KOLMAS OSA.

TAISTELU VETTÄ JA TULTA VASTAAN.

I luku. Nurinpäin käännetty elämä.

Kalliot halkeavat, jättiläiset vapisevat; ihmiset astuvat Helin tietä, ja taivas ratkeaa. Päivä pimenee Maa painuu valtameren helmaan taivaalta putoavat kirkkaat tähdet, tuli nielee elämän puun, liekit kohoavat itse taivasta kohti.

Edda.

Turja pysäytti tähtikiikarin kellokoneiston Ekvatorian suurimmassa tähtitornissa, sammutti kiikarilampun, otti muistiinpanonsa ja laskeutui alas. Ulkona yössä tanssivat tulikipunat ja koko läntinen taivaanpuolisko loisti valomerenä, jossa oli suuria pimeitä saaria, niemiä ja niemimaita ja jonka vaahdot vyöryivät kauas avaruuteen. Tässä valomeressä näkyi uivan satoja jättiläisaurinkoja ja jos suunnattomat valot ja varjot lankesivat siellä sopivasti, saattoi myöskin nähdä omalla valollaan loistamattomia taivaanpalloja takertuneina meren helmaan.

Turja laskeutui pieneen suojamaan tähtitornin juurella. Siellä tuli häntä vastaan pieni, kurttuinen masmalta hajuava mies tai pikemmin ihmisraunio.

— Oletteko varma laskuistanne? kysyi häneltä Turja.

— Kysytte sitä ainakin kymmenennen kerran, tohisi mies. Onko Teillä syytä epäillä niitä?

— Ei ole. En ole vielä niin pitkällä, että voisin tarkistaa laskunne. Sehän se tässä kiusana onkin. Kuluu vielä ajastaika, ennenkuin olen päässyt tuloksiin. Mutta Tehän olette tehnyt miehinenne työtä jo vuosikymmeniä, Teidän täytyy olla selvillä asioista — tai olette sitte suurin tuhrus tämän tähden pinnalla. Te imette masmaa niin ettei Teissä kohta ole ihmisen puitteitakaan jälellä. Avaruuden vallat Teitä armahtakoot, jos Teidän laskuistanne löytyy masman höyryn jälkiä.

Mies vetäytyi ärtyneenä syrjään ja murisi:

— Olen laskenut, niinkuin olen laskenut. Saatte laskut, saatte kiikarin, saatte koneet. Muu ei kuulu Teihin. En ole orja.

Ja sitte hän irvisti:

— Entä sitte? — — — Hajoaapa tämä tähdenmurunen tähtisumuksi miljardin vuotta aikaisemmin tai myöhemmin. Mitä se merkitsee? Sehän on meille ihan yhdentekevää.

— Tuhat tulimmaista, lennätti Turja ja lähti ulos.

— Mutta niinkuin sanottu, tohisi mies hänen jälkeensä, ainoastaan kaksi läheistä sivuamista tuon pimeän Polyhymnian kanssa, joka kulkee aurinkokuntamme rinnalla — ei muuta. Sitte phuii — taas selville vesille. Tehkää poika. Se näkee jo auringon kirkkaampana. Sanokaa vain Sorjalle sillä tavalla, niin — — —

Turja lähti. Hän ei jaksanut kuunnella ukon lallatusta sen enempää.

Turja kulki yössä kypärä päässä ja kaasunaamari mukana valmiina käytettäväksi. Heti kuin Turja pääsi selville, että Vanhan Borealian kuoleman oli todennäköisesti aiheuttanut, nälän ja pakkasen ohella, jokin myrkyllinen kevyt kaasu, ehkä hiilivetyjä, cyani t.m.s., jota vyörymyrskyt olivat tuoneet annoksen Avaruuden Hirviön kaasuvaipasta, antoi hän valmistaa mahdollisimman paljon kaasunaamareita, käytettäväksi tarpeen tullen. Mutta vain silloin tällöin oli Ekvatorian alueella huomattu vyörymyrskyissä myrkyllisiä kaasuja.

Turja oli vanhentunut. Kansansa ei ollut häntä tuntea kun hän palasi pohjoisesta. Ja viimeksi kuluneet vuodet olivat yhä lisänneet vanhuuden valtaa.

Hän havaitsi päivä päivältä yhä selvemmin, että Ekvatorian kansasta ei tule apua ratkaisevalla hetkellä. Se on kaikinpuolin takaperoinen kansa. Se oli hukuttaa itsensä omaan vereensä vallassäädyn suistuttua vallasta. Taistelut olivat käynnissä ja jännitys äärimmillään, kun Turja saapui miehineen Ekvatoriaan. Hän ei ikinä olisi sinne tullut, hän olisi antanut heidän sotia tai sopia keskenään — ellei olisi ollut suurta Avaruuden problemia, joka pakoitti hänet tänne tulemaan.

Sorjan ohjeiden mukaan hävitettiin jokin helvetillinen järjestö, joka oli sisäisen sodan valmistanut — Turja ei tänäkään päivänä tiennyt mikä voima siinä oikeastaan oli toiminut ja minkä päämäärän hyväksi. — Orjat vapautettiin, heille annettiin maata, järjestettiin oloja — ja nyt elellään Ekvatoriassa edelleen omaa mukavuutta hakien.

Näiden ajastaikojen kuluessa oli Turja tehnyt työtä päivällä Ekvatorian "elämänvieterin uudestaan virittämiseksi", yöllä Avaruuden ongelman ja aurinkokunnan kohtalon laskemisessa. Ekvatorian kolmessa tähtitornissa oli tehty havaintoja kymmeniä vuosia Avaruuden Hirviöstä ja se tähtitieteilijä, joka äsken oli tohissut ja lallatellut Turjalle — Tulema — oli apulaisineen laskenut havainnoista tulokset. Hän sai tulokseksi, että aurinkokunta tulee sivuuttamaan Avaruuden Hirviön ja myöskin kaikki tähän saakka tunnetut sitä kiertävät kiinteät massat. Aurinkokunta kulkee kymmenen ajastaikaa rinnakkain pimeän Polyhymnian kanssa samaan suuntaan ja maa tulee kaksi kertaa sangen lähelle tätä tähteä — niin lähelle, että jos Polyhymnialla on ilmakehä, niin ilmakehät myllertyvät toisiinsa ja ilmakehämme lämpötila humahtaa hetkeksi sangen korkealle.

— Mutta kumpikin kohtaus päättyy eroon, lallatteli Tulema. Se on flirttiä vain, se on liehittelyä. Polyhymnia ei huoli Eroksesta, Eros on liian pieni poika — — —

Mutta Turja ei luottanut hänen havaintoihinsa ja laskelmiinsa.

— Senkin kapakala! puheli hän itseksensä. Imee masmaa, niin että varmaan numerot tanssivat silmissä, kukaties näkee tähtiä Avaruudessa enemmän kuin niitä siellä onkaan. Häärii naisten seurassa, vanha kuha. Hänelle ovat masma ja naiset ensin ja sitte vasta aurinkokuntamme ja tähtemme kohtalot. Sellaisiin aivoihin ei voi luottaa, kun on kysymyksessä maailmojen kohtalot.

Turja oli jo vuosia tehnyt itse työtä ratkaistakseen ongelman. Hän istui yön toisensa jälkeen tähtikiikarin, spektroskoopin ja meridianikoneen ääressä. Hän harjoitteli havaintoja, kronograafin käyttöä, hän tutki laskujen teoriaa ja määräili tähtien asentoja. Vihdoin hän pääsi niin pitkälle, että hän voi ryhtyä laskemaan etäisyyksiä ja ratoja.

Hän oli nyt jo varma, että aurinkokunta läheni yhä Avaruuden Hirviötä eikä siis ainakaan vielä ollut sivuuttanut sitä. Se oli jo läpäissyt sen stratosferin, sen uloimman tomukehän, ja alkoi nyt taivaltaa sisempää vyöhykettä, troposferia, jossa se voi tavata hyvin runsaastikin kaasuja. Sitäpaitsi alkaa troposferissa lämpötila hitaasti kohota sitä mukaa kuin siihen upotaan syvemmälle — stratosferissä oli ollut kaikkialla yhtä kylmää. Joka päivä jää jäätävä kylmyys yhä kauemmaksi jälkeen ja joka päivä lähenee Avaruuden Hirviön hehkuva keskus. Lämpötila kohoaa päivä päivältä ympärillämme avaruudessa — kuinka nopeasti, sitä ei vielä voida päättää. Milloin tulee vastaan niin kuumia tomu- ja kaasujoukkoja, että oma ilmakehämme kuumenee ja jäätiköt alkavat sulaa?

Maa uppoaa Avaruuden Hirviön tomu- ja kaasujoukkioihin siten, että sen rata tekee pienen kulman sen akselin kanssa. Siten se puskee aina eteläisellä poskellansa, joillakin kääntö- ja napapiirin välisillä seuduilla itsellensä tietä auki. Näille kulkusuunnan kanssa kohtisuorassa oleville seuduille, jotka törmäävät suoraan vasten Avaruuden Hirviön tomu- ja kaasumassoja, sataa enimmän meteoreja, sieltäpäin lähtevät vyörymyrskyt ja siellä on syntyvä suurin paine ja korkein lämpötila.

Näin paljon tiesi Turja nyt jo.

Mutta jälellä olivat vielä ratkaisevimmat kysymykset: Jaksaako aurinkokunta sivuuttaa Avaruuden Hirviön ja sivuuttaako Eros onnellisesti Avaruuden Hirviön lukemattomat seuralaiset — ennenkaikkea tuon Polyhymnian? — Näihin kysymyksiin voi Turja vastata aikaisintaan noin vuoden kuluttua.

Mutta hän on kärsimätön. Hän ei tahdo jaksaa odottaa omien laskujensa tuloksia. Hän kiristää Tulemalta totuutta tuon tuostakin. Hän keskustelee hänen kanssansa, uhkaa häntä, hän tahtoo ikäänkuin ottaa ulos pääkopasta hänen aivonsa ja tarkastella toimivatko ne täsmällisesti, voiko niihin luottaa — mutta aina ne tuntuvat hänestä pehmenneiltä, pöhöttyneiltä ja veltoilta. Aivan kuin masma niistä löyhkäisi! Ja aina hän saa häneltä kalmanhajuisen vastauksen:

— Entä sitte? Hajoaapa tämä tähtimurumme tomuksi ennemmin tai myöhemmin. Tomu on kuitenkin kaiken loppu. Mitä meitä liikuttaa, milloin tulee iankaikkinen rauha ja unohdus? Tulee se kumminkin. On viimeistä atomia myöten yhdentekevää, oletteko Te täällä sätkytellyt hetken kauemmin tai ette — ja yleensä olemmeko me kaikki olemassa tässä tulemisessa vuosituhatta lyhyemmän tai pitemmän ajan. Miksi vaivata itseänsä tällaisilla asioilla — — —? Minä olen laskenut — se kuuluu minun virkaani — saan siitä toimeentulon. Mutta Te — — —. Pitäkää Te vain hyvänä Sorjaa! Aa, olisipa minun hallussani sellainen ihanuus — minä viis silloin tähtien kohtaloista. On olemassa vain yksi meille miehille mielenkiintoinen tähti: nainen, ja ainoastaan yksi meille todellinen vetovoima: rakkaus.

