"Totta on, isä", hän vastasi, tarttuen englantilaisen käteen. "Teille en ainakaan tahdo valhetella."
"Kiitän sinua, tytär. Kuulehan, mitä sinulle sanon; uskollisuutesi surettaa minua ja samoin valkoisen miehen uskollisuus, hänen, joka epäilemättä ei pitäisi sinua vain leikkikalunaan; mutta teidän tahtonne täytyy tällä kertaa väistyä yhteisen hyvän tieltä. Kuka sinä olet, jotta päähänpistosi voisivat asettua minun ja elämäni suunnitelmien tielle, oman kansasi ja sen hyvinvoinnin tielle? Raukeaako kaikki tyhjiin rakastuneen tytön houreiden takia, tytön, jolle jumalat ovat sattuneet antamaan kauneutta niin paljon, että kaikki olisi voitettavissa?"
"Siltä tuntuu, isä", hän sanoi, "sillä tässä suhteessa on velvollisuuteni itseäni sekä häntä kohtaan, jota rakastan, suurempi kuin velvollisuuteni Teitä ja aikeitanne kohtaan. Kaikkea muuta voitte Te, joka olette isäni, vaatia minulta, jopa henkeänikin, mutta kunniani on minun omani."
"Mitä on minun sanottava tälle uppiniskaiselle tytölle?" sähisi Zibalbay. "Puhukaa, valkoinen mies, ja luvatkaa luopua hänestä, sillä ette varmastikaan ole niin hullaantunut, että seuraisitte hänen mielettömyyksiään ja omianne, astumalla hänen kohtalonsa tielle?"
Kaikkien silmät tuijottivat englantilaiseen, joka näytti lampun valossa kalpealta ja vastasi hitaasti:
"Zibalbay, tuotan ehkä surua Teille, mutta tyttärenne kohtalo ja minun kohtaloni ovat yksi ja sama, enkä minä voi käskeä häntä hylkäämään itseäni ja ottamaan vihaamaansa miestä puolisokseen."
"Näyttää kuitenkin siltä, kuin voisitte käskeä häntä rikkomaan velvollisuuksiaan oman asianne takia, oi kunnioitettavin valkoinen mies", sanoi Zibalbay katkerasti nauraen. "Kuulkaahan, ystävä Ignatio, sillä Te ette ainakaan ole rakastunut, sanokaa Te tuolle veljellenne ja tälle uppiniskaiselle tytölle, mikä on heidän velvollisuutensa. Opettakaa heille, että me asumme maan päällä korkeampia tarkoitusperiä varten kuin omien pyyteiden tyydyttämisen. Ennenkuin puhutte, muistakaa omankin kohtalonne olevan tämän asian kanssa yhteydessä. Muistakaa, miten olette kärsinyt ja ponnistellut monta vuotta, muistakaa, mitä kaikkea olette kokenut saavuttaaksenne sen tarkoitusperän, joka tällä hetkellä on miltei käsissänne, varat, joiden avulla viette suunnitelmanne perille. Mitä näissä holveissa on, sen saatte käytettäväksenne, ja ellei se riitä, annan Teille vieläkin enemmän. Ottakaa ne, Ignatio, ottakaa ne karkoittaaksenne vihollisenne ja maksaaksenne aseenne, tullaksenne kuninkaaksi, oikeaksi taivaan kruunaamaksi kuninkaaksi, jolla on rotumme kohtalo käsissään. Valitkaa sellaiset sanat, jotka taivuttavat tämän tytön ja hänen rakastajansa noudattamaan meidän tahtoamme; ellette osaa niitä valita, kuolette jonkun päivän päästä varkaan tavoin Tikalin käsiin. Puhukaa nyt."
Kuuntelin häntä sykkivin sydämin. Voi! hänen sanansa olivat tosia, ja nyt oli kohtaloni käännepiste. Jos tuo tyttö suostuisi menemään Tikalille, joka oli hullaantunut häneen, kävisi kaikki hyvin, ja kolmessa vuodessa olisi rotuni unelma täyttynyt ja sukupolvien kosto kohdannut kirottuja espanjalaisia.
Näissä holveissa lojuivat käyttämättöminä ja unohdettuina tarvitsemani aarteet ja tuolla Meksikossa olisi tuhansittain miehiä, jotka niillä voisi aseistaa; mutta kaiken esteenä oli tämän naisen halu ja ystäväni hulluus. Oi! Sydämeni oli varoittanut minua hänestä, kun ensi kerran näin hänen rakastettavat kasvonsa ja aavistin hänen tuovan turmaa minulle.
Hänelle en voisi mitään, sillä kuka voi muuttaa rakastavan tai vihaavan naisen mielen? Mutta ystäväni laita oli toinen; hän kenties kuuntelisi neuvoani, koska ei yksin minun toiveeni, vaan jopa henkenikin riippui hänen vastauksestaan, eikä tosimiehellä ole oikeutta toimittaa toisille kuolemaa seuraamalla sydämensä vaatimuksia. Parempi olisikin hänen erota tästä tytöstä, joka ei ollut hänen vertansa eikä rotuansa, jonka rakkaus ennemmin tai myöhemmin kadottaisi merkityksensä. Tekisin varmasti oikein, jos pyytäisin häntä jättämään tytön ja antamaan mennä miehelle, jonka kihlattu hän oli ollut, ja hän tekisi oikein seuratessaan neuvoani. Olin miltei alkaa kehoitukseni kun Maya, lukien ajatukseni, tarttui minua käteen ja kuiskasi:
"Muistakaa valanne, Ignatio." Palautin mieleeni, mitä olin erämaassa luvannut, kun hän rohkeudellaan oli pelastanut rakastajansa hengen, ja näin, että taaskin naisen piti oleman perikatoni, sillä on parempi kadottaa kaikki kuin rikkoa tuollaisia lupauksia. "Zibalbay", minä sanoin, "en voi seurata toivomustanne, vaikkakin siten autan turmiotamme, sillä olen vannonut, etten missään tapauksessa asetu näiden kahden väliin. Tänään raukeavat elämäni aikeet toisen kerran naisen himon takia. No, niin on sallittu, ja olkoon niin!"
Zibalbay ei vastannut minulle vaan sanoi, englantilaisen puoleen kääntyen:
"Valkoinen mies, olette kuullut ystävänne sanat, joiden pitäisi liikuttaa Teitä enemmän kuin rukous konsanaan. Vieläkö yhä pidätte oman päänne ja kuuntelette tyttäreni hullutuksia? Jos niin teette, tietäkää että ilonne on lyhyt, sillä kun Tikal jonkun tunnin päästä palaa, kerron hänelle kaiken ja annan Teidät hänen huostaansa; tehköön hän mitä tahtoo Teille. Taivas Teitä silloin suojelkoon, kulkuri, sillä hänellä on halu kostaa, eikä sen miehen elämä luultavastikaan liene pitkä, joka asettuu mahtavan hallitsijan ja hänen rakastamansa naisen väliin. Vastatkaa siis viimeisen kerran: Valitsetteko elämän vai kuoleman?"
"Valitsen kuoleman", sanoi hän uljaasti, "menköön henkeni, mutta en halua rikkoa uskollisuuttani ja luovuttaa morsiantani toiselle miehelle. Suren Teitä, Zibalbay, ja Teitä, ystäväni Ignatio, minä suren vielä enemmän; mutta kohtalohan, enkä minä, on tuonut teille tämän turmion. Ellei Ignatio voi rikkoa valaansa, miten minä sitten voisin rikkoa oman valani, jonka olen tälle neidille vannonut. Vieläkin huonompi onni kuin tämänpäiväinen koittaisi meille, jos rikkoisin, sillä tuollainen roistomaisuus ei toisi hyvää mukanaan. Niin kauan kuin armollinen neiti Maya ei minua hylkää, pysyn minä kiinni hänessä, tulkoon hyvää tai pahaa, elämä tai kuolema."
"Elämässä ja kuolemassa pysyn minäkin kiinni Teissä, rakkaani", sanoi Maya. "Kostakaa meille niinkuin haluatte, isäni. Niin, jos haluatte, antakaa tämä mies, jonka luo sydämeni kuljetti minut yli vuorten, halki erämaiden, Tikalin käsiin kuolemaan; mutta tietäkää, että lujemmin kuin elämässä pysyy hän minussa kiinni kuolemassa, sillä pianpa seuraan silloin minäkin häntä kuoleman alhoon."
Siitäpä syttyikin vasta Zibalbayn raivo, ja se oli kauhea. Kohoten istuimeltaan hän heristi nyrkkiänsä tyttärensä kasvojen edessä ja kirosi hänet, kunnes tyttö kauhuissaan juoksi rakastajansa syliin.
"Vielä viimeisellä hengenvedollani", hän huusi, "minä toivon jumaliesi, maasi, esi-isiesi ja minun, oman isäsi, kirouksen seuraavan sinua ja lapsiasi. Palakoon toiveesi poroksi ja niittäköön kuolema hedelmäsi; murtakoon suru ja tuska sydämesi tuuma tuumalta ja häpeä seuratkoon nimeäsi. Oi! Minä luulen näkeväni tulevaisuuden, ja sanon sinulle, tytär, että saat hänet, jonka takia olet syössyt isäsi kuolemaan ja perikatoon. Petoksella saat sinä hänet ja hetken aikaa viipyy hän rinnallasi, ja tästä sinua pyydetään luopumaan, vaan sinä — viet heimosi perikatoon, hävität sen ehdoin tahdoin —"
Hän vaikeni, ahmien ilmaa, ja Maya vaipui hänen jalkoihinsa, sopertaen:
"Oi isä, peräyttäkää sananne ja säästäkää minua! Ettekö sääli naisen sydäntä?"
"Niinkö!" hän sanoi, "yhtä paljon kuin sinäkin säälit minun surujani ja harmaita hiuksiani. Miksi säästäisin sinua, tyttö, joka et ole säästänyt minua, isääsi. Kiroukseni pysyy, ja minä lisään vielä, että se murtaa sydämesi vihdoin — niin, ja myöskin sen miehen sydämen, joka on vienyt minulta sinun kuuliaisuutesi ja rakkautesi!"
Sitten hän vaikeni, hänen katseensa kävi tylsäksi, hän oikaisi kätensä ja kaatui hervottomana lattialle.
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Salahanke.
Hypäten häntä kohti, vaikkakin liian myöhään, ehtiäksemme pelastaa häntä, nostimme englantilaisen kanssa Zibalbayn lattialta sohvaan. Kurkistellen selkämme takaa huomasi Maya hänen kauheat kasvonsa ja hänen suustansa valuvan vaahdon.
"Oi, hän on kuollut", hän vaikeroi, "isäni on kuollut, ja hän kuoli kiroten minut."
