VIIDESTOISTA LUKU.
Zibalbayn kotiintulo.
Hetken aikaa seisoimme ovitien varjossa, katsellen tätä kummallista ja ihanaa näytelmää, kunnes, Zibalbayn aikoessa juuri astua lähemmäksi valta-istuinta, Lordi Tikal antoi merkin valtikallaan, ja naiset taukosivat äkkiä tanssimasta ja laulamasta. Nähtyään kohotetun valtikan, Zibalbay pysähtyi jälleen ja vetäytyi takaisin varjoon, kehoittaen meitä tekemään samoin. Sitten alkoi Tikal puhua voimallisella, syvällä äänellä, joka kajahteli salissa:
"Sydämen neuvokset ja aateliset", hän sanoi, "ja te korkeasyntyiset naiset, lesket ja tyttäret, kuulkaa minua. Eilen, kuten tiedätte, otin haltuuni esi-isieni aseman ja vallan, ja teidän toivostanne ja tahdostanne minut valittiin Sydämen kansan päälliköksi ja hallitsijaksi. Olen nyt pyytänyt teidät hääjuhlaani, läsnäolollanne kunnioittamaan aviosäätyyn astumistani ja iloitsemaan kanssani. Sillä tietäkää, että tänä iltana olen aviopuolisokseni ottanut Nahua Ihanan, korkeasyntyisen Lordi Mattain, Päätähtientutkijan, Pyhän Huoneen Päämiehen ja Sydämen Neuvoston Puheenjohtajan tyttären. Hänet otan minä teidän läsnä ollessanne ensimäiseksi ja lailliseksi aviopuolisokseni jakamaan vallan kanssani ja hallitsemaan teitä yhdessä minun kanssani, jota ei voida, vaikka mitä tahansa tapahtuisi, sysätä pois valtaistuimeltani, ja näin ollen pyydän teidän lausumaan hänet tervetulleeksi."
Sitten kääntyi hän vieressään olevan naisen puoleen, suuteli häntä ja sanoi:
"Terve, Sydämen Ruhtinatar, jumalain vihkimä ja valitsema. Siunattakoon lapsia Sinulle ja niiden mukana onnea ja valtaa moniksi vuosiksi!"
Tällöin kumartui koko seurue Nahuan jalkojen juureen, Nahuan, jonka kalpeat kasvot loistivat tyytyväisyyttä ja iloa, ja toisti yksiäänisesti:
"Terve, Sydämen Ruhtinatar, jumalain vihkimä ja valitsema. Siunattakoon lapsia Sinulle ja niiden mukana onnea ja valtaa moniksi vuosiksi!"
"Ylimykset", jatkoi Tikal, kun juhlamenot olivat päättyneet, "korviini on tullut tieto, että löytyy joitakuita, jotka napisevat minua vastaan, sanoen, ettei minulla muka olisi oikeutta muinaiseen ruhtinasvaltikkaan, jota tänä iltana pidän kädessäni. Ylimykset, minulla olisi teille tämän asian suhteen yhtä ja toista sanottavana, ja huomenna puhun uhrin jälkeen yleiselle kansalle, keskusteltuani Neuvostoni, Sydämen salaisuuksien päämiesten kanssa. Huomenna on kulunut vuosi siitä, kun setäni Zibalbay, joka ennen minua oli päällikkönä, ja hänen ainoa lapsensa sekä arvonsa ja valtansa perijätär, korkeasyntyinen neiti Maya, minun kihlattu morsiameni, lähtivät kaupungista suorittamaan muuatta tehtävää. Ennenkuin he lähtivät matkalleen, sovittiin Zibalbayn, Mayan, Sydämen Ruhtinattaren, minun sekä Neuvoston, Sydämen Veljesliiton kesken, että minä hallitsen läheisimpänä perijänä Zibalbayn ja hänen tyttärensä poissaollessa, ja siinä tapauksessa, etteivät he palaisi kahden vuoden kuluessa, perisin heille kuuluvan vallan ikuiseksi. Tähän välipuheeseen suostuin surulla, sillä pidin silloin, niinkuin nytkin, setääni vähäjärkisenä, joka lähti etsimään loppuaan, vieden mukanaan minun rakastamani tyttärensä. Heidän mentyään täytin minä kaiken kirjaimellisesti; mutta kansan kesken nousi hämminkiä, sillä he eivät tahtoneet totella hallitsijaa, joka ei ollut virallisesti valittu, vaan sanoivat: 'Odotamme siksi kunnes Zibalbay palaa, kuullaksemme hänen mielipiteensä tässä asiassa.'
"Zibalbayn poissa ollessa ei maassa niinikään ollut ylimmäistä pappia, niin että, ennenkuin hänen seuraajansa olisi nimitetty, joku uskontomme salameno olisi voinut jäädä toimittamatta, vetäen päällemme Nimettömän Jumalan kirouksen. Niin ollen hoputti minua moni kansan ja kaupungin hyvin voinnin nimessä lyhentämään välihallitukseni aikaa ja antamaan valita itseni vakinaiseksi. Mutta lupaukseni muistaen vastasin minä päättävästi heille, etten haluaisi poiketa siitä hiuskarvan vertaakaan, vaan antaisin, tuli mitä tahansa, kulua kaksi vuotta, ennenkuin ottaisin vastaan isieni paikan.
"Tässä mielessä minä pysyin, kunnes kolme päivää sitten se joukko, jonka oli määrä mennä mantereelle temppelin omaisuuteen kuuluvia vainioita viljelemään, kieltäytyi lähtemästä työhönsä, selittäen, että ylimmäisellä papilla vain oli oikeus käskeä heitä, eikä kaupungissa ollut ylimmäistä pappia. Hädissäni neuvottelin siis Lordi Mattain, Tähtien Päämiehen kanssa, ja hän tutki tähtiä puolestani. Koko yön hän tarkasteli taivasta ja luki sieltä, että Zibalbay, joka unen ääntä seuraten rikkoi maan lakeja ja läksi kulkemaan yli vuorten, on saanut maksaa mielettömyytensä ja kuollut erämaahan yhdessä tyttärensä kanssa, joka oli kihlattuni sekä Sydämen Ruhtinatar. Eikö ollut niin Mattai?"
Silloin astui esiin puhuteltu, muhkea, kaljupäinen mies, vilkkain silmin ja tuuhein parroin, tehden kumarruksen ja sanoen:
"Ellei tietoni ole väärä, juuri niin ilmoittivat tähdet minulle, oi hallitsija!"
"Ylimykset", jatkoi Tikal, "olette kuulleet minun todistukseni ja Mattain todistuksen, jonka ääni on totuuden ääni. Tästä syystä olen antanut nimittää ja asettaa itseni teidän hallitsijaksenne, koska olen Zibalbayn lainmukainen perillinen. Tästä syystä olen myöskin — koska kihlattuni on kuollut — ottanut vaimokseni Nahuan, Mattain tyttären. Sanokaa, tunnustatteko meidät?"
Muutamat pysyivät ääneti, mutta toiset huusivat:
"Tunnustamme teidät, Tikal ja Nahua, ja hallitkaa kauan meitä maan muinaisten tapojen mukaan!"
"Hyvä on, veljet", vastasi Tikal. "Onko kenelläkään, ennenkuin juomme lähtömaljan, mitään sanottavana?"
"Minulla on jotakin sanottavaa!", huusi vahvalla äänellä Zibalbay varjosta huoneen toisessa päässä.
Kuultuaan hänen äänensä, jonka sointu näytti olevan tuttu, nousi Tikal peloissaan, mutta sanoi, hilliten itsensä:
"Astukaa näkyviin varjosta, kuka lienettekin, ja sanokaa sanottavanne."
Katsahtaen tyttäreensä ja meihin, Zibalbay käski meitä seuraamaan ja astui esiin. Peittäen kasvonsa vaipallaan lähti hän astumaan poikki salin, herrojen ja naisten tehdessä tietä, kunnes seisoimme valtaistuimen edessä. Tässä hän paljasti itsensä, kuten mekin, ja asettuen seisomaan sivuttain, niin että sekä Tikal että koko seurue näkivät hänet, hän varustautui puhumaan. Ennenkuin hän oli ehtinyt sanoa sanaakaan, pääsi ylimyksiltä hämmästyksen huudahdus ja valtikka putosi Tikalin kädestä ja vieri lattialle.
"Zibalbay!" kuului huuto. "Zibalbay tai hänen haamunsa on tullut takaisin, ja myöskin Sydämen Ruhtinatar!"
"Niin, ylimykset", hän sanoi rauhallisin äänin, vaikka hänen kätensä vapisi raivosta, "minä Zibalbay, teidän herranne, olen palannut, enkä nähtävästi liian varhain. Miten, veljenpoikani, oliko sinun niin kova kiire saada minun paikkani ja valtani, että sinun piti rikkoa Sydämen nimessä vannomasi vala ja anastaa ne ennen määräaikaa? Ja Te, Mattai, oletteko unhoittanut taitonne, vai ovatko jumalat kironneet Teidät, kun käytte ennustamaan väärin ja sanomaan, että tähtiin on kirjoitettu elossa olevien kuolema, ja nostamaan näin tyttärenne Sydämen Ruhtinattaren istuimelle? Niin, älkää viitsikö vastata. Seisoessani tuolla olen kuullut koko jutun. Sanon sinulle, Tikal, että olet valapattoinen petturi, ja Teille, Mattai, että olette veijari ja valehtelija, joka olette uskaltanut käyttää pyhää ammattianne omiin tarkoituksiinne ja sukunne kohottamiseksi. Molempia teitä olen rankaiseva — niin, ja myöskin kaikkia niitä, jotka ovat olleet rikollisina apureinanne. Asemiehet, vangitkaa tuo mies ja Lordi Mattai niinikään ja pitäkää heidät tallessa, kunnes minä heidät tuomitsen."
Sotilaat seisoivat hetken aikaa epäröiden molemmin puolin valtaistuinta, mutta astuivat sitten Tikalia kohti kuin totellakseen Zibalbayn käskyä. Mutta Nahua nousi seisomaan ja peräytti heidät, sanoen: "Mitä! uskallatteko koskea vastanimitettyyn hallitsijaanne? Takaisin, minä käsken teitä, jos tahdotte välttää häväistyksen tuomiota. Eli tai kuoli, Zibalbayn ajat ovat olleet, sillä Sydämen Neuvosto on pannut hänen kruununsa Tikalin päähän, ja heidän päätöstään ei voi purkaa hyvällä eikä pahalla."
