"Jos kysytte minun mielipidettäni, Don Pedro", vastasin eteenpäin nojaten ja puhuen hyvin selvästi, "sanon, että on hyödytöntä toistaa sanottuja sanoja tahi muistella tehtyjä tekoja. Jos sanoinkin joitakuita sanoja, tahi jos Te joskus menneisyydessä teittekin joitakuita tekoja, ei täällä, Teidän vieraanvaraisen kattonne alla, ole oikea paikka tuoda niitä esille."
"Aivan niin, intiaani, aivan niin; Te puhutte kuin oraakkeli, kuten Montezuman oli tapana sanoa Cortesille, kunnes Valloittaja keksi keinon opettaa hänelle rehellistä puhetta, — suuri mies, tuo Cortes, hän ymmärsi kohdella intiaaneja." Sitten sylkäsi hän lattialle ja, katsottuaan pöytään, sanoi herra Stricklandille hieman huolestuneella äänellä.
"Sanokaahan", hän virkkoi, "sillä Te näette paremmin kuin minä, kuinka monta läsnäolijaa tässä tänä iltana on?"
"Laskien ystävänikin mukaan, on meitä kolmetoista", hän vastasi.
"Niin minäkin ajattelin", sanoi kiroten isäntämme, "ja on liian myöhäistä auttaa asiata enään. No, pelastakoot pyhimykset — ja niitähän pitäisi olla kosolta näin luostarissa — pahoista merkeistä. Näen Teidän pitävän minua hupsuna."
"En lainkaan", hän vastasi; "olen luultavammin itse taikauskoinen, enkä mielelläni istu pöydässä, missä on kolmetoista henkeä."
"En minäkään, en minäkään, herra Strickland. Kuulkaahan: viime kerran kun meitä söi kolmetoista tässä huoneessa, oli mukana kaksi amerikalaista vierasta, Don Smithin ystäviä, jotka yrittivät pitää liikettä näillä tienoin. He joivat enemmän kuin oli sopivaa heille, ja lopputulos siitä oli, että he riitaantuivat yöllä keskenään ja tappoivat toinen toisensa juuri tuossa apotinhuoneessa, missä tekin nukutte — miesrukat, miesrukat! Asiasta pidettiin hälyä siihen aikaan, mutta Don Smith selitti maanmiehilleen asian, ja siihen se jäi."
"Totta tosiaan", vastasi herra Strickland; "oli kummallista, että kaksi juopunutta miestä voivat tappaa toinen toisensa."
"Minä niin sanon, herra. Todenteolla luulin itsekin ensin, että intiaanit tunkeutuivat heidän huoneeseensa ja murhasivat heidät, mutta sitten osottautui se epäluulo vääräksi. Oi, ne ovat kieroa väkeä, nuo intiaanit; olen paljon nähnyt heitä ja tunnen heidät myös. Hallitus tahtoo heitä nykyään kohdella liian lempeästi. Isämme osasivat sopivammin heitä kohdella, mutta onneksi eivät hallituksen joukot riitä kaikkialle", ja hän tyhjensi taas lasin burgundia.
"Sanon Teille, että ne ovat kieroa väkeä", hän jatkoi; "pahat henget, joita heidän isänsä palvelivat, asuvat vielä heissä, he ovat myös salakavalia ja vaarallisia. Löytyy vieläkin intiaaneja, jotka tietävät minne on kätketty suunnattomia aarteita, mutta eivät tahdo vain ilmoittaa mitään niistä.
"Niin" — ja kiihtyen äkkiä vahvan juoman vaikutuksesta, hän kallistaikse eteenpäin ja kuiskasi vieraansa korvaan — "minulla on tällä haavaa talossani juuri sellainen vanha lacandoni, toisin sanoen kastamaton intiaani, — en tahdo sanoa, että hän silti olisi sen pahempi, — ja hänen mukanaan hänen tyttärensä, yötä kauniimpi nainen; — ehkä, jos yhä enemmän alatte miellyttää minua, englantilainen, näytän hänet Teille huomenna, mutta sitten minä saisinkin pitää Teidät, sillä ette koskaan haluaisi mennä pois. Ihana! niin, hän on ihana, vaikkakin piru sydämessään. Minä en ole uskaltanut päästää noita pikku miehiä katsomaan häntä", ja hän viittasi pöydässä istuviin roistoihin, "mutta Don José pääsee katsomaan häntä ja hänen isäänsä tänä yönä.
"No niin — voitteko uskoa sitä? — tällä tytöllä ja hänen vanhalla isällään on salainen tieto aarteesta, joka voisi tehdä jokaisesta meistä yhtä rikkaan kuin Englannin kuningatar. Mistä sen tiedän? Siitä, että kuulin sen heidän omasta suustaan; mutta täyttäkääpä lasinne ja ottakaa sikaari, niin kerron Teille koko jutun."
KAHDEKSAS LUKU.
Illallisella ja illallisen jälkeen.
"Kuulkaahan herra, jos Teitä huvittavat vanhat rauniot ja intiaanit, on Teidän täytynyt kuulla kerrottavan heimoista, jotka muka asuvat metsäseuduissa, minne ei ainoakaan valkoinen mies ole astunut jalallaan, ja heidän ihmeellisistä kaupungeistaan, joiden sanotaan olevan täynnä kultaa. Monet väittävät näitä kertomuksia valheeksi, ettei muka olisikaan olemassa sellaisia heimoja ja sellaisia kaupunkeja. Näin sanovat he siksi, ettei kukaan ole löytänyt niitä; mutta minä puolestani olen aina uskonut että näissä jutuissa on jonkunmoista perää, sillä muutoin ne eivät olisi säilyneet niin kauvan.
"No, muutamia kuukausia sitten kuulin, että muuan vieras intiaanitohtori, jonka sanottiin tulleen kaukaa sisämaasta, asusti metsässä jossakin erään naisen kanssa, mutta missä hän asui, sitä en tiennyt enkä viitsinyt siitä ottaa edes lähemmin selvää. Noin kahdeksan viikkoa sitten satuin kumminkin kysymään eräältä intiaanilta tullia, jota minä kannan kaikilta ohikulkijoilta — palkkiona siitä, että pidän kunnossa teitä — ja tuo intiaani maksoi tullinsa pienellä kultapalalla, jonka kummallekin puolelle oli lyöty sydämen kuva.
"Ette taida ehkä tietää, vaikka minä tiedän, että sydän on ja on ollut jo monta sukupolvea pyhä tunnusmerkki intiaanien kesken, sillä se nähdään heidän raunioissaankin, vaikkakin vain piru, heidän herransa, voi sen tarkoituksen selittää.
"Kun näin siis merkillä varustetun kultapalasen, kysyin intiaanilta mistä hän oli sen saanut, ja hän kertoi minulle, että se oli tuon tohtorivanhuksen hänelle antama maksu ruuasta. Hän kertoi myös, mistä voisin hänet löytää ja lähti tiehensä, mutta hänen sydämensä oli petosta täynnä, sillä hän valehteli paikan ja antoi minun etsiä turhaan. Niin, lyhentääkseni pitkää kertomustani, vaikkenkaan vielä tiedä missä tuo intiaani piileskeli, minä sain hänet kiinni salajuonella — ai, ja samalla hänen tyttärensäkin.
"Se oli hyvin yksinkertainen juttu. Eräs mies tällä paikkakunnalla tunsi toisen miehen, joka kävi tohtorin luona metsässä hakemassa lääkettä, mutta joka ei tahtonut ilmoittaa hänen kätköpaikkaansa. Mutta palvelijani viekoitteli sen häneltä seuraavalla tavalla: hän lähetti ystävänsä kautta ruikuttavan pyynnön tohtorille, että tämä tulisi parantamaan hänen kuolevaa lastansa, joka oli jossain lähitalossa, ja jota ei voitu liikuttaa.
"Lopulta tulikin tohtori tyttärineen. Niin, he astuivat keskellä yötä suoraan ansaan, juuri tähän taloon, herra, ja huomasivat erehdyksensä vasta lukkojen taa jouduttuaan ja nähtyään tuon kuolevan lapsen olevan vain Teidän nöyrä palvelijanne, Don Pedro Moreno.
"Voin tunnustaa Teille, herra, nauraneeni aika lailla, kunnes miltei huudahdin nähtyäni heidän kasvonsa, sillä heissä ei ollut lainkaan mitään nauramista, mies oli kuin vanha kuningas ja tyttö kuin kuningatar, aivan erilaisia kuin intiaanit näillä tienoin. Ensinnäkin oli heillä sellaiset viitat etten ole milloinkaan nähnyt, pohja palttinaa, koristettu vihreillä sulilla."
"Kun ukko huomasi olevansa häkissä, kysyi ihan missä oltiin ja mikä tarkoitus kaikella oli, puhuen mayankieleen vivahtavaa murretta, jotta minä saatoin ymmärtää häntä erinomaisen hyvin. Sanoin hänen saavan olla vieraanani jonkun aikaa, ja vein hänet tyttärineen kahden miehen avulla varmaan paikkaan, jolloin hän oli vallan haljeta raivosta ja kirosi kamalasti meidät kaikki, eritotenkin sen miehen, joka oli hänet kavaltanut. Niin kaameat olivat hänen kirouksensa ja kosto, jonka hän vannoi lähetettävän taivaasta meille, että tukka nousi pystyyn päässäni; ja mitä mieheen tulee, joka hänet petti, uskotellen lapsensa sairautta, tapahtui niin, että hän kuoli kahden päivän kuluessa äkkiä sisäisestä kauhistuksestaan. Kun toinen mies kuuli toverinsa kuolemasta, pakeni hän näiltä tienoin, peläten samanlaista kuolemaa, eikä hänestä sittemmin ole mitään kuulunut."
"Näin ollen, herra, siis minä yksin tiedän näiden lintujen häkin. Tänä yönä aion esittää poikani heille, sillä muihin en uskalla luottaa, enkä anna kenenkään intiaanin päästä heidän lähelleen."
