Tämä salaliittohanke tuli tietooni erään Veljesliittomme jäsenen kautta, ja minä päätin tehdä sen tyhjäksi, jota tarkoitusta varten minä kokosin yhteen kaksikymmentä oivaa ja rehellistä miestä ja, aseistettuani heidät pyssyillä, käskin heidät olemaan vaiti asiasta, ennenkaikkea antamatta tietoa englantilaiselle, jota en tahtonut pelästyttää.
Murhamiesten aikomus oli yön aikaan käydä talon kimppuun, missä nukkui herra Strickland neljän tai viiden palvelijattaren kanssa vain, ja murhata kaikki sen seinien sisällä olijat. Noin yhden aikaan määrättynä yönä lähetin mieheni kaksittain ja kolmittain, neuvoin heitä käymään ympäri kallioiden talon taakse ja hiipimään puutarhaan sekä piiloutumaan puitten suojaan, siksi kunnes itse saapuisin.
Tuntia myöhemmin seurasin itsekin, ilman että salaliittolaisten urkkijat huomasivat minua, sillä satoi rankasti ja yö oli pilkkopimeä. Saavuttuani puutarhaan kokosin mieheni ja asetin heidät väijyksiin matalan, katua vastassa olevan aidan suojaan, jonka ohi, tietämäni mukaan, murhamiesten piti tulla. Tässä me odotimme kärsivällisesti, kunnes kukko lauloi ja päivä alkoi idässä sarastaa.
Pian kuulimmekin liikettä alempana olevasta kylästä ja valkenevassa sarastuksessa näimme murhaajien, luvultaan viisikymmentä tai ylikin, salaa hiipivän pitkin katua. Niin suuresti pelkäsivät he englantilaista, että he pitivät turvallisempana tuoda paljon väkeä häntä murhaamaan, niinikään tahtoi kukin roisto naapurinsakin osalliseksi ilkityöhön.
"Ettekö tahtoisi herättää englantilaista?" kysyi lähinnä minua seisova mies.
"En", vastasin, "on aikaa kyllä herättää hänet, kun työmme on tehty.
Älköön kukaan laukaisko, ennenkuin minä käsken."
Vähitellen lähenivät taloa roistot — häpeämättömät miehet — odotettuaan kauempana hetkisen päivän sarastusta, ja näytti heidän joukkonsa munkkikulkueelta, sillä ilma oli kylmänkolea, ja kukin heistä oli peittänyt päänsä vaippaan. Kädessä oli kullakin pyssy ja terävä veitsi.
He pysähtyivät noin kymmenen askeleen päähän neuvottelemaan, ja minä kuulin heidän meksikolaisen johtajansa komentavan puolet heistä hiipimään talon taakse, kaiken mahdollisen ulospääsyn katkaistakseen. Silloin minä vihelsin, mikä oli sovittu merkki, samalla laukaisten pyssyni kohti meksikolaista. Tuskin oli vihellykseni kuulunut kun pamahti kaksikymmentä pyssyä ja viisi-, kuusitoista rosvoa kaatui maahan.
Hetken viipyivät he neuvottomina, ja minä luulin jo toisten pakenevan, mutta sitä he eivät uskaltaneet, sillä he ymmärsivät, että heidät oli keksitty; siksi ryntäsivät he huutaen kohti aitaa, ampuen samalla. Heidän kiivetessään sen yli me otimme heidät vastaan revolverinlaukauksin ja puukoniskuin, ja muutamassa minuutissa oli ratkaisu selvä, sillä heiltä katosi kaikki toivo, joukkonsa kun oli supistunut peräti pieneksi.
Aitaa kiivetessä ja katua kiiruhtaessa kaatui heiltä vielä joku mies, ja lukuunottamatta neljäätoista paennutta, jotka nekin enimmäkseen saatiin vangiksi jälestäpäin, olimme kaikki muut lopettaneet hengiltä puutarhan kukkien ja pensaiden kaskelle. Kun kaikki juuri oli lopussa, ilmestyi ihmetellen, englantilainen, joka nukkui sikeästi, yöpuvussaan, revolveri kädessä.
"Mitä melua tämä on?" hän kysyi, siristellen silmiään, "ja mitä kahakoita te pidätte puutarhassani? Lähtekää pois, joka mies, tai ammun minä teidät."
"Suokaa anteeksi, herra", lausuin minä kumartaen, "että häiritsimme untanne, mutta tätä asiaa ei voinut suorittaa ilman melua. Saanko luovuttaa herralle vaippani? Ilma on kylmä ja voitte kylmettää itsenne tuossa puvussa."
"Kiitän Teitä", hän sanoi, heittäen vaipan ylleen. "Ja nyt Te ehkä suvaitsette kertoa, miksi tulette sotkemaan puutarhaani ja pitämään sitä tappelukenttänänne."
Nyt kerroin hänelle asian ja olin ihmeissäni, että hän vähitellen muuttui hyvin vihaiseksi.
"Luulen, että minun on teitä, herrat, kiittäminen henkeni pelastuksesta", hän sanoi vihdoin, "vaikkenkaan koskaan teitä ole pyytänyt siihen. Vaan, samantekevä, minusta on häpeällistä, että minun puutarhassani tapellaan, ilman että minä itse tiedän mitään. Caramba! [espanjalainen kiroussana. Suom. huom.] Olenko minä pikku lapsi, että minua näin kohdellaan?" Ja äkkiä hän päästi remakan naurun ja puristi minua kädestä.
Samana päivänä, kun kaikki melu oli ohi, ja paikka oli siistitty, lähetti herra Strickland pyytämään, enkö haluaisi syödä päivällistä hänen kanssaan. Minä suostuin siihen, ja meidän istuessamme tupakoimassa päivällisen jälkeen, keskusteltuamme tappelusta väsymään asti, sanoi hän minulle:
"Don Ignatio, saan Teitä kiittää hengestäni, ja uskokaa minua, olen liikutettu, sillä en ymmärrä kuinka Te olette uskaltaneet niin paljon vieraan muukalaisen takia."
"Siksi, että pidän Teistä paljon, herra", minä vastasin, "sekä myös siksi, että oli hauskaa yllättää nuo katalat omissa vehkeilyissään. Kaikki, jotka tänä aamuna menettivät henkensä, olivat roistoja, jok'ainoa heistä. He tulivat ryöstön tarkoituksessa, sillä tuollaiset 'häpeämättömät miehet' tappavat ihmisolennon jo viiden dollarinkin takia; mutta heitä olivat yllyttäneet muut, jotka vihaavat Teitä siksi, että te maksatte intiaanityömiehillenne hyvät palkat ja myöskin siksi, etteivät he halua tänne muukalaisia kanssakilpailijoikseen, luullen, että te olette lauman pää. Siksi he luulivat olevan viisasta tappaa Teidät samoinkuin raivata tieltä muutkin, jotka tulisivat Teidän jälkeenne. Nyt on vaara kuitenkin ohitse, eikä Teidän enään tarvitse peljätä, sillä he ovat saaneet opetuksen, jota eivät hevillä unohda."
"Sitä parempi siis", hän vastasi, "sillä minulla on muutoinkin tarpeeksi huolta täällä, ilman että panisin henkeäni alttiiksi tuollaiselle halpamaiselle roskaväelle. Niin, Don Ignatio, haluan erikoisesti kysyä Teiltä, — uskallan otaksua, ettette halveksi tarjoustani, — haluatteko ottaa vastaan erästä tointa? Tarvitsisin välttämättä alijohtajaa, semmoista, joka pitäisi huolta intiaaneista; sellaiselle miehelle voisin maksaa sata dollaria kuussa; edustamani yhtiön säännöt eivät salli minun tarjota enempää."
Mietin kotvasen ja vastasin:
"Herra, raha ei kylläkään riitä minua houkuttelemaan, vaikkakin sillä saa ruuan, asunnon ja tupakan, mutta minä otan tarjouksenne vastaan saman syyn takia kuin taistelinkin tänä aamuna, koska pidän Teistä ja tahdon mieluusti tehdä parhaimpani palvellakseni Teitä ja harrastuksianne. Toistaiseksi täytyy minun huomauttaa Teille että, mikäli tiedän, minun on pian luovuttava palveluksestanne, sillä aikani ei ole täysin omaani. Olen myös erään suuren yhtiön palveluksessa, herrani, ja vaikkakin toistaiseksi olen virkavapaa ja olen ollut jo monta vuotta, voidaan minut kutsua milloin tahansa."
Näin siis astuin herra James Stricklandin, tai oikeammin hänen yhtiönsä palvelukseen, missä minä viivyn yli vuoden, tehden lujasti työtä, sillä tuo herra ei säästänyt minua eikä itseään. Mutta koska noiden muutamien kuukausien hedelmättömän työn kertominen kiinnittäisi vain vähän mieltänne, ystäväni, niin minä, sensijaan että niitä tässä kirjottaisin, kerron Teille muutamin sanoin tuon englantilaisen tarinan, sellaisena kuin hän sen kertoi minulle.
Hän oli jaloa verta, kuten hänen kasvonsakin osoittivat. Hänen isänsä oli "vääräuskoisen" kirkon pappi ja aivan köyhä, vaikkakin Te englantilaisena ymmärrätte sen seikan mahdollisuuden paremmin kuin minä, jonka mielestä useimmissa maissa sivistyneellä säädyllä on etuoikeus rikastua alemman säädyn kustannuksella.
Joka tapauksessa näki James Strickland isänsä kuoltua tämän omistaneen vain viisituhatta dollaria. Tämän summan hän, ollen luonteeltaan seikkailunhaluinen ja kiihkeä, sijoitti maatiloihin Texasissa, missä hän sai kärsiä monet vaarat ja vastukset sekä menetti kaikki rahansa.
Tämän koettuaan, tietämättä millä elää, ystäviä vailla, hänen täytyi tehdä työtä omin käsin kuten päivätyöläisen, monella eri tavalla. Hän vaihtoi hevosia, kaitsi karjaa; kerran hän pariksi kuukaudeksi joutui niin ahtaalle — sydäntäni kirveltää kirjoittaa siitä —, että hänen täytyi kantaa matkustajien tavaroita eräässä Panaman satamassa.
