"Niin jään minäkin", sanoi Molas, "sillä minua väsyttää pakoilla kuolemaa, joka kuitenkin vie minut. On siksi toiseksi liian myöhäistä puhua paosta, sillä he nousevat jo ylös portaita, nuo kahdeksan miestä, Don Pedro ja amerikkalainen etunenässä."
Katsahdin; se oli totta. He olivat nousseet jo ensi osan puolitiehen.
"Tarttukaa pyssyihin!" huusi herra Strickland.
"On turhaa puhua niistä, kun niitä meillä ei ole", vastasin. "Jumala meitä voi auttaa, jos hän tahtoo, ja ellei hän tahdo, täytyy meidän alistua hänen tahtoonsa."
Syntyi silloin äänettömyys, jossa kuului vain Zibalbayn ääni, hänen seisoessaan takanamme ja kohottaissaan kätensä taivasta kohti rukoillen jumalia tuomaan koston vainoojillemme. Näimme puiden ja pensaiden lomitse, että miehet alkoivat kavuta jo toista porrasjaksoa.
"Tulkaahan, yritetään jotakin", sanoi herra Strickland, ja juostuaan pinoamamme kivikasan ääreen hän pyysi meitä auttamaan kanssaan suurimpia kiviä alas vihollisen niskaan. Tämän me teimmekin, vaikka ilman menestystä, sillä puunjuuret olivat tiellä; ne, joita kohti olimme yrittäneet vierittää kiviä, kätkeytyivät porraskäytävän sivuille ja alkoivat niin tuiman kuulasateen meitä vastaan, että me ennen pitkää olimme pakoitetut peräytymään kiviröykkiön luota kaaren suojiin.
Sitten he lähtivät uudelleen tulemaan, kunnes olivat nousseet kolmannen jakson juurelle, pysähtyäkseen hetkeksi henkäisemään. Silloin sieppasi Molas puhallusputken ja juoksi penkereelle, herra Strickland jäljessään, vaikka emme ymmärtäneet miksi viimemainittu sinne lähti, koskei hän edes voinut käyttää asettaan.
Ennenkuin miehet alempana huomasivatkaan heidän läheisyyttään, oli Molas pannut putken suulleen ja puhaltanut myrkytetyn nuolen heidän joukkoonsa. Se sattui osumaan keskelle texasilaisen Smithin kurkkua. Katsoa pilkistäen kaaren turvista minä näin hänen kiskaisevan nuolen pois haavasta ja yhtäkkiä kaatuvan maahan. Samassa silmänräpäyksessä rapisi myrskynä kuulasade kaarikäytävässä Molasia ja herra Stricklandia kohti, jotka juoksivat takaisin turviin. Näin Molasin kaatuvan ja herra Stricklandin pysähtyvän auttamaan häntä ylös, jolla hetkellä ilmestyi hänen kasvoilleen punainen läiskä. Tuossa tuokiossa olivat he ehtineet seinän suojiin.
"Oletteko haavoittunut?" kysyin herra Stricklandilta.
"En, en", hän vastasi; "kuula vain raapaisi leukaani, siinä kaikki.
Katsokaahan Molasia — hän sai haavan kylkeensä."
"Jättäkää minut", sanoi Molas; "ei se ole mitään."
Sitten me vaikenimme. Maya vain nyyhkytti hiukan yrittäessään sitoa englantilaisen vuotavaa haavaa hienolla harsolla, jota hän kaivoi esiin jostain kivien lomasta.
"Älkää hätäilkö, armollinen neiti", hän sanoi surullisesti hymyillen, "sillä kohta saamme sellaisia haavoja, joita ei voi sitoa. Mitä silloin on tekeminen?"
Sen sijaan että olisi vastannut, näytti neiti hänelle nyrkkiinsä puristettua myrkytettyä nuolta.
"En voi Teille muutakaan neuvoa", hän sanoi. "Jääkää hyvästi. Olen iloinen, että olen Teidät tavannut, ja toivon taas kerran tuolla tapaavamme", ja hän katsoi kohti taivasta. "Parasta on Teidän sanoa hyvästit isällenne, sillä aikamme on lyhyt." Neiti nyökkäsi, astui Zibalbay-vanhuksen luo, joka seisoi vaieten, silittäen harmaata partaansa, ja kiersi kätensä isänsä kaulaan, suudellen häntä hellästi.
Pilkistäen ulos varovaisesti, näimme miesten laahanneen Don Smithin porraskäytävän sivuun, muutamien miesten hoitaessa häntä hänen kuolemaa tehdessään ja toisten odottaessa tilaisuutta ampua meitä, jos vain ilmestyisimme penkereelle. Siinä samassa hän kuolikin, ja meitä pahasti kiroten alkoivat hänen toverinsa nousta suurella varovaisuudella portaiden kolmatta jaksoa, sillä he pelkäsivät salajuonta.
"Eikö mikään voi pelastaa henkeämme?" kysyi herra Strickland painavalla äänellä.
Kukaan ei vastannut, mutta äkkiä kääntyi Molas, joka seisoi toisella kädellä painaen kylkihaavaansa, toisella varjostaen silmiään, ja juoksi takanamme olevaan holviin, palaten sieltä kuparikirves kädessään. Puhumatta sanaakaan hän kapusi vikkelästi ylös kaarta, kunnes seisoi jaloin petollisen huipun raossa, jota huippua, kuten muistatte, kannatti vain joku suuri säie. Pitäen itseään vasemmalla kädellä jonkun vanakasvin varassa, hakkasi hän oikealla iskun toisensa jälkeen suurimpiin juuriin, katkoen ne yksitellen. Oivalsimme, mikä oli hänen tarkoituksensa — lähettää jyristen parisataa tonnia kiveä noiden murhamiesten niskaan.
"Taivaan nimessä! Siinä on kysymykseeni vastaus", sanoi herra Strickland; sitten hän vaikeni ja lisäsi: "Tulkaa alas, Molas; jos kaari putoaa, vie se Teidät mukanaan ja murskaa Teidät."
"Siitä vähät väliä", hän vastasi; "tämä on minun kohtaloni päivä. Tuo kuula on haavoittanut minua kuolettavasti kylkeen, ja tällä paikalla, kuten olen kauan pelännyt, on minun määrätty kuolla. Rukoilkaa puolestani, ja jääkää hyvästi."
"Hyvästi, Te urhea mies", sanoi herra Strickland. "Minulla ei ole kirvestä, muutoin seuraisin Teitä."
"Hyvästi, Molas, veljeni, Sydämen uskollinen palvelija!" säestin minä; "olen varma, ettette tule jäämään palkatta."
Kolme juurta oli jo katkaistu, mutta neljäs, suurin, joka oli paksumpi kuin miehen sääri, oli vielä ehyt, ja tätä alkoi Molas iskeä epätoivoisesti.
"Ovatko he lähellä?" hän kuiskasi valkeiden lastujen lennellessä.
Me tirkistelimme kaaren takaa ja näimme joukon pysähtyneen allemme noin seitsemänkymmenen jalan päähän pyramiidin hauraalle laidalle, pelkäämättä laisinkaan, sillä vaikka he kuulivat kirveen kumeat iskut, eivät he ymmärtäneet niiden merkitystä. Joku heistä keskusteli Don Pedron kanssa, nähtävästi ehdottaen hänelle jotakin, johon tämä ei suostunut, ja täten he kuluttivat pari minuuttia, ennenkuin annettiin lopullinen käsky rynnätä ylös loput portaat ja vallata temppeli äkkirynnäköllä.
Kaksi minuuttia — se oli vain lyhyt aika, mutta se merkitsi kuitenkin paljon, sillä vain kolmasosa juuresta oli katkaisematta, ja vaikka kuori lähti irti, kesti vahva puuaine vielä tuon suuren painon.
"Pian!" kuiskasi herra Strickland, "he tulevat!" Silloin juuri kirveen varsi katkesi ja terä putosi maahan.
"Jos juuri nyt vielä kestää, olemme hukassa", sanoin minä.
Mutta Molasilla oli vielä oiva metsästyspuukkonsa, ja sillä hän alkoi jälleen hakata puuta. Kolmannella iskulla alkoi se katketa, repeytyä hiljaa kuin jättiläisen voimasta, ja sen murtuessa siirtyi kivilohkare, jota se oli kannattanut niin monet vuodet, ritisten paikoiltaan hiukan, sitten liike taas pysähtyi.
"Tulkaa alas, Molas, tulkaa alas!" huusi herra Strickland.
Mutta Molas ei lähtenyt. Hän iski vielä iskun, katkaisten kokonaan juuren, ja huutaen sitten hyvästit hän joko pelosta tai vapaasta tahdostaan syöksyi ojennetuin käsin seinäportaalle. Hänen painonsa oli kylläkin pieni, mutta se näytti riittävän rikkomaan tasapainon, kuten pöly painaa alas vaakakupin, sillä taaskin liikahti rätisten kivirakenne, ja sen huipulla kasvavat hennot puunvesat taipuivat kuin tuulen tempoessa. Liike jatkui yhä ja pistoolin pamauksien kaltaista rätinää kuului kivirakenteen sisästä ja puunvesat taipuivat kuin ruoho kalan uidessa. Nyt vasta huomasivat roistotkin alhaalla vaaran, joka heitä uhkasi, ja päästivät sellaisen parahduksen, etten koskaan ole moista kuullut.
Osa jäi paikoilleen, osa juoksi portaita alas; yksi ainoa, Don Pedro itse, ryntäsi eteenpäin. Kaikki oli liian myöhäistä; koko suuri kivilaitos oli putoamassa. Se oli putoamassa — se putosi ja vei Molasinkin mukanaan. Ukkosen kaltaisella jyryllä syöksyi se alas portaille, hajosi kappaleiksi ja tärisytti koko rakennusta. Ei minkään yhteislaukauksen vaikutus olisi voinut olla kamalampi kuin tämä kivivyöry, jota mikään ei voinut kestää. Suuret puutkin, jotka sattuivat kohdalle, katkesivat kuin korret kun tuo menneitten aikojen intiaanien pitkän työn tulos syöksyi maahan.
