellä verkkoa. Hän heitti lasson, jollaisella Uuden Borealian asukkaat olivat yleensä aina metsällä käydessään varustetut, tämän oksan yli, kiipesi puuhun ja vei nuoran erään sangen korkealla olevan oksan yli, kiinnitti sen sinne, heittäytyi käsin riippumaan nuorasta, heilutti itsensä heiluriliikkeeseen kunnes heilahteli verkon ulkopuolelle ja pudotti itsensä sinne. Jorma seurasi esimerkkiä muristen itsekseen päällikön kujeille. Ja sitte alettiin odottaa aamua.

Heti kun valkeni sen verran että näki, alkoivat Turja ja Jorma lähetä varovasti takaapäin lehtoa, josta eilen paukkui. Pian saivatkin he näkyviinsä leirintapaisen erään kallion suojassa. Kallion edessä aukiolle päin oli lehtoa. Näkyi liikettä. Pari miestä tarkasteli lehdon läpi Turjan ja Jorman eilistä asemaa aukean toisella puolen. Kolmas kuunteli neljännen määräyksiä ja oli juuri lähdössä.

Nyt on aika. Jorma hoitaa kalliolla olevat, minä huolehdin lopuista, kuiskasi Turja.

Radiosäteet vongahtivat. Leirissä olijat kaatuivat, kalliolla olleiden päät retkahtivat alas.

— Selvä on.

Turja kokosi metsästäjäin kaikki aseet ja antoi ne Jorman hoitoon. Sitte hän hieroi taintuneiden ohimoita ja ranteita ja antoi heidän hengittää pienestä askista. He heräsivät ja olivat nähtävästi äärimmäisen hämmästyneitä ja peloissaan. Se joka oli antanut määräyksiä toisille, tointui nopeasti, pujahti metsään ja juoksi joustavasti ja notkeasti, pehmein sulavin liikkein puiden välitse pakoon. Turja lähetti hänen jälkeensä uuden vongahtavan säteen, joka kaasi juoksijan maahan. Turja käski Jorman kantaa hänet takaisin ja herätti hänet. Hän silmäili leimuavin katsein nolona seisovia miehiänsä, polki jalkaa ja nähtävästi soimasi heitä kielellä, jota Turja ei ymmärtänyt. Sitte hän heristi nyrkkiä Turjalle ja käänsi hänelle selkänsä. Välittämättä näköjään mistään hän katseli puita ja päästeli omituisia laulavia ääniä.

Kukaan vangeista ei näyttänyt ymmärtävän ensin Turjaa, kun hän puhutteli heitä molemmilla oppimillansa kielillä. Heidän päällikkönsä vain kiljahti ja katseli yhä metsään. Turja lisäsi ikäänkuin Jormalle puhuen (vaikka Jorma ällisteli, ymmärtämättä sanaakaan):

— Sepä vahinko. Olisimme voineet kotiin tultuamme vapauttaa sen, joka olisi minua ymmärtänyt.

Kas, silloin laukesi yhden miehen kielen kanta ja hän vastasi samalla kielellä. Mutta tuskin hän oli lauseensa lopettanut, kun hän keikahti maahan päällikkönsä korvatillikasta. Se oli tapahtunut nopeasti kuin salaman isku ja seuraavassa tuokiossa lauleli päällikkö taas entisellä paikallaan metsään katsellen.

— Tämäpä on kovin tulista ja ylpeätä poikaa tämä mies, lausui Turja kääntäen hänet tavallista lujemmalla otteella päin ja tarkastaen häntä. Hän hämmästyi miehen piirteet nähtyään. Vaikka hän puri hammasta Turjan rautakouran tuottamasta kivusta, olivat hänen piirteensä sittenkin omituisen hennot, aivan kuin naiselliset. Nuori hän oli kaikesta päättäen. Turja taputti häntä olalle: — Luulen, että me joskus vielä sovimme keskenämme oikein hyvin.

Vangit hymyilivät omituisen salaperäisesti.

Turja kehoitti vankeja ottamaan pyyntiverkkonsa mukaan, ilmoittaen että he saattavat sitä vastaisuudessa tarvita. Heille ei aiota mitään pahaa, he saavat olla vain pohjoisesta tulleen Borealian kansan vieraina ja myöhemmin saavat he taasen valita tiensä itse.

Jorma nouti puuhun jääneet lassot.

Lähdettiin kohti uutta Borealiaa. Metsästäjien päällikkö jurotteli ja kulki miten sattui, kenestäkään välittämättä. Hän pysähtyi, tuijotteli puiden latvoihin, juoksi metsään jonkun matkaa, kunnes sai Jorman mörähtämään, palasi ja nauroi Jormalle pilkallisesti. Turja näki, että Jorman oli vaikea hillitä itseänsä antamasta, niinkuin hän tapasi sanoa, "pöksyille tuota poikavekaraa".

Mutta sitte väsyikin "vekara" kujeisiin ja komensi miehensä kantamaan itseänsä. Matka alkoi joutua. Niin tuli Turja kotiin tältä pieneltä seikkailulta tietämättä että tämä matka oli merkitsevä hänelle yksityisesti enemmän kuin sadat matkat — ja oikeastaan enemmän kuin lumi, jää ja pakkanen, enemmän kuin Avaruuden Hirviö — — —.

Taitsa oli palannut, mukanaan Ekvatorian hallituksen ehdot. Esikuntansa läsnäollessa Turja ne luki. Ne sisälsivät:

1) Ankarat verot.

2) Joka kymmenes mies Ekvatorian hallituksen sotajoukkoon.

3) Koko kansa työvelvollinen Ekvatorian hallituksen käskystä.

Turja pani ehdot tyynesti syrjään, kutsui eduskunnan koolle, ehdotti sille, että he tarjoaisivat Ekvatorian hallitukselle kymmenykset kaikista tuotteistaan ja ellei Ekvatoria tähän tyydy, varustautuisivat elämään ilman Ekvatorian holhousta tai armoa. Samalla ilmoitti hän itse lähtevänsä Ekvatoriaan neuvottelemaan asiasta.

Päälliköksi valittiin Karma, jonka hoitoon Turja jätti myöskin metsästäjät, kehoittaen häntä opettelemaan päällikön kieltä ja tutkimaan heidän aseittensa käyttöä.

Taitsa ja Jorma seurasivat Turjaa matkalle.

III luku. Kansa, josta on veto loppunut.

Matkattiin suoraan etelään asutulle alueelle. Tultiin kehnonpuoleiselle tielle, jolla oli jonkinverran liikettä, jalan kulkijoita ja vetojuhtia. Viisisataa ajastaikaa oli kulunut siitä kun Borealian kansan jäsen oli nähnyt tämän maan, katsellut sen kansaa, Ja jännittyneellä uteliaisuudella tarkkasi Turja tätä satujen maata ja teki Taitsalle kysymyksiä. Ja jota pitemmälle ehdittiin, jota enemmän hän näki, sitä omituisemmilta tuntuivat hänestä tämän maan olot.

Tuli vastaan jalankulkijoita, laihoja, kurttuisia, väsyneitä miehiä ja naisia. Tuli vastaan vetojuhdilla lihavia, hyvinvoipia miehiä ja naisia, katsellen pönäköinä jalankulkijain päiden yli, tuntematta heitä kohtaan nähtävästi minkäänlaista mielenkiintoa. Kerran näki Turja laihan synnyttämäisillään olevan naisen kantavan vettä hyvinvoivan miehen juhdalle, miehen istuessa ja katsellessa taivaanrantaa.

Tien molemmin puolin oli kauniita asunnoita siellä täällä, mutta enemmän oli pieniä mökkirähjiä, samantapaisia kuin se, jonka Turja oli nähnyt metsässä. Kun Turja tiedusteli Taitsalta, mistä syystä Ekvatoriassa näin omituisesti rakennettiin, sai hän ihmeekseen kuulla, että noissa kauneissa rakennuksissa asui ihmisiä, joilla oli oikeus saada kaikki elintarpeet ja muut tavarat, mitä näillä mailla valmistettiin, ja tehdä niillä mitä ikänä halusivat, ja noissa mökeissä asui ihmisiä, jotka tekivät työtä näillä mailla, mutta joilla ei ollut oikeutta saada mitään muuta kuin sen, minkä nuo edellä mainitut tahtoivat heille antaa. Ja Taitsa teki vielä sellaisenkin merkillisen väitteen, että heille ei annettu muuta kuin sen verran, että juuri pysyivät hengissä.