Sieltä hän joutui Nicaraguaan ja sekaantui kaivosyrityksiin, ja kun hänet ensi kerran kohtasin, oli hän ollut kaivosmiehenä kymmenen vuotta. Enimmät ajat oli hän johtanut erään amerikalaisen kaivosta Chontalesissa, Hondurasin rajalla, missä kuume on niin ankara, että vain harvat valkean rodun miehet voivat siellä elää. Täällä hän oppi puhumaan espanjaakin sekä maya-intiaanikieltä. Vihdoin, kun kuumetauti oli hänet vähällä tappaa, hän lähti Hondurasista, saapuen Meksikoon, missä hän otti vastaan tämän Cumarvon hopeakaivoksen johdon. Siihen asti oli tässä toimessa ollut eräs meksikolainen, joka kaivoksenomistajien määräyksestä joutui erotettavaksi, varastettuaan metallia ja myytyään sitä.
Tämä kaivos, vaikkakin varsin rikas, oli vaikeatöinen, erittäinkin siksi, että sinne kokoontui vettä, ja koko sen ajan kuin herra Strickland oli sitä johtanut, hän oli kaivattanut tunnelia alemmalta kallion kohdalta ylös kaivokseen, kuivatakseen työpaikkoja. Pian sen jälkeen kuin minä tulin hänen palvelukseensa, oli tämä tunneli valmis, ja nyt kyllä riitti työtä, ja me aloimme kasata metallia, kokonaista kaksisataa unssia tonnia kohti, niin että kaikki kyllä toistaiseksi kävi hyvin.
Mutta yhtäkkiä malmisuoni alkoi käydä suoraan alaspäin, ikäänkuin se olisi kuumana taipunut, ja me seurasimme sitä, kunnes vesi haittasi niin paljon, ettemme enään voineet malmia nostaa, sillä siihen aikaan ei Meksikossa vielä ollut höyrypumppuja, semmoisia kuin nyt käytetään kaivosten kuivaamiseen. Aluksi koetimme etsiä uutta suonta, mutta turhaan; sitten koetimme saada puhkaistuksi toista kuivaustunnelia alavammalle kallionkohdalle, mutta, yli kolme kuukautta aherrettuamme kallio kävi niin kovaksi, että meidän täytyi hyljätä koko homma.
Nyt ei auttanut muu kuin pysäyttää työt kaivoksessa ja ilmoittaa kirjeellisesti asiasta kaivoksen omistajille, käyttäen aikamme tällöin kasaamamme malmin sulatukseen. Tästä työstä meidän täytyi maksaa palkat hopealla, koska jonkun kuun kuluttua omistajat lakkasivat lähettämästä rahaa meille.
Eräänä iltana, palatessani sulatuslaitoksilta kotiin, näin herra Stricklandin, pää käsien varassa, sammunut sikaari suussaan istuvan pöydän ääressä, edessään avattu kirje. Koko epäonnemme ja raskaan työmme ajan ei hän ollut koskaan menettänyt rohkeuttaan tai unhottanut hymyilemisen ja iloisuuden taitoa, mutta nyt hän näytti synkältä kuin mies, joka juuri on vienyt äitinsä hautaan, ja minä kysyin häneltä, mitä ikävyyksiä oli tapahtunut.
"Ei mitään erityistä, Ignatio", hän sanoi; "vaan kuulkaahan sentään."
Ja hän luki ääneen kirjeen.
Se oli yhdeltä kaivoksen isännältä ja siinä sanottiin, että kaivosaukko oli täyttynyt vedellä johtajan taitamattomuuden ja huolimattomuuden takia; että he, omistajat, erottaisivat hänet täten ilman muuta, kieltäytyen maksamasta hänelle kuuluvaa palkkaa; ja, lopuksi, että he pitivät häntä vastuunalaisena niistä rahoista, jotka he olivat menettäneet.
"Totta tosiaan", huudahdin minä vimmoissani hänen lopetettuaan, "tämän kirjeen on kirjoittanut hävytön mies, ja minun mielestäni hänet on toimitettava sikojen ja kotkien syötäväksi!", sillä menetin malttini raivostuessani niille, jotka voivat näin puhua johtajasta, hänestä, joka oli uurastanut yöt ja päivät, lepäämättä milloinkaan.
"Älkää nähkö vaivaa, Ignatio", hän sanoi hymyillen; "se on maailman tapa. Olen epäonnistunut ja minun on kärsittävä seuraukset. Jos olisin onnistunut, olisi asianlaita toinen. Mutta jos minä tuon miehen joskus vielä tapaan, syljen häntä silmille, koska hän kertoo valheita minusta. Tiedättekö, Ignatio, tuo kaikki tulee, tuhatta dollaria lukuunottamatta, minun laskuuni Meksikossa; olen menettänyt kaikki omatkin rahani, joka säästin tässä työssäni, ja noista tuhannesta on minun Teille maksettava kahdeksansataa, niin että, minkä hyvänsä uran nyt valitsenkin, en lähde matkaan rikkaana miehenä!"
"Älkää mokomia, herra", minä vastasin, "sillä en viitsi kuulla tuollaisia puheita. Mitä! Olenko minäkin varas, jotta voisin ryöstää Teitä, jota kyllä muut ovat jo kyllin ryöstäneet? Jos kerrankaan vielä puhutte minulle tuollaista, en anna Teille milloinkaan anteeksi."
Näin sanottuani läksin ulos ovesta tyynnyttääkseni itseäni kävelemällä vuoristossa, aavistamatta tuskin, mitä kuulisin palattuani.
KOLMAS LUKU.
Kutsu.
Kulkiessani kylätietä pitkin, kohtasin ystävän, jonka luokse olin asettunut Cumarvoon tullessani.
"Ahaa! herra", hän sanoi, "olin juuri etsimässä Teitä. Luettelo onkin löytynyt."
"Mikä luettelo?"
"Tuo kuvakirjoitus muinaisesta kaivoksesta, minkä takia tänne tulitte. Tehän kai muistatte, että asiakirjan omistaja kuoli, eikä hänen poikansa löytänyt sitä mistään. Mutta eilen sai hän sen sattumalta käsiini, pyydystäessään rottia talonsa ullakolta, ja toi sen minulle. Tässä se on", ja hän antoi minulle keltaiseen palttinaan käärityn rullan.
"Hyvä", minä vastasin; "tutkin sitä tänä iltana", ja jatkoin kävelyäni, vähääkään ajattelematta tätä asiaa, sillä sydämeni oli muita mietteitä täynnä.
Ilma oli suloinen ja ilta ihana, joten en palannut kotiin ennenkuin kuu nousi. Polkua kulkiessani astui joku mies niin äkkiä pensaan siimeksestä eteeni, että tartuin veitseeni, otaksuen hänen yrittävän väkivaltaa minulle.
"Pysähtykäähän, herra", sanoi mies tervehtien nöyrästi minua ja samalla tehden Veljesliiton merkin. "Tapaamisestamme on jo kulunut useampia vuosia, niin että Te ehkä olette unohtanut minut; muistatteko nimeäni vielä; olen Molas, Teidän kasvinveljenne."
Tarkastin häntä silloin kuunvalossa ja tunsin hänet, vaikkakin aika oli meidät kummankin muuttanut, sekä syleilin häntä, nähtyäni hänen, muitten minut hyljätessä, olevan yhtä uskollisen minulle; ja minä rakastin häntä silloin, niinkuin nyt rakastan hänen muistoansa.
"Mikä Teidät tänne on tuonut, Molas?" kysyin; "kuultuani viimeksi
Teistä, asuitte kaukana Chiapasissa."
"Kummallinen seikka; Sydämen asia, ah Sydämen Haltija, jota olen pitänyt niin tärkeänä, että olen kulkenut yli vesien ja maiden, saadakseni tavata Teidät. Tiedättekö paikkaa, missä voisin puhutella Teitä kahden kesken?"
"Käykäähän kanssani", sanoin minä ihmetellen ja vein hänet omaan asuntooni, missä annoin hänen syödä ja juoda, sillä hän oli väsynyt matkasta.
"No, kertokaahan tuo asia", sanoin.
"Näyttäkäähän minulle koristuksenne, herra. Haluan nähdä sitä vielä, verratakseni sitä omaani."
Nousin sulkemaan akkunan kaihtimet; sitten paljastin rintani, vetäen esiin muinaisen merkin. Hetken hän katseli sitä ja sanoi: "Riittää. Kertokaahan, herra, mikä tarina on seurannut tätä esinettä?"
"Sanotaan niin, Molas, että tämän minun kantamani puoliskon yhtyessä puuttuvaan puoliskoon, hallitsevat intiaanit jälleen merestä mereen asti, kuten ennen, Sydämen ollessa kokonainen."
"Niin sanotaan, herra. Me opimme sen 'Sydämen Avaus' nimisissä menoissa, eikö niin? ja näissä menoissa kutsutaan tuota Teidän kantamaanne puolikasta 'Päiväksi', koska se on nähtävissä, tuota kadoksissa olevaa puolikasta kutsutaan taasen 'Yöksi', koska sitä, joskin se löytyy, ei nähdä; ja kerrotaan niin, että 'Päivä' ja 'Yö' yhdessä muodostavat kokoympyrän, jonka keskipisteen nimi on 'Taivaan Sydän', minkä esikuvina nuo esineet ovat. Eikö olekin niin?"
"Niin on, Molas."
"Hyvä. Kuulkaahan nyt. Tuo kadonnut on löydetty; 'Yöksi' kutsuttu puolisko on löytynyt, siliä olen sen nähnyt omin silmin, ja tätä asiaa Teille kertomaan olen juuri tullutkin tänne."
"Jatkakaahan", sanoin.
"Herra, Chiapasissa on muinaisen temppelin rauniot, ja niille raunioille on saapunut mies ja nainen, hänen tyttärensä. Mies on vanha ja tuimakatseinen, ankara mies, ja tytär mitä ihanin. Noiden raunioiden keskessä ovat he asuneet nämät neljä kuukautta tai kauemminkin, ja mies harjoittaa lääkärinammattia, sillä hän on mainio lääkäri ja on jo monta sairasta parantanut, vaikkei hän otakaan rahaa maksuksi taidostaan, vaan ruokaa ainoastaan.