Ei kestänyt minuuttiakaan, kun kaikki oli ohi ja jyrinä vaiennut, eikä mitään jäänyt osoittamaan tapahtuman menoa paitsi pölyä ja joitakuita jätteitä, jotka äsken olivat olleet ihmisiä. Koko porraskäytävällä seisovasta joukosta oli eloon jäänyt vain yksi, Don Pedro, joka oli juossut eteenpäin, toivoen ehtivänsä pakoon putoavan kaaren alta. Mutta hänkin sattui hiukan myöhästymään, sillä vaikka suuri röykkiö ei ollut häneen osunutkaan, putosi joku yksinäinen kivi hänen keskiruumilleen, taittaen hänen kylkiluunsa ja pyyhkäisten hänet ensi jakson juurelle, mutta jättäen eloon.
Kun kaikki oli lopussa ja pöly hälvennyt, sanoi herra Strickland:
"Menkäämme etsimään pelastajamme ruumista."
Niin me kolme läksimme, jättäen Zibalbayn temppeliin, mutta emme mitään löytäneet. Ehkä Molas tälläkin hetkellä uinuu jonkun suuren möhkäleen alla. Muita ruumiita sieltä kyllä löytyi, joilta emme epäilleet riistää pyssyjä ja mitä muuta näimme tarvitsevamme. Mikä vieläkin parempi, löysimme läheltä pyramiidia neljä puuhun kytkettyä oivaa muulia, joista yksi oli varattu ampumatarpeilla ja ruokavaroilla, sillä Don Pedro oli päättänyt tavoittaa meidät, vaikkapa siihen olisi kulunut kokonaisia päiviä.
Muutettuamme muulit ruohoisaan paikkaan, palasimme temppeliin, vieden mukaamme ruokaa ja juomaa, jota halusimme jo hartaasti. Kiivetessämme ylös portaita huusi Don Pedro meille loukkautuneena ja verta vuotavana.
"Vettä", hän huusi; "antakaa minulle vettä."
Herra Strickland antoi hänelle jotain viinaseosta, jota hän oli löytänyt muulin seljästä.
"Teillä on laupias sydän", sanoi Maya vakavasti; "en ole julkea, mutta luulisin voivani antaa tuon koiran kuolla tuskiinsa."
"Kaikilla meillä on omat syntimme, joista meidän on vastattava, armollinen neiti, ja kun niitä muistamme, on meidän oltava ymmärtäväisiä, erittäinkin nyt, kun laupias Jumala on nähnyt hyväksi pelastaa meidät", vastasi herra Strickland.
"Minä kuolen", ähki tuo roisto; "minä tunnen sen varmasti, ja kuolema odottaa minua keskellä raunioita. Miten uskallan kuolla, kun olen lapsuudestani asti ollut murhaaja ja varas?"
Herra Strickland kohautti olkapäitään, sillä hän ei osannut vastata tähän kysymykseen.
"Antakaa varmuutta minulle", hän jatkoi; "Kristuksen nimessä, antakaa varmuutta minulle."
"En voi", sanoi herra Strickland; "minulla ei ole siihen oikeutta.
Rukoilkaa Taivaasta armoa, sillä aikanne on lyhyt."
Sitten hän kääntyi poispäin, mutta kauan kuulimme vielä tämän turmeltuneen miehen valitukset ja voihkeet. Eivätkä ne loppuneet ennen auringon laskua, jolloin luullakseni paholainen tuli omaansa noutamaan.
YHDESTOISTA LUKU.
Zibalbay kertoo tehtävästään.
Päästyämme ylös temppeliin me aterioitsimme. Tietäessäni ettemme sinä iltana enään jatkaisi matkaa, sanoin minä:
"Noin pari kuukautta sitten lähetitte Te, Zibalbay, kasvinveljeni Molasin, saman miehen, joka meidät pelastaissaan kuoli tänään, viemään sanaa miehelle, joka intiaanien kesken on tunnettu Sydämen Haltijana. Sanansaattajamme kulki pitkät matkat, poikki merten ja maiden, kunnes hän löysi miehen ja kertoi hänelle asiansa."
"Kenelle hän sen kertoi?" kysyi Zibalbay.
"Minulle, sillä minä olen etsimänne mies ja olen toverini kanssa matkustanut tänne hakemaan Teitä, kärsien matkalla monta vaaraa ja vastusta."
"Todistakaa olevanne se mies." Ja hän kysyi minulta erinäisiä salakysymyksiä, joihin kaikkiin minä annoin vastauksen.
"Kyllä Teillä tieto on", sanoi hän vihdoin, "mutta jotakin vielä puuttuu; jos Te tosiaankin olette Sydämen Haltija, paljastakaa minulle sen salatieto."
"Enkä", minä vastasin, "Tehän haette minua enkä minä Teitä. Molasille, lähetillenne, näytitte erään tunnusmerkin; antakaa minunkin nähdä tuo merkki, niin silloin vasta minä paljastan sen salatiedon."
Hän silmäili epätietoisena ympärilleen ja sanoi: "Teitä olen tutkinut, ja tämä nainen on minun tyttäreni ja tietää kaiken; mutta miten on valkoisen miehen laita? Onko luvallista minun paljastaa Sydän hänen nähdessään?"
"Kyllä se on luvallista", minä vastasin, "sillä tämä valkoinen mies on ystäväni ja me olemme yhtä hamaan kuolemaan asti. Hänkin on vannoutunut veljesliittoomme ja oli jonkun aikaa Sydämen Herra ja Haltija, sillä luovutin tuon merkin hänelle, kun itse makasin kuoleman kielissä, ja hänelle kuuluvat kaikki oikeudet. Näin ollen ei meidän tarvitse mitään salata toisiltamme; hänen korvansa ovat minun korvani ja hänen suunsa minun suuni. Puhukaa meille niinkuin yhdelle miehelle, tai vaietkaa kummallekin, sillä hän luottaa minuun ja minä häneen."
"Onko asianlaita niin, valkoinen mies?" kysyi Zibalbay, tehden veljesliiton merkin.
"On kyllä", vastasi puhuteltu vastamerkillä.
"Sitten minä puhun", vastasi Zibalbay, "puhun Sydämen nimessä, ja voi sitä, joka kavaltaa kuulemansa salaisuudet. Tulehan tänne, tytär, ja anna minulle esine, jonka olet kätkenyt."
Maya vei käden päähänsä ja veti jotakin tuuhean tukkansa sisästä, ojentaen sen isälleen.
"Tätäkö Te tarkoitatte?" hän kysyi, pitäen taikaesinettä laskevan auringon valossa.
Katsoin, ja ihme! siinä oli juuri vastapuolisko sille esineelle, jonka olin perinyt esi-isiltäni, ja jota nyt kannoin kaulassani.
"Siltä se näyttää, ellei silmäni petä", vastasin. "Onko tämä se oikea, jota olette tullut niin kaukaa etsimään, Zibalbay?" ja minä vedin esiin Halkaistun Sydämen ijänikuisen tunnusmerkin.
Kumartuneena tutki hän ensin toista, sitten toista puoliskoa. Sitten löi hän yhteen kätensä ja sanoi, taivaalle katsoen:
"Sinulle kiitos, oi korkea Nimetön, isäini jumala, ettäs jalkani oikein ohjasit ja silmieni halun täytit. Niinkuin sinä alun ohjasit, ohjaa loppukin, sitä nöyrästi sinulta rukoilen."
Sitten hän kääntyi puoleeni ja jatkoi kuin haltioituneena:
"Nyt ovat yhtyneet Päivä ja Yö, ja kohta uusi aurinko nousee, kunniamme aurinko, sillä aamu jo sarastaa. Ottakaa Te omanne ja minä otan minun omani, sillä tässä ei ole oikea paikka yhdistää niitä, vaan kaukana täältä. Kuulkaa, veljet, kertomustani, joka on lyhyt, sillä jos Taivas niin tahtoo, näkevät silmänne sanani tosiksi siellä, missä kaikki selkenee, mutta ellei, unohtuu tuo pikku kertomus helposti. Ehkä olette, veljeni, kuulleet tarun muinaisesta löytämättömästä kaupungista, valkoisen voittajan häväisemän rotumme viimeisestä kodista ja jumalaisen Cucumatzin, jota myös kutsutaan Quetzoliksi, esi-isillemme antaman puhtaan uskon salaisesta pyhätöstä?"
"Olemme kuulleet siitä ja haluamme hartaasti nähdä sitä", minä vastasin.
"Niin ollen", jatkoi Zibalbay, "voimme me viedä teidät tuohon kaupunkiin, jonka päämies ja perinnöllinen ylipappi olen minä ja tämä ainut lapseni taas on naisperillinen. Ihmettelette ehkä, että me näin ollen olemme lähteneet yksin, vailla turvajoukkoa, kulkemaan kerjäläisten tavoin valkoisten miesten maassa. Kuulkaahan: Sydämen Kaupunki, niinkuin sitä kutsutaan, on kaikista kaupungeista kaunein ja vanhin, ja kerran, kaukaisessa menneisyydessä, hallitsi se näitä maita merestä mereen asti, sillä sen muurit rakensi toinen niistä veljeksistä, joiden kesken pyhä Cucumatz, valkoinen jumala, jätti hallituksen jaettavaksi, koska veljesten välille oli syntynyt riita ja he erosivat, tullen kumpikin oman heimonsa kanta-isäksi. Niin suuri oli sen valta noina varhaisina aikoina, että kaikki kaupungit, joiden rauniot ovat hautautuneena näihin metsiin, olivat sen alaisia, mutta vuosien vieriessä hyökkäisivät barbaarilaumat etumaisien kaupunkien kimppuun, niin että ne joutuivat eroon sen vallanalaisuudesta. Ei ainoakaan vihollinen ollut lähestynyt sitä, ja se pysyi maailman rikkaimpana ja mahtavimpana kaupunkina.
