VIIDES LUKU.
Matkan alkuvaiheet.
Vähän yli kuukauden siitä päivästä, jolloin herra Strickland ja minä olimme tehneet sopimuksen yhdessä lähteä etsimään intiaanien salaista kaupunkia, olimme jo Molasin kera Vera Cruzissa odottamassa Fronteraan lähtevää laivaa, missä meidän piti laskea maihin. Tämän sataman olimme valinneet ennen Campechea, vaikkakin viimeksimainittu oli lähempänä raunioita, missä toivoimme kohtaavamme Zibalbayn, sillä siitä pääsimme kulkemaan kanooteilla ylös Grijalvaa tai muita virtoja, muiden paitsi alkuasukkaiden huomaamatta.
Asiat ovat nyt muuttuneet näillä seuduin, mutta siihen aikaan olivat valkoiset miehet, jotka asuivat ulkopuolella kaupungin piiriä, miltei yksinomaan rosvoja, kuten Molas oli tullut ikäväkseen huomaamaan joitakuita viikkoja aikaisemmin.
Vera Cruzissa hankimme matkallamme tarpeellisia tavaroita, joskaan ei paljoa, sillä emme olleet varmoja, voisimmeko niitä kuljettaa. Muun muassa oli riippumattoja, kolme luodikkoa ampumatarpeineen, yhtä monta suustaladattavaa Colt-revolveria, paraita mitä saatiin kaksikymmentä vuotta sitten, jonkunverran lääkkeitä, peitteitä, kenkiä ja varavaatteita.
Niinikään otimme mukaamme kaikki omistamamme rahat, yhteensä vähän yli tuhatviisisataa dollaria kullassa, jonka summan jaoimme keskenämme, kantaen sitä vyössä vyötäisillämme. Vera Cruzissa, missä kansa on hyvin uteliasta toisten touhuista, uskottelimme että herra Strickland oli vieras englantilainen, joka harrasti vanhoja raunioita, haluten tässä tarkoituksessa matkustaa Yucataniin; että minä, Ignatio, olin hänen oppaansa ja seuralaisensa ja että Molas, kasvinveljeni, oli palvelijamme.
Aioimme lähteä Vera Cruzista hienolla amerikalaisella purjelaivalla, joka, poiketen rannikkosatamiin, oli matkalla Havannaan ja New-Yorkiin. Sattumalta lykkäytyikin tuon laivan lähtö viikoksi eteenpäin, jolloin me, kovan kiireemme ja kaupungissa raivoavan keltakuumeen pelon takia, onnettomuudeksemme läksimme matkaan Santa Maria nimisessä meksikolaisessa aluksessa.
Se oli entinen purjelaiva, vain 250 tonnin kantoinen, jonka omistajansa olivat muuttaneet siipihöyrylaivaksi sillä seurauksella, ettei sillä muulloin kuin hyvällä ilmalla voinut lainkaan turvallisesti kulkea. Sen toimena oli kuljettaa matkustajia ja lastia Vera Cruzin sekä Fronteran ja Campechen satamien välillä.
"Minne?" kysyi asiamies herra Stricklandilta lippuja tiedusteltaessa.
"Fronteraan", hän vastasi. "Laivannehan poikkeaa sinne, vai kuinka?"
"Poikkeaa kyllä, herra!" sanoi hän pistäen dollarit taskuunsa.
Kaiken aikaa tiesi tuo häpeämätön olento kuitenkin, että laivan oli
määrä poiketa vasta Campechessa, joka on seuraava satama, ja palata
Fronteraan viikkoa myöhemmin. Tästä asiasta tuonnempana.
Tuona iltapäivänä erkani Santa Maria, ja me sen mukana, Vera Cruzin satamasta, ja me kuulimme perämiehen manailevan, ettei laiva oikein tottele peräsintä. Seisahtuessamme koneiden ääreen kuulimme myös että, vaikka ne olivat olleet vasta puolisen tuntia työssä, laakeria täytyi jäähdyttää yhtämittaa vedellä.
Herra Strickland kysyi syytä tähän laivan koneenkäyttäjältä, joka olkapäitään kohauttaen vastasi, että koneistoon oli mennyt santaa, kun laiva oli kulkenut Grijalva virran matalikon yli. Hän ajatteli laakerin kumminkin tämän matkan kestävän, jos pyhimykset olisivat mukana, tai muutoin uhkasi vaara joutua pohjoistuuleen, jota te englantilaiset muutoin kutsutte el Norte; ne ovat kamaloita myrskyjä, jotka erinäisinä vuodenaikoina puuskuttavat yli Meksikon lahden.
"Entä jos 'joudumme pohjoistuuleen'?" hän kysyi, jolloin mies rypisti kummallisesti kasvojaan, teki ristinmerkin karkoittaakseen pahat enteet ja hävisi uunia kohentelemaan.
Meitä alkoi huolestuttaa se, ettemme olleet odottaneet amerikalaista laivaa, sillä viime aikoina oli pohjoistuulia ollut yhtämittaa; mutta koska me, onneksemme tai onnettomuudeksemme, olimme nyt kerran Santa Maria laivassa, etsimme itsellemme huvitusta tutustumalla matkakumppaneihimme.
Niitä oli laivassa jonkunverran, ehkä kaksikymmentä kaiken kaikkiaan, meksikolaisia maanomistajia ja virkamiehiä, jotka palasivat maatiloilleen ja kotikaupunkeihinsa, käytyään Vera Cruzissa tai pääkaupungissa, toiset heistä varsin miellyttäviä matkakumppaneja, toiset taas eivät. Kolme tai neljä herraa matkusti vaimoineen, mutta neidit olivat vetäytyneet vuoteisiin, missä he ääneen valittivat kipuansa.
Näiden matkustajien joukossa oli eräs vasta kolmenkymmenenvuotias mies, joka erikoisesti veti huomiomme puoleensa pukunsa upeudella. Ulkomuodoltaan oli hän paksu, komea ja kookas ja intiaaniverta virtasi hänen suonissaan, mikä näkyi hänen tummasta väristään ja laajoista, mustista kulmakarvoistaan, jotka antoivat hänen kasvoilleen hirveän ilmeen.
Minun aprikoidessani, kuka hän mahtaisi olla, kutsui Molas minut salavihkaa syrjään ja sanoi:
"Näette tuon hopeanappisen miehen; hän on Don José Moreno, saman Don Pedro Morenon poika, joka oli väijyksissä ja ryösti minulta intiaanivanhuksen lahjoittamat kolikot, lähtiessäni Teitä hakemaan. Kuulin silloin, että hän oli jossain matkalla, Vera Cruzissa tai Meksikossa, ja nyt hän varmaankin palaa kotiinsa. Varokaa häntä, herra, ja varoittakaa myös englantilaista, sillä hän on kuten isänsäkin paha mies."
Sitten kertoi hän minulle useista seikoista, jotka olivat yhteydessä tuon miehen ja hänen perheensä kanssa.
Molasin puhuessa soitettiin päivälliselle, mutta minä odotin soiton loppumista, ennenkuin läksin alas. Ovelia kohtasin kapteenin, häikäilemättömän miehen, jonka naama oli kuin täyskuu.
"Mitä etsitte, herra?" hän kysyi.
"Päivällistäni, herra", vastasin.
"Sen saatte kannelle", hän sanoi häikäilemättä. "En tahdo olla hävytön, herra, mutta tiedättehän, että nuo meksikolaiset — olen itse espanjalainen, enkä puolestani välittäisi — syövät vastenmielisesti intiaanin kanssa; jos te tulette sisään, syntyy siellä hälinää."
Siinä sen kuulin, ja vaikka loukkaus oli niin syvä, olin siihen jo tottunut, sillä tässä maassa, joka kuuluu heille ja jossa heidän isänsä pitävät valtaa, merkitsee intiaanina olo samaa kuin hylkiö. Tahtomatta näin ollen aiheuttaa melua, kumarsin ja läksin pois. Sillävälin herra Strickland, katsellen minua ruokasalista, kysyi kapteenilta missä minä olin, huomauttaen, että mahdollisesti en tiennyt aterian olevan valmiina.
"Jos tarkoitatte palvelijaanne intiaania", sanoi kapteeni, "niin tapasin hänet kyllä ovella ja lähetin hänet takaisin. Ehkä herra tietää, ettemme syö tuon väen kanssa samassa pöydässä."
"Kapteeni", vastasi herra Strickland, "vaikka ystäväni onkin intiaani, on hän yhtä hyvin sivistynyt kuin Te tai kuka tahansa tässä salissa. Ennen kaikkea, hän on lunastanut ensi luokan lipun ja on siis oikeutettu kaikkiin ensi luokan mukavuuksiin. Minä vaadin hänelle tuotavaksi tuolin tähän minun viereeni."
"Niinkuin haluatte", vastasi kapteeni hymyillen, sillä hän oli rauhan mies, "hänen tullessaan vain syntyy hämminkiä." Sitten käski hän tarjoilijan tulla minua kutsumaan.
Ollen itse intiaani tiesi tämä intiaani arvoni. Haluamatta kertoa minulle tapahtunutta välikohtausta sanoi hän lyhyesti kapteenin käskeneen tuomaan minulle kohteliaimmat terveisensä ja pyytämään minua alas päivälliselle. Näin ollen minä menin, vaikkakin epäröiden, ja herra Strickland, nähdessään minut ovella, kutsui minua kovalla äänellä sanoen:
"Olette myöhästynyt, ystävä, mutta olen Teille varannut paikan tässä vieressäni. Käykäähän pian käsiksi, muutoin ruoka jäähtyy."
Kumarsin seuralle ja tottelin, mutta silloin hämminki nousi, sillä kaikki läsnäolijat olivat kuulleet keskustelun. Istuutuessani alkoivat meksikolaiset mutista ja lähinnä minua istuva matkustaja siirsi lautasensa ja lasinsa kauvemmaksi.
Sattuipa miltei juuri vastapäätä istumaan Don José Moreno, mies, josta Molas oli minulle kertonut. Hän ryhtyi neuvottelemaan oikealla puolellaan istuvan naapurinsa kanssa ja sanoi sitten, kääntyen kapteenin puoleen, kovalla äänellä: "Tässä on joku erehdys; ei ole tapana päästää intiaanikoiria istumaan samaan pöytään sivistyneiden kanssa."