"Sattui niin, herra, että vaimoni, jonka kanssa olin ollut naimisissa vasta kaksi vuotta, sairastui kovasti — niin kovasti, ettei kylän lääkäri mahtanut hänelle mitään. Kun näinollen huhu raunioilla majailevasta vanhasta intiaanista oli saapunut korviini, päätin kääntyä hänen puoleensa neuvoa kysyen ja, mikäli mahdollista, tuoda hänet kotiini.
"Kuultuaan tämän, sanoi vaimoni kaiken olevan tarpeetonta nähdessään muka kuoleman jo odottavan vuoteensa vieressä. Minä suutelin häntä vain ja läksin, jättäen hänet kyläpappimme ja sisariensa huostaan. Mukaani otin hänen hiussuortuviaan sekä lintuja ja munia lahjaksi lacandonille, sillä kerrottiin, ettei tämä lääkäri ollut kristitty, jos kohta ei meidän heimoammekaan.
"Lähtien ennen aamunkoittoa kuljin kaiken päivää yli virtain ja halki metsäin, kunnes illansuussa saavuin tutuille temppeliraunioille ja aloin kiivetä sen sortuneita portaita. Lähestyessäni ylintä kohtaa, ilmestyi mies sortuneen holvin suojasta, katsellen laskevaa aurinkoa. Hän oli ijäkäs, puettu vaaleanväriseen palttinaviittaan, valkopartainen ja valkohiuksinen, nenä käyrä kuin haukannokka, silmät tuimat, näyttäen kykenevän tunkeutumaan läpi ja lukemaan toisen salaisimmatkin ajatukset.
"Terve, veli", hän sanoi omalla kielelläni, mutta vieraasti korostaen, käyttäen monta minulle tuntematonta sanaa, "mistä tänne matka?"
Sitten hän hetkisen tarkasteli minua ja kysyi hiljaa:
"Sano, veli, onko sydämesi sairas?"
"Nytpä, herrani, kuullessani nuo sanat, joiden tarkoituksen tiedätte, olin niin ihmeissäni, että miltei kaaduin sortuneille portaille, vaan, säilyttäen mielenmalttini, minä tunnustelin häntä tunnuslauseella, ja ihme, hän osasi vastata. Sitten tunnustelin minä häntä toisella tunnuslauseella, ja kolmannella, ja neljännellä ja niin edelleen aina kahdenteentoista asti, ja hän osasi niihin kaikkiin vastata, vaikkeikaan aina juuri meidän tavallamme. Vaikenin, ja hän sanoi:
"'Olet astunut yli pyhätön kynnyksen — veli, astuhan alttarin luo.'
"Pudistin päätäni, sillä en osannut vastata. Sitten tunnusteli hän minua monin merkein ja oudoin sanoin, jotka olivat kummallisen salaperäisiä, mutta minä en osannut vastata niihin, vaikkakin minulla silloin tällöin oli aavistus niiden tarkoituksesta.
"Onhan Teillä tietoja", hän sanoi, "seiskaapa pyramidin juurella, minä tutkin tähtiä sen harjalta, nostaen käteni kohti korkeata taivasta."
"Ei meidän Liittomme tiedä enempää herra", minä vastasin, "paitsi kaikkein viimeistä."
"Löytyykö niitä täällä vieläkin?" hän kysyi ihmeissään ja, odottamatta vastausta, jatkoi, "olet murheissasi, lapsi, Sydämestä, ja olet saapunut tänne kuolemansairaan luota; puhumme ehkä niistä asioista jälkeenpäin."
"Tässä, herra", sanoin, "olen tuonut lahjoja", ja laskin vasun hänen viereensä.
"Lahjat ovat hyviä veljien kesken", hän vastasi; "ennen kaikkea on tällä karulla seudulla ruoka tervetullutta. Käyhän tänne, tyttäreni, ottamaan vieraan tuomisia."
"Näin sanottuaan astui esiin armollinen neiti, puettuna isänsä tavoin valkeaan, joskin hieman kuluneeseen kauhtanaan. Katsahdin häneen, ja totta on, herra, että olin toistamiseen lyyhistyä, sillä niin rakastettavalta näytti hän. En koskaan ollut nähnyt, enkä edes uneksinut sellaisesta naisen suloudesta."
"Loruja, Molas, loruja. Mitä on naisen kauneudella tekemistä Sydämen asian kanssa?" huomautin minä tuskastuneena.
"En tiedä, herra", hän vastasi; "ja kuitenkin minusta tuntuu, kuin sillä olisi tekemistä joka maailman asian kanssa." Ja hän jatkoi:
"Armollinen neiti, jonka nimi oli Maya, katsahti minuun välinpitämättömästi ja otti vasun. Seurattuani häntä takana olevalle penkereelle, minä esitin vaimoni sairauden lääkärille — tai paremmin sanoen lääkärinä käytetylle miehelle, jonka nimi oli Zibalbay, pyytäen häntä lähtemään kylään vaimoani katsomaan.
"Hän kuunteli äänettä ja otti sitten hiussuortuvat, joita olin tuonut mukanani, ja, mennen lähellä palavan tulen luo, pani hiussuortuvan tuhkaan, katsellen sen kiertymistä ja käpristymistä.
"Se ei juuri hyödytä, veli", hän sanoi synkkänä, "sillä vaimonne on tällä hetkellä kuollut. Kuulin hänen henkensä liitävän ohitsemme keskustellessamme sisäänkäytävän luona; tähän asti, kunnes poltin suortuvan, en tiennyt, oliko se hän vai joku muu."
"Olkoon tässä mainittuna, herra, että vaimoni, asian kuultuani jälkeenpäin, kuoli juuri auringon laskiessa. Arvasiko lääkäri Zibalbay kuvaamistani taudinoireista hänen välttämättömän kuolemansa, tai onko hänellä henkien näkemistaito, sitä en tiedä.
"Tuntuu kylläkin luonnolliselta, että hän lähtiessään tuli sanomaan hyvästi rakastamalleen miehelle, vaikkakin pidän sitä pahana enteenä itselleni enkä tahtoisi milloinkaan enään joutua sille paikalle. Ainakaan en, hänen näin sanoessaan, epäillyt hänen puheensa totuutta, sillä joku ääni sisälläni vahvisti sen, vaan kätkin kasvoni ja valitin ääneen suruni raskautta.
"Tarttuen käteeni, puhui Zibalbay minulle kauniita sanoja juhlallisella äänellä, joka tuntui tyynnyttävän minua kuten äidin laulu tyynnyttää rauhatonta lasta, sillä hän puhui sellaisella varmuudella, joka osoitti hänellä olevan tietoa ja mielikuvia kuolleitten maailmasta, vakuuttaen minulle, ettei tämä ero ole pitkäaikainen ja että kadotettuni taasen pian tapaisin kruunattuna ja tallessa Taivaan Sydämessä. Sitten kosketti hän kädellään päätäni, ja niinä nukahdin hetkeksi, herätäkseni — murheissani tosin, mutta kummallisen rauhan täyttämänä.
"Ruoka on valmista, veli", sanoi Zibalbay. "Syökää ja levätkää täällä tämä yö; huomenna voitte palata."
"Syötyämme puhui minulle Zibalbay tyttärensä kuullen, joka, siitä huolimatta että oli nainen, kuuluu myös Liittoon, näin:
"'Olette Veljesliittomme jäseniä, ja sanat, jotka nyt lausun, ovat aiotut vain veljille, minä puhun nimittäin Sydämestä.'
"'Kuuntelen hartaasti, herra', vastasin.
"'Kuunnelkaa!' hän jatkoi. 'Tulen kaukaa tyttäreni kera, emmekä ole sitä, miltä näytämme, mutta keitä me olemme ja mitä teemme, siihen ei ole nyt oikea hetki vastata. Olemme tulleet hakemaan sitä, joka kokonainen on, mutta jaettu kuitenkin; sitä, joka ei hukkunut ole, vaan kätketty. Ehkä Te, veli, voitte minulle neuvoa, mistä se löytyy?', ja hän vaikeni tarkastaen minua läpitunkevin katsein.
"'Nyt, herra, minä oivalsin, mistä hänen sanansa olivat, sillä eivätkö ne ole 'Sydämen Avaamisen' menoista?' Haluten esiintyä varmasti, hämmentymättä, sieppasin hiilenpalan ja piirsin sillä tulen valossa sydämen puoliskon kuvan temppelin kivilattiaan. Ojensin sitten hiilen Zibalbaylle, joka sen antoi jälleen tyttärelleen, sanoen:
"'En ensinkään osaa sellaisia tapoja; jatka sinä, Maya.'
"Tytär hymyili ja, laskeutuen polvilleen, täydensi puolikaskasvot, joiden ääriviivat minä olin piirtänyt, sanoen:
"'Riittääkö tämä, vai tarvitaanko kirjoituksiakin?'
"'Riittää', minä vastasin. 'No, herra, mitä haluatte?'
"'Tahtoisin tietää, mistä tuon kätketyn voi löytää, ja onko se tässä maassa, sillä olen tullut kaukaa etsimään sitä.'
"'Täällä se on', minä vastasin, 'sillä olen omin silmin katsellut sitä, ja se on omistajansa hallussa.'
"'Voitteko viedä minut hänen luokseen, veli?'
"'En, sillä minä en ole saanut lupaa siihen: mutta voin mahdollisesti tuoda hänet Teidän luoksenne, vaikkakin minun täytyy kulkea yli vetten ja maitten, löytääkseni hänet — riippuu siitä, tahtooko hän tulla. Sanokaa, miten minun on meneteltävä? Ettäkö muuan vieras mies, jonka olen tavannut, tahtoisi saada nähdä pyhää esinettä? Tuskin hän lähtee sen takia näin kauas.'
"'Ei, sanokaa niin, että hetki on koittanut 'Päivän' ja 'Yön' liittyä yhteen, jotta uusi aurinko paistaisi uudella taivaalla.'