"Niin", sanoi Tikal, jonka rohkeus oli palannut. "Ruhtinatar Nahua puhuu totta. Älkää koskeko minuun, jos haluatte vielä nähdä auringon paistavan."
Mutta kaiken aikaa oli hänen katseensa kiintynyt Mayaan, jonka kauniita kasvoja katsellen hän tunsi menneen lemmen virkoavan eloon.
Kun Zibalbay oli taas alkamaisillaan puhua, kumarsi tähtientutkija
Mattai hänelle ja sanoi:
"Älkää olko vihoissanne, vaan kuulkaa minua, herra. Olette tullut kaukaa ja olette väsyksissä, ja väsynyt mies on ärtyisä. Te luulette kärsineenne vääryyttä, ja olihan tämä kaikki tosiaankin outoa Teille, mutta nyt ei ole sopiva hetki meidän tehdä selvää teoistamme ja hallitustoimistamme, eikä Teidän kuunnella kaikkea tätä. Levätkää tämä yö; ja huomenna pyramiidissa, kansan läsnäollessa selkiävät kaikki asiat Teille, ja jokaiselle annetaan oikeutensa. Tervetuloa sinne, Zibalbay, ja Tekin Sydämen Tytär — mutta sanokaahan, keitä nuo muukalaiset ovat, jotka olette tuonut erämaista yli vuorten?"
Zibalbay vaikeni hetkeksi, vilkuen ympärilleen kuin susi satimessa, sillä hän luuli huomaavansa ylimysten olevan kiihoittuneita. Huomattuaan läsnä olevan vain muutamia puoluelaistaan hän kohotti katseensa ja sanoi:
"Olette oikeassa, Mattai, olen väsynyt; sillä ikä, matka ja ihmisten vilpillisyys ovat murtaneet minut. Huomenna otetaan nämä asiat esille kansan läsnäollessa, ja siellä, alttarin, ääressä tehtäköön tiettäväksi, olenko minä heidän herransa, vaiko sinä, Tikal. Siellä ilmoitan Teille niinikään, keitä nämä muukalaiset ovat ja miksi olen kuljettanut heidät yli vuorten. Siihen asti jätän heidät teidän huostaanne, kehoittaen oman asianne takia kohtelemaan heitä hyvin. Niin, täällä en halua syödä enkä juoda. Lähtekäähän kanssani", ja sanoi nimeltä muutamia ylimyksiä, joiden tiesi olevan uskollisia itselleen.
Sen enempää sanomatta lähti hän huoneesta, ja joukko ylimyksiä seurasi häntä.
"Isäni näyttää unohtaneen minut", sanoi Maya nauraen hänen mentyään. "Terve teille, ystävät, ja Teille, serkkuni Tikal, ja vaimollenne Nahualle niinikään, joka, oltuaan muinoin minun kamarineitsyeni, on nyt korotettu minun asemaani ja arvooni. Mikä onkaan kaiken hämmingin loppu, toivon kuitenkin, että olette onnelliset rakkaudessanne, Tikal ja Nahua."
Silloin astui Tikal alas istuimeltaan, kumarsi hänelle ja sanoi: "Minä vannon Teille, Maya —"
"Ei, älkää vannoko", hän keskeytti, "vaan antakaa minulle ja ystävilleni pikari viiniä ja juhlanne rääppeitä, sillä olemme nälissämme. Kiitän Teitä. Miten ihana onkaan Nahuan kantama morsiuspuku, ja — varmasti — nuo smaragdit olivat kerran minun omaisuuttani. No, hän saakoon ne minulta morsiuslahjaksi. Päästäkäähän Tikal, pyydän, minua kulkemaan, haluan kuulla noilta neideiltä uutisia, sillä muistakaa että olen kulkenut kaukana, ja on hauskaa nähdä taas kaikkea kaivattua."
Hetken aikaa me istuimme ja söimme, Mayan jutellessa ja kaiken kansan tarkatessa meitä, sillä me olimme ihmeellisiä heidän silmissään, jotka eivät koskaan ennen olleet nähneet valkoista miestä. Ruskeatukkainen, pitkäpartainen ja valkoihoinen englantilainen oli tosiaankin heistä niin suuri ihme, että he unohtivat kaiken kohteliaisuuden ja pyörivät kummastellen hänen ympärillään. Oli kuitenkin kaksi, jotka vähän välittivät englantilaisesta ja minusta, ja ne olivat Tikal, joka tuijotti Mayaan, seisoessaan hänen tuolinsa takana ja palvellessaan häntä orjan tavoin, sekä Tikalin puoliso Nahua, joka istui hiljaa ja unohdettuna istuimellaan, kuunnellen vihaisena jokaista miehensä sanaa. Lopulta ei Nahua jaksanut kestää kauemmin tätä näytelmää, vaan lähti astumaan poikki salin.
"Tehkää tilaa morsiamelle, neidit", sanoi Maya. "Serkku, hyvää yötä; on jo myöhä, ja vaimonnekin jo odottaa."
Mutisten jotakin käsittämätöntä lähti Tikal tiehensä, ja rinnatusten astui aviopari poikki suuren salin asejoukon seuraamana.
"Miten ihana morsian ja miten uljas sulhanen!", sanoi Maya heidän mentyään, "ja sittenkin olen nähnyt aviopareja, jotka hääpäivänään näyttivät onnellisemmilta. No, on aika käydä levolle. Ystävät, hyvää yötä! Mattai, jätän nämä vieraat Teidän huostaanne. Pitäkää huolta heistä — ja, kuulkaahan, tuokaa heidät huomisaamuna minun asuntooni, sillä isäni tahtoo että näyttäisin heille kaupunkia, ennenkuin kokoonnumme temppeliin."
Mayan lähdettyä teki Mattai meille hyvin kohteliaan kumarruksen ja pyysi meitä lähtemään kanssaan poikki pihan ja läpi monen käytävän ihanaan meille varattuun huoneeseen, joka oli himmeästi valaistu hopealampuin. Siellä oli silkkipeitteiset vuoteet ja pöydällä, keskellä lattiaa, viileitä juomia ja monenlaisia hedelmiä, mutta niin väsyksissä olimme, että välitimme vähät kaikesta tästä.
Sanottuamme hyvää yötä Mattaille, joka katseli meitä uteliaana ja ilmoitti haluavansa tulla katsomaan meitä aamusella, me kiersimme kiinni oven kuparilukon ja kävimme makuulle.
Vaikka olinkin väsynyt, en saanut unta tässä vieraassa paikassa, ja vaikka silmäni tavantakaa painuivatkin kiinni, herättivät minut taas ovemme takaa kuuluvat askeleet. Yhdestä seikasta olin varma, siitä nimittäin, ettei Zibalbayta kaivattu omassa kaupungissaan ja että syntyisi hämminkiä, kun hän huomenna julistaisi kertomuksensa kansalle, sillä varmastikaan ei Tikal sallisi itseään sysättävän vastarinnatta pois anastamastaan paikasta, ja että hänellä oli paljon ystäviä. Varmastikin kuulin oven takaa heidän kiireiset askeleensa, kun he saapuivat viereiseen huoneeseen neuvottelemaan Mattain kanssa. Mietin, mikä kohtalo meitä odottaisi tässä kohta koittavassa kahakassa. Tämä kansa kammoi muukalaisia — sen luin heidän kasvoistaan — ja varmastikin raivaisi se meidät pois jos suinkin mahdollista. No, olihan meillä Mayassa oiva ystävä, ja kaiken muun jätimme kohtalon huomaan.
Näin tuumien vaivuin viimein uneen herätäkseni englantilaisen ääneen, joka istui vuoteensa laidalla hyräillen laulua ja katsellen ympärilleen, päivän pilkistäissä sisään akkunasta. Toivotin hänelle hyvää huomenta ja kysyin syytä hänen hyräilyynsä.
"Koska sydämeni on täynnä päivänpaistetta", hän vastasi. "Vihdoinkin olemme päässeet tähän kaupunkiin, ja se on paljon suurenmoisempi ja ihmeellisempi kuin osasin aavistaakaan. Onni on suosinut meitä, sillä tuo Tikal on mennyt naimisiin toisen naisen kanssa, joka ei, mikäli hänen ulkonaisesta olemuksestaan voi päättää, päästä häntä hevillä eroon, ja siksi ei Mayan tarvitse enään pelätä häntä. Kolmanneksi, tässä kaupungissa löytyy, ottaen huomioon kaiken sen, mitä eilen näimme, yltäkyllin aarteita, jotta voitte perustaa vaikka kolme Intiaanikeisarikuntaa, jos niin tahdotte, sillä varmasti antaa Zibalbay Teille niin paljon kuin haluatte. Siksi pitäisi Teidänkin, ystävä Ignatio, laulaa kuin minun, sen sijaan että murjotatte ikäänkuin olisi ruumisarkkunne tuotu nähtäväksenne."
Pudistin päätäni ja vastasin:
"Pelkään puhuvanne liian valoisasti. Kaupungissa on syntymäisillään sekaannus, jonka pyörteisiin mekin varmasti joudumme, sillä Tikalin ja Zibalbayn välinen riita tuo kuolemaa mukanaan. Mitä Maya-neitiin tulee, olen varma siitä, että Tikal vieläkin — oliko hänellä vaimo tahi ei — häntä rakastaa ja yrittää saada hänet; näin sen hänen katseistaan eilen illalla. Lopuksi on kyllä totta, että täällä on pohjattomia rikkauksia; mutta sallivatko niiden omistajat otettavan vähintäkään osaa niistä minun tarkoituksiini — vaikkakaan he itse eivät niitä käytä — se on toinen asia."
"Raamatussa puhutaan Job-nimisestä miehestä ja hänen ystävästään Elifaasta — tuulen että Te, Ignatio, olette samainen henkiin herännyt ystävä", vastasi herra Strickland nauraen. "Minä puolestani aion pitää kiinni nykyhetkestä, enkä välitä tuon pimeydessä vaeltavan kansan tulevaisuudesta tai valtiollisista asioista. Mutta kuulkaahan, joku koputtaa ovelle!"
Nousin avaamaan lukon, jolloin palvelijat astuivat sisään, tuoden suklaatipikarit ja pieniä leivoksia tarjottimella. Kun olimme syöneet, veivät he meidät kylpyaltaille, jotka olivat marmorista tehdyt ja verrattomat, ja sitten huoneeseen, missä odotti valmis aamiainen. Istuessamme pöydässä tuli Mattai luoksemme, ja minä näin ettei hän ollut nukkunut sinä yönä, sillä hänen silmänsä olivat uniset.
"Toivon nukkuneenne hyvin, vieraat", hän sanoi kohteliaasti.