Turja havaitsee, että ei ole siitä miehestä totuuden perustukseksi. Itsensä hänen on totuus valloitettava maksoi mitä maksoi. Mutta hänen mielikuvituksensa lentää tosiasiain edelle. — Aurinko voi vajota Avaruuden Hirviön helmaan tai törmätä sitä kierteleviin massoihin. Kummassakin tapauksessa on elämän satu tällä tähdellä, meidän tähdellämme, lopussa — ihmiselonkin satu, ja sen juuri ennenkaikkea.

— Entä jos aurinkomme jaksaa sivuuttaa uhkaavan tuhon onnellisesti, mutta Eros törmää yhteen jonkun kiinteän massan kanssa? Täytyykö tämän täällä kukkivan elämän silloinkin ehdottomasti kuolla? Täytyykö ihmiselon sammua? Voihan ajatella, että jää jälelle vielä kiinteä massa, tähdenkappale, jolla itää elämän siemen. Voisiko ihminen pelastua sellaiselle kappaleelle?

Näin vyyhteävät Turjan ajatukset hänen astellessansa tähtitornista asuntojen ohi itäänpäin kulkevaa tietä.

On tyyni, mahdollisimman selkeä yö. Hänen takaansa tulevassa Avaruuden Hirviön kalpeassa valossa kumottavat asunnot ja heittävät varjoja, mietoja ja sekavia. Ne häälyvät ja tanssivat, samoinkuin valokin häälyy ja värähtelee. Koko maisema: asutuskeskus teineen ja kanavineen, kasvitarhat ja pellot, vuoriston rinne ja huiput ja tulivuoren soihtu tuolla kaukana idässä, kaikki tuntuu oudolta ja salaperäiseltä tässä satumaisessa valaistuksessa, usva- ja auerharsojen leijaillessa siellä täällä. Turjasta tuntuu niinkuin tämä maa tässä yössä hiljaa väristen odottaisi tuhoansa.

Tuleman laskujen mukaan ei Eroksen ja Polyhymnian ensimmäiseen kohtaukseen ole enää vuottakaan. Turja on ryhtynyt varusteluihin jo tämän tapahtuman varalta.

Koko hänen ja hänen mukanansa seuranneitten kansalaistensa työ Ekvatoriassa tähtäsi loppujen lopuksi tähän pisteeseen. Olivatpa heidän suunnitelmiensa, heidän järjestelyjensä ja mullistustensa piirustukset millaiset hyvänsä — aina niissä viivat tähtäsivät, jos osasi niitä oikein katsoa, oikean perspektiivin hakea, tuohon yhteen ja samaan pisteeseen; Kohtauksiin tai yhteentörmäyksiin toisten taivaankappaleiden kanssa.

Kun annettiin maata entisille orjille, kerjäläisille ja mökkiläisille, toivottiin heiltä liikenevän aikaa perehtyäkseen yleensä luonnonlakeihin, tieteisiin ja tieteen soveltamiseen elämään — ja myöskin ottaakseen osaa yhteisiin varusteluihin. Entisen sotajoukon sijasta aiottiin luoda koko kansasta kylmäverinen, selväjärkinen ja kaikin puolin varustettu armeija taistelemaan Avaruuden ankaroita kohtaloita vastaan. Entisten sotasoutujen ja rautaputkien sijasta aiottiin luoda kasematteja kylmää ja kuumaa vastaan, vuoriasuntoja tulvia vastaan, kaasunaamareja myrkyllisiä kaasuja vastaan, nopeita kuljetusneuvoja, joilla kansa voitaisiin siirtää maapallon puoliskolta toiselle, ja niin edespäin.

Tätä varten taattiin myöskin entisen vallassäädyn jäsenille riittävä toimeentulo, heistä toivottiin opettajia, johtajia, keksijöitä — heillä kun oli vuosituhantinen aivokulttuuri — — —. Järjestettiin jättiläismäinen valistustyö, opetustyö. Suurin osa välineistä luotiin aluksi Uudessa Borealiassa. Sen voima-asemat jauhoivat valistusta Ekvatorialle: tukuttain kokeiluvälineitä, laboratoriovälineitä, tuhansia liikkuvia kuvia koneista, luonnontapahtumista, tähtimaailmasta, Avaruuden Hirviöstä — — — Maaveturit ja "valistuslaivat" kiertelivät Ekvatoriaa ja seisovat opistot panivat parastaan.

Mutta Turjasta tuntui toisinaan kuin olisivat he pyöritelleet käsissään kuollutta ainetta. Se ei tuntunut muovautuvan, se ei tuntunut alkavan ollenkaan pyöriä itsestään. Se siirtyi kun siirrettiin, se nousi kun nostettiin, se putosi kun pudotettiin. Mutta tämä kansa ei näyttänyt ollenkaan omaavan yhtenäisyyden vaistoja, kykyä nähdä yhteistä päämäärää ja tuntea yhteistä tahtoa. Se oli niinkuin joukko ilmaan heitettyjä vesipisaroita, jotka putoavat minne kutakin tuuli vie. Kullakin oli vain yksi ajatuskeskus: oma itse — mitään muuta polttopistettä ei tämän kansan ajatuksen säteille näyttänyt löytyvän mistään päin — ei maan pinnalta eikä Avaruudesta.

Turja oli koettanut aluksi yhdistää heidän ajatuksiansa aivan alkeellisilla keinoilla, maanpinnalle luoduilla polttopisteillä: yhteisillä viljelyksillä, voima-asemilla, aluksilla ja niin edelleen. Siten hän aikoi totuttaa heitä näkemään yhteisiä päämääriä. Mutta siitä ei tullut mitään. Se mikä ei ollut kunkin yksityistä "omaa", oli sellaista, jota ei ollut kartutettava ja hoidettava, vaan petkutettava ja varastettava itselleen. Tämä kansa ei näyttänyt oppivan koskaan tuntemaan mitään muuta "omaa" kuin sen, mille sai tehdä yksin ihan mitä tahtoi.

Sitte ajatteli Turja, että vaikka nämä pienet yhteiset päämäärät maanpinnalla eivät pysty yhdistämään tätä kansaa — tai näitä kansoja, niin totta sen sitte tekee Avaruudesta uhkaava tuho, tuo suuri, valtava Avaruuden Hirviö. Ja hän alkoi saarnata ja saarnauttaa siitä. Kansa kuunteli ja ihmetteli hetken, näytti olevan kiihdyksissään ja kauhuissaankin. Se pauhasi, viittoi ja touhusi. Se väitteli, suunnitteli ja esitti lukemattomia "teorioja" ja "periaatteita" tästä kysymyksestä. Syntyi filosoofisia kouluja ja suuntia, erakkoja meni erakkoluoliin sitä ongelmaa miettimään. Temppeleihin lisättiin rukouspyöriä, joissa oli rukouksia Avaruuden Hirviötä vastaan.

Lapset leikkivät Avaruuden Hirviötä.

Mutta kun kansa oli purkanut tunteensa, kun aalto oli ohi ja tämä muoti haalistunut, niin ei juuri kukaan välittänyt koko jutusta. Kaikki joivat masmaa, rakastelivat ja söivät ja petkuttivat toisiaan, niinkuin ennenkin.

Se oli sellaista tahdasta se kansakokoelma!

Ei kuitenkaan aivan kaikki. Siellä täällä laaksoissa ja villien jokien äyräillä oli kansoja, joiden joukosta Turja löysi edes kipinän korkeampaa yhteistä tahtoa. Siellä värähtivät muutamat aivot hänen esittämänsä suuren tehtävän satuttamina, sieltä lähti joukko taistelijoita, jotka näkivät päämäärän. Nämä ynnä Borealian kansa, josta hyvin suuri osa oli muuttanut Ekvatoriaan, pitivät koossa Ekvatorian yhteiskuntaa ja järjestivät sitä.

Kullakin kansalla oli parlamenttinsa ja nämä asettivat koko Ekvatorian parlamentin. Turja ja Sorja, jotka olivat mies ja vaimo, oli valittu Ekvatorian työpäälliköiksi.

Oli siis vielä kipinä jälellä siellä täällä siitä korkeasta terveestä sivistyksestä, mikä oli kukoistanut tällä tähdellä näiden kansojen keskuudessa tuhansia vuosia sitte. Oli vielä muutamissa aivoissa jälellä, alitajunnassa, periytyneenä, yhteisvaiston ja työtarmon aihe. Mutta vain muutamissa. Kaikkein useimmista oli Ekvatoria sen pyyhkinyt pois ja ihmiset olivat vajonneet lähelle eläinten astetta — sisäisesti — vaikka ulkonaiset muodot olivat säilyneet.

— Se on kummallista! ihmetteli Turja toisenkin kerran. Mistä se johtuu? Ekvatorian luonnostako? — Sehän on, varsinkin aikoinaan, ollut veltostuttava, aisteja kutkuttava. Tuollainen ruumista hyväilevä, huumaava lämpö ja tuoksu ilmassa, muheva multa, runsaat luonnonantimet — — —. Vai johtuuko se vuosituhannen kestäneistä kummallisista yhteiskunnallisista oloista — kaikki koettavat nyt matkia vallasluokan elämää — — —?

Johtuuko se tästä kansojen sekasotkusta, siitä, että kansat ovat jättäneet vanhat asuinsijansa ja jättäneet sinne kaiken muunkin parhaansa, jättäneet kulttuurinsa perustan ja pohjan ja täällä niillä on jälellä vain vaistot. Tämä maapallon jäätyminen on temmannut kansat irti maaperästä ja kulttuuriperustasta ja heittänyt ne kuljeksimaan vailla sivistyksen edellytyksiä ja apuneuvoja, sekaantumaan ja omistamaan toistensa heikkouksia. Niin se voi olla, voipa hyvinkin — — —.