"'Voin hänelle niin sanoa, Vaan uskooko hän, ellei minulla ole mitään todistuksia? Saattaisihan hän epäillä, että joku kavala muukalainen ja petollinen veli haluaisi murhata hänet? Antakaa minulle todistuskappaleita, herra, muutoin minä en lähde koko asialle.'
"'Uskooko hän sitä, mitä Te olette nähnyt omin silmin?'
"'Uskoo varmasti, sillä hän on luottanut minuun lapsuudesta asti.'
"'Katsokaa siis!' sanoi mies ja, avattuaan vaippansa kaulalta, kääntyi valoa kohti.
"Siinä, herra, hänen rinnallaan riippui esine, jota eivät silmämme ole nähneet jumalaisen Zuetzalin poikain hallitusajan jälkeen, Teidän rinnallanne riippuvan merkin puolisko. Tässä, herra, on kertomukseni loppu."
* * * * *
Minä Ignatio, kuuntelin hämmästyneenä, sillä kertomus oli ihmeellinen.
"Eikö tuo mies käskenyt mitään muuta sanomaan?" kysyin.
"Ei mitään muuta. Hän sanoi, että jos Te todellakin haluaisitte pitää asian salassa, saapuisitte Te itse kuulemaan asiaa häneltä tai kutsuisitte hänet luoksenne."
"Ja kerroitteko, Molas, hänelle jotakin minusta ja minun menneisyydestäni?"
"En mitään; ei minua oltu käsketty niin tekemään. Aamun sarastaessa läksin hautaamaan vaimoani, jos hän kuollut oli, tai hoitamaan häntä, jos hän vielä oli sairas, luvaten niin pian kuin suinkin lähteä Meksikoon etsimään Sydämen Haltijaa ja kertomaan hänelle näitä tietoja, luvaten kahden kuukauden päästä tai pikemminkin ilmoittaa, miten asiani olisi käynyt. Vanhus kysyi, oliko minulla rahoja, ja vastausta odottamatta antoi hän minulle salaisesta kätköstään kahmalollisen vanhoja kultakolikoita, joihin jokaiseen oli lyöty sydämen kuva.
"'Näyttäkäähän niitä minullekin', pyysin.
"Voi, herrani Ignatio, ei minulla ole ainoatakaan! Lähellä Zibalbayn ja hänen tyttärensä asustamia temppeliraunioita on Santa Cruzin maatila, ja siellä asuu, kuten ehkä lienette kuullut, joukko Don Pedro Morenon johtamia miehiä, joiden ammattina on kavallus, maantierosvous ja murhat, vaikkakin he näennäisesti viljelevät kahvia ja kaakaota.
"Matkatessani kotiapäin jouduin noiden miesten käsiin. He nuuskivat minua ja löydettyään taskustani kultakolikot, antoivat ne Don Pedrolle itselleen, joka, nähtyään kalan olevan verkossa, oli ratsastanut paikalle. Hän tutki rahoja tarkasti ja kysyi minulta, mistä ne olivat kotoisin. Aluksi minä kieltäydyin selittämästä, jolloin hän uhkasi sulkea minut maatilalleen vankilaan, siksi kunnes minua haluttaisi puhua.
"Tahtoen välttämättä päästä kotikylääni kuulemaan vaimoni tilasta, minun täytyi puhua totuus ja ilmaista, että rahat oli antanut minulle vanha intiaanilääkäri, joka asuu tyttärensä kera temppeliraunioissa metsässä.
"'Laupias Isä!' sanoi Don Pedro, 'olen kuullut tuosta miehestä ennenkin; mutta nyt minä tiedän, millä asioilla hän liikkuu, luulen, että minun on käytävä katsomassa häntä, nähdäkseni mikä rahapaja hänellä on.'
"'Ryöstettyään minut näin putipuhtaaksi he laskivat minun menemään, mutta usein, hädän hetkinä, olen surrut sitä, että tulin heille kertoneeksi mistä rahat olivat lähtöisin, sillä pelkään näin toimittaneeni nuo roistot vanhan kulkijan ja hänen tyttärensä kimppuun, ja siinä tapauksessa saattavat he hyvinkin olla murhatut, ennenkuin Te pääsette heidän luoksensa.'
"'Varmasti Taivas heitä suojelee', vastasin, 'vaikkakin menettelitte hullusti. Mutta kertokaahan, Molas, mistä löysitte minut ja miten pääsitte tänne ilman rahoja?'
"Minulla oli kotona jonkun verran rahoja, herra, ja haudattuani vaimoni menin Fronteraan rannikolla, missä näin olevan laivan matkalla Vera Cruziin, ja siinä minä matkustin, palvellen matruusina, tapa, jota aina olen käyttänyt. Vera Cruzista minä painalsin Meksikoon ja ilmoittauduin Veljesliiton päämiehelle siinä kaupungissa, joka toivoni mukaan kykeni antamaan minulle tietoja Teistä.
"Tähän kylään saavuin tänä iltana, oltuani matkalla kuukauden ja kaksi päivää. Ja nyt, herra, jos suinkin voitte, antakaa minulle yösija, sillä olen uupunut, kolmeen päivään juuri nimeksikään silmiäni sulkematta. Huomenna haluaisin kuulla, minkä vastauksen voin viedä Zibalbay-vanhukselle."
* * * * *
Minä, Ignatio, istuin sinä iltana myöhään, mietiskellen näitä tietoja, jotka täyttivät rintani kummallisella toivontunteella. Voisiko olla mahdollista, että menestykseni hetki koittaisi niin monen vuoden odotuksen jälkeen? Jos noissa ennustuksissa oli perää, niin viittasi kaikki siihen, ja kuitenkin minun uskoni horjui. Tämä kulkija, jonka Molas oli nähnyt, saattoi olla mielipuoli ja hänen merkkinsä olla väärennetty. En ymmärtänyt mitä tehdä, mutta päätin jättää asian ratkaisun seuraavaan päivään ja lähteä sitten niinpian kuin mahdollista matkustamaan Chiapasiin etsiäkseni hänet. Näin tuumien minä heittäydyin makuulle, yrittäen nukkua, saamatta kuitenkaan unta. Mutta muistaen kirjoituksen, jonka ystäväni oli antanut minulle, minä nousin jälleen, yrittäen sekoittaa ajatuksiani sitä tutkimalla ja niin päästä uneen. Se oli työlästä hommaa, mutta vihdoin sain sisällön selville ja näin, että siinä puhuttiin jostain lähellä Cumarvoa olevasta kaivoksesta ja osotettiin tunneliaukon tarkka asema.
Tämä aukko, niin kerrottiin, oli suljettu Guatemocin aikana, ja tämän asiakirjan oli kirjoittanut henkilö, jonka hoidettavana kaivos silloin oli ollut, jotta joku tieto säilyisi hänen jälkeläisilleen, heidän voidakseen avata kaivoksen uudelleen, kun koittaisi se päivä, jolloin espanjalaiset karkoitettaisiin maasta. Että tämä kaivos oli rikas vapaasta kullasta, näkyi tähän luetteloon merkityistä puhtaan metallin painomääristä, jota vuosittain lähetettiin Montezuman hoviin, sekä myös siitä tosiasiasta, että oli ajateltu kannattavan kätkeä se espanjalaisilta.
Varhain seuraavana aamuna menin herra Stricklandin asuntoon puhumaan hänelle vakavalla mielellä:
"Herra", sanoin, "muistanette vielä, että palvelukseenne astuessani mainitsin minä hetkenä tahansa voivani erota siitä? Olen nyt ilmoittamassa että sellainen hetki on tullut, sillä luokseni on tullut lähettiläs vaatimaan minua Meksikon toiseen kolkkaan asioille, joista en voi puhua, ja huomenna on minun lähdettävä matkaan."
"Mieltäni pahoittaa tuo tieto, Ignatio", hän vasasi, "sillä olette ollut hyvä ystävä minulle. Te teette oikein kun erotatte varanne onnettoman miehen omaisuudesta."
"Ja Te, herra, teette pahoin, puhumalla tuolla tavalla", minä vastasin närkästyen; "minä annan tämän kerran vielä Teille anteeksi tietäissäni, että joskus, sydämen ollessa karvas suu lausuu sanoja, joita ei sydän ole tarkoittanut. Kuulkaahan, herra, tahtoisitteko aamiaisen syötyänne lähteä kanssani pienelle ratsastusretkelle?"
"Tietysti; jos Teitä haluttaa. Vaan minne olette aikonut?"
"Toiselle kaivokselle, joka on, tai jonka pitäisi olla, noin parin tunnin ratsastusmatkan päässä täältä. Kuulin siitä vasta eilen illalla, vaikka saavuin Cumarvoon juuri sitä varten; lisäksi näyttää siltä, kuin olisi se ollut hyvin rikas Montezuman aikoina."
"Montezuman aikoina?" hän kysyi.
"Niin, senjälkeen ei siellä ole työskennelty, ja minä ehdotan että, jos löydämme sen, Te valtaisitte sen itsellenne, antaen vain jonkun dollarin palkkion intiaanille, jolta minä sain tiedon siitä, hän kun on köyhä mies."
"Mutta jos se on niin hyvä, miksi ette Te valtaa sitä, Ignatio; ja miksi vasta nyt tulette siitä ottamaan selkoa?"
"Kahdestakin syystä, herra: ensiksi, koska tahdon tehdä Teille palveluksen, jos se vain on minun heikossa vallassani. Toiseksi, koska en voi pitää huolta siitä, ollessani pakotettu jättämään Teidät, vaikkakin ero tuottaa minulle tuskaa, sillä, sallikaa minun vakuuttaa, en koskaan ole tavannut miestä, jota kohtaan olisin tuntenut suurempaa kunnioitusta ja kiintymystä. Ehkä, jos takaisin palaan, Te annatte minulle osan yrityksessä, jotta meistä kummastakin tulisi rikkaita miehiä. Näytänpä Teille, miten sain kuulla kaivoksesta." Tällöin vedin esiin omalla käännökselläni varustetun luettelon ja luin sen hänelle.
Hän kuunteli mielenkiinnolla, sillä kuten Tekin, herra Jones, rakasti maanmiehennekin, James Strickland, seikkailuja ja kaikkia tämän maan menneisyyttä koskevia asioita.
