KUN SANOMA VALLANKUMOUKSESTA SAAPUI SIPERIAAN
Siperian sydämessä, keskellä melkein rannatonta aroa kyyhötti pahainen kaupunki. Se oli kuin suuri, leveäselkäinen sammakko, joka oli väsyneenä lysähtänyt siihen lakeuden keskelle, ja nyt koetti vain hätäisesti torjua vinhan tuulen kasaamaa lunta milloin minkin raajansa päältä.
Kuka hänelle lie ja mistä hyvästä, sille rykelmälle, kaupungin nimen antanut? No, olihan sillä kaupungin viralliset laitokset, upraavat ja muut, ja kokoontuihan siellä tuolloin tällöin piirioikeus, joka enimmäkseen käsitteli hirveitä murhajuttuja ja jonka syyttäjä, kääntynyt muhamettilainen, tattari, kävi päälle kuin ampiainen, aivan kuin hän olisi tahtonut kostaa kaikki heimonsa kärsimät vääryydet venäläiselle väestölle. Tämä kaikki siellä oli, mutta ei kaupungin henkeä eikä ryhtiä, joista esimerkiksi pienimmänkin kotoisen kaupungin tuntee.
Ja kauppaporvareita siellä oli. He kettivät köyhältä kanssaihmiseltään nahkankin päältä, ja kerran, kun Siperian rataa rakennettiin, he olivat olleet ylpeitä ja kieltäytyneet vakiintuneen tavan mukaisesti antamasta linjaa vetäneille insinööreille lahjusta, minkä vuoksi viimeksimainitut olivat sitten vitaisseet ratasuunnan hieman kieroon, toistakymmentä virstaa sivuun kaupungista. Ja niin se oli jäänyt sinne omaan oloonsa, Jumalan ja radan seljän taakse, se sammakko-kaupunki, omatekoisine laitoksineen ja oikeuskäsityksineen.
Silloin, kun tässä kerrottava asia tapahtui, asui siinä pahaisessa kaupungissa muutamia karkoitettuja, niiden joukossa kaksi valtiollista, suomalainen ja saksalainen. Saksalainen oli majaillut siellä jo sodan alusta asti, mutta suomalainen oli terveydellisistä syistä siirretty sinne vasta noin kolme kuukautta aikaisemmin. Terveydellisistä syistä — maailman vihoviimeiseen kolkkaan, jossa oikea siperialainen pyrynnujakka tuskin ennätti luoda umpeen n.s. kaduille heitettyjä likavesiä ja muita jätteitä.
Ne kaksi miestä, suomalainen ja saksalainen, istuivat päivät pitkät vuorotellen kummankin murjussa ja tutkivat myöhään ja epävarmasti saapuvien sanomalehtien mukaan sotatilannetta. He iloitsivat kumpikin yhtä sydämellisesti »Pyhän Venäjän» ilmeisistä vastoinkäymisistä. Kun nyt rusentaisivat sen kehnon lopultakin!
* * * * *
Sitten kuului eräänä päivänä kummia. Se oli maaliskuinen päivä; aurinko koetti lämmittää, mutta ei jaksanut, ja aroviima louskutteli pahanenteisesti ikkunan luukkuja. Suomalainen kyyrötti majassaan, katsellen mitään ajattelematta hiljaa murenevaa hiillosta, kun saksalainen syöksyi sisään lehden palanen kädessään.
— Siinä se nyt on! Siinä se nyt on! Matkustaja tuli äsken ja toi tämän lehden kappaleen… Vallankumous, tsaari jo vangittu…
— Älkää lörpötelkö…
— Hyvä Jumala, lukekaa!
Suomalainen otti lehden käteensä välinpitämättömänä, vastenhakoisesti. Mutta pian hän unohti ympäristön, vieraan, ja ahmi rivejä kuin nälkäinen, joka syö melkein tukehtuakseen, ennen kuin rauhoittuu ja alkaa tuntea edes ruokansa maun.
Uskooko kuka, että kaksi aikuista miestä, molemmat kovia kokeneita, karaistuneita ja jokseenkin mihin hyvänsä tottuneita, voi hypellä piirileikkiä kuullessaan sortovallan kukistuneen? Se on uskottava, sillä näiden miesten mielessä oli lähes kolmena vuotena elänyt vain yksi ainoa toive: kunpa ne sen rusentaisivat!
Nyt se oli rusennettu, järjestelmä, jonka alla kansat olivat huokailleet, maan oma kansa ehkä kaikkein enimmän.