"Sydämen Kaupunki on rakennettu keskellä järveä olevalle saarelle, mutta monta tuhatta sen asukkaista eli mantereella, harjoittaen viljelystä ja kaivaen maasta kultaa ja jalokiviä. Niin se kukoisti ja sen alamaiset myös, kunnes kaksitoista sukupolvea sitten saapui sanoma kuninkaalle, että eräänä päivänä oli joukko valkoisia miehiä valloittanut meren läheiset maat, pannut asukkaat miekan alle ja anastanut kaiken omaisuuden heiltä. Sanoma kertoi myös, että nuo valkoiset miehet, kuultuaan Sydämen Kaupungista ja sen mittaamattomista kultarikkauksista, olivat päättäneet etsiä ja vallata senkin.
"Kun hallitseva päämies oli varma, että nämät jutut olivat tosia, neuvotteli hän viisaiden miestensä ja oraakkelin kanssa ja julisti määräyksen, että kaikki mantereella elävät asukkaat oli tuotava kaupungin muurien sisälle, jotteivät valkoiset miehet saisi ketään, joka heidät sinne opastaisi. Näin tehtiinkin ja monet vuodet etsiskelivät anastajat turhaan, kunnes he uskoivat varmasti, että tämä kertomus kultaa täynnä olevasta kaupungista oli vain tyhjää tarua. Sittemmin levisi ankara tauti Sydämen Kaupungin asukkaiden kesken, koska kaupunki oli tupaten väkeä täynnä — niin ankara tauti, että pian syntyi yltäkyllin tilaa kaupungissa olijoille. Taudin aika meni ohi, mutta miespolvien vaihtuessa kohtasi esi-isiämme uusi ja pahempi pulma. Kansan veri tuli vanhaksi, ja lapsia syntyi vain harvakseen. Mantereella ei löytynyt lainkaan rotumme uudistajia, sillä lakimme määrää — lakimme, jonka rikkominen rangaistaan kuolemalla — ettei ainoakaan mies tai nainen saa poistua alueeltamme, etsiäkseen itselleen puolisoa vieraasta rodusta.
"Näin on siis käynyt, että kansa on vähenemistään vähentynyt, sulaen kuin kesälumi vuorten huipuilta, kunnes sen luku lopulta on pienentynyt muutamaksi tuhanneksi, sensijaan kuin se menneinä päivinä nousi kymmeniin tuhansiin. Nyt olen minä, Zibalbay, hallinnut tätä maata nuoruudestani asti ja katkeruudekseni huomannut, että ennenkuin jälleen satakunta vuotta on unhoon mennyt on Maailman Sydämestä tullut vain autio paikka ja kuoleman kehto, vaikkakin nykyinen polvi siitä vähät välittää, sillä kansa ei huolehdi huomisesta, ja ylhäisten sydämet on vallannut riettaus ja heidän silmiänsä sokeus.
"Mutta esi-isiemme ajoilta on säilynyt meille ennustus, nimittäin, että siitä hetkestä asti kuin molemmat Sydämen puoliskot liitetään yhteen pyhän kaupungin pääalttarin ääressä, alkaa uusi kukoistusaika. Tätä ennustusta olen miettinyt kauvan ja usein kääntynyt rukouksin sen jumalan puoleen, jota palvelen ja jonka ylimmäinen pappi minä olen, Nimettömän jumalan, Taivaan Sydämen ja kaiken maan Herran puoleen, että hän valistaisi ja johtaisi minua löytämään hukassa olevan ja pelastamaan kansan katoamasta, niin kuin katoavat kuivana vuodenaikana kukat maasta sateen puutteessa, antamatta uutta itua. Muuanna yönä vastasikin rukouksiini ääni unessa, käskien minun kulkemaan pois Sydämen maasta pitkin vanhaa tietä, kohti merta, sillä sieltä, läheltä itärantaa, piti minun löytää kadonnut esine.
"Kutsuin sitten kokoon Sydämen Neuvoston ja ilmoitin sille ajatukseni, kertoen uneni ja aikoen seurata sen kehoitusta. Mutta he pilkkasivat minua, luullen minun tulleen hulluksi ja antoivat minulle luvan mennä jos haluaisin, sillä olinhan heidän hallitsijansa eikä heillä ollut valtaa kieltää minua, sallimatta kuitenkaan ainoankaan kansani miehen seurata minua yli vuorten, koska tämä muka oli vastoin vanhoja lakeja.
"Vastasin tyytyväni siihen ja haluavani lähteä yksin, koska minun kumminkin oli lähdettävä, jolla hetkellä tyttäreni kohosi istualtaan ja sanoi haluavansa lähteä minun mukaani, kuten hänellä oli oikeus, ja siihen heidän oli tyytyminen, vaikkakin yksi henkilö, veljeni poika, sitä ankarasti vastusti, hän kun kosiskeli tytärtäni. Eikö ollut niin, Maya?"
"Oli kyllä", hän vastasi hymähtäen.
"Lyhyesti puhuen", jatkoi Zibalbay, "koska olin ottanut itselleni tuon tehtävän ja koska tyttärenikin omasta alotteestaan tahtoi välttämättä lähteä mukaani, asetettiin Tikal, veljeni poika, hallitsemaan kaupunkia siksi kunnes minä palaisin takaisin. Sitten läksin kaupungista tyttärineni, monen säätyläisen ja rahvaanmiehen saattaessa meitä yli järven ja vielä päivän matkan vuoren solalle asti, missä he sanoivat kyyneleitä vuodattaen jäähyväiset, sillä he pitivät meitä yltiöpäinä ja olivat varmoja kuolemastamme.
"Kaksin me kapusimme yli vuorten ja niin myös kuljimme muinaisen tien merkkejä seuraten, läpi erämaiden ja metsäseutujen, kunnes vihdoin osuimme ja pysähdyimme tähän piilopaikkaan, sillä vaikka olimmekin vahingoittumatta, olivat vaarat, rasitukset ja nälkä uuvuttaneet meitä aika lailla; ennenkaikkea pelkäsimme astua valkoisen kansan pariin. Veljet, on turhaa kertoa sen enempää, sillä lopun tiedätte itse. Sama voima, joka pani minut lähtemään matkalleni, on kuljettanut minut läpi kaikkien vastusten, ja monen koettelemuksen ja kärsimyksen kautta vienyt minut voittoon, koska tänä iltana vielä olemme elossa löydettyämme sen, jota kauan olemme etsineet. Sellainen on tarinani, veli; jos haluatte, pyydän Teitä kertomaan omanne, ja selittämään mikä tarkoitus toi Teidät ja toverinne tänne oikealla hetkellä pelastamaan meidät tuon valkoisen paholaisen kynsistä, joka nyt makaa kuolleena porraskäytävällä."
Kerroin nyt Zibalbaylle ja hänen tyttärelleen elämäni tarinan, josta jo olen kirjoittanut, sekä suuren aikeeni elvyttää uudelleen Montezuman aikoina kukistunut keisarikunta.
"Tehän puhutte aivan minun sydänunelmiani", sanoi intiaanivanhus; "mutta sanokaahan, miten se olisi toteutettavissa?"
"Teidän avullanne", minä vastasin. "Miehiä on yltäkyllin, mutta pannakseni ne liikkeelle täyttyy olla rahoja, ja minusta tuntuu, että Teillä on niitä, joskin miehet puuttuvat. Siksi pyytäisin osaa teidän hyödyttömistä rikkauksistanne, jotta siten voisin nostaa sekä teidän kansanne että oman kansani."
"Käykää mukanani meidän kaupunkiimme, ja jos suinkin voin, olen täyttävä kaiken toivonne", hän vastasi. "Veli, meillä on samainen päämäärä, ja kohtalo on kuljettanut meidät kaukaa yhteen, jotta tukisimme toisiamme. Ennustus on täytetty, niinkuin olen unelmoinut; pian on halkaistu tunnusmerkki yhdistyvä Pääalttarin ääressä ja Taivaan tahto on tapahtuva. Oi! en ole turhaan elänyt ja rukoillut ja kärsinyt ihmisten pilkkaa, sillä uuden päivän koitto sarastaa jo taivaalla. Antakaahan tänne kätenne, vannoaksemme Sydämen nimessä valan, että me, sen haltijat, olisimme uskolliset toisillemme ja päämäärällemme, kunnes kuolema meidät korjaa.
"Vannottu siis. Tyttäreni, viehän minut levolle nyt, sillä olen lopen
uupunut, en ponnistuksista ja kärsimyksistä, vaan liiasta ilosta. Oi,
Taivaan Sydän, minä kiitän sinua!" ja painaen käden otsalleen lähti
Zibalbay tyttärensä Mayan seuraamana hoipertelemaan kammioonsa.
Hänen mentyään puhui herra Strickland minulle.
"Kaikki on tähän asti hyvin, Ignatio", hän sanoi, "mitä mielenkiintoisinta, mutta juuri tällä hetkellä, jos saan luvan Teille huomauttaa, on paljon kiireellisempiä toimenpiteitä kuin intiaanirodun nostaminen; nimittäin meidän oma turvallisuutemme. Huomenna viimeistään saapuu väkeä etsimään noita roistoja, ja jos he löytävät meidät täältä, on luultavaa että meidät surmataan murhaajina. Sanokaahan, mitä mielestänne on tehtävä?"
"Minun mielestäni on meidän heti aamun koittaessa lähdettävä ratsastamaan muuleilla tiehemme. Metsä on sankka, ja on vaikeata tavoittaa meitä sieltä; jos saamme rauhassa kulkea edes pari päivää, pääsemme pakoon valkoisten miesten kynsistä. Sanokaahan minulle, armollinen neiti", sanoin kammiosta palaavan Mayan puoleen kääntyen, "tunnetteko tarkkaan tien?"