"Lähtekäämme heti paikalla", hän sanoi lopetettuani. "Käsken laittamaan kuntoon hevoset sekä muulin kantamaan tavaroita. Otammeko miehiä matkaan?"
"Minun mielestäni emme ota; kaivosta ei vielä ole löydetty, ja mitä vähemmän siitä melutaan, sitä parempi, sillä jos asia tiedetään yleisesti, voi joku ennen Teitä käydä sen valtaamassa. Lähettiläs, joka eilen illalla saapui, on luotettava mies, mutta hän on väsynyt matkasta ja haluaa levätä, joten me menemme yksin."
Tuntia myöhemmin ratsastimme vuorten keskessä, minun jätettyäni sanan Molasille, että palaisin ennen illan tuloa. Tie, jota ratsastimme, oli vaivaloinen ja kulki monen peninkulman matkan äkkikuilun parrasta, kunnes se vihdoin vei harjanteen laelle. Niin pahaa oli tie toisin paikoin kulkea, että meidän täytyi ajaa hevosia ja muulia edellämme ja tarttua kiinni kalliolla kasvaviin sananjalkoihin, jottemme lankeisi.
Vihdoin saavuimme harjanteen laelle ja laskeuduimme alaspäin läpi tammi- ja havupuumetsän kohti juhlallisen vuoren alla avartuvaa laaksoa, missä luikerteli virta. Tätä virtaa alaspäin seuraten ratsastimme peninkulman verran, kunnes aloimme etsiskellä määrättyä kalliota, joka luettelon mukaan sijaitsi puuttoman vuoren partaalla, allaan laakso, missä Guatemocin päivinä kasvoi suuri ceiba-puu, varjostaen kaivosaukon.
Ratsastettuamme tuuhean tammimetsikön lävitse saavuimme laaksoon, joka oli juuri korkean vuoren alla.
"Tässä sen paikan täytyy olla", sanoin, "mutta en löydä ceiba-puuta."
"Se on epäilemättä kaatunut ja lahonnut aikain kuluessa", vastasi herra
Strickland. "Kytkekäämme hevoset ja etsikäämme."
Teimme niin ja saimme kauan haeskella, sillä ruohot ja sananjalat peittivät paikan, mutta vihdoin keksin minä paikan, missä hyvin Vanhan puun kanto oli maassa lahonnut, niin ettei jäljellä ollut muuta kuin sen pyöreä hahmo ja joitakuita suurimpia juuria.
Näiden juurten ympärillä me epätoivoisesti kiersimme tunnin, pari, mutta keksimättä mitään. Vihdoin väsyi kumppanini koko touhuun ja alkoi kiskoa maasta löytämäänsä pientä, kiiltolehtistä palmua, jonka hän aikoi viedä kotiin ja istuttaa puutarhaansa, sillä hän oli puitten ja kukkien harras suosija.
Hänen siinä touhuttuaan ja minun pengottuani ruohoja, kaivoksen aukkoa etsien, jonka minä jo luulin ainaiseksi kadonneen, huusi hän yhtäkkiä: "Käykäähän tänne, Ignatio! Tämän palmun juurien alla on vasaran murtamia kivenpalasia. Minun mielestäni on tässä täytynyt olla kaivoksen vastaanottosillan. Voi nähdä, että perustus tässä on ollut tasainen."
Astuin hänen luokseen ja yhdessä me jatkoimme tutkimustamme, kunnes vihdoin, kaikeksi onneksi, löysimme erään kiven vierestä aukon, niin suuren, että mies juuri mahtui siitä sisään ryömimään.
"Mahtaakohan tämä nyt olla kaivosaukko?" kysyi toverini.
"Sen voimme ratkaista vain menemällä sisään", minä vastasin. "Sulkiessaan kaivoksen tahtoivat muinaiset omistajat jättää tämän tuuletusta varten. Antakaahan, herra, kivikirves, niin näemme kohta."
Kymmenisen minuuttia me työskentelimme, hakaten kirveellä kovaa kalliota, kunnes saimme näkyviin tunnelin pään, jota minä aloin tutkia.
"Ei tässä enää mitään epäilemistä ole", minä sanoin; "tätä kalliota on hakattu kuparitaltalla, sillä tässä on vihreä kuparinväri. Varmasti olemme siis löytäneet kaivosaukon. Antakaahan minulle vasara ja kynttilä sekä nahkalaukku näytteitä varten, niin käymme sisään."
NELJÄS LUKU.
Sydämen taru.
Astuttuani jonkun askeleen alaspäin laajeni aukko yhtäkkiä, niin että saatoimme seistä suorassa ja sytyttää kynttilämme. Ei ollut enään epäilystäkään siitä, että olimme vanhan, rosoisesti kaivetun kaivoksen käytävässä, joka tästä lähti ja seurasi malmisuonen koukutteluja.
Tätä käytävää pitkin etenimme kolmisen-, nelisenkymmentä askelta, ryömien yli pudonneiden kivien ja puikkelehtien välitse ruskeiden tippukivien, joita aikojen kulussa oli muodostunut sekä kattoon että käytävälle, kunnes yhtäkkiä kohtasimme esteen, joka katkaisi pitemmän etenemisen, korkean kiviröykkiön, joka joskus oli pudonnut tunnelin katosta ja tukkinut käytävän. Tarkastelin sitä ja sanoin:
"Niin, herra, minusta tuntuu siltä, että meidän on käännyttävä takaisin. Muistatte kirjoituksesta, että tämä kaivos, vaikkakin niin rikas, oli vaarallinen kallion rapautuneisuuden takia. Varmastikin pöngittivät kaivosmiehet sitä muinoin, mutta tukeet ovat lahonneet aikoja sitten."
"Niin kyllä", hän vastasi, "emme tässä voi tehdä mitään ilman apua, ja siksi toiseksi, Ignatio, en halua katsella tuota kattoa; se on halkeamia täynnä."
Tuskin oli hän lausunut nämä sanansa, kun kivenmukula, noin lapsenpään kokoinen, putosi miltei hänen jaloilleen.
"Puhukaapa hiljaa", minä kuiskasin; "äänenne täry voi pudottaa katon alas."
Kumarruin ottamaan pudonnutta kiveä, toivoen sen mahdollisesti olevan malmipitoista, ja minun juuri sitä kurkottaessani sattui käteni johonkin terävään esineeseen, jonka minä otin käteeni ja nostin kynttilän valoon. Se oli miehen leukaluu, ajan kellastama ja kosteuden kuluttama. Näytin sitä kumppanilleni, ja kyyristyen polvillemme me tutkimme tunnelinpohjaa, emmekä turhaan, sillä löysimme siitä pääkallon jäännökset ja käsivarrenluitten jätteitä, mutta muu luuranko oli varmasti suuren, vieressämme olevan kivimöhkäleen alla.
"Hän oli, poika rukka, kenties tulossa ulos kaivoksesta, kun kivet vyöryivät hänen päällensä", kuiskasi kumppanini. "Katsokaahan tänne", ja hän osotti jotakin kynttilän valossa välkähtelevää läjää.
Siinä oli silkkaa kultaa, kuusi tai seitsemän unssia painoltaan, aivan puhdasta, enimmäkseen pieninä murenina, jotka joskus olivat olleet koottuina nahkapussiin, nyt jo lahonneeseen.
Varmaankin oli joku atzteki, joka kaivoksen suljettuna ollessa tiesi sen olinpaikan, tehnyt siellä työtä omaksi hyväkseen, kunnes sitten kerran, hänen ulos tullessaan, kiviröykkiö putosi hänen päälleen ja murskasi hänet, jättäen hänen henkensä ikuisesti kummittelemaan tälle paikalle.
"Ei tarvitse epäilläkään tämän kaivoksen rikkautta", kuiskasi toverini, "mutta siitä huolimatta meidän on minun mielestäni parasta lähteä pois täältä. Minä kuulen kummallista ääntä ja rätinää, joka minua pelottaa Tulkaa, Ignatio", ja hän lähti kulkemaan kaivoksen suuta kohti.
Parin askeleen päässä näin hänen loukkaavan jalkansa kivensyrjään, joka kohosi kuusi tai kahdeksan tuumaa tunnelinpohjasta, ja kolhauksen tuoma kipu oli niin kova, että hän, muistamatta missä oli, kirkaisi ääneen. Samalla hetkellä kuului kummallista ääntä, aivankuin jotakin olisi revennyt ja, oi! Minä kaaduin kasvoilleni, ja päälleni syöksyi suuri kivilohkare.
Sanon sen syöksyneen päälleni, mutta se ei ole täysin totta, sillä jos niin olisi ollut laita, olisi tuo lohkare tappanut minut kuin kärpäsen, päästämättä minua elämään kahtakymmentäkahta vuotta kauemmin. Suurinta osaa sen painosta kannatti sama kallionsyrjä, johon toverini oli loukannut jalkansa, niin että vain yksi pudonneen kiven kulma puristi selkääni ja painoi minua maata vasten. Olimme aivan pimeässä, sillä toverinikin oli kaatunut ja sammuttanut kynttilänsä, ja kesken kipuani iski mieleeni ajatus, että hän on kuollut.
Siinä samassa kuulin hänen äänensä: "Ignatio, elättekö, Ignatio?"
Mietin hetkisen. Kesken kipuanikin kykenin ajattelemaan, että ennen pitkää romahtaisi alas uusia kiviä katosta, ja että ystäväni kuolisi sinne minun kanssani, jos hän kauemmin vitkastelisi. Mikään ei voinut minua pelastaa; olin tuomittu hitaaseen kuolemaan kiven alla; ja jos hänelle tämän kertoisin, tiesin, ettei hän lähtisi pois. Siksi vastasin niin käskevästi kuin taisin:
"Paetkaa, herra — olen turvassa, älkää vain sytyttäkö kynttilää.
Seuraan Teitä!"
"Aiotte pettää minua", hän vastasi; "äänenne kuuluu maasta." Hänen näin sanottuaan kuulin minä tulitikun raapaisun.