Ja parhaaseen iloon saapuu siihen Praskovja Osipovna, suomalaisen emäntä, jonka kanssa hän ei ole monta sanaa vaihtanut. Mutta nyt on tunnelma sellainen, että täytyy puhua, täytyy sanoa vanhalle eukolle, että hänkin on nyt sitten vapaa, täysiarvoinen kansalainen, tsaari on vangittu…
Mitä haastelet? Tsaari vangittu… Järjiltäsi olet… Kuka hänet voisi vangita? Jumala on, Kristus on, Neitsyt Maaria on, mutta ne eivät vangitse tsaaria. Tsaari on Jumalan sijainen maan päällä. Kuka sitten hallitseisi, jollei tsaaria olisi?
— Duuma hallitsee toistaiseksi, sitten tulee jotakin muuta… J
− Mikä on duuma…? Tsaari vain on ja hallitsee…
— Duuma on eduskunta, se hallitsee nyt; duuma, parlaament, ymmärrättekö?
— Ja kuka tsaarin sieppasi… Jumalan asettaman…?
— Vallankumous… revoluutsia…
— Mikä se sellainen…? Tsaari on ja hallitsee, Jumala on, ja Kristus on, Neitsyt Maaria…
— Siinä nyt olet, vapaa Venäjän kansa. Sinäkö olet tehnyt vallankumouksen? Sinäkö pudistit niskaltasi ikeen, ja tarvitsitko sinä vapautusta?
Praskovja Osipovna menee matkaansa ja päivittelee:
— Hulluksi tuli… tsaari vangittu, sanoo… Tsaari on… Jumala…
* * * * *
Piirivartia kulkee kierrostaan, astuu suomalaisen murjuun. Hänellekin näytetään lehden kappale. Hän on toki lukutaitoinen, tavallaan. Tavailee uutisen, sanoo:
— Paha perii kirjoittajat, jumalallista järjestystä vastaan nousevat… A, mikäs se muka se duuma on? Näkyvät siitä välistä kirjoittavan… en ole lukenut… Mutta tsaari on ja pysyy, vallankumoukselliset pannaan linnaan… Mitähän pristav sanoisi, jos tämän näkisi…? Äreä mies on, voisi suuttua… Uskaltaneeko hänelle edes kertoa… jos vielä teidätkin kiinni panee, hiljaiset miehet… Hävittäkää mokoma lehti… ilkeyksiä puhuu…
Lähtee ja kummallisen sotamiehen hajun jälkeensä jättää. Virkavallan edustaja, kuinkas muuten, tietysti herraansa puolustaa, vaikkei asioista ymmärrä yhtään mitään.
* * * * *
Suomalainen ja saksalainen eivät saa enää sijojaan kotosalla. Täytyy lähteä ulos, upraavaa kuulemaan, mitä siellä tiedetään asiasta. Kyllä se totta on, siitä ei voi olla epäilystäkään, sillä eiväthän ankaran sensuurin alaiset lehdet uskaltaisi noin kirjoittaa, ellei jo Siperian suuremmissa keskuksissa oltaisi täysin selvillä tapahtumista. Mutta upraavaan on mentävä kuulemaan, mitä siellä sanotaan; jos tästä vihdoinkin alkaisi päästä kotimaata kohti. Sellainen ajatus kytee suomalaisen mielessä.
Portilla tulee vastaan Afanasij Pavlovitsh, posteljooni, joka reessä seisten kuin huijari ajaa ympäri pientä kaupunkia ja jakaa postin niukkoja tuomisia. Hän on tavallisesti päissään, eikä koskaan itse osaa lukea osotteita, vaan antaa kussakin talossa tarkastaa koko laukkunsa. Sillä tavalla hän joutuu monesti asiattomasti käymään. Hänellä on suomalaiselle tämän kotimaan lehtiä, mutta eihän niissä, Herra nähköön, vielä ole mitään näistä uusista tapahtumista. Pitää sentään posteljoonillekin mainita…
— Vallankumous on tullut… tsaari vankina…
Miehen pullea ja punakka naama vetäytyy soikeaksi.
— Mikä tullut…? Leikkisä mies olette, herra. Älkää sentään huiputtako vanhaa postikonia! Tsaari armeijoja johtaa, kohta voitto saadaan. Saksan kanssa kuuluu jo pian rauhan tekevän. Preussilainen on vain vastahangassa. Siitä kuuluu olevan riesa… Tsaari vangittu… Leikkiä viskoo vanhalle miehelle…
Ja posteljooni lähtee jälleen ajaa nytkyttelemään seuraavaan taloon, johon on vain puolisataa metriä…
* * * * *
Upraavassa istuu laiha, nälkiintyneen ryövärin näköinen, parrakas mies pöydän takana. Pöydällä on joskus ollut vihreä verka, mutta nyt se muistuttaa jotakin karttaa, jolla haalistunut vihreä merkitsee hedelmällistä tasankoa ja rikkeimistä paistava pöytä vuoristoa. Miehellä on edessään teelasi ja suupielessä ammoin jo poltetun savukkeen pätkä.