Turja alkoi nyt uskoa Taitsan puhuneen totta, kun hän kertoi että Ekvatoriassa toiset kuolivat nälkään, vaikka toisilla oli ravintoa yltäkylläisesti.

— Ovatko ne ihmiset, jotka saavat haltuunsa kaikki työn tulokset, alueellaan työpäälliköltä? kysyi Turja.

— Eivät. Työpäälliköt ovat erittäin. He saavat samantapaisen osan työn tuloksista kuin mökeissä asujatkin, jonkunverran enemmän vain.

— Mitä tekevät sitte suurissa asunnoissa asuvat?

— Sitä on vaikea sanoa. Osa heistä hoitaa terveyttään etelämpänä. Osa harrastaa vetojuhtien asiaa. Osa hoitaa maan asioita. Osa matkustelee. J.n.e.

— Mikä on vetojuhtien asia?

— Tahdotaan kehittää Ekvatorian vetojuhdat hyviksi, terveiksi ja opettaa niitä hyppäämään, selitteli Taitsa.

— Mistä syystä hyppäämään? Onko niiden kuljettava sellaisissa paikoissa, joissa täytyy hyppiä.

— Ei suinkaan. Mutta Ekvatoriassa pidetään kauniista vetojuhdasta, joka osaa hypätä.

— Sepä kummallista. Muuta ei Turja osannut tähän sanoa.

— Ken on oikein innostunut asiaan, opettaa vetojuhdallensa kaikenlaisia sivistyneen tapoja: istumaan, ymmärtämään puhetta, laulamaan j.n.e.

— Miksi ei sensijaan opeteta näitä, jotka asuvat mökeissä? kysyi
Turja.

— Se ei ole nykyään muodissa Ekvatoriassa. Ainoastaan muutamat, joita pidetään hiukan hassahtavina, harrastavat mökeissä asuvain opettamista. He opettavat heitä hoitamaan terveyttään, istumaan oikein pöydässä, syömään kauniisti ja harjoittamaan hyväntekeväisyyttä.

Eräästä suuresta asumuksesta kuului tavaton melu. Sen pihamaalla oli vetojuhtia ja väkeä. Kun he tulivat lähemmäksi, huomasi Turja, että miehet ja naiset horjuivat pihamaalla edes takaisin, kiljahtelivat ja melusivat. He pysähtyivät katselemaan menoa. Taitsa puhutteli erästä tien vieressä istuvaa miestä.

— Mitä tässä tapahtuu? kysyi Turja.

— Juhlitaan sen miehen kunniaksi, jolle tämä maa ja asumus kuuluvat. On kuulema havaittu, että täällä on tuotanto hyvässä kunnossa ja nyt pidetään juhlia isännälle.

— Onko isäntä itse järjestänyt täällä kaikki hyvin? kysyi Turja.

— Ei, vastasi mies tien vierellä. Hän on tullut etelästä tähän juhlaan.

— Minkä vuoksi hänelle sitte juhlia pidetään?

— Hän on tämän maa-alueen omistaja, selitti ukko edelleen.

— "Omistaja", mikä se on? kyseli Turja Taitsalta.

Taitsa selitti, että niin nimitetään juuri suurissa asunnoissa asuvia.

— Mutta miksi ihmiset ovat kuin hulluja tuolla pihamaalla? kysyi Turja edelleen.

— He ovat juoneet masmaa, juomaa, josta ihminen villiytyy.

— Kuuluuko se juhlatapoihin?

— Kuuluu. Sen juominen on yleistä suurissa asunnoissa asuvain keskuudessa. Se antaa lohdutusta ja iloa.

— Onko heillä sitte erikoisen paljon suruja?

Taitsa teki epätoivoisen liikkeen, ikäänkuin sanoen: kylläpä tulee kysymyksiä.

— Yksi kysymys vielä, pyysi Turja. Miksi eivät mökeissä asuvat juo masmaa?

— Juovat kyllä, jos saavat. Mutta masmajuuria voidaan viljellä vain suurten asuntojen kasvitarhoissa ja — —

— Ja ehkäpä mökeissä asuvilla ei ole niin paljon huolia ja murheita, naurahti Turja, lopettaen keskustelun.

Jonkun ajan kuluttua he astuivat alukseen, joka kulki purjeilla ja sadan soutajan airoilla, ja laskivat merelle. Maa häipyi näkyvistä ja laiva hyppeli pian aavan meren aalloilla. Jäitä näkyi oikealla ja lintuparvi seurasi laivaa. Katsellessaan kahleisiin kytkettyjä soutajia, tuli Turja ajatelleeksi, eikö akkumulaattorin energialla voitaisi kuljettaa tällaista laivaa. Hän ei ennättänyt kuitenkaan kauan ongelmaa pohtia, sillä edestäpäin nousi maa merestä ja hän tahtoi pitää silmänsä auki.

Pian he olivat muutamassa Ekvatorian asutuskeskuksessa.

— — — Turja näki ympärillänsä loistoa ja merkillisyyksiä. Tämä oli kaikkialla Vanhan Borealian puhdasviivaisen karun ja tasasuhtaisen ympäristön vastakohtaa. Rakennukset suuria, Turjan mielestä muodottomia — ainakin kaikki eri muotoa, niinkuin jokaisen rakentaja olisi vihannut toista rakennusta eikä senvuoksi olisi halunnut millään muotoa luoda mitään sen muotoihin sointuvaa. Kasvitarhat, puutarhat ja puistot ihmeellisiä hempeyden ja aistillisuuden ilmauksia. Kummallisia kasveja, kummallisia sukupuolielämää kuvailevia veistoksia! Puiden varjossa kulki hyvinvoipia miehiä ja naisia parittain, puolialastomina kesäpäivän lämmittäessä lehvästöä — sekä sen lisäksi muutamia synkkiä varjoja, jotka liikuskelivat työtoimissa. Kaduilla koristettuja ajopelejä, kanavilla punaverhoisia veneitä, joiden peräkannella katoksen alla puolialastomia miehiä ja naisia veltoissa asennoissa.

Toisinaan kuljettiin suurten pyöreiden rakennusten ohi, jotka olivat aukottomia, ikkunattomia, värillisistä kivistä rakennettuja. Pieni matala oviaukko johti tähän ihmeelliseen pyöriöön. Taitsa kertoi, että niissä palveli Ekvatorian kansa suurta henkeä, maailman luojaa.

— Miten ja miksi häntä palvellaan? kysyi Turja.

— Temppelissä on paljon pyöriä, joiden kehissä on salaperäisiä merkkejä, joita vain suuri henki ja papit ymmärtävät. Kun palvelus alkaa, istuutuu kukin sisällä olija tällaisen pyörän ääreen, valot sammutetaan ja täydellisessä pimeydessä on jokaisen kuviteltava itsensä joksikin eläimeksi ja väännettävä pyörää. Välillä tarjoavat papit masmaa ja yleisö antaa heille lahjoja. Tällä tavalla pyydetään suuren hengen suosiota ja samalla pitäisi asianomaisen itsensä tulla paremmaksi ihmiseksi.

Turja nauroi. Mutta Taitsa selitti vakavana, että näille asioille ei kukaan saa nauraa. Se on pilkkaa, joka rangaistaan.

Turja teki sen havainnon, että Ekvatoriassa ei tunnettu radiovoimaa eikä yleensäkään osattu käsitellä säteilevää energiaa. Kaikki heidän voimalaitteensa ja energiansiirtonsa perustui johtoihin vangitun energian käsittelyyn. Tämä häntä ihmetytti, kun hän tiesi, että toisilla aloilla oli Ekvatoriassa jo viisisataa vuotta sitte oltu sangen pitkällä. Vanhoista tähtitieteen käsikirjoista oli hän m.m. havainnut, että Ekvatoria tuolloin jo teki sangen tarkkoja havaintoja Avaruuden ilmiöistä.