"Niin, kun vankini olivat ensimäisestä mielenliikutuksesta tyyntyneet, puhuin minä heille ristikon lävitse, sanoen haluavani tietää mistä he olivat saaneet noita sydämen kuvalla leimattuja kultaharkkoja, mihin ukko vastasi, ettei hänellä ole aavistustakaan mistään sellaisesta kullasta. No, tiesin hänen varmasti valehtelevan ja keksin toisen juonen. Komero, mihin heidät suljettiin, oli sama, missä vanhat munkit pitivät vankina kerettiläisiksi epäiltyjä, ja sen lähellä on salainen paikka — niitä on tässä talossa paljon, herra — mihin voi urkkija piiloutua ja sekä nähdä että kuulla kaiken, mitä komerossa tapahtuu."
"Tähän paikkaan asetuin makuulle, rottien juoksennellessa ylitseni, sillä niin hartaasti halusin päästä asian perille. Lopulta näytti toivoni toteutuvan, sillä he alkoivat puhella. Paljon oli heidän keskustelussaan minulle hyödytöntä, mutta vihdoin sanoi tyttö, tarkastettuaan vanhaa, seinällä riippuvaa kullattua ristiä:
"'Katsokaahan, isä, tässäkin on kultaa.'
"'Se on kultausta, eikä kultaa', hän vastasi; 'minä tunnen sen tekotavan, vaikkeikään sitä meillä käytetä muutoin kuin suojelemaan metsästäjäin käyttämiä keihäitä ja nuolenpäitä ruostumiselta!' Sitten hän jatkoi:
"'Mitähän mahtaisi sanoa tuo pahasilmäinen, ahne, valkoinen varas, jos hän tietäisi meillä olevan pienessä temppelissä niin paljon tuota metallia kuin hän tarvitsisi täyttämään tämän komeron viiteen kertaan lattiasta kattoon asti?'
"'Hst!' sanoi tytär. 'Näillä seinilläkin voi olla korvat. Älkäämme olko varomattomia, sillä vain tietämättömyyttä näytellen voimme päästä vapaiksi!'"
"No", kysyi herra Strickland innoissaan, "mitä vastasi siihen Zibalbay? Luulen Teidän sanoneen tuon miehen nimen olleen Zibalbay", hän lisäsi, koettaen sotkea varomattomuuttaan.
"Zibalbay! Ei, en ikinä minä maininnut sitä nimeä", vastasi Don Pedro epäillen ja muutti äkkiä esitystapaansa. "Hän ei vastannut mitään. Kun seuraavana aamuna tulin tekemään kysymyksiäni, olivatkin linnut tipotiessään. On vahinko, sillä muutoin olisin voinut kysyä tuolta ukolta — onko hänen nimensä Zibalbay. Otaksun intiaanien päästäneen heidät pakenemaan, mutta en siitä päässyt selville."
"Kuinka, Don Pedro, juurihan sanoitte heidän olevan vielä tässä talossa?"
"Sanoinko minä? Silloin erehdyin, niinkuin Tekin erehdyitte sanomaan nimen; tämä viini on vahvaa, se on varmastikin mennyt päähäni; joskus se antaa — uupumusta, ja päällepäätteeksi ikävää. Se on joutavaa puhetta, mutta loppukoon tähän, koska minä olen päissäni. Käykäähän, herra, ottamaan kuppi kahvia — se on hyvää."
"Kiitos, ei", vastasi englantilainen, "en juo koskaan kahvia illalla, se estää minulta unen."
"Minä pyydän, maistakaahan toki meidän kahviamme, ystävä; me viljelemme itse sitä ja olemme ylpeitä sen laadusta."
"Se on myrkkyä minulle, en uskalla", hän sanoi. "Mutta sanokaahan minulle, pyydän, viljelevätkö nuo herrat, jotka minulla on ilo nähdä pöydässä, teidän viljelyksiänne?"
"Kyllä, he viljelevät kahvia ja kaakaota ja kaikkea muuta silloin kun heitä haluttaa. Te varmaan pidätte heitä raa'an näköisinä, mutta he ovat helläsydämisiä, ah! niin helläsydämisiä; kun heikko olen, hellivät he minua kuin isäänsä. Joutavia, herra! Eihän maksa vaivaa salata oikeata asianlaitaa Teiltä? Me hommailemme yhtä ja toista, mutta pääasiallisin elinkeinomme on sentään salakuljetus paremmin kuin maanviljelys.
"Asiat eivät ole enään samat kuin ennen; nuo rannikon tullinuuskarit vaativat nyt niin paljon vaikenemisestaan, mutta jäähän sitä kumminkin hiukan voittoa. Nykyään on vain pikku ansioiden aika, ja saamme olla kiitollisia, mitä pikku paloja hyvänsä kaitselmus meille antaa."
"Kuten nuo kaksi amerikalaista, jotka juopuivat ja surmasivat toinen toisensa", sanoa tokasi herra Strickland, jonka kieli ei koskaan osannut vaieta.
Äkkiä Don Pedron kasvot muuttuivat, viinin aiheuttama valheellinen iloisuus katosi niistä ja sijaan ilmestyi tuima ja kavala ilme.
"Olen väsynyt, herra", hän sanoi, "niinkuin Tekin varmasti olette, ja jos sallitte sytytän uuden sikaarin ja nukahdan hetkisen riippumatossa. Ehkä suvaitsette huvitella muiden kanssa sill'aikaa, herra, kunnes haluatte käydä levolle."
Noustuaan seisaalle teki hän kumarruksen ja läksi jonkunverran epävakaisin askelin huoneen etäisimpään nurkkaan.
Kun Don Pedro oli vetäytynyt riippumattoonsa, minne intiaanityttö Luisa oli määrätty tuutimaan häntä uneen, näin hänen poikansa Josén ja texasilaisen hylkiön Smithin, jotka kumpikin, samoinkuin koko joukko, olivat enemmän tai vähemmän juovuksissa, astuvan englantilaisen luo ja pyytävän häntä ryhtymään korttipeliin. Arvaten heidän tahtovan häntä näyttämään mukana olevia rahojaan, hänkin näytteli olevansa juovuksissa ja vastasi äänekkäästi, että hän oli menettänyt enimmät rahansa haaksirikossa ja oli, ennen kaikkea, juonut liian paljon voidakseen pelata.
"Sitten Te varmastikin olette hukannut ne tällä matkalla, ystävä", sanoi Don José, "sillä unohdatte antaneenne noille merimiehille lahjoja vyötäisillänne kantamasta kultavyöstä. Siitä huolimatta ei ketään sivistynyttä miestä pakoteta pelaamaan tässä talossa, tulkaahan siis juttelemaan, kun nuo muut pelaavat."
"Niin, se on paljon parempi", vastasi herra Strickland ja hoippui tyhjään tuoliin, lähelle minun pöytäpaikkaani, missä oli väkijuomia ja sikaareja. Tässä hän istui katsellen peliä, joka oli korkea, vaikkakin pelirahat olivat mitättömiä — ne olivat kakaopapuja — ja kuunteli pelimiesten keskustelua, yhtyen siihen yhtämittaa.
Puhetta ei ollut hauska kuulla, sillä juovuttuaan yhä enemmän alkoivat nuo roistot rehennellä menneillä urotöillään eri osissa maata. Joku miehistä kertoi, miten hän oli rääkännyt ja kiduttanut erästä intiaania, joka oli solvaissut häntä; joku toinen, miten oli murhannut naisen oltuaan kateellinen hänen takiansa; joku kolmas, miten matkustajain kuormat ryöstettiin ja matkustajat itse surmattiin ajamalla heidät ajoneuvoineen äkkikuiluun. Kaikki nämä jutut olivat kuin maito paloviinaan verrattuina amerikalaisen Don Smithin juttuihin, joita hän kertoili toisen toisensa jälkeen, kunnes herra Strickland, malttamatta niitä enään kuulla, vaipui pieneen unenhorrokseen.
Kaikki tämä tapahtui minun istuessani pikku pöydässä, johon illalliseni oli tuotu, vaieten, koskei kukaan minulle puhunut, mutta kuullen kaiken mitä sanottiin. Istuin siinä levollisesti kädet ristissä rinnallani, kuunnellen juttuja väkivallasta, ryöstöstä ja murhista, joita nuo konnat olivat harjoittaneet maanmiehiäni kohtaan.
Minä olin heille vain inhotun ja vihatun rodun jäsen, joka armosta olin päässyt heidän seuraansa, ryöstettäväksi ja murhattavaksi ennen pitkää. Mutta sydämessäni katselin heitä inhoten ja halveksien ja tunsin olevani tähtien korkeudella heidän yläpuolellaan sekä ihmettelin, kuinka kauan suuri Jumala salli heidän häiritsevän maailmaa läsnäolollaan.
Nämä mietteeni näyttivät vaivaavan muutamia läsnäolijoita, sillä Don
Smith tokasi äkkiä:
"Katsokaahan tuota intiaanikonnaa; hän on ylpeä kuin riikinkukko keväällä; hän muistuttaa näöltään tuota kuningasta raunioilla, missä viime vuonna odottelimme arvoisaa rouvaa ja hänen joukkoansa. Muistattehan tuon rouvan, ettekö muistakin, José? Voin vieläkin kuulla hänen huutonsa."
Hän nauroi raa'asti ja lisäsi: "Käykäähän, kuningas, ottamaan ryyppy."
"Kiitos, herra", vastasin, "olen juonut."
"Polttakaahan sitten sikaari, oi kuningas."
"Kiitos, herra, en polta tänä iltana enään."
"Kaikkien intiaanien herra päämies ei tahdo polttaa eikä juoda", sanoi Don Smith, "antakaamme hänelle siis pyhääsavua", ja otettuaan lautasen, hän täytti sen kuivalla tupakalla ja savukepaperilla ja sytytti tulen. Sitten asetti hän lautasen eteeni pöydälle, jotta tupakan savut kohoilivat ilmaan ympärilläni.
"Katsokaahan, hänpä näyttää kuin jumala tietenkin", sanoi amerikalainen käsiään paukuttaen; "kuulkaahan, José, uhratkaamme hänelle. Tuo tyttö, joka viime viikolla karkasi, ja jonka me otatimme koirilla kiinni —."
"Ei, ei, toveri", katkaisi hänet José, "eivät Teidän kujeenne käy tänä iltana — unohdatte, että meillä on vieras. Haluaisin kylläkin tehdä tuosta intiaanipirusta uhrin itselleen", hän lisäsi juopumuksen raivossa. "Surma hänelle! Hän loukkasi minun isääni ja äitiäni laivalla ollessamme."
