KOLMASTOISTA LUKU.
Ignation vala.
Seuraavana aamuna auringon noustessa tein tulen, valmistaakseni lihalientä englantilaiselle, joka yhä nukkui. Puuhaillessani siinä näin Maya-neidin astuvan minua kohti ja huomasin hänen kättensä ja jalkainsa olevan turvoksissa.
"Armollinen neiti", sanoin kumartaen hänelle, "onnittelen nöyrimmästi Teitä sekä rohkeutenne että pelastumisenne takia suurista vaaroista. Eilen illalla sanoin vimmoissani Teille sanoja, joita ei olisi pitänyt sanoa, sillä vikani on kohdella väärin naisia. Pyydän nöyrimmin anteeksi Teiltä ja tahdon olla käytettävissänne, jos kaiken sovitukseksi jotenkin voin palvella Teitä tästälähin."
Hän kuunteli ja vastasi:
"Kiitän Teitä ystävällisistä sanoistanne, Don Ignatio, ja unohdan silloin tällöin lausumanne epäystävälliset sanat. Jos tosiaankin haluatte ruveta ystäväkseni, on se aivan Teidän vallassanne. Olette oivaltanut salaisuuteni, siksi en häpeä yhä vakuuttaa, että tuo herra on minulle kaikki kaikessa, vaikkakaan minä en mahtane merkitä suuria hänelle. Pyydän Teitä siis vannomaan Sydämen nimessä, ettette yrittäisi vieroittaa häntä minusta tai eroittaa meitä, jos hän joskus rakastaisi minua, vaan kernaammin siinä tapauksessa kykynne mukaan auttaisitte meitä, jos mikä hyvänsä hätä meitä kohtaisi."
"Armollinen neiti, Te pyydätte minua vannomaan tuntemattomaan tulevaisuuteen tähtäävän valan", minä vastasin epäröiden.
"Niin kyllä, herra; mutta muistakaahan, että ellei minua olisi ollut, olisi ystävänne, joka nyt nukkuu tuolla lapsen lailla, voinut nääntyä janoon. Muistakaahan myös, että Teillä on aikomus käydä Sydämen Kaupunkiin, missä Teidän on varsin terveellistä olla minun ystäväni, jos satumme hengissä sinne pääsemään. Mutta älkää toki vannoko ellette halua, jolloin minä tiedän Teidän olevan salaisen viholliseni samoinkuin minä olen Teidän."
"Ei ole syytä uhata minua noin, armollinen neiti", minä vastasin, "eikä minua tuolla tavoin hellytetä, mutta minä lupaan olla sekaantumatta Teidän ja hänen välisiin asioihin. Miksi minä sekaantuisin? Hän pitää oman tahtonsa, ja Te olette, kuten sanoitte, pelastanut hänen henkensä. Mutta katsokaahan, hän herää ja hänen liemensä on valmis."
Hän otti ruukun tulesta ja kaatoi sisällön kuppiin.
"Vienkö minä sen, vai viettekö Te?" hän kysyi.
"Luulen että Teidän on parempi viedä", minä vastasin.
Hän astui riippumaton luo ja sanoi: "Herra, tässä on lientä Teille."
Strickland oli vastikään herännyt ja katsoi elottomasti Mayaan.
"Sanokaahan minulle, Maya", hän kysyi, "mitä on tapahtunut?"
"Eilen illalla", hän alkoi, "poimiessanne kukkaa puri käärme Teitä, ja olitte vähällä kuolla".
"Tiedän", hän vastasi. "Varmasti olisinkin kuollut, ellette Te olisi imenyt haavaa ja sitonut käärettä ranteeni ympärille, sillä tuo harmaa käärme on vaarallisin koko maassa. Jatkakaahan."
"Kun myrkyn vaara oli ohi, tuli Teidän jano, niin jano, että olitte vähällä kuolla, emmekä voineet antaa Teille mistään vettä."
"Niin, niin", hän sanoi, "se oli kamalaa tuskaa; rukoilen, ettei minun koskaan enään tarvitsisi kärsiä niin. Mutta minähän sain vettä juodakseni ja virkosin eloon. Kuka sitä toi minulle?"
"Isäni lähti seuraavaan yöpaikkaan, missä on lähde", hän vastasi.
"Onko hän palannut?"
"Ei, ei vielä."
"Hän siis ei ole voinut tuoda vettä. Mistä sitä tuli?"
"Sitä tuli luolasta, samasta, jota tarkastelimme ennenkuin käärme puri
Teitä."
"Kuka laskeutui luolaan noutamaan sitä? Eihän sinne uskalla kavuta."
"Minä kävin siellä."
"Te", hän sanoi ihmeissään. "Te! Se ei ole mahdollista. Älkää laskeko leikkiä. Kertokaahan pian asian oikea laita. Olen väsyksissä."
"En laske leikkiä. Kuulkaahan, herra. Te olitte kuolemaisillanne janoon, kuolemaisillanne meidän nähtemme; sitä oli kamala katsella. En voinut kestää sitä ja tiesin, ettei isänikään ehdi ajoissa takaisin. Otin silloin vesileilin ja muutamia soihtuja ja läksin, sanomatta mitään Ignatiolle. Kuoppaan oli vaikea laskeutua, ja tuo touhu oli eriskummallista. Kerron siitä Teille myöhemmin. Satuin pääsemään pälkähästä ilman vaaraa ja näin palatessani Ignation olevan samoissa aikeissa."
Englantilainen kuuli ja ymmärsi mutta ei vastannut mitään; hän vain avasi sylinsä, ja siinä, keskellä erämaata, kihlautuivat he toisillensa.
"Muistakaahan, että olen vain intiaanityttö", hän kuiskasi kesken kaiken, "ja Te olette korkeampisyntyinen valkoinen mies. Rakastatte siis todella minua?"
"Rakastan", hän vastasi. "Ja olettehan Te pelastanut henkeni!"
Zibalbay palasi vasta iltapäivällä vesikuormineen taluttaen muuliaan, joka oli satuttanut jalkansa terävään kiveen ja ruvennut ontumaan.
"Elääkö hän vielä?" kysyi hän Mayalta.
"Elää, isä."
"Sitten on hän varmaan hyvin voimakas", hän vastasi. "Luulin tähän mennessä janon hänet näännyttäneen."
"Hän on saanut vettä, isä. Minä kävin luolassa sitä hakemassa", hän lisäsi hetken vaiettuaan.
Vanhus katsahti häneen ihmeissään.
"Mistä sait rohkeuden mennä tuohon paikkaan, tytär?" hän kysyi vihdoin.
"Halu pelastaa ystävä antoi rohkeutta minulle", vastasi hän. luoden silmänsä maahan. "Tiesin ettette ehtisi takaisin ajoissa, ja siksi menin."
Zibalbay mietti hetken ja sanoi:
"Luulen, tytär, että olisi ollut parempi antaa hänen kuolla, sillä luulen tuon valkoisen miehen tuottavan ikävyyksiä meille. Jumalat ovat nähneet hyväksi varjella henkesi. Muistahan siis kulkea heidän määräämäänsä tietä etkä itsesi valitsemaa. Muistahan myös, että tuolla kaupungissa odottaa sinua eräs henkilö, jolla on oikeus sanoa sanansa sinun ja tuon kulkijan suhteesta." Ja hän jatkoi matkaansa muuleineen.
Samana iltana kertoi Maya minulle isänsä sanoista näin:
"Luulen, ennenkuin kaikki on lopussa, tarvitsevani vannomaanne apua, herra, sillä huomaan isäni olevan minua vastaan ellei tahtoni ole hänen tarkoitustensa kanssa sopusoinnussa. Yhdestä asiasta olen varma, että elämäni on omaa, eikä jumalien omaisuutta; sillä niihin jumaliin, joita isäni palvelee ja joita minäkin olen kasvatettu kumartamaan, olen kadottanut uskoni, jos heihin koskaan olen uskonutkaan."
"Puhutte ajattelematta", minä vastasin, "ja jos olette viisas, säästätte isänne kuulemasta tuollaisia sanoja."
"Ainakin hyvin vastahakoisesti omistaisin elämäni noille jumalille, joita minä halveksin!" hän lisäsi. "Sanokaa, uskotteko Te sitten noihin jumaliin, Don Ignatio?"
"En, neiti; olen kristitty, eikä minulla ole mitään tekemistä epäjumalien kanssa."
"Ymmärrän; haluatte olla tekemisissä vain heidän omaisuutensa kanssa. No, miksi ei minusta sitten voisi tulla kristittyä? Olen tuolta herralta oppinut uskonnostanne yhtä ja toista ja huomaan sen olevan suuren ja puhtaan ja hyvin sopivan meille kuolevaisille."
"Annettakoon Teille armo seurata tuota tietä, armollinen neiti; mutta ei ole kristityn kaltaista soimata minua siitä omaisuudesta, jota lähden kokoomaan en omaksi hyväkseni vaan heimoni hyväksi."
"Suokaa anteeksi", hän vastasi; "kieleni on terävä — niinkuin Teidänkin on silloin tällöin ollut, Don Ignatio. Kas! Herra Strickland kutsuu minua."