Kapteeni kohautti olkapäitään ja vastasi leppeästi:
"Ehkä herra selvittää tämän kysymyksen vieressäni istuvan englantilaisen herran kanssa. Minuun ei asia koske; olen vain tavallinen merimies ja tottunut kaikenkaltaiseen matkaseuraan."
"Herra Strickland", sanoi Don José, "olkaa hyvä ja käskekää palvelijanne poistumaan ruokasalista!"
"Herra", hän vastasi, sillä hänellä oli kiivas luonne, "ennen saatte Te mennä hiiteen kuin tottelen Teitä."
"Caramba!" sanoi meksikolainen, tarttuen puukkoon vyötäisillään, "saatte maksaa sanoistanne, englantilainen."
"Milloin ja miten tahdotte, herra. Maksan aina velkani."
Silloin sekaantui kapteeni asiaan kummallisella tavalla. Ensin pisti hän käden taakseen ja, vetäen taskustaan ison pistoolin, pani sen lautasensa viereen.
"Herrat, kumpikin", hän sanoi rauhallisella äänellä, hiljaa hymyillen, "en sekaannu mielelläni kahden tuntemattoman matkustajan riitaan, mutta vaikka olenkin vain mitätön merimies, on velvollisuuteni pitää huolta, ettei tällä laivalla tapahdu verenvuodatuksia. Näin ollen, vaikkakin valitan sitä, olen pakotettu ampumaan sen miehen, joka ensinnä tarttuu aseisiin", ja hän nosti pistoolin.
Meksikolaisen otsa rypistyi ja herra Strickland nauroi ääneen, sillä oli hullunkurista kuulla tuon pöllönaamaisen miehen ulvovan suden tavoin. Sillävälin olin minä noussut, sillä tämä häväistys oli enemmän kuin jaksoin sietää.
"Herrat", minä sanoin, puhuen espanjankielellä, "nähdessäni läsnäoloni olevan vastenmielisen useimmille täällä, tahdon poistua mitä pikemmin. Vaan ennenkun lähden, tahdon sanoa jotakin, en kerskatakseni, vaan puolustaakseni ystävääni, englantilaista herraa, hänen esiinnyttyään minun puolestani. Kuinka korkeasyntyisiä olettekin, minun sukuni on jalompi ja vanhempi kuin teidän, ja näin ollen ei teidän tarvitsisi tuntea häpeää istuessanne samassa pöydässä kuin minä. Ainakaan ei luulisi Don José Morenon — jonka isä on murhaaja, maantierosvo ja julkea mies, ja jonka äiti oli huonomaineinen sekasikiö — uskaltavan olla röyhkeän minulle, joka, niinkuin jokainen intiaani tällä laivalla voi todistaa, olen hallitsija oman kansani keskuudessa."
Jok'ainoa silmä tuijotti Don Joséhen. Hänen ihonsa kellahtava väri kääntyi vallan viheriäksi hänen kuunnellessaan minun sanojani, ja hän painui hetkeksi tuoliinsa raivon valtaamana. Äkkiä hän hypähti ylös, tarttuen taaskin veitseensä.
"Koira!" hän sähisi, "kunpa pääsisin leikkaamaan poikki sinun valehtelevan kielesi!"
"Älkää viitsikö yrittää, Don José Moreno", vastasin, tuijottaen häntä kasvoihin, "mitä isästänne olen sanonut, on totta; lisäksi on laivassa mies, jonka hän noin kolme kuukautta sitten ryösti putipuhtaaksi. Jos herrat matkakumppanit suvaitsevat kuulla sitä juttua, voin sen kertoa. Kaiken lisäksi, kykenen puolustamaan hyvin itseäni. Tämän laivan miehistö on intiaaneja, jotka tuntevat minut, ja jos mikä tahansa ikävyys kohtaisi minua tai ystävääni, herra Stricklandia, vakuutan teille, ettei yksikään palaa elävänä kotiin. Herrat, jääkää hyvästi", ja minä kumarsin ja läksin.
"Ystävä, kiitän Teitä", sanoin herra Stricklandille hänen palattuaan päivällisen loputtua kannelle. "Tietäessänne kuka minä olen ja nähdessänne miten tuollaiset hurtat ovat tottuneet kohtelemaan minua ja heimoani, voitteko enään ihmetellä sitä, etten pidä meksikolaisista?"
"En, Ignatio", hän vastasi, "mutta siitä huolimatta pyydän Teitä olemaan varovainen tämän Don Josén suhteen. Hän ei ole mies suutelemaan ruoskaa, jolla häntä lyödään, ja hän tappaa Teidät ja minutkin tämän asian takia, jos vain voi."
"Älkää peljätkö, herra", vastasin nauraen; "paitsi tarjoilijaa ja Molasia on laivalla kaksikymmentä intiaania, enimmät heistä Campechen takana asuvaa heimoa, Meksikon parhainta rotua. Kaksi noista miehistä on Sydämen jäseniä ja muutkin kyllä tietävät minun arvoni ja vartioivat tuota miestä yöt ja päivät, jottei hän koskaan voi lähestyä meitä niin, etteivät nuo miehet olisi hänen tiellään. Meidän on vain nukuttava kannella eikä alhaalla."
Tuon yön me vietimme vaippoihin kiedottuina parin köysikimpun päällä Santa Marian keulakannella, Molasin nukkuessa aivan meidän selkämme takana. Oli herttainen yö ja hetket kuluivat meidän kertoillessamme toisillemme tarinoita menneitten päiviemme seikkailuista sekä kuvaillessa tulevia vaiheitamme, kunnes vihdoin, lainkaan pelkäämättä, sillä tiesimme turvallisuuttamme vartioitavan, nukuimme, herätäksemme siihen, että laiva yhtäkkiä seistä töksähti.
Päivä oli juuri nousemaisillaan; ihana, kirkas valo lepäsi yli tyynen merenpinnan, yllämme tuikahtelivat vielä himmeinä taivaan tähdet, mutta idänpuolella paistoivat pilvenlongat vaalean- ja sinervän-punaisina. Nousimme ylös, ihmetellen mitä oli tapahtunut, ja näimme kapteenin, yllään likainen viitta, keskustelevan vilkkaasti koneenkäyttäjän kanssa, jolla oli päällään vielä likaisempi paita, eikä mitään muuta. Päätellen että jotakin oli hullusti, lähti herra Strickland kapteenin luo kysymään mikä meidät oli pysäyttänyt.
"Se, etteivät koneet enää halua käydä, eikä ole tuultakaan, jotta voisi purjehtia", vastasi hän kohteliaasti. "Vaan ei tarvitse pelästyä — toverini sanoo voivansa kaiken korjata. Hän on käyttänyt näitä koneita monta vuotta ja tuntee niiden heikot kohdat."
"Ei tällaisella ilmalla ole mitään vaaraa", sanoi herra Strickland, "muuta kuin matkan viivytys."
"Ei mitään, ei mitään", vastasi kapteeni, katsahtaen huolissaan kapeaan, mustaan pilvijuovaan, joka oli taivaanrannalla, juuri sillä kohdalla mistä päivä oli nousemassa.
"Luuletteko ehkä, että saamme pohjoistuulen?" kysyi herra Strickland valkoisen miehen suoraan tapaan.
"Ei, ei", kielsi kapteeni, tehden ristinmerkin, muistaen tuon kaamean sanan — el Norte, "vaan kuka tietää. Jumalahan sään antaa, emmekä me kurjat merimiehet."
Vilkaistuaan toistamiseen tuohon uhkaavaan pilveen hän kiirehti pois, aivankuin välttääkseen pitempää keskustelua.
Äkkiä koneet alkoivat taas käydä, vaikkakin epätasaisesti kuin ontuva muuli. Kun aamu oli muuttunut päiväksi, tuli valvas, ja ohut musta pilvi katosi taivaanrannalta. Kello kolmen tienoissa iltapäivällä kertoi Molas, osoittaen matalaa rantaviivaa ja erästä kohtaa, missä meri kuohui valkeana, että siellä oli Grijalva-virran matalikko ja että sen takana oli Fronteran kylä, päämäärämme.
"Hyvä", sanoi herra, "luulen että käyn hakemassa tavarani kannelle", ja käytyään hytissään hän toi peitteitä ja ruokaa sisältävän säkin.
"Miksi haette tavaroitanne?" kysyi kapteeni siinä samassa. "Aiotteko tarvita niitä tänä iltana?"
"Juuri siksi niitä haen", hän vastasi. "En halua nousta Fronterassa maihin ilman muuta."
"Nousta maihin Fronterassa, herra? Ei kukaan tästä laivasta nouse siellä maihin kuuteen tai seitsemään päivään. Sivuutamme Fronteran ja menemme suoraan Campecheen, jonne me, pyhimysten avulla, pääsemme huomis-iltana."
"Mutta minä olen ostanut liput Fronteraan", sanoi herra. "Asiamies antoi ne minulle, ja minä vaadin että meidät lasketaan sinne maihin."
"Aivan oikein, herra. Jos kaikki käy hyvin, poikkeamme Fronteraan tästä viikon päähän, ja silloin pääsette maihin ilman lisämaksua, mutta ennen sitä en ole määrännyt poikettavaksi muissa satamissa kuin Campechessa — ellei pohjoistuuli minua muuhun pakota."
"Upottakoon pohjatuuli teidät, teidän laivanne ja asiamiehenne ja kaiken, mikä teille kuuluu", vastasi herra Strickland niin kiukkuisella äänellä, että kuulemassa olleet meksikolaiset matkustajat alkoivat nauraa englantilaisen raivoa, joskin ajattelevammat tekivät ristinmerkin välttääkseen pahoja enteitä.
Nousipa silloin kina, sillä herra Strickland — jonka luonne, kuten jo mainitsin, ei ollut kaikkein rauhallisimpia — raivosi ja manasi mitä hillittömimmin; kapteeni kohautteli olkapäitään ja puolusteli itseään; matkustajat hymyilivät; mutta nähdessäni, ettei asiata voinut auttaa, pysyin minä rotuni tapaan rauhallisena. Vihdoin livahti kapteeni tiehensä, otsaansa pyyhkäisten ja lisäten:
"Mitä ihmeen väkeä nuo englantilaiset oikein ovat? Pitää tuollaista melua pikku asiasta! Pyhä Neitsyt! mikä kumman kiire heillä aina on? Eikö huomenna ole yhtä hyvä kuin tänään — ja parempi vielä?"