— Joko tänne on tullut tietoja suurista tapahtumista Pietarissa? kysyvät tulijat mieheltä, joka on kaupunginhallituksen sihteeri.
— Mistä tapahtumista?
— Vallankumouksesta, tsaarin vangitsemisesta…
— Vallankumouksesta, vatkaa mies hitaasti… Muuten, en tiedä, kysykää
Ivan Petrovitshilta, kaupunginpäältä, hän on tuolla toisessa huoneessa.
Ivan Petrovitsh, arvoisa kaupunginpää, on pönäkkä ja hyvätuulinen ukko. Hänellä on aina pieni hymyn häivä kasvoilla. Hän ei koskaan naura äänekkäästi, vaan se hymy ei liioin katoa hänen naamastaan, tuskin hävinnee nukkuessakaan. Hän koettaa olla karkotetuillekin kohtelias.
— No, herra kaupunginpää, joko on tullut sähkösanomia…?
— On, on tullut, ainahan niitä tulee, kiirehtii kaupunginpää selittämään — tulee kuvernööriltä, ja tulee Pietaristakin… Hän luulee sanoneensa sukkeluuden ja hymy hiukan leviää.
— Tarkoitamme vallankumouksesta…
— Vallankumouksesta, kuka sen tekee?
— Kansa on tehnyt Venäjällä, duuma on vallankumouksen puolella, tsaari vangittu…
— So, so, pojat, teillä on täällä Siperiassa vapaampi puhevalta kuin kotipaikoillanne, mutta ei täälläkään saa mahdottomia leksotella.
Saksalainen vetää sanomalehden kappaleen taskustaan.
— Tässä kerrotaan.
Kaupunginpään kasvoilta yritti jo hymynhäive hävitä, mutta nyt se palaa takaisin. Hän lukee ja myhäilee, myhäilee ja lukee. Hänestä tämä tällainen on nähtävästi jotakin ennenkuulumattoman hauskaa. Mutta sitten hän muistaa olevansa virkamies, jonka ei sovi nähdä mitään huvittavaa mokomassa vallankumouksellisessa jutussa.
— Mistä te tämän olette saaneet? Minä en tahdo teille mitään pahaa, mutta jos pristav tai ispravnikka näkisivät. Tämä on kaiketikin jokin maanalainen julkaisu.
— Ei ole, se on omskilainen lehti…
— No, no, ei mikään julkinen lehti tämmöistä… Mutta kylläpä on sentään koomillista: tsaari vangittu… Häntä pakkaa naurattamaan, mutta hän koettaa olla vakava.
Sitten astuu sisään joku upraavan jäsen, jolle kaupunginpää ojentaa lehden sanoen:
— Lukekaa tekin, kollega, kaikkea sitä painatetaan.
Toinen tuntuu olevan vielä hyvätuulisempi kuin kaupunginpää. Hän lukee kiireesti ja purskahtaa sitten nauramaan röhöäänellä, oikein vatsaansa pidellen.
— Tsaari, Venäjän keisari, vangittu… jopa nyt jotakin, hohottaa hän.
— Ja duuma… jos se rekkuloi, niin se hajoitetaan… Tämäpä on…
Ryövärinkuva tulee etuhuoneesta, lukee hänkin uutisen ja puhkeaa kuivaan, melkein ilkeään nauruun.
Sitten tulee muita upraavan jäseniä, kaikki tutustuvat lehteen… Ja kaikki nauravat. Koko huone hyllyy ja hytkyy, ja välillä kuuluu aina huudahduksia:
— Duuma vangitsee tsaarin… Onko kummempaa kuultu…! Kuka sitten hallitseisi… Eihän maa voi olla ilman hallitsijaa… Vai vallankumous…
* * * * *
Juuri parhaimpaan rähäkkään saapuu lennätinkonttorin kantaja — iso, asevelvollisuuttaan tämän toimen nojalla pakoileva miehen rumilas — tuoden sähkösanoman.
— Kuuluu olevan tärkeitä tietoja, hän sanoa jorauttaa laiskasti.
Ivan Petrovitsh, kaupunginpää, ottaa sähkösanoman ja syventyy sitä lukemaan. Hänen suunsa ympäriltä nauru katoaa kokonaan. Sähkösanoma näkyy olevan pitkänpuoleinen.