Kaksi päivää viivyimme vielä luolan luona, kunnes herra Strickland kykeni jälleen jatkamaan matkaa. Kymmenen päivää vaelsimme erämaata, seuraten muinaisen tien haamua, näkemättä muita ihmismerkkejä kuin pyramiidien ja temppelien rauniot. Yhdentenätoista aloimme nousta loivan vuorijonon rinnettä, joka ulottui kauas erämaahan, ja kahdentenatoista pääsimme lumirajalle, mihin meidän oli pakko jättää kolme jälelläolevaa muulia, koskei tuoretta ruohoa ollut enää saatavissa ja tiekin kävi niille liian jyrkäksi.
Sinä iltana söimme niukan aterian, käärimme vaipat yllemme ja nukuimme lumeen kaivetussa kuopassa, tai oikeammin sanoen, yritimme nukkua, sillä untamme haittasivat kylmyys sekä purevien ja salaperäisten viimojen puuskat, jotka syntyivät ja kiitivät edelleen kirkkaan taivaan alla; silloin tällöin kuului kaukainen humahdus, mahtavan lumikinoksen syöksyessä kukkulalta alas.
"Kuinka kauan täytyy meidän kahlata tässä lumessa?" kysyin Zibalbaylta, katsellessamme väristen huomenhetken harmaata taivasta.
"Katsokaahan tuonne", hän vastasi, osoittaen korkealle ylöspäin, missä auringon ensi säde kirkasti mustan kallionkyljen; "siellä on korkein kohta, ja sinne meidän pitäisi ehtiä ennen illan tuloa."
Rohkein mielin taivalsimme eteenpäin tunnin toisensa jälkeen, Zibalbay yhä vaieten, kunnes häikäisevä lumi oli sokaissut silmämme ja minuun tuntui tarttuneen vuoritauti. Onneksi ei nousu ollut vaivalloista, niin että kello neljä jälkeen puolisen olimme mustan kallionkyljen varjossa.
"Täytyykö meidän kulkea tuon kuilun poikki?" kysyin Zibalbaylta.
"Ei", hän vastasi, "se ei kävisi laatuun ilman siipiä. Menee kuitenkin yksi tie. Pari kertaa ennen muinoin saapui tälle paikalle joukko valkoisia miehiä, aikeissa käydä ryöstämään Kultainen kaupunki, mutta löytämättä kallioiden välistä tietä, palasivat takaisin, vaikka he olivatkin jo oven edessä."
"Kulkeeko vuorijono ympäri kaupungin laakson?" kysyi herra Strickland.
"Ei, valkoinen mies, se loppuu monen päivän matkan päässä länteen päin, mutta jos tahtoisi kiertää sen, täytyisi kulkea yli suuren rämeen. Itäänpäinkin riittää yhä lumivuoria ja kuiluja, mutta niin paljon kuin minä tiedän, on vain yksi ihminen, muuan kuljeksiva intiaani, osunut löytämään oikean tien Pyhien Vetten rannoille isoisäni aikana. Odottakaahan tässä, niin minä lähden etsimään."
"Oletteko mielissänne nähdessänne taas kotitien, Maya?" kuulin herra
Stricklandin kysyvän.
"En", hän vastasi tulisesti, "sillä täällä erämaassa olen ollut onnellinen, mutta siellä odottaa suru minua ja Teitä. Oi, jos rakastatte minua, niin kääntykäämme heti paikalla ja paetkaamme yhdessä Teidän kotimaahanne", ja hän puristi englantilaisen kättä ja katsoi tarkkaan hänen silmiinsä.
"Kuinka", hän vastasi, "jättäisimmekö isänne ja Ignation yksin jatkamaan matkaa?"
"Te merkitsette minulle enemmän kuin isäni, vaikkakin tämä totinen
Ignatio merkitsee Teille enemmän kuin minä."
"Ei, Maya, mutta tultuani niin kaukaa tahdon nähdä pyhän kaupungin."
"Niinkuin haluatte", hän sanoi, antaen kätensä pudota. "Katsokaahan, isänikin on löytänyt paikan ja kutsuu meitä."
Astuimme noin satakunta askelta kuilun viereisten kivilohkareiden välitse, kunnes saavuimme Zibalbayn luo, joka nojasi kiviseinään, missä emme saattaneet nähdä minkäänmoista aukkoa.
"Vaikka luotan Teihin ja Taivas luullakseni on liittänyt meidät yhteen tarkoituksiansa suorittamaan", sanoi vanha päällikkö, "niin täytyy minun seurata vanhaa tapaa ja totella valaani, jonka mukaan ei saa kenellekään muukalaiselle näyttää tämän vuorisolan sisäänkäytävää. Käyhän tänne, tytär, ja sido noiden muukalaisten silmät."
Puhuteltu totteli, mutta minä kuulin hänen, sitoessaan nenäliinaa englantilaisen silmille, kuiskaavan:
"Älkää peljätkö, minä olen varuillani Teidän puolestanne."
Sitten talutettiin meitä kädestä ja vietiin kaikenkaltaisia teitä, kunnes olimme pyörällä päästämme. Käveltyämme jonkun askeleen, pysäytettiin meidät ja jätettiin seisomaan, jolloin oppaamme liikuttivat jotain raskasta, mikäli voimme päättää äänistä. Sitten vietiin meidät alas jyrkkää reunaa, niin kapean ja matalan käytävän lävitse, että olkapäämme koskettivat seiniä, ja paikkapaikoin meidän oli pakko painaa päämme kumaraan. Vihdoin, monen koukuttelun perästä, käytävä laajeni ja polku tasottui.
"Päästä auki siteet", sanoi Zibalbayn ääni.
Maya teki niin, ja kun silmämme tottuivat valoon, katselimme uteliaina ympärillemme ja huomasimme seisovamme syvän kuilun pohjalla, kuilun, joka ei ollut ihmiskätten vaan tulen ja veden voimalla työskentelevän Luonnon työtä. Tämän kuilun, jota pitkin kulki niin vankasti perustettu ja silaantunut tie, että se vieläkin, monen vuosisadan käyttämättömyyden jälkeen, paitsi missä lumikinokset olivat tiellä, oli mitä parhain kulkea — leveys oli vain nelisenkymmentä askelta reunasta reunaan. Kummallakin puolella tuijottivat jyrkät, mustat kalliot, monin lokeroin ja aukoin, joihin olisi voinut nousta vain tikapuiden avulla.
"Mitä nuo ovat?" kysyin Zibalbaylta. "Hautapaikkojako?"
"Ei", hän vastasi, "asumuksia. Ne olivat siinä, niin kerrotaan, ennenkuin esi-isämme perustivat Sydämen Kaupungin, ja niissä asui luola-ihmisiä, raakalaisia, jotka söivät vähän eivätkä sietäneet kylmyyttä. Seuraamalla muutamia luolaihmisiä äsken kulkemaamme käytävää pitkin löysivät muinaisen kaupungin perustajat tämän rotkon sekä sen takana olevan ihanan maan ja suuren järven, missä esi-isiemme hävittämät vuoristolaiset asustivat talvisaikaan. Nuorena ollessani nousin minä toverieni kanssa kerran noihin luoliin köysien ja tikapuiden avulla ja löysin sieltä monta kummallista esinettä, kuten kivikirveitä, kultakoristeita, raakalaisten taikaesineitä. Mutta kiiruhtakaamme, sillä muuten yö yllättää meidät täällä solassa."
Vähä vähältä alkoi tuo suuri rotko, joka oli levinnytkin asteettain, jälleen kaventua, kunnes se näytti päättyvän toiseen kallioseinään.
Kierrettyämme tämän kallion alla olevan kiviloukareen, vei Zibalbay meidät sen takana olevaan ahtaaseen käytävään.
"Älkää peljätkö pimeyttä", hän sanoi; "käytävä on lyhyt eikä siinä ole salakuoppia."
Näin seurasimme pimeässä hänen jalkainsa kapsetta, kunnes edessämme alkoi häämöittää valoläikkä. Siinä tuokiossa olimme vuoren toisella laidalla, vaikkemme voineet nähdä mitään pimeän taajetessa.
Pysähtymättä läksi Zibalbay painumaan alaspäin kunnes seisahti, kääntyen yht'äkkiä oikeaan, hakatusta kivestä rakennetun majan oven eteen.
"Astukaa sisään", hän sanoi, "ja tervetuloa Sydämen kansan maahan."
Kun ovi oli raollaan, heijasti sisältä valoa ja miehen ääni kuului kysyvän: "Kuka siellä?"
Vastaamatta mitään astui Zibalbay huoneeseen. Se oli holvin muotoon rakennettu matala komero, ja liedessä palavan valtaisen tulen luo asetetun pöydän ääressä istui aterialla mies ja vaimo.
"Tällä laillako otatte palatessani vastaan minut?" hän kysyi vihaisin äänin. "Pian toimeen ja laittakaa ruokaa meille, sillä olemme nääntyä kylmästä ja nälästä."