Sinä iltana söimme illallisen yhdessä kannella, sillä kummallakaan ei ollut lainkaan halua mennä alas ruokasaliin ja kohdata Don José Morenoa, jota emme olleet vilaukseltakaan nähneet sitten eilis-illan. Lopettaessamme ateriamme himmeni valo ja taivas kävi kumman tummaksi, ja samalla ilmestyi pohjoiselle taivaalle pilvenlonka, samanlainen kuin olimme nähneet taivaanrannalla auringon noustessa. Mutta nyt se oli uhkaavan punainen ja hehkui kuin sulatusuunin lieska pimeässä.
"Taivas näyttää hyvin oudolta, Ignatio", sanoi englantilainen minulle, ja samassa me kuulimme Molasin ja intiaanimerimiehen puhuvan keskenään lyhyesti.
"El Norte", sanoi Molas, osoittaen punaista valoläikkää taivaalla.
"Niin, el Norte", vastasi merimies mennessään alas.
Siinä samassa syöksyi kapteeni ylös kajuutanportaita ja tarkasti taivaanrantaa, jonka näkeminen näytti säikyttäneen hänet. Hetki sen jälkeen ilmestyi koneenkäyttäjä konehuoneen luukusta ja molemmat miehet alkoivat keskustella tai paremminkin riidellä. Istuin siinä lähellä pimeässä heidän huomaamattaan, ja, niinpaljon kuin saatoin eroittaa sanoja, koneenkäyttäjä ehdotti käännettäväksi laivaa Fronteraa kohti, jonka satamasta olimme sillä hetkellä noin neljänkymmenen meripeninkulman päässä.
Toiselta puolen väitti kapteeni, että heidän niin tehdessään saattaisikin puhjeta pohjoistuuli ja yllättää heidät, ennenkuin he sinne ehtisivät, ja kuljettaa heidät Grijalva-virran kariin. Hän vakuutti lisäksi, ettei hän uskonut syntyvän pohjoistuulta, ja jos se pahaksi onneksi puhkeaisikin, olisi heidän parhainta suunnata ulos aavalle ulapalle ja kestää myrsky.
Koneenkäyttäjä piti tätä verrattomana tuumana siinä tapauksessa, että laiva olisi vankka ja koneet luotettavat. Hän selitteli äänekkäästi, että he voisivat yhtä hyvin yrittää purjehtia savukkeista tehdyn maston varassa kuin kulkea vasten pohjatuulta vuotavin laivanrungoin, kulunein konein ja ränsistynein siipirattain.
Vähitellen kävi väittely varsin tuliseksi ja kirouksia sinkoili sinkoilemalla, mutta lopuksi päättivät molemmat merimiehet, että heidän sittenkin oli turvallisinta pitää entinen suuntansa ja tarpeen tullen kiertää Xicalangon niemi ja asettua suojaan Carmen saaren taakse tai, jos voisivat, Usumacinto-virran suuhun. Sitten he erosivat, kapteenin kieltäessä ilmoittamasta lainkaan sään laadusta matkustajille, ennenkaikkea ei ainakaan tuolle kirotulle englantilaiselle, joka oli manannut esiin tämän onnettomuuden siitä syystä, ettei häntä laskettu maihin Fronteraan, ja jonka paha silmä oli tuonut huonon onnen.
Pari tuntia kului vielä ilman erikoisia muutoksia, paitsi että ilta tuli yhä pimeämmäksi ja yhä hiljaisemmaksi. Herra Strickland, joka oli kävellyt ympäri kantta sikaaria poltellen, tuli istumaan viereeni köysikimpulle ja kysyi minulta, luulinko nousevan pohjatuulen.
"Nousee, nousee se", vastasin, "ja luulen, että se hukuttaa meidät, niin ainakin väittävät intiaani-laivamiehet."
"Otattepa, Ignatio, hyvin kevyesti ajatuksen hukkumisestamme koiranpenikan tavoin säkissä. Kaukanako olemme Xicalangon niemestä?"
"Noin kahdentoista peninkulman päässä, luulen. Otan tuon ajatuksen siksi niin kevyesti vastaan, koskei tässä auta lainkaan hätähuuto. Jumala meitä varjelee, jos Hän hyväksi näkee, ja jos Hän taas näkee hyväksi, hukuttaa Hän meidät. On lapsellista taistella kohtaloa vastaan."
"Oikeata intiaani-uskoa, Ignatio", hän vastasi; "teidän väkenne heittäytyy lepoon ja sanoo — 'Kohtalomme niin määrää, tyytykäämme siihen' — mutta niin en usko minä, eikä minun kansani. Jos se olisi niin menetellyt, olisi Englanti, sen sijaan että se nyt on maailman ensimäinen maa, jo kauan sitten lakannut olemasta, sillä monen monta kertaa on se katsonut turmiotansa kasvoista kasvoihin, mutta voittanut sen. Jos tässä kuoltava on, tahdon minä puolestani kuolla taistellen. Sanokaahan, onko tähän väkeen luottamista, jos kahakka tulisi?"
"Intiaani-laivamiehet ovat Campechelaisia ja oivaa väkeä, he tuntevat rannikonkin ja tarpeen tullen tottelevat kaikessa minua. Minä kylläkään en osaa mitään sanoa, mutta kapteeni näyttää olevan selvillä ammatistaan. Saadaanpa nähdä!"
Minun puhuessani leimahti äkkiä valo yli taivaan päämme päällä, ja leimahdusta seurasi ukkosen jymeä kaiku. Sen kirkkaassa ja silmänräpäyksellisessä valossa näimme rannikon noin kolmen tai neljän peninkulman päässä sivulla ja miltei suoraan edessämme — Xicalangon niemen ääriviivat. Vesi laivamme vierellä oli kuoleman tyyni ja solui sen kupeista kuin öljy; savu nousi piipusta miltei suoraan ilmaan, häipyen määrätyllä korkeudella yltympäri, ja ylösvedetty purje lepatti tuulta vailla edestakaisin.
Mutta noin meripeninkulman päässä tuulenpuolella oli näky päinvastainen; sieltä ryntäsi pohjoistuuli meitä kohti kuin elävä olento, edellään nostaen tyynestä merenpinnasta lauman valkopäisiä aaltoja ja taempana pelotti paksu, musta pilviseinä, ulottuen meren laidalta aina taivaanlaelle asti.
Huomasipa nyt kannella seisova kapteeni vaaran, sillä jos nuo laineet löisivät sivultapäin, kaataisivat ne meidät aivan varmaan. Sinä eriskummallisena hiljaisuudenhetkenä, joka seurasi ukkosen täräystä, komensi hän ruorimiehen kääntämään laivan aallokkoa kohti sekä laivamiehiä sulkemaan peräluukun, ainoan avoinna olevan, joka salpasi matkustajat, paitsi meitä ja Molasia, kajuuttaan.
Hänen määräyksensä täytettiin täsmällisesti ja sukkelaan; Santa Maria muutti suuntaa ja lähti siipottamaan rannatonta ulappaa ja lähenevää kuohulaumaa kohti. Oli kamalaa nähdä sen, niin pienen aluspahasen, tunkeutuvan suoraan kohti näennäistä kuoleman kitaa. Luonnoton tyyneys oli jo loppunut, kaamea vongunta kuului ilmassa, vesijoukot laivan vierellä alkoivat kiehua ja kuohua ja nousta tuulen voimasta ylös ilmaan, koskien kasvoihimme kuin ruoskan iskut.
Jonkun hetken perästä näkyi jotain valkeata ja hirvittävää yli laivamme laidan, ja se sai kapteenin, jonka kasvot näyttivät salamain valossa kalpeilta kuin kuolema, huutamaan uusia komentosanoja laivamiehilleen.
"Painukaa maahan ja pitäkää lujasti köysistä kiinni", huusin minä herra
Stricklandille ja Molasille, jotka olivat vieressäni; "tuossa tulee el
Norte ja tuo kuoleman monelle tässä laivassa olijalle."
KUUDES LUKU.
"El Norte".
Vielä hetki ja el Norte raivosi täydessä voimassaan. Ensiksi äkkinäinen tuulenpuuska ryntäsi alusta kohti, pannen sen vapisemaan, ja sieppasi yhdellä tempauksella kiinni käärimättömän halkasijapurjeen kiinnitteistään. Tämä tuulispää kiiti vonkuen edelleen, ja sen perässä raivosi myrsky.
Meistä näytti kuin sukeltaisi Santa Maria pää edellä valtavaan aaltoon, salaman kirkastamaan valkeaan kuohuharjuun, jota hirmumyrsky kiidätti edellään, sillä siinä samassa hulisi jalan paksuudelta vettä pitkin kantta kokasta keulaan, huuhtoen mukanaan kaiken irtonaisen, muun muassa kaksi intiaani-laivamiestä. Me olisimme menneet muiden mukana, ellemme olisi tarttuneet kaikin voiminemme etumaston ympäri kiedottuihin nuoriin, päästen pelkällä kastumisella.
Hetken seisoi laiva aivan hiljaa, ja näytti ikäänkuin kannelle syössyt vesi olisi sen painollaan upottanut kuohuihin, noustakseen, veden valuttua alas aaltoihin, jälleen ylös ja kyntääkseen kuohuja. Onneksi oli myrskyn ensi puuska voimakkain ja hirvittävin, eikä se osunut laivan laitaan, sillä yksi tai kaksi sellaista puuskaa lisää olisi upottanut meidät.
Hirmumyrskyn kiidettyä rantaa kohti tuntui silmänräpäyksen aikaa vain keinuntaa. Sitte sai Santa Maria osakseen koko pohjoistuulen painon. Hetken puski se vinkuvaan vastatuuleen ja huimaaviin aaltoihin, ammentaen niin suuret määrät vettä, että kapteenin oli pakko antaa määräys panna äkkiä koneet käymään puolella voimalla, toivoen näin matkan tarpeeksi edistyvän, laivan täyttymättä vedellä.
Nyt tuli vettä vähemmän laivaan, mutta toiselta puolen, kuten pian nähtiin, alkoikin alus ajautua Xicalangon nientä kohti, ja tästä hetkestä asti tuntui ilmeiseltä, että vain ihme voisi sen pelastaa. Tunnin verran kesti Santa Maria kovaa ja epätasaista taistelua, ajautuen myrskyn pakosta säännöllisesti taaksepäin, kunnes vihdoin voimme salamain valossa nähdä niemen ulkokarien uhkaavan parinsadan askeleen päässä peräkeulasta. Kapteenikin näki ne ja teki viimeisen yrityksen. Käännettyään laivan suuntaa hieman, niin että aallot löivät vastalaitaan, hän antoi määräyksen "täysi höyry, eteenpäin", ja taaskin me kuljimme ulapalle päin.