"Nukuimme, armollinen herra", minä vastasin.
"Hyvä, sitä minä en ole ehtinyt, sillä toimeni on tutkia tähtiä, eritotenkin omaa tähteäni, jonka laita juuri nyt on hieman niin ja näin", ja hän hymyili. "Jos olette syöneet kylliksenne, vien teidät armollisen Neiti Mayan luo, jota haluttaa näyttää teille kaupunkiamme, mikä teille muukalaisille lienee mieluista. Ellen häiritse Teitä kysymykselläni, tahtoisin tietää, mihin rotuun Te kuulutte." ja hän kääntyi englantilaisen puoleen. "Olemme kuulleet valkoisista miehistä, joskaan heistä saamamme tieto ei ole ollut hyvää, ja taru kertoo ensimäisen hallitsijammekin Cucumatzin olleen sitä rotua. Onko Teissä hänen vertansa, vieras?"
"En tiedä", vastasi puhuteltu nauraen. "Olen kotoisin kylmästä maasta, kaukaa meren takaa, missä kaikki ihmiset ovat minun kaltaisiani."
"Sitten on sen maan asukkaita kohdeltava hyvin", vastasi Mattai vakavasti. "Kiitän Teitä, Meren Poika, että niin selvästi vastasitte. En tehnyt kysymystäni yksin uteliaisuudesta, vaan siksi, että kansa katsoo kauhulla kaikkia muukalaisia ja tahtoi kaikin mokomin saada jotain tietoa Teistä."
"Toivottavasti ystävämme Zibalbay antaa heille tyydyttävän selityksen", minä sanoin.
"Hyvä. Tehkää hyvin ja seuratkaa minua."
Mattai vei meidät poikki pihan ja läpi käytävien pieneen vierashuoneeseen, joka oli täynnä muinaisia veistoksia ja koristekukkia, missä, istui muutamia tyttöjä juttelemassa.
"Ilmoittakaa armolliselle Maya-neidille hänen vieraidensa odottavan häntä", sanoi Mattai. Sitten hän kääntyi poispäin, lisäten vielä matalalla äänellä: "Tapaamme varmasti keskipäivällä pyramiidin huipulla, ja siellä näette, en osaa sanoa mitä. Mitä tapahtuukin, olkaa varmat, että minä olen puolellanne, jos voin. Hyvästi."
Yksi tytöistä hävisi huoneen peräovesta ja toiset seisoivat, annettuaan meille istuimensa, pienen matkan päässä, vilkuillen meitä. Pian avautui ovi ja huoneeseen astui Maya päätä ja hartioita peittävässä silkkiviitassaan, näyttäen ihanalta ja suloiselta huoneen himmeässä valossa.
"Terve, ystävät", hän sanoi kumarrettuamme hänelle. "Isäni tahtoo että näyttäisin teille kaupunkia, jota niin hartaasti olette halunneet nähdä. Nämät neidit sekä asejoukko seuraavat meitä, mutta emme tarvitse kantotuoleja, ennenkuin olemme nousseet suureen temppeliin, sillä tahdon näyttää sen teille ennenkuin kansantungos ehtii kokoontua sinne. Lähtekäähän, jos olette jo valmiit!"
Näin me läksimme kulkemaan, Maya astellen välissämme, asemiesten ja neitien seuratessa jäljessä. Kulkien yli torin, joka oli ollut edellisen yön juhlanäyttämönä, mutta nyt varhaisena aamuhetkenä miltei autiona, me saavuimme pyramiidin piha-aitauksen luo, jonka kalkkikivimuuriin oli hakattu kuvia metsästyksestä, reunoissa kiemurtelevia käärmeitä ja siellä täällä sydämenmuotoisia mosaiikkeja. Tämän muurin sisäänkäytävän luo me pysähdyimme ihmettelemään pyramiidin valtaista kokoa. Egyptissä on vain yksi suurempi pyramiidi, niin sanoi englantilainen, vaikkakin hän piti tätä suurempana ihmeenä hohtavien kalkkikiviseiniensä takia, laveiden portaiden kohotessa idänpuoleisen sivun juuresta hamaan huippuun asti.
"Se on suuri rakennus", sanoi Maya, huomaten ihmetyksemme, "jommoista ei voitaisi rakentaa nykypäivinä. Taru kertoo, että kaksikymmentäviisituhatta miestä rakensi sitä viidenkymmenen vuoden ajan — kaksikymmentätuhatta heistä hakkasi ja ajoi kasaan kiviä, ja viisituhatta pani niitä paikoilleen."
"Mistä saatiin niin paljon kiviä?" kysyi englantilainen.
"Osa hakattiin temppelin itsensä pohjasta", Maya vastasi, "mutta enin osa tuotiin suurilla veneillä mantereen louhimoista. Nämät louhimot ovat vieläkin nähtävissä."
"Onko pyramiidi sitten ontto?" minä kysyin.
"On, siinä on monta komeroa, enimmäkseen varastoja ja aarrehuoneita, ja sen alla on päällikköjen, heidän leskiensä ja lapsiensa hautakammiot. Siellä on niinikään Sydämen Kaikkein Pyhin, jota te, Veljesliittoon kuuluvina, ehkä saatte käydä katsomassa. Tulkaa, lähtekäämme kiipeemään portaita."
Sitten johti hän meidät yli pihan noin neljäkymmentä jalkaa leveiden portaiden juurelle, jotka kuutena jaksona, kussakin viisikymmentä astinta ja kunkin välillä levähdyspaikka, veivät pyramiidin tasakatolle.
Näitä portaita me nousimme hitaasti, neitien ja asejoukon seuraamina, kunnes vihdoin seisoimme pyramiidin partaalla huimaavassa korkeudessa. Edessämme oli matalan seinän reunustama tasakatto, missä oli kyliin tilaa muutamalle tuhannelle hengelle. Tämän tasakaton vasemmalla sivulla oli pieni, polttoaineiden varastopaikkana ja pappien vartiotornina käytetty marmorihuone, pappien, jotka olivat toimessa yötä päivää, hoitaen metalliastiassa katolla roihuavaa pyhää tulta. Jonkun matkan päässä tästä huoneesta, juuri sitä vastapäätä, oli pieni, kukilla koristettu alttari, mutta muutoin oli katto tyhjä.
"Katsokaahan!" sanoi Maya.
Kaupunki allamme oli rakennettu matalalle, sydämen muotoiselle saarelle, jonka keskus oli niin syvä, että se muinoin näytti olleen tulivuoren kraateri tai laguunia ympäröivä maarengas. Tämä saari oli noin kymmenen peninkulmaa pitkä ja leveimmältä kohdaltaan kuusi leveä ja näytti suuren vihreän lehden tavoin kelluvan järven, intiaanien Pyhien Vetten pinnalla, jonka laajuus on niin suuri, että, harvoja kivisiä pikku saaria lukuunottamatta, pyramiidin huipustakin näkyi maata vain pohjoispuolella, mistä olimme purjehtineet edellisenä iltana. Muualla näki silmä vain sinisen sisämeren ulapan, rannattoman ja aution, missä ei näkynyt ainoatakaan purjetta tai muuta elon merkkiä. Keskellä tätä vesiulappaa hohti saari smaragdin tavoin. Siellä olivat puutarhat täynnä mahtavia kukkia ja palmu- ja pajulehtoja, joita reunustivat ympäri rantamatalikkoa kasvavat vihreät kaislikot. Niin rehoisa oli kasvullisuus, jota hedelmöitti vuosi vuodelta järven runsas muta, ja niin ihanilta näyttivät puut ja kukat herttaisessa aamuvalossa, että paikka pikemmin tuntui paratiisilta kuin ihmisasunnolta; saaren veroinen oli sille rakennettu kaupunkikin.
Seuraten maan ääriviivoja oli kaupunkikin sydämen muotoinen — kylmä, valkoinen marmorisydän lepäsi hohtavan vihreällä sydämellä. Kaiken ympäri kulki järven vedellä täytetty kaivanto. Tämän kaivannon sisäpuolella oli viidenkymmenen jalan korkuinen, suurista, valkeista kalkkikivilohkareista rakennettu muuri — niinkuin koko saaren kalliopohjakin oli kalkkikiveä joka oli veistetty täyteen vertauskuvallisia kuvioita ja piirroksia sekä jättiläismäisiä jumalankuvia.
Tämän muurikehän sisäpuolella oli kaupunki — palatsien, pyramiidien ja temppelien kaupunki — tai paremmin sanoen kaupungin hahmo, sillä yhdellä silmäyksellä voimme nähdä, ettei väestö voinut pitää kunnossa niin monia katuja ja rakennuksia. Niinpä kasvoi palmupuita talojen tasakatoilla ja temppelipyramiidien halkeamissa, useiden katujen ja lehtokujien rehoittaessa vihreätä ruohoa, keskelle poljetun kapean jalkakäytävän todistaissa kulkijain vähälukuisuutta. Allamme olevalla suurella torillakin oli vain vähän liikenteen merkkejä, ja vähän siellä näkyi ihmisten hyörintää ja touhua, vaikka paikka olikin ollut yöllisen juhlan näyttämönä ja kohta taas kiehuisi täynnä pyramiidin luo tungeksivia miehiä ja naisia.
Silloin tällöin näkyi joku sorea, uupunut tyttö, ruokakori kädessään, käyvän kojujen luona, mistä jaettiin annoksittain kalaa, jauhoja, hedelmiä, metsänriistaa, aina sen mukaan kuin kukin perhe tarvitsi. Taikka pysähtyi joukko puutarhoihin työhön matkalla olevia miehiä tupakoimaan ja juttelemaan keskenään tavalla, joka todisti ajan heille vähän merkitsevän. Siellä täällä leikki harvoja — hyvin harvoja — lapsia kukkakiehkuroin palatsien, majojen ja keskitoria reunustavien kivitalojen varjossa; mutta siinä kaikki. Muutoin näytti paikka autiolta ja uneliaalta.
KUUDESTOISTA LUKU.
Pyramiidin huipulla.
"Eikö kaupunki ole hyvin matalalla?" kysyin Mayalta, katseltuamme näköalaa joka puolelta. "Minun silmissäni näyttävät talot olevan miltei vedenpinnan tasalla."
"Luulen niin olevankin", hän vastasi. "Nyt juuri alkavana vuodenaikana kohoo järven pinta monta jalkaa, niin että suurin osa saarta on vettä alempana, joka kohoo ylös muurille."
"Miten estätte sitten veden tulvimasta kaupunkiin?" kysyi englantilainen. "Jos kerran vesi pääsisi virtaamaan sisään, uppoisi koko paikka veteen ja jokainen sielu hukkuisi."