"Ja aiotteko sietää tuon intiaanipuujumalan loukkauksia? Olisinpa ollut minä Teidän sijassanne, niin olisin jauhanut hänet pieniksi palasiksi, jotta olisi lakannut valehtelemasta."
"Sen minä kyllä teenkin", sanoi José, narskuttaen hampaitaan; "hän on solvaissut ja loukannut minua, ja hänen, tuon mustan varkaan, on suoritettava korvaus siitä", ja temmaten suuren veitsen hän heilutti sitä kasvojeni edessä.
En siitä säikähtänyt, en edes räpäyttänyt silmiäni, vaikka terä välähteli tuuman päässä kasvoistani, sillä tiesin hänen iskevän, jos vähänkään pelkäisin. Sanoin vain tyynesti:
"Teitä haluttaa pilailla, herra, ja Teidän pilanne on hieman raakaa, mutta minä en ole millänikään, sillä tiedän, ettette voi tehdä väkivaltaa minulle, koska olen vieraanne, ja ne, jotka tappavat vieraansa, eivät ole sivistyneitä miehiä, vaan murhaajia, joihin ei korkeasyntyinen Don José Moreno suinkaan tahtoisi lukeutua."
"Tappakaa, José, tuo sika", sanoi Smith; "hän pilkkaa Teitä taaskin.
Niin säästytte pitemmästä vaivasta."
Kun Don José toistamiseen lähestyi minua veitsi kädessään, hyppäsi herra Strickland tuolistaan äkkiä meidän väliimme.
"Kuulkaahan, ystävä", hän sanoi, "leikki sijansa saakoon, mutta Te jatkatte sitä tapanne mukaan liian pitkälle", ja tarttuen miestä olkapäihin hän ponnisti kaiken voimansa ja paiskasi hänet menemään sellaisella kyydillä, että hän satutti jalkansa pitkään pöytään ja vieri sitä pitkin, pudoten raskaasti lattialle isänsä lähettyville, mistä hän kompuroi ylös pahasti kiroten.
Tällöin Don Pedro, joka oli herännyt tai teeskennellyt heräävänsä unestaan, näki hetken tulleen astua väliin.
"Sovinnossa, pienokaiset, sovinnossa!" hän huusi uneliaana riippumatostaan. "Muistakaahan että nuo miehet ovat vieraita, ja lopettakaa riita! Päästäkää heidät levolle — on aika heidän jo käydä nukkumaan, sillä he ovat levon tarpeessa; huomenna ovat kinastelunne ainaiseksi tauonneet."
"Ymmärrän yskän", sanoi herra Strickland pakotetulla hilpeydellä. "Tulkaahan, Ignatio, nukutaan pois isäntiemme oiva viini. Hyvät herrat, nukkukaa hyvin", ja hän astui yli lattian, ja minä seurasin jälessä.
Ovella käännähdin ja katsoin taakseni. Jokainen mies huoneessa katseli meitä tarkkaavasti, ja minusta tuntui, kuin olisi juopumus hälvennyt heidän kasvoiltaan ja sijalle tullut ilkeä konnamaisuuden ilme. Don Smith kuiskasi jotain Josélle, joka yhä piti veistä kädessään, mutta muut tuijottivat meihin kuin kansanjoukko mestauslavalle astuviin miehiin.
Don Pedrokin nousi täysin virkkuna istualle riippumatossaan ja tuijotti meihin lasimaisin silmin, intiaanitytön Luisan seisoessa riippumaton ääressä ja silmäillessä meitä suruisin katsein kuin hautajaissaattue hautaan kannettavaa ruumista. Tämän kaiken minä näin astuessani yli kynnyksen ja lähtiessäni kulkemaan käytävää pitkin, ja mennessäni minua värisytti, sillä kuva oli kamala ja peloittava.
Pian saavuimme apotinhuoneeseen, makuupaikkaamme, ja lukitsimme oven jälessämme. Lähellä pesutelinettä, missä paloi yksinkertainen kynttilä pulloon pistettynä, istui Molas kasvot käsiin peitettynä.
"Eivätkö ne ole antaneet lainkaan illallista, kun muotonne on noin murheellinen?" kysyi herra Strickland.
"Luisa kyllä toi ruokaa minulle", hän kuiskasi. "Kuulkaahan, herra, ja Te, herra Strickland, pelkomme ei ole aiheeton; he ovat päättäneet tappaa meidät tänä yönä. Siitä tuo nainen on aivan varma, sillä hän kuuli Don Pedron ja erään valkoisen Smith-nimisen miehen välillä tapahtuneen keskustelun; niinikään näki hän jonkun palvelijan tuovan lapioita puutarhasta ja asettavan ne valmiiksi, joilla lapioilla kaivetaan meidän hautamme lattian alle."
Kun me tämän kuulimme, masentui mielemme, sillä olihan kauheata ajatella, että olimme muutaman tunnin sisällä tuomitut lepäämään saman lattian alla, missä nyt vielä elossa kävelimme. Jos nuo roistot olivat määrätyt tappamaan meidät, näytti kohtalomme auttamattomalta, koska meillä oli vain veitset puolustukseksemme, sillä vaikka olimmekin pelastaneet pistoolimme ja jonkun verran ruutia ruutisarveemme, oli kosteus pilannut haaksirikossa kaiken ruudin, jottei se voinut syttyä.
"Pelkään että olimme liian uhkarohkeita lähtiessämme tänne", sanoin minä, "ja ellemme voi heti paikalla paeta, saamme hengellämme maksaa uhkarohkeutemme."
"Älkää olko alakuloinen, herra" vastasi Molas, "sillä ette ole kuullut koko kertomusta. Tuo nainen näytti minulle keinon, miten voimme pelastua kuolemasta ainakin tämän illan. Käykäähän tänne", ja vieden meidät poikki huoneen hän kumartui lähelle lattiaa juuri päinvastaisella seinällä kuin apotinkuva oli, ja painoi lattian rajasta paneelilaudoitusta, jolla seinä oli vuorattu noin kolmen jalan korkeudelta.
Paneeli luiskahti sivuun, jättäen esiin aukon, niin suuren että mies juuri mahtui sisälle ryömimään. Tämän aukon läpi ryömimme yksitellen ja laskeuduimme alas neljä ahdasta porrasta ja pääsimme seinään koverrettuun, niin pieneen holviin, että siellä töin tuskin oli tilaa meidän kolmen seisoa, päämme ulottuen vain jonkun tuuman yli lattiatason.
Kerron sen tässä Teille, herra Jones, vaikken sitä koskaan ole Teille näyttänytkään, että tuo paikka vieläkin on olemassa, kuten havaitsette paneelia tutkimalla. Usean vuoden ajan olen pitänyt sitä paperien ja arvoesineiden säilytyspaikkana. Sieltä Te niinikään löydätte smaragdin, jota Teille näytin ensi kerran kohdatessamme toisemme. Mikä tuon holvin tarkoitus on ollut apottien aikana, en tiedä; ehkä he ovat sitä käyttäneet niinikään aarteittensa säilytyspaikkana.
"Miten pelastamme henkemme ryömimällä täällä kuin rotat likaviemärissä?" kysyin Molasilta. "Epäilemättä tuntevat talossa olijat piilopaikan ja vetävät meidät täältä esiin ennen pitkää ja teurastavat meidät."
"Luisa väittää, ettei sitä tunne kukaan muu kuin hän, sillä hän sanoo keksineensä sen vasta kaksi kuukautta sitten, lakaistessaan lattiata luudalla ja koskettaessaan vahingossa seinäpaneelia. Menkäämme nyt hetkiseksi pois täältä, sillä kello ei vielä ole edes yhtätoista, ja tyttö sanoo ettei ole vaaraa ennen puoliyötä."
"Onko hänellä jotakin pakoehdotusta?" minä kysyin.
"Hänellä on yksi ehdotus, mutta hän ei ole varma sen onnistumisesta. Kun nuo konnat ovat olleet täällä ja nähneet meidän menneen, luulevat he meitä joko noidiksi tai arvelevat meidän paenneen talosta, eivätkä lähde etsimään meitä ennen aamunkoittoa. Jos Luisa suinkin voi, palaa hän takaisin ja, astuen kamariin salakäytävän kautta, johtaa meidät kappeliin, mistä luulee meidän voivan paeta metsään."
"Missä on tuo salakäytävä, Molas?"
"En tiedä, herra; hänellä ei ollut aikaa sanoa sitä minulle, mutta murhamiehet tulevat sen kautta. Hän ilmaisi minulle luulevansa erään miehen ja naisen olevan vankina lähellä kappelia, vaikkeikaan hän tiedä heistä mitään eikä koskaan ole ollut siinä paikassa, koska intiaanit luulevat siellä kummittelevan. Epäilemättä ne ovat Zibalbay ja hänen tyttärensä, niin että jos siihen asti elätte, löydätte heidät sieltä ja voitte puhua heidän kanssaan."
"Miksi sanotte 'jos elätte', Molas?"
"Koska luulen, herra, että minä silloin jo olen kuollut; kuolema odottaa varmasti minua."
"Mitä tarkoitatte?" kysyi herra Strickland.
"Kerron Teille. Kun Luisa oli lähtenyt, söin ruuan, jota hän oli minulle tuonut ja join siemauksen viiniä. Sitten luulen nukkuneeni, sillä herätessäni oli kynttilä sammuksissa ja minä olin pilkkopimeässä. Kiireesti käännyin ottamaan uutta kynttilää, jonka olin pannut pullon viereen, ja olin juuri sytyttämäisilläni sen, kun jokin pakotti katseeni ylöspäin.
"Ja minä näin seuraavan näyn: huoneen etäisimmässä nurkassa seisoi kalpeasti valaistu mies, ja se mies olin minä itse, puettuna aivan samalla lailla kuin minä nyt. Seisoin siinä kalpean valon ympäröimänä; ja vaikka kasvot olivatkin kuolleen kasvot, ei käsi kuitenkaan ollut kuollut, sillä se viittasi minulle läpi pimeyden.
"Katselin sitä, ja kylmät pelon väreet kulkivat läpi ruumiini, niin että tuskin saatoin sytyttää kädessäni olevaa kynttilää. Vihdoin se kuitenkin syttyi kirkkaaseen liekkiin, ja pitäen sitä pääni päällä minä kävelin paikalle, missä olin haamun nähnyt, mutta huomasinkin ettei sitä enään missään ollut."