Ei täällä liioin — sehän oli luonnollistakin — osattu varastoida energiaa, muuta kuin aivan rajoitettuja määriä. Johtuiko tämä siitä, että luonto ei ollut pakoittanut Ekvatorian kansaa ottamaan energiaa täysin haltuunsa? Sitä oli täällä vielä runsaasti tarjona kesällä ja talvella. Oli jokia ja putouksia, oli auringonlämpöä, oli polttoaineita, oli ihmisvoimaa nähtävästi aivan tuhlaten käyttää. Parhaana työaikana käyskennellä lehdoissa ja soudatella kanavilla kiimaisina kuherrellen — se oli jo tuhlausta, jota Turja ei ollut odottanut enää tapaavansa jäätyvän maan pinnalla, Avaruuden Hirviötä lähestyttäessä.

Tosin kuljeskeli asutuskeskuksen laitaseuduilla väkeä, jossa näkyivät työn jäljet sitä selvemmin. Siellä kulki parvissa aivan kuin toinen kansa, muodoton, likainen, laiha, ryppyinen ja takkuinen. Se oli sitä väkeä, joka piti voima-asemat käynnissä, souti laivoja, puhdisti tiet, kadut, pihat ja puistot, tyhjensi käymälät, rakensi, kutoi, takoi, ajoi juhdilla j.n.e. Sanalla sanoen näissä ihmisissä toimi energia jotain luoden, noissa toisissa se kului vatsan, aivojen ja — niinkuin Turja myöhemmin havaitsi — sangen suureksi osaksi sukuelinten toimintaan.

Paikka oli asutukselle mitä soveliain. Mantereeseen tunkeutui kaunis ja syvä merenlahti. Maa oli tasaista, hyvin miedosti kauempana olevaa vuoristoa kohden kohoavaa. Vuoristosta tuli, sen valtavaksi solaksi katkaisten, suuri joki, josta oli johdettu kanavia sinne tänne asutuskeskuksen alueelle. Vuoriston rinteellä oli valtaisia koskia, joista saatiin voimaa. Maa oli hyvää kasvullisuudelle ja olikin se yltäyleensä viljelysten, puutarhojen, puistojen y.m.s. peitossa.

Hallitus oli taaskin merellä. Muuan päällikkö oli kyllä kotona, mutta hän antoi ilmoittaa, että hänellä ei ollut mitään tekemistä tällaisten asioiden kanssa. Hän oli sotajoukon pää ja piti järjestystä yllä, tukahdutti kapinoita ja rankaisi rosvojoukkoja. — — — Turjan täytyi jäädä odottamaan.

Hän käytti aikansa perehtyäkseen maahan, kansaan, oloihin ja kieliin.

— — — Eräänä iltana tuli Jorma kauhuissaan ja raivoissaan muristen heidän yhteiseen asuntoonsa. Turja havaitsi heti, että hänelle oli tapahtunut jotain aivan ällistyttävää. Mutta vasta hiljalleen hän sai häneltä nyhdetyksi tiedot tapahtumasta.

Jorma oli pitkin katuja kuljeskellessaan ja kaikkea töllistellessään poikennut eräästä kukkasin koristetusta portista sisään ja kulkenut erästä alastomia naisruumiita eri asennoissa kuvaavien veistosten reunustamaa tietä pitkin tiheään puistoon, jossa risteili samanlaisia käytäviä. Kun hän siellä käveli, ympäröi hänet yht'äkkiä parvi naisia, sellaisessa puvussa, kuten Jorma asian kuvasi, että he olivat varmaan hypänneet suoraan kylpyhuoneesta. Pari heistä kavahti kiinni Jormaan ja kiemaillen viittoi häntä mukaansa. Jorma säikähti ja lähti pakoon. Naiset kirkumaan ja nauramaan. Ehti siihen jo miehiäkin, jotka irvistelivät siinä määrin, että Jorma aikoi jo kääntyä takaisin ja antaa heitä "pöksyille". Ellei noita kirotuita naikkosia olisi siinä ollut, olisi hän pannut poikien suut toisapäin väärään, lopetti Jorma. Mutta naisten pinnan paistaessa joka puun takaa, katsoi hän parhaaksi kärsiä häpeänsä ja palata kiukuissaan asuntoonsa.

Taitsa selitti tämän seikkailun siten, että Jorma on seilannut johonkin ylhäisön huvi- ja kylpypaikkaan, ehkäpä sen kaikkein pyhimpään osaan, jossa lemmen hengetärtä palvellaan.

Pian tämän jälkeen lähti Turja seuralaisineen etelään. Hän tahtoi hallitusta odotellessaan kulkea Ekvatorian poikki ja nähdä eteläiset jäätiköt. Tällä matkalla hän havaitsi, että tässä osassa Ekvatoriaa asui useita eri kieliä puhuvia kansoja. Alkuperäinen Ekvatorian kansa oli kaikkialla vallassäätynä, eleli loisteliaasti ja kulutti aikaansa nautinnoissa, varsinkin "lemmen hengettären" palveluksessa. Pohjoisesta ja etelästä saapuneet kansat olivat heidän orjinansa, asuivat hökkeleissä ja tekivät työtä herroillensa.

Taitsalta hän sai tietää, että samoin on suurin piirtein laita koko Ekvatoriassa. Ja vallasluokan elämä maapallon toisella puolella, missä olivat Ekvatorian hedelmällisimmät ja kauneimmat osat, oli vielä paljoa loisteliaampaa ja tuhlaavaisempaa.

Kuinka ovat kansaparat taipuneet tällaiseen asemaan? Sen kysymyksen teki Turja itsellensä tuon tuostakin. Ja hänen oman kansansa asia poltti aina silloin hänen mieltänsä. — Borealian kansa ei milloinkaan astu tällaiseen asemaan, se ei taivu orjaksi, ei ikinä. Mutta kuinka ovat saattaneet kansat myödä tällä tavoin vapautensa kurjiin muruihin. Ovatko nämä kansat olleet vapaita?

— Eivät, vastasi Taitsa. Ne ovat jo vuosisatoja olleet Ekvatorian alaisia kansoja, jotka ovat aikoinaan paenneet lumen ja jään uhkaamista maista. Yksikään näistä kansoista ei ole ollut Borealian kansan veroinen, tunnusti Taitsa.

— Kuinka ne, Kosmoksen nimessä, tyytyvät tällaiseen asemaan?

— Ne ovat olleet toisilleen vihamielisiä. Ne eivät ymmärrä toistensa kieltä. Ne eivät osaa yhdessä toimia. Ja vallassäädyllä on sotajoukkonsa, johon kootaan jäseniä kaikista kansoista, jotta sen keskuudessa ei syntyisi yhteistoimintaa, ja päällikköinä ja "piiskajoukkona" on vallassäädyn jäseniä.

— Onko tämä sotajoukko sitte yksinomaan sitävarten, että orjakansa pidettäisiin kurissa? tiedusteli Turja.

— Jos päällikkö tekee tämän kysymyksen Ekvatorian isänmaalliselle vallassäädyn jäsenelle, vastaa hän näin: Ei suinkaan! Se ei ole edes pääasiassa sitä varten. Mutta tämä sotajoukko on suuri kasvatuslaitos. Se lähentää myöskin eri luokkia toisiinsa ja opettaa niitä rakastamaan yhteistä isänmaatansa. Kun orja marssii isäntänsä rinnalla samassa tahdissa ja sama musiikki virittää heidän mielensä, niin he tuntevat olevansa keskenään vertaisia ja oppivat ymmärtämään toisiaan. Tällä tavalla lievennetään luokkavastakohtia.

— — — Turja katseli eräältä vuorelta eteläistä jäätikköä ja mietiskeli mahtoiko sen takana, sen keskellä olla joku elämästä ja kuolemasta kamppaileva kansa. Hän näki kaukoputkella lumimyrskyn riehuvan nunatakien rinteillä — ja häntä halutti mennä sen keskeen. Häntä halutti tuntea vihurin puhaltavan, kuulla sen kovan ja terävän vihellyksen. Häntä halutti saada painiskella myrskyä, lunta ja jäätä vastaan. Tämä Ekvatorian ilma, ihmiset ja tavat tympäisivät häntä, ne joskus suorastaan inhoittivat.