"Ei", sanoi englantilainen, "hän ei ole kuollut, sillä hänen sydämensä sykkii. Tuokaa vettä, Maya."
Puhuteltu totteli, ja kaksi tuntia me yritimme saada häntä tuntoihinsa, mutta turhaan; henki oli vielä jäljellä, mutta emme saaneet häntä heräämään horroksestaan. Vihdoin, kun jo olimme väsyneet turhiin yrityksiimme, avautuivat ovet ja Tikal palasi takaisin.
"Mikä nyt?" hän kysyi, nähtyään Zibalbayn pitkin pituuttaan sohvalla.
"Nukkuuko vanhus?"
"Nukkuu", vastasi englantilainen, "ja luulen, ettei hän enään herää. Hänen Teille tänään lausumansa sanat ovat toteutumassa, että se, minkä häneltä anastitte väkivallalla, on kohta oikeuden mukaan Teidän."
"Ei", vastasi Tikal, "oikeuden mukaan on se armollisen neiti Mayan, vaikkakin se väkivallalla jää yhä minulle, ellei hän luovuta sitä minulle ehdoin tahdoin. Mutta sanokaahan, miten kaikki on tapahtunut?"
Otin heti kohta sananvuoron peläten englantilaisen puhuvan liian paljon ja toimittavan itselleen hyvin pikaisen lopun.
"Hän oli väsynyt matkamme rasituksista ja eilispäivän liikutuksesta. Teidän mentyänne hän alkoi jutella ehdotuksestanne ja sai yhtäkkiä tämän kohtauksen. Vaan minunhan on vaikeata puhua näistä asioista, joka olen vain vanki vieraassa maassa; ei ole kaiken lisäksi sopivaa, että hän, tämän kaupungin entinen päällikkö, kuolee hoitamatta tänne, sillä kansa voi sanoa Teidän murhanneen hänet. Eikö ole ketään lääkäriä hoitamaan häntä, sillä me, vailla rohtoja, olemme tehneet kaiken voitavamme."
"Murhannut hänet! Niin he joka tapauksessa sanovat. Niin, kyllä lääkärejä löytyy, ja suurin ja taitavin niistä on appeni Mattai. Lähetän hänet tänne. Mutta eikö Teillä, Maya, ole minulle ennen lähtöäni mitään sanottavaa?"
Maya, joka istui pöydän ääressä, pää käsien varassa, katsahti häneen ja sanoi:
"Onko sydämenne kivestä, koska voitte tällaisella hetkellä vaivata minua? Kun isäni on tointunut tai kuollut, vastaan Teille, mutta en ennemmin."
"Olkoon niin, armollinen neiti", hän sanoi; "siihen asti odotan. Nyt minun on lähdettävä, sillä saattaa syntyä hälinää kaupungissa, kun nämä uutiset tulevat tiedoksi."
Hetki kului, ja Mattai saapui huoneeseen kuppeja ja rohtoja tuovan miehen seuraamana. Sanaa sanomatta astui hän Zibalbayn luo ja tutki häntä lampun valossa. Sitten kaatoi hän lääkettä hänen suuhunsa ja toivoi hänen virkoavan; mutta sairas ei liikahtanut eikä avannut silmiään.
"Vaikea tapaus", hän sanoi. "Pelkään ettei hän nouse siitä. Miten tämä kaikki kävi?"
"Tahdotteko tietää?" kysyi Maya, puuttuen puheeseen ensi kertaa.
"Käskekää siis palvelijaanne siirtymään edemmäksi, niin kerron Teille.
Isäni pyörtyi kirottuaan minut raivoissaan."
"Ja miksi hän kirosi Teidät, armollinen neiti?"
"Seuraavasta syystä: Meidän vaeltaessamme erämaita otti serkkuni ja kihlaajani Tikal itselleen vaimon, Teidän tyttärenne, joka vihittiin Sydämen Ruhtinattareksi. Mutta tuntuu siltä, Mattai, että vaikka hän antoikin tyttärellenne aseman ja vallan, hän ei kuitenkaan antanut hänelle rakkautta, sillä tänä päivänä tuli tuo vävypoikanne isäni luo ja lupasi meidän kaikkien kuullen päästää hänet takaisin lailliseen asemaansa, panemaan toimeen suunnitelmiaan, oli ne mitä tahansa, jos minä suostuisin tulemaan hänen vaimokseen."
"Hänen vaimokseen!" sanoi Mattai hämmästyen. "Miten voisitte Te tulla hänen vaimokseen, kun hän jo on naimisissa? Voiko sitten olla kahta Sydämen Ruhtinatarta?"
"Ei", vastasi Maya rauhallisesti, "mutta serkkuni Tikalin suunnitelma on erota tyttärestänne tai tappaa hänet — ja samalla Teidätkin, Mattai — jotta hän voisi asettaa minut tyttärenne tilalle."
Mattain kuultua tämän hänen silmänsä välähtivät ja hänen partansakin näytti vapisevan raivosta.
"Ehdottiko hän niin? Uskalsiko hän ehdottaa?" hän sähisi. "Oh! Varokoon hän vain. Minä hänet nostin, ehkä minä voin hänet painaa alaskin. Jatkakaa, neiti."
"Hän ehdotti niin, ja isäni suostui tarjoukseen, sillä tietäen Teidän liittoutuneen häntä vastaan hän vähät välitti Teidän tai perheenne kunniasta ja turvallisuudesta, Mattai. Mutta vaikka isäni suostui, kieltäydyin minä, koska en enään halua olla Tikalin kanssa tekemisissä. Silloin kirosi isäni minut ja kaatui siinä samassa taintuneena lattialle."
"Ette sano haluavanne mennä naimisiin Tikalin kanssa, neiti.
Haluaisitteko sitte jonkun toisen miehen kanssa?"
"Haluaisin", hän vastasi katsahtaen maahan, "rakastan tätä valkoista armollista herraa, jota Te kutsutte Meren Pojaksi, ja tahtoisin tulla hänen vaimokseen", hän jatkoi hetken vaiettuaan, "mutta, Mattai, Tikal on hyvin ankara, ja saattaa käydä niin, ellei mistään tule apua, että minä, sensijaan että voisin pelastaa rakastamani miehen ja hänen ystävänsä hengen sekä omani, joudun Tikalin armottomiin käsiin. Mutta Tikal pyysi vastaustani ja minä sanoin antavani sen hänelle sitten kun isäni on joko toipunut tai kuollut. Ehkä Te osaatte sanoa tuon vastauksen laadun, sillä ypö yksin ja vankina ollen en jaksa vastustaa Tikalla. Sanokaa nyt, pitääkö kansa minusta niin paljon, että se voi erottaa Tikalin ja asettaa minut isäni paikalle, jos hän sattuisi kuolemaan?"
"En osaa sanoa, neiti", hän vastasi lyhyesti, "mutta näinhän Te miltei pyydätte minua syöksemään itseni ja tyttäreni perikatoon. Tahdon olla suora Teille. Minä sain Sydämen Neuvoston Tikalin puolelle ja tarkoitukseni oli saada hänet naimaan tyttäreni, jotta tyttäreni rakkaus-unelmat ja minun kunnianhimoni täyttyisivät. Niin, olen keinotellut Nahuan korkealle, sekä hänen takiaan että itseni takia, sillä luulin pääseväni päällikön jälkeen kaupungin vaikutusvaltaisimmaksi mieheksi. Voinko näin ollen peräytyä ja sysätä syrjään hänet, tyttäreni ja vieläpä itsenikin? Ja jos niin tekisinkin, mikä olisi kohtaloni tämän jälkeen, joutuessani Teidän käsiinne? Minä koetan kyllä kostaa Tikalille, joka on suunnitellut niin kamalaa vääryyttä minulle ja suvulleni, mutta jollain toisella tavalla. Sanokaa minulle, armollinen neiti, mitä mieluummin toivotte — tulla päälliköksi kaupunkiin, mikä on synnyntäoikeutenne, vai päästäkö naimisiin rakastamanne miehen kanssa?"
"Haluan päästä naimisiin rakastamani miehen kanssa", hän vastasi, "ja paeta hänen kanssaan pois tästä paikasta niille maille, missä elää valkoisia miehiä. Toivon myöskin, että ystävälleni ja rakkaani ystävälle Ignatiolle annettaisiin niin paljon kultaa kuin hän tarvitsee viedäkseen suunnitelmansa perille tuolla rannikkomaassa. Jos asiat näin luonnistuvat, saavat Tikal ja Nahua sekä heidän jälkeläisensä minun puolestani hallita Sydämen Kaupungissa maailman loppuun asti."
"Pyydätte sangen vähän, neiti", sanoi Mattai, "ja kova on silloin onni, ellen voi toivoanne täyttää. Nyt jätän Teidät, sillä minun täytyy saada aikaa tuumia; mutta kun Tikal palaa, älkää vastatko hänelle kieltävästi älkääkä myöntävästi, kunnes olemme jälleen keskustelleet. Ja mitä teihin tulee, vieraat, muistakaa vaieta, jos henkenne on teille rakas. Näkemiin."
Kaksi päivää kului jälleen, mikäli voimme päättää meille tuotujen ateriain luvusta, mutta ei Tikal eikä Mattai palannut luoksemme. Muita lääkäreitä tuli kyllä katsomaan Zibalbayta, joka nukkui yhä kuin tukki vuoteessaan, mutta vaikka he mitä yrittivät, ei mikään auttanut. Toisen päivän yönä olimme hänen vuoteensa ääressä, katsellen häntä ja keskustellen alakuloisesti, sillä yksinäisyys, pimeys ja lähestyvän kuoleman pelko olivat murtaneet henkiset voimamme, jotta englantilaisenkin iloisuus loppui, ja Mayalta katosi rakastettunsa läsnäolon loihtima hyvinvointi.
"Voi!" sanoi Maya, "olipa se onneton päivä kun tuolla Yucatanin maassa tapasimme, eikä, hyvä ystävä, mikään lahja olisi voinut olla sen onnettomampi kuin rakkauteni Teihin, minkä mitättömyyden Te saatte niin kalliisti maksaa. Onni on ollut kova Teillekin, Ignatio, jonka unelmat toistamiseen sortuvat naisen takia. Sanokaa nyt, ystävä" — ja hän tarttui englantilaista käteen — "eikö olisi parempi lopettaa koko ilveily ja minun mennä Tikalille? Voisin sopia teidän molempien puolesta, että saisin ennen hänelle joutumistani nähdä omin silmin teidän pääsevän turvallisesti vuorten taakse, mukananne niin paljon omaisuutta, että se riittäisi teille läpi koko elämänne. Eikä Teidän tarvitsisi olla huolissanne minun takiani tai luulla jättäneenne minut häpeään, sillä heti mentyänne etsisin minä turvaa toiselta ylimykseltä, jonka nimi on Kuolema, levätäkseni siksi, kunnes Te jonakin tulevaisuuden päivänä yhtyisitte minuun."