Mutta tahdasta ovat nyt nämä kansat, ovat totta totisesti! Ihmisillä on täällä ankara alkeellinen mittausoppinsa, jonka mukaan maailmansäteet lähtevät minusta itsestäni, eivätkä enää tapaa koskaan toisiaan. Ja mahdottomalta näytti saada tämän kansan aivoja noudattamaan korkeampaa geometriaa, jonka mukaan säteetkin kohtaavat vielä toisen kerran samassa pisteessä — toisessa pisteessä, yhteisessä päämäärässä.

Jota lähemmä Turja saapui asuntoansa, sitä tarkemmin hän tunsi sivuuttamansa asumukset ja niissä asuvat.

— Tämäkin mies tässä asumuksessa, vallasluokan jäsen, oli suuren mylläkän aikana orjien käsissä: hetki vain — ja hän olisi lakannut täällä tepastelemasta. Mutta Turjan miehet ennättivät pelastamaan. Kovasti vihasivat orjat häntä. Oli pidellyt tuhmasti heidän tyttäriään, nuoria tyttöjä, oli juonut masmaa ja nylkenyt mökkiläisiänsä. Mutta jäi henkiin Turjan miesten avulla. Sai pitää suuren osan maastansakin ja elelee nyt siinä, rellittelee. Valmistaa masmaa, myö naapureillensa, juottaa heitä, ottaa armoilleen ja lopulta syö heidät maaltansa pois. Oli muuankin entinen orja hänelle velkaa. Kuolemata teki mies ja pieni poika jäi puille paljaille. Viimeisiä henkäyksiään veteli kuoleva, kun tuli tämä mies turilas, vei tavarat velasta, kannatti vielä kuolevankin ulos ja sanoi, että maa ja asumus on hänen. — Tämä sama mies kulkee valistuskokouksissa, puhuu suulla suurella Avaruuden asioista, "yhteisistä päämääristä" ja "korkeista periaatteista" — ja myö kokoontuneelle kansalle masmaa ja imee itse niin että on käppyrässä.

Mikään muu ei tätä miestä liikuta todenteolla, sen Turja tietää, kuin toivo, että vallasluokka pääsisi entiseen asemaansa. Siksi hän saarnaa tyytymättömyyttä nykyiseen järjestelmään: Se sortaa viljelijöitä, se ei kuule tämän kansan parhaan osan ääntä, se maksaa mannun viljelijöille liian alhaisen hinnan — — — Järjestys, järjestys pitäisi saada, pois ohjaksista ne roskajoukot, yhteiskunnalle vaaralliset! Aisoihin ja ruoskaa selkään!

— Tässä taasen asuu kaksi naapuria: suuren maan omistaja ja pienen asunnon omistaja, joka on sopimuksella saanut edelliseltä maata. He joivat kerran masmaa yhdessä ja riitaantuivat. Suuren maan omistaja tahtoi ajaa nurkkapielistänsä pois vihaamansa miehen. Hän varastutti pienen asunnon mieheltä heidän sopimuksensa ja aikoi ajattaa hänet tielle. Mutta pienen asunnon mies sai erään orjanaisen kautta tietää juonen ja orjanainen varasti hänelle sopimuksen takaisin. Pian sen jälkeen paloi suuren maan omistajan asumus ja hän luuli silloin myöskin tuon sopimuksen palaneen. Mutta se löytyikin pienen asunnon omistajalta. Sitte tuli kumous, suuren maan omistajalta otettiin pois enemmänkin maata ja orjat vapautettiin ja yksi niistä kertoi siitä taistelusta, mitä naapurit olivat ajastaikoja keskenänsä käyneet. —

— Kas tässä se vasta asuukin periaatteiden mies! Hän julistaa niitä joka paikassa ja tilaisuudessa. Hän lyö nyrkkiä pöytään ja sanoo, että "oikeus maan perii". Ja hän puhuu Suuresta Hengestä, hän kauhistuu ajan ja varsinkin vallasluokan "aateköyhyyttä" ja nautinnonhimoa. "Se on periaatteellisesti oikea kanta", puhelee hän, tai: "Tuollainen huojuminen ja heiluminen kiusaa periaatteen ihmistä". Mutta kun tulee paikka, missä pitäisi panna kova kovaa vastaan ja seistä kannallaan, niin tämä mies osuukin melkein aina kultaiselle keskitielle tai sille puolelle, joka voittaa. Hän on pehmoinen, pumpuloitu ja pulikoitsee ilman mitään periaatteiden painolastia virran pinnalla eteenpäin ja ne, jotka ehkä ovat hänen "periaatteisiinsa" takertuneet — ne hän jättää aivan yksinkertaisesti kuivalle yksinänsä mietiskelemään hänen periaatteitansa. Ainoastaan silloin kun hänellä on joukkojen tahto takanansa ja kun hän haistaa, että hän voittaa — silloin hän esiintyy pauhuten ja meluten ja näyttelee profeettaa.

— Täällä asuu nainen, joka on vastenmielisimpiä, mitä Turja on koskaan tavannut. Sellainen imellys, sellainen kuin lintu kiima-aikana. Karma nimittää häntä kaukorakastajaksi. Hän huolehtii ja puhuu ja kirjoittaa nim. aina kaukaisista asioista tai joistakin ihmeellisistä tunteista, jotka kummittelevat vallasluokan laiskoissa aivoissa. Mutta hätää ja puutetta omissa nurkkapielissä — sitä hän ei näe, siitä hän ei puhu.

— Tuossa asuu monessa suhteessa kunnon mies, entisen vallasluokan jäsen. Hoitaa maitansa, tekee työtä, terveet reippaat aivot, käy illoin aamuin temppelissä vääntämässä rukouspyörää, pitää hiukan naapuristaankin huolta. Mutta ei pidä erehtyä odottamaan häneltä mitään näkemyksen kaarta, joka ampuisi paljoakaan yli hänen oman maansa rajojen, puhumattakaan siitä, että se tavoittaisi Avaruutta.

Näin kulkevat kuvat Turjan mielessä, soljuvat ohi sitä mukaa kuin asumukset ilmestyvät yöstä ja jäävät jälkeen. Niitä tulee ja menee, tulee ja menee, toinen toistansa kummempia. Niistä muodostuu kokonainen kudos, kokonainen valtava näkemys, kuva tämän kansan luonteesta, kehitystasosta, sen voimista, kyvyistä ja mahdollisuuksista. Ja kun hän katsoo tätä taustaa vasten Avaruuden ongelmaa ja tulevaa suurta taistelua, niin laskeutuu hänen mieleensä raskas paino. Tämä paino on häntä vanhentanut. — — —

Jo lähenee hän Kapitoliota, jonka huipussa loistaa punainen pallo. Valaistus välmehtii ja usma- ja auerharsot leijailevat ja tanssivat ja tihenevät hiljalleen. Meteorien suihke, rätinä, vongunta ja salamoiminen on Turjalle jo siksi tuttua, että hän ei sitä huomaakaan.

Kun hän kulkee eräässä notkossa, tiheässä, notkoa pitkin vaeltavassa sumuvirrassa, tulee hänen vastaansa kaksi miestä. Hän silmää heitä — he säpsähtävät ja katoavat kiireesti usvaan ja varjoihin. Turja jatkaa ensin matkaansa, mutta pysähtyy sitte äkkiä.

Tuhat tulimmaista! Mitä leikkiä tämä on?

Hän muisti, että hän tunsi nämä miehet. He olivat Borealian miehiä. Ja mikä kaikkein kummallisinta — heidän piti kuulua Turman retkikuntaan — tuohon retkikuntaan, jonka hän lähetti Vanhaan Borealiaan vuosia sitte ja joka hukkui jäljettömiin pohjoisille jäätiköille. Turja oli aivan varma, että se ei ollut saapunut Vanhaan Borealiaan — eikä hän tiennyt myöskään, että siitä olisi yksikään mies palannut Ekvatoriaan. — Ja nyt tulivat nämä miehet häntä vastaan Kapitolion tiellä. Ovatko he käyneet Kapitoliossa? Vai näkikö hän näkyjä? Erehtyikö hän? Kosmoksen nimessä: ei! Hän näki selvästi. Eiväthän hänen aivonsa vielä vanhuuttansa höpsi. Hän näki varmasti toisen miehen erikoisen tutut piirteet ja arven, jonka hän sai eräässä räjähdyksessä Vanhassa Borealiassa.

Turja asteli nyt rivakasti ja saapui Kapitolioon. Siellä odotti häntä Sorja hämyisessä suojassa, ohuessa ruumiinmukaisessa puvussa. Hän säteili kauneutta ja lämpöä. Turja pysähtyi hetkeksi ihailemaan hänen ruumiinsa viivojen jaloa suloa, hänen muotojensa täydellisyyttä. Ja Sorja odotti häntä luoksensa, huulet avoinna, silmät loistaen. Turja tunsi, että nyt se tapahtuu — nyt murtuu raja-aita heidän väliltänsä, nyt sulaa jää, nyt hellittää se salaperäinen voima, joka on lukemattomat kerrat temmannut hänet Sorjan tulisesta syleilystä takaisin jäätävään, kylmään yksinäisyyteen, joka on aina tukehduttanut heidän antautumisensa tulen kesken.

Hän rientää Sorjan luo, he syleilevät. Turja katsoo häntä silmiin. — — — Silloin se taas iski. Niissä ihanissa silmissä näkyi kirkkauden takana tumma, jäätävä välkähdys kuin timantin särmä. Ja samassa Turja silmäsi Urjan kuvaa seinällä ja muisti kysyä, kävikö Kapitoliossa kaksi Borealian miestä. Hän tunsi miten Sorjan ruumis värähti, miten sen sulava pehmeys muuttui kiinteäksi jännitykseksi, miten se ikäänkuin hiljaa pakeni hänestä.

— Ei. Ei ole käynyt ketään.

Loisto oli sammunut Sorjasta, hän oli melkein synkkä.

Ja silloin tuli taas heidän välillensä se paino, se salainen, tuntematon — — —. Ja Turja painoi hiljaa kiinni sen oven, jonka Sorja oli jättänyt auki mennessänsä omaan suojamaansa.

Mutta Turja ei tiennyt, että Sorja käveli aamuun saakka suojamassansa. Hän väänteli käsiänsä, hän puri hammasta tuskasta ja raivosta, hänen poskillansa oli kuumeinen loiste ja hänen silmissänsä paloi villi tuli.

— Onko se Sonja, onko se tuo lutka, mumisi hän. Oh, kolmannella kerralla et pääse käsistäni! Tällä kertaa sinä et vie minulta miestä —— —

Yöstä tuli aamu.

Turja ilmoitti lähtevänsä keskustelemaan Karman, Taitsan ja Sonjan kanssa ja tiedusti, lähteekö Sorja mukaan.

— Mitäpä minä. Onhan siellä Sonja, vastasi Sorja.