Seisomaan noussut mies seisoi epäröiden, mutta vaimo, joka paikaltaan näki puhujan kasvot, tarttui häntä käsivarteen, sanoen: "polvillesi, mieheni. Päällikkö on tullut takaisin."
"Anteeksi!" huudahti mies totellen. "Ollakseni suora, oi ruhtinas, on minuun juurrutettu tuolla kaupungissa niin vahva usko siitä, ettette Te eikä Sydämen Ruhtinatarkaan koskaan enään palaa takaisin, että luulin teidän olevan aaveita, Niin, ja samaa luullaan kaupungissakin, missä Tikal kuulemma hallitsee Teidän sijastanne."
"Rauhoittukaa", sanoi Zibalbay painavasti. "Jätimme viittamme tänne, emmekö jättäneetkin? Tuokaahan ne makuukammioon ja sitäpaitsi näille vierailleni kaksi lisää, vaimonne valmistaessa ateriaa."
Mies kumarsi niin syvään, että kädet koskettivat permantoa. Otettuaan saviastiaisen lampun sivupöydältä ja sytytettyään sen hän katosi uutimien taa, jota esimerkkiä seurasi vaimokin, korjattuaan hät'hätää ruuantähteet pöydältä ja lisättyään puita lieteen.
Heidän mentyään jäimme istumaan takkavalkean ääreen ja nauttimaan sen ihanasta lämmöstä.
"Mikä paikka tämä on?" kysyi englantilainen.
Zibalbay, joka oli omiin ajatuksiinsa vaipuneena, ei näyttänyt häntä kuulevan, ja Maya vastasi:
"Hökkelipahanen, jota huvimetsästäjät pitävät levähdyspaikkanaan, siinä kaikki. Nämä ovat omistajia ja jäivät odottamaan meidän paluutamme, mutta he näyttävät täyttäneen huonosti tehtävänsä. Suokaa anteeksi, minä menen heitä auttamaan. Tulkaa, isä."
He lähtivät, ja yhtäkkiä herra Strickland heräsi lieden lämmön antamasta horroksesta nähdäkseen paikan asujamen töllistelevän itseänsä hämmästyksen ja kunnioituksen sekaisella ilmeellä.
"Mikä tuohon mieheen on mennyt ja mitä hän haluaa, Ignatio?" kysyi hän minulta espanjankielellä.
"Hän ihmettelee valkeata ihoanne ja vaaleata tukkaanne, herra, eikä sano uskaltavansa puhua Teille, koska varmastikin olette taivassyntyinen, kuten heidän tarunsa kertovat. Siksi pyytää hän minua sanomaan Teille, että pesuvesi on valmiina, samoinkuin vaatteetkin, jotka saamme päällemme, jos vain suvaitsemme seurata häntä."
Seurasimme näin ollen intiaania, joka vei meidät odotushuoneen takaiseen käytävään, ja sieltä pieneen makuuhuoneeseen, jommoisia oli käytävän yhteydessä monta. Tässä öljylampun valaisemassa huoneessa oli kaksi hirvennahka- ja puuvillapeitoilla varustettua vuodetta ja niiden päälle pantuna hienot, harmain ja mustin sulin varustetut palttinaviitat. Puisilla telineillä huoneen nurkassa oli kaksi kuumalla vedellä puolilleen täytettyä ammetta, joiden englantilainen ihmeekseen huomasi olevan taotusta hopeasta tehtyjä.
"Nämä ihmiset ovat varmastikin rikkaita", hän sanoi minulle omistajan mentyä pois, "koska he laittavat hopeasta majatalojensakin tarvekalut. Tähän asti on tarina Pyhästä Kaupungista, jonka ruhtinas on Zibalbay ja jonka perijätär on Maya, tuntunut minusta tyhjältä tarulta, mutta se näyttää sittenkin olevan totta. Tuon miehen käytöstapa todistaa Zibalbayn olevan hyvin tärkeän henkilön."
Sitten puimme päällemme varatut viitat, mikä ei käynyt vaikeuksitta päinsä, koska niiden tekotapa oli outo, ja palasimme ruokahuoneeseen. Siinä samassa avautui esirippu ja me näimme korkean Maya-neiden, mutta muuttuneena siinä määrin, että hypähdimme hämmästyksestä.
Hän erosi täydellisesti tuosta kehnopukuisesta, pölyttyneestä tytöstä, joka oli ollut seuralaisemme niin monen viikon ajan. Nyt oli hän puettu lumivalkeaan, vihrein ruhtinaskoristein päärmättyyn pukuun, kultainen Sydän rintaansa kiinnitettynä. Hänen jaloissaan oli vihreäkoristeiset sandaalit ja kaulassa, ranteissa, kupeilla ja lanteilla välähtelivät kultaiset renkaat ja helyt. Hänen tumma tukkansa ei enään riippunut valtoimena, vaan oli kiedottu yksinkertaiselle sykkyrälle ja vyötetty hienolla kultaisella harsolla ja hänen harteillaan liehui puhtaanvalkoinen sulkalevätti, jota siellä täällä koristi loistava keltainen haikaran sulka.
"Kuten Te, olen minäkin vaihtanut pukua", hän selitteli. "Onko pukuni ruma, kun noin kummastelette?"
"Rumako!" huudahti englantilainen, "se on mielestäni ihanin, mitä milloinkaan olen nähnyt."
"Tämäkö on ihanin puku, mitä milloinkaan olette nähnyt! Ja kuitenkin, ystävä, on se yksinkertaisin pukuni. Odottakaahan, kunnes näette minut ruhtinaallisessa viitassani, Sydämen smaragdeja kantaen. Mitä sitten sanonettekaan?"
"En tiedä, mutta nyt en tosiaan osaa sanoa, kumpiko on rakastettavampi,
Tekö itse vai pukunne."
"Äsh!" hän sanoi nauraen, mutta äänessä vakava sointu. "Ette saa sanoa noin suoraan minulle. Tuolla solassa, ystävä, olin intiaanityttö ja Teidän matkatoverinne; täällä minä olen Sydämen Ruhtinatar."
"Siinä tapauksessa olisin toivonut Teidän pysyvänkin samaisena intiaanityttönä", hän vastasi hetken mietittyään; "mutta ehkä laskettekin leikkiä?"
"En lainkaan laske leikkiä", hän vastasi huoaten; "Teidän täytyy olla varovainen tästälähin, koska olen kunnia-arvoisin nainen tässä maassa, ja serkkuni Tikal varmasti pitää tarkkaa vaaria minusta. Kas, tuossahan tulee isänikin."
Samalla hetkellä astui Zibalbay sisään molempien intiaanien seuraamana, jotka toivat ruokaa. Hän oli puettu yksinkertaiseen, valkeaan togamaiseen viittaan, hieman samantapaiseen kuin englantilaiselle ja minulle annetut viitat olivat. Mustasulkainen levätti peitti hänen harteitaan ja hänen kaulallaan riippuivat vankat kultaketjut, joihin oli kiinnitetty puhtaasta kullasta valettu Sydämen tunnusmerkki.
Huomasimme hänen tyttärensä Mayan tekevän hänelle kumarruksen, mihin hän vastasi päännyökkäyksellä, ja intiaanien, milloin tahansa he kulkivatkin hänen ohitseen, kumartavan miltei maahan asti.
Näin oli siis erämaanvaelluksemme ystävyys lopussa, ja henkilöä, jolle tähän asti olimme puhuneet kuin vertaisellemme, oli kohdeltava kunnioituksella. Tuo mahtavannäköinen, valkopartainen päällikkö näyttikin tosiaan niin ruhtinaalliselta muuttuneessa ympäristössään, että miltei vaistomaisesti seurasimme muiden esimerkkiä ja kumarsimme aina hänen meihin katsahtaessaan.
"Ruoka on valmista", sanoi Zibalbay. "Istukaa pöytään, tehkää hyvin.
Ei sinun, tytär, tarvitse minun takiani seista. Olemme kaikki yhä
matkatovereita, eikä meidän tarvitse seurata menoja ennenkuin saavumme
Sydämen Kaupunkiin."
Istuimme siis pöytään, ja intiaanit palvelivat meitä. Mistä ruoka oli valmistettu, emme tienneet, mutta paastomme jälkeen tuntui, ettemme koskaan olleet syöneet niin makuisaa ateriaa tai juoneet jotakin niin erinomaista kuin meille silloin tarjottu paikallisviini oli.
Hetken hyvinvoinnista huolimatta luulen herra Stricklandin rohkeuden kuitenkin lannistuneen ja hänen alkaneen aavistaa pahaa. Maya ja hän rakastivat toisiansa, mutta hän huomasi olosuhteitten täydellisesti muuttuneen, kuten Maya itsekin oli hänelle osoittanut. Matkallamme oli hän tähän asti ollut jossain suhteessa joukkomme johtajana, kuten, totta puhuen, punaisen rodun kesken tunnustetaan aina valkoiselle miehelle etuoikeutensa. Nyt olivat osat muuttuneet, ja hänen täytyi olla vain vieraana kulkijana, joka vietiin seuralaisena toiseen maahan, ja tämä muutos näkyi jo Zibalbayn käytöstavassa ja kohtelussakin. Ennemmin oli hän kutsunut englantilaista "herraksi" tai "ystäväksi"; tänä iltana puhuessaan hänelle käytti hän sanoja sellaisia kuin "muukalainen", tai "vieras mies", ja minuakin kutsui hän vain nimeltä, lisäämättä mitään arvonimeä.