"Tai toisin sanoen. Te heräsitte unikuvastanne", sanoi herra
Strickland. "Onnittelen Teitä, että se loppui niin pian."
"On helppoa laskea leikkiä", vastasi Molas, "mutta mitä minä näin, sen minä tosiaankin näin ja tiedän sen ennustavan kuolemaani. Hyvä, olkoon niin; en ole vielä vanha, mutta olen elänyt kyllin kauan, ja aikani on lähteä nyt. Armahtakoon Taivas syntini, ja niin saa loppuni tulla!"
Tämän jälkeen yritimme kumpikin, sekä herra Strickland että minä, joskin turhaan, saada häntä luopumaan harhaluulostaan, joskaan se itse asiassa ei ollut mikään harhaluulo, sillä Molas oli määrätty kuolemaan seuraavana aamuna; vaikka oliko hänen näkynsä hänen kohtalonsa varoitus vai yksinkertaisesti uni, ei ole minun arvattavissani.
Siinä samassa me lakkasimme puhumasta aaveista ja enteistä, sillä meidän piti pitää huolta omasta turvallisuudestamme ja hetken välttämättömyyksistä. Joitakuita minuutteja ennen keskiyötä sammutimme valon, ryömimme yksitellen seinäholviin, suljimme luukun jälkeemme ja aloimme odottaa ahtaassa komerossa. Pimeys oli kaamea täällä, ja kun juomamme viinin lämpö oli haihtunut suonistamme, valtasi meidät värisyttävä pelko. Hetket uppoavassa laivassa olivat olleet kamalia, mutta mitä ne sittenkään olivat verrattuina kaikkeen tähän?
Vaikka hiljaisuus olikin syvä kuului kesken kaiken outoja ääniä ja ratinaa, joka kaikki karmi selkäpiitämme. Luimme rukouksia, jotta vallan väsyimme, sitte yritin minä puolestani hiukan torkahtaa, mutta huomasinkin, että uni on pahempaa kuin valvominen, sillä mielikuvitukseni reuhtoi ja maalasi kuvia kaikenkaltaisia, kunnes minusta tuntui, että kaikki kauhun kuvat seinillä alkoivat elää ja liikehtiä silmissäni.
Minä kuulin marttyyrien voihkeen ja heidän tuskansa katselijain raa'at ilkunnat. Sitten muuttui kuva, ja minä olin näkevinäni noiden kahden amerikalaisen murhenäytelmän, joiden kohtalosta herra Strickland oli minulle kertonut, ja joiden veriläikät vieläkin näkyivät lattialla. Pimeys ammotti edessämme, ja minä näin vuoteet, missä he nukkuivat raskaasti, nuo uljaat, elämän kukoistuksessa olevat miehet.
Sitten ilmestyi heidän viereensä uusia kuvia, Don Pedro, Don José ja muut, ja haamujen joukosta pilkistivät heidän maanmiehensä Don Smithin kavalat kasvot. Sänkyvaatteet viskattiin menemään ja taaskin kaikki oli mustaa, mutta pimeän keskestä olin kuulevinani iskuja ja voihkinaa ja murhamiesten kiireisiä askeleita ja kuolleilta miehiltä varastettujen rahojen kilinää. Silloin nykäsi herra Strickland minua, herättäen minut yhtäkkiä.
"Kuulkaahan", hän kuiskasi korvaani, "kuulen miehien hiipivän pitkin huonetta."
"Jumalan nimessä, olkaa hiljaa!" minä vastasin, puristaen hänen kättään.
YHDEKSÄS LUKU.
Kaksintaistelu.
Painoimme silloin korvamme paneelia vastaan ja kuuntelimme. Ensin kuulimme narsketta, joka hiljaisuudessa tuntui hyvin kovalta, sitten joustavia täräyksiä, aivankuin kissa olisi hypännyt lattialle joltakin korkeudelta, ja hiljaista hiipimistä, aivankuin sukkasilla kulkua pitkin permantoa. Tämän jälkeen tuli joksikin hetkeksi äkkiä hiljaisuus, jonka katkaisi aseiden kilinä ja voimakkaiden miekan- ja veitsen-iskujen ääni jotakin pehmeätä ainetta vastaan. Nuo murhamiehet pistelivät aseillaan puhki sänkyvaatteet, luullen meidän nukkuvan niiden alla. Sitten me kuulimme kuiskailuja ja pahantuulisia kiroiluja, sitten sanoi ääni, se oli Don Josén: "Olkaa varuillanne, vuoteet ovat tyhjät."
Tuossa tuokiossa syttyivät kynttilät, sillä me näimme niiden pilkotuksen läpi paneelinrakojen ja voimme seurata kaikkea, mitä tapahtui huoneessa. Siinä edessämme oli Don José, Don Smith ja neljä heidän toveriaan, kaikilla veitset käsissä, Don Pedron, isäntämme, seisoessa ajatuksissaan, aivan kuin seinään naulittuna, apotinkuvan kohdalla, pitäen kynttilää korkealla päänsä päällä ja tähystellen kalansilmineen huoneen jokaiseen soppeen.
"Missä he ovat?" hän sanoi. "Missä nuo noidat ovat? Etsikää heidät pian ja tappakaa heidät."
Sitten juoksivat miehet ympäri huonetta, siirrellen vuoteita ja tuijottaen seinämaalauksiin, aivankuin toivoen meidät seiniltä löytävänsä.
"He ovat menneet", sanoi José vihdoin; "tuo intiaani Ignatio on heidät noitunut pois. Hän on pahahenki eikä ihminen; minä tiesin sen jo alusta alkaen."
"Mahdotonta!" huusi Don Pedro, joka oli kalpea raivosta ja kauhusta.
"Ovea on vartioitu hamasta siitä hetkestä, kun he tulivat taloon,
eikä ainoankaan elävän olennon pitäisi saada aukeamaan noita telkiä.
Tutkikaa, tutkikaa, heidän täytyy olla jossain piilossa."
"Hakekaa itse", vastasi Don Smith suuttuneena, "he eivät ole täällä.
Ehkä he keksivät kuvan salatien ja pakenivat pitkin käytävää kappeliin."
"Se on mahdotonta", vastasi Don Pedro jälleen, "sillä juuri vastikään olin kappelissa enkä heistä merkkiäkään nähnyt. Joku meistä on kavaltaja, joka on vienyt heidät ulos talosta; taivaan nimessä, jos minä hänet saan ilmi —" ja hän kirosi kaameasti.
"Haemmeko koirat?" kysyi Don José, ja minua värisytti kuullessani tämän kysymyksen; "ne ehkä haistavat heidän jälkensä."
"Hullu, mitä tässä mahtaa koirilla, kun te kaikki olette tallustelleet lattialla?" huomautti isä. "Huomenna päivän valjetessa lähdemme etsimään heitä ulkoa, sillä nämä miehet täytyy löytää ja tappaa, tai meidät perii hukka. Viranomaiset epäilevät meitä nytkin jo noiden kahden amerikalaisen katoamisen takia, ja he lähettävät Vera Cruzista sotilaita ampumaan meidät, sillä aivan varmasti tuo englantilainen on rikas ja mahtava. Varmaa on, etteivät he ole täällä, mutta ehkä he piileskelevät muualla rakennuksessa. Käykäähän tutkimaan käytäviä ja ullakkoa", ja hän katosi seinään toisten seuraamana, jättäen huoneen yhtä pimeäksi ja äänettömäksi kuin se oli ollut ennen heidän tuloaan.
Hetkeksi oli vaara ohi, ja me puristimme toistemme käsiä iloissamme, sillä emme uskaltaneet puhua, emme edes kuiskata. Kului ehkä kymmenen minuuttia, kun äkkiä taas kuulimme ääniä, ja huoneen valaisi Don Pedron kädessä palava kynttilä, isän astuessa poikineen huoneeseen.
"He ovat kadonneet", sanoi vanhus, "piru, heidän päämiehensä, tietää miten. Hyvä, huomenna etsimme heitä ulkoa, mikäli mahdollista; siihen asti ei asialle mahda mitään. Olit hullu, José, kun toit heidät tänne. Enkö ole sinulle sanonut, ettei raha viekoittele minua enään tappamaan valkoista miestä?"
"Tein sen koston, enkä rahan takia", vastasi José.
"Onpa se kaunis kosto", sanoi isä, "kosto, joka miltei maksaa meidän kaikkien hengen. Sanon teille, että ellei heitä huomenna ole tavoitettu ja pakoitettu vaikenemaan, jätän minä tämän seudun ja lähden sisämaahan, minne ei lain koura meitä seuraa, sillä en halua tulla ammutuksi koiran lailla.
"Kuulehan José — käske noita tovereita jättämään etsintä ja käymään maata; se on hyödytöntä. Tule sitten kauniisti huoneeseeni, niin käymme katsomassa intiaania ja hänen tytärtään. Jos me aiomme pakoittaa heidät kertomaan salaisuutensa, on meidän tehtävä se tänään, sillä juovuksissa ollessani kerroin kuin mikäkin mieletön tuon jutun englantilaiselle, luullen ettei hän jäisi henkiin kertomaan sitä muille."
"Niin, niin, se on tehtävä tänään, sillä huomenna täytyy meidän paeta.
Mutta mitä sitten, elleivät he tahdo puhua?"
"Meillä on kyllä keinoja pakoittaa heidät siihen", vastasi vanhus uhkaavasti; "mutta puhuvat he tahi ei, heidät on jälkeenpäin tehtävä vaarattomiksi —" ja hän sivalsi kädellään yli kaulansa, lisäten: "Tule."
Tunti kului meidän yhä viipyessä holvissa täynnä odotusta, toivoa ja pelkoa, ja sitten kuulimme taaskin jalankapsetta, jota siinä samassa seurasi hiljainen kuiskaus paneelin toisella puolella.
"Oletteko siellä, herra?" kuului tuo kuiskaus. "Minä, Luisa, täällä olen."
"Olemme", minä vastasin.
Sitten kosketti hän lautaa ja avasi luukun.