Ennen ja jälkeen tuon päivän olen tehnyt monta matkaa yli Meksikon lahden kaikenkaltaisilla säillä, mutta en milloinkaan ole kokenut sellaista, mitä nyt seurasi. Laiva nousi ja laski ja keikkui, nostaen milloin kokkansa, milloin keulansa aaltojen harjalle, kunnes näytti siltä kuin se hajoaisi kappaleiksi, veden syöksyessä tonnittain sen kannelle joka sukelluksella, virraten sisään läpi hataran laudoituksen.
Hitaasti, hyvin hitaasti etenimme niemestä väylää kohti, joka jää sen ja Carmen-saaren välille, mutta ponnistus oli lopulta liian kova. Laivan kamalasti nuokuttua lakkasi toinen siipiratas äkkiä pyörimästä ja toinen pirstautui palasiksi, ja säikähtynyt huuto alhaalta ilmoitti kannella olijoille, että kulunut koneisto oli luhistunut.
Olimme juuri väylän keskijuoksussa, missä kiiti rajutuulen ja vuoroveden ajama kuohuvirta viidentoista tahi kuudentoista solmun nopeudella, vieden mukanaan Santa Mariaa kuin vuolas katuoja puunlastua. Pari kertaa se pyöri ympäri, sillä koneiston luhistuttua ei ollut voimaa pitää kokkaa aallokkoa kohti, joten laivan sivuttain ollessa aallot syöksyivät kannelle, lakaisten sen miltei putipuhtaaksi, vieden mukanaan jok'ainoan pelastusveneen paitsi kutteria, joka oli kiinnitetty ylihangan puolelle, eikä ollut aaltojen ulottuvissa.
Kyykistyneinä maston suojaan pidimme me kolme kiinni nuoristamme, emmekä päästäneet irti vaikka vesi painoi meitä kantta vasten, peittäen meidät niin pitkäksi aikaa, että tuntui kuin olisivat keuhkomme haljenneet, ennenkuin päämme taas joutui ilmoille. Onneksi oli aallokko vienyt kaikki ylihangan puolen laitokset mennessään, joten vesi pääsi vapaasti virtaamaan yli, muuten olisi laiva kärsinyt haaksirikon heti paikalla. Mutta haaksirikkohan oli jo valmis, sillä konehuoneen luukku ja ruokasalin valoakkuna olivat rikkoutuneet, ja Santa Maria oli puolillaan vettä.
Ennenkuin uusi aallokko sitä ahdisti, oli laiva kääntynyt ympäri ja tässä asennossa vesi sitä huuhtoi ja kiidätti alas väylää, kannen ollessa vain nelisen jalkaa aaltojen rajasta.
Aika ajoin pilkisti kuu myrskypilvien raoista, paljastaen hirvittävän näytelmän. Pienen komentosillan sirpaleita uiskenteli ympärillä, ja niihin oli tarttunut kapteenin ruumis. Emme koskaan saaneet tietää oliko hän kauhun halvaama vai oliko savupiippu kaatuessaan ruhjonut hänet kuoliaaksi.
Muistanette, ystäväni, että hän oli määrännyt matkustajat lukittavaksi alas kajuuttaan ja sinne he jäivätkin, parikymmentä luvultaan, kunnes luukut särkyivät. Paria matkustajaa lukuunottamatta, jotka jo hukkuivat kajuuttaan syöksyneeseen veteen, hyökkäsivät kaikki ylös portaita, miehet ja naiset sekaisin, sillä he eivät voineet hetkeäkään kauemmin viipyä siellä; ja huutaen, valittaen ja rukoillen tarttuivat he laivavarustuksen sirpaleihin, maston palasiin tahi mihin tahansa, josta luulivat olevan turvaa armottomia aaltoja vastaan.
Surkeata oli kuulla naisten huutoja, naisten, jotka vain yöpukimissaan pakenivat vuoteiltaan, vasta ensi kertaa näyttäytyen lähdettyä Vera Cruzin satamasta. Kauhun valtaamina, käsittämättä vaaraa, nuo onnettomat olennot paiskautuivat nurin kannelle, yrittäen pysyä niljakkaisilla laudoilla, kunnes he toinen toisensa jälkeen vierivät mereen, aluksen pahasti kallistuessa, tahi huuhtoutuivat hautaansa kannen yli syöksyvien vesiaaltojen mukana.
Muutamia miehiäkin seurasi heitä meren syliin, toiset, voimakkaammat, ryömivät eteenpäin, yrittäen suojata itseään aalloilta, jotka paiskautuivat yli keulan, vaan kukaan ei yrittänytkään käydä heitä pelastamaan. Se olisikin ollut mahdottomuus.
Niiden joukossa, jotka yrittivät ryömiä eteenpäin, sinne, missä me ja jotkut intiaani-laivamiehet pitelimme kiinni taittuneen etumaston tyngän ympäri kiedotuista köysistä, oli Don José Moreno. Tänä kauhunhetkenäkin, joka totisesti oli kamala, saattoi tuo mies vielä olla julma, sillä, tunnettuaan englantilaisen, hän kirkui:
"Aha! pahahenki, Te tämän pohjoistuulen manasitte. Hyvä, saattepa nyt lopulta itsekin kuolla muiden mukana." Äkkiä nousi hän polvilleen, tarttuen pitkään puukkoonsa, ja pidellen toisella kädellä köydestä kiinni, yritti toisella upottaa veitsensä englantilaiseen. Epäilemättä olisi hänen vikkelä yrityksensä onnistunut, ellei lähellä oleva intiaani-purjemies olisi kumartunut eteenpäin ja iskenyt häntä niin voimakkaasti käsivarteen nyrkillään, että veitsi lensi hänen kädestään. Yrittäessään siepata sitä Don José kaatui suulleen kannelle, jääden siihen, yrittämättä uutta hyökkäystä.
Jälkeenpäin herra Strickland kertoi minulle, että niin suuri oli kohtauksen kauhu ja pelästys, että hän sillä hetkellä tuskin huomasi tätä tapahtumaa, vaikkakin jok'ainoa yksityiskohta palasi hänen mieleensä seuraavana päivänä, pannen hänet suuresti ihmettelemään, että intiaanit kuolemankin tuijottaessa suoraan silmiin muistivat suojelemislupauksensa.
Tällä välin Santa Maria, vuoroveden ja myrskyn ajamana, vesilastissaan ja uppoamaisillaan kiirehti kohti perikatoaan. Viimeinen hetkemme oli käsillä, ja hetkeksi näytti tämä tietoisuus masentavan herra Stricklandin, joka kosteuden ja kylmän kangistamana ryömi minun viereeni. Eihän se ollut ihmekään, sillä tuntui kamalalta hukkua näin.
"Emmekö voi mitään tehdä?" sanoi hän minulle vihdoin. "Kysykäähän intiaanilta, onko enään mitään toivoa."
Vieden kasvoni miltei kiinni purjemiehen korvaan, minä puhuin hänelle, huutaen sitten takaisin:
"Hän sanoo, että virta vie meidät tuon saaren kärjen taakse. Ja jos laiva tosiaankin sinne ajautuu, joudumme äkkiä tyynempään veteen, missä voi jo pysyä pystyssä veneelläkin, jos tuo yksi vielä säilyy ja voidaan irroittaa. Hän luulee kumminkin, että me hukumme."
Kuultuaan tämän, peitti herra Strickland käsin kasvonsa ja alkoi varmastikin lukea rukouksiaan, niinkuin minäkin. Pian me jätimme sen touhun, sillä olimme juuri kiertämäisillämme niemen kären, ja taaskin kuohuivat aallot yli aluksemme laitojen.
Jonkun minuutin kesti sanoin kuvaamatonta melskettä; sitten, vaikkakin tuuli yhä vonkui korvissamme, tunsimme olevamme miltei tyynessä vedessä. Ei laivakaan nuokkunut eikä kallistellut, se vain keinui valmistuessaan uppoamaan, samalla kuin kuu, pilvien lomista tirkistellen, näytti laivan laidan olevan vain pari-kolme jalkaa yläpuolella merenpinnan.
Kuusi intiaania, meitä kolme, Don José, joka näytti olevan tunnoton, sekä särkyneeseen siltaan tarttunut kapteenin ruumis olivat ainoat Santa Marian laivaväestä ja matkustajista säilyneet. Kaikki muut oli meri vienyt, mutta lähellä meitä riippui vielä kiinnitteissään pelastusvene.
Herra Strickland näki sen, ja minä luulen hänen muistaneen muutamaa tuntia aikaisemmin tekemänsä lupauksen, että hän kuolisi taistellen; vihdoin hän huusi:
"Laiva on uppoamaisillaan. Veneeseen nopeasti!" ja juosten pelastusveneen luo, hän kiipesi siihen, samoin minä, Molas sekä kuusi intiaani-laivamiestä.
Siinä oli miltei tuhtoihin asti vettä, joka saatiin pois vain aukaisemalla pohjassa oleva puutulppa.
Onneksi tiesi purjemies, sama, joka löi Don Josén kädestä veitsen, millä kohtaa tuo tulppa oli ja, ollen voimakas ja rohkea merimies, jaksoi sen avata, niin että vesi alkoi juosta ulos köyden paksuisena virtana. Kiiruhdettuaan veneeseen, pelastuksen toivossa, selvittelivät toiset intiaanit airoja ja irroittelivat nuoria, päästämättä niitä peräti ennenkuin vettä oli poistunut tarpeeksi, jotta vene voi uida.
"Pistäkää tulppa kiinni", sanoi herra Strickland; "laiva uppoaa juuri;
Teidän täytyy jättää loppu."
Puolessa minuutissa oli kaikki selvänä; purjemiehen komentaessa päästivät merimiehet nuorat irti, ja me olimme vedessä, tahi, paremmin sanoen, irti laivasta.
Tuskin olivat he kääntäneet veneen pään ja vetäneet kolmisen aironvetoa, kun Santa Marian kannelta kuului miehen avunhuutoa. Kuun valossa huomasimme Don José Morenon vartalon ryömivän rikkinäiselle laivanlaidalle, joka jo oli miltei vedessä.
"Jumalan nimessä, tulkaa takaisin tänne!" hän kähisi.
Soutajat epäröivät, mutta purjemies sanoi:
"Soutakaa vaan! Antaa koiran kuolla."