"Niin kyllä, ystävä, mutta vesi ei koskaan nouse yli määrätyn korkeuden ja suuri sulkuportti estää aaltoja virtaamasta kaupunkiin. Jos portti avattaisiin tulvan aikana, hukkuisimme me jok'ainoa. Mutta sitä ei noina kuukausina kertaakaan avata, sillä jos joku tahtoisi lähteä kaupungista tai tulla tänne, on hänen kiivettävä tikapuiden avulla muurin harjalle ja sieltä laskeuduttava kaivannon viereisiin maihinnousupaikkoihin. Porttia vartioidaan niinikään yötä päivää; ja vain harvat tietävät salaisuuden, miten se on avattavissa."
"Paikka näyttää kummalliselta kaupungin asemapaikaksi", vastasi englantilainen. "En luulisi voivani nukkua sikeästi noina tulvakuukausina, tietäissäni henkeni olevan vain yksinkertaisen portin varassa."
"Ihmiset ovat kuitenkin nukkuneet rauhassa täällä tuhansia vuosia", Maya sanoi. "Taru kertoo muinaisina päivinä rannikolta tulleiden esi-isiemme asettuneen tälle saarelle jumalien käskystä, jotka valitsivat tämän koveron maa-alan rakennuspaikaksi, jotta he, sen sijaan että jättäisivät itsensä vihollisten valtaan, kuten heidän vuortentakaisten veljiensä oli pakko, voisivat tarpeen tullen upottaa paikan ja hukkua veteen. Tästä syystä on Nimettömän Jumalan, Taivaan Sydämen Kaikkein Pyhin kaiverrettu kallioon syvälle allemme, jotta järven vesi voisi syöksyä sinne yhdellä tempauksella ja haudata sen aarteineen jok'ainoan ihmisen näkyvistä. Jos olette jo kyllin nähneet, vien teidät katsomaan yleisiä työhuoneita, missä kuivataan kalaa, kudotaan palttinaa ja harjoitetaan muita tarpeellisia töitä." Ja hän kääntyi, johtaen neiteineen tietä portaiden suuhun.
Siinä samassa ilmestyi tasakatolle kolme miestä, joista yhden tunsin
Tikaliksi. Nähtyään Mayan, lähestyi hän kumartaen tätä.
"Armollinen neiti", hän sanoi, "kuultuani Teidän olevan täällä vieraiden kanssa, olen seurannut Teitä tänne ja pyytäisin saada hetken puhua kanssanne kahdenkesken."
"Sitä en voi tehdä, serkku", vastasi puhuteltu kylmästi, "sillä kuka tietää, mikä väritys annettaisiin sanoilleni jälkeenpäin. Jos Teillä on minulle jotakin sanottavaa, pyydän Teitä lausumaan asianne meidän kaikkein kuullen."
"Sitä en voi", hän vastasi, "sillä sanottavani on salaista. Suvaitkaa kuitenkin isänne ja ehkä itsennekin takia kuulla sitä."
"Ilman todistajaa en kuuntele Teitä, Tikal."
"Hyvästi sitten, armollinen neiti", hän sanoi, kääntyen pois.
"Viipykää, serkku. Jos pelkäätte puhua oman kansanne kuullen, sallikaa tämän vieraan" — ja hän osoitti minua, Ignatiota — "olla läsnä keskustelussamme. Hän on meidän vertamme ja ymmärtää meidän kieltämme; luotettava mies ennenkaikkea sekä Sydämen Veljiin kuuluva."
"Sydämen Veljiin kuuluva? Miten voi vieras olla Sydämen Veli?
Todistakaa se minulle, kulkuri."
Ja vieden minut sivuun, hän sanoi muutamia sanoja, jotka minä ymmärsin, antaen oikeat merkkivastaukset.
"Suostutteko?" kysyi Maya.
"Suostun, neiti, koska minun täytyy, vaikkenkaan kernaasti avaa sydäntäni muukalaisen kuullen. Menkäämme syrjään." Ja hän astui katon keskustaa kohti Mayan ja minun saattamana.
"Neiti", hän alkoi, "asiatani Teille ei ole helppo kertoa. Monta vuotta olimme kihloissa ja sekä Te että isänne myönnyitte siihen, että meidät vihittäisiin palattuanne tältä matkalta —"
"Asiain näin ollen on aivan turhaa, hyvä serkku, keskustella kihlauksestamme!" Maya keskeytti ylimielisesti.
"Ei aivan turhaa, neiti", hän vastasi. "Minun on pyydettävä Teiltä anteeksi monta asiaa, ja minä rohkenen niin tehdä. Maya, tiedätte hyvin, että olen rakastanut ja rakastan Teitä sydämestäni, ja ettei kukaan muu nainen koskaan ole ollut kallis minulle."
"Totta tosiaan", sanoi hän nauraen, "nuo ovat kummallisia sanoja Nahuan vastavihityn miehen suusta."
"Ehkä, neiti, ja kuitenkin ovat ne tosia. Olen vihitty Nahuaan, mutta en rakasta häntä, vaikka hän rakastaa minua. Teitä minä rakastan, ja kun Teidät näin eilen, sykki koko sydämeni Teille, niin että miltei vihasin tuota kalpeata morsianta rinnallani."
"Miksi sitten menitte naimisiin hänen kanssaan?"
"Koska minun täytyi, koska luulin Teidän ja isänne kuolleen, niinkuin luulivat kaikkikin kaupungissa. Onko Teidän mielestänne niin ihmeellistä, että Teidän ja Zibalbayn kuoltua, kuten luulin, yritin säilyttää paikkaa, jota niin moni vehkeili pois minulta? Voin sen säilyttää vain yhdellä keinolla — Mattain avulla, joka on taitavin ja vaikutusvaltaisin mies kaupungissa; ja Mattain ehto oli — että hänen tyttärestään tulisi Sydämen Ruhtinatar. No, hän rakastaa minua, on kaunis, ja hänellä on isänsä voima ja älykkyys, niin ettei koko maan neitojen joukosta löytynyt sen sopivampaa vaimoa minulle."
"Hyvä, Te menitte naimisiin hänen kanssaan ja siinä on lorun loppu.
Te pyydätte anteeksi minulta ja saattekin, sillä minulla ei ole syytä
näytellä mustasukkaisen naisen osaa. Ehkä aika korvaa vahingon minulle,
Tikal", hän lisäsi pilkaten.
"Tässä ei vielä kaikki, Maya, vaan minä pyydän Teitä tänään täyttämään lupauksenne ja tulemaan vaimokseni."
"Mitä, serkku? Rikottuanne liittonne haluaisitte siis häväistä minua? Edellytättekö sitten, että minä, Sydämen Tytär, lähtisin Nahuan käskyläiseksi?"
"En. Minä edellytän, että Te, Nahuan joutuessa syrjään, ottaisitte hänen paikkansa ja samalla omanne."
"Miten voi se olla mahdollista, koska Sydämen Ruhtinatar ei saa purkaa liittoansa?"
"Jos hän lakkaa olemasta Sydämen Ruhtinatar, voi hänestä erota, niinkuin mistä naisesta tahansa; ei rakkaudelle löydy lakeja, ja minä kyllä keksin keinon."
"Kuoleman keinon, ehkä. Ei, en halua Teitä millään muotoa. Kunnialla on lait, Tikal, ellei rakkaudella olekaan. Menkää takaisin vaimonne luo ja rukoilkaa, ettei hän saisi tietää miten Te olette aikonut kohdella häntä."
"Onko tuo viimeinen sananne, neiti?"
"Miksi kysytte?"
"Siksi, että siitä riippuu enemmän kuin luulettekaan. Kuulkaahan! Pian kokoontuu koko kaupungin väki tälle paikalle kuulemaan isänne sanoja ja päättämään kumpi hallitsee, hän vai minä. Katsokaahan, he jo kokoontuvat temppelitorille. Luvatkaa tulla vaimokseni, niin minä alistun isänne tahtoon, ja hän saa hallita elämänsä ajan mielensä mukaan. Jos kieltäydytte käytän minä asevoimaa, ja silloin käy hullusti hänen, Teidän ja" hän lisäsi pisteliäästi, "noiden muukalaisten, ystävienne."
"Kaikki saa jäädä sattuman varaan", vastasi Maya ylpeästi. "En sekaannu sellaisiin kysymyksiin. Vai luuletteko voivanne taivuttaa minua? Jos olette niin alhainen, että suunnittelette turmiota vanhalle miehelle, joka on katsonut pelkkää hyötyänne, niin suunnitelkaa vaan, kyllä saatte työstänne palkan aikanaan. Itse puolestani olen sanonut Teille sanottavani enkä tule, käyköön miten tahansa, koskaan vaimoksenne."
"Ehkä ehditte eloissanne ottaa takaisin nuo sanat, neiti", hän sanoi rauhallisella äänellä; nöyrästi totellen lähti hän sitten tiehensä.
"Saitte vaarallisen vihollisen, neiti", minä sanoin, kun hän oli ehtinyt kuulemattomiin.
"En pelkää häntä, Ignatio."
"Hyvä silloin", minä vastasin, "mutta minä pelkään. Hänellä on luullakseni suunnitelma valmiina, ja ennen päivän loppua tapahtuu jotakin. Minä ainakin olen kiitollinen, jos vielä näemme huomispäivän auringon." Sillä välin olimme ehtineet toisten luo.
"Onko ollut ikävä odottaa?" kysyi Maya englantilaiselta, katsahtaen häneen lempeästi. "Niin, minulla olisi ollut hauskempi täällä kuin tuolla. Antakaahan kätenne minulle ja taluttakaa minut portaita alas, — olen väsyksissä. Oi, ystävä, tietäisittepä vain, olen Teidän takianne uskaltanut enemmän kuin koskaan olisin uskaltanut itseni takia."
"Mitä olette uskaltanut?" hän kysyi.
"Saatte siitä aikanaan tiedon, jos elämme kyllin kauan, ystävä", hän vastasi; "mutta oi! en olisi koskaan tahtonut meidän astuvan tähän kaupunkiin."
Kaksi tuntia kului, ja me seisoimme taaskin, seurattuamme jonossa Zibalbayta ja hänen vieressään astuvaa Mayaa, pyramiidin huipulla. Nyt se ei enään ollut tyhjä, sillä sinne oli kokoontunut useampiin tuhansiin nouseva väkijoukko, varmastikin kaupungin kaikki täysikasvuinen väestö. Alttarin toisella puolen istui Tikal ja hänen vaimonsa Nahua, joka oli ainoa nainen, sekä muutamia satoja ylimyksiä, jotka olivat kaikki aseistetut, ja joiden takana seisoi joukko sotilaita vartioimassa. Toisella puolen oli muutamia tyhjiä paikkoja; ja kun Zibalbay Mayan kera sekä kokoomansa saattojoukon seuraamana astui näille paikoille, paljasti Tikal ja jokainen läsnäoleva päänsä tervehtien häntä.