"Kuulkaahan", hän sanoi, "he ovat kaikki menneet maata, mutta ennen aamunkoittoa nousevat he taas teitä etsimään. Siksi on teidän valittava toinen kahdesta ehdotuksesta: jäädä tänne piiloon, ehkä useiksi päiviksi, tai yrittää paeta heti paikalla."
"Miten voimme paeta?" kysyin.
"On vain yksi tie, herra — kappelin kautta. Ovi on lukossa, mutta voin näyttää teille paikan, mistä pappien oli tapana tarkastaa alhaalla olevia, ja mistä te, jos olette rohkeita, voitte hypätä alas lattialle, sillä korkeus ei ole niin suuri. Kun kerran sinne pääsette, voitte pujahtaa pihalle alttarin päällä olevasta akkunasta, joka on rikki, kuten olen ulkoapäin nähnyt, vaikkakin teidän ehkä on kiivettävä toinen toistenne harteille. Sitten teidän täytyy paeta niin nopeasti kuin suinkin, nousseen kuun valossa. Koirat ovat kahleissaan, niin että te, jos Sydän teitä suojelee, pääsette pakenemaan vaaratta."
Sanoin silloin herra Stricklandille näin:
"Vaikkeikaan tyttö sitä tiedä, luulen tuossa kappelissa kohtaavamme seuraa, koska intiaani tyttärineen on vankina siellä, minne Don Pedro ja José ovat menneet heitä katsomaan. Vaaramme on suuri, uskallammeko lähteä?"
"Uskallamme", vastasi herra Strickland hetken mietittyään, "sillä parempi on uhkarohkeus kuin tuuma tuumalta nääntyminen tässä kidutuskomerossa tai heidän käsiinsä kuoleminen. Olemme niinikään tulleet kaukaa ja paljon jo kokeneet, löytääksemme tuon intiaanin, ja jos nyt jätämme käyttämättä tämän tilaisuuden, emme ehkä enään saa toista."
"Mitä sanotte, Molas?" minä kysyin.
"Sanon että herra puhuu viisaasti, sekä että minusta on samantekevää mitä teemme, sillä käännynpä sinne tai tänne, kuolema minua kuitenkin odottaa."
Yksi kerrallaan me pujahdimme ulos paneeliholvista, ja kuun valossa vei Luisa meidät poikki lattian vuoteiden väliin, sille kohtaa missä riippui apotin kuva, joka puuhun maalattuna näyttäytyi olevan vain taitavasti tehty, saranoilla kääntyvä ovi.
Laskeutuen polvilleen salaisen oven kynnykselle, hiipi Luisa alas käytävään. Kun me kaikki olimme laskeutuneet hänen viereensä, sulki hän paneelioven ja tarttui, pyytäen meitä ottamaan toisiamme kädestä ja pysymään hiljaa, minun käteeni ja vei meitä läpi käytävien, kuiskaten vihdoin:
"Olkaa ääneti nyt, sillä tulemme sille paikalle, mistä teidän on hypättävä alas kappeliin, ja tuossa oikeallanne on porraskäytävä."
Me menimme ohi porraskäytävän ja käännyimme johonkin nurkkaan, Luisan taluttamina.
Tuossa tuokiossa lyyhistyi hän syliini, mutisten: "Taivaan nimessä! Aaveita! aaveita!" Ellen olisi pitänyt hänestä kiinni, olisi hän paennut. Hänen kätensä yhä kädessäni minä tunkeuduin eteenpäin ja huomasin saapuneemme pieneen piilopaikkaan samaan, jonka Teille näytin, herra Jones — joka oli noin kymmenen jalan korkeudella kappelin lattiasta, ja niinkuin muutkin paikat tässä talossa, niin asetettu, että asianomainen apotti tai munkki voi, ilman että häntä huomattiin, nähdä ja kuulla kaiken, mitä tapahtui alhaalla.
Yhdestä asiasta minä olen varma, ettei monien sukupolvien eläessä yksikään munkki ole nähnyt täältä kummallisempaa näkyä kuin se, joka kohtasi silmääni. Kappelin alttaria valaisivat särkyneestä akkunasta tunkeutuvat kirkkaat kuunsäteet sekä kivialttarilla palava lamppu. Tämän lampun voimakkaassa valokehässä seisoi neljä henkilöä, nimittäin Don Pedro, hänen poikansa Don José ja vanha intiaani tyttärineen.
Kummallakin puolella alttaria oli silloin kuten nytkin kaksi puupilaria, joiden päät oli veistetty enkelien muotoisiksi, ja näihin pylväisiin oli köytetty kiinni vanha intiaani ja tyttö, kumpikin pilariinsa, kädet sidottuina yhteen pilarien taakse, niin että he olivat aivan avuttomia. Katseeni kiinnittyi ensinnä naiseen, joka oli minua lähinnä, ja nähtyäni hänet, vaikkakin pörröisenä, vaivan ja nälän kuluttamana, ylpeät kasvonsa sielun tuskan ja voimattoman raivon vääristäminä, en enään ihmetellyt, että Molas, samoinkuin Don Pedrokin, olivat ylistäneet hänen kauneuttaan.
Hän oli intiaani, mutta sellaista rotua, jota en minä koskaan ennen ollut nähnyt, sillä hän oli miltei valkea väriltään, ja tumma, aaltoileva tukkansa valui valtaisena aina polviin asti. Hänen kasvonsa olivat soikeat ja pienikokoiset, ja niissä tuikki pari ihanaa, tummansinistä silmää, kun taas hänen valkea pukunsa toi esiin hänen sorjan ja mehevän vartalonsa ihanuuden.
Jos tytön tila oli tukala, oli tuon vanhan miehen, hänen isänsä, joka yksinkertaisesti oli etsimämme Zibalbay, tila vieläkin tukalampi. Kuten Molas oli häntä kuvannut, oli hän hoikka ja melko pitkä, tukka ja parta valkeat, silmät ankarat ja haukankatseiset, kotkannenä, eikä Don Pedrokaan ollut liioitellut, väittäessään häntä kuninkaan muotoiseksi. Hänen viittansa oli repeytynyt, jättäen hänet puolialastomaksi, ja hänen otsallaan, rinnallaan ja käsillään oli verinaarmuja, joita hänen jaloissaan olevalla taittuneella ratsupiiskalla oli isketty.
Ei ollut vaikeata arvata, kuka piiskan oli taittanut, sillä tuon vanhuksen edessä seisoi Don José, hengittäen raskaasti ja pyyhkien hikeä otsaltaan.
"Tuo aasi ei ole tietääkseenkään", hän sanoi isälleen espanjaksi; "kysykäähän tytöltä — hän varmaankin heltyy, nähdessään ukkoa ruoskittavan?"
Don Pedro lähti alttarin äärestä, jota vastaan hän oli nojannut, ja lähestyi naista, tuijottaen häneen synkein silmin.
"Rakkaani", hän sanoi tytölle mayankielellä, "tämä näky tuottaa varmaan tuskaa sinulle. Lopeta se ilmoittamalla meille, minne on kätketty tuo raha-aarre."
"Vaikka henkeni veisivät, lapsi", sanoi väliin Zibalbay, "kiellän sinua mitään ilmaisemasta, ei vaikka he kuinka minua kiduttaisivat sinun nähtesi."
"Hiljaa, sinä koira!" sanoi Don José, iskien häntä kädellään vasten suuta.
"Oi! Olisinpa vapaa, niin kyllä teille kostaisin!" sähisi tyttö, jännittäessään ja pudistaessaan kahlehtivia köysiään.
"Älähän hätäile, rakkaani", irvisteli Don José; "odotahan hetkinen, niin saat kostosta kylliksesi. Jos hän ei puhu, luulen keksivämme keinon, millä sinut pakoitamme puhumaan, mutta en tahdo olla raaka sinua kohtaan, ellei minun suorastaan ole pakko. Olet liian kaunis, aivan liian kaunis."
Tyttö vapisi pelon ja vihan vallassa, mutta vaikeni.
"Mitä me hänelle nyt yritämme?" hän jatkoi, kääntyen Don Pedron puoleen; "kuumaa vai kylmääkö rautaa? Tee päätöksesi, sillä minä alan väsyä. Hyvä, saisinkohan tuon veitsen? No, ystävä", hän sanoi, kääntyen intiaanin puoleen, "viimeisen kerran pyydän sinua ilmaisemaan, missä tuo kultatemppeli on, josta puhuit tyttärellesi isäni kuullen?"
"Ei sitä missään ole, valkoinen mies", hän vastasi suuttuneena.
"On, ystävät! Tahdotko sitten ilmaista, mistä olet löytänyt nuo pikku kolikot, jotka sieppasimme luonasi käyneeltä intiaanilta, ja mistä tämä veitsi on lähtöisin", ja hän osoitti kädessään pitämäänsä veistä.
Se oli kaunis miekka eikä, mikäli voin nähdä seisomapaikaltamme, teräksestä vaan lujasta kuparista, missä oli naisen muotoinen, silkasta kullasta tehty kädensija.
"Miekan antoi minulle eräs ystävä", sanoi intiaani. "En tiedä, mistä hän sen sai."
"Tosiaan", vastasi José, kamalasti nauraen, "ehkä sentään muistatkin. Kuumentakaahan, isä, miekankärki lampussa, niin minä kertoilen tässä vieraallemme, mitä käymme tekemään hänelle ja tyttärellensä."
Don Pedro nyökäytti päätään ja otti miekan sekä piti kärkeä liekin yläpuolella, Josén kuiskatessa intiaanin korvaan ja osoittaessa silloin tällöin tyttöä, joka pelon ja kauhun vallassa oli lyyhistynyt maahan, missä hän virui puolittain hiustensa peitossa.
"Oletteko te valkoiset miehet piruja?" sanoi vanhus vihdoin vihoissaan, joka näytti tulevan hänen sielunsa pohjasta, "ja eikö teidän keskessänne oikeutta olekaan?"
"Ei laisinkaan, ystävä", vastasi José, "me olemme itse asiassa hyviä miehiä, mutta ajat ovat kovat, ja meidän on elettävä. Mitä muutoin asiaan tulee, emme juuri liikoja välitä laista näillä seuduin, enkä koskaan ole ainakaan intiaanikoirilla kuullut olevan mitään oikeuksia. Vielä kerran kysyn, tahdotko viedä meidät sinne, mistä tuo kulta on kotoisin, jättäen tyttäresi tänne turvallisuutemme pantiksi?"