Yksi asia miellytti tässä paikassa kumminkin meitä, jotka olimme kärsineet kuusi viikkoa tupakan puutetta, sillä intiaani toi kesken kaiken meille oivia savukkeita, joita oli saatu täyttämällä maissitähkissä olevat lehtitupet tupakalla.
"Käyhän tänne", sanoi Zibalbay intiaanille, kun me olimme saaneet savukkeemme. "Lähde heti järven rantaan ja ilmoita kylän päämiehelle hänen ruhtinaansa palanneen ja käske minun nimessäni hänen tuoda tänne neljä kantotuolia viiden tunnin sisään auringon noustua. Käske häntä myös varaamaan valmiiksi kanootit järvimatkaa varten, mutta kiellä hänen, henkensä uhalla, lähettämästä tietoa tulostamme kaupunkiin."
Mies teki kumarruksen ja katosi yöhön, siepattuaan oven pielestä keihään, välittämättä ulvovasta tuulesta ja räntäsateesta, joka rapisi katolla.
"Kuinka pitkä matka on tuohon kylään?" kysyi herra Strickland.
"Kymmenen leagueta tai enemmänkin", vastasi Zibalbay, "eikä tie ole hyvää; ellei hän putoa kuiluun tai hautaudu hankiin, ehtii hän sinne kuudessa tunnissa. Tulehan, tytär, meidän on aika käydä levolle, olemme käyneet pitkän taipaleen ja olet varmastikin väsyksissä. Hyvää yötä teille, vieraani; huomenna toivon voivani majoittaa teidät paremmin."
Kumartaen meille hän lähti huoneesta.
Maya nousi ylös, seuratakseen isänsä esimerkkiä ja ojensi herra
Stricklandille kätensä, johon tämä painoi huulensa.
"Miten hyvältä maistuukaan tupakka taasen", hän sanoi Mayan mentyä. "Ei, ei mennä makuulle vielä, Ignatio; otetaanhan vielä savuke ja lasi aqua ardientea, ja jutellaan. Huomaatteko, ystäväni, tuntuu kuin Zibalbay olisi muuttunut. En koko aikana ole ihaillut hänen luonnettaan, mutta ehkä en ole sitä osannut ymmärtää."
"Ettekö ole, herra? Minä luulen voivani. Kuten joskus kristitty pappi on tuo mies kiihkoilija ja, kuten minä, uneksija. Hän on lisäksi kunnianhimoinen ja itsevaltias, mies, joka ei tahdo säästää itseään eikä muita, jos hänellä on joku tarkoitusperä tai jos hän luulee voivansa kohottaa kansansa hyvinvointia ja jumaliensa kunniaa. Ajatelkaa kuinka urhoollisen ja pelkäämättömän tuon miehen on pitänytkään olla, joka unen ääntä seuraten, vain oman lapsensa kanssa, uskalsi vanhoilla päivillään jättää valta-asemansa ja miltei ilman ruokaa lähteä kulkemaan sadat leaguet pensaikkoa ja erämaata, tietä, jota ei ainoakaan hänen heimolaisensa ollut kulkenut moniin sukupolviin. Ajatelkaahan, miltä on mahtanut tuntua hänestä, jota monet monituiset vuodet on kohdeltu kuin jumalaa, näytellä puoskarin osaa Yucatanin metsissä ja kärsiä sekä itsensä että tyttärensä suhteen häväistystä ja kidutusta valkoisten varkaiden käsissä. Kaiken tämän ja vieläkin enemmän on Zibalbay kestänyt napisematta, koska hän luulee tehtävänsä tarkoituksen olevan täytetyn."
"Mutta, Ignatio, mikä on hänen tehtävänsä tarkoitus ja mitä meillä on sen kanssa tekemistä? En tähän asti ole siitä päässyt täyteen selvyyteen."
"Hänen tehtävänsä ja hänen elämänsä tarkoitus on nostaa jälleen rappeutunut Sydämen Kaupungin ruhtinaskunta. Lyhyesti sanoen, herra, vaikkenkaan usko Zibalbayn jumaliin, uskon kuitenkin hänen näkyihinsä, koska ne ovat tuoneet hänet minun läheisyyteeni, minun, jonka tarkoitusperä on hänen tarkoitusperänsä, koska kumpikaan ei tule toimeen ilman toisen apua."
"Miksi ei?"
"Koska minä tarvitsen varoja ja hän tarvitsee väkeä; ja jos hän antaa minulle varat, voin minä antaa hänelle tuhansittain väkeä."
"Ymmärrän", vastasi englantilainen. "Se kuulostaa varsin yksinkertaiselta, mutta ehkä tulette kumpikin havaitsemaan siinä olevan yhtä ja toista vaikeutta. Mitä minä en lainkaan ymmärrä, on se, miten Mayan ja minun on tähän juttuun suhtauduttava, koska emme kumpikaan välitä rodun uudistamisesta emmekä ruhtinaskunnan perustamisesta. Luulen olevamme pelkkiä katselijoita koko näytelmässä."
"Miten voi se olla mahdollista, herra, koska hän on Sydämen Ruhtinatar ja isänsä perijätär, ja kun", minä lisäsin ääntäni korottaen, "Te ja hän olette tulleet niin rakkaiksi keskenänne?"
"En luullut Teidän siitä lainkaan tietävän, Ignatio. Tuntui kuin ette koskaan olisi huomannut kiintymystämme, ja koska Te vihaatte naisia, en viitsinyt mainita Teille koko asiasta", hän vastasi selittäen.
"En ole aivan sokea, herra. Onko näinollen mahdollista miehen olla näkemättä, että nainen tulee hänen ja hänen rakastamansa ystävän tielle? Mutta siinä ei ole minulla mitään muistuttamista, se on kuten pitääkin olla; tai jos minulla olisikin, Te tuskin sitä ymmärtäisitte. Ei, ei, herra, Te ette voi jäädä osattomaksi tässä näytelmässä, Te olette jo liian kiinteästi siihen sekaantunut, joskaan en voi sanoa, mitä osaa Teidän on näyteltävä. Se riippuu ehkä siitä, mitä jumalat ilmaisevat Zibalbaylle tai mitä hän luulee niiden ilmaisevan. Toistaiseksi on hän hyvässä luulossa Teidän suhteenne, sillä hän luulee oraakkelin julistavan Teidät Quezalin pojaksi, joka uudistaa hänen kansansa, koska kuuluu olevan sellainen ennustus, ja tämän syyn takia ei hän ole kokonaan kieltänyt Teitä seurustelemasta tyttärensä kanssa, niinkuin hän minulle on viittaillut. Mutta pitäkää varanne, herra, sillä jos hän tulee tietämään, ettette ole oikea mies, sysää hän Teidät siekailematta syrjään ja Te saatte sanoa hyvästit Sydämen Ruhtinattarelle."
"Sitä en tahdo niin kauan kuin elän", hän vastasi rauhallisesti.
"Ette, herra, ehk'ette niin kauan kuin elätte; mutta ne, jotka asettuvat pappeja ja kuninkaita vastaan, eivät elä kauan. Vaikka onkin syytä olla varovainen, ei ole syytä olla alakuloinen, sillä ellette Te ole oikea mies, voin minä ehkä olla, missä tapauksessa minä voin auttaa Teitä, kuten olen Maya-neidille vannonut tekeväni, tai ehkä Te voittekin auttaa minua."
"Joka tapauksessa pidämme yhtä puolta", sanoi englantilainen. "Ja koska ei hyödytä puhua tulevaisuudesta, luulen olevan viisainta käydä levolle. Yhdestä asiasta saatte kuitenkin olla varma — ellei Maya tahi minä kuole, aion mennä naimisiin hänen kanssaan."
NELJÄSTOISTA LUKU.
Sydämen Kaupunki.
Kun vielä oli pimeä seuraavana aamuna, herätti meidät Zibalbayn ääni.
"Nouskaa ylös", hän sanoi; "on aika lähteä matkaan."
"Ovatko kantotuolit täällä?" kysyin.
"Eivät, eivätkä saavu muutamaan tuntiin. Toivon pääsevämme kaupunkiin tänä iltana, siksi täytyy meidän lähteä matkaan aluksi jalan."
Sitten me nousimme ja pukeuduimme, miten taisimme, saamiimme maan vaatteisiin, sillä omamme olivat aivan riekaleina, joissa häpesimme näyttäytyä. Odotushuoneesta löysimme Zibalbayn ja Maya-neidin.
"Syökäähän", sanoi vanhus, osoittaen valmiiseen ruokaan, "ja lähtekäämme sitten matkaan."
Kymmenen minuuttia myöhemmin olimme lähteneet. Ei ollut laisinkaan tuulta, mutta täällä korkeudessa on ilma niin raakaa, että kiitimme saadessamme kietoa vaipat ympärillemme ja kävellä reippaasti, Zibalbay tietä näyttäen.