Don José näytti sen kuulleen. Hän päästi niin surkean valituksen, että herra Stricklandin alati liian hellä sydän suli.
"Emme voi jättää tuota miestä", hän vastasi; "soutakaa takaisin ottamaan hänet."
"Hänhän aikoi juuri murhata Teidät", huusi purjemies, "ja jos lähestymme laivaa, voi se niellä meidät mukanaan."
Sitten kääntyi hän minun puoleeni ja kysyi: "Käskettekö, herra, meidän palaamaan?"
"Jos tuo herra niin tahtoo, niin minä käsken", minä vastasin. "Meidän täytyy omalla uhallamme pelastaa tuo mies."
"Hän, jota meidän toteltava on, käskee meitä", huusi purjemies jälleen; "soutakaa takaisin, veljet."
Jurosti mutta alistuen peräytyivät intiaanit, kunnes olimme aivan aluksen vieressä, joka vielä huojui kuohuissa ennen vaipumistaan. Maston vieressä seisoi Don José — sileä, öljyinen tukkansa pörröisenä, komea pukunsa likomärkänä ja epäjärjestyksessä.
"Pelastakaa minut!" hän kiljui käheästi, "pelastakaa minut!"
"Heittäytykää ensin mereen, ja me otamme Teidät sieltä."
"En uskalla", oli vastaus, "hakekaa minut täältä."
"Tahtooko herra meidän vielä viipyvän?" kysyi tyynesti purjemies.
"Kuulkaahan, konna", huusi herra Strickland, "laiva on uppoamaisillaan ja vie meidätkin mukanaan. Luettuani 'kolmeen' alkakaa soutaa, miehet. Tuletteko vai ette? Yksi, kaksi —"
"Minä tulen", sanoi meksikolainen ja heittäytyi epätoivoissaan mereen.
Työläästi onnistui herra Stricklandin yhden intiaanin auttamana, ja keksin avulla tavoittaa hänet aaltojen viskelystä. Tunnustan, etten halunnut ottaa osaa koko touhuun — annettakoon se minulle anteeksi — kosk'en sydämessäni halunnut pelastaa tuota roistoa. Siihen heidän yrityksensä sillä erää jäi, koskei voitu viivytellä siinä, heidän kiskoakseen häntä ylös veneeseen, sillä juuri sillä hetkellä halkesi Santa Marian kansi, pitäen hirveän äänen, ja siinä samassa alkoi laiva vaipua veteen.
"Soutakaa henkenne edestä!" huusi purjemies, ja he sousivat, hinaten
Don Joséta veneen vanavedessä.
Sinne painui. Santa Maria, kokka edellä, jättäen jälkeensä merenpintaan kurimon, joka yritti kiskoa meitä takaisin. Hetken aikaa tuntui pelastumisemme epätietoiselta, sillä uponneen laivan synnyttämä pyörre oli vahva, ja vähällä oli, ettei se meitä niellyt, mutta lopulta pääsivät intiaanien vahvat kädet voitolle, kiskoen veneemme turvaan.
Suurimman vaaran mentyä ohi, nostivat merimiehet työläästi Don Josén veneeseen, missä hän lojui huohottaen, mutta vahingoittumattomana.
Nousi silloin kysymys, miten voisimme henkemme pelastaa.
Olimme Carmen-saaren suojassa, joka meitä suojeli pohjoistuulen raivolla, ja voimme näin ollen joko yrittää nousta maihin tälle saarelle tahi jatkaa matkaa Usumacinto virran suuta kohti. Kolmaskin keino löytyi: pitää venettä pääksytysten aaltoihin ja antaa sen ajelehtia siksi kunnes päivä valkenisi. Lopulta päätimme tehdä juuri näin.
Pohtiessamme tätä kysymystä tummui ilma ympärillämme, sillä alkoi sataa kuin kaatamalla ja kuunvalokin himmeni; nousta maihin tässä pimeydessä olisi ollut mahdotonta, joskin rannan laatu sen olisi sallinut. Uhrasimme näin ollen henkiset ja ruumiilliset voimamme varjellaksemme itseämme aalloilta, jotka kävivät yhä peljättävämmiksi, joutuessamme ulos saaren turvista.
Se oli tukalaa touhua, ja ellei rankka sade olisi hieman asettanut merta, ei kukaan meistä olisi elänyt aamuun asti. Olisimme moneen kertaan hukkuneet, ellei vene, joka onneksi oli uusi, olisi ollut niin vankka, ja ellei päällikyyttä pitävä intiaani-purjemies olisi ollut lakkaamattoman valpas ja niin meritaitoinen. Sillä tunnit pitkät oli hän kyyristyneenä veneemme kokkaan, tuijottaen haukansilmineen läpi rankkasateen ja pimeän ja huutaen miehistölle suunnan muutoksista, kuullessaan tahi nähdessään valkoharjaisten laineiden lähenevän meitä, heittääkseen meidät äkkiä harjalleen ja jälleen painaakseen alas laaksoonsa, täyttäen silloin tällöin veneemme puolilleen vedellä, joka täytyi ammentaa pois, ennenkuin seuraava iso aalto yllätti meidät.
Jälkeenpäin kertoi herra Strickland minulle, tietäessään intiaanien mieluummin alistuvan kuin taistelevan vaaraa vastaan, ihmetelleensä, mikä saattoi nämä miehet kestämään niin urhoollisesti kaikki ponnistukset, sen sijaan että olisivat viskanneet pois aironsa ja ottaneet sovinnolla hukkuaksensa. Minuakin ihmetytti se seikka jonkunverran, kunnes yhtäkkiä sain siihen selityksen, mahtavan aallon syöstyä veneeseemme ja miltei täytettyä sen ja purjemiehen huutaessa miehille:
"Ponnistakaa veljet, älkääkä lainkaan peljätkö. Sydämen Haltija on matkassa, ja kuolema pakenee häntä."
Herra Stricklandista tämä lohdutus tuntui varmaan heikolta, koskei hän voinut uskoa minkään taikaesineen saattavan pelastaa taivaan ja meren voimilta, enkä minäkään uskonut. Läpimärkänä ja puolipaleltuneena, uponneella laivalla olleiden hirveiden tapahtumien ja mereen suistuneiden ihmisten muiston järkyttämänä menetti hän viimein, kuten hän minulle sitten kertoi, kokonaan mielensä tasapainon.
Ei mikään seikka hänen ulkonaisessa olemuksessaan paljastanut tätä hänen sisäistä tilaansa; hän ei ollut meksikolaisen kaltainen, joka lojui vedessä veneen pohjalla valittaen, vaikeroiden ja tunnustaen syntinsä, joita näytti olevan paljon. Hän istui vain hiljaa ja äänettä, heittäen itsensä kohtalon huomaan, kunnes hänen voimansa, sekä henkiset että ruumiilliset, pettivät vähä vähältä ja hän vaipui horroksiin. Eikä ihmekään, sillä harvoin joutuvat haaksirikkoiset avuttomampaan asemaan. Sokaiseva sade, erehdyttävä pimeys, raivoava tuuli ja meri, kaikki yhtyneenä saattamaan meidät turmioon, ajautuessamme voimattomassa aluksessamme, ties minne.
Kun tuon loppumattoman yön hetket kuluivat toisensa jälkeen, tuntui pelastuksemme yhä mahdottomammalta, sillä jokainen hetki kulutti niiden voimaa ja henkistä tarmoa, jotka niin uljaasti taistelivat meitä uhkaavaa perikatoa vastaan. Minä puolestani olin varma kuolemastani, mutta se ei minua ylen määrin huolestuttanut, koskei elämäni ollut ollut niin onnekas ja menestyksellinen, että minun olisi tarvinnut surra sen loppumista. Ennenkaikkea oli jokapäiväinen pyrintöni mieheksi vartuttuani ollut valmistaa sieluani kuolemaa varten ja elää niin, ettei minun tarvitsisi peljätä sen saapumishetkeä.
Itse asiassa näyttää minusta, että ilman sellaista valmistusta täytyy jokaisen ajattelevan ihmisen elämä olla pitkä viheliäisyys, koska kuitenkin vihdoin, ponnistakoonpa hän kuinka tahansa, loppu hänet yllättää; eikä elämämme ainoatakaan tapausta voi tärkeydessä verrata välttämättömään kuolemaan. Emme elä välttääksemme kuolemaa, vaan kuollaksemme; tämä on olemassaolomme suuri päätös. Kuolema on kuitenkin hirveä, erittäinkin jos sitä täytyy odottaa tunnittain haaksirikon kauhuissa ja jännityksessä.
Sentähden olin hyvin liikutettu kun, peitettyäni ystäväni vaipallani, itsekin ajanpitkään menehdyin kylmästä ja uupumuksesta. Hetken kuluttua, jolloin nykyisyys tuntui pakenevan käsistäni, vieden mukanaan tulevat kauhut ja toiveet, ja vain menneisyys astui eteeni, minä vaivuin tajuttomuuden tilaan tahi horroksiin.
Kuinka kauan tätä unhotuksen ja tajuttomuuden tilaa kesti, en tiedä, mutta sen katkaisi minulta Molas, joka pudisti minua ja huusi korvaani äänellä, jossa värisi kylmyys, tahi ilo, tahi kumpiakin:
"Herätkää, herätkää — me olemme pelastuneet!"
"Pelastuneet?" sanoin hämmentyen. "Mistä?"
"Kuolemasta aaltoihin. Katsokaahan."
Suurella vaivalla avasin silmäni, sillä suolaisesta suihkusta olivat kasvoni kuin jäässä, ja näin aamun jo tuntia ennemmin koittaneen, ja vaikka taivas yhä olikin lyijynkarvainen, emme enään olleet merellä vaan soluimme virtaa pitkin, karin hyrskytessä takanamme.
"Missä olemme?" kysyin.
"Usumacinto virralla, Jumalan kiitos!" vastasi Molas. "Olemme pimeässä soluneet pitkin vuonoa ja aamun valjetessa huomasimme olevamme juuri noiden karien ulkopuolella. Kuljimme turvallisesti niiden ohi, ja tuolla edessämme on siunattu maa."
Katselin virran rantaa, missä kasvoi pensaita ja ruohoa ja niiden seassa jaloja palmupuita. Katsahdin myös matkatovereihini. Herra Strickland makasi kuin kuollut hänen ylleen levittämäni vaipan alla, pää köysikimpun päällä, mutta meksikolainen, Don José, istui veneen pohjalla ja tuijotti villin näköisenä rantaa.