"Lakatkaa puhumasta tuollaisia, Maya", sanoi englantilainen, vetäen hänet syliinsä. "Mitä onkin tulossa, kärsikäämme yhdessä, koska elämäni ilman Teitä — jos edes voisinkaan olla kyllin halpamielinen ostaakseni pelastukseni noin kalliista hinnasta — ei olisi minkään arvoinen. Parempi olisi minun kuolla Teidän rinnallanne kuin elää yksin. Minun syyni on, että koskaan tulimmekaan tähän ahdistukseen, sillä jos olisin hyväksynyt Teidän ehdotuksenne, emme olisi astuneet jalkaamme Sydämen Kaupunkiin. Mutta uteliaisuus voitti minut, sillä halusin yhtä hartaasti tänne, kuin täältä nyt jälleen haluan pois; ja jos olisimmekin kääntyneet takaisin, olisi minun täytynyt jättää Ignatio yksin. Säilyttäkää rohkeutenne, rakkaani, sillä vaikka isänne onkin kuolemaisillaan ja vaaramme on suuri, olen minä varma, että pääsemme pakenemaan näistä komeroista ja elämään toistemme kanssa onnellisina auringon alla."
Samalla painoi hän suudelman rakkaansa huulille ja hyväili häntä, kuivaten hänen sinisten silmäinsä kyyneleet.
Samassa nostin katseeni ja näin Mattain seisovan ovessa — olimme nimittäin kokoontuneet Zibalbayn huoneeseen — katsellen kohtausta uteliaana ja lempein kasvoin.
"Terve", hän sanoi, "suokaa anteeksi, että tulen niin myöhään, mutta asiani on salainen ja niin ollen paras suorittaa yöllä. Miten on Zibalbayn laita?"
"Hän elää", minä vastasin; "muuta en osaa sanoa, sillä hän on tunnoton ja kuolee epäilemättä kohta. Tulkaa itse katsomaan."
Mattai astui vuoteen luo tutkimaan vanhusta, nostaen hänen silmäluomiaan ja tunnustellen hänen sydäntään.
"Hän ei voi elää kauan", hän sanoi. "No, kuolema on hänelle paras ystävä. Minun asiani sitten. Kaupungissa vallitsee hämminki ja kummalliset huhut kiertävät suusta suuhun kansan kesken. Monet väittävät Tikalin murhanneen Zibalbayn ja pyytävät Teitä, armollinen neiti, tuotavaksi näkyviin, jotta Teidät nimitettäisiin ruhtinattareksi. Näin ollen väittivät Tikalin puolueen päälliköt, ettei hän millään keinoin voisi selviytyä Zibalbayn kuolemasta, joten hänen olisi paras surmata Teidätkin, armollinen neiti, ja tietysti myös nämä vieraat ystävänne, jottei syntyisi mitään riitaa oikeuksista. Asia esitettiin hänelle ankarasti salaisessa kokouksessa tänä iltana, ja hän suostuikin jo Teidän kuolemantuomioonne, mutta muutti mielensä ennenkuin sanansaattaja ehti ulos palatsista. Vihdoin näin hänen sydämensä voittaneen järjen, eikä hän voinut tällä lailla erota Teistä, armollinen neiti, vaikkakin hän vain sanoi, ettei hän voinut tahria käsiänsä niin viattoman ja puhtaan verellä. En tahdo kuitenkaan salata Teiltä, armollinen neiti, enkä Teiltä, vieraat, että vaaranne on suuri, että elätte tunnin päästä elämänne taitekohdassa."
Sitten hän pysähtyi, ja Maya kysyi matalalla äänellä: "Eikö Teillä ole suunnitelmaa, miten pelastaisitte meidät, Mattai?"
"Miksi olisi minulla, neiti, suunnitelma, minulla, joka voittaisin niin paljon Teidän kuolemastanne?"
"En tiedä, vanhus, miksi Teillä olisi sellainen suunnitelma", keskeytti englantilainen; "mutta minä pyydän että suvaitsisitte keksiä jonkun, muutoin ette lähde elävänä täältä." Yhdellä hyppäyksellä oli hän Mattain ja oven välissä ja jatkoi: "Jos meidät surmataan kuin linnut häkkiin, niin katkeaa Teidän kaulanne ensinnä. Ymmärrättekö?"
"Ymmärrän, Meren Poika", vastasi Mattai peräytyen hiukan, kunnes englantilaisen tuima katse ja levitetyt kädet saivat hänet pysähtymään. "Mutta haluaisin Teidätkin saada jotain ymmärtämään, nimittäin sen, että ellen minä pian palaa, on tuolla ulkona muutamia miehiä, jotka tulevat minua hakemaan, ja silloin —"
"Silloin he löytävät Teidän raatonne", katkaisi hänet englantilainen, "ja mitä auttavat Teitä silloin juonenne ja aikeenne, kun olette vain mitätön tomukasa?"
"Eipä paljon, myönnän", hän vastasi. "Tyttärelleni, jota rakastan enemmän kuin itseäni, on siitä kuitenkin hyötyä, ja pahassa tapauksessa olen kyllä siihen tyytyväinen. Mutta älkäähän olko niin kiivas, valkoinen mies. Minä kysyin, miksi minulla olisi suunnitelma? Enhän minä sanonut ettei minulla sellaista ole."
"Jos Teillä on, ilmaiskaa se meille empimättä", sanoi englantilainen.
Mattai kumarsi ja vastasi:
"Niinkuin tahdotte; mutta en tiedä, millä silmin armollinen neiti Maya katselee suunnitelmaani. Ennenkuin sen paljastan, tahdon tehdä kaikkien tiettäväksi, että löytyy vain yksi vaihtoehto — että kuolette kaikki huomispäivänä. Henkenne on minun käsissäni; ja jos minun on niin tehtävä, pelastaakseni tyttäreni ja itseni, en epäröi surmata teitä."
"Enempää kuin mekään epäröimme ottaa Teidän henkeänne", sanoi vihaisena englantilainen; "sillä pitäkää mielessänne, ettette pääse astumaan tämän kynnyksen yli kaulanne katkeamatta, ellette keksi sellaista suunnitelmaa, jonka me voimme hyväksyä."
Taaskin Mattai kumarsi ja jatkoi:
"Yhdellä keinolla vain on Tikalin onnistunut rauhoittaa kansa, julistamalla sille, että neiti Maya viedään Sydämen Neuvoston eteen, Nimettömän jumalan Kaikkein Pyhimpään Vetten Nousuyönä, kun Neuvosto on lain mukaan oikeutettu ensi kerran siellä istumaan, ja seuraavana aamuna saatetaan koko kaupungin nähtäväksi. Zibalbayn sanoilla oli kumma vaikutus kansaan, vaikkakin se hänen puhuessaan huusi alas hänet. He tahtovat tietää mitä tapahtuu silloin, kun tuo ennustus täyttyy ja Sydämen tunnusmerkin eronneet puoliskot liitetään yhteen pyhän alttarin ääressä. Zibalbayn kertoman mukaan uskoivat he jumalan ilmoittavan tarkoituksensa ja osoittavan, mikä olisi teidän osanne tulevissa kohtaloissa. Siksipä kansa — niin! ja moni ylimys sekä Sydämen Neuvosto — luulee näkevänsä jonkun merkin tahi ihmeen, kun Päivä ja Yö yhtyvät. He alkavat luulla Zibalbayn hulluutta Taivaan määräämäksi, että Taivaan ääni lähetti hänet matkalleenkin."
Mattai mietti hetken ja jatkoi:
"Armollinen neiti, olen vanha, ja monta vuotta olen palvellut jumalia, uhrannut heille, lähestynyt heitä rukouksin, mutta koskaan en ole huomannut jumalien vastaavan avunhuutajilleen tai kuullut kuolemattomien äänien puhuvan ihmislapsille. Jumalia näyttää olevan niin paljon; niinpä ehkä näillä muukalaisillakin on omansa; siinäpä ollaan, neiti, että minäkin vanhoilla päivilläni kysyn itseltäni, onko olemassa muita jumalia kuin ne, jotka ihmismieli on tyhjästä luonut ja muovaillut oman mielikuvituksensa mukaisiksi. En osaa sanoa, mutta en luulisi, jos joutuisin niin ankaraan asemaan kuin te olette tänä yönä, epäileväni puhua näiden mykkien jumalien puolesta."
"Mitä tarkoitatte?" kysyi Maya.
"Tätä: Kun Sydämen eronneet puolikkaat liitetään yhteen määrätyssä paikassaan alttarin ääressä, pitäisi jumalien, jos niitä ylimalkaan löytyy, antaman merkin. Minä, joka olen Kaikkein Pyhimmän isäntä, tiedän, että alttarin päällinen, vanha kuva on ontto. Jos sen jotenkin saisi auki, saattaisi sieltä löytyä vanha kirjoitus — jumalien tätä hetkeä varten valmistama, vanha kirjoitus — joka olisi kuin lyhty pimeydessä vaeltavalle. Tai saattaisi käydä niin, ettei mitään löytyisi. Sattuikin niin, että temppelin vanhoja luetteloja tutkiessani löysin erään kirjoituksen, ja minusta tuntuu, että teitä kohtaisi suuri onni, jos tuo kirjoitus olisi kuvan sisällä Vetten Nousuyönä; tässä se on."
Viittansa kätköstä otti hän pienen, kuvakirjoituksilla naarmutetun kultalevyn.
"Lukekaa se", sanoi Maya.
Ja Mattai luki:
"Näin sanoo Nimettömän jumalan ääni, jonka hänen profeettansa kuuli Kaikkein Pyhintä rakennettaessa ja piirsi Kaikkein Pyhimmän tunnuskuvan sisälle kätkemäänsä kultalevyyn, julistettavaksi sinä kaukaisena hetkenä, jolloin kadonnut löytyy ja Päivän ja Yön tunnusmerkit liitetään yhteen. Sinulle se puhuu, kaukaisen tulevan ruhtinaan tytär, joka kansan nimeä kannat. Kun kansani on vanhaksi käynyt ja sen luku vähentynyt ja sydämet ovat uupuneet, ota silloin, tytär, puolisoksesi valkoisen jumalan rodun mies, merenkuohun poika, jonka itse tänne tuot yli erämaiden. Silloin kansani taas paisuu ja kasvaa vahvaksi ja maa on sinun lapsesi ja jumalan lapsen oma idästä länteen, pohjasta etelään, laajemmalti kotkan lentoa auringon nousun ja laskun välillä."
Siihen loppui luku, ja äänettöminä katselimme toinen toisiimme, ihmetellen tuon vanhan papin ja vehkeilijän rohkeutta ja kekseliäisyyttä. Maya puuttui silloin puhumaan.