Löydettyään ensin kynttilänsä ja sytytettyään sen hän kumartui minua katsomaan. Sitten hän tutki kattoa päällämme, ja, niinpaljon kuin saatoin seurata hänen katsettaan, minä näin äsken pudonneen kiven, jättämän aukon vieressä suuren kivimöhkäleen, jonka yltympäri kiertelevistä halkeamista tippui vettä ja joka tärisi hänen liikkuessaan ja puhuessaan.
"Jumalan nimessä, paetkaa!" minä kuiskasin. "Muutaman tunnin päästä on henkeni lopussa, ettekä Te voi minua auttaa. Olen mennyt mies — älkää jääkö tänne kanssani kuolemaan."
Hetken hän näytti epäilevän, mutta silloin palasi hänen rohkeutensa ja hän vastasi käheästi:
"Me tulimme tähän paikkaan yhdessä, ystävä, ja me menemme poiskin yhdessä, tai ei kumpikaan. Kivi vain puristaa Teitä, eikä ole Teitä murskannut, muutoin ette puhuisi muutamien tuntien elämisestä. Katsotaanhan", ja hän laskeutui vatsalleen ja tutki pudonnutta kiveä kynttilänsä valossa. "Jumalan kiitos! kaikki toivo ei ole vielä mennyt", hän sanoi vihdoin; "lohkare makaa maassa ja nojaa samaan kivensyrjään, mihin minä satutin jalkani, ja ainoastaan yksi kärki koskettaa Teidän selkäänne. Luuletteko, että joku paikka on murtunut, Ignatio?"
"En osaa sanoa, herra; kipuni on kova, ja vähitellen puristun tässä kuoliaaksi; toistaiseksi luulen kuitenkin luitteni olevan ehyet. Paetkaa, minä kehoitan Teitä!"
Sitten, pannen liikkeelle kaiken voimansa, yritti hän kohottaa kiveä, mutta turhaan, sillä kävi yli kuolevaisen voimien liikuttaa sitä, ja kaiken aikaa tärisi tumma möhkäle hänen päänsä päällä.
"Minun täytyy mennä hakemaan apua", sanoi hän äkkiä.
"Niin, niin, herra", minä vastasin, "menkää hakemaan"; sillä tiesin varmaan, että ennenkuin hän palaisi kenenkään kanssa, olisi kiviä putoillut katosta ja haudannut minut vähitellen tai sitten kerralla henkeni murskaten armahtanut minut. Muistettuani jotakin, lisäsin:
"Viipykäähän vielä hetkinen, ennenkuin lähdette; olette jalomielinen; annan Teille jotakin. Tunnustelkaapa kaulaani, siellä on hennot vitjat — niin, vetäkää ne pääni ylitse — noin. Näette, että siinä riippuu eräs esine; jos joudutte vaikeuksiin intiaanien kanssa, kutsukaa heidän päämiehensä luoksenne ja näyttäkää hänelle tätä, ja hän vaikka kuolee Teidän takianne, jos niin tarvitaan.
"Englantilainen, tämän lahjan kautta olen antanut Teille perinnöksi Atztekien keisariuden jokaisen intiaanin sydämessä, sekä samalla Meksikon suuren veljesliiton päämiehyyden. Lähetti Molas kertoo Teille siitä ja vie Teidät niiden luo, jotka voivat tämän asian selittää. Pyytäkää häntä viemään Teidät sinne, minne hän aikoi viedä minut. Jääkää hyvästi, ja Jumala olkoon kanssanne. Selittäkää intiaaneille kuolemani syy, jotteivät he epäilisi, että Te olette murhannut minut."
Näihin sanoihini ei hän lainkaan vastannut, vaan pisti taikaesineen taskuunsa, katsomatta sitä, aivan kuin unessa. Sitten, vieden kynttilän mukanaan, hän tunkeutui tunneliin ja hävisi silmistäni sydämeni pamppaillessa, nähtyäni hänen menevän, jättäen minut oman onneni nojaan hyvästiä sanomatta.
"Varmaankin hän pelkäsi puhua", ajattelin, "ja paras olikin hänen poistua niin pian kuin suinkin, pelastaakseen henkensä."
Kuten pian säin nähdä, olin ajatuksissani tuominnut väärin häntä, sillä hän ei mitenkään aikonut minua hyljätä, vaan mennä etsimään pelastuskeinoja. Kuten hän jälkeenpäin kertoi, ei hän tunnelin suulle tultuaan kyennyt keksimään ainoatakaan keinoa minun pelastuksekseni, sillä nämä vuoret olivat asumattomia ja kestäisi monta tuntia, ennenkuin apua saisi Cumarvosta.
Maanpinnalle päästyään istuutui hän miettimään, mitä voisi tehdä, mutta ei keksinyt mitään, sillä oli mahdotonta käyttää avukseen hevosvoimaa niin ahtaassa paikassa. Silloin hypähti hän seisaalle ja katseli epätoivoisena ympärilleen. Lähellä lorisi pieni vuorivirta ja sen partaalla kasvoi mimosapuu, jonka pitkät juuret tulviva virta oli aivan paljastanut. Hän näki sen, ja innostus nousi hänessä. Vivun avulla saattaisi hän tehdä sen, mihin hänen vähäiset voimansa eivät muutoin riittäneet.
Juosten pikku puun luo, joka lujalaatuisena oli paras tähän tarkoitukseen, hän katkaisi sen juuret. Oivalla metsästyspuukollaan karsi hän pian oksatkin ja tunkeutui heti kohta varovaisesti tunneliin, laahaten puunrunkoa perässään. Kuljettuaan parikymmentä askelta hän kuuli uuden katonvyörymisjyrinän ja aikoi, kuten hän jälkeenpäin kertoi, silloin paeta.
Olihan hän vastikään pelastunut kamalasta kuolemasta, kuolemasta, joka sukupolvia sitten vei aztekiraukan, siksi tuntui hirvittävältä antautua jälleen sen alaiseksi. Hän tiesi, että hänen mahdollisuutensa pelastaa minut olivat hyvin vähäiset, jotavastoin mahdollisuudet olivat hyvin suuret hänen menettää henkensä tässä yrityksessä. Vaan silloin hän muisti, kuinka kovia tuskia minun täytyi kärsiä, jos vielä elossa olisin; ja hän tiesi omantuntonsakin olevan lopun elämänsä ajan rauhattoman, jos hän jättäisi minut oman onneni nojaan, ja niin ollen jatkoi hän matkaansa.
Hän saattoi jo nähdä, että puoleksi irtautunut katonlohkare riippui vielä paikallaan; oli tapahtunut vain pienempi sortuma lähempänä aukkoa. Hän näki myös, että minä viruin samassa asennossa lohkareen alla, ja hän luuli minun jo kuolleen, koska en puhunut enkä liikahtanut, vaikkakin vain, itse asiassa, olin mennyt tainnoksiin tuskani takia.
"Oletteko kuollut?" hän kuiskasi, ja minä kuulin kuin unennäkönä hänen äänensä ja, nostaen päätäni, katsoin häneen ihmeissäni, sillä en koskaan luullut häntä enään näkeväni.
"Näenkö henkiä", sanoin, "vai oletteko tosiaan tullut takaisin?"
"Olen kyllä, kävin hakemassa vivun. Kun minä tällä nostan, koettakaa Te hinata itseänne eteenpäin, jos voitte."
Sitten asetti hän rungon pään niinkuin parhaiten taisi ja painoi koko voimallaan. Yritys oli turha; ei nytkään kivi liikahtanut.
"Koettakaahan hieman sivummalta, siinä on parempi tukikohta."
Hän muutti vipuansa ja ponnisti jälleen, jotta lihakset narahtelivat ja minä tunsin kiven liikahtavan ja kohoavan.
"Jos vähänkin voitte auttaa, onnistuu se!" sanoi hän hengästyneenä.
Epätoivoissani, tuskasta puolikuolleena, painoin kämmeneni maahan ja kiskoen itseäni pihdissä olevan käärmeen tavoin, tyrkkäsin ylöspäin selkäni avulla, kunnes kiven perä nousi kahdeksan tai kymmenen tuuman korkeuteen maasta.
Yksi ainoa hetki vain, ja se olisi noussut; mutta siinä samassa petti vipu, ja silloin se taas luiskahti takaisin. Mutta minä olin oivaltanut keinon, sillä heti kuin selkäni oli vapaa, minä äkkinäisellä liikkeellä vetäsin itseäni eteenpäin jalan verran. Silloin kivenperä putosi jälleen, mutta tällä kertaa se kosketti maata jalkojeni välissä.
Nyt hän kiskoi minua käsistä ja veti minut pois, vaikkakin menetin toisen saappaani kiven alle. Yritin nousta, mutta en kyennyt selkäni kivun takia.
"Teidän täytyy kantaa minut, herra", minä sanoin.
Hän katsahti yllämme riippuvaa lohkaretta; antaen kynttilän minulle, hän viipymättä nosti minut maasta kuin pienen lapsen ja alkoi hilata minua ulos käytävästä. Olimme tulleet kymmenkunta askelta ehkä, enempää ei, kun takanamme kävi kamala ryske. Katto oli pudonnut alas, ja paikka, missä puuhasimme puolisen minuuttia sitten, oli nyt kivilohkareitten peittämä.
"Eteenpäin!" sanoin; "halkeamia näkyy pitkin matkaa päämme päällä!" ja hän ponnisti eteenpäin, kunnes pääsimme maan pinnalle.
Nyt kiitin kumartaen pelastuksestani ja, katsoen suojelijaani suoraan silmiin, sanoin:
"Vannon Jumalan kuullen, herra, ettei Hän koskaan ole luonut jalompaa miestä kuin Teidät!"
Siinä samassa lyyhistyin maahan, pyörtyen kanervien keskelle.
* * * * *
Kymmenen päivää oli kulunut siitä, kun minut kantovuoteessa kuletettiin tuon kirotun kaivoksen luota takaisin Cumarvoon, ja tuona aikana kärsin kovia tuskia selässäni, ja olin hyvin sairas todellakin niin sairas, että tuskin sain puhua kenenkään kanssa. Voin nyt taasen paljon paremmin, ja eräänä iltapäivänä nosti herra Strickland minut Molas-kasvinveljeni auttamana vuoteesta riippumattoon.