— Hyvänen aika, mutisee lukija, — tämähän on tuota samaa, jota oli lehdessä… Onko nyt koko maailma mennyt ylösalaisin…?
— Mitä, Ivan Petrovitsh, onko huonoja uutisia? kysyy joku upraavan jäsen.
— Lukekaa itse!
Upraavan jäsen lukee, ikään kuin kalpenee ja jää miettiväksi. Sitten hän antaa sähkösanoman toiselle, joka taas lukee ja käy totiseksi. Lopulta sen saa käsiinsä myös se rosvonkuva, joka sähkösanoman luettuaan melkein sähähtää suomalaiselle ja saksalaiselle:
— Siinä se nyt teille on… vallankumous…
Sähkösanoma joutuu lopulta suomalaisenkin eteen. Hän lukee siitä saman, mitä on jo ollut omskilaisessa lehdessä. Muutamia sanoja on pitkällä matkalla pudonnut pois, mutta sisältö on sentään aivan selvä, ja alla on duuman puheenjohtajan nimi.
Korkea raati, upraava, joka nyt on melkein kokonaisuudessaan koolla, on hyvin epätietoinen, mitä tehdä. Lopuksi kaupunginpää Ivan Petrovitsh sanoo:
— Meidän täytyy harkita tätä asiaa… Ankarasti harkita… Ei mitään saa tehdä summamutikassa, ei vallankumoustakaan.
Kaupungin upraava jää harkitsemaan, onko sen oltava vallankumouksellinen vai ei, mutta suomalainen painuu kohta pois koko paikkakunnalta. Hänen ei tarvitse harkita. Hän tietää muutenkin, mitä on tehtävä.
IHMINEN — MAAILMA
Oletko huomannut, että aurinko on ajanut esiin kultaisilla voittovaunuilla sinisestä riemuportista ja että sen sankarikaari on niin varma ja valloittava?
Tietysti sinä sen olet nähnyt. Sillä tämä ilmiö on niin vanha kuin maa, ja kuitenkin, se joka kerta uutuudellaan häikäisee.
Niin maa, se on ihmeellistä ihmeellisempi äiti, joka vuosi synnyttävä uuden elämän, eikä se kuitenkaan koskaan vanhene. — Tai ehkä vanhenee, mutta syntyy itse jälleen synnyttäessään.
Tämä on kevättä. Ei vielä kevään kevättä, lupauksen täyttymistä, vaan kuitenkin enemmän kuin aavistus ja suurempi kuin toivo.
Ja toivokin on jo puolet elämää, onnen kaunis kaksoissisar.
* * * * *
Oletko tuntenut, että sinun otsaasi polttaa, kasvojasi kuumentaa ja että sinun sieraimiisi pistää kummallinen kirpeys, jonka syytä sinä et ehkä tajua?
Katso: Sinäkin heräät joka kevät uudestaan, synnyt, kasvat ja nouset kukoistukseen, ja siksi elämän poltto kiertää otsallasi, kuumuus kulkee kasvojasi pitkin ja sieraimiasi kirpaisee elävä henki.
Sinähän olet auringon ja maan lapsi, niitten siittämä, synnyttämä ja sytyttämä, Sinussa asuu osa niiden voittoa ja jälleenheräämistä.
Ja sinullahan on pääsiäinen, oma pääsinpäiväsi, jonka mukana seuraa suuri ja korkea sanoma lohdutuksesta ja lunastuksesta.
Pitkäperjantai on raskas ja masentava; se kuuluisi oikeastaan jonnekin kaukaiseen painostavaan hämärään, sillä se muistuttaa Golgathaa, ristiä ja riutumista.
Se on menneisyyttä. Muistoa, jota ei kannata ajatella, sillä sen ylitse on eletty, ja nyt on tullut pääsinpäivä.
Nyt alkaa tarina riemusta ja onnesta, joille on tehtävä tiet tasaisiksi ja portit avoimiksi.
Sinuun, meihin kaikkiin, yksilöstä yksilöön, sydämestä sydämeen, sielusta sieluun.
Sillä me olemme kaikki samojen vanhempien, auringon ja maan, lapsia, me olemme ihmisiä.
Ihminen!
Jos sinä olet isäsi, siittäjäsi auringon kaltainen, niin sinä astut esiin voittajana, sankarina, joka osaa loistaa ja hymyillä.
Ja jos sinä äitiisi, maahan, tullut olet, niin sinä taidat alati syntyä uudestaan — ja synnyttää.