Hetken vaitiolon jälkeen astui kaksi pappia alttarin takaisesta vartiohuoneesta, ja vanhempi heistä, puhtaan valkeaan kauhtanaan puettu, luki, ladottuaan alttarille tuoreita kukkia, lyhyen rukouksen Nimettömälle Jumalalle, Taivaan Sydämelle, pyytäen häntä ottamaan vastaan uhrin ja siunaamaan kokoontuneen kansan. Sitten Zibalbay nousi ja kääntyi väkijoukon puoleen, ja minä huomasin hänen olevan kalpean ja huolestuneen näköisen ja hänen kätensä vapisevan, vaikka silmät säihkyivät vihaa.
"Sydämen Kaupungin ylhäiset ja alhaiset", hän alkoi, "tänä päivänä vuosi takaperin läksin minä, teidän perinnöllinen hallitsijanne ja päällikkönne ja Taivaan Sydämen ylimäinen pappi, suorittamaan erästä tehtävää. Tehtäväni oli löytää temppelimme Pyhimmässä säilytettävän pyhän tunnusmerkin toinen, Päiväksi kutsuttu puolikas, joka on ollut kadoksissa monet monituiset vuodet. Te tiedätte rotumme elävän ankaraa aikaa, tiedätte, että lukumme vuosi vuodelta vähenee, kunnes vihdoin on käsissä kansan loppu, sillä muutaman sukupolven kuluessa kuolee se sukupuuttoon ja unhoittuu. Tunnette niinikään vanhan ennustuksen — että kun joskus Sydämen Tunnusmerkin molemmat puolikkaat, Päivä ja Yö, liitetään yhteen määrätyssä paikassa Kaikkein Pyhimmän alttarin ääressä, niin kansa alkaa taasen kukoistaa. Tiedätte myös, että ääni puhui minulle, käskien minun, Zibalbayn, lähteä Sydämen maasta kohti merta, koska sieltä piti kadonneen löytymän.
"Saatuani luvan Neuvostolta, Sydämen Veljesliitolta, läksin kulkemaan tyttäreni kanssa, kärsien matkallani paljon vastuksia ja vaaroja, ja ihme! Minä löysin kadoksissa olleen ja toin sen takaisin teille, sillä tässä se riippuu, tämän erämaiden takaa mukanani seuranneen Ignation kaulassa."
Hämmästyksen kohina kävi läpi kansanjoukon, ja Zibalbay vaikeni hetkeksi.
"Tästä tunnusmerkin löydöstä", hän jatkoi, "puhun laveammin oikean hetken tullen sekä vain niille, joilla on oikeus kuulla siitä, nimittäin Sydämen valitulle Veljeskunnalle Kaikkein Pyhimmässä Vetten Nousupäivänä, yhtenä niistä kahdeksasta vuoden päivästä, jolloin Sydämen Neuvosto on lain mukaan oikeutettu kokoontumaan Kaikkein Pyhimmässä. Tällä hetkellä puhun muista asioista.
"Tiedätte minun jättäneeni, lähtiessäni tehtävääni suorittamaan, veljenpoikani Tikalin sijaisekseni, sovittuamme keskenämme ja Neuvoston kanssa, että hänestä tulisi, siinä tapauksessa etten minä palaisi kahden vuoden kuluessa, kansan päällikkö. Olen palannut yhden vuoden sisään ja huomaan, että hän on jo antanut nimittää itsensä päälliköksi ja vieläkin enemmän, että hän, oltuaan kihloissa tyttäreni kanssa, on ottanut toisen naisen vaimokseen. Omin korvin kuulin hänen viime yönä julistavan petoksensa palatsissa, ja kun minä, teidän herranne, selitin sydämeni karvauden, kohdeltiin minua uhkauksin ja väitettiin, ettei vasta nimitettyä Tikalia voitaisi erottaa. Minä käytän tätä sanamuotoa häntä vastaan. Ylimykset, minua ei ole lainkaan nimitetty ja kuitenkin olen minä hallinnut teitä ja kansaa monet vuodet, ja voiko minua siis erottaa — minua, joka en ole herrani kavaltaja enkä valojeni rikkoja, niinkuin tuo veljenpoikani?"
Taaskin hän vaikeni, ja muutamat läsnäolijat, joista osa oli Zibalbayn seuralaisia, huusivat "Ei"; mutta suurin osa katsoi Tikaliin ja pysyi hiljaa. Silloin nousi Mattai Tikalin takaa istuimeltaan ja lausui:
"Ollen yksi niitä, jotka nimittivät Tikalin päälliköksi, koska luulimme Teidän ja hänen armonsa neiti Mayan kuolleen, minä pyytäisin Teitä, Zibalbay, ennenkuin me, tällä puolen alttaria olevat, vastaamme Teille, ilmoittamaan meille suoraan, mikä on tekemänne matkan tarkoitus ja mitä varten olette tuonut mukananne nämä kaksi muukalaista, joiden nimet ovat Ignatio ja Meren Poika, vastoin vanhoja lakeja, jotka sanovat että se, joka tuo muukalaisen yli vuorten Sydämen Kaupungin maahan, on kuoleva yhdessä muukalaisen kanssa?"
Kuultuaan tämän kysymyksen, hätkähti Zibalbay, sillä hän oli unhottanut koko lain ja näki eteensä viritetyn viekkaan satimen. Siitä huolimatta hän vastasi rohkeasti, koska hänen tapansa oli puhua suoraan ja ujostelematta:
"Teidän on huono kysyä sitä minulta, Mattai — teidän, joka olette osoittanut olevanne vehkeilijä ja väärä profeetta, joka luki tähdistä minun ja tyttäreni kuoleman, vaikka me hengitimme täyselävinä tähtien alla. Siitä huolimatta minä vastaan Teille ja kerron, koska minä vihaan verukkeita ja valhetta, koko jutun kansan kuullen, jotta se saa tuomita minun ja teidän puolueenne välillä. Ilmoitan ensiksikin, että olin unhottanut tuon mainitsemanne lain, jonka kirjainta vastaan olen rikkonut tai, jos joskus sen muistinkin, olin pakotettu jättämään sen huomioonottamatta. Kuulkaa sitten, että muukalainen Ignatio on ruhtinaallista intiaaniverta ja etsimäni tunnusmerkin haltija, ja että Meren Pojaksi kutsumanne valkoinen mies on hänen veljensä, ja että he molemmat ovat Sydämen liiton jäseniä, Lordi Ignatio ollen omassa maassaan aivan samassa asemassa kuin minä täällä. Tätä herra Ignatiota kutsuin mukaani ja hän tuli. Hän tuli ja pelasti toverinsa Meren Pojan kanssa minut ja tyttäreni häpeästä ja kuolemasta valkoisten miesten käsiin. Kun olimme päässeet pelastumaan, tutkimme toinen toistamme ja vertasimme tunnusmerkkejä, ja mikä ihme! Päivä ja Yö tapasivat toisensa ja yhtyivät. Sitten kerroin hänelle, miten tulin lähteneeksi kaukaa kotimaastani, ja hänkin kertoi minulle elämänsä tarkoituksen ja päämäärän.
"Hänen tarkoituksensa on katkaista ies, jonka valkoinen mies on pannut kaukaisen maan intiaanien kaulaan, ja muodostaa mahtava Intiaanikansa, jonka valta ulottuisi merestä mereen asti ja jonka keskus ja pääkaupunki olisi tämä Maailman Sydän. Sitten me teimme yhteisen liiton, liiton, jota ei voida rikkoa, ja tällainen se oli: Että Lordi Ignatio ja kumppaninsa valkoinen mies, josta hän ei halua erota, seuraisivat meitä tänne, missä tunnusmerkit määrätyssä paikassa liitettäisiin yhteen, jotta ennustus täyttyisi ja onni koittaisi meille; että minä antaisin hänelle tarvitsemansa määrän varastohuoneissamme hyödyttöminä lojuvia aarteita, joilla hän aseistaisi joukkoja ja veisi perille päämääränsä, ja että hän vastapalkkioksi toisi meille sitä, mitä kaipaamme enemmän kuin kultaa ja jalokiviä — miehiä ja naisia, joiden kanssa menisimme sekanaimisiin, jotta meidän rotumme lakkaisi vähenemästä ja taaskin kerran lisääntyisi ja kasvaisi.
"Ylimykset, sellainen on liittomme ja sellaisen tien on hallitseva jumalamme asettanut meidän kuljettavaksemme. Hyväksykää se, niin teidän on voitto — hyljätkää, niin häviätte. Sillä tietäkää, etten puhu omasta puolestani, joka olen vanha ja haudan partaalla, vaan teidän ja tulevien jälkipolvienne puolesta. Älkää kauhistuko ja ihmetelkö, sillä vaikka nämä asiat ovatkin uusia teille, voi sattua niin, että Sydämen Neuvoston kokoonnuttua Kaikkein Pyhimpään Vetten Nousuyönä Nimetön jumala, jota palvelemme ja jonka johdolla kaikki on tapahtunut, ilmoittaa tarkoituksensa oraakkelin kautta ja näyttää, mitä osaa näiden muukalaisten ja itsekunkin meistä on näyteltävä tulevissa kohtaloissamme.
"Ah! Ylimykset ja kansa, heittäkää silmäinne sokeus ja sydämenne paatumus älkääkä katsoko yli olkainne edessänne olevaa onnea ja tulevaisuutta. Olen uskaltanut paljon puolestanne; uskaltakaa te itsekin jonkun verran. Sulkekaa ovenne ja porttinne minulta ja nouskaa kapinaan minua vastaan, ja minä vakuutan teille, että teistä ja teidän mainehikkaasta valtakunnastanne jää tuskin muistoakaan. Seuratkaa minun neuvoani ja jumalten tahtoa, niin maineenne ja valtanne kukoistaa yli koko maailman; niin, teistä tulee se, mitä muinoin olitte, kuin häikäisevä aurinko heikkoon, tuikkivaan tähteen verrattuna. Olen puhunut — tehkää valintanne."