Turja katsoi häneen pitkään, hänen otsansa kohosi ylvääseen asentoon ja silmät kirkastuivat. Ja sitte hän otti tyynesti kypärän, sovitti sen päähänsä, ilmoitti kumahtavalla äänellä, milloin hän tulee takaisin ja astui ulos.

Hänen mielensä lainehti, mutta siitä ei näkynyt ulospäin merkkiäkään. Hän oli näkevinänsä tältä kohdalta Sorjan mielen pohjaan saakka. Hän oli näkevinänsä miten oikukas, järjetön ja kuivettunut oli tässä suhteessa Sorjan muuten niin kirkas logiikka, ajatusjuoksu. — — — Hän suorastaan vainosi ja piteli pahoin Turjaa tässä suhteessa. Jonkun naisen, jonkun ainoan silmäyksen vuoksi, jonka hän oli keksivinään, hän menetti malttinsa, hän sähisi ja kuohui, niinkuin olisi ilkeyden tulivuori ollut hänen sisässänsä.

Turjan tyynen pinnan alla kierteli monta kertaa ankara tuska. Hän ei jaksanut nousta kaiken yläpuolelle. Hän näki että Sorjan aivoissa, mielessä oli tällä kohdalla ikäänkuin kuivettunut paikka ja hän kärsi, kun ei ollut voinut tehdä sitä eläväksi. Hän syytti tästä itseänsä — — —. Mutta toiselta puolen hänen asemansa tuntui hänestä naurettavalta. Hänen täytyy taistella ja kärsiä naisen oikkujen vuoksi — sillä aikaa kun aurinkokunta kiitää kenties tuhoansa kohti ja kun Avaruuden ongelma kysyisi kaiken hänen tarmonsa ja voimansa. Se on tosiaankin suurenmoista! Mutta niin se nyt kuitenkin on. Hän ja Sorja kuuluvat yhteen kaikesta huolimatta. Taistelu yhdistää heitä. Sorja on nerokas ja tarmokas. Hän on ratkaissut monta pulmaa, hän on ajanut tahtonsa perille häikäilemättä. Turja tarvitsee häntä, taistelu yhdistää heitä — niin hän luuli.

Mutta silloin tällöin tekee Turjan mieli Sonjan seuraan. Se on kuin lepoa hänelle. Sonjan puhelussa on viileää, unettavaa lepoa, niin että se tuo mieleen rauhaa. Hän soittaa ja laulaa, hän laskee leikkiä. Hän ymmärtää kaikkea ja kaikkia, hänen mielensä on kuin itse elämän syli, johon ajatukset voivat heittäytyä turvallisesti, josta ne voivat löytää osanottoa. Hänen läheisyydessään ei ole taistelua vaan rauhaa.

Turja lähestyykin jo Sonjan ja Taitsan asuntoa.

Astuessaan sinne sisälle huomaa hän, että Sorja lähtee sittekin
Kapitoliosta tänne päin — — —.

* * * * *

— Sanokaa nyt minulle, miten saamme tämän kummallisen kansan varustautumaan ensimmäisen Polyhymniakohtauksen varalta? kysyi Turja Karmalta, Taitsalta ja Sonjalta. — Minä olen jo melkein toivoton.

— Ainako tämä kansa tuntuu Teistä kummalliselta, nauroi Sonja.
Tottukaa toki jo siihen.

— En ikänä. Se on aivan mahdoton kansa.

— Missä suhteessa?

— Joka suhteessa.

— Sanokaa nyt kerran arvostelunne tarkemmin, määritellymmin, jotta saan puolustaa tätä kansaa.

Minä en kyllä ole koskaan sietänyt tuota roskaväkeä, mutta minä taitan peistä yksintein senkin puolesta.

Koska te moititte yhdessä tukussa Ekvatorian kansaa, niin minä puolustan sitä myöskin tukuttain, tekemättä eroa oman kansani ja orjien välillä. Tämäpä on hassua: Sonja Ounantytär roskajoukon ritarina. No. Antakaa kuulua!

— Olen näinä vuosina, tähän kansaan tutustuessani, nähnyt niin paljon omituisia piirteitä, etten tiedä, mistä alkaisin. — — — Esimerkiksi. Mihin täällä perustuu ihmisten kunnioitus? Omaisuuteen — eikö niin. Mihin perustuu valta? Omaisuuteen — eikö niin. Täällä saa sangen merkillisellä tavalla kunniaa ja valtaa. Täällä saa ensiksikin omaisuutta sellaisella kummallisella tavalla, jota kutsutaan "perimiseksi" — ja sitä omaisuutta seuraa myöskin ihmisten kunnioitus ja valta ihmisten yli. Täällä perii muuan poika, suuri lurjus ja suurimpia tuhruksia tämän tähden pinnalla, suuren omaisuuden. Häntä kunnioitetaan, hänellä on valtaa. Tuolla tekee kunnon mies koko ikänsä työtä, kaikille hyödyllistä työtä — ja kärsii kurjuutta. Täällä köyhä tutkija murtaa tutkimuksen vuorta, esittääkseen tälle kansalle totuuksia, joille se voisi elämänsä perustaa — hän kuolee unohdettuna. Vaikka täällä ihminen saisi omaisuuden sormeansa liikuttamatta, vaikka hän sitä hankkiessaan pettäisi toisia, söisi yhteiskuntaa — niin on hän kunniassa ja vallassa sen saatuaan. Eikö tämä ole kummallista?

Mikä on yhteiskunnan, sivistyksen ja kehityksen perustus? Eikö se ole työ, kaikkinainen työ, ajatustyö ja ruumiillinen työ. Minä en tarkoita sitä, mitä yksi oppi tässä maassa saarnaa: että kaiken luo lihastyö. Ei suinkaan. Yhden neron, yhden keksijän elämäntyö saattaa vastata miljoonia ja taas miljoonia laiskojen miesten työpäiviä. Mutta joka tapauksessa työ, uuden luominen, luo yhteiskunnan ja kulttuurin. Mutta tämä kansa ei näy sitä tuntevan. Täällä ei kunnioiteta ihmistä sen mukaan mitä hän tekee, vaan sen mukaan mitä hän omistaa. Ja se merkitsee samaa elämälle, kuin jos voiman sijaan asetettaisiin kaikkialle massa tai auringon sijaan pimeä möhkäle avaruudesta. Borealian kansan keskuudessa ei sellainen tulisi ikinä kysymykseen.

— Mutta eikö se johdu yksinkertaisesti siitä, puuttui Sonja puheeseen, että omaisuus ihmisellä merkitsee sitä, että hän on tehnyt jotain ja saavuttanut sen työllä. Ihmiset ovat oppineet tästä tuloksesta näkemään juuri työn ja työntekijän arvon?

— Katsokaa ympärillenne! Merkitseekö omaisuus Ekvatoriassa sitä?

— Minun täytyy myöntää, että eihän se yleensä nyt sitä merkitse.

— Siinäpä se, siinäpä se. Se on saattanut joskus kaukaisessa muinaisuudessa merkitä sitä, työtä nimittäin. Ja ehkä tämä omituinen järjestys on muisto niiltä ajoilta. Mutta silloin se on aivan liian vanha järjestys. Ihmisten kunnioituksen perusteet ovat aivan tuhansia vuosia liian vanhat. Ne ovat todellisen elämän kanssa ristiriitaiset ja myöskin nykyään terveen elämän vastaiset.

Tästä yleisestä virheellisestä ja kummallisesta perustasta johtunee sitte se, että maanomistajat, ennenkaikkea Teidän oman luokkanne jäsenet, hyvä neiti Sonja, kehtaavat pitää suurta melua merkityksestään — siitä että he sallivat omistamiensa maiden kasvaa ravintoa ihmisille ja sallivat köyhien ja mökkiläisten tehdä työtä näillä mailla.

— Mutta tekeväthän pienempien maapalojen omistajat itsekin työtä ahkerasti.

— Kyllä. Mutta he eivät pidäkään itsestään melua ja väitä kannattavansa tätä maailmaa hartioillansa.

Tästä yleisestä järjestyksestä, joka on samaa kuin oikea myönteinen, elämän lakien mukainen järjestys nurinpäin käännettynä, johtunee myöskin sitte se, että täällä tosiaan kerjäläisten lauma on tainnut menneinä aikoina olla ahkerin joukko. Ne, joilla on omaisuutta, eivät tee työtä, sillä heillä on jo kaikki, mitä tässä yhteiskunnassa voi saavuttaa, heillä on omaisuutensa perusteella kaikki tämän yhteiskunnan tarjoamat edut. Ne taasen, joilla ei ole omaisuutta, välttävät työtä, koska sillä ei saa yhteiskunnan suomia etuja. Työllä ei yleensä ole saatu omaisuutta, sitä on saatu petkuttamalla ja keinottelemalla.

Tämä kaikki on meille Borealian asukkaille niin outoa ja kummallista, että tuntuu ihan siltä kuin olisimme tulleet toiselle taivaankappaleelle, jolla aivan uudet nurinkuriset lait ohjaavat ihmiselämää.

— Mutta tekeväthän ihmiset yleensä täällä sentään työtä. Näenhän minä sen omilla silmilläni. Ja näette Tekin, jos tunnustatte, väitti Sonja.

— Olen laskenut, että tämä kansa tekee ja luo noin kymmenennen osan siitä, mihin sillä riittäisi energiaa, jos se sen tarkoin käyttäisi, jos se järjestäisi yhteiskuntansa suunnitelmanmukaisesti työtä silmällä pitäen, pitäen silmällä sitä ihmisen toiminnan ainoata oikeata johtotähteä, että kaikki on siten järjestettävä, jotta energia tulee mahdollisimman tarkoin käytetyksi ihmisten yhteisen elämän, yhteiskunnan, kulttuurin hyväksi.

— Se ei ole ihme, puuttui nyt puheeseen Karma. Eihän täällä tutkita työtehon edellytyksiä, siihen vaikuttavia tekijöitä, työtehon kohottamista, työvoiman kuntoa, sen kehittämistä ja sen kulutusta. Täällä on tuhansia filosofeja, jotka mietiskelevät ja tutkivat kaikennäköisiä hassutuksia, nuuskivat tuhansia vuosia sitte kuolleiden kielten päätteitä, rakentelevat tuhansia erilaisia filosofisia järjestelmiä — mutta yhteiskunnan ja kulttuurin perustusta ei kukaan tutki. Ainoat työn tutkimuslaitokset näyttävät täällä aikaisemmin olleen ruoska ja nälkä.