Aluksi näkyi vain harmaa hämärä, mutta siinä samassa pilkistivät sen läpi lumiset huiput, kirkastuen vähä vähältä vielä näkymättömissä olevan auringon valossa, vaikkakin yö yhä kietoi pimeyteensä allamme olevat vuorenseinät. Asteittain, valon lisääntyessä, näimme läheisen seudun olevan muodostuneen kulhon tavoin, jonka laidan muodosti vuorijono, missä juuri seisoimme, ja kulhon pohjalla olevaan Pyhien Vetten järveen laskivat lukuisat joet, jotka saivat vetensä ympäröiviltä lumihuipuilta. Kaiken tuon me näimme vain hämärästi, sillä koko allamme oleva avaruus oli usvien peitossa, jotka vyöryivät ja liikkuivat kuin valtameren pinta. Emme koskaan olleet nähneet mitään niin kummallista kuin tämä sankka sumuvaippa, taivaan valojen heijastellessa sen pinnasta, synnyttäen värikkäitä juovia ja kuvioita. Näytti kuin eteemme olisi levitetty maailman kartta — mantereita, meriä, saaria, kaupunkeja syntyi itsestään, hävitäkseen nopeassa sarjassa ja synnyttääkseen uusia loputtomia kuvioita.
"Se on ihanaa, eikö olekin?" sanoi Maya. "Mutta odottakaahan, kunnes sumu hälvenee; katsokaahan, se on jo häviämässä!"
Hänen puhuessaan oheni usvameri yht'äkkiä ja avautui keskeltä, ja näin syntyneestä aukosta näkyivät pyramiidit ja temppelien huiput ja sitten koko Maailman Sydämen kaupunki, joka näytti ikäänkuin uivan Pyhien Vetten aalloilla. Se oli kaukana, mutta kun yön sumu ei enään himmentänyt ilmaa, oli kaikki kirkasta ja me olimme niin korkealla, että kaupunki tuntui olevan miltei aivan jaloissamme. Kaupunki, joka näytti olevan muurin ympäröimä, oli rakennettu marmorista tai jostain muusta lumivalkeasta kivestä, joka hohti ja välkkyi valossa.
Se oli sydämen muotoisella saarella, ja ympäri tämän saaren rantoja, ulottuen silmänkantamattomiin, kimmelsivät Pyhän Järven siniset aallot. Vähitellen kiiri sumurengas ylös vuoren kuvetta ja katosi, ja sen sijaan täytti kulhomaisen laakson sädehtivä päivänvalo. Voimme jo nähdä järven rannat vihrein viljareunuksin; ja niiden yläpuolella avartuvat ruohokentät vilisivät täynnä hopeisia virtoja ja näiden yläpuolella vuorten kupeilla ylettyivät taasen valtaiset tammi- ja setripuumetsät miltei lumirajaan asti. Oikeaan ja vasempaan meistä ulottuivat pyöreähuippuiset vuoret majesteetillisena kaarena, sulaen sinisiin taivaanääriin, jonkun korkean, lumipeitteisen huipun, sammuneen tulivuorikartion törröttäissä yläpuolellamme kuin vartiotornina.
"Tuolla on minun maani", sanoi Maya kättä uljaasti heilauttaen.
"Miellyttääkö se Teitä, valkoinen mies?"
"Se miellyttää minua niin suuresti, Maya", hän vastasi, "että nyt kaikkein vähimmin voin ymmärtää, miksi tahdotte jättää sen."
"Vaikka järvet, vuoret ja varallisuudessaan kukoistava kaupunki ovatkin hyviä asioita, eivät ne vielä tuo täyttä onnea, vaan vasta ne miehet ja naiset, joiden joukossa elämme."
"Jotkut ihmiset ajattelevat ehkä toisin, Maya. He väittänevät onnen asuvan meissä itsessämme. Ainakin minä voisin olla onnellinen tällaisessa maassa."
"Te ajattelette nyt niin", vastasi hän merkitsevästi, "mutta kun olette jonkun aikaa ollut tuolla kaupungissa, ajattelette toisin. Oi!" hän jatkoi kiihkoissaan, "jos tosiaankin välitätte minusta, ei meidän koskaan olisi pitänyt tulla näiden vuorten yli. Mutta Te ette välitä minusta — luultavasti ette; kaiken aikaa olette puolittain hävennyt kiintymystänne intiaanityttöön, johon aivan kuin pakosta mielistyitte, koska hän oli kaunis ja Te jouduitte seurustelemaan hänen kanssaan niin paljon, ja hän sattui pelastamaan henkenne. Niin, Te olisitte hävennyt mennä naimisiin kanssani omien tapojenne mukaan ja näyttää minua vaimonanne valkoisen kansan keskuudessa — minua, kuljeksivaa intiaania, jolla on hupsu isä ja jonka Te tapasitte varkaiden: käsissä. Täällä on asianlaita toinen, sillä täällä olen ainakin kunnianarvoinen neiti, ja Te näette kansan kaduilla kumartavan maahan minun edessäni; ja jos minä määrään jonkun miehen kuolemaan, näette Te myös hänet surmattavan. Täällä minulla niinikään on omaisuutta enemmän kuin ainoallakaan valkoisella naisella, ja Te miellytte minuun senkin takia —"
"Te erehdytte", hän katkaisi suuttuneena; "on väärin Teidän puhua minulle noin."
"Ehkä erehdyn", hän vastasi nyyhkien, "mutta meitä odottavat niin monet vaikeudet. Ensinnä Tikal —"
"Mitä tuo Tikal sitten tahtoo?" kysyi englantilainen.
"Hän tahtoo naida minut, tai tulla minun kauttani kaupungin päälliköksi mikä on aivan sama asia; ainakaan ei hän luovu minusta hevillä. Onhan vielä isänikin, joka palvelee vain kahta herraa — jumaliaan ja maataan — ja joka pitää minua vain omien pyrkimystensä välikappaleena — niin, ja te myöskin. Hyvät päivämme ovat eletyt, pahat ovat jäljellä, ja niiden perästä — yö! Tästälähin meillä on hyvin vähän tilaisuutta edes puhua, sillä minua ympäröivät upseerit ja kamarineitsyet, jotka pitävät huolta jokaisesta liikkeestäni ja tarkkaavat jokaisen sanani, ja isänikin pitää vaaria minusta."
"Nyt minua alkaa surettaa, etten ottanut huomiooni neuvoanne jäädä vuorten tuolle puolen", vastasi englantilainen. "Luulisittekohan meidän vielä voivan paeta?"
"En luule, se on liian myöhäistä — he veisivät meidät takaisin; meidän täytyy nyt käydä eteenpäin kohtaloamme kohti, mikä se sitten lieneekään. Mutta vannokaa minulle jumalieni tai omien jumalienne nimessä, tai minkä hyvänsä nimessä, mikä Teille on kallista, riippuvanne kiinni minussa hamaan kuolemaani asti, niinkuin minä riipun Teissä." Ja tarttuen englantilaisen käteen hän katsoi tenhoisasti hänen kasvoihinsa.
Tällä hetkellä sattui Zibalbay, joka kulki ajatuksissaan joukon etunenässä, kääntymään ja näkemään heidät.
"Tulehan tänne, tytär, ja Tekin, valkoinen mies", hän sanoi ankaralla äänellä. "Kuulkaa, molemmatkin — olen vanha, mutta näköni ja kuuloni ovat vielä entisellään, vaikk'enkaan tuolla erämaassa välittänyt kaikesta, mitä näin ja kuulin. Täällä kotimaassani on asianlaita toinen. Tietäkää, valkoinen mies, että Sydämen Ruhtinatar on korkealla Teidän yläpuolellanne ja pysyykin luullakseni siellä. Ymmärrättekö tarkoitustani?"
"Täydellisesti", vastasi herra Strickland, koettaen hillitä suuttumustansa; "mutta on ikävää, päällikkö, ettette suvainnut ilmoittaa tätä minulle ennemmin. Ellemme me ja surmansa saanut Molas olisi voineet pelastaa Teitä, vaalenisivat luunne tällä haavaa jossain metsässä. Miksi ette silloin sanonut minulle, etten ollut kelvollinen seurustelemaan tyttärenne kanssa?"
"Koska jumalat lähettivät Teidät minua auttamaan, ja koska siellä tarvitsin Teitä, valkoinen mies", vastasi Zibalbay rauhallisesti. "Voihan sattua, että Teitä vieläkin tarvitsen. Ellei olisi ollut sitä mahdollisuutta, olisimme jakaneet joukkomme vuoren tuolla puolen."
"Olisin tosiaankin halunnut niin tehtävän!" huudahti englantilainen.