Sinä osaat taidon olla itse riemua täynnä ja sytyttää riemua jokaiseen rintaan, joka sinua lähenee.
Eikä silloin kukaan pysykään sinusta kaukana, sillä onnella ei ole välimatkaa, eikä antava sydän rakenna muureja, vaan siltoja, joita myöten on helppo tulla.
Ihminen!
Et sinä ole tomua ja tuhkaa, vaan suurta syntyä, sydäntä ja sielua, joilla sinä maailmaa hallitset — jos vain itse tahdot.
Sillä sinähän se juuri olet maailma!
SYDÄNSUVI — SYDÄNTEN SUVI
Maan ylle on vuotanut suvinen sade kuin Herran siunaus.
Ja katso: kaikkialta kohahtaa kuin huokaus, joka uhoaa riemua ja autuutta. Sillä ei läheskään jokainen huokaus lähde murheellisesta sydämestä, vaan tietää se usein onnen täyttymystä ja elämän yltäkylläisyyttä.
Missä on nyt se tomu, josta ihmisen sanotaan tulleen ja joksi hänen pitäisi muuttuman? Nythän on olemassa vain suuri maa, joka ei edes muista tuonneista martouttaan, vaan toteuttaa elämän pakottavaa lakia, ja ikuinen luonto, joka raskaitten hankien allakaan tuskin on toipunut siittämisen houreesta. Ja sen luonnon herra ja valtias on ihminen.
Ei siis olekaan tomua ja mitättömyyttä, vaan synnyttämisen iloa, kasvamisen onnea ja täyttymyksen himoa.
Pääsiäisen lunastus, helluntain pyhänhengen vuodatus ja juhannuksen uudestikastaminen lankeavat jokaisen osaksi. Kukaan ei jää niitä ilman muuta kuin omasta pahasta tahdostaan.
* * * * *
Katso aurinkoa, joka on alkanut ratansa alhaalta, herättäen halua ja toiveita, noussut yhä ylemmäksi luoden voimaa ja vakavuutta, kunnes se on kiivennyt kaarroksensa korkeimmalle kohdalle ja täyttänyt työnsä, minkä jälkeen se vasta uskaltaa ajatella aikaisempaa maillensa menoa. Katso maata, joka on ojentanut utareensa jokaiselle elämän mehua anovalle eikä ole hyljännyt yhtään syntymän lahjan saanutta!
Olisi väärin nimittää näitä ihmeellisiä avuja uhrautumiseksi ja itsensä unhoittamiseksi, koska auringon ja maan tekoja on ohjannut lainalaisuus, joka on paljon painavampi kuin uhrautuminen tai itsensä unhoittaminen. Se, joka uhraa itsensä, ei aina auta toista, koska uhrautuminenkin saattaa olla itsekästä, ja itsensä unhoittaminen voi olla joskus suoranaista vääryyttä, koska silloin helposti unohtaa myöskin oman tehtävänsä ja tarkoituksensa. Eikä niin ole ajatellut se lainsäätäjä, joka on määrännyt elämän alkamisen, kehittymisen ja täyteläiseksi tulemisen.
* * * * *
Katso: luonnonvoimat pyhittävät omia tarkoituksiaan ja tehtäviään, mutta kuka uskaltaisi sanoa niitä itsekkäiksi ja tylyiksi? Ja juuri omaa kohtaloaan täyttäessään ne palvelevat parhaiten toisiaan ja —ihmistä, kaiken luonnon herraa ja valtiasta.
Näin syntyy yksilöllisestä elämän huoltamisen tahdosta yhteistahto, joka on kaikkein korkein ja pätevin voima. Ja yhdestä sydämestä laajenee yhteissydän, joka kykenee rakastamaan kaikkea ja kaikkia.
* * * * *
Nyt on maan ja auringon yhteiselämä kehittymässä kypsyyteensä: maa pursuaa oman tarkoituksensa raivossa kiireellä hedelmäänsä, ja aurinko syöksee korkeimmalta kaarrokseltaan koko tulensa sen sydämeen.
Tämä on nyt rakkauden täyttymystä, suuren ja rajattoman yhteisrakkauden. Tämä on kasteenliitto, joka uudistuu jok'ainoa ajast’aika juuri sen takia, että elämän tarkoituksen ja yhteistuntemisen voima virkeänä pysyisi.
Tämä on ihmiselle, luonnon herralle, merkkinä ja muistutuksena hänen oman, korkean tarkoituksensa pyhittämisestä, joka samalla on oikean lähimmäisen rakkauden velvoittavin vaatimus.