Kuljettuaan maata ristiin rastiin ja tarkasteltuaan oloja pikasilmäyksellä lähti Turja paluumatkalle, sillä se aika alkoi lähestyä, jolloin hallituksen piti palata mereltä. Taitsan ehdotuksesta poikettiin vielä aivan jäätikön lähellä olevaan pyhään laaksoon, missä oli suuri pyörötemppeli, suuri asuntoryhmä, jossa asui hartaudenharjoittajia yksinäisyydessä, sekä vielä erakkola. Erakkola oli pieni suurista kivistä muurattu pyöreä maja, mihin ei näyttänyt johtavan mitään muuta aukkoa, kuin pieni reikä pohjoispuolisessa seinässä. Taitsa kertoi, että siinä on oviaukko, mutta se muurataan kiinni senjälkeen kun erakko on sinne saatettu.

— Elääkö tässä luolassa siis ihminen? kysyi Turja.

— Elää. Hänet saatettiin sinne kolmekymmentä vuotta sitte.

— Viedäänkö hänet sinne väkivalloin?

— Ei. Joku papeista tahtoo itse tulla tätä tietä pyhimykseksi. Hän ilmoittaa tahtonsa olevan, että hänet vihitään erakoksi ja saatetaan majaan. Silloin kaikki kansa lähistöltä kerääntyy tähän laaksoon. Yksinpä naiset lemmen hengettären lehdoistakin saapuvat tänne. Vietetään suuria juhlia. Pappi vihitään erakoksi, hänen annetaan nähdä viimeisen kerran auringonvalo ja tuhansien saattamana, laulaen, pasuunoita puhaltaen viedään hänet tuohon kivimajaan. Maan hallitus on läsnä. Päällikkö itse panee ensimmäisen kiven oviaukkoon. Papit muuraavat oviaukon kiinni pyhän laulun kaikuessa. Ja siellä elää erakko sitte lopun ikäänsä pientä rukousmyllyä vääntäen ja henkien kanssa seurustellen. Aukkoon asetetaan hänelle niukka ravintoannos kaksi kertaa päivässä. Usein se on koskematonna.

— Hän ei näe auringonvaloa senjälkeen kuin luolaan suljettiin? tiedusti Turja.

— Ei.

— Eikä kuule ihmisääntä?

— Ei. Tavallisesti kuolee erakko kenenkään tietämättä. Ja ovi avataan vasta kun ruoka-annos on ollut koskematta kauan aikaa. Muuan erakko eräässä toisessa erakkolassa ilmoitti kuitenkin, vuosikymmeniä kivimajassa oltuaan, haluavansa nähdä vielä auringon ennen kuolemaansa. Kun oviaukon muuraus särjettiin ja erakko tuotiin ulos, huomattiin hänen kutistuneen pienen pieneksi ja luiden päällä oli vain harmaa kovettunut nahka. Hän oli kuin kurttuinen matelija, joka hitaasti ryömi vatsallaan eteenpäin. Hän kuoli valoon jouduttuaan.

Turja palasi matkaltansa mietiskellen näkemiänsä. Tuntui kuin Ekvatorian kansasta olisi "veto loppunut", kuin olisi siinä elämän ponnevoima lauennut ja se olisi pysähtynyt siihen kohtaan kehityksessään, missä oli sattunut olemaan vieterin loppuessa. Nyt se horjutteli eteenpäin vain jatkuvaisuudesta, kuin houreessa. Se näki henkiä ja näkyjä, sitä ohjasivat vaistot, Se kylpi nautinnoissa tai kurjuudessa. Viimeiset elämän ponnevoiman nytkähdykset pukeutuivat omituisiin muotoihin, johtivat meikilliseen sankaruuteen — niinkuin tuon erakonkin.

Avaruuden Hirviöstä ei kukaan tuntunut tietävän mitään. Kukaan ei näyttänyt ajattelevan naapuriansa. Kuinka olisi silloin huolehdittu maapallon ja aurinkokunnan kohtaloista?

IV luku. Satimessa.

Kun Turja palasi keskuspaikkaan, ilmoitettiin, että hallitus oli palannut. Vihdoinkin saisi hän tietää ratkaisun. Tulkoon se mikä hyvänsä. — Borealian kansan tehtävä oli selvä. Se ei koskaan voisi hetkeäkään olla tällaisen yhteiskunnan orja, ei edes millään tavalla sen määräysvallan alaisena. Sellainen ajatus saattoi kehittyä ainoastaan tämän maan vallasluokan ihraisissa aivoissa, kun se ei tuntenut Borealian kansaa.

Ei tarvinnut muuta kuin katsella Jorman ilmeitä ja kuulla hänen puheitansa, saadakseen käsityksen Ekvatorian ja Borealian vastakohtaisuudesta. Jorma ei katsellut tämän kansan elämää niinkuin lasten leikkiä eikä aivan niinkään kuin mielipuolten järjettömiä puuhia. Hänen ilmeensä, puheensa ja suhtautumisensa oli jotain siltä väliltä, mutta lisäpiirteenä oli vielä ilmeinen vastenmielisyys, jota oli hyvällä tahdollakaan mahdotonta peittää. Tuolla jättiläisellä oli nähtävästi ainainen halu "antaa pöksyille" näitä "keltiäisiä". "He ovat kaikki hassuja tai roistoja tai roiston poikia". Se oli Jorman käsitys.

Turjan ei siis tarvinnut valmistautua astuessaan Ekvatorian päällikön eteen ilmoittamaan kansansa tahdon. Se voitiin ilmaista parilla sanalla ja oli selvä kuin päivä.

Hänet johdettiin suureen asumukseen, jossa oli alakerrassa sotilaita, ylemmissä kerroksissa joitakin kirjoittelevia miehiä. Ja sitä ylemmissä loistavia, kirjavanylellisesti koristettuja saleja. Siellä kuljeskeli miehiä ja naisia. Kaikkien katseet kääntyivät ihmetellen Turjaan ja Jormaan kun he oppaan jäljessä astelivat rauhallisina salien halki Ekvatorian päällikön vastaanottohuoneeseen. Taitsa jäi Turjan määräyksen mukaan saliin, pitämään silmällä sieltä käsin asiain kehitystä. Hän kuuli naisten ihastuneet kuiskaukset ja näki heidän paljon puhuvat silmäyksensä.

Hän kuuli miesten mainitsevan sanan "sota" ja koetti saada selville, mistä nämä puhuivat.

— Elleivät nämä pohjoisesta tulleet lumiukot taivu, on parasta ajaa heidät tiehensä maastamme, lausui muuan. Mitä me heillä teemme, elleivät he tahdo tehdä työtä.

— Toisin sanoen, lisäsi toinen mies, meidän on lähdettävä pienelle metsästysretkelle sinne pohjoiseen.

— Minusta olisi parasta, virkahti kolmas, panna nämä öykkärit kiinni ja mennä noutamaan koko se lauma sieltä pohjoisesta ja opettaa sille Ekvatorian tapoja.

Nähtävästi ei Taitsaa pidetty Turjan seuraan kuuluvana, koskapa keskustelu kävi vapaasti miesten kesken tähän suuntaan. Naisilla kuului olevan aivan toisenlaista puhuttavaa Turjasta, Jormasta ja heidän kansastansa: Millaista olisi saada heiltä lempeä?

Viipyi kotvan, ennenkuin Turja palasi. Hän oli yhtä rauhallinen kuin mennessäänkin.

— Tämä retki alkaa käydä perin ikäväksi, murisi Jorma heidän palatessaan asuntoonsa. Ja joutavaksi, lisäsi hän hetken kuluttua. Mitä tästäkin äijänkäkkyrästä nyt sai selville? Nauraa kitkutti kuin meidän Tarja ja kähisi pöytäänsä nojaillen — kuin hassu.

— Hän oli nähtävästi maistanut tuntuvasti masmaa, selitti Turja.
Huomenna saamme lopullisen selvän ja silloin toki pääsemme lähtemään.

Taitsa kertoi puolestaan, mitä hän oli kuullut odotellessaan salissa.

— Vai niin, ihmetteli Turja. Onpa niillä miehillä pyrstösulkia! Päällikkö ei sanonut mitään varmaa, kun ilmoitin, että Borealian kansa tarjoaa kymmenykset, mutta ei ikimaailmassa anna mitään muuta. Hän sanoi neuvottelevansa hallituksen kanssa ja ilmoittavansa huomenna.