Mitä tulee intiaaneihin, miehiin, joiden varassa olimme pelastuneet, oli heidän voimansa aivan lopussa. Kaksi heistä näytti menehtyneen istuimilleen, ja minä näin heidän kätensä veristyneen airojen hieronnasta. Toiset retkottivat hengästyneinä tuhtojen vieressä, mutta Molas hoiti ruoritankoa vierelläni, ja purjemies yhä oli asennossaan kokassa, mistä hän oli vartioinut kuolemaa niin monen kaamean tunnin ajan.
"Sanokaahan, päämies", hän kysyi, kääntäen puoleeni tuskaa ja kärsimystä kuvastavat kasvonsa, joihin oli jäänyt valkea suolakerros, "voitteko soutaa? Jos voitte, niin tarttukaa airoihin ja kiskaiskaa meidät rantaan, Molas kyllä pitää perää, sillä meidän käsissämme ei ole enään voimaa."
Minä kompuroin paikaltani suurella vaivalla, sillä jokainen liike koski minuun, ja soudin veneen rantaan. Kun sen kokka kosketti maihin, pilkisti aurinko ohenneiden pilvien lomasta.
Kun vene oli sidottu kiinni, nostimme Molas ja minä englantilaisen rannalle, aukoilimme hänen vaatteitaan, jotta aurinko pääsi paistamaan hänen sinisiksi kohmettuneisiin jäseniinsä. Pilvien hälvetessä ja lämmön noustessa näin veren alkavan virrata hänen valkoisen hipiänsä alla, joka oli kosteuden ja tuulen pöhöttämä. Nyt tiesin, että hän vain nukkui, ja että elämän aalto alkoi virrata hänen suonissaan niinkuin minunkin.
Meidän siinä auringonpaisteessa lämmitellessämme ilmestyi läheisestä, puolen leaguen päässä olevasta kylästä joitakuita intiaaneja. Kuultuaan onnettomuutemme ja saatuaan selville, keitä me olimme, kiirehtivät nuo miehet kotiinsa hakemaan ruokaa meille, näytettyään ensinnä lammikon, mihin oli kokoontunut suolatonta sadevettä, jonka tarpeessa kuivat kurkkumme kovasti olivat. Heidän oltuaan noin tunnin ajan matkalla heräsi englantilainen ja pyysi juodakseen, minkä pyynnön minä täytin. Aluksi kysyi hän, missä olimme ja mitä meille oli tapahtunut. Kerrottuani hänelle kaiken peitti hän hetkeksi kasvonsa käsin, paljastaen ne jälleen ja sanoen:
"Olen mieletön kerskuri, Ignatio. Sanoin tahtovani kuolla taistellen, mutta nuo miehetpä tässä ovatkin taistelleet ja pelastaneet minunkin henkeni, minun itseni nääntyessä kuin heikko lapsi."
"Samaa sanoin minäkin, herra", minä vastasin; "vain nuo, jotka airoissa ponnistelivat, voivat pysyä tajuissaan, sillä työ heitä piti lämpimänä. Käykäähän virralle, peseytymään, sillä vaatteenne ovat jälleen kylliksi kuivat", ja heittäen vaippani hänen harteilleen, seurasin häntä rantaan.
Astuessamme pengertä alas tapasimme purjemiehen, ja englantilainen sanoi, ojentaen hänelle kätensä:
"Olette urhea mies, olette pelastanut meidän kaikkien hengen."
"Ei, herra, en minä ole", vastasi intiaani. "Unohdatte, että mukanamme oli Sydämen Haltija, ja Sydän, joka on säilynyt niin kauan, ei voi hukkua. Tämän me tiesimme ja siksi ponnistimme, vakuutettuina ettei touhumme ollut turhaa."
"Alanpa pian uskoa tuohon teidän taikakaluunne itsekin, Ignatio", sanoi herra, kohauttaen olkapäitään; "viime yönä se ainakin teki meille hyvän palveluksen."
Sitten hän peseytyi. Hänen pukeutuessaan saapui kylästä naisia kantaen vasuilla jauhokakkuja, papuja, paistettua kaurista ja pullollisen aqua ardientea, tämän maan viinaa. Tämän varaston ääreen me istuuduimme kiitollisina, ja ennenkuin olimme ateriamme lopettaneet, saapui kylän päämies, esittäen itsensä ja lausuen kunnioituksensa, pyytäen meitä samalla asuntoonsa.
Kuiskasin nyt Molasille, joka oli jonkun verran tuttu tämän miehen kanssa, että hän puhuttelisi häntä kahdenkesken, ilmoittaen arvoni ja tiedustellen, oliko hänellä tietoja tuosta vieraasta, jota tulimme tapaamaan, tohtori Zibalbaysta. Hän nyökkäsi ja totteli, ja hetken kuluttua nousin minäkin ja seurasin häntä puitten suojaan, missä veljesliittoomme kuuluva päämies puhutteli minua suurella kunnioituksella.
"Minulla on uutisia, herrani", sanoi Molas. "Tämä mies kertoo kuulleensa vanhasta intiaanista tyttärineen. Mutta tänä aamuna kertoi muuan virtaa alas tullut mies, että Don Pedro Moreno, tuon Don Josén isä, oli vanginnut heidät molemmat noin viisi tai kuusi päivää sitten ja sulkenut heidät tyrmään Santa Cruzin maatilalle, missä he nyt olivat, joko kuolleina tai elävinä."
Mietin hetkisen ja lähetin sitten hakemaan herra Stricklandin, jolle kerroin kuulemamme.
"Mutta mitä tuo roisto sitten voisi tehdä vanhalle intiaanille ja hänen tyttärelleen?" hän kysyi.
"Herra unohtaa", sanoi Molas, "että Don Pedro ryösti minultakin tohtorin antamat kultakolikot, ja että tyhmyyksissäni kerroin hänelle, keneltä ne olin saanut. Epäilemättä tahtoo hän saada tietää, mistä kaivoksesta tuo kulta on kaivettu, ja missä pajassa siihen on lyöty Sydämen merkki. Ja onhan siellä tytärkin, jota joku mies voi pitää arvokkaampana kuin kaikkea Meksikon kultaa yhteensä. Niin, herra, pelkään että matkanne on hyödytön, sillä ne, jotka lähtevät Don Pedron vieraiksi, jäävät hänen luoksensa helpostikin ainiaaksi."
"Se on, minun mielestäni, meidän kumminkin uskallettava", sanoi herra
Strickland.
"Niin on", minä vastasin. "Tultuamme näin kauas tapaamaan tätä vierasta, emme voi palata tyhjin toimin. Olemmehan sitäpaitsi eläneet pahemmissakin vaaroissa kuin Santa Cruzin vaarat voivat ollakaan."
SEITSEMÄS LUKU.
Maatila.
Palattuamme ateriapaikallemme näimme kylän vanhimman keskustelevan merimiesten kanssa heidän aikeistaan. Meidät nähdessään läheni purjemies ja sanoi, että hän ja hänen kumppaninsa aikoisivat, jos se meitä huvittaisi, jäädä lepäämään muutamiksi päiviksi läheiseen kylään. Sitten tahtoivat he soutaa veneen rannikkoa pitkin Campecheen, jonne he suotuisalla ilmalla toivoivat joutuvansa kuudessatoista tunnissa. Hän sanoi sen lisäksi toivovansa meidän häntä seuraavan.
Vastasin, ettemme toistaiseksi välittäisi merimatkoista, ja että meillä oli aikomus mennä Potrerillon kaupunkiin, missä valmistelisimme retkeämme Yucatanin rauniokaupunkeihin. Purjemies riemastui tästä kovasti, vaikkakin hän toiselta puolen oli suruissaan siitä, etteivät he voineet seurata meitä niin kauas, koska heidän velvollisuutensa oli ilmoittaa laivan perikadosta sen omistajalle, joka asui Campechessa.
Kuultuamme tämän, irroitti herra Strickland rahavyön, jota hän kantoi vyötäisillään, ja kaatoi sieltä puoli kourallista kultakolikolta, jotka hän pyysi purjemiestä ottamaan tasattavaksi hänen itsensä ja kumppaniensa kesken. Kaiken aikaa istui Don José aivan vieressämme, tarkastaen kaikkea mitä tapahtui, ja minä näin hänen silmänsä välähtävän nähdessään kultavyön.
"Olette onnellinen pelastettuanne niin paljon", hän sanoi, puuttuen ensi kertaa puheeseen. "Kaikki, mitä minulla oli, meni laivan mukana, niin, kolmetuhatta dollaria, ehkäpä enemmänkin."
"Teidän olisi pitänyt seurata meidän esimerkkiämme", vastasi herra Strickland; "me jaoimme kaiken kolmen kesken ja kannoimme sitä vyötäisillämme. Vaikka ehkä Te sittenkin olitte viisaampi, koska tuollainen kultapaino olisi ollut kömpelö, ja meidän olisi Teidän laillanne pitänyt uida. Muuten, herra, mitä aiotte tehdä?"
"Jos sallitte", vastasi meksikolainen, "kävelen kanssanne Potrerilloon päin, sillä kotini on sillä kulmalla. Jos Teitä, herra, ja Teidän seuralaisianne ahdistettaisiin isäni taholta, uskaltaisin minä tarjota hänen vieraanvaraisuuttaan Teille."
"Rehellisesti puhuen, Don José", sanoi herra Strickland, "viime kokemuksemme ei ole ollut omiansa antamaan meille halua minkäänlaisiin tekemisiin kanssanne. Saanko ehkä palauttaa mieleenne, syrjäyttämällä muut asiat, että viime yönä yrititte murhata minut?"
"Herra", vastasi mies katuvan näköisenä, "jos niin yritinkin, oli se kauhun ja mielettömyyden takia, ja pyydän nöyrimmästi anteeksi sitä sekä kaikkia sitä ennen sanomiani vihaisia ja mielettömiä sanoja. Herra, Te pelastitte henkeni, ja sydämeni on täynnä kiitollisuutta Teitä kohtaan, joka olette pahan näin hyvällä palkinnut. Tiedän Teidän saaneen huonoja tietoja isästäni, ja, totta puhuen, hän onkin joskus juovuksissa ollessaan paha ja ilkeä ukko. Se hyve hänellä kuitenkin on, että hän rakastaa minua, poikaansa, ja kaikkia, jotka minulle ovat ystävällisiä. Siksi pyydän hänen puolestaan ja omastani Teitä unohtamaan menneet ja nauttimaan vieraanvaraisuuttamme muutaman päivän, ainakin niin kauvan kuin olette toipuneet väsymyksestä, ja me voimme varustaa Teitä aseilla ja hevosilla, auttaaksemme matkaanne edelleen."