"Tunnen kyllä", hän vastasi, "mutta, herrat, ennenkuin teette päätöksenne, on syytä minun kertoa teille jotakin, jott'ette pääse sanomaan että olisimme teiltä jotain peittäneet — olettehan te pelastaneet meidät kuolemasta ja häpeästä. Olette kuulleet isäni sanat, ja ne ovat totta jok'ainoa sana, mutta niissä ei vielä ole koko totuus. Hän hallitsee, kuten hän jo kertoikin, tuota kaupunkia, mutta ylhäisö on häneen kyllästynyt, sillä hänen kohtelunsa on silloin tällöin ankaraa; sitä paitsi pitävät he häntä pöhkönä. Tämän takia päästivät he hänet lähtemäänkin etsimään ennustuksien täyttymistä, mihin siellä kukaan ei usko, sillä kaikki olivat vakuutettuja hänen tuhostaan keskellä erämaita eivätkä luulleet hänen milloinkaan enään palaavan vaivaamaan heitä."
"No, miksi he sitten päästivät Teidät, joka olette naisperillinen, seuraamaan häntä?"
"Koska minä itse niin tahdoin. Rakastan isääni, ja jos hän olikin tuomittu kuolemaan päähänpistonsa takia, tahdoin minä kuolla hänen kanssaan. Jos teitä haluttaa vielä kuulla oikea totuus, vihaan minä tuota syntymäkaupunkiani ja sitä miestä, joka on päätetty naittaa minulle, ja halusin lähteä pakoon häntä, vaikka vain pieneksi aikaa."
"Ja vihaako tuo mieskin Teitä, armollinen neiti?"
"Ei", hän vastasi, kääntäen sivuun päänsä; "mutta vaikka hän rakastaakin minua, luulen hänen sittenkin rakastavan valtaa enemmän. Jos olisin jäänyt sinne, olisi isäni täytynyt päästää minut, vaikka olenkin nainen, sijastansa hallitsemaan, ja serkkuni Tikal olisi ollut silloin toinen eikä ensimäinen järjestyksessä; siksi hän suostui minun lähtööni, ainakin minä luulin niin. Herrat, luulen että teidän on seurattava meitä Sydämen Kaupunkiin, jos vain onnistumme hengissä sinne pääsemään, ja minä puolestani olen siihenkin tyytyväinen, vaikka mieluusti kyllä lähtisinkin kulkemaan jotain muuta seutua kohti. Mutta kuulinhan vastikään teidän tehneen liiton isäni kanssa, että hän antaisi Teille tarvitsemanne rahat suuria tuumianne varten, nostaaksenne intiaanijoukot valkoisten miesten herroiksi sekä Sydämen kaupungin siihen asemaan ja kukoistukseen, jonka se on menettänyt, mikä kaikki ennustuksen mukaan tapahtuu muka sitten kun halkaistun tunnusmerkin molemmat puoliskot määrätyssä paikassa liitetään yhteen."
"Ettekö sitten usko tuoton ennustukseen?" kysyi nopeasti herra
Strickland.
"En sitä ole sanonut", vastasi puhuteltu "Onhan epäilemättä omituista, että isäni juuri unikuvaa seuraamalla olisi löytänyt sen, mitä hän niin kiihkeästi ajatteli, tuon merkin, joka on kumppanimme kaulassa. Siitä huolimatta sanon, etten suuresti usko pappeihin, näkyihin ja jumaliin, sillä niiden kanssa on tekemisissä yhtämittaa" — ja hän vilkaisi temppelin seiniin, missä oli lukematon määrä menneiden polvien palvomia paholaisia, jatkaen sitten, "vaikkakin huomaan teidän, mikäli olen oikein ymmärtänyt, noudattavan meille tuiki tuntematonta uskontoa."
"Me seuraamme oikeata uskoa", minä vastasin; "kaikki muu on väärää."
"Saattaa olla", hän sanoi, "mutta en tiedä, miltä tämä väite kuulostaa Taivaan Sydämen palvelijain korvissa. Tulkaa, jos haluatte, mutta kuulkaa varoitus; minun kansani on kateellista, ja muukalaisen nimikin jo kauhistaa heitä. Menneiden sukupolvien aikana on yksi ja toinen osunut Sydämen kaupunkiin, ja niistä ei ole, paria henkilöä lukuunottamatta, päässyt pois ainoakaan elävänä. He eivät halua uusia asioita, heillä ei ole juuri nimeksikään tietoa maailman kulusta ulkopuolella omaa piiriä, eivätkä he sitä haluakaan; he tahtovat elää esi-isiensä lailla, välittämättä siitä mitä tuleva päivä tuo mukanaan, ja minä luulen käyvän hyvin pahasti sille, joka uskaltaa tulla tyrkyttämään heille uutta uskoa ja uusia opinkappaleita ja anastamaan valtaa heiltä ja herättämään heitä uneliaisuudestaan. Niin, herrat, valitkaa, tahdotteko seurata meitä matkallemme vetten Kaupunkiin vai lähteä kulkemaan takaisin merta kohti ja unohtaa sattumalta kuulemanne jutun kuljeksivasta tohtorista, jonka epäonni oli tehnyt pöhköpääksi, sekä hänen mukanaan seuranneesta intiaanitytöstä."
Kuuntelin Mayan totisia ja ponnella lausuttuja sanoja ja ymmärsin niiden merkitsevän paljon; ne merkitsivät sitä, että Sydämen kaupunkiin lähtiessämme olimme menossa kuolemaamme kohti.
"Armollinen neiti", minä sanoin, "kuolema voi minut hyvinkin kohdata siellä, mutta olen sitä viime aikoina tuijottanut silmiin liian usein, välittääkseni nyt sitä väistää. Kuolemahan vaanii joka puolella, armollinen neiti, ja jos ihminen pysähtyisi odottamaan sen ohimenoa, tulisi täällä maailmassa hyvin vähän valmiiksi. Minulla on oma elämäntehtäväni, ja minusta tuntuu että se odottaa minua Salaisessa kaupungissa, siksi minä yritän sinne, jos voimani sallivat ja kohtaloni niin määrää. Tulkoon mitä tahansa, minä lähden isänne kanssa kohti Sydämen kaupunkia. Tämän herran laita on aivan toinen. Aikoja sitten sanoin hänelle jo, ettei tämä ole mikään huvimatka hänelle, ja samaa sanon nytkin. Hän on kuullut Teidän sananne ja jos hän uskoo niitä ja minunkin sanojani, ottaa hän meiltä jäähyväiset huomenna ja lähtee omia teitään ja me omiamme."
Tyttö kuunteli ja sanoi, hänen puoleensa kääntyen: "Siinä kuulette. Mitä sanotte, valkoinen mies?" ja minusta tuntui, kun häntä tarkastin, että hän odotti huolestuneena vastausta.
"Kyllä, armollinen neiti, minä kuulen", hän vastasi nauraen, "ja epäilemättä on tuo kaikki totta, ja minun luuni jäävät teidän maanmiestenne keskeen. No, olkoon niin, minä olen päättänyt lähteä, en nostamaan intiaaniheimoja enkä muita heimoja, vaan katsomaan tuota kaupunkia; ja lähteä minä tahdon, sillä en halua muuttaa mieltäni, koskei mikään muu asia minua sido. Sen lisäksi tuntuu kaiken sen jälkeen, mitä täällä tänään on tapahtunut, olevan suurempi vaara jäädä tänne kuin kiiruhtaa edelleen."
"Iloitsen lähdöstänne, koska se on vapaaehtoinen", sanoi Maya hymyillen. "Olkoon pelkomme aiheeton ja sekä Teidän että meidän matka lupaava. Mutta levätkäämme nyt, sillä olette varmastikin upiuuvuksissa kuten minäkin, ja meidän pitäisi olla taas virkeitä aamun koittaessa."
Seuraavana aamuna, ensi sarastuksen syttyessä me läksimme matkaamme, ratsastaen kolmella löytämällämme muulilla ja taluttaen neljättä, ruoka- ja juomavaroilla varustettua eläintä. Olimme iloisia, kun raunioitunut temppeli vihdoin jäi taaksemme, mutta minun oli kuitenkin raskasta jättää sitä, sillä jonkun pudonneen kivilohkareen alle sinne jäivät uinumaan ystäväni ja kasvinveljeni Molasin maalliset jäännökset, hänen, joka urheudellaan ja neuvokkuudellaan, oman henkensä uhraamalla oli pelastanut meidän henkemme.
Tarkoituksemme oli välttää kyläpaikkoja, missä ihmiset olisivat voineet nähdä meidät, ja pysyä metsän kätkössä, sillä pelkäsimme itseämme vainottavan ja vietävän tuomio-istuimen eteen vastaamaan Don Pedron ja hänen kumppaniensa kuolemasta. Tämän me voimmekin tehdä, sillä koska meillä oli pyssyt ampumatarpeineen, voimme ampua lintuja joka päivä ruuaksemme. Matkaten näin muulin selässä palasivat voimamme pian, jopa Zibalbay-vanhuksenkin, joka eniten oli kärsinyt väsymyksestä sekä meksikolaisten kamalasta kohtelusta.