"En koskaan!" huusi intiaani. "On sata kertaa parempi, että me kumpikin kuolemme, kuin että kansani muinaiset pyhät salaisuudet tulisivat teidän tietoonne."
"Onpa teillä siis sittenkin salaisuuksia! Isä, onko miekka kuuma?" kysyi José.
"Hetki vielä, poikani", sanoi vanhus, kääntäen rauhallisesti kärkeä liekissä.
Tämän näyn me näimme ja tämmöiset sanat me hämmästyen kuulimme.
"On aika puuttua asiaan", mutisi herra Strickland ja valmistui, asettaen kätensä kaiteelle, hyppäämään alas kirkkoon.
Eräs ajatus välähti minussa äkkiä, ja minä vedin hänet takaisin käytävään.
"Ehkä ovi on avoinna", minä sanoin.
"Aiotteko käydä tuonne sisälle?" kysyi Luisa.
"Tietysti", minä vastasin; "meidän täytyy pelastaa nuo ihmiset tai kuolla heidän kanssaan."
"Hyvästi sitten, herrat, sillä olen tehnyt mitä voin puolestanne, ja pyhimykset teitä nyt suojelkoot, sillä jos minut nähdään, pääsen hengestäni, ja minulla on lapsi, jonka takia tahdon elää. Vielä kerran, jääkää hyvästi", ja hän pujahti tiehensä varjon tavoin.
Me laskeuduimme alas portaita. Niiden alapäässä oli pieni ovi, joka oli, kuten olimme toivoneet, avoinna. Hetken me neuvottelimme siinä, ja hyökkäsimme sitten poikki lattian alttarin ympärillä olevaa valokehää kohti. Josélla oli jo kuuma miekka kädessään.
"Katsohan toki, rakkaani, katsohan", hän sanoi tytölle, napauttaen häntä leuvalle. "Aion ristiä arvoisan isäsi kristittyjen uskontomenojen mukaisesti, polttamalla ristin hänen otsaansa", ja hän vei hehkuvan kärjen intiaanin kasvoja kohti.
Tällä hetkellä karkasi Molas takaapäin häneen kiinni, niin että miekka putosi hänen kädessään, minun tehdessäni saman tempun Don Pedrolle, pidellen häntä niin, ettei hän rimpuilemisestaan huolimatta voinut päästä minnekään.
"Jos päästätte hiiskaustakaan, on kumpikin kuoleman oma", sanoi herra Strickland, ottaen ylös miekan ja pannen sen kuuman kärjen Josén rintaa vastaan, niin että se vähitellen poltti reiän vaatteisiin.
"Mitä meidän on näille miehille tehtävä?" hän kysyi.
"Tappaa heidät, kuten he olisivat tappaneet meidät", vastasi Molas; "tai, jos se teitä kauhistaa, päästää vapaaksi tuo vanhus ja antaa hänen kostaa omat ja tyttärensä kärsimät vääryydet."
"Mitä sanotte, Ignatio?"
"En tosin halua nähdä verta, mutta turvallisuutemme takia olisi näiden roistojen viisainta kuolla. Hengiltä heidät!"
Don Pedro alkoi mylviä kauhuissaan, ja tuo sankari, José, puhkui kyyneliin ja rukoili armoa, kiemurrellen tuskissaan, sillä miekan kärki poltti häntä.
"Te olette sivistynyt englantilainen", hän ynisi; "Te ette voi tappaa avutonta miestä kuin teurasta."
"Niinkuin Te yrititte tappaa meidät tuonne kamariin — meidät, jotka pelastimme teidän henkenne", vastasi herra Strickland. "Mutta Te olette oikeassa, en voi sitä tehdä, koska, kuten sanotte, olen sivistynyt mies. Molas, päästäkää irti tuo koira, ja jos hän yrittää paeta, lävistäkää hänet puukollanne. José Moreno, Teillä on miekka kupeellanne, ja minulla kädessäni; en tahdo Teitä tappaa, mutta koska meillä on riita, niin ratkaiskaamme se tässä ja heti paikalla."
"Te olette mieletön, herra", minä sanoin, "lähteä nyt tuolla tavoin henkeään kaupitsemaan! Minä tuon jo ilman muuta tappaisin."
"Tahdotteko taistella, jos päästän Teidät irti, José Moreno?" hän kysyi, vastaamatta minulle, "vai tahdotteko kuolla paikallanne?"
"Tahdon taistella", hän vastasi.
"Hyvä. Päästäkää vapaaksi hänet, Molas, ja seiskaa varalla veitsinenne."
"Minä käsken", aloin minä, mutta mies oli jo vapaa ja herra Strickland odotti häntä, selkä oveen päin, tarkastellen kultakädensijaista intiaanimiekkaa.
José katsahti ympärinsä kuin etsien keinoa paeta, vaikka turhaan, sillä edessä oli miekka ja takana Molasin puukko. Jonkun sekunnin — ehkä kymmenen — seisoivat he toisiinsa tuijottaen lampun valokehässä, kuun säteiden leikkiessä heidän yläpuolellaan. Me katselimme tyystin vaieten, intiaanityttö viskaten kasvoiltaan pitkät suortuvansa ja nojaten eteenpäin niin paljon kuin siteensä sallivat, nähdäkseen kuolinkamppailun kahden henkilön välillä, joista toinen oli kiduttanut ja loukannut häntä ja toinen, jalonnäköinen valkoinen mies, oli ilmestynyt pimeydestä vapahtamaan hänet.
Se oli kummallinen näky, sillä valon ja pimeän tahi hyvän ja pahan vastakohta ei ole suurempi noiden kahden miehen vastakohtaa, ja paikka ja hetki teki sen vieläkin kummallisemmaksi. Heidän takanaan tuijotti häväistyn kappelin autius, heidän edessään riippui tyhjä risti ja häväisty Herran alttari, ja heidän jalkojensa ääressä viruivat ammoin unhoon jääneen vainajan luut, vainajan, jonka henki ehkä tuijotti varjojen keskestä yhtä totisena kuin meidän elävät, silmämme. Niin, tämä yöllinen kuolon ja koston näytelmä Rauhan temppelissä tuntui hyvin kummalliselta, ja vielä nytkin sitä muistellessani tuntuu kuin jähmettyisi vereni.
Siitä hetkestä asti kuin näin heidän astuvan toisiansa vastaan, oli kaikki pelkoni taistelun päättymisestä hävinnyt. Voitto oli kirjoitettu herra Stricklandin tyynille kasvoille, eritotenkin hänen suuriin sinisiin silmiinsä, jotka yhtäkkiä olivat tulleet ankariksi kuin kostonenkelin silmät, jotavastoin Josén kasvot todistivat ääretöntä kauhua ja rajatonta epätoivoa. Hän oli kuoleman partaalla, ja lähenevä loppu saattoi hänet suunniltaan.
Hän löi kuitenkin ensiksi, sillä astuen askeleen eteenpäin suuntasi hän huiman iskun kohti herra, Stricklandin päätä, joka, sivuun hypäten, väisti sen ja sen sijaan lävisti hänen vasemman kätensä. Huutaen tuskasta peräytyi meksikolainen herra Stricklandin seuraamana, jota hän tavoitteli yhtä mittaa turhaan, sillä jokainen isku väistettiin.
He oivat alttarikaiteen sisällä ja hänen selkänsä kosketti toista puupilaria — mihin tyttö oli sidottu. Kauemmas hän ei voinut peräytyä, vaan pysähtyi siihen, huiskien rajusti ympärilleen, niin että tyttö pilarin toisella puolella lyyhistyi maahan, välttääkseen hänen miekaniskujaan.
Sitten siitä tuli loppu, sillä herra Strickland, joka odotti vuoroaan, astui äkkiä ylettyville, peräytyäkseen siinä samassa, niin että meksikolaisen hänen päähänsä tähtäämä raju isku osui kalahtaen kivilattiaan, missä vielä nytkin on jälki siitä. Ennenkuin Don José, jonka käsi tärähti iskusta, ehti nostaa miekkaansa, oli herra Strickland valmis ja iski toistamiseen kaikin voimin. Nytpä isku sattui paremmin, sillä hänen miekkansa lävisti meksikolaisen sydämen, niin että tämä kaatua rojahti lattialle, kuollen siihen, alttariportaan ääreen.
Tämän jälkeen minun on kerrottava omasta huolimattomuudestani, joka oli saattaa meille kaikille kuoleman. Muistatte kai että yhä minä pitelin kiinni Don Pedroa, ja en ymmärrä, miten olikaan, mutta iloissani ja kiihkoissani hellitin otteeni, niin että hän siinä samassa pääsi kierähtämään käsistäni ja katosi silmänräpäyksessä.
Painalsin hänen jälkeensä vaikkakin liian myöhään, sillä juuri kuin saavuin ovelle, pamahti se kiinni nenäni edessä, enkä minä saanut sitä auki, koska kappelin puolella ei ollut avainta eikä kädensijaa.
"Pakoon", minä huusin, rynnäten takaisin alttarin luo; "hän livahti käsistäni ja on tuossa tuokiossa täällä toveriensa kanssa."
Herra Strickland oli sen nähnyt, ja katkoi miekallaan täyttä päätä tyttöä piteleviä köysiä, Molasin irroittaessa isää. Juoksin nyt yli alttarin — annettakoon se minulle anteeksi, hädässäni — hypäten rikkinäisen akkunan kivilaudalle ja kapusin ylös, Molasin auttaessa alhaalta. Päästyäni akkunalle, kurottauduin alas ja tartuin Zibalbayta kiinni molemmista käsistä, sillä hän oli liian jäykkä itse kapuamaan, sekä vedin hänet ylös viereeni, käskien hänen hypätä ilman pelkoa maahan ulkopuolelle, sillä korkeus oli vain kymmenisen jalkaa. Sitten seurasi hänen tyttärensä, sitten herra Strickland ja viimeisenä vihdoin Molas, niin että kolmen minuutin sisällä siitä kun Don Pedro oli paennut, me seisoimme valmiina kappelin ulkopuolella, puiston pensaiden suojassa.
"Minne nyt?" kysyin, sillä paikka oli outo minulle.
Maya, tuo tyttö, vilkaisi sivulleen ja sitten ylös taivaalle.