"Näin ollen, Ignatio", sanoi englantilainen Molasin poistuttua, "en ole tullut antaneeksi takaisin tätä koristettanne. Mikä kumman kapine se on?" hän lisäsi, ottaen sen kaulastaan; "ja mitä tarkoititte puheellanne tunnelissa, että minä sen kautta muka perisin Atztekien keisariuden jokaisen intiaanin sydämessä, ja kaikella muulla? Luulen, että kipu oli pannut Teidät sekaisin, ettekä niin ollen tiennyt mitä puhelitte."
"Onko ovi suljettuna, herra?" kysyin; "ja oletteko varma, ettei verannalla ole ketään? Hyvä! Vetäkäähän istuimenne lähemmä, niin kerron Teille jotakin. En aavistanut joutuvani ottamaan takaisin tätä taikaesinettä. Otan sen kuitenkin; syyn tähän kuulette heti kohta.
"Tietäkää, herra, että tämä halkaistu kivi on samalla peruskivi ja salainen symbooli eräästä suuresta liitosta, jonka päämiehiä Tekin olette, vaikkettekaan vielä itse tiedä asioista, sillä Sydämen Päämiehen vihkiminen tapahtuu siten, että minä ripustan hetkeksi tunnusmerkin hänen kaulaansa, minä, joka olen ylipäämies ja Sydämen Haltija elin-ikäni; Tehän olette nyt kantanut sitä kokonaista kymmenen päivää.
"Ennen lähtöämme kutsun kokoon liiton kokouksen — sillä täällä vuorillakin on veljiä — ja Tekin saatte nähdä liiton juhlamenot ja joudutte korotetuksi ylipäämiehen arvoon, mikä on oikeutenne. Tällä välin minä annan Teille lyhyen selityksen kaikista salamenoista, niinkuin velvollisuuteni on.
"Ottakaa huomioon, herra, että Sydämen alamaisen ensimäinen velvollisuus on vaikeneminen; ja että vaadin Teitäkin vaikenemaan. Miehiä on tätä ennen kuollut; niin, heitä on kuollut inkvisitsionin kidutuskomeroissa, heitä on paaluissa poltettu, mutta ovat mieluummin kaiken kestäneet kuin kertoneet Sydämen salaisuuksiin kuuluvia asioita, joita ei itse rippituolinkaan ääressä voi paljastaa — ei, vaikka olisi parhain katolilainen."
"Mutta otaksutaanpa, ettei joku mies pitäisikään salaisuutta, Ignatio, mitä silloin?" hän kysyi.
"On olemassa maa, herra", vastasin, "missä vaikenee kielevinkin, ja sen rantoja kiertämään voi joutua kuka tahansa, jopa Sydämen päämiehetkin, sillä ankara on väärän veljen tuomio!"
"Tarkoitatteko, että minut murhataan, jos kerron mitä tahansa kuulemiani."
"En lainkaan, herra; mutta voi sattua, että saatte kuolla. Puhun
Sydämestä; kuuletteko Korvin?"
"Minä kuulen Korvin", hän vastasi, tarkoitukseni oivaltaen.
"Hyvä, herra, vannottuanne nyt miehen pyhimmällä valalla uskollisuutta minulle, minä puhun avoimesti Teille. Näin kuuluu Halkaistun Sydämen historia, mikäli minä siitä tiedän, vaikkenkaan osaa sanoa, kuinka paljon siinä on totta ja kuinka paljon tarua:
"Oletteko kuullut kerrottavan tuosta valkoisesta miehestä, jota intiaanit milloin kutsuivat Quetzaliksi, milloin Cacumatziksi, ja joka tuli näihin maihin muinoin ja sivistytti kansat? Jälkeenpäin hän hävisi pois laivassa, luvaten monen sukupolven elettyä palata takaisin.
"Hänen, mentyään joutui hänen perustamansa keisarikunta kahden veljen käsiin, joiden päämaja oli joko Palenquessa tai sen läheisyydessä, ja tämän keisarikunnan kansalaiset uskoivat meidän kristittyjen tavoin yhteen Jumalaan, oikeaan Jumalaan, nimeltä Taivaan Sydän, kantaen uhreja Hänen hyväkseen. Ottipa toinen näistä veljistä itselleen vaimon vieraasta maasta — paholaisten tyttären, ihmeen ihanan.
"Pianpa tämä vaimo, aivankuin tarina Salomonista ja hänen vaimostaan kertoo, käänsi kuninkaan, miehensä, pois oikeasta uskosta palvelemaan oman maansa jumalia ja kantamaan uhreja heidän hyväkseen. Nousi silloin suuri hämminki tuossa maassa, ja kaiken lopuksi jakaantui kansa kahteen puolueeseen, Taivaan Sydämen sekä paholaisten palvelijoihin.
"He kävivät sotaa toinen toistaan vastaan, kunnes moni heidän päällikkönsä surmattiin; silloin tekivät he sopimuksen, että kansa jaettaisiin. Puolet siitä vetäytyi, tuon naimisiin menneen kuninkaan alamaisina, pohjoista kohti ja heistä tuli Atztekien ja muiden heimojen isät, toinen puoli, Sydämen palvelijat, jäi Tabascon maahan.
"Tuosta päivästä lähtien seurasi onnettomuus molempia kansoja, sillä vaikkakin Atztekit kukoistivat jonkun aikaa, kukistivat espanjalaiset lopulta heidät. Niinikään hyökkäsivät barbaarijoukot Sydämen palvelijoiden kimppuun ja ajoivat heidät pois kaupungeistaan, jolloin heidän uskontonsa hävisi, tai näytti häviävän."
"Mutta missä yhteydessä kaulakoristeenne on tähän kertomukseen,
Ignatio?" hän kysyi.
"Kerron sen Teille. Kun Quetzal purjehti pois kansansa luota, niin kertoo taru, jätti hän aikanaan kantamansa kiven, josta tämä on puolisko, perinnöksi jälkeentuleville kuninkaille. Näin kuuluvan ennustuksen jätti hän kiven mukana kulkemaan: niinkauan kuin Sydän pysyy ehyenä, niinkauan säilyy kansakin yhtenä ja kokonaisena; mutta jos se joutuisi jaettavaksi tai halkaistavaksi, jakaantuisi kansakin kiven mukana, ollakseen hajaantunut siihen asti kunnes molemmat osat liittyisivät yhdeksi kiveksi.
"Kun kuningasveljet nyt riitaantuivat ja erosivat, sahasivat he kiven kahtia, pitäen kumpikin puoliskonsa; tämä puolisko on tuon ihanan naisen kanssa naimisiin joutuneen veljen perintöä. Kautta sukupolvien joutui se näin yhä jälkeentuleville, siirtyen milloin kantajansa kuolinvuoteella, milloin hänen kuoltuaan uudelle jälkeentulevalle.
"Kerrotaan useita tarinoita tästä kivestä menneinä aikoina, ja varmaa on, että se oli maan oikea kuningas, joka kulloinkin kantoi kiveä. Vihdoin joutui se suuren Guatemocin, viimeisen atztekikuninkaan haltuun, joka, ennenkuin espanjalaiset ehtivät hänet hirttää, keksi keinon toimittaa sen pojalleen, jolta se on minulle joutunut."
"Teille? Mitä yhteyttä Teillä on Guatemocin kanssa?"
"Olen hänen jälkeläisensä suoraan alenevassa polvessa, herra, ykstoistas miesjälkeläinen."
"Sittenhän Teidän, oikeutta myöten, Ignatio, pitäisi olla intiaanien keisari."
"Niinpä olenkin, herra, mutta omasta tarinastani kerron Teille heti. Tämä kivi ensinnä. Kautta ihmispolvien on se alati ollut tallessa, ja siitä tiedetään kautta koko maan; sitä, joka sitä kantaa elämänsä ajan, kutsutaan 'Sydämen Haltijaksi' tai 'Odottavien toivoksi', koska toivotaan molempien puoliskojen yhtyvän hänen aikanaan."
"Ja jos ne yhtyvät?"
"Silloin, niin kertoo taru, intiaanit taas ovat mahtava kansa ja ajavat sortajansa mereen, niinkuin tuuli ajaa tomupilveä."
Englantilainen nousi istuimeltaan ja alkoi kävellä edestakaisin huonetta.
"Uskotteko kaikkea tätä?" hän äkkiä kysyi.
"Kyllä", vastasin, "suurimmaksi osaksi. Jos lisäksi se, mitä olen saanut kuulla, on totta, niin tuo taika-esineen kadonnut puolisko, jota niin monessa sukupolvessa on turhaan etsitty, on tällä kertaa Meksikossa, ja terveeksi kyllin tultuani minä lähden hakemaan sitä, jonka hallussa se on, ja joka on kaukaa tullut minua etsimään. Siinä on syy, miksi meidän täytyy erota."
"Mistä tämä mies on tullut?" hän kysyi tarkkaavasti.
"En varmaan tiedä", vastasin, "mutta luulen, että hän on tullut intiaanien pyhästä kaupungista, salaisesta kultaisesta kaupungista, jota espanjalaiset turhaan ovat etsineet, vaikkakin se vielä on olemassa keskessä sisämaan vuorien ja erämaiden, minne juuri aion matkata hänen kanssaan."
"On olemassa vielä! Ignatio, Te olette mieletön. Ei sitä koskaan ole ollut muualla kuin mielikuvituksessa."
"Te luulette niin, herra, mutta minä luulen toisin. Ainakin tunsin miehen, jonka iso-isä oli nähnyt sen. Hän, tuo iso-isä, oli muuan San Juan Batistan alkuasukas Tabascossa, joka nuorena ollessaan oli tehnyt jonkun rikoksen ja paennut sisämaahan pelastaakseen henkensä.
"Mitä kaikkea hän koki, en tiedä, mutta vihdoin hän joutui kulkemaan erään suuren järven rantaa, jossakin nykyisen Guatemalan rajain sisällä tai ulkopuolella ja uupunut kun oli, heittäytyi maahan kuolemaa odottamaan ja nukkui sikeään uneen.