— Nyt on parasta pitää silmät auki, virkkoi Taitsa. Minusta tuntuu, että ne vangitsevat meidät ja yrittävät puristaa Borealian kansalta suostumuksen asettamiinsa ehtoihin.

— Mutta se olisi sentään liikaa! Vangita meidät ja estää meitä viemästä tietoja Borealian kansalle! mumisi Turja.

— Vielä enemmänkin, jatkoi Taitsa. He voivat lähettää Borealian päällikön Turjan nimessä kehoituksen kansallenne suostua asetettuihin ehtoihin.

— Sekään ei suuria merkitse. Borealian kansa ei suostu sittekään.
Mutta olisipa se konnamaista! No, pitäkäämme varamme!

Seuraavana päivänä tehtiin suunnitelma siltä varalta, että heitä yritettäisiin vangita. Taitsa varasi satamaan käytettäväksi pienen soudun, joka oli joka hetki valmiina lähtöön. Turjan mennessä päällikön puheille tulisi Jorman olla varuillaan satamaan vievällä kadulla, radioputket mukana, ja Taitsa seuraisi Turjaa hallintorakennuksen portille saakka ja jäisi sinne odottamaan.

Tämä suunnitelma perustui siihen, että Ekvatorian hallitus ei Taitsan tietojen mukaan vangitse uhrejaan hallintorakennuksen alueella. Se on ikäänkuin kohteliaisuustapa ja sisältynee siihen myöskin jotain yliluonnollisen pelkoa. Turjan vangitseminen tapahtuisi siis todennäköisesti portilla, jos sellaista suunnitellaan. Jos Taitsa havaitsee portilla vangitsijoita, antaa hän Jormalle merkin. Kun Turja astuu ulos rakennuksesta, antaa Taitsa toisen merkin ja Jorma tekee radiosäteellä selvän vangitsijoista. Ja kun Turjakin on saanut sitten radioputken, voivat he raivata tieltänsä, vaikka koko Ekvatorian sotajoukon.

— — — Taitsa odottelee portilla. Jorma kävelee edestakaisin puiden siimeksessä etäällä satamaan vievällä kadulla. Jorma on tyyni, melkeinpä laiska. Mutta Taitsan on hiukan outo olla. Hän silmäilee sinne ja tänne, tempaa laukustaan rullan, jota on lukevinaan. Mutta silmät eivät tottele. Perhanan kauan ne siellä nyt kinastelevat! Hän laskee puita kadun vierellä ja tirkistelee puiston siimekseen. Hän on näkevinään miehen ja naisen eräässä lehtimajassa — — — Mutta hänen ajatuksensa palaavat taasen Ekvatorian päällikön vastaanottosuojaan.

— Suostutteko ehtoihimme, kysyy äijänkäkkyrä.

— Emme, kumahtaa Turjan lyhyt vastaus.

Taitsa on kuulevinaan ukon natisevan naurua.

— Tiedättekö mitä se merkitsee Ekvatorian kielellä? irvistelee hän.

— Emme. Se on meille yhdentekevää. Sen saa Ekvatoria tietää.

— Se merkitsee sotaa.

Taitsa on näkevinään Turjan vuorostaan nauravan hiljaista tyyntä nauruaan. Nyt ukko pönkittää itsensä pönäkäksi, vetää leukansa rintaan ja puhuu syvältä kurkustaan:

— Hallitus on päättänyt, että Borealian päällikön Turjan on hyväksyttävä meidän asettamamme ehdot, tai vangitsemme hänet seuralaisineen ja menemme ja ajamme hänen kansansa takaisin jäätikölle tai tuomme tänne ja opetamme sille Ekvatorian tapoja.

Taitsa on näkevinään Turjan synkkenevän.

— Minä olen rehellisesti esittänyt teille ne perusteet, joihin nojaten kansani on kieltäytynyt hyväksymästä ehtojanne. Olen vakuuttanut kansani puolesta, että me maksamme teille kymmenykset tuottamistamme tavaroista. Borealian kansa on täten mielestään tehnyt tavattoman suuren myönnytyksen. Eikö Ekvatoria siis ota tätä tarjousta vastaan?

Ukko kähisee ja nauraa kitajaa.

— Tämäpä mies on hauska mies. Luulin hänen ymmärtäneen, mitä sanoin.
Luulin keskustelun olevan lopussa. Nyt hän kysyy minulta hassuja.

— Hyvä, on Taitsa kuulevinaan Turjan jyrähtävän. Niinpä Borealian kansa pitää itse tavaransa — ja maansa. Te puhutte sodasta. En tunne sellaista asiaa. Mutta luulen käsittäväni, mitä tarkoitatte. Neuvoisin teitä pysymään kuitenkin naistenne helmoissa ja täällä porttoloissanne. Hyvästi!

Taitsa tarkastaa portin edustaa. Ei ainoatakaan ihmistä! Eikö Turjaa siis aiotakaan vangita. Ja Taitsa alkaa sommitella keskustelun tuolla sisällä toisella tavalla.

Neuvotellaan, tingitään — — — ei, mitä minä turhia, Turja ei tingi. Siispä puhua pärpättää ukko. Koettaa tinkiä. Tekee myönnytyksen toisensa perästä. Ensin orjuus pois. Sitte sotamiehet. Verot ovat jälellä. Sitte hän alkaa lieventää niitä. Ja vihdoin tullaan kymmenyksiin.

Mutta tätäkin tietä pitäisi keskustelun olla nyt jo lopussa. Turjaa ei vain kuulu. Tiima kuluu tiiman perästä. Taitsa alkaa käydä jo todella levottomaksi.

Rakennuksesta tulee ulos ryhmä miehiä ja naisia. He pysähtyvät portilla. Siinä on samoja miehiä, joita Taitsa näki eilen salissa.

— Kävi niinkuin minä ennustin, kuuli hän yhden sanovan. Tulee sota.

— Siellä hän nyt on loukossa se vaskinen mies lumituntureilta. Mutta Sonja ja Tupu ovat suruissaan. Katsokaa heitä! He ovat ihan hassahtaneita häneen. Manalan nimessä, eikö Ekvatoriassa enää löydy miehiä!

— Ei, vastasi toinen naisista. Vetelyksiä ja nahjuksia täällä on, mutta ei miehiä. Ja minä en ole Sonja Ounantytär, ellen minä keinottele tuota pohjan miestä pois luolasta ja vie vuoteelleni. — - —

Taitsa kiiruhti juoksujalkaa Jorman luo. Hän raivosi, puristeli nyrkkejänsä. Hän sai kouristuskohtauksen eikä kyennyt puhumaan aluksi selvää sanaa.

— Joko järki jätti miehen? tuumi Jorma tyynenä, toinnutellen Taitsaa.
Kunpa Jorman pää kestäisi kotiin saakka.

— Onko tapahtunut räjähdys, vai onko tulossa hirmumyrsky? tutkisteli hän Taitsalta. Sanohan nyt toki yksi selvä sana tällä minun kielelläni. Mikä paikka on vinossa? Onko Turja sittenkin vangittu?

— On. Ne kirotut ovat hyljänneet sen viimeisenkin ihmisellisen tapansa. Ne vangitsevat nyt uhrinsa jo heti, sisällä, oman kattonsa alla. Olisihan minun pitänyt epäillä sitä. Minä olen ollut jo useita vuosia poissa, minun olisi pitänyt tietää, että tällä aikaa ovat viimeisetkin kunniallisuuden kuivettumat rapisseet pois hallituksen menettelystä. — Ne etanat, ne tuonelan toukat ovat vanginneet päällikön. Ja se on minun syyni. Tämä on helvetillistä!

Taitsa osasi huonosti kieltä, hän puhui sekaisin eri kieliä, hän ei joutanut raivoissaan etsimään sanoja. Hän lateli kaikki voimasanat, mitä osasi Borealian kielellä. Jorma ei voinut olla nauraa murahtamatta tälle "räähkänälle", niin hassunkurinen hän oli hänen mielestään.

— Jos hän nyt jo lopettaisi kiroilemisen ja palattaisi asiaan, ehdotti tyyni jättiläinen. Hän sanoo siis, että Turja on vangittu.

— Niin, nyökkäsi Taitsa.

— Ei portilla, vaan seinien sisässä?

— Niin.

— Vai niin, keltiäiset, murisi Jorma.