— Niin, jatkoi Turja. Eikö teistä Sonja ja Taitsa tunnu kummalliselta se, että ihmiset täällä niin vähän kiinnittävät huomiota ympäristöönsä, lähimmäisiinsä ja yhteiskuntaan? Heille näyttää luomakunta ja Avaruus supistuvan yhteen elolliseen pisteeseen: minä itse. Kun se on saanut tarpeensa, niin mitäpä väliä yhteiskunnan ja kulttuurin perusteista, mitäpä väliä tuottaako työ enemmän tai vähemmän tuloksia! Borealiassa on asia toisin. Siellä oma minä ja yhteiskunta ovat samaa kudosta, siellä on kansa taistellut niin kauan yhteisvoimin, että on kasvanut kaikkia yhdistävä kudos ja pääasiassa tämän kokonaisuuden puolesta puhuvat vaistot.

Täällä Ekvatoriassa luulee jokainen kantavansa olemiston origoa, olemiston akseliston keskipistettä omassa itsessään ja jokainen ajattelee ja tuntee minäkeskeisesti, minähakuisesti, jos on kysymys eduista, minäpakoisesti, jos on kysymys velvollisuuksista. Tämä "minäkeskeisyys" on kehittynyt täällä suorastaan huvittaviin muotoihin. Onhan täällä olemassa filosoofinen oppi, joka epäilee, onko yleensä muita kuin minä ollenkaan olemassa, onko koko ympäröivää maailmaa olemassa, muuta kuin minun aivoissani. Ha ha ha. Ajattelehan Karma! Tulee mies, joka epäilee oletko sinä olemassa.

— Minä annan sille selkään, kyllä se sitte uskoo, että minä olen olemassa täyttä päätä.

— Täällä tätä oppia vanutellaan, venytellään ja mietitään, sillä aikaa kuin maan kohtalo huutaa työhön ja taisteluun. Laiskat miehet ja naiset ottavat kyllästyneitä asentoja, imevät masmaa ja panevat kysymyksenalaiseksi, mikä oikeastaan on olemassa ja onko mitään tarkoitusta.

Ja näitä minäitse-filosoofeja säestävät minätaiteilijat, jotka pitävät oman mielensä marmatuksia, omien hermojensa kepposia niin merkillisinä, että koko kansan täytyy niistä ehdottomasti lukea lauluja ja kertomuksia, jotka eivät näe ympärillänsä, yhteiskunnassa mitään kirjoittamisen arvoista — tai jotka ylistävät hiljaista tyytyväisyyttä, yksinäisyyttä ja kaikkien niskaa ja takapuolta vaivaavien ongelmien hylkäämistä ja luonnon ihailemista. Nämä tyytyväisyys- ja luonnonihailijatyypit ovat kaikkein vaarallisimpia, sillä he yrittävät tehdä velvollisuuksistaan kieltäytymisestä hyveen ja silata sen nautinnolla.

Borealian kansalainen ei usko, että olemiston keskipiste, origo, on hänessä; hän katselee elämää ja olemistoa ulkokohtaisesti — — —.

— Mutta minusta tuntuu, kuin Teistä Borealian kansa kokonaisuudessaan olisi olemiston keskipiste. Te katselette kaikkea sieltä käsin, Te vertaatte kaikkea oman kansanne elämään ja tapoihin. Minä myönnän kernaasti, lisäsi Sonja, että kansanne voisi olla vaikkapa avaruuden napa. Mutta ottakaa huomioon ne olosuhteet, missä Ekvatorian kansat ovat eläneet.

— Minä otan ne huomioon. Mutta en ymmärrä sittekään kaikkia näitä kummallisuuksia.

— Onhan täällä monia selviä rappeutumisilmiöitä, sitä ei voi kieltää, myönsi Taitsa, joka tähän saakka oli vain kuunnellut keskustelua ja silloin tällöin hiljaa puhellut saapuneen Sorjan kanssa. — Esimerkiksi oikeudenkäyttö, uskonnon kuolema, kaikki tämä ulkokultaisuus — — —.

— Tietääkö Sonja, miten papit ehdottivat täällä oloja korjattavaksi silloin suuren romahduksen jäleltä?

— En.

— He ehdottivat, että hankittaisiin temppeleihin lisää rukouspyöriä ja säädettäisiin heille paremmat palkat ja sitä varten vero — — —.

— Minä en tosiaan ole huomannut tämän uskonnon merkitystä. Kenties sillä on jokin onnellistuttava vaikutus yhteen ja toiseen ihmiseen. Mutta minä olen nähnyt suurimpien lurjusten käyvän vääntämässä rukouspyörää ja kuvittelemassa itseänsä elukaksi. Ja he imevät masmaa, syövät naapurejansa ja vihaavat vapautettuja orjia aivan niinkuin ei mitään uskontoa olisikaan.

— Mutta eiväthän papit voi kieltää heitä käymästä temppeleissä. Minkäs heille tekee?

— Papeilla on vaikutusvaltaa. Heidän tulisi ainakin julistaa totuutta pelkäämättä. Heidän tulisi sanoa suoraan, että se ja se menettely on häpeällistä.

— Mutta pappiraukat menettäisivät tulonsa ja asemansa.

— Siinäpä se. Taas tulemme siihen perusvirheeseen.

— Tiedättekö, tämä ulkokultaisuus on jotain nerokasta, ylisteli Karma. Minä uskoin siihen melkein vuoden tänne tultuani. Kun kuulin julkisia puheita, luin kiertäviä viestejä ja näin yleensä vain ulkokuoren, niin minä ajattelin, että täälläpä on miesten ja naisten suhteissa ankara järjestys, tämäpä on ankarasti yksiavioinen maa. Minä luin esimerkiksi hätähuudon "Eräs oikotie avioeron saantiin", jossa kiivailtiin sitä vastaan, että toisiinsa työlästyneet aviopuolisot olivat kaikkien luonnollisten ja kunniallisten keinojen puuttuessa lopulta keksineet erään suunnattoman vaivaloisen, mutta samalla huvittavan salatien avioeroon. He nim. antavat jollekin papille lahjoja, pyytävät että tämä nuhteleisi heitä eripuraisuudesta julkisesti. Ja kun tämä julkinen nuhde viedään oikeudelle, niin saadaan pitkien mutkien perästä avioero. Onpa täällä avioero ja aviollinen uskottomuus harvinaista, ajattelin minä, kun tuota luin. Luulin, että Borealiassa olivat tavat puhtaat. Mutta jos aviomies — tai -vaimo — vakavasti pyrki eroon, niin sehän myönnettiin. Emmehän havainneet mitään hyötyä siitä, että ihmisiä naitetaan ja pidetään naimisissa pakolla.

Mutta täällä! — Muuan heittiö levitti täällä sellaista oppia, että piti järjestää aviosuhde vapaammaksi. Oh, kuinka häntä vastaan jyristiin "kotien pyhyyden" ja "terveen yhteiskunnallisen elämän" puolesta. Julkinen mielipide suorastaan myrskysi.

Ja ajatelkaa! Minä uskoin tähän! Eikö se ole suurenmoista, nerokasta! Maassa, jossa avioeroja tapahtuu tukuttain joka päivä, avioeroja, joista ei puhuta papille eikä tuomioistuimelle, maassa, jossa moniavioisuutta pidetään yksityisessä keskustelussa luonnollisena ja yleisenä tosiasiana! Maassa, jossa naiset metsästävät "lemmen mitat" täyttäviä miehiä — — —.

— Ja entäs oikeuslaitoksen ulkokultaisuus? jatkoi vuorostaan Turja. Täällähän on kai vuosituhansia oikeutta jaettu masman höyryssä. Minä en ole tavannut tuomaria, joka ei ole imenyt masmaa. Koko oikeus imee masmaa, käräjäpaikka on ollut masman ja rähinän pesä, elostelun tulisin pätsi. Siksi on käräjäpaikalle meno alkanut vakavampien ihmisten keskuudessa merkitä jotain alentavaa. Mutta mitä sanoivat tuomarit, kun me tahdoimme kieltää masman valmistuksen? — He vastustivat aiettamme — ettei lain pyhyys kärsisi! Outoa — eikö totta!

Onko syytökseni nyt tarpeeksi tarkasti määritelty, neiti Sonja? Miksi
Te ette puolustaudu?

— Täällä Ekvatoriassa kuuluu talon emännän velvollisuuksiin jäädä keskustelussa alakynteen, nauroi Sonja.

— Siis pikkuseikkoihin saakka kieroilua, jatkoi Turja armahtamatta. Ja loppuun saakka! Kuolemaan saakka! Kun ihminen elää täällä, parjaa ja jäytää hänen elämäänsä tavallisesti ympäristö. Mutta kun hän kuolee, rientävät kaikki vihamiehetkin palvomaan tuota kuollutta möhkälettä, ruumista, ikäänkuin pelkäisivät he, että se menee Elämän Herralle antamaan ilmi heidän tyhmyyksiään. Kun joku todellinen mestari elää täällä, joku jumalallinen ihminen, joka tekee suuren työn, niin harvat hänen elämäntyöstänsä välittävät. Mutta kun hän kuolee, niin hänen hengetöntä ruumistansa palvotaan. Minä näen sinne kiiruhtavan miehiä ja naisia, jotka eivät tunne hituistakaan sitä voimaa mikä on hänen elävästä olemuksestansa säteillyt, mutta ruumiin ääreen he kiiruhtavat. Eikö tämä ole vapisuttavan outoa? Onko se symboli, enne? Kuoleman, kuolleen massan palvonta peloittaa minua, se on elämän kieltämistä, Merkitseekö se ihmiskunnan loppua? Kaiken loppua?

— Muuan filosoofimme, lausui Taitsa, onkin sanonut: "Koska on mitään jumalaa havaittu kaikkien mieleiseksi? Tavallinen meno on hirttää, tappaa, ristiinnaulita jumalanne, kirota ja tallata heidät tylsien kavioittenne alle vuosisadaksi, tai pariksi, kunnes keksitte heidän olevan jumalia — ja sitte rupeatte heistä kiljumaan, yhä kovin pitkäkorvaiseen tapaan."

— Tuo kenties pitää paikkansa kunnollisiin jumaliin nähden, totesi Karma. Mutta sensijaan täällä kyllä palvotaan jumalia, jotka meidän mielestämme ovat suuria hunsvotteja. Suurmieheksi tullakseen ja saadakseen suitsutusta eräiltä hyvin vaikutusvaltaisilta taiteellisilta makumestareilta täytyy olla vain suuri lurjus, imeä masmaa, tulla kalpeaksi, saada selkäydintauti, olla joskus hulluna ja yleensä aina mahdollisimman eriskummainen — ja sitte sepittää joitakin lauluja, joissa kuvataan "elämän yöpuolta", kiemurrellaan "maailmantuskassa", voihkitaan, valitellaan ja ivataan niin että "sydän särkyy".