"Olette sepittänyt tämän kirjoituksen, Mattai", hän sanoi kylmästi. "Toivotte siis, että minä panisin sen tunnuskuvan sisään, sillä tiedätte Sydämen Avaamisen menoissa säädetyn, salamenojen häväisijää tahi ketä tahansa valhettelijaa kohtaavan kirouksen. Lyhyesti sanoen, ellette pelkääkään jumalien kostoa, niin pelkäätte Te Liiton kostoa."
"Puhutte totta, armollinen neiti, pelkään molempia, sillä kuka tietää, miten Nimetön jumala rankaisee häväisijäänsä. Teidän on kumminkin valittava — ja pian, sillä jos kieltäydytte, olette huomenna oppineet näkemään, tai ehkä — muistaissani valkoisen herranne sanat — minä sanon, me olemme oppineet näkemään, mitä ansioita uskonnolla on."
Silloin kääntyi Maya meidän puoleemme, sanoen:
"Neuvokaa minua, ystävät, sillä en tiedä, mitä vastata. Kansani uskoon olen kadottanut uskoni, ja teidän uskontoanne pidän parempana. Mutta tuo teko tuntuu kamalalta, sillä vaikkemmekaan ole Nimettömän jumalan palvelijoita, olemme kuitenkin Sydämen vanhojen salamenojen veljiä, ja tämän teon tekemällä me rikkoisimme juhlalliset valamme. Äänestäkäämme siis, ja sanokaa te vanhimpana ensin mielipiteenne, Ignatio."
"Samantekevä", minä vastasin. "Minä puolestani vastustan juonta. Kansanne jumalista minä tiedän vähän ja ajattelen vieläkin vähemmän, mutta olen oman maani Liiton päämies, enkä tahdo toimia sitä vastaan. Tämän työn tekeminen merkitsisi samaa kuin suurimman valheen sepittäminen, ja taivaan silmissä on vale synti. Kaikkien on kuoltava, mutta minä tahdon ottaa loppuni vastaan tahrimatta rikoksilla käsiäni. Tässä asiassa ovat teidän henkenne yhtä täpärällä kuin minunkin; jos niin ollen kaksi meistä kolmesta puoltaa tekoa, yhdyn minä heihin. Mutta jos vain yksi puoltaa, täytyy hänen tyytyä kahden mielipiteeseen."
"Hyvä, olkoon niin", sanoi Maya. "Ja nyt, rakkaani, sanokaahan valitsetteko kuoleman ja puhtaan omantunnon, vai elämän ja minun rakkauteni?" Ja hän katsoi englantilaisen kasvoihin ihanin katsein ja miltei levitti kätensä, kuin olisi tahtonut sulkea hänet syliinsä.
Vaikkei herra Strickland heti vastannutkaan, tiesin minä kumminkin, nähtyäni kaiken ja kuultuani Mayan sanat, hänen päätöksensä, sillä tuo rakastunut mies ei voisi vastustaa hänen houkutustaan ja hurmaansa. Äkkiä englantilainen puhkesi puhumaan, ja puoleksi häpeän puna syöksi hänen kasvoillensa.
"En osaa valita", hän sanoi. "En pelkää kuolla, jos tarvis vaatii, mutta en olisi mies, jos valitsisin kuoleman silloin kuin Te toivoisitte eläväni. Ignation lailla sanon, että tämän kaupungin jumalat ovat vain kuolleita kuvia minulle, ja siis olemattoman pettäminen on mahdotonta. En siksi toiseksi tullut Sydämen Veljeksi omasta tahdostani, vaan onnettomuuden kautta, joten tämä seikka ei raskauta omaatuntoani. Ollakseni osallinen tässä juonessa, minun täytyy valhetella, ja sitä en ole tehnyt ennen. Minusta tuntuu, että mies voi valita elämän ja rakkauden raa'an ja salaperäisen kuoleman sijasta, ja pitää silti kätensä puhtaana, vaikka hänen onkin kudottava ikävä juoni päästäkseen tarkoituksensa perille. Mutta tässä, niinkuin jokaisessa muussakin asiassa, seuraan minä Teidän mieltänne, Maya, ja jos Teidän mielestänne on parempi kuolla, kuolkaamme silloin, siinä kaikki."
"Ei", hän vastasi intomielin; "minun mielestäni on meidän parempi elää kaukana tästä onnettomasta kaupungista, ollaksemme onnellisia toistemme rakkaudesta. Onhan isäni kironnut minut Teidän takianne, ja sen jälkeen on kaikki jumalien ja ihmisten kirous kevyttä. Vaikka tekomme olisikin synti, teen sen Teidän takianne ja rakkautenne takia, sekä senkin tähden, että haluan elää onnellisena, ennenkuin astun hautaan. Katsokaahan kuolevaa isääni; koko pitkän elämänsä palveli hän jumalaansa, ja miten auttoi jumala häntä hänen hädässään. Hänen rukouksensa riittäköön meidän molempien puolesta, sillä minä en välitä sellaisista kehnoista jumalista, elleivät ne myös ole minulle hyödyllisiä. Jos aikomuksemme on synti ja kosto seuraisi sen kantapäillä, kohdatkoon se kansaani, joka tahtoi minut syyttä murhata; kohdatkoon myös Mattaita, joka ahdisti minua oman hyötynsä takia; ja ellei siinä kyllin, kohdatkoon se minua itseänikin. Välitän vähät tulevasta kostosta, jos vain lyhyen vuodenkin saan kutsua Teitä miehekseni."
"Pahan enteen sanoja", mutisi Mattai väristen, "sanoja, joita vain nainen voi lausua; mutta samantekevä."
Hänen puhuessaan kuulin minä vuoteessa olijan päästävän heikon äännähdyksen. Katsahdin huolissani Zibalbayhin ja huomasin, että joko olin erehtynyt tahi ainakin ettei ääni tullut hänen huuliltaan, sillä hän virui siinä yhä tunnottomana kuin ruumis.
"Ääntä kuului jostain", sanoin synkästi. "Mitä nyt, Mattai?"
"Seuratkaa minua", hän vastasi; "ja minä näytän Teille salaisen tien alempana olevaan Kaikkein Pyhimpään. Ei, ei Teidän tarvitse peljätä jättää häntä, sillä vaikka henki hänessä vielä sykkiikin, on hänen unensa syvä. Mutta kuulkaahan, missä on taika-esine? Tarvitsemme sitä."
"Minulla on toinen puolikas", minä vastasin; "toinen on Zibalbayn kaulassa."
"Ottakaa se", hän sanoi käskevästi neiti Mayalle. "Niin, Teidän täytyy!"
YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Pyhänhäväistys.
Maya kumartui isänsä ylitse ja otti taikaesineen hänen kaulastaan.
"Minusta tuntuu kuin olisin vainajan ryöstäjä", hän sanoi.
"Muistakaa että siitä riippuu elossa olijain pelastus, ja olkaa tyytyväinen", vastasi Mattai. "Lähdetäänpä jo, sillä yön hetket kuluvat."
"Ottakaa lamppu kukin", hän äkkiä sanoi, saavuttuamme suuren hallin takaosaan, avaten vyöllään riippuvan kimpun avaimella kuparioven. Menimme sisään, ja hän kääntyi sulkemaan oven miltei kiinni, joskaan ei aivan.
"Miksi jätätte oven raolleen!" kysyin.
"Koska ei täältäpäin kukaan meitä vainoa", hän vastasi, "ja kuka tietää mitä tapahtuu? Jos meidän täytyisi paeta Kaikkein Pyhimmästä, on avoimista ovista helpompi kulkea kuin suljetuista."
"Kuka tai mikä pakoittaisi meidät pakenemaan Kaikkein Pyhimmästä?" kysyin.
Mattai kohautti olkapäitään ja jatkoi matkaansa mitään vastaamatta. Laskeuduimme alas monia portaita, kuljimme pitkin käytäviä ja läpi salaisten ovien, jotka kaikki Mattai jätti jälkeemme auki kunnes vihdoin pääsimme hohtavalle marmoriseinälle. Tätä seinää tunnusteli Mattai peukalollaan, kunnes löysi paikan, joka painamalla taipui syrjään, paljastaen avaimenreijän, mihin hän sovitti pienen, hopeaisen avaimen. Taaskin hän painoi marmoria, ja kahden jalan levyinen ja kuuden korkuinen paneli alkoi liikkua, ja me näimme valon pilkottavan aukosta. Nyökättyään meille hän astui seinäaukon lävitse, ja yksitellen seurasimme me häntä Nimettömän jumalan Kaikkein Pyhimpään, pidellen kiinni toinen toisemme käsistä. Sillä paikka oli peloittava, ja sen ääretön hiljaisuus ja juhlallisuus täytti meidät kauhulla.
Ensimäinen esine, joka sattui silmiimme, mikä olikin luonnollista, koska se oli aivan vastakkaisella seinällä ja sen läpi hohti huoneen täyttävä valo, oli Sydämen Kaupungin ihmeellisin ja salaperäisin kuva.
Tuo kuva oli suunnattoman suuri, yksinkertainen ja peloittavan kaunis, hiotusta kivestä tehty naamio, piirteiltään samanlainen kuin Palenquen ja muiden hävinneiden intiaanikaupunkien raunioista löydetyt, joiden ikää ei tiedä ainoakaan ihminen. Tämä suuri, vihreä naamio oli asetettu Kaikkein Pyhimpään johtavan kapean oven yläpuolelle ja oli muovaeltu niin, ettei se, huolimatta siitä että kasvot olivat ihmisen, ylimaallisessa arvokkuudessaan ja julmassa tyyneydessään ollut miehen enempää kuin naisenkaan näköinen.
Paksuihin huuliin oli veistetty ylimielinen ilme, ja niiden välistä hohtivat valkeasta emaljista tehdyt hampaat; nenä oli kotkannenä, avoimin sieraimin, jotka näyttivät hengittävän sisäänsä pyhää savua; ja otsa, jonka keskellä oli tulipunaisen värinen naisen kädenjälki, oli leveä, matala ja taaksepainunut. Juhlallisten ja tuuheiden kulmakarvojen alta loistivat kalliista kivistä tehdyt silmät. Näistä silmistä ja läpi koko naamion hohti valoa, tehden kasvot selviksi, ikäänkuin fosforin voimasta, sillä kivi oli läpinäkyvää kuin hienoin alabasteri, ja sen takana paloi kaksi lamppua, jotka kantoivat Auringon ja Kuun nimiä.