"Seuratkaa minua", hän sanoi; "tiedän yhden tien", ja lähti juoksemaan yli puiston.
Yhtäkkiä saavuimme miehenkorkuisen aidan luo, jonka takana oli tuuhea aloe-pensaisto. Kiipesimme yli aidan ja pujottelimme läpi pensaiden, pääsemättä kuitenkaan ilman haavoja sillä piikit olivat teräviä — päästäksemme vihdoin viljavainioille. Tässä pysähtyi tyttö, tutkien taas tähtiä, ja samalla hetkellä kuulimme huutoja ja näimme, katsottuamme taaksemme, maatilalla sinne tänne liikkuvia valoja.
"Meidän täytyy kiirehtiä tai muutoin olemme perikadon omat", minä sanoin. "Don Pedro on herättänyt väkensä."
Sitten lähti hän lipsuttamaan ketoa meidän seuraamanamme: Ei ollut polkua minkäänlaista, ja pitkät oljenkorret takertuivat jalkoihimme ja kylvivät kastetta päällemme, kunnes vaatteemme olivat kuin vedessä lioitetut. Yhä me ponnistimme eteenpäin toinen toisemme jälessä viitisentoista minuuttia, kunnes pääsimme eroon viljelysmaista ja seisoimme metsän liepeellä.
"Seis", minä sanoin. "Minne nyt pakenemme? Tie on oikealla ja sitä seuraten voimme päästä johonkin kaupunkiin."
"Jotta meidät vangittaisiin murhamiehinä", keskeytti herra Strickland. "Unohdatte José Morenon kuolleen minun käsiini, ja että hänen isänsä pitää kostosta huolen; kaikkein parhaimmassa tapauksessa joudumme tyrmään ainakin. Ei, ei, meidän on jäätävä metsään piiloon."
"Herrat", sanoi vanha intiaani, tarttuen puheeseen ensi kertaa, "tiedän metsässä salaisen paikan, vanhan raunioituneen rakennuksen, missä voimme piileskellä jonkun aikaa, jos sinne ensin pääsemme. Ensiksi pyydän kysyä, keitä te olette?"
"Minut Teidän pitäisi tuntea, Zibalbay", sanoi Molas, "koska olen sama mies, jonka Te lähetitte hakemaan haluamaanne Sydämen Haltijaa ja Herraa", ja hän osoitti minua.
"Oletteko sama mies?" kysyi intiaani.
"Olen", vastasin, "ja olen kokenut paljon löytääkseni Teidät, mutta nyt ei ole aikaa siitä puhua; viekää meidät tuohon piilopaikkaanne, sillä vaaramme on suuri."
Taaskin lähti tyttö opastamaan ja me rynnistimme eteenpäin metsässä, kompastellen ja langeten pimeässä, kunnes aamunkoi rusotti idän taivaalla ja vainoojiemme äänet hukkuivat yöhön.
KYMMENES LUKU.
Molasin kuolema.
Levähdimme pienen hetken, hengähtääksemme hiukan, ja jatkoimme taas kulkuamme. Ensimäisenä kulki tyttö Maya, oppaamme, jota herra Strickland talutti kädestä, Zibalbayn, Molasin ja minun seuratessa jäljessä. Alussa olivat nämä kaksi juosseet yhtä nopeasti kuin me muutkin, mutta väsymys ja kokemansa kauhut olivat heidät niin lannistaneet, että heidän täytyi levähtää vähäväliä. Eikä ollut ihmekään, sillä viiteen päivään eivät he olleet saaneet laisinkaan oikeata ruokaa, Don Pedron aikomus kun oli ollut näännyttää heidät, pakoittaakseen heidät kertomaan salaisuutensa.
Varmaan olisikin hän onnistunut aikomuksessaan ja saanut heidät kuolemaan, ellei heillä olisi ollut kylliksi mukanaan erästä cuca-valmistetta, jota tehtiin määrätyistä lehvistä ja hienonnetusta lihasta ja muista aineksista. Zibalbay tunsi hyvin tuon intiaaniruuan salaisuuden, sillä sen avulla oli hän tyttärineen kestänyt pitkät matkat läpi asumattomien erämaiden; niin ihmeelliset ovat sen vaikutukset, että vain pieni pallero riittää ravitsemaan miehen vuorokauden ajaksi, vaikkakin hän kuluttaa voimiaan lujassa työssä tai kulkiessa. Tämän ravinnon avulla olivat he pysyneet pystyssä ihmeeksi vangitsijalleen, joka ei kyennyt käsittämään, mistä he saivat kestävyytensä. Kaikesta huolimatta on se sittenkin paremmin kiihoitus- kuin ravintoaine, ja niin suuri oli heidän halunsa saada jotain vatsantäytettä, että he juostessaan yhtämittaa poimielivat tähkäpäitä, pureskellen niitä.
Polkumme kulki niin tuuhean metsän läpi, että auringon paistaessakin tuntui kuin olisi ollut hämärä. Siellä kasvoi kaikenkaltaisia puita, joiden oksat haarottivat sekaisin kämmekkäiden ja sananjalkamättäiden kanssa, tai siellä täällä harmaiden espanjansammalröyhyjen kanssa, jotka antoivat oudon ja luonnottoman ilmeen kaikelle. Näissä puissa vilisi kiipijöitä, toiset paksumpia kuin miehen reisi, ja niiden alla olevaa maankamaraa peitti pehmeä ruoho tai Meksikossa kymmenen jalan korkuiseksi kasvavan kasvin tyhjät varret, jota kasvia, kuten herra Strickland sanoi, Englannissa viljellään intiaaniruo'on nimisenä. Hitaasti ja suurin ponnistuksin etenimme tämän kasvullisuusrykelmän lävitse. Milloin laahustimme yli lahonneiden, maahan kaatuneiden runkojen, milloin raivasimme jalka jalalta tietä intiaaniruo'on vaivaloisen tiheikön läpi, milloin takertuivat vaatteemme oksiin, milloin repivät ja raatelivat piikit ihoamme, tai jalkamme kompastuivat maassa kiemurteleviin kasveihin. Ei pieninkään tuulen henkäys päässyt tunkeutumaan tuohon sanomattomaan tiheyteen, jonka pitkiä aikoja seissyt, tungahtunut ilma rasitti meitä ja sai hien valumaan virtanaan. Päällämme riippui, kätkien taaksensa taivaan, vihreä lehtimatto, jonka alla me laahustimme juhlallisessa hämärässä ja äänettömyydessä, jonka silloin tällöin särki apinan kirkuna tai kaukainen rymy, jonkun suuren, vuosisatoja vanhan puun kaatuessa ukkosen jyrinällä maahan.
Tässä metsässä, joka näytti olevan ihmisasumaton, vilisi miljoonia hyönteisiä, kaikki myrkyllisiä. Hentoja harmaita kärpäsiä, metsäampiaisia, mustia ja punaisia muurahaisia, jotka kiduttivat meitä pistoillaan, niin että huusimme ääneen tuskassamme, mutta muistaen vaaramme ryntäsimme jälleen edelleen.
Näin kuljimme kaksi tuntia, ehkäpä enemmänkin, kunnes saavuimme pienelle purolle, joka juoksi läpi metsärotkon, ja pysähdyimme sammuttamaan janoamme ja vilvoittamaan hikisiä jalkojamme ja käsiämme. Zibalbay vaipui hengästyneenä puron partaalle, mihin minä toin hänelle hatullani vettä, tyttären istuutuessa purokivelle ja antaessa veden huuhtoa jalkojansa ja käsiänsä, jotka olivat täynnä hyönteisten pistoja ja vuosivat verta piikkien ja oksien haavoista. Siinä samassa loi hän ylös katseensa, ja nähtyään herra Stricklandin keskustelevan minun kanssani siinä puron partaalla, viittasi häntä käymään istumaan viereensä.
"Mikä on nimenne, valkoinen mies?" hän kysyi.
"James Strickland, armollinen neiti."
"James Strickland", hän toisti kangertaen, "kiitän Teitä, että pelastitte isäni kidutuksesta ja minut häpeästä; ja tuon urotyön takia minä, Sydämen Maya, jota moni on mielistellyt, olen Teidän käskettävänänne ainaiseksi."
"Teidän pitäisi kiittää ystävääni Don Ignatiota", hän sanoi minuun viitaten.
Jonkun hetken katsoi hän tutkivasti minuun ja lisäsi sitten: "Kiitän häntäkin, mutta Teitä minä eniten kiitän, sillä Teidän kätenne vapahti minut tuosta häpeällisestä miehestä ja pelasti meidät."
"On vielä liian aikaista kiitellä, armollinen neiti", hän sanoi "vaara ei vielä ole ohitse."
"En enään suurestikaan hätäile, kun olemme kerran päässeet pois tuosta kaameasta talosta", hän vastasi miltei levollisesti, "ja kun kohta pääsemme piilopaikkaamme. Miten he muutoin voisivat meitä löytää täältä metsästä? Kuulkaahan, mitä tuo oli?"
Hänen puhuessaan kuului korviimme heikko, kaukainen ääni — aivankuin kello olisi kilahdellut jossain hyvin kaukana.
"Näin he meidät kumminkin löytävät", hän sanoi. "Kuuletteko, Ignatio? Koirat ovat vainunneet jälkemme. Mitä tietä nyt menemme, armollinen neiti?"
"Puron reunaa."
"Sitten meidän on kahlattava vettä pitkin", sanoi herra Strickland; "se on ainoa pelastuksen mahdollisuus, sillä koirat tuntevat muutoin, mistä olemme kulkeneet."
Aloimme kahlata virran pohjaa niin nopeaan kuin kivet ja Zibalbayn väsymys sallivat. Onneksi ei se ollut erikoisen leveä virta eikä syväkään, vaikkakin meidän silloin tällöin oli vaikea putouspaikoissa pysyä pystyssä, ja kaksi kertaa oli meidän pakko, kun emme uskaltaneet astua rantapenkereelle, heittäytyä uimaan yli syvemmän kohdan, vaikkakin olimme kauhuissamme, peläten alligaattoreja. Noin tunnin verran seurasimme virtaa pitkin näin, kunnes Maya äkkiä pysähtyi, ilmoittaen että jos tahtoisimme päästä rakennuksen luo, missä he olivat pitäneet asuntoa, oli meidän noustava vedestä ja painuttava metsään. Olimme hengästyksissämme, sillä ellemme olisi kantaneet Zibalbay-vanhusta, ei hän itse olisi enään jaksanut kävellä; ajattelematta vaaraa, mikä olisi astuessamme rantapenkereelle, emme epäröineet hetkeäkään, kuullessamme paikan olevan lähellä ja siellä löytyvän ruokavaroja, vaan tunkeuduimme taaskin pensaikkoon. Tultuamme sadan askeleen päähän virrasta, näimme korkean, puiden tuuheasti suojaamaan röykkiön hakattuja kivilohkareita.