Täällä näkyy olevan muuan makumestarien joukko, jolle terveen ja tavallisen elämän kuvaus on kauhistus, jotka eivät siedä taiteessa nähtävän tämän kansan tavallista elämää, varsinkaan sen verevämpiä, vahvempia puolia. Mutta sen sijaan nämä makumestarit rakastavat "yönpuolista" taidetta, taidetta, josta paistaa rappeutumisen ja kuoleman merkki. He kohottavat ihastuneena kätensä tervehtien miestä, joka heille julistaa: "Minun aivoni sisältävät enemmän ruumiita kuin yleinen hauta." "Olen maannut loassa, olen pyyhkinyt itseäni vereen". — "Tyhjyyden ja tyhjyydenkammon evankeliumi, pohjaton väsymys." — — — Huh, huh!

— Ja kaiken yllä leijailevat sitte nuo kirotut periaatteet, virkahti
Sorja.

— Niinpä niin. "Periaatteita" on niin että tämä kansa ihan tukehtuu niihin. Ne ovat ikäänkuin usvaa, jossa nämä ilmaan heitetyt pisarat, yksilöt, leijailevat. Borealian kansa ei ollenkaan tunne "periaatteita". Se tuntee vain päämäärän, jonka elämä sille sanelee, ja johdonmukaisen siihen pyrkimisen. On yksi kaikki kokoava päämäärä: Ihmiselon säilyminen ja kehitys tämän tähden pinnalla. Siihen pyrittäessä on kaikki seikat otettava huomioon, rata laskettava kylmästi ja häikäilemättä, energia käytettävä tarkoituksenmukaisesti. — Mutta ei mitään "periaatteita". Piru vieköön Ekvatorian periaatteet!

— Täällä eivät siis ihmiset ollenkaan elä teidän mielestänne, ilvehti
Sonja, he vain ovat ja hengittävät.

— Aivan niin. Ja eräät taas, joiden ei pitäisi elää — he elävät.

Läsnäolijat katsoivat Turjaa kummastuneena. Sorja siirtyi silmäilemään ulos ja rummutti pöytään sormillansa.

Turja kertoi miehistä, jotka hän oli nähnyt viime yönä Kapitolion tiellä. Karma hypähti kävelemään.

— Tuhat tulimmaista! Hän tarkasti Sorjan selkää ja niskaa.

— Kuulkaapa Sorja! Täällä kävelevät kuolleet. Tiedättekö Te siitä mitään? Tai kenties Te osaatte herättääkin kuolleita — — —.

— Emme. Mutta päinvastaista me osaamme — se tuntui sisältävän enemmän kuin sanat sanoivat, ja sitte tuli hymyillen jatko — niinkuin näitte vuosia sitte. Sorja oli kääntynyt ja hän oli pelkkää päivänpaistetta.

Turja nousi ja alkoi astella suojamassa. Hänen mielessänsä paloi taas se yksi ja ainoa kysymys.

— Sanokaa mitä meidän pitää tehdä! Minä pelkään, että Borealian kansa saa taistella yksin suurimman taistelun mitä tämän tähden pinnalla on koskaan taisteltu. Minä pelkään, että Ekvatoria juo masmaansa ja lallattaa silloin kuin pitäisi toimia, että me emme saa siitä irti mitään. Tämä kansa kantaa tuhoa itsessänsä. Sen elämä on kuin nurinpäin käännettyä. Sille on kenties Avaruudessa jo tuomio lausuttu — ja ehkä sen mukana koko tähdellemme.

Hän pysähtyi.

— Minä en luota tähän kansaan. Meidät voi tuho yllättää. Mitä te sanotte, jos Tuleman laskuissa on masman höyryjä? Jos hän on laskenut väärin — ja laskenut meidät tuhon omiksi. Me emme vielä ole alkaneet varustautua. — Emme ole voineet, Avaruuden nimessä, emme ole voineet. Kaikki on niinkuin vierittäisi hirmuisen raskasta kiveä. Entä jos kohtaus Polyhymnian kanssa yllättää meidät — ja jos siitä tuleekin yhteentörmäys? Minä en luota tuohon kapakalaan, tuohon perhanan Tulemaan.

Ei, tässä ei auta muu kuin: koko Borealian kansa tänne, voima-asemat tänne ja työ käyntiin niin että ilma jymisee. Ja tämän Ekvatorian takaperoisen kansan on ryhdyttävä taisteluun — vaikka — — —. Tai sama se: kuolkoot! — Mutta me taistelemme — me Borealian kansa ja ne pienet joukot, jotka ovat tästä maasta löytyneet — viimeiseen tippaan saakka.

— Mutta nyt me syömme, iloitsi Sonja. — Syömme ja laskemme leikkiä ja rauhoitumme. Ja sitte minä pidän puolustuspuheeni teidän syytöksiänne vastaan. Minä osoitan teille, te karhut, että tyytyväisyys ja rauha on myöskin elämää, että iloinen nautinto on myöskin elämää.

Ja Sonja emännöitsi ja piti yllä hilpeätä tuulta.

II luku. Matkalla troposferissa.

Ekvatoriaa pieksivät vyörymyrskyt. Niitä tuli etelästä, suuria mahtavia vyöryjä, jotka myllersivät ilmakehää ylhäältä alas saakka. Niitä tuli pohjoisesta, pienempiä, äkäisiä puuskapäitä. Ja joskus tuli lännestä pyörre, joka ulvoi ja vikisi kuin sadan ilveksen hurja parvi jäätiköllä. Etelästä tuli aina vesisade, joka oli hukuttaa Ekvatorian veteen. Pohjoisesta tuli lumiräntää ja lännestä ukkossäitä, jotka pommittivat Ekvatoriaa hirmuisilla latauksilla. Oli tultu niin pitkälle Avaruuden Hirviön kaasu- ja tomuvaipassa, että ilman paine ja lämpötila etelässä alkoivat kohota ja mahtava jääpeite eteläisellä pallon puoliskolla alkoi sulaa. Sieltä ryntäsi mereen jokia ja koskia, jotka huuhtoivat mukaansa silloin tällöin kokonaisia asutuskeskuksia ja kasvitarhoja ja peltoja. Ne tuhosivat voima-asemia ja särkivät aluksia jokien suissa.

Parhaillaan rakennettiin vuorille uusia asuntoja, sillä Polyhymniaa lähestyttäessä huuhtoisi tuhat mittaa korkea vuoksiaalto maita ja mantereita. Sateessa ja ukkosessa jymisevät voima-asemat, säksättävät ja hyrisevät veturit ja työmarssit kaikuvat — ne ovat Borealian työmarsseja. — — — On lopultakin saatu mukaan muutamia tuhansia Ekvatoriankin väkeä, työtarmo tarttuu ja leviää ja pilkkalaulut laiskoista ja veltoista kirvelevät ja yllyttävät myöskin puolestaan. Turja istuu keskuksessa toisella puolella maapalloa, Karma toisella puolella. Ja taas alkaa tuntua ihmisissä, lauluissa, puheissa, ilmassa oikea taistelun viritys.

Viuuh, huii, pomm, pang, räts, räts. Ilma on täynnä räikinää, vonguntaa ja räiskettä. Meteorisade on viimeaikoina kiihtynyt varsin arveluttavaksi. Onneksi kuitenkin kaikki maahan putoavat möhkäleet ovat edelleen pieniä. Tapahtuu onnettomuuksia. Mutta ei kuitenkaan niin hirvittävästi kuin metelistä päättäen uskoisi.

Kun on hiukan tyyntä, kuuluu etelästä kuin maanalaista jyminää, ja maa tärähtelee ja heilahtelee niin että asumukset ja voima-asemat ratisevat. Siellä jäätikkö paisuu ja ponnistaa vuoria, nunatakeja, ratkoo maahan vajoavia kuiluja — niinkuin maanjäristyksissä. Ja kun ilma taasen hetkeksi kylmenee, jymähtelee sama jäätikkö niin että ilmakehä tärisee.

Sataa, sataa, sataa. Aamusta iltaan, illasta aamuun. Etelästä tulevat joet tulvivat ja kosket mylvivät ja hyökkäävät merta kohti kuin takaa-ajettu ilveslauma. Mitä mahtanee oikein etelänavalla tapahtua?

Se maapallon puoli puskee tietä auki tomu- ja kaasujoukkioissa. Lämpötila kohoaa siellä yhä ja jäätikkö sulaa sitä nopeammin ja virrat syöksyvät sieltä sitä hurjempina. Meri alkaa hiljalleen kohota ja siinä alkaa tuntua voimakas luode ja vuoksi. — Lähestytään siis Polyhymniaa.

Silloin tällöin tappavat vyörymyrskyjen tuomat myrkylliset kaasut siellä täällä ihmisiä — — —.

Turja ei voi enää tehdä juuri ollenkaan havaintoja tähtitornissa. Hän laskee tuloksia entisistä havainnoistaan. Vieläkään hän ei tiedä edes ensimmäisen Polyhymnia-kohtauksen luonnetta. Hän tietää vain yhden asian, joka kiihoittaa häntä ponnistamaan äärimmilleen: Tulema ei ole ottanut huomioon valonsäteen taipumista auringon lähellä. Hänen tulemansa täytyy siis olla ainakin hiukan virheellisen. Mutta kuinka paljon — ja mikä on oikea tulema?

Toisinaan hän asuu melkein vakinaisesti veturissansa, jonka hän on itse rakennuttanut, joka kulkee maalla kuin lentäen ja joka kulkee vettä myöten nopeammin kuin mikään soutu. Hän risteilee omaa puoliskoansa maapallon vyöstä. Hän tarkastaa voima-asemia, johtaa rakennustöitä, kehoittaa, uhkaa ja haukkuu.

Hän on huomannut, että näitä Ekvatorian miehiä on kohdeltava yleensä toisin kuin Borealian kansaa. Näille on puhuttava paljon, he eivät ymmärrä vaiteliasta, lyhyttä ja täsmällistä käyttäytymistä. Siksi hän onkin usein liikkeellä. Hän opettelee nasevimmat iskusanat ja haukkumasanat. Hän tuo tulta ja intoa aina sinne, mihin hän ilmestyy. Kaikki ihmettelevät häntä, laiskat häntä pelkäävät, mutta yleensä Ekvatorian väkikin oppii luottamaan häneen. Matkoilla ja öillä hän laskee suurta ongelmaa ja kiihkoaa tulosta sitä tulisemmin, jota hurjemmin luonnonvoimat alkavat ympärillä raivota. Sorja seuraa häntä melkein aina. Hän hoitaa Turjaa, hän järjestää pelastustöitä onnettomuuspaikoilla ja sairaiden ja haavoittuneiden hoitoa. Yhdessä he taistelevat — mutta eivät he ole päässeet sen lähemmäksi toisiaan.