Sellainen oli ensi kertaa näkemämme Nimettömän hengen kuva, jolla oli kasvot, vaan ei ruumista; tuon hengen, Sydämen Suun, jonka käskynalaisia olivat kaikki pienemmät jumalat, Taivaan Sydämen ajatusten Tulkki, Voiman Herra, Auringon takainen pimeydessä Vaeltaja, Kuoleman salaisuuksien Tutkija. Tällä jumalalla ei ollut heihin nähden sääliä eikä vihaa, vaan asui se ikuisen tyyneyden ilme kasvoillaan, niinkuin tämä kansa kuvitteli, pimeyden kodissa, katsellen taivaallisten ja maallisten tapahtumain varjoa kuun peilistä ja ilmoittaen niistä sielulleen Sydämelle. Naisen verisen käden merkki oli lyöty hänen otsaansa, koska nainen on uudistuvan elämän tunnusmerkki, ja käsi on tarkoituksen ja toimeenpanevan voiman merkki, ja jokainen tarkoitus saavutetaan veren ja tuskan kautta.
Mutta Nimetön ei suorittanut mitään tarkoitusta — se oli pienempien jumalien tehtävä. Alussa ajatteli Sydän, ja Suu puhalsi henkäisynsä, antaen elämän maalle ja pannen sen kiertämään taivaankappalten keskellä, ja nyt katselivat silmät hymyten, kuinka se ja sen päällä asuvat kulkevat loppuaan kohti, kunnes vihdoin entinen voima heikkenee ja raukee. Kun, niin sanoivat papit, Sydän ja Suu ja Silmät alkavat ajatella ja puhua ja tarkastella, nousee niiden käskystä uusi maailma vanhan raunioilta ja uusi elämä siinä eläneiden haudoilta.
Siitäpä syystä tämä kansa, vaikka sen usko riutui riutuvan tarmon mukana, tietämättä parempaa oppia, uskoi nimettömään kolminaiseen Kohtaloon, jota se piti jumalien ja ihmisten valtiaana. Siksipä he myös asettivat sukupolvia sitten tälle paikalle, jota me tulimme häväisemään — ja joka oli heille kaikkein pyhin maan päällä — Sydämen, Suun ja Silmien kuvat kohtalonsa tunnusmerkeiksi.
Kaikkein Pyhimmän katto, joka ei ollut suuri, oli holvimainen, jäljitellen taivaan kantta, ja siinä näkyi kultainen aurinko, hopeinen kuunsirppi ja lauma tähtiä. Seinät olivat läpeensä ihanaa, kiilloitettua meksikolaista oniks-kiveä, miehenkorkuudelta täynnä kultaisia kuvakirjoituksia ja pienempien jumalien kuvia. Kalusto oli yksinkertainen, joku kummallisilla veistoksilla piirretty tuoli, pieni pöytä, missä oli paperiarkkeja ja ruokokuituisia pensseleitä sekä väriastioita, jommoisia tämä kansa käytti kuvakirjoituksissaan. Siinä huoneen osassa vihdoin, mistä me olimme tulleet, oli musta, yltympärinsä kultaisilla kuvakirjoituksilla piirretty marmorialttari, ja tällä alttarilla oli joku silkkikankaan peittämä esine.
Hetken aikaa olimme äänettä, katsellen kaikkia näitä ihmeitä; tehtyään hermostuneen liikkeen kuiskasi Mattai:
"Tehtäköön pian se, mitä olemme tulleet tekemään, sillä häväistys on jo alkanut, ja on liian myöhästä epäillä enään."
Näin sanoen astui hän alttarin luo ja nosti esinettä peittävää silkkivaatetta, paljastaen jaspiksesta tehdyn ja kultajuovilla suonitetun sydämen. Sydämen keskellä näkyi pieni ja matala, kiveen kaiverrettu kolo.
"Niin kertoo tarina", sanoi Mattai, puhuen yhä kuiskaten, "että kun kysymyksenalaisen taikaesineen molemmat puolikkaat pannaan tähän koloon, niin tunnusmerkki aukenee ja paljastaa sen, mitä Cucumatz tuhansia vuosia takaperin sulki sen sisään, ja niin kertoo taru totena, että tunnusmerkin reunoissa on kultaiset saranat. Toinen taikaesineen puolikas on ollut tässä monia sukupolvia, kunnes Zibalbay vei sen mukanaan, lähtiessään hakemaan toista puolikasta, eikä tunnusmerkki kuitenkaan ole auennut. Olen kuitenkin varma sen aukenemisesta, kun koko taikaesine pannaan paikalleen. Tässä on vielä seikka, joka pelottaa enemmän kuin jumalien kosto, sillä jos olen osannut oikein lukea — se on kirjoitettuna tähän alttarin laitaan — kertoo vanha perintätieto, että jos tunnusmerkkiä siirretään siltä paikalta, missä se on ollut niin monet vuodet, niin aukenee vesiportti, ja järven vesi syöksyy kaupunkiin, hävittäen sen asukkaineen."
"Mutta eihän vesiportti voi aueta silloin kun se ei ole suljettukaan, eikä vesi voi virrata kaupunkiin kuivana vuodenaikana, kun se ei ole muurien tasollakaan", sanoi Maya.
"Eipä voikaan, neiti, mutta voi tapahtua jotain muuta. Miksi asetettiin Sydän näin? Eikö liene ollut tarkoitus sellainen, että rukoilijat äärimmäisessä hädässään voisivat valita mieluummin kuoleman kuin häviön ja orjuuden? Ja oliko tämä valinta mahdollinen vain tulvakuukausina? Olkaa varmat siitä, että jos jotkut hurjat ja häijyt kädet nostaisivat tunnusmerkin alttariltaan, joko aallot syöksyisivät kaupunkiin tai maanalainen tuli loimahtaisi esiin ja polttaisi koko kaupungin. Vaikka tässä piileekin jotain, luulen ettei meillä ole pelon syytä, sillä kirjoittaja mainitsee, että näin kamalat seuraukset aiheutuvat vasta silloin, kun tunnusmerkki kannetaan pois alttariltaan. Ryhtykäämme toimeemme. Muukalainen, antakaahan neiti Mayalle taikakalun puolikkaanne, jotta hän voi liittää sen yhteen omansa kanssa määrätyssä paikassa."
Nähtyäni peräytymisen liian myöhäiseksi, otin minä huoahtaen smaragdin kaulaltani ja annoin sen Mayalle, joka asetti sen vastapuolikkaan kanssa vieretysten vapisevalle kädelleen ja astui alttarin ääreen. Hän pysähtyi hetkeksi ja kuiskasi sitten heikolla äänellä: "Kauhu on vallannut minut, ja minä pelkään tehdä tätä."
"Mutta se on tehtävä, enkä minä tee sitä", sanoi Mattai, "muutoin on mieletöntä viipyä täällä, joten paras on mennä takaisin, kuolemaan." Ja hän katsahti minuun.
"En minä tee sitä", vastasin minä hänen katseeseensa, "en siksi, että pelkäisin jumalianne, mutta pelkään omaatuntoani."
"Sitten minä teen", sanoi herra Strickland rohkeasti, "sillä minä en pelkää kumpaakaan. Antakaahan koru minulle, Maya."
Maya totteli ja englantilainen laski taikakalun molemmat puolikkaat tunnusmerkin vanhaan, määrättyyn loveen. Muistan, kuinka ne kilahtivat kesken hiljaisuutta kiveä vastaan, jotta minä vallan hätkähdin.
Jonkun sekunnin olimme aivan hiljaa, tuijottaen kiihkein katsein alttarille, mutta tunnusmerkki vain ei liikahtanut. Silloin minä sanoin:
"Tuntuu siltä, Mattai, kuin pitäisi Teidän kätkeä kirjoituksenne jonnekin muualle, koska tuo sydän ei aukene, tai jos aukeneekin, meillä ei ole avainta."
"Odottakaahan hiukan", sanoi englantilainen; "ehkä vieterit ovat ruostuneet." Ja ennenkuin kukaan meistä ehti kieltämään häntä, painoi hän peukalollaan smaragdin puolikkaita niin kovasti, että tunnusmerkki tärisi marmorijalustallaan.
"Varokaa!" huusi Mattai, ja kun hänen äänensä kaiku kuoli, hypähdimme kaikki hämmästyksestä, sillä ihme ja kumma! Sydän aukeni kuin kukka.
Hitaasti se aukeni, kunnes taikakalun puolikkaat putosivat alttarin marmorijalustalle, paljastaen sisäänsä kätketyn, lampun valossa kirkkaasti välkehtivän esineen. Astuimme lähemmäksi ja jäimme peloissamme ja vaieten seisomaan, sillä sydämen ontosta sisustasta hohti nelikulmaiseen, kuvakirjoituksella täytettyyn kultalevyyn kiinnitetty punainen, ihmissilmän muotoinen jalokivi, joka näytti tuijottavan katsojaan.
"Jos me tässä vielä seisoskelemme, alamme vähitellen pelätä", sanoi englantilainen, katsahtaen sivulleen: "eihän punaisessa silmänmuotoisessa kivessä ole mitään pelkäämistä."
"Jos niin ajattelette, valkoinen mies", vastasi Mattai, ääni hiukan vavisten, "pankaa pyhä esine paikoilleen ja antakaa minulle tuo kirjoitus. Seis! Ottakaahan tämä ensin ja pankaa se tunnusmerkin sisälle, silmän paikalle", ja hän ojensi hänelle sepittämänsä levyn.
Englantilainen totteli eikä kummastellut sen enempää ottaessaan hirveännäköisen jalokiven ja vaihtaessaan oikean väärään.
"Lukekaa se", sanoi Maya, kun Mattai oli saanut levyn; "osaattehan lukea vanhoja kirjoituksia."
"Olisi parasta ehkä jättää lukematta", hän sanoi epäröiden.
"Ei", Maya intti, "olkaamme valmiit kuulemaan mitä pahinta. Lukekaa se, minä pyydän."
Silloin Mattai luki matalalla ja juhlallisella äänellä seuraavat sanat:
"Nukkunut Silmä herää ja näkee roistojen sydämen ja tarkoituksen. Sanon, ettei kaupunkimme hävityshetkenä edes kaikki Pyhän Järven aallot riitä huuhtomaan pois heidän syntiänsä."
Kalpenivatpa silloin meidän kaikkien kuulijain kasvot, sillä vaikka tämän kansan jumalat olivatkin vääriä, tunsimme kuitenkin oikean profeetan puhuvan meille tuon kiroavan levyn kautta, sekä vetäneemme päällemme mittaamattoman koston.
"Enkö sanonut teille, että olisi parempi jättää lukematta tuo kirjoitus?" sai hengästyneenä Mattai sanotuksi, päästäen levyn putoomaan kuin olisi se ollut käärme.
Sen kilahdus marmorilattiaa vastaan näytti herättävän meidät pahasta unestamme, sillä herra Strickland kääntyi hänen puoleensa, sanoen tuimasti:
"Mitä sillä väliä on, mitä siinä sanotaan, sillä Tehän olette sepittänyt tämän niinkuin tuon toisenkin?"