Hän lopetti, ja hetken vallitsi hiljaisuus, ihmetyksen hiljaisuus, sillä ylimykset tuijottivat toinen toisiinsa ja kuuleman päässä olevat alhaiset ällistelivät suu avoinna, mutta niille, jotka eivät yleisistä asioista piitanneet, eivät hänen sanansa suuria merkinneet. Äkkiä katkesi hiljaisuus, kun Tikal hypähti istuimeltaan ja huusi ääneen:
"Totta tosiaan olivat ne oikeassa, jotka sanoivat tätä ukkoa hulluksi. Oletteko ymmärtäneet kaikkea tuota, Sydämen kansa? Seuratessanne Zibalbayn tahtoa on teidän ensinnäkin asetettava hänet takaisin paikalleen ja annettava hänelle täysi valta, ja minut teidän on tuomittava kuolemaan tai vankeuteen; sitten täytyy teidän antaa hänelle anteeksi kaikki lain rikkomukset — lain, jota hän ennen kaikkia oli velvoitettu seuraamaan. Sen jälkeen täytyy teidän luovuttaa, kaikki aarteenne — esi-isäinne monen sukupolven aikana kokoomat aarteet — hänen tuomilleen kuljeksiville varkaille. Vihdoin ja viimein täytyy teidän avata porttinne, jotka ovat olleet salassa tuhansia vuosia, muille varkaille, joita he tuovat tänne ja joille teidän on annettava naiset vaimoiksi, jotta väkiluku nousisi. Sanokaa, tahdotteko näin tehdä, Sydämen lapset?"
Silloin huusi koko Tikalin takana oleva ylimysjoukko: "Ei koskaan!" ja kansa ympärillä yhtyi tuohon huutoon ukkosen jyrinällä, vaikkeivät useimmat ymmärtäneet tapahtumain kulkua.
Tikal kohotti kätensä, ja syntyi hiljaisuus.
"Te ette tahdo", hän sanoi, "ja hulluja olisitte varmasti, jos toisin olisitte vastanneet. Mitä siis tahdotte tehdä? Sanokaa minulle ensinnäkin, kenen valitsette hallitsijaksi: setänikö, joka lopullisesti on hullu ja haluaisi viedä teidät häpeään ja perikatoon vai minut, joka olen vannonut säilyttäväni vanhat lait?"
"Valitsemme sinut — Tikal, Tikal!" kajahti vastaus.
"Kiitän teitä", hän huusi, "mutta mitä sitten on tehtävä tälle vanhukselle ja niille, jotka hän on tuonut mukanaan urkkimaan salaisuutemme ja ryöstämään meidät?"
"Heidät on surmattava alttarin ääressä!" he huusivat miekkojaan heiluttaen.
Tikal mietti hetkisen, osoitti sitten meitä ja sanoi:
"Vangitkaa nuo miehet!"
Samassa syöksyi meitä kohti satakunta ylimystä, jotka nähtävästi olivat määrätyt panemaan täytäntöön hänen käskyjään. Heidän astuessaan yli avonaisen paikan näin englantilaisen pistävän kätensä vyötäisilleen, ja sanoin hänelle:
"Herran nimessä, älkää yrittäkö, sillä jos koskette yhteenkään heistä, tappavat he varmasti meidät!"
"Niin he joka tapauksessa tekevät — vaan olkoon niinkuin haluatte", hän vastasi.
Sitten he hyökkäsivät kimppuumme. Kaikki Zibalbayta pyramiidin huippuun seuranneet ylimykset väistivät sivuun, jättäen meidät kolme sekä Mayan seisomaan yksin.
"Roistot!" sanoi Zibalbay, katsahtaen taakseen. Sitten tarttui hän miekkaansa ja löi yhdellä iskulla kuoliaaksi etumaisena ryntäävän — korkean ylimyksen. Samassa temmattiin ase hänen kädestään, ja englantilaista ja minua alettiin laahata alttaria kohti, Zibalbayn ja Mayan seuratessa, joihin vangitsijamme eivät kuitenkaan koskeneet.
"Mitä on tehtävä näille miehille?" huusi Tikal jälleen.
Taaskin vastasivat ylimykset: "Tapettava!"
Sitten paiskasivat he meidät maahan ja miekkoja heiluttaen lähestyivät miehet meitä surmaamaan, minkä he olisivat tehneet siekailematta, ellei Maya-neiti olisi juossut eteen ja asettunut seisomaan englantilaisen suojaksi, huutaen: "Seis!" niin käskevällä äänellä, että se pysäytti heidät.
"Kuulkaa, Sydämen kansa", hän sanoi, "tahdotteko tehdä murhia pyhän alttarinne ääressä ja tahria sen viattomien miesten verellä? Te puhutte rikotuista laeista. Eikö löydy meillä juuri laki, joka määrää, ettei ketään saa tappaa, ennenkuin päällikkö ja hänen Neuvostonsa ovat hänet yhdessä tutkineet? Onko näitä miehiä tutkittu, ja jos on, kuka on tutkinut? Sanotte isäni, laillisen hallitsijan, erotetun. Jos niin on, ei silloin hallitse Tikal, vaan minä, joka olen isäni perijätär, enkä minä ole tuominnut heitä."
Hänen puhuessaan syntyi epäilyksen ja suosiohuutojen häly, mutta Tikal vastasi, sanoen:
"Mainitsemanne laki turvaa Teidät ja isänne sekä jokaisen Sydämen asukkaan, oli hän vaikka kuinka alhainen; mutta näiden miesten suhteen se ei ole voimassa, sillä he ovat kuljeksivia muukalaisia ja urkkijoita, joita ei oikeutemme millään lailla turvaa, ja siksi on oikein, että he kuolevat."
"Ei ole oikein, että he kuolevat", vastasi Maya kuohuksissaan. "Te, Tikal, olette anastanut isäni paikan ja tahdotte alkaa hallituskautenne alhaisella murhateolla. Minä sanon teille, että nämät miehet ovat täysin syyttömät. Jos joku on vikapää, on se isäni ja minä, ja jos joku saa kärsiä, on meidän kärsittävä." Ja hän jatkoi säihkyvin silmin: "Jos nämä miehet, joita me olemme vannoneet suojaavamme, kuitenkin kuolevat, tahdon minä puolestani kuolla heidän kanssaan, ja kuolenpa minä teidän tai oman käteni kautta, seuratkoon vereni kirous teitä ijankaikkisesta ijankaikkiseen."
Samalla tempasi hän vyötäisiltään veitsen ja seisoi heidän edessään, terä auringon valossa kimaltaen, niin ihanan ja käskevän näköisenä, että ylimykset peräytyivät ja sadat läsnäolijat huusivat suosiota:
"Kuulkaa ruhtinatar Mayaa ja totelkaa häntä. Hän on päällikkö eikä kukaan muu."
Silloin Zibalbay, joka oli peittänyt käsin kasvonsa, katsahti ylös ja sanoi:
"Olet oikeassa, tyttäreni, koska kansa hylkää meidät, emmekä voi edes suojella vieraitamme, on parasta meidän kuolla heidän kanssaan", ja taaskin hän peitti käsin kasvonsa.
Syntyi hetken äänettömyys, jolloin kuului vain kuiskauksia. Katsahdin miekkojen välitse, jotka tähtäsivät kaulaani ja näin Nahuan seisovan herransa vieressä, kiistellen hänen kanssaan. He olivat niin lähellä minua, että kuoleman pelosta teroittunut kuuloaistini tarkkasi yhtä ja toista heidän keskustelustaan.
"Hän täyttää uhkauksensa", sanoi Nahua, "ja se on Teidän perikatonne; sillä vaikka hänen isänsä on vihattu, on hän rakastettu, ja moni nousee kostamaan hänen puolestaan."
"Miksi tappaisi hän itsensä valkoisen kulkurin takia?" Tikal kysyi.
Nahua kohotti olkapäitään, hymähti synkästi ja vastasi:
"Kuka tietää? He ovat ystäviä, ja on ollut naisia, jotka ovat antaneet henkensä ystäviensä takia. Tehkää tahtonne, mutta jos Maya kuolee, en luule näkevämme uuden päivän nousua", ja hän lähti takaisin tuoliinsa.
Silloin katsahti Tikal englantilaiseen, joka virui maassa vieressäni, ja nähtyäni vihan leimuavan hänen silmissään minä vavahdin, luullen lopun olevan käsissä ja käänsin pois pääni sekä heitin itseni Herran huomaan. Rukoillessani puhkesi Tikal puhumaan, Mayan puoleen kääntyen.
— "Neiti", sanoi hän, "olette vedonnut lakiin näiden kulkurien, isänne ja itsenne suhteen, ja lain mukaan on teidät mestattava. Huomenna valitaan tuomarit, jotka istuvat oikeutta tässä kansan kuullen."
"Mahdotonta, Tikal", vastasi Maya tyynesti, "on vain yksi oikeus, joka voi tutkia meitä neljää, jotka kaikki olemme Sydämen Veljiä, ja se on kaikkein Pyhimmässä istuva Sydämen Neuvosto, joka kokoontuu kahdeksantena päivänä tästä lähtien, Vetten Nousun yönä. Eikö niin, ylimykset?"
"Jos olette kaikki Sydämen Veljien joukkoa, on asianlaita niin", he vastasivat.
"Olkoon niin", sanoi Tikal, "mutta siihen asti täytyy minun pitää teidät varmassa tallessa. Suvaitkaa seurata Mattaita, neiti, ja Tekin, lordi Zibalbay. Asemiehet, viekää nämä miehet tuonne vartiohuoneeseen ja pitäkää heitä siellä, kunnes palaan."
Maya kumarsi ja sanoi, kääntyen kansan puoleen, kirkkain äänin: "Hyvästi, kansani. Ellei meitä enään näy, tietäkää että Tikal on tappanut isäni ja minut, Tikal, joka on anastanut meidän paikkamme, ja teille jätän minä veremme koston."
SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Zibalbayn kirous.
Kiitollinen olin, kun maasta noustessani tunsin henkeni olevan vielä jäljellä.
"Kuolema on ollut lähellä meitä", sanoi englantilainen nyyhkytyksen ja naurun sekaisella äänellä, seuratessamme Zibalbayta ja Mayaa vartiohuoneeseen.
"Se on vieläkin lähellä", vastasin, "mutta olemme ainakin, ellei Tikal muuta mieltään, saaneet muutamia päiviä armonaikaa."
"Kiitos hänen", hän sanoi, nyökäten Mayaa kohti, ja siinä samassa astuimme vartiohuoneeseen, pieneen jykeväoviseen, karkeasti kalustettuun komeroon.