Tämä on sydänsuvea ja sydänten suvea, jolloin jokainen silmä näkee ja jokainen korva kuulee rakkaudenkäskyn, joka on suurin kaikista. Se käsky on ollut alati kirjoitettuna itsensä elämän katekismukseen, vaikka sitä harvat ovat taitaneet oikein lukea. Muutenhan he olisivat ottaneet itselleen rakkauden uskon ja kasteen.
Mehän olemme kaikki Johannes Kastajoita, mutta meidän ei tarvitse kulkea kamelinkarvaviitassa eikä mennä korpeen itseämme kiduttamaan, sillä meitä varten on varattu elämisen riemu ja onni, jotka odottavat valmiina kättemme ulottuvilla.
Ja jos me rakkaudella kätemme ojennamme, niin voimme saada sykimme koko maailman.
PORMESTARIN JORRI
AAMUTUNNELMA PIENESTÄ KAUPUNGISTA
No, jo se oli parahdus, voi yhden kerran!
Kello taisi olla vasta siinä puoli seitsemän tienoilla aamulla. Pienen kaupungin kaduilla oli hiljaista, niillä ikään kuin aamurauha peilaili itseään. Alkusyksyn aurinko oli ehtinyt parahiksi niin korkealle, että sen säteet yrittivät tunkeutua rakennusten itäpuolisten ikkunoiden verhojen lävitse. Se oli kuitenkin enimmäkseen turhaa vaivaa, sillä herrasväen talojen ikkunat olivat peitetyt paksuilla uutimilla, joihin aamuauringon ystävällinen tervehdys sammui. Vain jonkin matalan majan ikkunasta säde pujahti sisälle iloisena ja leikkisänä, kareili hetken nukkuvan piltin poskipäillä, ja siirtyi sitten katselemaan, missä kunnossa hella oli. Voi voi, olihan siinä muistuttamista, sillä koskapa köyhä näin arkisena aikana kerkiää jälkiänsä korjaamaan.
Kaduilla ei näkynyt muuta liikkujaa kuin yksinäinen ajuri, joka aamujunalta kyydin saatuaan ja sen suoritettuaan lönkytteli käymäjalkaa asemapaikalleen. Sekä miestä että hevosta elähdytti nähtävästi yhteinen toivo päästä vielä hetkiseksi jatkamaan kesken jäänyttä aamu-untaan. Hyvän tunnin saisi vielä pirsissä torkkua, ennen kuin tarvitsisi edes ajatellakaan kyytiä. Kyllähän tämän kaupungin tavat tiedettiin. Ne tunsivat sekä ajuri että hevonen monien vuosien kokemuksesta. Täällä he molemmat olivat syntyneet ja kasvaneet sekä sittemmin yhteistä ammattia harjoittaneet.
Muutamista piipuista nousta piiperteli savu tyyneen avaruuteen, kohosi pienenä kohtisuorana pillinä, kuten kahvisavu ainakin. Se lähti työmiesten, käsityöläisten ja hyvin vaatimattomien herrasväkien asunnoista, joissa siis jo päivän elämä hiljakseen alkoi.
Ja silloin juuri se parahdus leikkasi tätä aamuhiljaista kaupunkia. Sen kaiku vielä palasi jostakin, sitten oli tuokion tauko, kunnes yhtäkkiä seurasi toinen parahdus, ja sen jälkeen suoraa huutoa kuin olisi henkeä viety joltakin.
Erään talon ikkuna lennähti auki ja siitä pisti pörröinen naisen pää.
— Herra Jumala, mitä on tapahtunut? huudahti se pää hätääntyneenä. —
Kuka täällä parkuu?
Melkein samaan aikaan avautui kadun toisella puolella ikkuna, josta niinikään näyttäytyi naisen pää, kapea, joukeamuotoinen. Sen pään päällä oli tukka niin sileä kuin nuoltu, ja kasvojen johdolla olisi ollut vaikeaa sanoa, ovatko ne miehen vai naisen, mutta ääni oli pikemmin naisen:
— Voi, hyväinen aika, mikä huuto se tuo on?
Sitten avattiin yhä useampia ikkunoita. Kohta niitä oli auki koko kadun mitan, kummaltakin puolelta. Tämä oli niin sanottua hienoston kaupunginosaa, ja arvoisat rouvat olisivat epäilemättä lojuneet vielä hyvin kauan vuoteillaan, ellei olisi sattunut mokomaa hirveätä kunnon ihmisten rauhan häirintää.