Ei kestänyt täyttä viikkoakaan, kun olimme kulkeneet halki Yucatanin asumattomien alueiden ja olimme valkoisten miesten saavuttamattomissa, samoten läpi metsäseudun sen takana kulkevaa vuorijonoa kohti. Tien löytäminen tässä sankassa ja loppumattomassa metsässä tuntui mahdottomalta; niin olisi varmasti ollutkin laita, elleivät sekä Zibalbay että hänen tyttärensä olisi muistaneet tietä tulomatkaltaan ja ellei heillä olisi ollut mukanaan vanhaa karttaa. Tähän karttaan oli merkitty kaikki kulkutiet, jotka intiaanivallan aikana olivat kulkeneet ristiin rastiin maata. Suurin näistä teistä kulki Sydämen kaupungin järven rantoja reunustavain vuorten luota suoraan yli vuorijonojen Palenquen kaupungin raunioille ja sieltä rannikolle. Tämä polku, tahi oikeammin maantie, oli toisin paikoin kasvanut täydelleen umpeen puita, toisin paikoin painuen soihin ja rämeihin tahi luikertaen hiekkaisiin erämaihin. Joskus tuntui parin päivän ajan, ettei siitä koskaan ollut kulkenutkaan tietä, mutta seuraten tarkkaan kartan merkkejä ja ottaen viittoja määrätyistä kaupunkiraunioista, löysimme sen kuitenkin aina uudelleen.
Noiden vanhojen kaupunkien ja temppelien luku oli huimaava, ja herra Stricklandia ihmetytti suunnattomasti nähdä niitä, mikä ei olekaan kummallista, sillä hänhän oli ensimäinen valkoinen mies, joka ne näki. Ratsastaessamme tahtoi hän silloin tällöin keskustella kaikesta koettaen sanoilla piirtää kuvaa tästä maasta, joka nyt oli autiota tasankoa tai piikkistä pensaistoa, jotenka täytyy ajatella vähintäin viisisataa vuotta kuluneen siitä ajasta, jolloin täällä kukoistivat kaupungit ja kylät, palatsit ja temppelit kymmenintuhansin asukkain, vihreiden viljavainioiden aaltoillessa joka puolella. Mitä tarinoita uinuikaan noissa ruohokentissä ja mitä näytelmiä mahtoikaan tapahtua noissa valtaisissa pyramiideissa, joiden ohi kuljimme harva se päivä, ennenkuin voittajan miekka tai turmeluksen viima tai kumpikin hävitti, tämän maan! Tuo kuva olisi ollut näkemisen arvoinen; ja sydämemme pamppaili ajatellessamme, että jos kaikki kävisi hyvin, me näkisimme tuon kuvan; että silmämme näkisivät suurimman näistä kaupungeista, joka muutamia sukupolvia sitten kukoisti vielä, mutta nyt oli jo rappiolla, tämän muinaisen ja salaperäisen sivistyksen oikean keskuksen, joka teki kuolemaansa, mutta yhä vielä eli.
Minua innostivat eteenpäin muut toiveet, mutta tämä halu, kuten luulen, piti pystyssä herra Stricklandia matkamme monissa vaivoissa ja vaaroissa. Se halu innosti häntä raivaamaan puukoin polkua läpi pensaikon, ponnistamaan tunnin toisen jälkeen polttavassa auringonpaahteessa, kestämään öisin lopen väsyneenä hyönteisten puremia, unta saamatta. Tämä ajatus mielessään hän ei väsynyt kyselemään vaiteliaalta Zibalbaylta kulloinkin kulkemamme tienoon menneisyyttä, tai kuuntelemaan Maya neidin kuvauksia Sydämen Kaupungista, kunnes tyttökin väsyi ja pyysi sensijaan häntä kertomaan merentakaisesta syntymämaastaan, sen taukoamattomasta elämästä ja sivistys-ihmeistä. Niin kummalliselta kuin se ehkä tuntuukin, huomasin minä, katseltuani heitä kumpaakin päivästä toiseen, tytön olevan sielultaan uudenaikaisemman, niin tuntuvasti, että kuunnellessani hänen puheitaan olisin voinut luulla Mayaa Uuden Maailman lapseksi, jossa asui nykyisen ajan henki, ja herra Stricklandia sen sijaan vuosien painosta riutuvan, kaukaisen rodun jäseneksi.
"En ymmärrä Teitä", sanoi Maya hänelle; "miksi Te niin pidätte historioista, raunioista, jo kauan sitten kuolleen kansan taruista? Minä vihaan niitä. Kerran elivät he ja olivat epäilemättä hyviä aikanaan ja paikallaan, mutta nyt ne ovat menneet unhoon, ja nyt me elämme, elämme, elämme!" ja hän levitti kätensä ikäänkuin olisi tahtonut koota syliinsä auringon säteet.
"Kerron Teille", hän jatkoi, "että tuo minun kotini, jonka merkillisyyksistä Te olette niin innostunut, on vain suuri hautuumaa, ja ne, jotka siellä asuvat, vaeltavat aaveiden lailla edes takaisin, pohtien tuhansia vuosia sitten tehtyjä ja tekemättä jätettyjä asioita. Heidän esi-isänsä nimittäin ovat kaiken tehneet, eivätkä he, sillä he eivät tee muuta kuin juonittelevat keskenään, syövät, juovat, nukkuvat, mumisevat rukouksiaan jumalalle, johon he kuitenkaan eivät usko. Ymmärsikö isäni kumminkaan sitä, tuhlatessaan aikaansa ja voimiansa Sydämen kansan elvyttämissuunnitelmissa, tuon kansan, joka pitää häntä hulluna, koska hän viitsii nähdä niin paljon vaivaa. Eivät he ole pelastettavissa. Jos toisin olisi laita, luulisitteko heidän tyytyneen istumaan hiljaa nämät sadat vuodet, tietämättä mitään ulkona olevasta suuresta maailmasta, nähdäkseen päivä päivältä lukunsa vähenevän, kunnes elämä vain tuikuttaa hiukan kuin valo sammuvassa lampussa? Niin on, joskin pienemmässä mitassa, niiden intiaanien laita, joita Don Ignatio yrittää nostaa espanjalaisten ankaran ikeen alta. Herrat, minä luulen rotumme eläneen aikansa. Meissä ei ole enään elinvoimaa, me olemme valmista viljaa kuolon viikatteen kulkea nimittäin useimmat meistä. Siksi, jos olisin itse määrääjäni, minä vielä nuori ollessani kääntäisin selkäni tuolle Teidän haluamallenne kaupungille, ottaen mukaani siellä tarvitsemattoman omaisuuden, jolla muissa maissa, luullakseni, saisin paljon aikaan, ja eläisin sellaisen kansan keskuudessa, jolla on sekä nykyisyys että tulevaisuus niin hyvin kuin menneisyyskin."
Silloin nauratti herra Stricklandia ja hän tahtoi väittää, että menneisyys on tärkeämpi kuin nykyisyys, että on parempi olla kuollut kuin elävä ja paljon muita hullutuksia; ja minä olin vähällä suuttua sekä moittia Mayaa hänen minua ärsyttävistä sanoistaan, jolloin hän haukotteli ja tahtoi keskustella jostain muusta, koska minun puheeni väsyttivät häntä. Zibalbay vaan ei puuttunut puheeseen, sillä hänen ajatuksensa askarteli muissa asioissa; liekö hän edes kuullutkaan puhettamme, mitä minä epäilen.
Mutta huolimatta kevyistä puheistaan ja välinpitämättömyydestään, tahtoi korkea neiti Maya kaiken aikaa oppia — jopa minultakin, jos ei herra Strickland ollut saapuvilla —, sillä hän tahtoi kysellä kaikkea, eikä unhoittaa mitään, mitä oli kuullut. Päivät pitkät selitteli englantilainen hänelle maailman kansojen historiaa, heidän hallitus- ja uskontomuotojaan, tapojaan, laitoksiaan ja asukkaiden ulkomuotoa. Eikä tyttö väsynyt kuuntelemaan.
Matkallamme sattui englantilaiselle eräs seikkailu, joka oli vähällä eroittaa heidät ainiaaksi ja osoitti minulle, vaikk'enkaan siedä sitä sukupuolta yleensä, että tämän naisen, mitä vikoja hänellä lieneekin, sydän ainakin oli uskollinen ja uljas.
KAHDESTOISTA LUKU.
Maya laskeutuu luolaan.
Eräänä iltana — kun olimme jättäneet taaksemme metsäseudun ja ponnistellen kiipeilimme vuoristoa, kunnes pääsimme sen takaiselle, rannattomalta näyttävälle erämaalle — asetuimme leiriin kivisen kukkulan juurella kasvavaan aloepensaikkoon. Tämä kukkula oli Zibalbayn kartassa merkitty luola-nimisen maanalaisen säiliön asemapaikaksi, mistä muinaisina aikoina, paikan ollessa asumaton, intiaanit ammensivat vettä kuivana vuodenaikana. Että tämä mainittu luola oli olemassa, kävi ilmi siitä tosiasiasta, että selvästi näkyvissä oleva muinainen tie kulki suuren kaupungin raunioiden halki, jonka väestö varmasti oli sitä käyttänyt; mutta kun Zibalbay ja hänen tyttärensä tulomatkallaan nukkuivat tällä paikalla, ei heidän tarvinnut käydä sitä etsimään, koska he löysivät kallionkolosta lätäkön sadevettä. Nyt ei taas ollut viikkokausiin satanut, ja kaiken lisäksi olimme juoneet miltei tyystin nahkaleileissämme olevan veden, joten päätimme etsiä luolaa, täyttääksemme leilimme ja juottaaksemme janoisia muulejamme.
Niin ollen aloimme tutkia kalliota ja löysimmekin risujen tukkeaman ja piikkipensaisiin puolittain piiloutuneen kivisen holvin, minkä me kaikista merkeistä sekä asemastaan päätimme luolan sisäänkäytäväksi. Sytytimme kuivista aloerungoista — joita löytyi vaikka kuinka paljon — tehdyt soihdut, ja minä tunkeuduin etumaisena aukon läpi, joutuakseni luolaan, missä puuskutti tuima ja eriskummallinen tuuli, miltei sammuttaen soihtumme.