"Saattaa olla, että minäkin vielä niin haluan", sanoi vanhus yrmeästi. "Mutta Te olette täällä, ettekä siellä, ehkäpä koko elämänne ajan, ja minä pyytäisin Teitä muistamaan, että olette minun vallassani. Yksi ainoa sana suustani nostaa Teidät korkealle tai painaa Teidät alas maan alle; pitäkää siis varanne ja ottakaa kunnioituksella vastaan, mitä näen hyväksi antaa Teille. Ei, älkää katselko turhia taaksenne — pako on mahdoton. Alistukaa tahtooni nyt ja aina, ja kaikki käy hyvin Teille; jos taistelette sitä vastaan, rusennan minä Teidät. Olen sanonut sanani; tehkää hyvin ja astelkaa edessäni, ja sinä, tytär, astu takanani."
Näin englantilaisen mielen olevan kuohuksissa ja hänen olevan vastaamaisillaan kiukkuisesti. Kohotin käteni varotukseksi, Mayan katsoessa häneen rukoilevasti. Hän näki sen ja malttoi mielensä.
"Ymmärrän puheenne, päällikkö", hän sanoi pakoitetuin äänin. "Olette oikeassa, olen Teidän vallassanne, ja minun on siis turhaa mitään vastata", ja hän otti paikkansa joukon etunenässä, Mayan jäädessä jälkeen.
Astuessani vieretysten Zibalbayn kanssa sanoin hänelle:
"Käytätte kovia sanoja häntä kohtaan, joka on veljeni, ja siis myöskin minua kohtaan."
"Puhun niinkuin minun täytyy puhua", hän vastasi kylmästi. "Monta ikävyyttä on odottamassa minua tuolla kaupungissa. Ettekö kuullut mitä tuo palvelija sanoi eilen illalla — että veljeni poika Tikal, jonka jätin sijaisekseni, onkin ottanut hallitusasemani? Niin, tämä tyttäreni, joka on hänen rakastettunsa ja jonka kautta hän toivoo pääsevänsä myöhemmin hallitusohjiin, on ainoa syötti, joka houkuttelee hänet pois istuimeltaan, sillä hän pitää minua kuolleena, eikä mielellään luovuta valtikkaansa. Miltä tuntuisi silloin hänestä ja hänen seuralaisistaan, jos he näkisivät valkoisen muukalaisen pitelevän tyttäreni kättä ja kuiskivan sanoja hänen korvaansa? Ignatio, sanon Teille, että sellainen näky nostaisi sodan minua vastaan. Puhun siksi näin ankarasti, koska asia niin vaatii ja ilmoitan vielä, että jos minä joudun alakynteen, eivät Teidänkään suunnitelmanne johda mihinkään, vieläpä menetätte henkennekin."
En vastannut, sillä siinä samassa kääntyi tiemme ja me jouduimme vastatusten kantotuolien tuojien kanssa.
Siinä oli neljäkymmentä miestä, ehkäpä enemmänkin. Enimmäkseen olivat he pitkiä ja kaunisvartaloisia, säännöllisin kasvoin, ja kuten Zibalbay ja Mayakin hyvin vaaleita intiaaneiksi, mutta heidän kasvojensa ilme oli aivan toisenlainen kuin minun kansani. Se ei ollut tyhmä eikä raaka, eikä tylsäkään; mutta pikemminkin tuntui siinä suuri väsyneisyys. Huolimatta pyöreistä poskistaan ja terveyttä uhkuvista silmistään näytti nuorin heistä kuin painuneen alas monien vuosien muistoista. Väsymys vallitsi, ei heidän ruumiissaan, sillä ne olivat vahvat ja voimakkaat, vaan heidän mielissään; ja katsellessani heitä minä oivalsin mitä Zibalbay oli tarkoittanut sanoessaan rotunsa olevan kuluneen. Ei edes englantilaisen valkeiden kasvojen näky, vaikkakin sen piti olla outoa heille, näyttänyt heitä liikuttavan. He katsoivat kylläkin, mutisten jotain toinen toisilleen, ihmetellen hänen partansa mittaa ja väriä, mutta siinä kaikki.
Mutta Zibalbaylle he sanoivat matalalla kurkkuäänellä: "Isä, me tervehdimme Teitä!" Johtajan annettua merkin heittäytyivät he siten maahan hänen eteensä ja makasivat siinä ojennetuin käsin kuin kuolleet.
"Nouskaa ylös, lapseni", sanoi Zibalbay. Lähestyen kantojoukon johtajaa hän keskusteli tämän kanssa, sillaikaa kuin muut söivät mukaansa ottamia eväitä, ja minä huomasin että kaikki se, mitä hänelle kerrottiin, näytti tuottavan hänelle hyvin vähän iloa. Sitten hän käski meidän nousta kantotuoleihin, jotka olivat jykevää tekoa ja muodostetut kahden tangon väliin sidotuista, uutimia vailla olevista tuoleista, joita kutakin kantoi kahdeksan kantajaa, sillä tie oli hyvin jyrkkä ja epätasainen.
Kuljimme alas vuoren kuvetta, ja tunnissa olimme jättäneet taaksemme lumirajan ja painuimme setripuumetsiin. Nämä puut kasvoivat ryhmissä, joiden välillä oli nurmikenttiä, hirvilaumojen oivia asuinpaikkoja. Niin tuuheat olivat nämä lehdot, että niiden alla vallitsi hämärä, harmaan espanjansammalen riippuessa joka oksalta ja huojuessa sinne tänne vuorituulen puhaltaissa. Kaikki nämä maisemat toivat mieleeni muiston himmeästä ja tilavasta Meksikon tuomiokirkosta, kattona vain olivat näiden setripuiden läpitunkemattomat oksat, pilareina itse puunrungot ja pyhänä savuna lehtien tuoksu.
Setrivyöhykkeen jälkeen tulivat tammilehdot ja sitten peninkulmittain nurmikenttiä, missä rehoitti ruoho ja loistivat kukkaset. Se oli tosiaankin ihastuttava maa. Vasta myöhään iltapäivällä laskeuduimme alas viimeistä rinnettä ja pääsimme sen ja järven väliselle alavalle maalle, missä ilmasto oli paljon lämpimämpää. Kasteluojista ja muista merkeistä oli helppo päättää, että Sydämen Kaupungin asukkaat olivat käyttäneet tätä vyöhykettä viljelyskenttänään. Täällä kasvoi korkeita sokeriruokoja ja purppurakuorisia kaakaopensaita sekaisin monenlaisten hedelmäpuiden kanssa. Huomasi selvästi, että suurin osa näitä muinaisia hedelmätarhoja oli jäänyt viljelemättä, koska niiden hedelmät mätänivät maassa joukottain. Nähtävästi ne olivat istutetut parempina aikoina, mutta nyt niiden hoito osoitti väestön puutetta.
Vihdoin, kun ilta alkoi tulla, pääsimme maanviljelijäin kylään, puolittain raunioituneeseen paikkaan, jonka talot enimmäkseen olivat rakennetut savitiileistä ja katot kyhätty valkeista kalkkikivi-kappaleista. Kylän keskellä oli puiden ympäröimä tori, jossa sijaitsevan suihkulähteen luona oli vaatimaton, hedelmillä ja kukilla sälytetty alttari. Tämän alttarin ääreen olivat kokoontuneet kylän asujamet, luvultaan ehkä sata, ottamaan vastaan meitä. Enin osa miehistä oli juuri vastikään palannut työstään, sillä heidän jalkansa ja vaatteensa olivat saven tahraamat, ja heillä oli käsissään kuokat ja viikatteet. Kaikilla oli kasvoillaan sama väsymyksen ilme, jonka jo kantajilla olimme havainneet.
Niin ikävystyttävä oli heidän käytöksensä, että kärsimättömänä käänsin katseeni heidän takanaan seisovaan naisryhmään. Miestensä ja veljiensä tavoin olivat nämä naisetkin vaaleita intiaaneiksi ja varsin siroja, mutta heitäkin vaivasi alakuloisuus. Huomatessaan englantilaisen valkean ihon ja kastanjanvärisen parran näyttivät he hetkeksi pääsevän välinpitämättömyydestään. Pian se kuitenkin palasi ja he alkoivat lörpötellä keskenään ja leikitellä kukilla, joita jokainen kantoi vyötäröillään. Koko väkijoukossa oli tuskin ainoatakaan lasta, ja oli omituista panna merkille, kuinka samannäköisiä kaikki olivat. Jos he olisivat olleet saman perheen jäseniä, ei tämä seikka olisi voinut olla sen silmäänpistävämpi, sillä vieraan oli tosiaankin vaikeata eroittaa samanikäisiä naisia toisistaan.
Kun Zibalbay oli laskeutunut tuolistaan, heittäytyivät kaikki polvilleen maahan ja jäivät siihen, kunnes hän, muutamien päämiesten saattamana, oli astunut hänelle varattuun taloon, jättäen meidät ulos.
"Onko kaikki kansa noin alakuloista?" kysyin Maya-neidiltä.
"On", hän vastasi, "nimittäin kaikki työkansa. Ylhäisön laita on toinen, sillä se on eri verta. Täällä on, Ignatio, kaksi luokkaa, ylhäisö ja alhaiso, ja alhaison jokaisen perheen on oltava työssä kolme kuukautta vuodessa, loput yhdeksän jää heille lepoajaksi. Heidän työnsä hedelmät kootaan varastohuoneisiin ja jaetaan Sydämen Lasten kesken, mutta päälliköllä ja ylhäisillä on omat orjansa, jotka palvelevat heitä polvesta polveen."