"Varmasti aiommekin ostaa muuleja ja pyssyjä", vastasi herra Strickland. "Jos luulette isänne voivan myydä niitä, tahdomme nauttia ystävällisyydestänne ja viettää yön tai pari maatilallanne."
"Herra, kaikki on siellä Teidän käytettävissänne", vastasi Don José hyvin kohteliaasti; mutta hänen puhuessaan näin minä hänen silmissään välähtelevän kavalan tulen.
"Epäilemättä", keskeytin, "sillä onhan Don Pedro Moreno kuuluisa vieraanvaraisuudestaan. Ennenkuin kutsunne lopullisesti otan vastaan, uskallan pyytää suojeluslupaustanne, erittäinkin kun olemme aseettomia, lukuunottamatta pistoolejamme ja veitsiämme."
"Tahdotteko loukata minua, herra?" kysyi vihaisena Don José.
"Enpä laisinkaan, herra, mutta minua hieman kummastuttaa, että Te, joka kaksi päivää sitten kieltäydyitte syömästä yht'aikaa 'intiaanikoiran' kanssa, haluaisitte suorastaan saada tuon saman koiran kattonne alle."
"Enkö ole jo valittanut mielipahaani kaikesta, mitä tapahtui?" hän vastasi, "ja voiko mies muuta enään? Herrat, jos mikä tahansa ikävyys uhkaa Teitä isäni talossa, vastaan minä siitä henkeni uhalla."
"Se riittää kyllä", tarttui puheeseen herra Strickland, "koska sellaisessa tapauksessa varmasti panisimme Teidät täyttämään lupauksenne. Sanokaahan, miten pitkä matka on maatilalle tästä paikasta?"
"Jos heti lähtisimme, olisimme siellä auringon laskiessa", hän vastasi, "tahtoo sanoa jalan, vaikkakin ratsain kestää matka sieltä virran suuhun vain kolme tuntia."
"Lähdetään sitten", hän sanoi, ja kymmentä minuuttia myöhemmin olimme matkalla.
Ennenkuin läksimme, otimme rakkaat jäähyväiset merimiehiltä ja kylänpäämieheltä sekä muilta, jotka kuulivat meidän aikovan lähteä yöksi Santa Cruziin.
"Sillä paikalla on paha maine", sanoi kylänpäämies, "ja se on varkaiden ja salakavaltajien pesä — meni tästä viime viikollakin virtaa ylöspäin lasti, joka ei koskaan tullimaksuja suorittanut. Sanovat, että Don Pedro on antautunut pahanhengen palvelukseen. Varjelkoot pyhimykset teitä hänestä!"
"Meillä on asiaa tähän taloon, ystäväni", vastasin; "mutta varmastikin on Teidän helppo pitää vaaria, mitä lähistössänne tapahtuu. Jos ei meitä kuulu palaaviksi muutamassa päivässä, suvaitsette ehkä ilmoittaa Campechen viranomaisille meidän olevan hukkateillä."
"Viranomaiset pelkäävät Don Pedroa", vastasi kylänpäämies, pudistaen päätään, "hän lahjoo heidät sitäpaitsi niin runsaasti, etteivät he välitä keksiä hänen ilkitöitään. Joka tapauksessa teen minä voitavani, luottakaa siihen, ja englantilaisen ollessa mukananne voin minä mahdollisesti kyetä tarpeen tullen apua hankkimaan."
Kävelymme sinä päivänä oli pitkä ja kuuma, vaikkei meillä ollut muuta kantamista kuin vaatteet päällämme, kaikki omaisuutemme kun oli hävinnyt laivan hukkuessa. Illansuussa pysähdyimme ja, helle kun oli kova, söimme hiukkasen mukaamme otettua ruokaa ja nukuimme kaksi tuntia varjossa, mikä uni oli mitä tervetullein meille väsyneille. Nousimme jälleen ja patikoimme eteenpäin, kunnes vihdoin näimme tuon maatilan, missä kohtalo, vaikkakin silloin vähimmin sitä osasin aavistaa, oli määrännyt minut asumaan niin monta elämäni vuotta.
Käveltyämme laajan viljapellon poikki — jossa nyt kasvaa kahvipensaita — saavuimme porttikäytävälle ja astuimme pihaan, missä vihaiset koirat hyökkäsivät meitä ahdistamaan. Don José hätisti pois koirat ja astui taloon, jättäen meidät muutamien sekarotuisten palvelijain huostaan.
Hetken päästä hän palasi ja vei meidät pitkin käytäviä ruokasaliin, joka, kuten tiedätte, on maatilan avarin huone ja oli muinoin munkkien virvoitushuoneena. Muutamia lamppuja riippui seinillä, sillä alkoi jo tulla pimeä, ja niiden valossa näimme viisi tai kuusi miestä kokoontuneen pitkään pöytään illallista odottamaan, jota tarjoilivat intiaanitytöt. Riittää jos sanomme, että nämä miehet olivat sekarotuisia ja roistonnäköisiä. Katsahtaessamme huoneen etäisimpään nurkkaan näimme kattohirsiin köytetyn riippumaton, missä makasi mies, kauniin intiaanitytön tuudittamana.
"Käykäähän tekemään tuttavuutta isäni kanssa, joka Teitä odottaa", sanoi Don José, käyden edellä riippumaton luo. "Isä, tässä on se urhea englantilainen, joka pelasti henkeni viime yönä, ja tässä intiaaniherra, joka — ei tahtonut henkeäni pelastaa. Kuten kerroin, olen puolestanne luvannut heille vieraanvaraisuutta, ollen vakuutettu heidän olevan tervetulleita täällä."
Kuullessaan poikansa äänen Don Pedro heräsi tai teeskenteli heräävänsä horroksesta ja pyysi tyttöä lopettamaan tuutimisen. Sitten hän nousi istumaan ja katsahti meitä. Hän oli lyhyt, uljaannäköinen mies, noin kuudenkymmenen vuotias — niin lyhyt tosiaankin, että vaikka riippumatto oli ripustettu matalalle, hänen jalkansa eivät ulettuneet lattiaan asti. Huolimatta tästä ko'on vähyydestä, Don Pedron ulkonäkö oli hämmästyttävä, pitkän, huolellisesti kammatun tukan antaessa hänelle kunnianarvoisen ilmeen. Muuta kauneutta ei hänessä ollutkaan, sillä hänen poskensa olivat veltot ja ryppyiset, hänen suunsa oli raaka ja aistillinen; ja hänen uneliaita silmiänsä, jotka olivat pienet, puoliavoimet, ja joita valonhäikäisyltä suojelivat mustat silmälasit, voi sattuvimmin verrata käärmeen silmiin. Nähdessämme hänet tulimme vakuutetuiksi, ettei hänen mainettaan oltu liioiteltu, sillä hänen kasvoillaan oli roiston leima. Siitä huolimatta hän teki kohteliaan kumarruksen ja kääntyi herra Stricklandin puoleen espanjankieltä puhuen.
"Te englantilainen olette siis pelastanut tämän poikani uppoavasta laivasta", hän sanoi hitain, voimakkain äänin, tuijottaen meihin kalansilmillään värikkäiden lasiensa ylitse. "Hän kertoo minulle Teidän soutaneen takaisin uppoavan laivan kupeelle pelastamaan häntä. Hyvä, se oli urhoollinen teko, teko, jota minä itsekään en olisi uskaltanut, sillä minulla on aina ollut kylliksi huolta oman henkeni säilyttämisessä, yrittämättä vielä pelastaa muiden henkeä. Mutta olen moneen kertaan nähnyt teidän englantilaisten olevan tässä suhteessa omituisia, aivan huimapäisiä. Herra, kunnioitan Teitä, ja tämä talo ja kaikki siinä on Teidän ja kumppaninne käytettävänä", ja hän katsahti todellisella kiintymyksellä vieressään seisovaan tanakkaan, juronnäköiseen mieheen, joka pureskeli viiksiänsä ja tarkasti meitä salavihkaa.
"Sanokaahan minulle", hän lisäsi, "mikä on saattanut minulle ilon nähdä teidät täällä?"
"Sattuma, Don Pedro", vastasi herra Strickland. "Tämän vanhan maan rauniot miellyttävät minua kovin, ja minä olin matkalla Palenqueen intiaani-ystäväni Don Ignation kera, kun meitä kohtasikin haaksirikko-onnettomuus lähellä Teidän vieraanvaraista taloanne. Neuvottomuudessamme hyväksyimme poikanne pyynnön ja tulimme Teidän vieraiksenne toivoen samalla, että voisitte myydä meille pyssyjä ja muuleja."
"Rauniot, herra Strickland! Olettepa te englantilaiset totta tosiaan kummallisia. Mitä iloa teillä on saadessanne möyriä vanhojen muurien keskellä, joita jo kauan sitten kuolleet ihmiset ovat rakentaneet, ellette haeskele aarteita sieltä. Minä puolestani vihaan jo raunion nimeäkin, sillä olen aina kärsinyt siitä ajatuksesta, että itsekin kerran kuolen niiden keskelle, ja se on ikävä tieto. Äsh!" — ja hän sylkäsi lattialle — "taaskin se ajatus minut yllättää, äkkiä kuin vilunhyristys."
"No", hän jatkoi, "olettehan te onnellisia pelastettuanne henkenne ja rahanne. Huomenna katselemme kaikkea, mitä haluatte ostaa. Kesken kaiken, te varmaankin olette pölyttyneet matkallanne ja haluatte peseytyä ennen ateriaa. José, viehän molemmat herrat huoneeseensa, apotin huoneeseen. Illallinen on pian valmis — hyvästi siihen asti. Menehän tyttö auttamaan heitä", hän lisäsi, kääntyen naisen puoleen, joka oli kiikuttanut riippumattoa; "siellä tarvitaan vettä ynnä muuta."
Nainen kumarsi ja läksi, ja ovelle päästyämme odotti hän meitä, lamppu kädessä, valaisten käytävää.