"Tässä se paikka on", sanoi hengästyneenä Zibalbay. "Katsokaahan, tuossa ovat temppelin seinät, ja tässä ovat temppeliin johtavat portaat", ja hän näytti pitkää kiviporrasriviä, joka oli miltei näkymättömissä sananjalkojen ja ruohojen sisässä, joita rehoitti pyramiidin juurelta aina huipulla olevaan temppeliin asti. Näitä portaita kiipesimme vaieten, sillä kapuaminen oli hankalaa, Molas kun kantoi selässään väsynyttä intiaanivanhusta, joka ei mitenkään itse jaksanut nousta portaita.
Nämä portaat oli rakennettu kolmessa jaksossa, yläosasto, joka nykyään on kokonaan sortunut, leväten entisellä ja ihanalla penkereellä, joka nyt on vain pensaita ja puita kasvava kiviröykkiö. Porraskäytävän päällä oli vielä jumalankuvilla koristettu, jättiläismäinen kaariholvi, ei kumminkaan todellinen kaari, sillä vanhat intiaanit eivät osanneet niitä rakentaa, vaan kyhätty kokoon kivilohkareista, joiden päät ulkonivat yli alimmaisten kivien, kunnes ylimmäisten kivien päät koskettivat toisiansa.
Tämä kaari — jos sitä siksi nimitän — oli rappeutumisen viimeisellä asteella. Sen huippu, suunnaton lohkare, jonka paino varmasti nousi sataan tai kahteensataan tonniin, oli ajan ja sateiden vaikutuksesta miltei irronnut kannatteistaan — ehkä siihen oli vaikuttanut maanjäristyskin — ja riippui uhkaavasti portaiden yllä. Niin heikot olivat tosiaankin tuet, jotka kannattivat sitä sivupilarien varassa, että näytti ensi silmäykseltä, kuin putoaisi se heti paikalla. Kun sitä lähemmin tutki, huomasi sitä kannattavan kolme tai neljä paksua juurta, jotka luikersivat kaaren huipulla kasvavista puista ja olivat vuosien kuluessa tunkeutuneet kivenkoloihin ja sieltä aina maahan asti. Kaaren takana penkereen takaosassa kohosi raunioitunut temppeli, pitkä rakennus tasakattoineen, missä kasvaa rehottivat monet pensaat ja palmut.
Käyden sisään tämän temppelin keskiovesta, vei Maya meidät huoneeseen, joka kauttaaltaan oli koristettu kiveen hakatuilla käärmeenkuvilla ja jossa hiljattain oli ollut ihmisiä, sillä se oli siistitty ja lattialla oli tuhkaa ja hiiliä. Nurkassa oli myös pieni tavarapino, jota peittävää viittaa Maya kävi kohottamaan, paljastaen muun muassa savisen keittoastian, kuparikirveen, joka oli samaa mallia kuin miekka, millä herra Strickland surmasi Don Josén, kaksi kummallista puhalluspilliä myrkytettyjen nuolien sinkoamista varten ja vihdoin kuivattua lihaa, papuja ja cucavalmistetta sisältävä pussi.
"Kaikki on tallella", hän sanoi; "syökäämme nyt, ollaksemme vahvat vaaraa vastaan."
Syödä mutustaessamme miettiväisinä kuivattua lihaa, sanoi herra
Strickland luulevansa vainoojiemme luopuneen takaa-ajosta.
"Tunnette vähän noita miehiä, kun noin puhutte", vastasin minä; "heidän täytyy ajaa meitä takaa oman turvallisuutensa takia; sen lisäksi haluaa Don Pedro varmasti kostaa poikansa kuoleman. Ainoa toivomme on, että virta eksyttää koirat, tai että ne eivät vainua sitä kohtaa, mistä me poikkesimme jälleen metsään, tai että auringon lämpö haihduttaa jälkemme. Mutta pelkään pahinta, sillä maa on märkää puitten alla."
"Mitä sitten ehdotatte tehtäväksi?" hän kysyi. "Lähteäkö jatkamaan matkaa, vai pysähtyäkö tänne?"
"Herra, meidän täytyy pysähtyä tänne, sillä emme voi jatkaa matkaa, ellemme halua hyljätä vanhusta ja hänen tytärtään. Metsässä olisi hyvin helppo yllättää meidät, mutta tänne on vaikea kiivetä ja täällä me ainakin voimme kuolla taistellen. Olkaamme valmiit pahimpaan, herra!"
"Miten olemme valmiit?" hän kysyi, "kun meillä ei ole muita puolustusaseita kuin miekat ja puhallusputket? Ruuti pistoolin sankissa on märkää eivätkä nallitkaan syty, niin että jos päällemme hyökätään, on kuolemamme varma."
"Siltä tuntuu", vastasin, "mutta jos Jumala niin tahtoo, voi hän pelastaa henkemme. Tuolla on hirveät määrät kiviä, latokaamme niitä kaarikäytävän alle, ehkä voimme surmata jonkun vihollisemme, vierittämällä niitä portaita alas."
Näin me teimmekin, Mayan pitäessä vahtia. Vihdoin saimme puuhan loppuun, ja kun käännyimme pois kivikasalta, kuulimme äkkiä virran luota koiran haukuntaa, jota seurasi miesten ääniä ja pensaikosta ryntäävien hevosten korskuntaa. Hetken tuijotimme toisiimme hiiskahtamatta, kunnes Molas kuiskasi: "He tulevat".
"Jos he tulevat, toivoisin heidän tulevan pian", vastasi herra
Strickland.
"Miksi, valkoinen mies? pelottaako Teitä?" kysyi Maya.
"Pelottaa, kovasti", hän vastasi naurahtaen, "sillä voimat ovat niin erilaiset ja pian saamme kaiketikin kuolla — toisin sanoen, kaikki miehet. Eikö se kuva Teitä pelota?"
"Miksi se pelottaisi?" vastasi hän hymyillen, "sillä jos paha paikka tulee, pääsen minäkin hengestäni ja pelastun ikävästä paluumatkasta?"
"Miten siitä niin varma olette, armollinen neiti?"
"Olen kyllä", hän vastasi, pitäen hentoa puhallusputken nuolta edessään. "Jos painan tämän tähän" — ja hän osotti suonta kaulassaan — "olen minuutin sisällä tiedoton ja kahden sisällä kuollut."
"Ymmärrän; mutta puhutte liian kevyesti kuolemasta noin nuorena ja kauniina."
"Kenties, herra, mutta elämä ei ole minulle ollut liian hymyilevä, enkä tiedä", hän lisäsi huoaten, "mikä kohtalo minua tulevaisuudessa odottaisi; mutta sen minä tiedän, että Taivaan sydämellä nukkuessamme meillä on rauha, ellei muuta olekaan."
"Toivon niin", sanoi herra Strickland. "Katsokaahan, tuossa ne tulevat", ja hänen puhuessaan ilmestyi seitsemän- tai kahdeksanmiehinen joukko, kolme heistä muulilla ratsastain, kivirakennuksen juurelle, hypäten maahan ja kytkien eläimet puuhun.
"No niin", sanoi herra Strickland, oikaisten ja pyristellen itseään kuin vedestä noussut koira. "Ihmettelen, kuinka moni meistä on elossa tämän päivän iltaan ehtiessä."
Tällöin saapui yksi mies porraskäytävän juurelle, pitäen koiraa talutusnuorasta. Hetkisen nuuski koira kiviä, nosti sitten kuononsa ilmaan ja alkoi haukkua, jolloin joukko puhkesi huutoon, nähdessään meidän joutuneen ansaan. Toistaiseksi eivät he vielä lähteneet kapuamaan ylös, vaan kokoontuivat neuvottelemaan nurkkaukseen. Katselimme toisiamme epätoivoisina, sillä asemamme oli tietenkin toivoton. Paeta emme voineet, eikä meillä ollut puolustus-aseita; siksi näytti varmalta, että muutamassa minuutissa heittäisimme henkemme noiden murhamiesten käsiin, jos he armosta kerralla surmaisivat meidät. Herra Strickland peitti hetkeksi kasvonsa käsin, silmäsi sitten ylös ja sanoi:
"Voimmeko lahjoa heitä, Ignatio?"
"Mahdotonta", vastasin, "mitä voimme antaa heille sellaista, jota he eivät itse voisi meiltä ottaa?"
"Sitten ei ole muuta keinoa kuin kuolla niin urhoollisesti kuin taidamme", hän vastasi. "Tähän loppuu Kultaisen Kaupungin löytöretki. Sen vaiheet eivät ole olleet onnekkaat, Ignatio."
Silloin puuttui ensi kertaa puheeseen intiaanivanhus Zibalbay, joka lojui maassa takanamme, sanoen:
"Ystävät, miksi ette pakene? Löydätte varmasti polun pyramiidin takaseinältä ja metsässä säilytte piilossa noilta miehiltä."
"Miten voisimme paeta", vastasi herra Strickland, "kun Te ette jaksa astua askeltakaan?"
"Olen vanha ja kypsä kuolemaan", hän vastasi; "jättäkää minut tänne ja olkaat varmat, että minä hetken tullen suoriudun noista roistoista. Tyttäreni, lähde sinä heidän kanssaan. Sinulla on pyhä tunnusmerkki, ja jos sinun onnistuisi paeta ja saada selville, että tuo vieras mies on juuri se sama, jota me olemme etsineet, vie hänet kotiseudullemme."
"Rauhoittukaa, isä", sanoi Maya kiertäen kätensä hänen kaulalleen; "yhdessä me elämme tai kuolemme. Nämä herrat voivat lähteä, jos heitä haluttaa, mutta minä jään tänne Teidän kanssanne."