"Oi! Jospa olisin niin tehnytkin", vastasi Mattai. "Kun meidän kaikkien tuomiopäivä saapuu, silloin saatte kuulla, olenko minä sepittänyt tuon kirjoituksen." Hän nosti sen lattialta, kätkien viittansa poveen ja lisäten: "Sulkekaa sydän, valkoinen mies, ja antakaa takaisin jalokiven osat omistajilleen."
Englantilainen totteli, peittäen tunnusmerkin silkkikankaalla, niin että alttari oli entisensä näköinen.
"Lähtekäämme pois", sanoi Mattai, "ja iloitkaamme, vaikka tuo silmä näkikin roistotyömme, ettei ainakaan ihmissilmä sitä nähnyt. Varmasti kostavat jumalatkin, mutta ihmiset kostavat pian."
Samassa aioimme lähteä Kaikkein Pyhimmästä, mutta äkkiä Maya kirkasi ja olisi kaatunut maahan, ellei herra Strickland olisi häntä tukenut. Olipa hänen syytä huutaakin, sillä salaoven kapeassa aukossa, mistä mekin olimme tulleet, seisoi, kuin kirstussaan ruumis, valkoinen haamu, jota ensin luulin kostavaksi aaveeksi, sillä niin aavemaiset olivat hänen vaatteensa, valkoinen tukkansa ja partansa ja laihat, ankarat kasvonsa. Tuossa tuokiossa olin varma, että se oli haamu, Zibalbayn haamu, tai paremminkin hänen ruumiinsa, joka oli palannut kuolon rajalta katselemaan meidän pyhän häväistystämme, ennenkuin astuisi ainiaaksi sen rajan tuolle puolen.
Niin, se oli Zibalbay, sillä vaikkakin hän oli ollut näennäisesti tunnoton, toimivat hänen aistimensa kumminkin, ja voi! mitä mahtoikaan hän, tuo Nimettömän jumalan ylipappi kärsiä, kuullessaan meidän Kaikkein Pyhintä koskevat petolliset aikeemme. Jätettyämme hänet, vapautti raivo ja epätoivo hänen jäykät jäsenensä ja antoi hänelle voimaa seurata meitä, vaikkeikaan hänen kielensä kahleet päässeet vapautumaan. Hän oli seurannut; tuskallisesti oli hän hoiperrellut alas rappuja, pitkin käytäviä ja läpi avoimien ovien, sillä hän tunsi tien pimeässäkin, kunnes pääsi vihdoin Kaikkein Pyhimmän salaovelle. Tässä hänen voimansa taaskin pettivät; voimatta puhua tai liikahtaa oli hän, nojatessaan seinää vastaan, siitä nähnyt ja kuullut kaiken mitä tapahtui ja mitä puhuttiin.
Oi! En koskaan unhota hänen vapisevien kasvojensa raivoa tai hänen tuskallisten silmiensä kauhua, kun ne kohtasivat meidän katseemme. Ei mikään kirous olisi voinut olla niin kamala, kuin hänen tyttäreen suunnattu katseensa. Ei raivostunut jumala eikä paha henki olisi voinut näyttää kamalammalta kuin tuon kuolevan, jumaliensa kunniaa kuollessaankin suojelevan miehen pitkä hahmo, jumaliensa kunniaa, jonka me olimme häväisseet muinaisessa kaikkein pyhimmässä paikassa. En koskaan ole nähnyt sellaista hirveää näkyä, ja minä rukoilen ettei minun tarvitsisi enään nähdä sitä tässä, enempää kuin tulevassakaan maailmassa.
Kuoleva Zibalbay näki kauhumme ja viimeisin voimin laahusti hän tytärtänsä kohti, kuihtuneet kätensä pään päällä. Hetken seisoi hän tyttärensä edessä, kun tämä retkotti rakastajansa käsivarrella, katsellen isäänsä kuin lintu käärmettä. Sitten purskahti verensekainen vaahto isän huulilta ja hän vaipui kuolleena tyttärensä jalkoihin, kuollen keskellä hiljaisuutta, joka oli kamalampi kuin mikään ääni.
Mitä sitten tapahtui, on turhaa minun kirjoittaa. Minä en totta tosiaan voi. Niin suuri oli hetken kauhu ja niin korkea oli henkisten voimieni jännitys näinä tunteina, että muistan vähän, mitä tapahtui Zibalbayn kuoltua, kunnes löysin itseni hengästyneenä vankikomeroni vuoteelta.
Jotenkuten tyynnyttelimme ja rauhoitimme Mayaa. Jotenkuten pääsimme pois tuosta vihatusta kaikkein Pyhimmästä, ja hitaasti nousten kuljetimme Mayaa ja hänen kuolleen isänsä ruumista ahtaita portaita ja käytäviä ylös halliin, pannen ruumiin omaan vuoteeseen. Silloin jätti Mattai meidät, enkä minä muista mitään seuraavaan aamuun asti, jolloin tuli ylimyksiä ja lääkäreitä tarkastamaan kuolleen päällikön ruumista ja palsamoimaan sitä hautausta varten.
Seuraavat kaksi päivää kuluivat vaikeasti meiltä kolmelta, sillä vankilamme äänetön synkkyys ja tuon kaamean yön muistot vaivasivat meitä. Mayan ja hänen isänsä välinen rakkaus ei ollut koskaan ollut syvä, sillä heidän mielipiteensä eivät käyneet yksiin. Nyt Maya kumminkin suri häntä, enin ehkä siksi että isä oli kuollut vihoissaan, kiroten hänet. Asteettain hän vapautui ylivoimaisesti tunnusmerkin ennustusta lukiessa syntyneestä pelostaan. Mutta isänsä kirousta ei hän koskaan saanut mielestään, ja vaikka hän yritti kestää kaiken rakkautensa ja englantilaisen takia, luulen tuon kirouksen olleen varjon lailla hänen tiellään.
"Oi, miksi rakastuinkaan Teihin?" hän tuskissaan huudahti "Mitä on Teillä tekemistä minun kanssani, joka olen heimoni, lakini, kohtaloni käskettävissä?" Mutta siitä huolimatta rakasti hän englantilaista vieläkin enemmän.
Minä olin myöskin onneton, sillä vaikken juuri uskonutkaan enteisiin tai kuolleiden profeettain loruihin ja elävien veijarien konnankoukkuihin, tunsin kumminkin minuun jo muinoin liittyneen huonon onnen yhä vielä seuraavan. Kaikki asiani olivat menneet myttyyn; Zibalbay oli kuollut, ja nainen, tuo väistämätön, oli anastanut ystäväni sydämen ja laahasi minut suunnitelmineni tunteittensa pyörteeseen, missä niiden oli pakko hukkua. Säilyttäen yhä rotuni ominaisen rauhallisuuden minä kannoin nämä salaiset huoleni miten parhaiten taisin, mukautuen rakastaviin, jotka voitettuaan vaikeutensa luonnollisestikin välittivät vähän minusta ja rauenneista suunnitelmistani.
Vihdoin vietiin Zibalbayn kullattuihin kuolinliinoihin kääritty ruumis pois ja sijoitettiin suurella loistolla ja juhlallisuudella esi-isiensä ruumiiden joukkoon Kuolleiden Kammioon. Maya luonnollisestikin itki, mutta minä puolestani iloitsin, että hänet lopultakin vietiin pois. Ja niinpä luulen englantilaisenkin iloinneen; hänenkin henkiset voimansa olivat alkaneet lannistua niin paljon surun ja koettelemuksen keskellä.
Tuona päivänä — se oli juuri ennen Vetten Nousuyötä, jolloin piti astua Sydämen Neuvoston eteen Kaikkein Pyhimpään — tuli Tikal katsomaan meitä. Mayalle hän kumarsi hiukan, mutta englantilaiseen ja minuun heitti hän vihaisen katseen — katseen, joka ilmaisi hänen halunsa tappaa meidät, jos vain olisi uskaltanut. Ensin lausui hän hienoin sanoin ja kulunein kohteliaisuuksin myötätuntonsa isän kuoleman suhteen. Maya kiitti tästä ja lausui erään oman kansansa sananlaskun, joka tarkoitti samaa kuin että toisen kuolema on toisen elämä.
"Isänihän oli Teidän vihamiehenne, Tikal", hän lisäsi, "ja kun hän on pois tieltä, saatte Te nukkua ja hallita rauhassa."
"Ei aivan niin, armollinen neiti", hän vastasi, "koska hän jätti jälkeensä vieläkin vaarallisemman vallankilpailijan, nimittäin Teidät. En tahdo salata Teiltä, Maya, sitä mitä kuitenkin kohta saatte kuulla, että suuri kansanosa ja samalla joukko ylimyksiä syyttää minua isänne murhasta ja vaatii minua erotettavaksi ja Teitä valittavaksi Sydämen Kaupungin päälliköksi. Joku päivä sitten olisin minä voinut saada heidät vaikenemaan surmauttamalla teidät, mutta nyt se on liian myöhäistä, koska Aika on tullut avuksenne, ja minä saisin, surmattuani Teidät, itse kärsiä saman kohtalon. Kun viimeksi olin täällä, serkku, tein Teille erään kysymyksen, johon Te lupasitte vastata isänne joko toivuttua tai kuoltua, ja tänään olen tullut kuulemaan tuota vastausta. Zibalbayn eläessä tarjosin hänelle ja Teille Teidän kädestänne paljon ja tein tarjoukseni vapaasti. Niin korkeaksi arvioin Teidät, että olin valmis luopumaan vallastani ja antamaan isänne rikkoa lakeja, sekä vetämään päälleni Mattain, hänen tyttärensä ja puolueensa ikuiset vihat. Nyt minun on tehtävä matalampi tarjous: Teille yhtä suuri valta kuin itselleni ja näille ystävillenne mitä ikinä he haluavat. Jos kieltäytyisitte, on siitä tämä seuraus: kansalaissota puhkeaa kaupungissa, kunnes toinen tai toinen on kukistettu, ja nämä muukalaiset surmataan. Mutta, Maya, minä pyydän, ettette kieltäytyisi, sillä minulla on Teille tarjottavana vieläkin enemmän — kuolematon rakkauteni. Pienestä lapsesta asti olen Teitä aina rakastanut, Maya, vaikka Te olettekin minua kylmästi kohdellut;, ja päivä päivältä rakastan minä Teitä yhä enemmän. Minä tosiaankin luulin että Te ja isänne kuolitte noihin erämaihin, sillä minä uskoin Mattaihin, jonka minä nyt tiedän konnaksi, hän kun vannoi kaiken tähdistä lukeneensa. En sittenkään olisi tahtonut mennä naimisiin toisen naisen kanssa, sillä sydämeni suri Teidän menetystänne, ellei Mattai olisi määrännyt tätä avioliittoa nimenomaiseksi ehdoksi, jota täyttämättä minun ei tarvitsisi toivoa pääseväni päälliköksi, koska minulla oli monta kadehtivaa vihamiestä. Kunnianhimo saattoi minut suostumaan, ja katkerasti olen saanut katua heikkouttani kaiken aikaa; sillä vaikka tuo vaimokseni kutsuttu nainen rakastaakin minua, vihaan minä häntä ja tahdon keinolla millä tahansa päästä eroon hänestä. Antakaa anteeksi, että olen rikkonut Teitä vastaan, ja muistakaa vain, että muinoin rakastin ja palvelin Teitä niinkuin Teitä taaskin tulevaisuudessa rakastan ja palvelen; ja Tehän saitte oikeastaan tämän sekaannuksen syntymään, sillä vaikka tein voitavani ja rukoilin Teitä jäämään, päätitte kumminkin lähteä isänne mukana tuolle erämaamatkalle. Olen puhunut, ja kiitän Teitä siitä tarkkaavaisuudesta, jolla olette kuunnellut minua."