Kulkien tätä luolaa pitkin saavuimme sen päässä olevan kuopan luo, joka nähtävästi vei vesilähteille. Tämä tietämättömän syvyinen kuoppa oli miltei, joskaan ei aivan yhtä sileä ja pystysuora kuin ihmiskätten työ, mutta kummallisin seikka siinä oli kamala porrastie, jota edesmenneet olivat käyttäneet vettä ammentaessaan. Kuopan laitaan oli nimittäin hakattu kaksi riviä kahdeksan tai kymmenen tuuman syvyisiä pykäliä. Näitä pykäliä ylös ja alas olivat vedenammentajat kulkeneet sukupolvia sitten, sillä ne olivat hyvin kuluneet, ja ihmisjalkojen polkema uurto kulki näiden kamalien portaiden päästä päähän. Löydettyään maasta kivenmukulan, pudotti herra Strickland sen yli kuopan partaan, ja kului joku sekunti, ennenkuin ääni ilmoitti sen ehtineen pohjaan asti.
"Mikä kaamea paikka!" hän sanoi. "Luulen kernaammin voivani kuolla janoon kuin laskeutua tuonne."
"Niin kumminkin ovat ihmiset muinoin tehneet", vastasi Maya, "sillä katsokaahan, tästä ovat he astuneet yli reunan."
"Ehkä heillä oli köysi turvana, armollinen neiti", säestin minäkin. "Kun minä olin nuori mies, laskeuduin minä yhtä jyrkkiin kaivoksiin vain puunrungoista tehtyjen yksinkertaisten tikapuiden avulla, joissa pykälät olivat samalla lailla ja jotka kulkivat kaivosaukon laidasta laitaan. Nyt se yritys maksaisi minulle hengen, sillä sellaiset korkeudet huimaavat minua."
"Tulkaa pois", sanoi Zibalbay; "ei kukaan meistä voi kuitenkaan hengissä mennä sinne. Muulien täytyy jäädä janoon; noin viiden tunnin matkan päässä on lammikko, mistä ne saavat juodakseen huomenna."
Sitten me läksimme tästä tuulenpuuskaisesta luolasta. Olimme iloisia päästessämme pois sieltä, sillä paikka oli saastaisen näköinen ja, viimasta huolimatta, näännyttävän kuuma.
Zibalbay astui leiripaikallemme, mutta me jäimme nyhtämään ruohoa muuleille. Pian väsyivät muut tähänkin hommaan ja joutuivat keskusteluun auringonlaskua katsellessaan, joka näillä laajoilla tasangoilla oli verrattoman ihana. Kuulin silloin Maya-neidin sanovan:
"Poimikaahan minulle tuo kukka rinnassani kannettavaksi", ja hän osoitti kivien keskellä kasvavaa lumivalkeata kaktuksen kukkaa.
Herra Strickland kapusi sitä kohti ja oli juuri poimimaisillaan kukan, kun kuulin hänen äkkiä huudahtavan ja näin hänen peräytyvän.
"Mikä nyt?" sanoin, "oletteko loukannut itsenne tai haavoittanut kätenne?" Hän ei vastannut, mutta silmänsä olivat selko seljällään kauhusta, hänen osoittaessaan jotakin harmaata, kivien välissä kiemurtelevaa. Ja minä näin silloin veritipan hänen ranteessaan. Maya näki sen niinikään.
"Käärme on purrut Teitä!" hän huusi tuskan äänellä. Ennenkuin aavistinkaan hänen aikomustaan, oli hän juossut englantilaisen luo, tarttunut molemmin käsin hänen käteensä ja painanut huulensa haavaan.
Englantilainen yritti tempoa kättänsä pois, mutta tyttö oli siihen takertunut voimalla. Pyytäen minua tuomaan palikkaa hän repäisi viitastaan palasen ja kiersi sen lujasti ranteen ympärille, pistoksen yläpuolelle. Siinä samassa olin minäkin lennättänyt palikan ja pistänyt sen palttinasilmukkaan, kiertääkseni siksi kunnes käsi painui puristuksesta siniseksi.
"Mikä käärme se oli?" kysyin.
"Kuolettava harmaa laji", hän vastasi, lisäten: "Älkää olko noin pelästynyt, Maya — tiedän parannuskeinon. Lähtekäämme leirillemme pian!"
Parissa minuutissa olimme siellä, ja englantilainen oli siepannut terävän veitsen ja ruutisarven.
"No, ystävä", hän sanoi, ojentaen veitsen minulle, "leikatkaa syvä haava, sillä siitä riippuu elämäni tai kuolemani, eikä tällä kohtaa ole mitään valtasuonta."
Nähtyään mitä oli tapahtunut, piti Zibalbay hänen kättänsä, ja minä viilsin kahdesti. Hän ei lainkaan arastellut, mutta Maya huudahti kummallakin viilloksella. Annettuamme veren juosta tyystin kuiviin, me kaadoimme ruutia haavaan ja sytytimme sen. Se pussahti, jättäen jälkeensä valkean savun ja polttaen altaan lihan mustaksi.
"Nyt emme voi, koska meillä ei ole yhtään viinaa, tehdä muuta kuin odottaa", sanoi englantilainen, väkinäisesti hymyillen.
Zibalbay otti pussistaan hivenen cuca-valmistetta.
"Syökää tämä", hän sanoi; "se on parempaa kuin konsanaan tulivesi."
Englantilainen otti tarjotun palleron ja alkoi pureksia sitä, kunnes hänen oli mahdotonta niellä enään. Halvaus näytti alkaneen hänessä; hänen kurkkunsa supistui, silmäluomet painuivat kiinni kuin vastustamattoman unen pakosta. Koska lääkityksemme nähtävästi ei tehonnut, pidimme kiinni hänen käsistään ja kävelytimme häntä edes takaisin, rohkaisten ja kehoittaen häntä taistelemaan urheasti kuolemaa vastaan.
"Yritän parhaani", hän vastasi voimattomasti. Sitten hän yhä heikkeni, kunnes vihdoin vaipui maahan ja sulki silmänsä.
Minut valtasi pelko ja kauhu, koska luulin hänen sillä hetkellä kuolevan, sekä epätoivo, kun en voinut häntä pelastaa. Tunnustaakseni rehellisesti, olin kateellinen myös Maya-neidille, ja kateuteni puhkesi ilmi katkerin ja harkitsemattomin sanoin.
"Tämä on Teidän syynne", minä sanoin.
"Te olette julma", hän vastasi, "ja Te puhutte näin siksi että vihaatte minua."
"Ehkä olen julma, armollinen neiti. Etteköhän Te olisi julma, jos näkisitte rakastamanne ystävän kuolevan jonkun naisen päähänpiston takia?"
"Tekö ainoa osaatte rakastaa?" hän kuiskasi.
"Ellemme voi häntä herättää, kuolee hän, tuo valkoinen mies", sanoi
Zibalbay.
"Oi, herätkää!" huusi Maya epätoivoisesti, koskettaen huulillaan englantilaisen korvaa. "He sanovat, että minä olen Teidät tappanut! Herätkää, herätkää!"
Englantilainen näytti kuulevan häntä, sillä vaikka hänen silmänsä yhä pysyivät kiinni, hymyili hän hiukan ja kuiskasi: "Koetan."
Meidän avullamme kohosi hän seisaalle ja alkoi taasen kävellä, vaikkakin juopuneen tavoin. Kolmasti kulki hän hoiperrellen tallaamaamme polkua edestakaisin. Siinä samassa hän horjahti, ja painaen kätemme hänen rintaansa vastaan saatoimme tuntea hänen sydämensä lyöntien heikkenevän kerta kerralta, kunnes ne lopulta näyttivät kokonaan lakkaavan. Mutta äkkiä, kun olimme jo heittäneet kaiken toivon, löi se taasen voimallisesti, ja jokaisesta hänen tähän asti kuivan ihonsa huokosesta vuosi virtanaan hikipisaroita.
"Luulen valkoisen miehen virkoavan taas. Hän on voittanut myrkyn", sanoi rauhallisesti Zibalbay, ja kuultuani hänen sanansa kohotin minä Jumalalle sydämeni kiitokset.
Sitten veimme hänet riippumattoon, latoen vaippoja ja vaatteita hänen peitokseen, kunnes hiostus vihdoin lakkasi ruumiin nesteiden haihduttua ja vietyä myrkyn mukanaan.
Tunnin verran, ehkäpä enemmänkin, hän nukkui, mutta heräsi taas ja pyysi hiljaisin äänin vettä. Me läsnäolevat katsoimme toisiimme neuvottomina, sillä meillä ei ollut antaa pisaraakaan, ja se meidän täytyi ilmoittaa hänelle. Hän valitti, vaikeni sitten hetkeksi ja sanoi:
"Olisi ollut paljon parempi antaa minun kuolla myrkkyyn, sillä en voi kestää tätä janon tuskaa."
"Emmekö voisi yrittää luolasta?" hätäili Maya.
"Se on mahdotonta", vastasi hänen isänsä. "Me kuolisimme kaikki."
"Niin, niin", toisti englantilainen, "se on mahdotonta. On parempi yhden kuolla neljän asemesta."
"Isä", sanoi Maya, "Teidän täytyy ottaa parhain muuli ja ratsastaa sillä lammikolle, minne yritämme huomiseksi. Kuu paistaa, ja hyvässä tapauksessa ehditte takaisin kahdeksassa tai yhdeksässä tunnissa."
"Se on tarpeetonta", mutisi englantilainen. "En mitenkään voi elää niin kauan juomatta, sillä kurkkuni on kuuma kuin kekäle."
Zibalbay kohautti olkapäitään, sillä hänkin piti sitä turhana, mutta tytär kääntyi päättäväisenä hänen puoleensa ja sanoi:
"Menettekö Te, vai lähdenkö minä?"
Zibalbay lähti mutisten partaansa, ja kohta me kuulimme muulin kavionkapseen erämaan kamaraa vastaan.
"Älkää peljätkö", sanoin minä englantilaiselle, "myrkky vain on kuivannut ruumiinne, eikä jano Teitä tapa niin pian. Kohta menee ehkä pahin tuska ohitse. Olisipa meillä lääkettä mukanamme, että voisimme nukuttaa Teidät!"