— Ja nyt kai etsitään meitä?

— Varmasti!

— Vai niin, keltiäiset. No, no; tuumimme, mitä tässä on tehtävä. Jos tässä olisivat Turjan aivot työssä, niin asia olisi tiimassa selvä. Sillä on sellaiset aivot, sillä pojalla. Mutta hänen aivonsa ovat nyt siellä näiden keltiäisten kopissa. No, kyllä hän sieltä pois tulee, siitä olen varma. Mutta se voi ottaa aikaa, kun hänellä ei ole radioputkea mukana. Meidän olisi autettava häntä. Onko meillä älyä sen verran? Antakoon hän nyt aivojen hyrrätä — Taitsa herra nimittäin. Minä koetan tässä myöskin parastani. Jospa kävelemme enemmän siimekseen, jotta saamme jotain valmista, ennenkuin meidän on pakko antaa pöksyille vangitsijoitamme.

— Onko nyt varmaa, ettei päällikköä ole viety pois tuosta pesästä toista tietä? järkeili Jorma aluksi.

— Ei ollenkaan, vastasi Taitsa.

— Siinäpä se, siinäpä se — ensimmäinen pulma, Meidän on siis saatava ensin selville, missä on Turja, Borealian päällikkö. Ja sehän se onkin pulma tässä keltiäisten pesässä. Kaikki asunnot ovat sellaisia kuin pelkäisivät ihmiset toisiansa ja valoa — ne ovat samanlaisia erakonluolia kaikkityyni. Ja päällikkömme asunto taitaa olla oikein perhananmoinen luola.

— No, onko hän keksinyt mitään keinoa, tiedusti Jorma Taitsalta, heidän käveltyään jonkun aikaa ääneti.

— Olisihan minulla muuan keino, mutta — — epäröi Taitsa.

— Sepä hyvä. Onpa hänellä rivakammat aivot kuin minulla. Minulla ei ollut vielä koossa tynkääkään. Otetaanpa käsille se keino.

— Kuulin portilla odotellessani erään ylhäisen naisen sanovan, että hän aikoo keinotella Turjan pois loukostansa.

— Naiseni Se kuulostaa pahalta — perhanan pahalta. Tuskin me käytämme keinoa, joka alkaa Ekvatorian naisesta. Se alkaa silloin vielä hullummin kuin väärästä päästä.

— Mutta emmekö voisi käyttää tätä naista apunamme, saadaksemme selville missä Turja on. Suoritamme vapautuksen omin voimin.

— Hm. No, no. Joka tapauksessa huono alku. Joutua tekemisiin Ekvatorian naisen kanssa! Se on samaa kuin alkaisi jäätikkömatkan hyppäämällä railoon. Takaako hän, ettei tuo hempukka tungeksi lähelle ja että sillä on jonkinverran vaatteita päällä?

Nyt oli Taitsan vuoro naurahdella:

— Kyllä hänellä on vaatteet päällä. Ja toisekseen: Jorman tuskin tarvitsee häntä ollenkaan nähdä.

— Kuinka se sitte käy? Jos se sillä tavalla sopii, niin hän on hyvä ja käskee. Tämä poika tekee jotakuinkin paljon, kun asia tulee sille kohdalle — paitsi aivotyöhön ei meillä olla oikein perehtyneitä.

Taitsa selitti nyt suunnitelmansa. Hän hakee käsiinsä Sonjan, jonka kuuli portilla puhuvan, esittäytyy hänelle tavallisena seikkailevana kuljeksijana, joka sattui kuulemaan hänen puheensa, ja tarjoutuu hyvästä palkkiosta avustamaan häntä halunsa tyydyttämisessä ryöstämällä Turjan vankilasta. Sonjan täytyisi vain ottaa selko, missä Turjaa säilytetään — sen hän voisi ylhäisenä, piireihin kuuluvana naisena saada helposti selville — lopusta lupaisi Taitsa pitää huolen.

Senjälkeen kun Taitsa olisi saanut tietoonsa vankilan, hakisi hän
Jorman käsiinsä ja he toimisivat yhdessä.

— Nyt se kuulostaa paljon paremmalta, tunnusti Jorma. Mutta hän alkoi sen vain huonosta kohdasta, nimittäin tuosta Ekvatorian naikkosesta. Hänen olisi pitänyt jättää se naaraskeltiäinen viimeiseksi, niin minä olisin heti antanut tunnustuksen hänen järjenjuoksullensa.

Pimeä alkoi saapua, kun miehet sopivat tapaamispaikasta ja Taitsa lähti suorittamaan tehtäväänsä.

V luku. Karma hämmästyy.

Karma hoiteli uljaasti päällikön tehtäviä Uudessa Borealiassa. Voima-asema toisensa jälkeen kohosi koskien partaalle. Vilja- ja kasvimaat laajentuivat. Metsänotuksia kaatui kansan ruuaksi. Teitä ja katuja valmistui, asuntoja rakennettiin — ei vielä omegametallista, vaan väliaikaisesti puusta ja kivestä. Melkein uutta alaa oli merenkulku, jota varten Karma rakennutti muutamia aluksia. Maalla kulkivat jo Turjan suunnittelemat veturit, jotka muistuttivat lumivetureja, mutta olivat varustetut sulalla maalla kulkua varten. Pian alkoivat voima-asemat jymistä ja akkumulaattorit sihistä.

Työlaulut raikuivat taasen, taasen vallitsi maassa iloinen, pirteä mieliala. Nuoret rakastuivat niin että sähisi, avioita solmittiin ja tulevaisuutta suunniteltiin.

Iltasin antoi Karma metsästäjäin paukutella putkillansa ja paukautteli niillä itse. Pian hän oppi tuntemaan niiden rakenteen ja toiminnan. Muut metsästäjät olivat auliita, päällikkö jurotteli tai teki kujeita. Hän käski miehiänsä hyppäämään kasvismaihin ja nauroi, kun heitä ajettiin takaa ja rangaistiin. Hän vaati heitä tanssimaan ja nauroi heille, kun he hyppelivät kömpelösti. Hän oli karkaavinaan pujahtaen jonnekin piiloon ja sai siten aikaan monta hälyytystä.

Kun Karma tahtoi oppia kieltä, näytteli hän metsästäjille eri esineitä vaatien heitä sanomaan niiden nimet omalla kielellään. Kaikki muut ilmoittivat sanan oikein, mutta päällikkö melkein aina väärin. Kun hän oppi muutamia Borealian kielen sanoja, käytti hän niitä alituisesti. Hän saattoi antaa täten esineille mitä hullunkurisimpia nimiä Borealian kielellä.

Toisinaan hän taasen oli sanaton ja omituisen alakuloinen. Silloin häntä ei saanut puhumaan millään mestaritempulla. Hän päästeli omituisia laulavia ääniä ja tuijotti etäisyyteen. Jos hänen omat miehensä häntä tällöin häiritsivät, iski hän heitä korvalle ja meni tiehensä. Jos joku muu yritti häntä häiritä, käänsi hän itsepintaisesti selkänsä.

Karmalla oli hänen kanssaan ollut yksi ainoa tyyni ja järkevä keskustelu. Se käsitti korkeintaan kymmenen sanaa. Kun Karma mainitsi, että olisi parasta lopettaa kujeet ennenkuin Turja saapuu, sillä oikea Borealian päällikkö osaa tehdä niistä kuitenkin lopun, niin tuli metsästäjäin päälliköstä hetkeksi kuin toinen ihminen. Hän kävi hiljaiseksi ja kysyi nopeasti milloin Borealian päällikkö palaa. Kun Karma ei osannut sanoa sitä tarkalleen, kääntyi hän selin ja oli pian taas samanlainen kuin ennenkin.

Kun Karma eräänä iltana palasi voima-asemilta ja astui länteen vievän tien poikki, näki hän tiellä jonkun matkan päässä veturin mennä hyristävän. Hän tempasi kaukoputken ja näki, että veturissa istui metsästäjäin päällikkö kahden miehensä kanssa.

— Pakoonko? välähti Karman aivoissa. Karma vihelsi pillillä kovan kimakan vihellyksen ja laski ilmaan punaisen radiosäteen. Hänen oma nopeakulkuinen veturinsa tuli hetken kuluttua esikunnasta ja toi tiedon, että metsästäjäin päällikkö oli surmannut vartijansa, pakoittanut kaksi miehistään seuraamaan itseään, ryöstänyt veturin ja paennut.