"Te, herra Jones, jolle kirjoitan tätä kertomusta, olette niin usein maannut samaisessa apotinhuoneessa, että minun on turhaa käydä tässä sitä kuvailemaan. Paitsi huonekaluja, on huone nyt aivan samanlainen kuin silloinkin. Se oli tyhjä paitsi muutamaa tuolia, jykevää pesulaitetta ja kahta amerikalaismallista työntösänkyä, jotka olivat lähellä toinen toistaan, yksi kummallakin puolella apotin kuvaa."
"Pelkään, että pidätte tätä paikkaa yksinkertaisena Meksikon mukavuuksien jälkeen", sanoi Don José, "mutta se on vierashuoneemme, paras mitä voimme tarjota."
"Kiitos vaan", vastasi herra Strickland, "kaikki on hyvin, joskin vieraanne ehkä usein kärsivät painajaisesta", ja hän osotti eteläisellä seinällä olevaa kamalaa kuvaa, missä esitettiin intiaania polttoroviolla, pahojen henkien istuessa hänen päänsä päällä kiskomassa sielua ulos kuolevasta ruumiista.
"Sieviä, eivätkö olekin?" sanoi Don José; "olen tahtonut yläpuolta maalattavaksi valkeaksi, mutta isäni pitää niistä. Kaikki uhrit, kuten tiedätte, ovat intiaaneja, ei ainutta valkoista miestä niiden joukossa, eikä tuo ukko koskaan ole voinut sietää intiaaneja. Niin, kun olette valmiit, tehkää hyvin ja käykää illalliselle! Löydätte hyvin, jos seuraatte ruuan hajua", ja hän lähti huoneesta.
"Odottakaahan", sanoin puhutellen tyttöä, joka aikoi myös lähteä, "ehkä pidätte huolta palvelijammekin ruuasta", ja minä osotin Molasia, "koska herranne eivät tahdo häntä samaan pöytään."
"Kyllä", vastasi tyttö, jonka nimi oli Luisa, katsellen tutkien kasvojani.
Tällä välin oli Don José ehtinyt ulos ovesta, jonka ilmavirta sulki hänen jäljessään. Olin aikeissa alkaa merkkikuulustelun, kun muistinkin, etteivät naiset meidän Liitossamme ole varsinaisia jäseniä, ja minä kuiskasin muutamia sanoja Luisan korvaan ja tein merkin kädelläni. Hän antoi tutun vastauksen, joka on jo lapsillekin opetettu, jonka jälkeen lausuin uuden, Sydämen Läsnäolon tunnussanan.
"Missä?" hän kysyi, katsoen kumpaakin meitä.'
"Tässä", minä vastasin ja vetäen tunnusmerkin esiin, minä annoin hänen silmäillä sitä.
Hän katsoi ja osoitti alamaisuutta, ja samalla hetkellä kuulimme Don
Josén kutsuvan häntä.
"Tulen", huusi tyttö vastaukseksi ja lisäsi kuiskaten:
"Armollinen herra, Teitä uhkaa vaara tässä talossa. En voi nyt kertoa, mutta jos mahdollista palaan takaisin. Viini on vaaratonta, mutta älkää juoko kahvia, älkääkä nukkuko, vaikka käytte sänkyyn. Tutkikaa lattiata niin ymmärrätte syyn. Tulen, herra! Tulen!" ja hän kiepsahti ulos huoneesta.
Tytön mentyä astui herra James ovelle ja lukitsi sen, kääntyen takaisin ja sanoen:
"Mitä tämä kaikki oikein merkitsee, Ignatio?"
En vastannut, vaan sysäsin syrjään toisen sängyn ja tutkin lattiaa sen alla. Se oli tahrainen toisin paikoin. Sitten otin peitot pois kummastakin vuoteesta ja tutkin patjoja ja näin niidenkin olevan tahraisia, vaikkakin vähän, sillä ne oli pesty. Sanoin sitten:
"Ihmisiä on kuollut näissä vuoteissa, herra, ja nuo tahrat ovat heidän vertansa. Tuntuu siltä, että Don Pedron vieraat nukkuvat hyvin; ensin heitä hoidetaan, sitten heidät murhataan; ja tätä tarkoitusta varten meidätkin on viekoteltu taloon. No, eihän muuta voinut odottaakaan."
"Se on lohduttava tulevaisuudenkuva", hän vastasi; "olemme tämän miehen vieraita, kaiketikaan ei hän meitä —" ja hän veti kädellään ympäri kurkkunsa.
"Kyllä hän tahtoo, herra, ja tätä varten on Don José meidät tänne tuonut. Kun muitakin on murhattu, ei ole luultavaa että me säilyisimme, koska Don Pedro luulee olevansa varma, ettei englantilainen matkusta ilman suurta rahasummaa. Ennenkaikkea meillä on ollut riita pojan kanssa ja tunnemme isän liian hyvin."
"Sanon vieläkin, että tulevaisuudenkuva on lohdullinen", vastasi herra Strickland. "Olisi kerta kaikkiaan ollut parempi hukkua kuin jäädä noiden roistojen teurastettavaksi tähän kaameaan paikkaan. Mikä kuolema!"
"Ei menetetä toivoa vielä", vastasin. "Meitä on varoitettu ajoissa, ja luulen siksi pelastuvamme tuon tytön ja muiden talossa olevien intiaanien avulla, koska tunnin sisään kukin on saanut tietää keitä me olemme ja on valmistunut uhraamaan henkensä meidät pelastaakseen. Mehän tulimme määrätyssä tarkoituksessa, tietäen vaaramme. Ollaanpa valmiit käymään noiden miesten kanssa aterialle rohkein katsein; sillä voitte olla varma, ettei mitään hyökkäyksiä tapahdu ennen yömyöhää, kun he luulevat meidän nukkuvan. Oletteko ymmärtänyt, Molas?"
"Olen", vastasi intiaani.
"Odottakaahan tässä tahi tuossa toisessa huoneessa, kunnes me palaamme, ja jos intiaanityttö tulee, ottakaa häneltä selville kaikki, mikä koskee tohtorivanhuksen ja hänen tyttärensä olinpaikkaa ja muita asioita, sillä kuullessaan Teidän olevan Liiton jäseniä, puhuu hän kyllä. Onko kukaan Teitä tuntenut?"
"En luule, herra. Tullessamme sisään oli liian pimeätä heidän nähdä."
"Hyvä. Pitäkää, jos mahdollista, vaaria heidän askeleistaan, tehkää voitavanne tytön kanssa ja tarkatkaa, mitä ikinä tapahtuu. Näkemiin."
Astuessamme ruokasaliin, istui yhdeksän henkeä jo pöydässä odotellen kärsimättömästi illallista, mutta Don Pedro istui yhä riippumatossaan mitä vilkkaimmassa keskustelussa poikansa Josén kera. Pöydässä istujista oli vain yksi valkoinen mies, laiha, surkastuneen näköinen ja käyränokkainen, jonka koko olemus täytti meidät inholla. Muut olivat sekasikiöitä, kaikenkaltaisia hylkiöitä ja roistoja, jotka olivat päässeet karkaamaan oikeuden kynsistä ja elivät rosvouksella ja ryöstöllä.
Katsellessamme näitä hylkiöitä tuntui meistä ilmeiseltä, ettemme, joutuessamme heidän valtaansa, voisi odottaa suurtakaan sääliä, sillä heillä ei olisi varmaankaan meitä teurastaessaan suurempaa tuskaa kuin metsästäjällä otuksia ampuessaan.
Huomatessaan meidät nousi Don Pedro riippumatostaan lattialle ja sanoi, ottaessaan herra Stricklandin kädestä:
"Saanko esittää Teidät työnjohtajalleni, herra Smithille Texasista. Hän on amerikalainen ja on iloinen tavatessaan jonkun, joka osaa puhua englantia, sillä hänen espanjansa ei harjoituksen puutteessa ole kaikkein loistavinta."
Englantilainen teki kumarruksen ja amerikalainen seikkailija puhui hänelle englanninkielellä, vääristellen naamaansa kuin koira, vaikkenkaan tiedä mitä hän sanoi. Sitten vei Don Pedro vieraansa kunniapaikalle pöydän päähän, oman paikkansa viereen, jota vastoin minut pantiin pienen matkan päässä olevaan toiseen pöytään, mihin minulle yksin tuotiin ateria, koska minun ei puhdasverisenä intiaanina sallittu syödä yhdessä seurassa noiden sekasikiöitten konnien kanssa. Kun Don José oli istuutunut pöydän toiseen päähän amerikalaisen kanssa, alkoi ateria, joka oli verraton.
Keskusteluun, joka nyt seurasi, en minä ottanut lainkaan osaa, paitsi roistojen pyytäessä minua juomaan viiniä kanssaan, sillä he tahtoivat saada minut juovuksiin; mutta näyttäessäni puuhailevan ateriani kera, minä ajattelin paljon ja tarkkasin vielä enemmän. Keskustelun seuraamisen heitin sikseen, koska en sitä tarkkaan kuullut ja koska englantilainen sen minulle kertoi.
"Maistakaahan vielä tätä burgundia", sanoi Don Pedro, kun ruoka-astiat oli korjattu pois, täyttäessään lasinsa seitsemännen tahi kahdeksannen kerran, "se on oikeata lajia, suoraan Ranskasta, vaikkeikaan siitä koskaan ole tullia maksettu", ja hän nilkkasi ilkeällä silmällään.
"Terveydeksenne, herra, ja eläkää kauvan, tehdäksenne eilisenlaisia urotöitä monta, pelastettuanne poikani mereen hukkumasta. Muuten, tiedättekö, että Santa Marialla sanottiin Teillä olleen pahan silmän, joka sai aikaan haaksirikon? Samaa sanottiin myös pitkänaamaisesta toveristanne intiaanista."
"En totta tosiaan tuota ennen kuullut", vastasi herra Strickland nauraen; "mutta jos niin olisikin, ei paha silmämme teitä kauvemmin häiritse, koska lupaamme jatkaa huomenna matkaamme."
"Loruja, ystävä, loruja; ette kaiketikaan luule minun tuollaisia pilapuheita uskovan, vai luuletteko? Voidaan sanoa paljon asioita, joilla on vain leikin luonne. Näinpä", ja hän korotti äänensä niin, että minä voin kuulla häntä pöydästäni, "Teidän kumppaninnekin, tuo tuolla, — eikö hänen nimensä ole Ignatio? — kertoi laivalla maineelleni ikävän jutun, jota hän varmasti itsekään ei uskonut", ja siinä samassa hän tuijotti minuun, lisäten röyhkeästi: "Eikö olekin niin, intiaani?"