Hän viipyi hetkisen aikaa rauhallisena, vastaamatta mitään, mutta hänen kättensä ja kasvojensa vapinasta me päätimme hänen kovasti kärsivän.
"Maya", sanoi hän vihdoin, "voisitteko löytää viileätä kiveä suuhuni?"
Maya etsi ja löysikin piikiven, jota englantilainen imeskeli, mutta hetken kuluttua kivi putosi hänen huuliltaan yhtä kuivana kuin se oli alkuaan ollut. Siinä samassa meni hänen älynsä sekaisin ja hän alkoi solkata sekaisin kaikkia kieliä.
"Pirujako te olette", hän kysyi, "näännyttäissänne minut janoon? Mitä te siinä seisotte minua pilkkaamassa? Oi! Antakaa vettä minulle ja armahtakaa minua!"
Hetken me jaksoimme kestää sitä, vaikka tuskamme ehkä olivatkin suuremmat kuin hänen, — sitten Maya nousi katsomaan hänen kasvojansa. Ne olivat kuin raskaan taudin painamat, hänen sinisten silmiensä alla oli paksut, mustat renkaat ja veri tihkui hänen huuliltaan.
"En jaksa kestää enään", sanoi Maya ääni käheänä; "hoitakaa Te ystäväänne, Don Ignatio."
"Olette oikeassa", minä vastasin; "tässä ei ole naisen sopivin paikka.
Menkäähän maata, niin minä herätän Teidät tarvittaissa!"
Hän katsahti minuun tarkkaavasti, mutta lähti vastausta sanomatta ja istuutui pensaan taakse, noin kolmenkymmenen askeleen päähän. Täällä hän nähtävästi alkoi miettiä — sillä hän kertoi minulle jäljestäpäin kaiken, ja minä enimmäkseni vain toistan tässä hänen sanojaan. — Hän oli vakuutettu, ettei englantilainen eläisi ilman vettä aamuun asti, ja oli mahdotonta hänen isänsä ennättää takaisin ennen aamunkoittoa. Englantilainen oli kuolemaisillaan ja hänestä tuntui kuin hänenkin henkensä vähenisi samassa mitassa, sillä nyt hän tunsi rakastavansa tuota miestä. Ellei voisi tehdä jotakin, olisi englantilainen pian kuoleman oma, ja silloin murtuisi hänenkin sydämensä. Yksi ainoa asia voisi pelastaa heidät kummatkin — vesi. Tuossa kallionkolossa, vain muutaman askeleen päässä, olisi sitä yltäkyllin, mutta kuka uskaltaa mennä sitä sieltä hakemaan? Täytyyhän luolaan laskeutuminen olla mahdollista, koska muinoinkin on siellä käyty, ja miksi ei hän uskaltaisi sitä? Hänhän oli nuori ja tarmokas ja jo lapsuudestaan asti tottunut kiipeilemään vaarallisissa paikoissa, Sydämen Kaupungin valleilla ja pyramiideilla, eikä häntä ollut milloinkaan mikään hirvittänyt. Miksi hirvittäisi häntä sitten nyt, kun hänen rakastamansa miehen henki oli kysymyksessä? Mitä väliä sillä, vaikka hän suistuisikin alas, sillä jos englantilainen kuolisi, haluaisi hänkin kuolla?
Niin, hän tahtoi yrittää.
Kun Maya kerran oli tehnyt päätöksensä, tahtoi hän käydä toimeen viivyttelemättä. Minä seisoin riippumaton ääressä, rukoillen taivasta säästämään ystäväni hengen, ystäväni, joka virui siinä käsiään vääntäen ja tuskissaan voihkien, kun Maya hypähti ylös ja katsahti häneen.
"Luulette rakastavanne häntä", sanoi hän minulle yht'äkkiä, "mutta sanon Teille, ettette tunne rakkautta. Jos minä elän, minä, jota Te halveksitte, opetan minä sen Teille, Don Ignatio."
En välittänyt hänen sanoistaan, koska pidin niitä tyhjänpäiväisinä.
Huomaamatta livahti Maya muulien kytkytpaikalle, otti piitä, terästä ja taulaa sekä köyttä ynnä pienen vesileilin varjoisesta paikasta, mitkä kaikki hän sälytti hartioilleen. Siinä samassa oli hän juossut peuran nopeudella yli kentän. Saavuttuaan luolan suulle, pysähtyi hän ottamaan aloevarren polulta ja katsomaan yöllistä ihanaa maisemaa, jonka uudelleen näkemisestä hän ei ollut laisinkaan varma. Sitten sytytti hän soihdun ja ryömi sisään ahtaasta aukosta. Paikka oli ollut kaamea meidän kaikkien siellä illalla yhdessä ollessa. Häntä se nyt, keskellä yötä ja yksin ollessaan, kauhistutti. Tuulen viimat ulvahtelivat ontoissa holveissa, puuskuttaen maanonkaloista, ja kaiken aikaa kuului kuin melskaavia ihmisääniä. Mayaa värisytti, sillä hänestä tuntui, että ammoin kuolleitten henget pitivät tässä maaluolassa ikuista meluansa. Mutta hän pakoitti itsensä kiiruhtamaan edelleen, kauhuista välittämättä, kunnes seisoi vesikuopan reunalla.
Tässä hän pysähtyi, riisuakseen vaatteitaan vähemmäksi, jotta ne olisivat niin vähän kuin suinkin vastuksina hänen kiivetessään portaita, sekä kiersi tukkansa sykkyrälle. Sitten hän sitoi köyden vyötäisilleen sekä vesileilin, johon hän kiinnitti tulukset, harteilleen. Sytytettyään kaksi pisintä soihtua hän kiinnitti ne vinosti kallionkoloon, niin että niiden liekki valaisi kuopan suun, minne hän heitti ensin kimpun sytyttämättömiä varsia ja viimein yhden sytytetyn. Tämä soihtu ei sammunut, mitä hän puolittain oli odottanut, sillä katsottuaan alas kaivoon hän näki valokipinän välähtävän puolentoistasadan jalan päässä alhaalla, ehkäpä syvemmälläkin.
Nyt oli siis kaikki kunnossa ja kavuttava oli vain alas vettä ammentamaan. Hetken Maya epäröi, katsellen tulikipinöitä, jotka välähtelivät syvällä alhaalla, ja iskivät ahtaissa komeroissa sileään kallioseinään. Tuntien lannistuvansa kauhusta, jos hän kauvemmin siinä seisoisi, hän polvistui alas ja, pidellen käsin kiinni kalliosta, asetti jalkansa ensimäiseen löytämäänsä koloon. Seisoen sen jalkansa varassa hän kurkotti alas toista jalkaansa, kunnes se osui seuraavaan koloon, joka oli kahdeksantoista tuumaa edellistä alempana ja kymmenen tuumaa siitä vasempaan, sillä nämä kolot oli hakattu vuorottaisesti, n:o 1 ollen n:o 3:n yläpuolella, n:o 2 taas n:o 4:n yläpuolella, j.n.e. Nyt hänen laskeutumisensa muodostui mitä uhkarohkeimmaksi, sillä hänen oli mahdotonta tavoittaa jalallaan kolmatta koloa, päästämättä otettaan kaivon reunasta, eikä hän saanut käsin kiinni n:o 1:stä, ennenkuin hänen jalkansa oli n:o 4:ssä, niin ettei hänellä ollut muuta vaihtoehtoa kuin olla yhden jalkansa varassa ja, painaen kämmenensä sileätä kalliota vastaan, antaa niiden liukua alas, kunnes hänen jalkansa oli n:o 4:ssä ja sormensa n:o 1:ssä.
Takertuen näin kärpäsen lailla kallioseinään hän pisti jalkansa n:o 3:een ja, uskaltamatta pysähtyä, alkoi heti tunnustella n:o 4:ää. Hermostuksissaan hän pudottikin jalkansa liian alas ja oli, vetäessään sitä takaisin, vähällä menettää tasapainonsa. Kamala kauhuntunne värisytti häntä, karmien hänen selkäpiitänsä, mutta painaen kasvonsa kallioseinää vastaan onnistui hänen, epätoivoisesti ponnistaen, säilyttää tahdonlujuutensa ja saada jalkansa n:o 4:ään ja kätensä n:o 1:een. Tämän jälkeen, oli laskeutuminen helpompaa, sillä hänen oli vain muuteltava käsiotettaan kolosta koloon ja muistettava, mistä kohtaa jalka löysi seuraavan kolon. Sen sijaan että pimeys olisi ollut esteenä, se suorastaan auttoi häntä, koska se esti hänen näkemästä paikan kaikkia kauhuja.
Hänen laskeuduttuaan kolmannen osan matkasta oli hän saanut rohkeutensa takaisin ja hän pelkäsi vain, että joku porras olisi rikki. Onneksi ei näin ollut laita, vaikkakin yksi oli niin kovasti kulunut, että hänen varpaansa luiskahtivat ja hän riippui hetken aikaa pelkkien käsiensä varassa. Rauhoituttuaan hän jatkoi laskeutumista, kunnes vihdoin saapui kaivon pohjaan.