Päästyämme yli kynnyksen sulkeutui ovi ja me huomasimme jääneemme yksin. Zibalbay istuutui ja tuijotti, kiinnittäen katseensa seinään, ikäänkuin ei se estäisi häntä näkemästä ulos, mutta me muut seisoimme yhdessä lähellä ovea, kuunnellen kansanjoukon hälyä ulkona. Varmastikin siellä väiteltiin, sillä kuulimme kiivaita ääniä, huutoja ja kiireisiä askeleita, kansan poistuessa pyramiidin huipulta alas suuria portaita.
"Olette pelastanut henkemme joksikin aikaa, mistä Teitä kiitämme", sanoi herra Strickland kesken kaiken Mayalle. "Mutta sanokaahan, mitä he nyt tekevät meille?"
"En osaa sanoa", hän vastasi, "mutta tässä pyramiidissa on komeroita, mihin he kätkevät meidät tuomiopäiväämme asti. Ainakin minä luulen niin, sillä he evät uskalla päästää meitä kansan keskeen, jottemme nostaisi kapinaa kaupungissa."
Sanassa avautui ovi ja sisään astui Tikal, Mattai ja muutamia
Zibalbaylle vihamielisiä ylimyksiä.
"Mitä haluatte meistä?" kysyi Zibalbay, heräten uinailustaan.
"Että seuraatte minua", vastasi Tikal tuimasti, "Te ja nuo muutkin" — lisäten, kumartaen hiukan Mayalle, "anteeksi, neiti, että minun täytyy kohdella Teitä ja isäänne väkivalloin, mutta minulla ei ole muuta keinoa valittavana, jos tahdon pelastaa teidät kansan kostolta."
"Ei meidän tarvitse peljätä kansan kostoa, Tikal", hän vastasi rauhallisesti, "vaan pikemminkin teidän vihaanne."
"Jonka Te kuitenkin voitte asettaa, neiti", hän sanoi matalalla äänellä.
"Saattaa olla että voin, mutta en tahdo", Maya vastasi. "Lähdetään, serkku, vankikomeroon, jonka olette valinnut meille."
"Niinkuin haluatte", hän sanoi, "seuratkaa minua." Ja hän vei meidät poikki vartio-huoneen, läpi sen takana olevan pappien makuuhuoneen, uutimilla peitetylle takaseinälle.
Syrjään vedettyjen uutimien takaa tuli esiin pieni kiviovi, jonka Mattai, sytytettyään jonkun huoneessa valmiina olevan lampun, avasi vyötäisillään riippuvalla avaimella. Yksitellen kuljimme ovesta, Tikalin astuessa edellä ja Mattain sekä kuuden muun ylimyksen seuratessa jäljessä. Oven takana oli kahdenkymmenen rapun mittainen porrasjakso ja sitten tuli kuparitelkeillä varustettu ovi. Tämän oven takana jatkui portaita jakso jakson jälkeen, jotka kulkivat milloin tähän, milloin tuohon suuntaan, valtaisan pyramiidin keskustaa kohti.
Vihdoin, kun jäseneni olivat väsyksissä niin monien portaiden laskeutumisesta, tulimme uusien ovien luo, jotka olivat perinpohjaisempaa ja huolitellumpaa tekoa kuin jo kulkemamme ovet; ne pamahtivat kiinni selkämme takana ja me olimme laajassa, pyramiidin sydämeen rakennetussa komerossa. Näytti kuin tämä komero olisi ollut varattu meitä varten, sillä se oli valaistu monin hopealampuin, ja yhdessä osassa oli lattialla matot, missä seisoi pöytiä ja tuoleja.
Niin tilava oli paikka, että lamppujen valo tuntui siellä kuin tähtien tuike taivaalla; kun me kuljimme ympäri, huomasimme katon olevan holvatun ja seinien ja lattian olevan valkeata, hienosti kiilloitettua marmoria. Kuten jälkeenpäin kuulimme, oli se muinoin ollut temppelin pappien kokoushuoneena, mutta nyt se ei, pappien vähälukuisuuden takia, ollut enään käytännössä, paitsi kun siellä silloin tällöin säilytettiin ylhäisen luokan vankeja. Pitkin sen sivuseiniä oli ovia, jotka veivät makuu- ja muihin huoneisiin. Jotkut ovet olivat avoinna, ja kun kuljimme niiden ohi, sanoi Mattai niitä makuuhuoneiksemme. Ilmoitettuaan, että ruoka tuodaan tänne, vetäytyivät ylimykset pois, Tikal etunenässä, ja me kuulimme kuparitelkien pamahtavan ja heidän askeltensa kaiun häipyvän loputtomiin porraskäytäviin.
Hetken aikaa seisoimme vaieten, tuijottaen toinen toisiimme. Zibalbay katkaisi vihdoin äänettömyyden, ja hänen äänensä kaikui outona tässä kumeassa paikassa.
"Nyt on hänen hetkensä", hän sanoi heristäen nyrkkiään kohti porraskäytävää, minne Tikal oli hävinnyt. "Rukoilkoon vaan, ettei minun hetkeni koittaisikaan", ja siinä samassa hän kääntyi sohvaa kohti, mihin hän oikaisi itsensä, peittäen käsin kasvonsa.
Maya seurasi häntä ja yritti, kumarruttuaan hänen puoleensa, lohduttaa häntä, mutta hän käski tyttärensä pois, ja Maya tulikin.
"Tämä on pimeä paikka", sanoi englantilainen — puolittain kuiskaten, sillä täällä ei edes uskaltanut puhua ääneen, koska seinät antoivat niin vahvan kaiun, "mutta niin pimeä kuin se onkin, tuntuu se kuitenkin turvallisemmalta kuin pyramiidin huippu, missä on niin monta miekkaa", ja hän osoitti pientä naarmua kaulassaan.
"Se on hyvinkin turvallinen", vastasi Maya väkinäisesti naurahtaen, "ja varmasti pysyvät luumme turvassa täällä maailman loppuun asti. Läpi noiden ovien ja vartijoiden ei ole paon mahdollisuutta, ja auringon paisteessa meitä uhannut kuolema yllättääkin meidät varjossa. Enkö varoittanut teitä tästä mielettömästä retkestä ja kansani kaupungin etsinnästä? Varoitin teitä molempia, vaan te ette halunneet kuulla, ja nyt on hätä kädessä ja henkenne saa sovittaa oman uhmanne sekä isäni hulluuden."
"Mikä on tullakseen, se tulkoon", vastasi englantilainen huokaisten, "mutta minä puolestani uskon, että pahin on ohi ja etteivät he surmaa meitä. Isänne äkkipikaisuus oli tuoda turman meille, mutta ehkä onnettomuus viisastutti hänet."
"Eikä ole", hän vastasi päätään pudistaen, "sillä he ovat oikeassa; tässä asiassa hän on hullu, niinkuin Tekin, Ignatio, olette. Tulkaa, tarkastakaammepa vankikomeroamme, sillä en ole tätä nähnyt tähän hetkeen asti", ja ottaen läheisen käsilampun hän lähti astelemaan pitkin huonetta. Toisessa päässä oli aivan samanlaiset ovet kuin ne, joista olimme tulleet sisään, ja niistä kävi ilmanveto.
"Minnehän ne vievät?" kysyin.
"En tiedä", Maya vastasi, "ehkä jotain salatietä myöten Kaikkein Pyhimpään. Pyramiidi on täynnänsä tällaisia komeroita, joita entisaikaan käytettiin moneen tarkoitukseen, kuten jyväsäiliöinä ja pappien hautakammioina, pappien, joita tuhansittain uinuu täällä. Nyt ne ovat tyhjinä ja autioina."
Asteltuamme takaisin pysähdyin minä raollaan olevan puuoven eteen, joka vei erääseen jo mainitsemaani kammioon.
"Mennään sisään", sanoi Maya, sysäten oven auki, ja me astuimme pieneen, hyllyillä varustettuun komeroon. Näillä hyllyillä, joista jokainen oli numeroitu, oli satoja tomuttuneita kääröjä. Maya otti yhden niistä ja kiersi auki pergamentin, saaden näkyviin intiaanien kuvakirjoituksella ihanasti täytetyn käsikirjoituksen.
"Tämän täytyy olla lähes tuhannen vuotta vanha", hän sanoi, "tunnen sen kirjaimien muodosta. No, ei meillä ainakaan ole puutetta historian lukemisesta täällä ollessamme", ja hän heitti käärön takaisin hyllylleen ja lähti pois huoneesta.
Jonkun askeleen päässä oli toinen huone, jonka ovi oli suljettuna, mutta niin hauras oli vuosien vanha puulaite, että se yhdellä sysäisyllä pääsi irti saranoistaan, ja me astuimme sisään. Täällä oli niinikään hyllyjä, joista toisille oli ladottu keltaisia, toisille valkeita metallikankia.
"Kuparia ja lyijyä", sanoi englantilainen, tarkastettuaan niitä.
"Vielä mitä", sanoi Maya nauraen, "vaan juuri sitä, mitä te valkoiset miehet etsitte, kultaa ja hopeaa. Katsotaanhan mitä on kirjoitettu hyllyjen päälle", ja hän valaisi lampulla ja luki: "Puhdasta metallia eteläkaivoksista, varattu Sydämen Temppelin ja Idän ja Lännen Temppelien tarkoituksiin. Kultaa — niin ja niin paljon; hopeaa — niin ja niin paljon."
Tuijotin ja silmäni säihkyivät ahnehtien, sillä tässä ainoassa huoneessa oli tämän kummallisen, homehtuneen rodun esi-isien kokoamaa omaisuutta ainakin kolme kertaa niin paljon kuin minä olisin tarvinnut aikeitteni toteuttamiseen. Oi, saisinpa puolet siitä kaikesta yli vuorten, kuinka suuri olisikaan tulevaisuuteni sekä kansani tulevaisuus, jonka palvelemiseen olin elämäni omistanut!
"Ehkä sen kaiken vielä lopuksi saattekin, Ignatio", sanoi Maya, katkaisten ajatukseni, "mutta, suora ollakseni, pelkään että Teille annetaan vain hauta näissä pimeissä holveissa."
Sen jälkeen kävimme erinäisissä huoneissa, jotka milloin olivat tyhjiä, milloin täynnä koinsyömiä gobeliineja ja kummallisia huonekaluja, kunnes vihdoin tulimme huoneeseen tai paremmin sanoen suureen kaappiin, joka lattiasta kattoon asti oli sälytetty täyteen mitä hienointa ja vahvinta tekoa olevia kulta-astioita, joita papit olivat lakanneet käyttämästä ja heittäneet arvottomina syrjään — miksi, en voi sanoa. Vastapäätä tätä hohtavaa pinoa oli arkku, jonka englantilainen avasi. Se oli täynnä suurilla smaragdeilla varustettuja kultakoristeita. Maya otti arkusta vyön ja antoi sen minulle, sanoen: "Pitäkää tämä, Ignatio, Te kun rakastatte sellaisia koruja."