— Kosmoksen nimessä, miksi ei ajeta takaa? kiljahti Karma.

— Ajetaan kyllä toista tietä. Koetetaan ehtiä poikkitietä eteen.

Karma hypähti veturiinsa ja käski laskea täyttä vauhtia pakenijain jälkeen.

— Minä olisin jo aikoja sitte ajanut nämät vieraat metsään, murisi Karma itseksensä. Mutta kun kerran Turja on määrännyt, niin heidän on istuttava täällä, vaikka heidät täytyisi ketjuissa pitää.

— Lisää vauhtia! Tämähän menee kuin etana! Karman veri kuohui. Tapettu häneltä mies! Sen saa se vintiö maksaa selkänahallansa, niin totta kuin minä olen Karma! Veturi alkoi hyppiä, kuljettaja kyyristyi pohjaan.

— Eikö lähde enää lisää vauhtia! Tämä on romua tämä kapine, ellei se tämän kovemmin pääse! Perhana. Taitaa olla miehessä vika!

Karma nousi ylös, nosti kuljettajan istuimeltaan ja lennätti hänet perään sekä hyppäsi itse sijalle. Veturi melkein lensi. Se kosketti vain kohopaikkoja, se tärisi ja säkenöi. Takaa-ajettavat lähenivät nopeasti.

Kun metsästäjäin päällikkö huomasi, että takana tuli veturi ja poikkitiellä toinen, joka nähtävästi ehtisi vastaan, pysäytti hän äkkiä koneensa, kiljahti ja hyppäsi vasemmalle tieltä, alkaen juosta yli aukion metsään. Karman lentävä kone saapui silmänräpäyksessä paikalle. Karma oli niin kiihtynyt, että hän ei odottanut miestensä takaa-ajoa, vaan päästi radioputkesta puolisäteen pakenijain jälkeen. Päällikkö kaatui. Toisten säteistä kaatuivat muut. Karma juoksi itse aukiolle ja otti syliinsä päällikön kantaakseen hänet veturiin. Mutta sanattomaksi hämmästyneenä hän laski jälleen taakkansa maahan. Hän tuijotti häneen, otti päähineen päästä, tarkasteli kasvoja ja pani päähineen jälleen paikoilleen.

— Avaruuden nimessä, miksen ole sitä ennen tullut ajatelleeksi! Koko hänen käytöksensä on vain siten selitettävissä. Sellainen luonne, oikut, tunteilu, kaikkityyni.

Kun Karma huomasi miestensä seisovan ympärillä ihmetellen hänen käytöstään, tarttui hän uudestaan taakkaansa. Ja niin palattiin asunnoille.

Karma katsoi kuuluvan asiaan, että hän ilmaisisi hämmästyttävän salaisuutensa vasta Turjalle tämän palattua.

Mutta tästä lähin ei hän enää opetellut kieltä metsästäjäin päällikön kanssa ja karttoi häntä muutenkin. Tämä puolestaan kävi myöskin ikäänkuin aremmaksi.

VI luku. Kaksi turhaa yritystä.

Jorma oli viettänyt yötä sen soudun perämajassa, jonka Taitsa oli varannut edellisenä päivänä merelle lähtöä varten. Soutajat nukkuivat omissa hyteissänsä tai läheisissä asunnoissa. He harjoittivat kuljetusta ammatikseen, eivätkä siis olleet tuhtoonsa kytkettyjä, niinkuin hallituksen julkisten laivojen soutuorjat. Yö oli pimeä ja taivas kirkas, niin kirkas kuin se yleensä saattoi olla. Ainoastaan kaukana lännessä näkyi leimahteleva pilvenreuna. Jorma ei ollut viettänyt unetonta yötä eläissään siitä syystä, ettei hän olisi saanut unta. Mutta nyt hän huomasi ihmeeksensä, ettei saanut unta.

Kun laivassa kuului liikettä, odotti hän aina Taitsan saapuvan häntä hakemaan. Aina hän kuitenkin odotti turhaan. Lopulta hän tuskastui itseensä ja lähti muristen laivan peräkannelle. Satama oli tyyni ja sen pinnasta kuvastui taivaan tulitus. Lännessä leimahteli edelleen synkän pilven reuna. Idässä nousi taivaalle punaiselta hohtava suihku. Se oli kaukaisen tulivuoren suihku, niin oli Jormalle kerrottu. Satamassa kuului yksinäisiä ääniä sieltä täältä. Jossain purettiin lastia laivasta ja miehet huutelivat toisilleen.

Jorma astui rannalle ja alkoi kävellä edestakaisin. Hän näki hiljaisten varjojen liikkuvan pimeässä. Siellä täällä kuului muminaa, miesten ja naisten ääniä. Kun hän käveli erään pimeän yksinäisen varastohuoneen ohi, ympäröitsi hänet yhtäkkiä miesjoukko, pamahti ja välähti, Jorma tunsi kipua käsivarressansa.

Jos Jorma olisi ollut kotiseudullansa ja tavallisessa mielentilassa, niin olisi hän todennäköisesti mörähtänyt ja tiedustellut vielä, mitä miehet tahtoivat. Mutta nyt hän oli kiusaantunut. Hänen verensä oli jo ennestään tavallista kiivaammassa liikkeessä. Tuntiessaan, että hänen käteensä satutettiin, välähti hänen mieleensä samalla puisto, jossa hänelle oli irvistelty. Aivan poikkeuksellinen raivo valtasi nyt tämän rauhallisen jättiläisen. Hän mörähti kuin voima-aseman isopiippu myrskyssä, tempasi lähinnä olevan miehen, otti jaloista kiinni ja pyöritti häntä kuin nuijaa, niin että pää piirsi suuren ympyrän. Kun hän tunsi, että tämä nuija ei enää iskenyt kehenkään, antoi hän sille lujan vauhdin ja sinkosi sen kauas mereen. Saatuaan kiinni toisen miehen, teki hän sille saman tempun. Hetken kuluttua ei hän enää löytänyt ketään.

Hän palasi laivaan ja sitoi haavan käsivarressansa. Hän pahoitteli, että oli jättänyt radioputkensa laivaan. Nyt niitä keltiäisiä pääsi aika joukko livistämään.

Aamu alkoi valjeta. Vähää ennen auringonnousua loisti lännessä mahtava auringonrengas kirkkain värein ja aamuviri liplatti satamassa, jossa mereltä tulevat mainingit tuntuivat vain kuin hiljaisena maaemon rinnan kohoiluna. Taitsaa ei kuulunut ei näkynyt. Jorma odotteli vielä kotvan kärsimättömänä, mutta kun kuuma päivä alkoi lämmittää hänen selkäänsä, teki hän ääneensä johtopäätöksen:

— Nyt on mennyt Taitsakin vipuun. Tai on hän sekaantunut sen naaraskeltiäisen helmoihin. Taikka sitte juossut yksinkertaisesti tiehensä. Jos tarkasti ajattelen, niin kyllä minusta tuntuu, että hän on joutunut satimeen. Jaa'ah. Nyt sitä ollaan eksyksissä jäätiköllä. Ja myrsky alkaa hyssytellä. Kaksi miestä, parasta päävärkkiä, on soljahtanut railoon ja nyt tulee kolmannen heikoilla järjenlahjoillansa keksiä keino ja onkia heidät ylös.

Ja sitte hän lähti. Ensimmäiseksi hän yritti saada tietoonsa, missä yleensä sellaisia vankeja kuin Turja säilytetään. Mutta kun hän ei osannut Ekvatorian kieltä kuin muutaman sanan, osoittautui tämä tie aivan toivottomaksi. Sitäpaitsi hän voisi antaa tätä tietä ilmi itsensä ja silloin olisivat kaikki kolme kiikissä.