Hengähdettyään minuutin verran Maya löysi jonkun kuivan aloevarren ja sytytti sen alasheittämällään kytevällä soihdulla. Sitten katsahti hän ympärilleen ja näki olevansa laajassa, mutta ei varsin korkeassa, luonnon muodostamassa onkalossa, jota jatkui vinosti alaspäin, kauemmas kuin hän saattoi nähdä. Katseltuaan pohjaa hän etsi polkua ja löysikin edesmenneiden jalkojen polkeman uurron, joka nyt oli puolittain hiekan ja tomun peitossa. Se kulki suoraan onkaloa pitkin, ja hän seurasi sitä viitisenkymmentä askelta, pitäen soihtua kädessään ja muutamia varavarsia kainalossaan. Tässä luolassa oli ilma niin kuumaa ja tyyntä, että hän tuskin saattoi hengittää, vaikkakin jonkun matkan päässä saattoi kuulla tuulen ulvovan kaivosaukossa, jota hän vastikään oli kavunnut alas. Yhtäkkiä alkoi onkalo kaveta, kunnes se enään jatkui vain ahtaana käytävänä. Maya huokasi ääneen, peläten tulevansa uudelle kaivosaukolle, sillä hän oli kuullut minun mainitsevan veden tällaisissa luolissa olevan viiden- tai kuudensadan jalan syvyydessä, jotavastoin hän oli laskeutunut vasta korkeintaan kaksisataa jalkaa.
Kun hän vieläkin oli kulkenut kymmenisen askelta, kääntyi käytävä äkkiä ja hänen epäilynsä katosivat. Siinä, keskellä kummallista paikkaa, jommoista hän ei koskaan ennen ollut nähnyt, päilyi vesi, jonka takia hän oli pannut henkensä alttiiksi.
Kuinka laaja paikka oli, mihin Maya huomasi saapuneensa, ei hän laisinkaan tiennyt, koska soihdun heikko valo ei näyttänyt kauas pimeässä. Ainoa, mitä hän näki, oli joukko maasta kattoon kohoavia valkeita pilareita — epäilemättä tippukiviä, vaikka hän luuli ne ihmiskäden rakentamiksi — ja keskellä niitä veden täyttämä pyöreä syvennys, kolmisenkymmentä jalkaa läpimitaten.
Tämä kristallikirkas vesi ei ollut tyyntä, sillä joka viides sekunti nousi noin kolmen tai neljän jalan läpimittainen kupla lammikon keskuksesta, pulpahtaakseen pinnalle ja lähettääkseen pyörreaaltonsa kivisille seinille. Niin kaunista ja säännöllistä oli tämä porehtiminen, että Maya jäi hyvän aikaa katselemaan sitä. Muistettuaan sitten, ettei hän saanut tuhlata aikaa, alkoi hän ajatella veden ammentamista, nähdäkseen uuden vaikeuden kohdanneen, jota ei osannut aavistaakaan ja joka tuntui voittamattomalta. Lähteen laidat olivat niin sileät ja jyrkät, että oli mahdotonta pysyä pystyssä siinä. Edesmenneet olivat pelastuneet pulmasta puisten portaitten avulla, mikä kävi ilmi vieruspuiden kallioon painamista syvennyksistä, vaikkakin nuo puulaitokset olivat jo kauan sitten lahonneet. Siinä, missä nämä portaat olivat seisoneet, oli kalliossa lovi, varmastikin köyden kiinnittämistä varten, jonka varassa vedenammentajat kannattivat itseään astioita täyttäessään, ja tämän loven näkeminen toi Mayan mieleen erään ajatuksen. Irroitettuaan mukanansa olevan köyden, hän solmi sen loveen ja liukui, kiinnitettyään soihdun tikapuiden syvennykseen, viertä alas, kunnes seisoi rinnan syvyydellä vedessä.
Hetken aikaa viipyi hän siinä, juoden kyllikseen ja nauttien viileästä kylvystä, joka oli suloinen luolan tukahduttavan kuumuuden jälkeen. Sitten päästi hän harteiltaan vesileilin, pesi sen puhtaaksi, täytti vedellä ja nosti uudelleen selkäänsä. Sitten hinasi hän itsensä partaalle ja läksi uuden soihdun valossa kulkemaan takaisin pystysuoran aukon pohjaan.
Tässä hän levähti hetken, kooten voimiansa, alkaakseen kiipeämisen, taaskin hiukan peloissaan. Siinä oli satayksi porrasta, sillä hän oli lukenut ne laskeutuesaan, Taaskin hän alkoi laskea, tietääkseen tarkkaan millä kohtaa kiipesi, koska oli mahdoton nähdä mitään pilkko pimeässä. Noustuaan noin viisikymmentä porrasta hän alkoi tuntea väsymyksen oireita, minkä takia hän oli pakoitettu pysähtymään hetkeksi aukon seinään. Sitten hän taas jatkoi nousuaan ja pääsi suurin ponnistuksin seitsemännellekymmenennelleviidennelle pykälälle, mihin hänen taaskin täytyi pysähtyi hengähtämään, kunnes hänen oikean jalkansa, johon hänen painonsa nojasi, kipu varoitti häntä vitkastelemasta enään. Kolmannen kerran hän lähti ponnistelemaan ylöspäin, laahaten epätoivoisena jalkojansa kolosta koloon. Hän hengitti huoahtaen, raskas vesileili likisti häntä ja hänen päätään alkoi huimata.
Oli jälellä ainoastaan kymmenen porrasta. Hän tunsi jaksavansa vain pudottamalla harteiltaan vesileilin, mutta sitä hän ei tahtonut tehdä. Oli enään kolme porrasta ja kaikki olisi pelastettu; mutta silloin alkoivat hänen voimansakin pettää.
Synkemmäksi ja tuskaisemmaksi kävi yhä, mutta epätoivoisesti ponnistaen sai hän säilymään hiukan tahdonlujuutta. Hänen jalkansa oli ylimmäisessä kolossa, hänen ruumiinsa nojasi aukon reunaan ja oli veden painosta vähällä suistua takaisin. Mutta silloin tuntui kuin joku ääni olisi häntä rohkaissut, ja viimeisen kerran hän ponnisti kuin haavoittunut käärme kunnes kaikki pimeni hänen silmissään.
Toinnuttuaan siitä hetkisen kuluttua, hän huomasi yhä viruvansa kuilun reunalla, jonka päällä hänen toinen jalkansakin vielä riippui. Samassa hän tajusi kaiken ja kauhuissaan veti itseään pitkin maata. Vaivoin, sillä hän oli yhä hengästynyt ja hänen lihaksensa tuntuivat voimattomilta, hän nousi jaloilleen ja lähti, otettuaan viittansa, hapuilemaan kohti valonkajastusta, joka tuli luolan suusta. Pian pääsi hän ulos ja vaipui maahan, huokaisten kiitollisuudesta; noustuaan ylös lähti hän hiljaa astelemaan leiripaikkaa kohti, kantaen kallista vettä selässään.
Sillä välin, tietämättä tästä kaikesta mitään, minä, Ignatio, mietin niinikään. Muistin herra Stricklandin, minun kerran ollessani kiven loukussa, panneen alttiiksi oman henkensä ja pelastaneen minut. Enkö minä silloin uskaltaisi panna alttiiksi omaa henkeäni, pelastaakseni hänet? Siltä tuntui. Vettä vailla kuolisi hän aivan varmasti, ja vaikka minua kammottikin luolaan laskeutuminen, täytyi minun kumminkin se uskaltaa. Jättäen riippumaton minä lähdin etsimään Maya-neitiä, mutta en voinut häntä löytää, ennenkuin huusin: "Neiti, neiti. Missä olette, neiti?"
"Täällä", hän vastasi. "Mikä nyt? Onko hän kuollut?"
"Ei", minä vastasin, "mutta minä olen varma, että hän kuolee tunnin kuluessa, ellei saa vettä. Siksi minä olen päättänyt laskeutua luolaan. Tahdotteko Te olla hyvä ja pitää vaaria hänestä niin kauvan kuin minä palaan, ja ellen minä palaa, mikä on luultavaa, kertoa isällenne, mitä on tapahtunut; hän löytää Halkaistun Sydämen merkin vaatteitteni joukosta kuopan suulta. Pyydän hänen ottamaan sen ja menemään takaisin Meksikoon sekä ottamaan osan kaupunkinsa varoja ja jatkamaan minun alkamaani työtä. Hyvästi, armollinen neiti."
"Pysähtykäähän, Don Ignatio", sanoi Maya kähein äänin, "ei Teidän tarvitse laskeutua luolaan."
"Miksi ei, armollinen neiti? Olisin iloinen jos ei minun tarvitsisi sitä tehdä, mutta siitä riippuu elämä tai kuolema."
"Niin", hän vastasi, "ja koska siitä riippuu elämä ja kuolema, Don Ignatio, olen minä jo käynyt tuossa salaperäisessä paikassa ja — tässä on vettä."
Näin sanottuaan hän lyyhistyi maahan.
En vastannut mitään. Olin hämmästyksissäni ja ennen kaikkea häpeissäni puhuakseni mitään. Nostin ylös tunnottoman Maya-neidin ja panin hänet lähelle ripustettuun riippumattoon. Sitten otin vesileilin ja juoksin ystäväni luo. Englantilainen oli vaipunut unenhorrokseen ja makasi hiljaa, silloin tällöin valittaen. Aukaistuani leilin kaadoin sieltä kupillisen vettä, jolla valelin hänen ohimoitaan ja kostutin hänen kuivia huuliaan. Tuntiessaan veden maun muuttuivat heti kohta kuolevan miehen kasvot, sammunut katse syttyi ja silmät aukenivat.
"Se oli vettä", hän mutisi. "Tunnen sen mausta." Nähtyään kupin, näytti hän äkkiä saaneen uutta voimaa. Hän kurkotti kättään, sieppasi kupin kädestäni ja tyhjensi sen parilla siemauksella.
"Lisää", hän kähisi, "lisää."
Mutta en halunnut mitenkään antaa hänelle lisää, vaikka hän pyysi kuinka haikeasti, ja juottaessani häntä taasen, annoin vain pieniä kulauksia. Tunnin verran hän maisteli näin, kunnes vihdoin janonsa oli hiukan asettunut, ja laihat posket saivat uutta eloa ja sammunut katse kävi kirkkaaksi.
"Tuo vesi pelasti henkeni", hän kuiskasi; "mistä sitä tuli?"
"Huomenna kerron Teille", vastasin; "nukkukaa nyt, jos voitte."