Otin sen ja pistin vyölleni, en viittani päälle, vaan alle. Ystäväni, solki, joka nyt on Teidän ja jonka Teille joku aika takaperin näytin, on juuri tuosta samaisesta vyöstä, ja muiden jalokivien hinnalla ostin minä tämän maatilan kaikkine tiluksineen.
Väsyen vihdoin niin paljon hyödyttömään katselemiseen palasimme vihdoin Zibalbayn luo, joka istui yhä samassa asennossa kuin lähteissämmekin, ajatuksiinsa vaipuneena.
Samassa aukenivat vankikomeromme ovet ja miehiä astui sisään, vartioväkeä mukanaan, tuoden meille yltäkyllin ruokaa ja laskien sen pöydälle, odottaen meitä, sanomatta hyvää tai pahaa sanaa. Kun olimme syöneet, korjasivat he pois tähteet ja lähtivät, pantuaan lamput kuntoon ja tehtyään vuoteemme, kumartaen tiehensä. Hetkeksi jäimme pöytään istumaan, Zibalbay ja minä vaieten, mutta Maya ja englantilainen keskustellen matalalla äänellä, kunnes paikan uneliaisuus tarttui meihin ja me nousimme kuin yhtenä miehenä ylös, lähtien makuukomeroihimme nukkumaan, mikäli mahdollista.
Me nukuimme, heräsimme ja nousimme ylös, vaikkemme täällä, minne ei päivä paistanut, tienneet oliko päivä vai yö. Ajan pitkään emme tosiaan olisi osanneet erottaa päivää yöstä muutoin kuin ruuantuojiemme käynneistä.
Luulen olleen vangitsemispäivämme seuraavan iltapäivän, kun Tikal saapui luoksemme vain neljän asemiehen seuraamana. "Pieni joukko", sanoi englantilainen nähdessään heidän tulevan, "mutta kyllin suuri tappamaan meidät aseettomat" — sillä kaikki aseemme oli otettu pois — "jos heitä haluttaisi."
"Älkää peljätkö, ystävä", sanoi Maya, "eivät he ole tulleet murhaa tekemään."
Tikal astui kumartaen eteemme ja Zibalbay, joka tapansa mukaan istui omissa mietteissään, katsahti ylös ja näki hänet.
"Mitä haet, petturi?" hän kysyi kiukkuisesti, veren syöksyessä poskille. "Tahdotko tappaa meidät? Jos niin on, iske heti, sitä pikemmin pääsen sen jumalan syliin, jonka minä lähetän kostamaan sinulle."
"En minä ole mikään murhamies, Zibalbay", vastasi Tikal arvokkaasti. "Jos kuolette, tapahtuu se rikkomanne lain käskystä, eikä minun käskystäni. Tulin tänne puhumaan kanssanne, jos suvaitsette käydä keskustelemaan minun kanssani kahdenkesken."
"Puhu kaikkien kuullen, tai älä puhu ollenkaan", hän vastasi, "sillä en liikahda askeltakaan, koska etsit vain tilaisuutta saada iskeä huomaamattani minut kuoliaaksi."
"On välttämätöntä Teidän kuulla, Zibalbay, mitä minulla on sanottavana."
"Sano sitten, petturi, tai mene tiehesi."
Tikal mietti hetken, katsellen epäillen Mayaa, jonka kalpeista kasvoista hänen oli vaikea irroittaa katsettaan.
"Tahdotteko minun poistuvan?" kysyi Maya.
"Minä en tahdo", sanoi Zibalbay, "seiso paikallasi, tytär."
Silloin Tikal ei epäröinyt enään, vaan käski asemiehiä peräytymään niin kauas etteivät kuulisi, ja sanoi: "Kuulkaahan, Zibalbay; ennenkuin eilen kokoonnuimme pyramiidin huipulle, tapasin tyttärenne Mayan ja puhuin hänen kanssaan, sanoen rakastavani häntä kuten aina, vaikkakin luulin hänen kuolleen ja valtiollisten asioiden takia otin silloin toisen naisen vaimokseni. Tein hänelle seuraavan tarjouksen: Jos hän tahtoisi tulla vaimokseni, eroaisin minä nykyisestä vaimostani Nahuasta. Ennen kaikkea minä huomautin, että luovuttaisin päällikkyyteni Teille, Zibalbay, jolleka se oikeutta myöten kuuluu, koko elämänne ajaksi, enkä vastustaisi Teitä enempää kuin toimiannekaan missään suhteessa. Sanoin hänelle myös toiselta puolen, että jos hän kieltäytyisi tulemasta vaimokseni, en luovuttaisi mitään, vaan tekisin voitavani surmatakseni Teidät, hänet ja nuo muukalaiset ystävänne. Hän vastasi minulle kieltävästi, sanoen olevansa valmis kaikkein pahimpaan. Mitä sitten tapahtui, tiedätte Te, Zibalbay, ja tiedätte myös vaaran, joka Teitä tällä hetkellä uhkaa, että koko elämänne riippuu hiuskarvan varassa."
Hän vaikeni, ja Zibalbay, joka oli ihmetellen kuunnellut hänen sanojaan, kääntyi Mayan puoleen, kysyen vihaisesti:
"Puhuuko tämä mies valheita, tytär?"
Kun Maya oli vastaamaisillaan — vaikkeikaan hän tiennyt, mitä piti vastata — keskeytti hänet Tikal:
"Ei hyödytä kysyä häneltä, Zibalbay. Onko luultavaa että hän vastaa rehellisesti, jota vastoin minun puheeni voi todistaa todeksi tämä vieressänne oleva kulkuri, koska hän oli läsnä keskustelussamme. Tämän tarjouksen tein hänelle ja, jottei olisi syytä minkäänlaiseen epäluuloon, teen sen vieläkin sekä hänelle että Teille. Jos hän tulee kanssani naimisiin, eroan minä hänen takiansa Nahuasta, minä luovun hallituksesta ja lasken Teidät vapaasti omalle paikallenne koko elämänne ajaksi, tekemään hullutuksia niin paljon kuin jumalat sallivat. Kaikkeen tähän suostun, koska rakastan häntä, joka on nuoruudestani asti ollut kihlattuni, enemmän kuin mitään muuta, koska hän on silmieni valo ja koska ilman häntä tunnen elämäni ilottomaksi, niinkuin se on ollut aina siitä asti kun luulin hänen kuolleen."
Zibalbay kuuli sen, kohosi seisaalleen, nosti kätensä ylös holvia kohti ja sanoi:
"Oi kiitos sinulle, jumala, joka kuulit rukoukseni ja osoitit minulle pelastuksen tien. Tikal, sinun tahtosi tapahtukoon, ja me vannomme sovintovalamme Sydämen alttarin ääressä. Mattai ja hänen seuralaisensa kylläkin nostavat hälyä, mutta yhteisin voimin me voitamme kaiken. Iloitkaa kanssani, ystäväni Ignatio, sillä nyt kantaa niin suurella tuskalla kylvämämme siemen kultaisen sadon."
Kuulin silloin englantilaisen takanani huokaisevan epätietoisuudesta ja vihasta, ja tiesin tämänkin unelmani, joka täytti sieluni hehkullaan, raukeavan niinkuin monen muun vain naisen houreiden takia.
"Suokaa anteeksi, Zibalbay", minä keskeytin, "armollinen neiti Maya ei ole sanonut sanaansa."
"Sanonut sanaansa!" ihmetteli Zibalbay. "Mitä sanomista hänellä olisi?"
"Mitä minä jo eilen sanoin serkulleni Tikalille", vastasi Maya hiljaisella äänellä, "etten tahdo olla missään tekemisissä hänen kanssaan."
"Missään tekemisissä hänen kanssaan, tyttö! Missään tekemisissä hänen kanssaan! Mitä, hänhän on sulhasesi, etkö ymmärrä?"
"Ymmärrän hyvinkin, isä, mutta en mistään hinnasta tahdo mennä naimisiin miehen kanssa, joka on kohdellut Teitä ja minua niinkuin Tikal on tehnyt — miehen, joka ei voinut pitää valaansa Teille eikä odottaa minua täyttä vuottakaan."
"Lakkaa puhumasta hullutuksia", sanoi Zibalbay. "Tikal on epäilemättä erehtynyt; mutta nyt tahtoisi hän korjata erehdyksensä, ja jos minä voin antaa hänelle anteeksi, voit sinäkin. Älä ajattele tytön hullutuksia, Tikal, vaan lähetä hakemaan mustetta ja pergamenttia, jotta saamme kirjoittaa sopimuksemme, sillä vanhana ollen ei minulla ole liikoja aikoja. Ehkä sinulla ennen toisen vuoden loppua onkin jo oikeus siihen, mihin nyt olet pyrkinyt väkivallalla."
"Minulla on paperia mukanani, herra", sanoi Tikal, vetäen käärön povestaan; "mutta anteeksi, suostuuko armollinen neiti Maya?"
"Kyllä, kyllä, kyllä hän suostuu."
"Enkä suostu, isä, ja jos Te pakoitatte minut naimisiin tuon miehen kanssa, huudan minä kansaa auttamaan itseäni, ja elleivät he anna apuansa, saan minä turvan kuolemalta — oman käteni kautta, jos tarvis vaatii."
Silloin kääntyi Zibalbay raivosta vapisten tyttärensä puoleen, mutta hillitsi äkkiä itsensä ja sanoi:
"Tikal, tällä hetkellä on tyttäreni mieletön; jätä meidät ja palaa jonkun tunnin päästä, kun hänen mielensä muuttuu. Lähde nyt, ennenkuin ennätetään sanoa sellaista, jota on mahdoton unhoittaa."
Tikal lähti tiehensä, ja kunnes hän ehti huoneen toiseen päähän ja ovet paiskautuivat lukkoon, oli kaikki hiljaista.
Sitten puhui Zibalbay tyttärelleen.
"Tytär", hän sanoi, "tunnen sydämesi ja tiedän suusi valehdelleen sanoessasi Tikalin unhoituksen olevan syynä siihen, ettet tahdo mennä naimisiin hänen kanssaan. Siinä onkin toinen syy, jota et kuitenkaan ilmoittanut. Tuo valkoinen mies, jonka nimi omassa maassaan on James Strickland, on kaiken syy. Olet iskenyt silmäsi häneen, etkä voi repiä hänen kuvaansa rinnastasi. Eikö ole totta?"