"Entä jos he eivät haluaisi tehdä työtä?", kysyi englantilainen.
"Silloin heidän täytyy kuolla nälkään, sillä mitään ei anneta heille tai heidän perheilleen yhteisestä varastosta, ja kun heidän tulee nälkä, pannaan heidät mitä raskaimpiin töihin."
Nyt ymmärsimme, miksi tämä kansa näytti niin väsyneeltä. Mitä saattoi odottaa miehiltä ja naisilta ilman kunnianhimoa ja vastuunalaisuutta, kun heidän työnsä tulokset liitettiin yhteiseen omaisuuteen ja jaettiin heille annoksittain? Vanhoilla päivilläni olen kuullut opettajista, jotka puolustavat sellaista järjestelmää koko ihmiskunnalle, mutta olen varma siitä, että jos he olisivat asuneet Sydämen Kansan keskuudessa, missä tämä tapa on ollut käytännössä monta vuosisataa, lakkaisivat he saarnaamasta oppiansa, sillä täällä se ei ainakaan minun mielestäni näyttänyt todistavan kansan hyvinvointia.
Siinä samassa saapui Zibalbayn käskyläinen kutsumaan meitä sisälle, missä oli valmiina runsas ateria, ollen pääasiassa kokoonpantu oman järven kaloista, metsänriistasta ja kaikenkaltaisista hedelmistä. Sillaikaa kuin söimme ja joimme suklaata, jota meille tuotiin hopeisissa astioissa, oli ehtinyt yö. Kysyin Zibalbaylta, pitikö meidän jäädä tähän yöksi, mihin hän lyhyesti vastasi kohta lähtevämme kaupunkia kohti.
Näin ollen läksimme ulos huoneesta kuun paistaessa. Ja niin meidät vietiin järven rannalla olevaan pieneen satamaan, missä odotti tilava, mastolla ja purjeilla varustettu vene, miehistönä kymmenen intiaania. Nostimme purjeet ja läksimme maatuulen puhaltaessa kohti Sydämen Saarta, joka oli noin viidentoista meripeninkulman päässä mantereesta.
Tuuli oli heikko, mutta vuorien kylmyyden jälkeen oli ilma niin suloinen ja lauha ja koko näky niin uusi ja outo, etten minä ainakaan pahotellut, vaikka kulkumme olikin hidasta. Ei kukaan veneessä olija puhunut, sillä kukin oli omissa mietteissään, ja intiaanit taas olivat tottuneet vaikenemaan herransa läsnäollessa, joka yksin näytti rauhattomalta, sivellen yhtä mittaa partaansa ja mutisten itseksensä.
Näin soluimme sinistä järveä pitkin, jonka rauhan rikkoi vain lentoon lähtevän vesilinnun siipien suhina tai suuren, yöhyönteistä vainoavan kalan moiskaus ja veden solina veneemme laitoja vastaan. Edessämme paistoivat kirkkaassa kuunvalossa hohtavina ja satumaisina tuon salaperäisen kaupungin vallit ja temppelit, jota olimme tulleet niin kaukaa katsomaan. Me katselimme sitä, vaipuen hetki hetkeltä yhä syvempiin ajatuksiin, ja kummallinen odotus ja pelko täytti sydämemme. Tämä ei ollut unta; edessämme uinui tarun kultainen kaupunki, jota olimme hartaasti halunneet nähdä; pian astuisivat jalkamme sen valkeiden vallien sisäpuolelle, ja saisimme nähdä sen muinaisen sivistyksen.
"Mikä on tuleva kohtalomme?" kuiskasi herra Strickland Mayaan katsahtaen.
Hän kuuli englantilaisen sanat ja pudisti alakuloisena päätään.
Hänen silmistään oli hävinnyt toivo, ja kyynelet himmensivät niitä.
Sitten hän kääntyi minun puoleeni, ikäänkuin lohdutusta etsien. Kevyt
innostuksen tuli paloi minussa ja minä vastasin:
"Älkää peljätkö, tarkoitus on saavutettu, ja me voitamme vaivat ja vaarat. Tuon Kultaisen Kaupungin hyödyttömät omaisuudet joutuvat meille. Niiden avulla minä nostan miespolvien aikana keräytyneen koston heimoni sortajaa vastaan ja luon suuren intiaanialueen, joka ulottuu merestä mereen asti, ja jonka sydän tämä kaupunki on."
Englantilainen kuuli sen ja vastasi hymyillen: "Voi olla niin; Teidän kannaltanne katsottuna luulen niin kylläkin; mutta meillä on eri pyrkimykset, Ignatio", ja hän katsahti taaskin Maya-neitiin. Eteenpäin me liu'uimme, läpi kuunvalon ja hiljaisuuden, sillä kaupungista ei kuulunut muuta ääntä kuin tunteja ilmoittavien vartiomiesten huudot vanhoilta valleilta. Vihdoin pääsimme Pyhän Kaupungin luomaan mustaan varjoon, ja intiaanit tarttuivat airoihin ja soutivat (sillä tuuli oli lakannut) veneen kivireunaiseen kanavaan, joka vei vesiportille.
Pysähdyimme portin eteen, missä ei näkynyt ainoatakaan miestä. Kärsimättömällä äänellä pyysi Zibalbay veneen perämiestä huutamaan portinvartijaa, ja siinä samassa astui mies portaita alas ja kysyi, kuka siellä oli.
"Minä — ruhtinas", sanoi Zibalbay. "Avaa."
"Totta tosiaan. Sepä kummallista", vastasi mies, "koska ruhtinas tänä iltana viettää häitään palatsissa tuolla ja on vain yksi ruhtinas Sydämen Kansan kesken! Menkää takaisin mantereelle, kulkijat, ja palatkaa päivällä, kun portit ovat avoinna."
Kuultuaan nuo sanat kirosi Zibalbay raivoissaan, mutta Maya aivankuin hytkähti ilosta.
"Sanon sinulle, että olen Zibalbay ja palannut takaisin, sinun herrasi, enkä kukaan muu", hän huusi, "ja nyt teet viisaasti, jos täytät käskyni."
Mies tuijotti ja epäröi, kunnes perämies sanoi hänelle:
"Hullu, tahdotko päästä kalojen ruuaksi? Se on päällikkö Zibalbay, joka on palannut kuolleista."
Silloin syöksyi mies avaamaan portin niin nopeasti kuin hän kauhuissaan kykeni.
"Anteeksi, isä, anteeksi", hän huusi, langeten polvilleen, "mutta päällikkö Tikal, joka hallitsee Teidän sijassanne, on ilmoittanut Teidän kuolleen erämaahan ja kieltänyt Teidän nimeänne mainitsemasta koko kaupungissa."
Zibalbay astui hänen ohitsensa sanaa sanomatta. Kun hän oli kulkenut ohi marmoriportaiden, kääntyi hän perämiehen puoleen, sanoen: "Toimittakaa tuolle miehelle huomenna selkäsauna, jotta hän tästälähin oppisi pitämään virastaan vaarin!"
Toisella puolen kaupungin muuria kulki laaja katu, jonka vierellä seistä törröttivät valkeasta kivestä rakennetut komeat talot, ja joka katu vei peninkulman päässä olevalle kaupungin keskustorille. Tätä katua pitkin me astelimme nopeasti ja äänettä, ja kulkiessamme huomasin minä ruohon siellä täällä kasvaa rehoittavan ja monen suuren talon olevan aution. Vaikka muutamasta ristikko-ikkunasta tunkeutuikin ulos valoa, ei voinut nähdä ainoatakaan ihmiselon merkkiä.
"Tässä tuo kaupunki on", kuiskasi englantilainen minulle, "mutta missä ovat sen asujamet?"
"Epäilemättä viettävät he häitä suuressa palatsissa", minä vastasin.
"Hiljaa, minä kuulen ääniä."
Tällöin muuttui tuulen suunta hiukan ja kantoi korviimme laulun ääntä, joka kuului yhä selvemmin, mitä lähemmä toria tulimme. Kului vielä viitisen minuuttia ja me saavuimme sille. Se oli laaja paikka, pinta-alaltaan noin kolmenkymmenen acren suuruinen, ja sen keskellä kimmelsi kolmensadan jalan korkuinen Sydämen Temppelin pyramiidi, jonka huipussa tuikki ikuisesti pyhän tulen tähti.
Tämän pyramiidin ja torin laidoilla olevien suurten rakennusten välisellä avoimella paikalla pitivät kaupungin asukkaat keskiöistä juhlaansa. Kaikki olivat puetut valkeisiin pukuihin ja useilla oli sulkalevätti harteillaan ja kukkaseppel päässään. Toiset tanssivat, toiset lauloivat, toiset katselivat ilveilijäin ja silmänkääntäjäin temppuja. Mutta suurin osa istui pyöreiden pikkupöytien ääressä, syöden, juoden, tupakoiden ja kuherrellen. Me havaitsimme lasten näissä pöydissä olevan kunniavieraita ja jokaisen pitävän heistä huolta ja kuuntelevan heidän puheitaan. Ei mikään olisi voinut olla meille hauskempaa ja omituisempaa kuin tuo kuun valaisema yöllinen juhla. Mutta tämä näky ei miellyttänyt Zibalbayta.