Siinä nyt oli koolla hyvä joukko kaupungin hienojen rouvien päitä, toisin sanoen melkein kaikkien niiden parempien perheiden valtijattaret, jotka asuivat pienen kaupungin tällä laidalla. Siinä riippuivat puolikyljistään kadulla pankinjohtajan, parin muun johtajan, rahatoimikamarin kamreerin, lyseon rehtorin, hotellin omistajan, kaupungin enimmän käytetyn asianajajan, vasta kauppaneuvokseksi leivotun kauppiaan, pastorin ja kaupunginlääkärin ynnä nahkuri- ja vaatturimestarien paremmat puolikkaat, joista kahta viimeksimainittua ei oikeastaan luettu säätyläisiin, koska heitä ei vielä kertaakaan oltu kutsuttu pormestarille, vaikka heidän miehensä olivat ostaneet talot tältä herrasväen kadulta. — Toinen puoli säätyläisiä, niiden joukossa pormestari ja raatimies, asui eräällä toisella hienoston kadulla kaupungin vastakkaisessa laidassa.
— Onkohan jokin onnettomuus tapahtunut, ihanhan tuo on kuin pienen lapsen huutoa, aloitti pankinjohtajan rouva mielipiteiden vaihdon. Hän oli lihava ja hyväntahtoisen näköinen ihminen, vanhemmalla puolella ikäänsä, mutta punakka ja kasvoilla terve ilme. Hän oli saanut paljon lapsia, eikä hänen elämässään ollut tarvinnut juuri muuta tehdäkään.
Kahden muun johtajan rouvat olivat nousukkaita, eivätkä he osanneet tällaiseen hienompaan keskusteluun sanoa muuta kuin: »Kyllä se on sentään kauheata!»
Rahatoimikamarin kamreerin rouva oli ulkonäöltään kuin vauraan osuusmeijerin meijerska, mutta hän valitti alituisesti vähäverisyyttä ja koetti joka kevät tehdä miehelleen uskottavaksi, että hänen täytyi välttämättä päästä kylpemään, mikä toive ei kuitenkaan vielä toistaiseksi ollut toteutunut. Hän oli harjoittanut kasvoilleen ylhäisen kärsivän ilmeen, jonka hän niille nytkin, varhaisesta hetkestä huolimatta, oli ehtinyt järjestää. Hän huudahti mahdollisimman vähäverisellä ja huonolla äänellä:
— Voi sentään, kuka kunnoton on tähän aikaan laskenut lapsensa ulkosalle?
Lyseon rehtorin rouva oli vuosien kuluessa yrittänyt oppia mieheltään pedagogista täsmällisyyttä. Hän käsitti ennen kaikkea rauhan häiritsemisen sopimattomuuden ja sanoi kuivasti:
— Kun ei nyt enää yölläkään saa rauhaa…
Hotellin omistajan rouva oli vähällä sanoa: »Kieltäkää siltä tarjoilu», mutta huomasi sitten, ettei se sopinut, ja huusi:
— Kieltäkää sitä kiljumasta!
Muiden rouvien mielipiteistä ei enää voinut saada selkoa, sillä keskustelu oli muodostunut ylen vilkkaaksi. Ainoastaan kaupunginlääkärin rouva, jolla oli hellä sydän, juoksi miehensä luokse, herätti hänet ja pyysi kiireesti pukeutumaan, sillä jossakin lähiseudulla oli varmaan sattunut kauhea onnettomuus, jonka johdosta tarvittiin lääkärin apua.
Kun keskustelu ikkunasta ikkunaan oli juuri vilkkaimmillaan, nilkutti pieni lappalaiskoiran perukka esiin nurkan takaa kolmella jalalla ja surkeasti ulvoen.
Mielipiteitten vaihto sai järkiperäisen suunnan vasta nyt, kun sen aihe tuli näkyviin.
— Oi-joi, pentu rukka, mikä sille on tullut?
— Sitä on varmaankin purrut toinen koira jalkaan.
— Eikö kellään ole päällään, että menisi auttamaan?
— Kenenkähän se on?
— Kyllä on sydämmetöntä jättää tuolla tavalla koiransa ulos revittäväksi.
— Voi, pienokaista! Pitäisi ihan suuret koirat pitää kiinni, etteivät pääsisi pienempiään repimään.
— Vaikeata on niitä isoja koiria hallita, mutta ei saisi noin pientä laskea omin nokkinsa ulos.
Tämän sanoi kaupunginlääkärin rouva, koska hänen miehellään oli suuri ajokoira.
Sen jälkeen lausuttiin selvästi, yksimielisesti ja vakuuttavasti paheksuminen kovasydämiselle pennun omistajalle, ja ihmeteltiin, kuka se mahtoi olla, kun koiraa ei kukaan tuntenut. Yleisenä mielipiteenä oli, ettei ainakaan sivistynyt ihminen laske tuollaista pientä luontokappaletta yksinään ulos.