"Olette puhunut, serkku", Maya vastasi, "ja sananne ovat olleet kohteliaita. Jos ymmärrän Teitä oikein, olitte joku päivä takaperin epätietoinen siitä, eikö olisi paras surmata minut tähän synkkään holviin."
"Jos valtioviisaus toikin sellaisen ajatuksen mieleeni, Maya, niin ehti rakkaus sen peruuttaa", hän vastasi hämmentyen.
"Myönnätte siis niin olleen", hän sanoi. "No, saattaa taas tulla päivä, jolloin valtioviisaus tuo tämän ajatuksen, eikä väsynyt rakkaus ole kyllin lämmin peruuttamaan sitä. Kuulostaa siltä, että vielä nytkin toimittaisitte tovereitteni kuoleman, jos antaisin kieltävän vastauksen."
"Jos annatte kieltävän vastauksen, Maya, ehkä siihen on Teillä oma, salainen syynne" — ja hän muljautti vihaisen katseen englantilaiseen — "joka samainen syy saattaa minut heidät surmaamaan, tai ainakin toisen heistä."
"Olkaa varma siitä, Tikal", hän vastasi terävästi, "että tuollainen teko katkaisisi ikipäiviksi toiveenne saada minusta vaimo itsellenne. Kuulkaahan. Olen kuullut sananne, ja ne ovat minua jonkunverran liikuttaneet, sillä otaksun, vaikka olette rikkonutkin isälleni tekemän valan ja minulle vannomanne uskollisuuden, että sisäinen rakkautenne on ollut rehellinen. En voi mitenkään vielä antaa Teille vastausta, vaan pikemminkin jumalat. Huomisiltana kokoonnumme Sydämen Neuvoston istuntoon, ja Te itse saatte panna Kaikkein Pyhimmän alttarilla olevaan tunnusmerkkiin taikakalun molemmat puolikkaat, joita olemme etsineet niin kaukaa. Silloin, kuten isävainajani luuli — ja hänellä oli taivaan viisaus — ilmoittaa jumala tarkoituksensa tavalla tahi toisella ja osoittaa palvelijoilleen, miksi kaiken on täytynyt tapahtua ja miten kukin voi täyttää hänen tahtonsa. Tuo tahto, serkku, eikä omani, ohjaa minua tässä ja kaikessa muussa."
Tikal mietti hetken ja vastasi: "Ellei koko juhlallisuus johda mihinkään, ja jumalan oraakkeli pysyy äänettömänä — mitä sitten?"
"Sitten, Tikal", Maya sanoi lempeästi, "voitte minulta uudelleen kysyä, tahdonko tulla vaimoksenne, ja ehkä, jos Neuvosto sen sallii, minä en vastaa silloin kieltävästi. Hyvästi nyt, sillä suruni ei vielä ole hälvennyt, enkä jaksa keskustella enään."
KAHDESKYMMENES LUKU.
Sydämen Neuvosto.
Tikalin mentyä istuin minä vaieten, sillä vaikka henkemme pelastus ja Mayan lemmenunelmat olivatkin välttämättömiä, ei tällainen juonittelu miellyttänyt minua, enkä minä voinut keskustella kevyin sydämin. Mutta herra Strickland sanoi:
"Toivon ettei tuo Mattai-roisto ole muuttanut mieltään tahi mennyt Tikalin puolelle ja pistänyt jotain muuta ennustusta tunnusmerkin sisälle. Silloinpa Te, Maya, jouduttekin sanoistanne kiinni, ja asiat käyvät kahta kauheammiksi."
"Toivon samaa, eikä se ole luultavaakaan", hän vastasi hätkähtäen, sitten lisäsi hän vuolain tunteenpurkauksin:
"Miksi katsotte minuun noin soimaten, Ignatio? Ei, älkää vastatko, sillä minä tiedän. Siksi että pidätte minua petturina ja valehtelijana ja sanotte hiljaa sydämessänne. 'Siinä on naisen kunnia. Niin menettelisi jokainen nainen kiusauksen hetkellä!' Ignatio, kaikessa käytöksessänne vihaatte ja halveksitte Te meitä naisia, pitäen meitä itseänne alempina olentoina, kuin käärmeinä tai salahautana Teille. No, jos niin onkin, tällaisiksi meidät luotiin, ja voimmeko kiistellä sen kanssa, joka loi meidät? Mutta jossakin suhteessa olemme me suurempia kuin te, vaikkakin te voitte sanoa itseänne kunniallisemmiksi. Te ette olisi uskaltanut rakkautenne takia sitä kuin minä olen uskaltanut; Te ette olisi uskaltanut perinpohjaisesti loukata kansanne jumalaa, verenne vaistoa ja nuoruutenne oppeja. Ette, Te olisitte istunut hiljaa ja käsiänne väännellen katsellut rakastettunne perikatoa ja sitten silmänne taivaalle kohottaen sanonut: 'Sitä ei voi auttaa, hyvä niin; olen ainakin puhdas Taivaan silmissä!' Olkoon niin. Minä, Maya, olen aivan erilainen; minä olen uskaltanut kaiken tämän ja iloitsen siitä, vaikkakin Te tuijotatte minuun synkin katsein. Miksi en sitten iloitsisi? Eikö rakkauteni ole kaikki kaikessa minulle, ja onko häpeällistä, että niin on laita? En usko enään tuohon tuntemattomaan jumalaan; miksi arastelisin siis loukata häntä? En tahdo nähdä rakkaani joutuvan kuolemaan ja itseni vieläkin pahempaan. Voinko rikkoa sillä kansaani vastaan, että otan puolisokseni ylhäisemmän miehen kuin he ovat? Lakatkaa siis soimaamasta minua katseillanne; tai säälikää mieluummin minua, sillä vavistukseni on suuri, ja kosto varmaan kulkee kantapäilläni. Kohdatkoon se, jos niin on, minua, mutta ei Teitä, oma rakkaani — oi! ei Teitä —" ja siinä samassa hän unohti tuskansa ja vaipui itkien englantilaisen syliin.
Menin huoneen toiseen päähän ja istuin lukemaan löytämiämme tämän kansan vanhoja kirjoituksia. Tämä olikin jokapäiväinen hommani, sillä huomasin noiden rakastavaisten haluavan olla yksin, ellei ollut kysymyksessä suunnitelmien teko ja neuvonanto.
Juopa syntyi noina päivinä minun ja englantilaisen välille;, sillä vaikkei hän sanonutkaan mitään, oli hänkin suutuksissaan siitä, etten hyväksynyt tuota pimeätä liittoa, jossa olimme osallisina, ja Maya oli purkauksellaan saanut hänet täydellisesti puolelleen. Eikä ihmekään. Kun nyt muistelen menneitä aikoja, en moiti heitä kumpaakaan tai ajattele heidän tehneen väärin. Luulen, ettei todellinen tunteeni ollut suuttumusta juonta kohtaan, jonka voi ehkä saada anteeksi, koska siitä riippui niin paljon, vaan voittamatonta pelkoa, että joku inhimillinen tai pirullinen voima kostaisi tuon juonen. Sillä, kuten tiedämme, pahoilla hengilläkin on valtaa meihin, jos taistelemme heidän aseillaan maailmassa.
Seuraavana päivänä toivat palvelijamme puhtaat viitat kaikille meille, ja Mayalle sitä paitsi erinäisiä ruhtinaallisia koristuksia. Puimme ne illansuussa päällemme ja odotimme. Tunnit kuluivat, ja vihdoin avautuivat kupariovet ja joukko asemiesten seuraamia ylimyksiä astui eteemme, ilmoittaen saaneensa toimeksi viedä meidät Kaikkein Pyhimpään. Sanoimme sen tuntuvan meistä erittäin mieluiselta, koska olimme perinpohjin kyllästyneet elämään pimeässä kuin rotat, ja jonkun minuutin kuluttua kapuilimme jo ylös portaita, pyramiidin huippua kohti.
Pääsimme sinne ja näimme yllämme kimmeltävän tähtitaivaan, tuntien kasvoillamme tuulen leyhyn, eivätkä minusta taivaan tähdet koskaan ole tuntuneet ihanammilta eikä yön ilma suloisemmalta. Vartiohuoneesta astuimme pyramiidin kaltevan laidan portaille ja aloimme laskeutua niitä.
Portaiden juurelta me käännyimme oikeaan ja saavuimme ihanalle, pyramiidin länsiseinän keskessä olevalle kupariselle kaksoisovelle, jota vartioi pieni sotilasjoukko, tervehtien meitä. Ovien takaa avautui lampuin valaistu, hiotusta marmorista tehty vankilamme kaltainen suuri sali, jonka sivuseinillä oli virkamiesten makuuhuoneisiin johtavia ovia. Tämän huoneen kynnyksellä odottivat meitä puhtaan valkoisiin vaatteisiin puetut papit, joiden huostaan meitä tähän asti tuonut ylimysjoukko luovutti meidät.
Kulkien laulavien pappien ympäröiminä me astuimme poikki salin ja tulimme toiselle, hieman pienemmälle ovelle. Tämän takana oli jyrkän kaltevia käytäväsokkeloita, joita kulki joka suuntaan pyramiidinalaisen vuoren uumeniin. Nämä käytävät olivat niin sekavia ja monilukuisia, että tuntemattoman olisi lampun valossakin ollut mahdoton löytää perille.