Vihdoin Jorma palasi ikäänkuin vaistomaisesti hallintorakennuksen läheisyyteen. Hänelle juolahti mieleen sellainen pieni ajatuksen tynkä, että Turja voisi ehkä antaa merkkejä itsestään, jos hän vielä oli tässä rakennuksessa. Hän kierteli sitä kiertelemistään ja koetti teroittaa aistejansa, mutta minkäänlaista merkkiä hän ei huomannut. Ilta alkoi taasen lähestyä. Vielä kerran kulki Jorma rakennuksen seinustaa melkein toivottomana. Kulkiessaan rakennuksen taustaa erään pienen oven ohitse, pääsi Jormalta yht'äkkiä naurun mörähdys. Vasemmalla käytävän vieressä oli omegametallinen käsine, jonka täytyi olla Turjan, sillä Jorma oli huomannut, että Ekvatoriassa ei ollenkaan käytetty omegametallia. Käsineen jättäminen oli Borealiassa merkki siitä, että sen omistaja oli lähtenyt siitä paikasta.

Jorma nouti käsineen. Siitä oli useita suomuksia poissa. Jorma ei aluksi kiinnittänyt tähän seikkaan mitään huomiota.

Mutta miettiessään mitä nyt on tehtävä ja tarkastellessaan eikö käsineeseen ole jollain tavoin kätketty tiedonantoa, havaitsi Jorma, että suomukset olivat poissa kädenseljästä ja vartavasten irroitetut. Hän murisi itseksensä:

— Jos Turja on niitä tienviitaksi tiputellut, niin kylläpä on keksinyt minulle urakan. Eihän näitä löydy maasta vaikka nelinkontin hakisi. Onko tässä nyt lopuksi kontattava pitkin Ekvatorian katuja? Silloin nämä keltiäiset vasta irvistelisivät. Ei. Tässä täytyy olla jokin muu sukkeluus. Ollapa nyt Turjan aivot tai edes Orman — — —

Pimeni jo nopeasti. Lännestä lähestyi myrsky. Salamat leimahtelivat synkässä pilvessä ja kuului kaukainen kohina.

— Sitä se tiesi se yöllinen leimahteleva pilvenreuna ja aamullinen auringonrengas, tuumi Jorma ja otti radioakkumulaattorinsa esille kotelostaan, pannakseen sen toimimaan, sillä ilma viileni nopeasti. Kun hän käsitteli nitoniputkea, leimahti Turjan käsine hänen kädessään loistamaan, kuten tavallisesti silloin kuin emanatio vaikutti omegametalliin. Jorma mörähti toisen kerran iloisen naurunpätkän.

— Katsos sitä poikaa, sitä Turjaa! On sillä pää, sanon minä! Mutta sillä pojalla pitäisi olla myöskin pää, joka joutuu hänen sukkeluuksistansa ottamaan selkoa. Jos Turjan pää tekee sukkeluuksia ja Jorman pää pannaan niihin vastaamaan, niin se ei ole kohtalolta oikein rehellistä peliä. Minä katson, että ei ole tälle pojalle häpeäksi, vaikka kohtalo saakin sitten ikäänkuin viitata, että katsoppa tähän suuntaan ja kuiskuttaa korvaani johtaakseen minua oikealle tielle — niinkuin nytkin.

Pimeni nopeasti. Salamat leimahtelivat, ilma oli yhtenä jyrynä ja sade alkoi kohista lähellä. Jorma asteli katua pitäen nitoniputkea kädessään ja silloin tällöin välähti aina omegametallinen käsineen suomus käytävällä nitoniputken säteilyn satuttamana. Risteyksissä saattoi Jorma mennä harhaan jonkun matkaa, mutta kun ei välähdystä näkynyt, palasi hän takaisin ja yritti toista tietä. Aina löytyi lopulta pieni loistava pilkku maassa, joka syttyi, hehkui ja sammui Jorman kuljettaessa nitoniputkea sen ylitse. Hän kulki ensin leveitä puiden reunustamia katuja, sitte erään suuren puiston halki, yli joen ja taasen pitkin katuja, jotka yhä huononivat ja kapenivat. Sade pieksi Jorman kasvoja, ukkonen jyrisi kuin hirmumyrsky jäätiköllä ja salamat valaisivat silloin tällöin koko seutua. Jorma saapui jo aivan asutuskeskuksen äärelle, hän näki salaman valossa ympäristön vaihtuvan jo tavalliseksi viljelysalueeksi.

Vihdoin välähti erään synkän kiviaidan portin edessä nitoniputken alla monta pientä kiiluvaa tähteä. Tähän oli Turja siis pudottanut kaikki jälellä olevat käsineensä suomut. Ja se merkitsi varmasti, että Turja oli tässä rakennuksessa. Mutta Jorman aivot ravasivat, kerran alkuun päästyään, keksinnöstä toiseen aivan kuin eivät olisikaan enää olleet Jorman aivot, jotka olivat koko Borealiassa kuulut kankeasta liikehtimisestään — yhtä kuulut kuin hänen lihaksensa olivat voimastaan.

— Mutta entäs jos Turja on vain poikennut tässä rakennuksessa ja häntä on myöhemmin viety edelleen? järkeili Jorma.

— Mutta me voimmekin olla vakuutettuja, jatkoi Jorma oikein eduskuntatyyliä matkien, että se poikapa ei olekaan varistanut kaikkia merkkejänsä tähän portin alle. Jos häntä on edelleen viety, niin kiiluu niitä tiellä myöskin edelleen.

Jorma tarkasteli kaikilta teiltä, mutta ei löytänyt mitään. Turja on kuin onkin siis tuossa luolassa. Kiviaidan takana näki Jorma salaman valossa synkän kivirakennuksen melkein aukottomat seinät.

— Ja nyt teemme siis hyökkäyssuunnitelman, ajatteli Jorma edelleen tapansa mukaan ääneen.

Ei yhtä elävää olentoa tuntunut liikkuvan läheisyydessä. Rakennus oli valoton, tie oli valoton, ympärillä synkkä pimeys, jonka räjähtävä salama vähän väliä halkaisi. Satoi aivan siivottomasti. Joskus näkyi meteorin valokaari ja kuului vongahdus ja räiskähdys.

Tämän myllertävän atmosferin alla, raivoavista luonnonvoimista välittämättä, niitä tuskin huomaten, mittasi jättiläinen yhä kiihtyvin askelin maaemon pintaa kolkon rakennuksen edustalla pyyhkien aivojen ponnistelusta pusertunutta hikeä otsaltansa. Hän teki suunnitelman toisensa perästä, korjasi, paikkasi — ja hylkäsi vihdoin kokonaan. Hän mörähteli, mumisi ja sadatteli aivojansa, jotka ponnistelivat ja kiemurtelivat oudossa työssänsä.

Ensiksi hän ajatteli lävistellä rakennuksen radiosäteillä, murtaa portit ja ovet ja hakea kaikki suojamat läpi kunnes löytäisi Turjan. Mutta kun hän ei tiennyt millaisia ovia tuossa luolassa on, täytyi hänen hyljätä tämä suunnitelma heti. Ovien murtaminen voisi viedä päiviä. Hän voi murtaa tavallisen oven nyrkillänsä, vahvemman potkaisulla, vielä vahvemman hartioillansa. Mutta jos tuossa luolassa olisi vahvoja teräsovia, niin olisi niissä liian suuri urakka. Suunnitelma heitettiin ähkäisten menemään ja alettiin uurastaa uutta.

Entä jos kolkuttaisi portille ja ilmoittaisi olevansa lähetetty hakemaan Turjaa — vaikkapa sen ukonkäkkyrän puheille siellä hallintorakennuksessa. Tämä suunnitelma olikin periaatteessa mainio. Sitä vaivasi vain pieni vika: Jorma ei osaa näiden keltiäisten kieltä. Ja ne tuskin vievät kielentaitamatonta tuntematonta pimeästä yöstä tulevaa miestä Turjan luolan ovelle. Se pieni vika oli tälle suunnitelmalle hengenvaarallinen ja teki siitä vainajan.

Mutta jos yritettäisiin sillä tavalla, että tämä poika kiljahtaisi täällä pimeässä yössä Turjan nimen. Hän tuntisi äänen, tuntisipa varmaankin, ja kiljahtaisi vastaan. Ja sitte hän menisi sille kohdalle seinää ja Turja neuvoisi hänelle suunnitelman. — Mutta kuuluuko huuto noiden seinien läpi tällaisessa myrskyssä? Ja onko Turjalla suunnitelma valmiina kuin taskustaottaen ja antavatko ne hänen siellä sisällä huudella?