Torin viertä kulki vahvatuoksuisia kukkia kantavien puiden kuja, ja Zibalbay viittasi meitä käymään näiden puiden varjoon. Moni pöytä oli asetettu juuri näiden puiden suojaan, niin että hän voi silloin tällöin huomaamatta pysähtyä kuuntelemaan keskusteluja. Yhtäkkiä, pysähtyi hän erään pöydän kohdalle, missä istui keski-ikäinen mies ja nuori, kaunis nainen. Heidän keskustelunsa huvitti häntä, ja me, jotka olimme hänen vieressään, ymmärsimme sen myös, sillä tämän kansan murteen ja mayankielen eroitus on niin pieni, ettei edes herra Stricklandin ollut vaikeata ymmärtää heidän keskusteluaan.
"Juhla on ihana tänä yönä", sanoi mies.
"Niin on, mieheni", vastasi hänen toverinsa, "ja miksikä ei olisi, sillä eilenhän Sydämen Neuvosto valitsi Lordi Tikalin ruhtinaaksi, ja tänään vihittiin hänet kaiken kansan nähden Nahua Ihanan, Lordi Mattain lapsen kanssa."
"Sitä kelpasi katsella", sanoi mies, "vaikkakin minä puolestani pidän liian aikaisena julistaa häntä ruhtinaaksi. Zibalbay saattaakin tulla takaisin, ja silloin —"
"Ei Zibalbay koskaan palaa takaisin, mieheni, eikä armollinen Maya-neitikään. He ovat kuolleet erämaahan kauan sitte. Maya-neitiä minä suren, sillä hän oli niin rakastettava ja erilainen kuin muut ylhäiset neidit; mutta hänen isäänsä en sure, sillä hän oli oikea alhaison rasittaja; hän oli sitäpaitsi kitsas. Niin, Tikal on näiden kymmenen kuukauden aikana pitänyt useampia juhlia kuin Zibalbay monessa vuodessa; ennen kaikkea on hän helpoittanut lakeja, niin että me köyhätkin naiset voimme pitää koristuksia kuten ylhäisetkin", ja hän katsahti kultaiseen rannerenkaaseensa.
"On helppoa olla antelias, kun on kysymyksessä toisen tavara", vastasi mies. "Zibalbay oli keräävä mehiläinen; Tikal on kuluttava ampiainen. Kerrottiin tuon ukon olevan hullun, mutta minä en sitä usko. Luulen hänen olleen suuremman miehen, kuin me kaikki muut, miehen, joka oivalsi kansan surkastumisen ja yritti keksiä keinoja saada se pysähtymään."
"Varmasti oli hän hullu", vastasi nainen. "Miten saattoi hän pysäyttää kansaa surkastumasta viedessään tyttärensä mukanaan kuljeksimaan erämaihin, kunnes he kumpikin nääntyivät nälkään? Jos joku lähteekin sinne, ovat siellä, kuten olen kuullut, vastassa valkoiset pirut, jotka tappavat intiaanit tai kiduttavat heitä vankeudessa, ryöstäen heidän omaisuutensa, emmekä me halua sellaista väkeä meidän kaupunkiimme. Ja mitä se meihin koskee, jos kansan väkiluku surkastuukin? Meillä on kaikki mitä haluamme; jälkeentulevat pitäkööt muusta huolta."
"Olen sinun kuitenkin, vaimo, kuullut haluavan lapsia."
Äkkiä kävivät naisen kasvot totisiksi.
"Ah!" hän vastasi, "jos Zibalbay voi toimittaa minulle lapsen, otan takaisin kaikki sanat, jotka olen hänestä sanonut ja julistan hänet viisaimmaksi mieheksi, sensijaan että hän on, tai oikeammin oli — vanha, tyhjistä toiveista hullaantunut narri, joka rukoili liian paljon. Mutta hänhän on kuollut, ja ellei hän olisikaan, ei hän sittenkään voisi asiata auttaa; eiväthän sille asialle mahda jumalatkaan mitään, jos jumalia muualla löytyykään kuin mielikuvituksessa. Mitä hyödyttää niistä siis puhua? Käykäämme nauttimaan juhlasta, jonka Tikal on järjestänyt, emmekä viitsi puhua lapsista, tai minua alkaa itkettää ja harmittaa sisareni, joille niitä on siunattu."
Zibalbay antoi merkin jatkaa matkaa, mutta Maya viivästeli hiukan ja kuiskasi:
"Katsokaahan isäni kasvoja. En koskaan ole nähnyt häntä noin vihaisena. Nuo tiedot eivät toki vielä ole erikoisen ikäviä", ja hän katsahti englantilaiseen.
Zibalbay astui ripeästi eteenpäin, kiskoen partaansa ja mutisten itsekseen, kunnes saavuimme suurelle kupukäytävälle, missä seisoi kaksi sotilasta kuparikeihäineen vahdissa, jutellen naisten kanssa, joita kulki avoimesta portista väkijoukon mukana, ja syöden makeisia heidän kanssaan. Zibalbay peitti kasvonsa vaippansa liepukalla ja lähti, käskien meidän tehdä samoin, kulkemaan kupukäytävää, jolloin molemmat sotilaat pistivät vastaan keihäänsä ja kysyivät hänen nimeään.
"Kenen nimessä te käskette?" kysyi Zibalbay.
"Herramme ja ruhtinaamme nimessä, joka viettää juuri hääjuhlaansa", vastasi toinen heistä. "Sanokaa, oletteko niitä, jotka tulevat myöhään?"
Silloin paljasti Zibalbay kasvonsa ja sanoi:
"Katsohan minuun, mies. Käskinkö minä sinua sulkemaan omat oveni itseltäni?"
Hän katsoi ja sai vaivoin sanotuksi: "Ruhtinas onkin tullut takaisin!"
"Sanotteko vartioivanne ovia ruhtinaan käskystä? Onko Sydämen
Kaupungissa sitte kaksi ruhtinasta?" kysyi Zibalbay katkerin äänin.
Odottamatta vastausta jatkoi hän meidän kolmen seuratessa matkaansa, kunnes saavuimme palatsin pihalle, missä solisivat monet suihkulähteet marmorialtaissaan.
Kulkien pylväskäytävän alatse ja avonaisesta ovesta, mistä hohti valo, huomasimme yht'äkkiä saapuneemme suureen ja ihmeelliseen saliin, jonka pituus oli sata jalkaa ja jonka setripuupaneelista tehtyä kattoa kannatti kaksi riviä hienosti kaiverrettuja pylväitä, hedelmillä, kukilla, juoma-astioilla ja kultakoristuksilla sälytettyjen pöytien miltei täyttäessä koko huoneen. Seinätkin olivat setripuupaneelia ja täynnä hopeakoristeita ja puhtaasta kullasta tehtyjä kookkaita kääpiön ja apinan kuvia, jotka kukin pitivät kädessään hopeista lamppua. Takaseinällä oli pieni pöytä ja sen takana istui valtaistuimen tapaisilla tuoleilla mies ja nainen, vierellään aseistettu vartijajoukko.
Mies oli muhkeassa, Sydämen merkein päärmätyssä valkoisessa viitassa ja hohtavassa sulkalevätissä. Hänen otsallaan kiilsi kultarengas, josta kohosi vihreäsulkainen töyhtö, ja kädessään piti hän pientä kultavaltikkaa, jossa välkähteli smaragdi. Hän oli keskimittainen, sorjavartaloinen ja noin kolmenkymmenenviiden vuotias, suora, musta tukkansa ulottuen aina alas harteille asti. Kasvoiltaan oli hän siro, mutta peloittava, sillä hänen mustissa silmissään välmehti outo tuli ja hänen voimallisessa suussaan ja leuassaan oli tyly ilme, joka ei kadonnut edes hänen hymyillessäänkään. Armollinen neiti hänen vieressään oli niinikään ihana valkoisessa, hopeapäärmeisessä ruhtinasvaipassaan, ruhtinaallinen Sydämen merkki rinnassaan, otsan, kätten, poven säihkyessä smaragdiloistossaan. Hän oli nuori ja hoikka, säihkyvin silmin, ylpein, siroin kasvoin, joita kumminkin rumensi raskas suu, ja näkyi selvästi, että hän rakasti vieressään olevaa miestä, sillä hän katsoi häneen yhtämittaa.
Meidän ja tuon ruhtinaallisen parin välillä oli avara huone täynnä juhlapukuista ja kullasta ja jalokivistä hohtavaa yleisöä, niin että silmiämme ensi alussa huikasi. Seurue, joita lienee ollut kaksi- tai kolmesataa, seisoi ryhmissä, selät meihin päin, jättäen huoneen peräosaan vapaan paikan, missä silkkiin puetut, kukin ja turkoosein koristetut naiset lauloivat ja tanssivat huilun säestyksellä morsiamen ja sulhasen edessä.