Näitä käytäviä kulkivat oppaamme erehtymättä, kääntyen milloin oikeaan, milloin vasempaan, kunnes vihdoin pysähtyivät avonaisen, kultalevyllä päällystetyn oven eteen, jonka takana oli Sydämen kaupungin lähinnä pyhin paikka. Sillä huoneella oli kolmenlainen tarkoitus: se oli oikeussali, ylimysten kappeli sekä kaupungin kuolleiden päälliköiden hautakammio. Tässä kaameassa holvissa, kukin omassa komerossaan puolisonsa kera, seisoivat pyhän kaupungin muinaisten hallitsijain ruumiit, kukin oman muotonsa mukaisessa kultaisessa arkussaan, nimi, ikä, kuolinpäivä sekä lyhyt kertomus kaikesta siitä hyvästä tai pahasta, mitä hän oli eläissään toimittanut, merkittynä kuvakirjoituksin hänen rintaansa. Siinä seisoivat he ikuisesti, nuo kultaan valetut miehet ja naiset, ja heidän kulmainsa alta kimalsivat smaragdiset valesilmät. Vaikka komeroita olikin paljon huoneessa, oli kussakin jo oma asujansa; ja viimeisessä sopessa — lähinnä ovea — oli vastatullut. Siinä oli kultakotelossaan Zibalbayn ruumis, vaimonsa, Mayan äidin vieressä.
Hetken aikaa katseli Maya äänettä vanhempiensa ruumiita ja huoaten jatkoi matkaansa, sanoen minulle: "Katsokaa, tämä kuolleitten kammio on täynnä; siellä ei ole enään paikkaa minulle eikä minun jälkeläisilleni, ja se on varmasti paha merkki. No", hän jatkoi huoahtaen, "mitä sillä väliä, mihin he panevat meidät kuoltuamme! Minä puolestani nukkuisin mieluummin maassa tai järven pohjassa kuin seisoisin ikuisesti kultakotelossa, tuijottaen pimeyteen jalokivisilmin. Niin, jos voisin, valitsisin maan mullan, joka minut synnyttikin, sillä se kasvattaisi kukkia tomustani."
Astuimme ohi vainajain kultaisen joukon, joka näytti tuijottavan meihin, kunnes sivuutimme taustalla olevan tuomioistuimen ja pääsimme pienen oven luo, jonka päällä paloi suuria lamppuja. Tätä ovea vartioi kaksi pappia paljastetuin miekoin, jotka he nostivat meitä kohti, merkiksi että meidän oli pysähdyttävä.
Tähän asti seuranneet papit jäivät tuomioistuimen taakse ja me jäimme yksin.
"Sanokaa tunnuslause, ovenvartijat", sanoi Maya.
Silloin toinen miekkamies päästi hiljaisen, lapsen valitusta muistuttavan äänen. Kun hän puolen minuutin väliajoin oli uudistanut merkkinsä kolmasti, vastasi sisältä toinen, äänekkäämpi huuto samalla nuotilla. Samassa avautui ovi ja ankarannäköinen, kaljupää mies astui siitä.
"Keitä Te olette, jotka pyritte päästä Kaikkein Pyhimpään?" hän kysyi; "oletteko jumalia vai paholaisia, miehiä vai naisia?"
"Meitä on kaksi miestä ja yksi nainen", vastasi Maya, "Sydämen pappeja ja papittaria, ja tulemme oikeutemme mukaan kuulemaan tuomiotamme Sydämen Neuvostolta."
"Tunnetteko Sydämen tunnussanat, Veljeyden, Yksimielisyyden ja Rakkauden tunnussanat, koska uskallatte seistä Kaikkein Pyhimmän kynnyksellä, jonka yli astuminen tuo kuoleman tietämättömälle?"
"Tunnemme kyllä", vastasi Maya. Ja yksitellen me lausuimme tunnussanat.
"Tunnetteko Sydämen salaiset tunnussanat, koska uskallatte astua yli tämän kynnyksen?" hän kysyi taasen. "Muutoin saatte kääntyä takaisin ja kuulla tuomionne yleisessä tuomioistuinsalissa."
"Tunnen ne", vastasi Maya, "ja vastaan näiden seuralaisteni puolesta. Sallikaa minun astua sisään ja näiden miesten myös, sillä olen täällä vanhan lain oikeudella ja taidan sekä ulkonaiset tunnuslauseet että sisäiset salatiedot."
Silloin mies väistyi ja ovi pamahti kiinni hänen takanaan. Pian palasi hän takaisin ja sanoi:
"Olen ilmoittanut Neuvostolle, ja Neuvosto sallii teidän astua sisään."
"Seuratkaa minua", sanoi Maya meille, "ja älkää vastatko mitään, ennenkuin olen puhunut puolestanne."
Papit laskivat miekkansa, ja kun olimme kulkeneet ovien läpi — niitä
oli kaksi, välillään lyhyt käytävä — huomasimme taaskin seisovamme
Tuntemattoman jumalan naamion alla. Mutta tällä kertaa ei Kaikkein
Pyhin ollut enään tyhjä.
Pienen alttarin takana oli kolme tuolia, ja niillä istui kummallisissa puvuissa, kullassa ja jalokivissä Tikal, Mattai ja Nahua, joka oli ainoa läsnä oleva nainen. Alttarin edessä oli avoin paikka ja siinä istuivat ympyrässä arvonsa mukaisesti Sydämen Veljet, luvultaan kolmekymmentäkuusi.
Mayan johdolla me astuimme alttarin edessä olevalle paikalle ja seisoimme siinä ääneti. Ei ainoakaan läsnäolija välittänyt meistä. He eivät näyttäneet huomaavan meitä, vaan istuivat pää kumarassa, kädet rinnoilla ristissä. Vihdoin nousi yksi Veli — ovea lähinnä oleva ja sama, joka oli tehnyt kysymyksiä meille — ja sanoi, Tikalin puoleen kääntyen:
"Sydämen Haltija, eräs oikeutensa mukaan seuraamme kuuluva seisoo edessänne, ja hänen mukanaan kaksi, jotka hän takaa ja jotka, vaikka ovatkin muukalaisia, minä tutkittuani käskynne mukaan olen huomannut Sydämen Veljiksi, vaikkenkaan mitään muuta heistä tiedä. Suvaitkaa tutkia heitä heidän takaajansa kautta, jotta heidän suunsa avautuisi ja heidän pyyntönsä tulisivat Neuvoston kuuluville."
Tällöin nousi kaksi veljeä sitomaan englantilaisen ja minun silmät, jottemme näkisi pyhiä toimituksia, joista minä kyllä olin täysin selvillä; Mayaa he eivät sitoneet. Sitten kuulimme Tikalin kysyvän:
"Mitkä ovat teidän nimenne, te muukalaiset meidän silmissämme?"
Emme vastanneet, sillä kuulimme äänen kuiskaavan ja käskevän meitä vaikenemaan.
"Meidän nimemme ovat 'Meren Poika' ja 'Ignatio Vaeltava'", vastasi
Mayan ääni.
"Meren Poika ja Ignatio Vaeltava, miksi tulette tänne", kysyi
Tikal, "läpi portin johon on kirjoitettu: 'Kuolema Muukalaiselle ja
Tietämättömälle'?"
"Koska meillä on pyyntö pyydettävänä, tarjous tehtävänä ja koska, vaikka asuntomme onkin loitolla täältä, olemme Sydämen palvelijoita", vastasi Maya.
"Miten tulitte tänne?"
"Sydän johti, Suu kuiskasi ja me seurasimme Silmien valoa."
"Näyttäkää meille Silmien valon merkki, tai kuolkaa tähän maailmaan."
Syntyi hiljaisuus, ja vaikkemme voineet nähdä, näytti Maya puolestamme merkin.
"Näyttäkää minulle toinen merkki, Suun merkki, tai kohdatkoon teitä
Suun kirous, sekä kuolema tässä ja tulevassa maailmassa."
Taaskin syntyi hiljaisuus.
"Näyttäkää minulle Sydämen merkki, kolmas ja suurin merkki, tai ajattelee Sydän tuomion teille ja te kuolette tähän ja tulevaan maailmaan sekä kaikkiin sen jälkeen tuleviin maailmoihin, taikka teidät heitetään Valon ja Pimeyden välille ja hukutetaan Taivaan ja Helvetin väliseen tulivirtaan."
Kuulimme kahinaa, kuin olisi koko seurue noussut seisomaan ja liikehtimään, ja samassa irroitettiin siteet silmiltämme.
"Muukalaiset", sanoi Tikal, "suunne on avattu puhumaan Kaikkein Pyhimmässä, vanhojen muotojen mukaisesti, ja Neuvosto on oikeutettu kuulemaan pyyntöänne. Puhukaa siis ilman pelkoa."
Silloin minä sanoin:
"Veljet — sillä minä uskallan teitä sillä nimellä kutsua, koska minäkin, vaikka olen muukalainen, kuulun Sydämen Veljesliittoon, minkä minä voin näyttää toteen teille, jos niin tarvitaan niin! ja olen korkeampi-arvoinen kuin yksikään läsnäolija, ellei ole puhe Teistä, oi Sydämen Haltija: omasta puolestani, seuraamme kuuluvan veljeni puolesta, ja Mayan, Sydämen Ruhtinattaren, teidän entisen hallitsijanne tyttären ja hänen valtansa perijättären puolesta minä esitän pyyntöni teille. Väitetään meidän kolmen, sekä kuolleen, siis tuomionne ulkopuolella olevan Zibalbayn rikkoneen tämän kaupungin lakeja — me uskaltamalla astua sen porteista sisälle, sekä Zibalbay ja neiti Maya johtamalla meidät noiden porttien luo. Tämän rikoksen takia olisi meidät surmattu viikko sitten pyramiidin huipulla, ellei neiti Maya olisi vedonnut siihen oikeuteen, että asiamme voitiin ratkaista vain tämän korkean istuimen edessä. Mayan ja hänen isänsä suhteen tämä myönnettiinkin, ja minä anon, että sama armollisuus osoitettaisiin minulle ja veljellenikin."
"Millä perustuksella pyydätte sitä, muukalainen?" kysyi Tikal.
"Sillä perustuksella, että olemme Sydämen salaisimman ryhmän Veljiä emmekä niinmuodoin ole tehneet rikosta tullessamme tähän kaupunkiin, joka on vapaa meille arvomme ja asemamme nojalla."
Neuvoston keskuudesta takaani kuului silloin mumina "Totta", ja Tikalkin sanoi "Totta", lisäten kuitenkin: "Jos olette Sydämen salaisimman ryhmän Veljiä, olette vapaat syytöksestä; mutta ensin on teidän näytettävä tuo väite toteen, ja sitä ette toistaiseksi vielä ole tehneet. Salaisen ryhmän veli tietää kaikki salamenot ja voi vastata salaisiin kysymyksiin. Pannaanpa Teidät koetukselle, mutta valkoisen miehen on ensin poistuttava Kaikkein Pyhimmästä, sillä tässä asiassa on kunkin puhuttava itse puolestaan."