Joskus menee Turja Sonjan luo. Ei hän enää keskustele hänen kanssaan, ei hän ole iloinen eikä surullinen, ei pura mieltänsä. Hän istuu vaiti, kuuntelee Sonjan hiljaista puhelua, soittoa ja laulua ja lähtee jälleen otteluunsa.

— — — Suurin osa Ekvatorian kansasta elää veltosti, on syrjässä taistelusta, hoitaa omaisuuttaan, elää pelossa ja vavistuksessa — ja nautinnoissa. Maailmanlopun odotus leviää kuin kulovalkea. Nousee profeettoja toinen toistaan kummempia. Syntyy villejä oppeja ja huumaustiloja. Joukot aivan kuin juopuvat ja menettävät järkensä. Täällä elää lauma itsensä ruoskijoita, jotka kiroavat maailmaa, elämää ja itseänsä ja odottavat Suuren Hengen kostoa. Täällä elää toinen joukko hillitöntä sukupuolielämää, — he tahtovat kuolla nautinnon huumassa. Tuolla on päällänsä seisojain lahko. Täällä miesten seura, jotka kuohitsevat itse itsensä. Tuolla taas naisia, jotka tanssivat teillä alasti ja huutavat maailmanlopun tuloa.

Mutta Borealian kansa on kuin itse voima. Se on levännyt muutamia vuosia. Sen lihakset ovat kuin teräsjousia, sen äly on kirkas ja leikkaa tosiasioita kuin timantti. Sen tahto syleilee Avaruutta, se on kuin itse elämän ponnevoima. Sen päiden yllä pauhaa atmosfääri, kohisee ja jymisee kuoleman uhka. Mutta sen huulilta aaltoilee työmarssi; sen on tahti jykevä ja voitollinen, se on kuin voiton laulu.

Tämä kansa tuntee, että nyt lähestyy hetkien hetki — se hetki, joka sisältää miljoonia vuosia, ehkä ikuisuuden. Se tuntee sen tulevan Avaruudessa, ja kaikki sen muinaiset taisteluvaistot heräävät. Nyt ei enää taistele tämän päivän Borealian kansa, nyt taistelevat heissä tuhannet sukupolvet ja näiden sukupolvien koottu valtava tahto huumaa ja värisyttää tätä kansaa, kun se tuntee suuren ottelun lähestyvän. Tuhansien vuosien takainen taistelun hurma herää.

Ja maa uppoaa tomu- ja kaasumassoihin, ne pieksävät sen kylkiä, Avaruuteen halkeavat kartio-aallot. Avaruuden Hirviön hehkuva syli lähenee ja Polyhymnian pimeä massa kulkee jo lähellä. Se on jo melkein ekliptikan tasossa ja lähenee maan rataa ulkoapäin. Sen nopeus on vain hivenen pienempi kuin auringon, niin että se jää hyvin hitaasti jälkeen, siirtyy kulkusuuntaa vastaan vinossa olevan ekliptikan tasossa sen toiselle puolelle, kulkien avaruudessa auringon radan kanssa ristiin.

III luku. Polyhymnian vierailu.

"Putosiko taivas maahan? Putosiko maa hautaansa? — — — — — Ja ne harvat, jotka kuoleman välttivät, kulkivat kauhusta painuvin päin."

Japanil. Toyama.

Ilmapuntarikello kilisi ja Turja hypähti vuoteeltaan, jossa hän oli nukahtanut hetken täysissä tamineissa. Hän oli pitkät ajat jo nukkunut tällä tavalla lyhyet unensa: täysissä tamineissa, kaasunaamari vieressä, korvan juuressa kello, joka soi, jos seinällä olevaan reaktiokoneeseen vaikutti joku tunnettu myrkyllinen kaasu tai jos ilman paine kohosi määrättyyn rajaan.

Turja katkaisi ilmapuntarista kelloon kulkevan johdon — se soi sittekin! Oli siis myöskin myrkyllistä kaasua ilmassa! Hän pisti kaasunaamarin päähänsä ja lähti menemään semaforihuoneeseen, johon kaikki tiedotuskoneisto oli keskitetty ja jossa hän tiesi Sorjan valvovan. Juuri kun hän astui suojamansa ovesta ulos tärähti maa ja sitte tuntui kuin koko maapallo olisi huojunut avaruudessa. Turja horjahti ja tarttui ovipieleen. Uusi tärähdys ja entistä kovempi heiluminen. Hän hyökkäsi semaforihuoneeseen. Siellä seisoi Sorja kaasunaamari päässä pidellen ovipielestä — hän oli tulossa hakemaan Turjaa.

— Läntiset semaforit soivat tuhannen mitan korkeudella, kuiskasi hän.
Se kuului kuiskaukselta — vaikka hän huusi.

Turja tempasi kuulotorven, yhdisti ensin viiteensataan — siellä pauhasi kuin myrsky — sitte tuhanteen — siellä soi niinkuin veden nuoleskellessa aparaattia. Hän kuulusteli pitkin rannikoita ja huomasi, että lähes tuhannen mittaa korkea vuoksiaalto vyöryi länteen päin. Se pyyhki ja pieksi rannikoille ylemmäs ja alemmas sijoitettuja aparaatteja toista toisensa perästä. Ainoastaan kaikkein korkeimmille rannikkovuorten huipuille sijoitetut aparaatit olivat vaiti. Niissä soi ainoastaan kaukainen pauhu ja ilman villitty ulvonta.

Yhdistettyään kuulotorvensa pariin-kolmeenkymmeneen semaforijohtoon on
Turja selvillä aallon laajuudesta ja kulusta.

Hänen ruumiinsa vapisee jännityksestä ja Sorja odottaa henkeä pidättäen hänen selitystänsä. Turja miettii hiukan.

Tämän täytyy olla jotain muuta kuin tavallista! Hän on seurannut vuoksiaaltojen kehitystä ja liikkeitä semaforien avulla jo kymmeniä päiviä ja on havainnut niiden päivä päivältä ja aalto aallolta kasvavan. Siitä on saanut lukea kuin kellokoneistosta Polyhymnian lähestymisen, vaikka alituisten myrskyjen, sateiden ja hämärän vuoksi ei ole voinut tehdäkään kiikarilla ja meridianikoneella havaintoja. Maa on lähestynyt Polyhymniaa siten, että pohjoisnapa on ollut huomattavasti kääntyneenä siitä poispäin. Sen on voinut laskea vuoksiaalloistakin. Ne ovat kohisseet valtavimpina kahdessa kauas etelään pistävässä valtameren mutkassa. Ne ovat heilahdelleet tasaajan rannikoiden kautta toisesta lahdesta toiseen. Täälläkin ne ovat tuntuneet melkoisina, mutta eivät kovin peljättävinä.

Nyt vyöryy kuitenkin tuhat mittaa korkea aalto melkoisen läheisellä rannikolla länteen päin.

— Tästä on leikki kaukana, murisee Turja.

— Tuho? läähättää Sorja.

— Se helvetillinen äijä, se masmaimuri, Tulema on — — — Avaruuden suuret vallat!

Taas tärähdys ja nyt huojuu maapallo niin että irtonaiset kappaleet lentelevät suojaman seiniltä alas.

— Polyhymnia! kiljuu Sorja.

— Aivan varmasti, mörähtää Turja. Se on laskenut kymmenen päivää vikaan, se lallus. Meillä oli kaikki valmista — ei muuta kuin vuorille muutto, kahden päivän työ — — —.

Taas hiljaisempi tärähdys.

Turja kuulustaa itäisiä semafooreja.

— Sieltä möyryää aalto selkäämme, ellemme nyt toimi, huutaa hän Sorjalle. Se on tullut juuri eteläisen lahden yli ja paiskautunut niiden suurien matalikkojen ylitse rannikkovuorten seinämiä vastaan. Äskeinen tärähdys ehkä johtui siitä — ellei Polyhymnia pommita meitä kuillansa.

Ilmavirta alkoi ulvoa ja vinkua yhä hurjemmin Kapitolion yllä — se melkein tukahdutti meteorien räiskeen ja ukkosen jyrinän. Korkean ilmanpaineen kello pärisi yhtämittaa. Turja tarkkasi vielä likimpiä rannikkosemaforeja. Niissä ei kuulunut olevan vettä. Meri on siis vielä täällä alhaalla — mutta alkaa pian nousta.

Sorja käytteli kipinäkonetta, sana Karmalle maapallon toiselle puolelle: "Polyhymnia. Aalto tulossa. Heti vuorille."

Turja nousi Kapitolion katolle. Oli pilkkoisen pimeä ja ilmakehä kohisi — kuin olisi seisonut Ekvatorian suurimman kosken äärellä. Turja laski ilmaan kolme valtavaa radiosädettä. Ne muodostivat suuren valoviuhkan. Useita satoja säteitä vastasi pimeydestä heti ja sitte toisia satoja kauempaa ja yhä kauempaa. Täten levisi tulisäteiden suihke kahden aallon tavoin länteen ja itään.

— Hyvä, murisi Turja itseksensä.

Järjestelyt olivat onneksi jo valmiina, koneisto toimi. Nähtävästi jokseenkin kaikki ilmanpainekellot olivat tehneet tehtävänsä, koska kaikkialla oltiin valmiina. Turja tiesi, että jokainen säde merkitsi Borealian miestä, joka ei peljännyt ja joka teki tehtävänsä viimeiseen saakka. Se teki niin hyvää Turjalle, että hän hymyili kaasunaamariinsa.

Hän tiesi, että sadat veturit alkavat nyt hyristä vuorille ja takaisin, kullekin määrättyä tietä myöten ja kullekin määrätyissä paikoissa pysähtyen — vuorille ja takaisin, vuoiille ja takaisin ja vuorille, niin kauan kuin "armon aikaa" riittää. Hän näkeekin jo veturien valonheittäjäin vilkkuvan. Ne valaisevat milloin asumuksen seinää, milloin tietä, milloin puistoa, milloin ilmassa hurjasti kiitäviä usvaharsoja.