"Herätessään näki hän ympärillään seisovan ihmisiä, ulkomuodoltaan intiaanien näköisiä, mutta vaaleavärisiä, ihaniin, valkeisiin vaippoihin puettuja, kaulanauhoissaan ja jalokivissään ja höyhenkoristuksissaan. Tämä väkijoukko otti hänet suureen kanoottiin ja vei ihanaan kaupunkiin, jonka keskellä oli korkea, Maailman Sydämeksi kutsuttu pyramiidi.
"Tätä kaupunkia näki hän kuitenkin vain vähän, sillä sen asukkaat pitivät häntä vankina; vain silloin tällöin vietiin hänet kuninkaan ja vanhimpien tutkittavaksi, jotka istuivat kullasta valetuilla ihmiskuvilla täytetyssä salissa; siellä häneltä tiedusteltiin maata, mistä hän tuli ja heimoja, jotka siellä asustivat, ja ennenkaikkea valkoisia miehiä, jotka maata hallitsivat.
"Tuossa salissa yksin, niin hän sanoi, oli enemmän kultaa ja kalliita kiviä kuin koko Meksikossa. Kun ei hän osannut heille vallan paljon kertoa, tahtoi kansa tappaa hänet, peläten hänen pakenevan ja tuovan heidän kimppuunsa kultaa ahnehtivat valkoiset miehet. Kaiken loppu kuitenkin oli, että hän pääsi pakenemaan erään naisen välityksellä, joka opasti häntä takaisin järvelle, vaikkeikaan hän, tuo nainen, sinne ehtinyt, sillä hän kuoli matkalla.
"Jälkeenpäin asettui tämä mies asumaan pieneen kylään lähelle Palenqueta, missä hän kuolikin kertomatta lainkaan näkemästään, peläten Sydämen kansan kostoa. Kuolinvuoteellaan kertoi hän asian pojalleen, joka sen jälleen kertoi pojalleen, joka taas kertoi sen minulle. Herra, elämäni unelma on ollut päästä tuohon kaupunkiin, ja nyt vihdoinkin luulen löytäneeni avaimen, joka minut sinne päästää.
"'Miksi tahdotte käydä siellä, Ignatio?"
"'Ymmärtääksenne sen, täytyy Teidän kuulla minun elämäkertani.'
Ja minä kerroin hänelle suuren kapinaliiton kukistumisesta ja minun osastani siinä, kaikista etukäteisistä suunnitelmistani sekä myös elämäni salaisista toiveista ja tehtävistä.
"'Herra', minä lisäsin, 'vaikkakin olen lyöty, ei minua vielä ole lannistettu, ja minussa vieläkin elää toivo suuren Intiaani-valtakunnan perustamisesta. Näen kasvoistanne, että pidätte minua mielettömänä. Joko Te olette oikeassa tai minä. Joko haudon tosia tai unia, joko olen terve ja pelastaja tai sairas ja mieletön. Mitä sillä väliä on? Seuraan johtotähteä, joka vie minua! Se johtaa minut jonnekin, ja sitä valoa olen syntynyt seuraamaan. Jos ette muuta usko, uskokaa edes sitä, herra, etten etsi omaa hyötyäni ja valtaani vaan kansani hyötyä. Mikä pahinta, en ole veijari vaan hullu.'
"'Mitä auttaa asiaanne käynti tuossa kaupungissa, jos nyt otaksumme sen olevan olemassa, Ignatio?'
"'Kas, herra: tämä kansa — jonka ylipäämies tai kuningas kertomani vanha mies, nimeltään Zibalbay, epäilemättä on — on oikeata intiaaniperää, ja kun he saavat kuulla aikeistani ja sukuperästäni, iloitsevat he, saadessaan hankkia minulle keinoja, joilla voisin heidät viedä muinaiseen keisarikuntaansa.'
"'Jos heillä olisikin asiasta toinen mielipide, Ignatio?'
"'Silloin minä epäonnistun, siinä kaikki, ja niin monta vastusta jo koettuani ei yhden lisä tunnu. Olen uimarin kaltainen, joka näkee, tai luulee näkevänsä pienen laudankappaleen, toivoen sen varassa pelastuvansa. Saattaa olla, ettei hän tavoita lautaa, tai että, vaikka hän sen tavoittaakin, se vajoaa hänen painostaan. Joka tapauksessa hänellä ei ole muuta toivoa.'
"'Herra, minullakaan ei ole muuta neuvoa. Kultaisessa Kaupungissa on sanomattomat rikkaudet, sillä tuo mies näki ne, ja ilman rahaa, ilman suuria summia minä olen avuton, siksi lähden sinne rahaa hankkimaan. Laiva on uponnut jalkaini alta ja sen kera koko elämäni työn ja suunnitelmien lasti; näin ollen epätoivoon joutuneena, ryhdyn epätoivoisiin yrityksiin.'
"'Ensinnäkin etsin käsiini tuon miehen, jotta Sydämen molemmat puoliskot yhtyisivät ja ennustus täyttyisi; sitten, jos niin on sallittu, lähden hänen kanssaan Maailman Sydämen kaupunkiin. Vähät siitä, jos elän tai kuolen, mutta päättänyt olen, jos niin tarvitaan, kuollakin taistellen unelmani täyttymisen puolesta, että joskus nousisi uusi Intiaanien Keisarikunta, jonka valta ulottuisi merestä mereen asti.'
"'Sellainenko unelma, Ignatio? Se on suurenmoinen, ja harvalla on niin jaloja unelmia. Ja sitten, kuka lähtee kanssanne tuolle matkalle?'
"'Kukako lähtee kanssani? Molas temppelille asti, missä intiaani asuu. Senjälkeen, luullakseni, ei kukaan. Kuka tahtoisi seurata onnettomuuksissa vanhentunutta miestä, jota hänen ystävänsäkin pitävät haaveilijana, tuollaiselle epätoivoiselle retkelle? Jos uskaltaisin kertoakin aikeistani, pilkattaisiin minua niinkuin lapset pilkkaavat kadulla kulkevaa mielipuolta. Lähden yksin, herra, ehkä kuolemaan.'
"'Mitä kuolemaan tulee, Ignatio, en luonnollisestikaan osaa sanoa sitä enkä tätä, sillä kaikkienhan on kuoltava ennemmin tai myöhemmin, ja heidän loppunsa hetki ja paikka on Kaikkivallan käsissä. Te ette kuitenkaan saa tehdä tätä matkaa yksin, toisin sanoen, tahdotteko minut seuralaiseksi, sillä minä kyllä lähden mukaan.'
"'Tekö, herra, Te! Ajatelkaahan, mihin lähtisitte — kaikenlaatuisten vaarojen mahdollisuus, alituinen kuoleman uhka ja, kaiken lopuksi, todennäköinen epäonnistuminen. Hullutuksia, herra.'
"'Ignatio', hän vastasi, 'olen suora. Välittämättä kaikista Sydämen yhdistämisen aikaansaamista ihmeistä ja vanhan miehen hommista temppeliraunioilla minä pidän uudistamissuunnitelmaanne yhtä epäkäytännöllisenä kuin se on suurenmoinen. Aika on ohi, jolloin se olisi käynyt päinsä, tai sitten se aika ei ole vielä koittanut.'
"'Ennenkuin intiaanit voivat uudelleen hallita, täytyy heidän unhoittaa karvaat kokemuksensa ja vuosien nöyryytykset; lyhyesti, heidät täytyy kasvattaa, Ignatio. Jos Teillä on toinen käsitys, on se Teidän asianne; Te vain epäonnistutte, ja moni epäonnistuminen on kunniakkaampaa kuin useimmat onnistumiset. Ymmärrättekö minua?'
"'Täydellisesti, herra.'
"Hyvä. Mitä sitten tulee kultaisen kaupungin löytämiseen, tuntuu asia minusta hyvin hämärältä, koska olette perustanut kaiken toivonne jonkun kulkijan jo seitsemän-, kahdeksankymmentä vuotta sitten kertomaan juttuun sekä sellaiseen sattumaan, että joku henkilö, jota Te ette edes ole nähnyt, on muka tullut sieltä ja tahtoisi opastaa Teidät sinne.
"Kuitenkin miellyttää tuon kaupungin etsiminen minua, sillä olen seikkailijaluonne. Jos joskus pääsemmekin Tabascon metsäseutuja kauvemmaksi, missä ystävänne tunnusmerkkeineen odottaa Teitä, loppuu etsintämme ehkä siihen, että luumme jäävät koristamaan jotakin erämaata tai vuorenhuippua Guatemalan tuntemattomissa seuduissa.
"Vaan vähät siitä! Ei minulla ole kotia eikä lapsia; kuolemastani ei välittäisi ainoakaan elävä sielu, sillä vuosia olen uurastanut mitättömin tuloksin; miksi en noudattaisi luontaista haluani ja lähtisi seikkailemaan? Voin tuskin tehdä hullummin kuin olen tehnyt, ja luulen, että niin tulen tekemään elämäni loppuun asti.
"'Tuo näyttämänne kaivos on kyllä rikas, siitä ei epäilystä, mutta minulta ei liikene pääomia siihen, ja jos minulla niitä olisikin, sain siitä paikasta sellaisen kokemuksen, etten koskaan haluaisi sinne enään jalkaani astua. Lyhyesti, olen valmis lähtemään Tabascoon ja Pyhään kaupunkiin, tai minne vain haluatte, niin pian kuin Te kykenette matkustamaan.'
"'Vannotteko sen Sydämen nimessä, herra?' kysyin.
"'Vannon kyllä; mutta mieluummin antaisin käteni.' Ja hän tarjosi kättään, johon minä tartuin.
"Hyvä. Te vannotte Sydämen nimessä ja annatte minulle kätenne — vala on tehty. Olemme siis nyt matkatovereita, herra; minä puolestani en ainakaan haluaisi parempaa. Muuta minulla ei ole sanottavana. En voi luvata, että löydätte tätä kaupunkia, tai jos niin kävisikin, että se Teitä mitenkään hyödyttäisi. Olen onneton mies, ja on enemmän kuin luultavaa, että liittämällä kohtalonne minuun vedätte onnettomuutenikin päällenne. Sen kuitenkin vannon, että olen Teille uskollinen toveri, niinkuin Tekin olitte minulle kaivoksessa, ja palkitseehan sitä paitsi seikkailu itse itsensä."