Turja sytytti Kapitolion suuren valonheittäjän ja tarkasteli ympäristöä. Kaikkialta mihin huikaiseva jättiläissoihtu sinkosi valoa, näkyi pimeyden kidasta juoksevia, hätääntyneitä ihmisiä, kaasunaamarit kasvoilla, miehet kantoivat myttyjä tai lapsia tai molempia, naiset vielä pienempiä lapsia ja äidistä ja isästä kiinni pidellen koettivat hiukan vanhemmat pikku raukat pelastua hirmuisesta yöstä. Näkyi vetojuhtia ja ajopelejä, näkyi irrallaan juoksentelevia säikähtyneitä eläimiä, joskus joku lintukin ryöpsähti alas tielle. Mutta Turja näki myöskin kaukoputkella, että missä veturi ilmestyi kauhistuneen ja sekasortoisen joukon keskelle, siellä syntyi järjestystä ja joukot lähtivät vaeltamaan vuoristoa kohden. Näkyi siellä täällä, miten joukot ensin hyökkäsivät veturiin, miten syntyi taistelua, — mutta ne perääntyivät aina joko saaden joukkoonsa pari kuollutta tai totellen vähempää. Taistelusuunnitelman mukaan oli Borealian miesten tällaisten yllätysten sattuessa kuljetettava vetureilla aina viimeiseksi jääneitä ja heikkoja sekä järjestettävä muiden kulkua, niin että keskitie olisi auki kahden veturin leveydeltä. Kaikki yritykset vallata veturi ja muut epäjärjestykset oli heidän torjuttava säälimättä.

Ja Turja näki, että näin tapahtui — — —.

Meren lahti on melkein kuiva ja pitkin sen mutaista pohjaa, joka kiilui valonheittäjän valossa, harhailivat jokien vedet. Useita aluksia oli kyljellään sataman edustalla. Pari vesipatsasta kohosi jälelläolevan veden pinnasta. Sinne oli posahtanut meteoreja. Koko metsä kuuristeli länteen ja puita tempautui juurineen irti maasta ja kieri rinteitä alas.

Idässä tulvi muuan joki. Maanvieremä oli nähtävästi tukkinut sen juoksun ja vesi työntyi jo uomastansa ulos. Turja silmäsi karttaansa ja näki että tulva uhkasi kahta tietä. Hän lähetti sanoman esikuntaan n:o 0, jonka piirissä vieremä oli ja tarkasteli edelleen tulvaseutua. Hän huomasi, että siellä oltiin jo taistelussa tulvaa vastaan. Etelässä kiisi usvaharsoja vuorten rinteillä ja erään kosken vesihöyry hohti valokeilan valossa.

Lännessä ei näkynyt mitään erikoista.

Ja kaiken yllä kohisi ja mylvi ilmakehä.

Tuhansia ihmisiä, satoja kohtauksia näki Turja kiertäessään valonheittäjän valokeilaa ja kaukoputkeansa ympäri. Mutta sen sijaan kuului vain ilman kohina ja ulvonta, meteorien räiskähtely ja joskus epäselvää jyrinää. Kun hän sammutti valonheittäjän, peittyi kauhistunut kansa pimeyteen, jonka halkaisi vain jonkun veturin valonheittäjän valokeila. Turja tunsi edelleen maan silloin tällöin tärähtelevän ja vimmatusti kiitäväin tomu- ja usvajoukkojen pieksevän vaatetustansa.

— Tämä yö vaatii kyllä uhrinsa, niin ajatteli Turja laskeutuessaan semaforihuoneeseen, missä Sorja oli edelleen vartiossa. Siellä pimeyden helmassa tapahtuu onnettomuuksia, tuhansia sellaisia, joita ei ole vieläkään saatu hereille, jotka ovat välinpitämättöminä katselleet sivusta suurta varustautumista, eksyy ja hukkuu tänä yönä. He eivät ole tietysti viitsineet ottaa selkoa pelastussuunnitelmasta, eivätkä he tunne vuorille johtavia teitä. Heitä ei voida enää pelastaa. Ajateltuaan ikänsä vain itseänsä, elettyään masmaa imien ja tavaraa itsellensä kaikilla keinoilla kiertäen, he nyt vapisevat, huutavat ja ovat mielipuolia. He juoksevat tavaroittensa ja masmansa luota yöhön ja aalto tulee ja pyyhkii heidät pois kuin laskija väärän numeron.

— Aalto lähestyy, meri on alkanut nousta, huutaa Sorja hänelle semaforihuoneessa.

— Selvää se. Aamulla on aallonharja täällä. Ovatko lähtijät valmiina, onko veturi lastattu? Aja vuoristoon!

Sorja lähti, mutta palasi ovelta, tarttui Turjan käsivarteen kiihkeästi, nojasi häneen ja puhui hänen korvaansa:

— Minun on vaikea lähteä. Jos me näemme toisemme viimeisen kerran — — —. Minulla olisi paljon sanottavaa — — — Turja päällikköni ei tiedä, kuinka minä olen taistellut — — — millainen minä olen. Minä olen ollut kova, sillä minä olen rakastanut — — —. Se on ollut kuin polttavaa tulta. Ja minä olen vihannut niitä, jotka ovat vain leikitelleet rakkaudella — — —.

Turja teki kärsimättömän liikkeen:

— Me tapaamme kyllä toisemme. Puhukaamme sitte.

Ja Sorja erkani hänestä ja asteli verkalleen yöhön. Hetken kuluttua näki Turja Sorjan veturin valonheittäjän sädekimpun halkaisevan pimeyttä. Se kääntyi ja valaisi hetken semaforihuonetta ja häntä, sen koskettimien ääressä istujaa. Sitte se kääntyi tielle. Sen valossa kiisi tomu- ja usvajuovia, juoksi ihmisiä ja harhaili eläimiä. Ja sitte se häipyi.

— Kummallista! ajatteli Turja. Että hän voi tällaisella hetkellä ajatella itseänsä ja rakkauttansa! Se on käsittämätöntä.

Radiokone pärisi. Idästä tuli sanoma:

— Suuri maan vajoaminen katkaissut kaikki tiet. Tuhansia ihmisiä kuilun itäpuolella, hakevat ylipääsyä. Teemme Jorman kanssa parastamme. — Taitsa.

Turja otti kaasunaamarin pois kasvoiltaan, sillä kaasukello oli lakannut soimasta, pyyhki hikeänsä ja sulki erään luukun, josta puski sisään kuumaa ilmaa. Hän asetti pyyhkeen naulaan, oikoi sen sileäksi ja istui sitte radiokoneen ääreen:

— Tukkikaa etelästä tulevan joen juoksu vuoriston solassa ja johtakaa joukot sen uoman yli vuoristoon. Saavun sinne neljän tiiman kuluttua.

— Katsos vain, mietiskeli Turja, se olikin perhananmoinen tärskäys — oikein maapahasemme huojui. Ja tuon se nyt teki. Saammepa nähdä, onko muualla teitä poikki.

Ilma kävi yhä kuumemmaksi ja myrkkykaasukello alkoi taasen soida. Turja pani naamarin päähänsä. Yössä alkoi säkenöidä miljoonien tulikipunoiden parvi, jotka himmensi melkein joka toinen sekuntti huikaiseva meteorin vana tai salaman leimahdus. Kaukainen jyrinä kävi yhtäjaksoiseksi ja ilma alkoi ikäänkuin vapista, se ulvoi mahtavin ääniaalloin.

Kului tiima Turjan seuratessa luonnon myllerrystä ja ottaessa vastaan tietoja ja jakaessa käskyjä ja ohjeita. Sieltä pimeydestä tuli Borealian miesten tyyniä, lyhyitä ja täsmällisiä lauseita. "Esikunta n:o 5 tyhjentyy. Päällikkö siirtyy vuoristokeskukseen." "Tiellä A tuhat mittaa esikunnasta 15 silta murtunut. Taistelu, jonka jälkeen joukot pakoitettiin tielle B. Esikunnat 13-16 parasta tyhjentää B-tietä pitkin." "Joki tulvinut, lauttoja pannaan kokoon." j.n.e, j.n.e. Niissä värähteli Turjalle tuttu ja läheinen mieli ja tahto. Ja hänen sanomansa olivat ladattuja samalla voittoisalla rauhallisella voimalla.

Aalto vyöryy idästä yhä lähemmä. Semafori toisensa perästä ilmoittaa vettä. Ja läheisellä rannikolla nousi meri jo aika kyytiä.

Sorja ilmoitti vuoristosta, että oli tultu perille.

— Lähden itään, ilmoitti Turja vastaan. Sinne on syntynyt taistelun vaikein rintama. Tavattavissa radioteitse veturissani.

Hän ilmoitti kaikkiin esikuntiin, että pääesikunta ja keskussemafori on jo vuoristossa — jonne koko tiedotushermoston langat oli jo aikaisemmin kaikeksi onneksi ehditty johtaa ja keskittää uuteen Kapitolioon. Senjälkeen nousi hän Kapitolion katolle ja lakaisi vielä kerran suuren valonheittäjän valokeilalla ympäristöä. Ilma oli käynyt yhä usvaisemmaksi ja kuumemmaksi, se säkenöitsi ja meteorit pommittivat maata; näki paljon vähemmän kuin edellisellä kerralla. Se seutu, minkä näki, oli kuollutta. Vain joku yksinäinen onneton, kauhusta mieletön ihminen saattoi vilahtaa siellä täällä hoipertelemassa. Rannikolla vyöryivät hyökyaallot ja kanavissa virtasi vesi maalle päin.

Ilma vapisi kuin hirmuisessa puristuksessa ja Avaruuden täytti kammottava kohina ja mylvintä. Turja sammutti valonheittäjän, mutta jätti ellipsoidin hehkumaan. Juuri kun hän alkoi laskeutua alas, tärähti taasen niin että rakennus rusahteli ja tuntui selvästi maan heiluminen avaruudessa. Se huimasi lievästi ja Turja istahti hetkeksi rapulle. Sitte hän kiiruhti vielä kerran semaforihuoneeseen saadakseen selvän, johtuiko tämä vuoksiaallon ryntäyksistä vuoristoja vasten, vai pommittiko Avaruus tosiaan tätä tähtiparkaa kappaleillansa.

Radiokone pärisi. Se oli Karma maapallon toiselta puolelta:

— Roskailma täällä päin. Siitä huolimatta voimme toistaiseksi verrattain hyvin. Jos tulee yhteentörmäys, maa halkeaa ja joudumme eri palasille, niin terveisiä sinne päin Avaruutta. Ja hyvää vointia! Borealian miehet tekevät täällä tehtävänsä, niinkuin ennenvanhaan kotona myrskyn hyssytellessä. — Kiitä Turjaa, on yksi ja toinen heistä sanonut ohimennen. Ellei enää tavata, niin on hänen hyvä tietää että me olemme aina luottaneet häneen kuin luonnonlakiin ja että meidän ylpeytemme on astua hänen osoittamaansa ja kansamme valitsemaa tietä loppuun saakka. Eletään tai kuollaan — miehen, ystävän kädenlyönti!