Tapahtuma olisi kenties jäänyt arvoitukseksi, tai ainakin olisi sen pohdinta, täytynyt jättää johonkin toiseen tilaisuuteen, jollei kadulle olisi ilmestynyt huutokaupanpitäjä, vahtimestari ja lihakauppias Alfons Latvanen, joka oli menossa torille. Tämä Latvanen oli kaupungin kaikki kaikessa, hän tunsi kaikki, ja kaikki tunsivat hänet.
Latvanen ja koira tapasivat toisensa juuri kulmauksessa. Edellämainittu taputti reiteensä ja kutsui koiraa luokseen. Se vilkaisi Latvaseen ja lähestyi sitten tuttavallisesti. Saatuaan keveän silityksen se unohti kipunsa ja heilutti häntäänsä.
— Kenenkä koira se on? kuului monesta ikkunasta yht'aikaa.
— Tämä on pormestarin Jorri. Se tuotiin eilen huvilalta, jossa se on ollut jo moniaan viikon.
Jokaisessa ikkunassa hymyiltiin leppeästi ja niistä alkoi sadella ystävällisiä lauseita.
— Vai pormestarin? Kas, kun me ei tunnettu.
— Se on tietysti vasta kesällä otettu…
— Kyllä sen näkee, että se on paremmasta perheestä, kun on niin hyvin hoidettu.
— Minkä takia isoja hurttia pidetään ulkona raatelemassa pieniä?
— Se on tietysti, raukka, päässyt huomaamatta ulos. Noita pentuja on niin työlästä pitää silmällä.
— Aivan niin. Vaikka meidänkin Sakua vartioidaan, pääsee se sittenkin joskus yksinään ulos.
— Latvanen on nyt niin hyvä ja vie sen heti pormestarille, etteivät huolestu, ja sanoo samalla paljon terveisiä.
Aamullinen kohtaus oli selvitetty. Latvanen otti koiran syliinsä ja lähti pormestarille päin. Ikkunat sulkeutuivat ja kadulle palasi ainakin toistaiseksi entinen rauha.
KOHTALON SUOSIKKI
Kuka olisi uskonut, että Möykyn kylän suutarista, Hiskias Optatus
Liehtosesta, kerran tulisi yhteiskunnan napa?
Niin, kuka olisi uskonut silloin, kun hän vielä istui reikäisellä rummullaan ja ompeli kirotun huonosti vettä pitäviä lapikkaita kyläkunnalle? Hän ei silloin ollut tavallista suutaria kummempi. Olipahan vain sellainen laihan kalsakka mies, hiukan kuuru hartioistaan, kuten suutarin on oltavakin, jotta kykenee sopusuhtaisesti kaartumaan neuloksensa ylitse. Filosofi ja järkimies tämä Liehtonen kyllä oli, kuten koko suutarien ammattikunta, mutta eihän lähimainkaan kaikista filosofeista ja järkimiehistä tule yhteiskunnan napoja. Eikä suutari Hiskias Optatus Liehtonen edes hapotellut eduskuntaankaan.
Sen sijaan hänellä oli kirjallisia harrastuksia, sillä hän oli lukenut moneen otteeseen Aleksis Kiven »Seitsemän veljestä» ja kertoili sen perusteella rumpunsa ympärillä istuskeleville kyläläisille ihmeellisiä juttuja. Tarinansa päätteeksi hänellä oli usein tapana sanoa:
— Sinä, Leksi, uneksit saapasnahkatornista ja kuolit sen juurelle nälkään, mutta minä laitan, jos Herra elämän päiviä suo, sinulle vielä patsaan valmiista saappaista.
Ja silloin hän katsoi pitkään ja vakuuttavasti seinällä olevaan Aleksis
Kiven hiukan pölyyttyneeseen kuvaan.
Sellaisia se suutari puheli, mutta kyläläiset niille puheille vain naurahtelivat, sillä he olivat leikin tuntevaa väkeä. He eivät tietäneet, että tässä oli tosi kysymyksessä ja että korkeampi voima, itse kohtalo eli kaitselmus, oli ottanut suutari Liehtosen suurten siipiensä suojaan.
Ja niin Liehtonen eräänä kauniina päivänä jätti koko Möykyn kylän pienine leikkisine ihmisineen ja ylen vaatimattomine harrastuksineen.
Möykkyläiset silloin kovasti ihmettelivät, jotta mikähän siihen Hiski Liehtoseen oikein meni, kun otapahan ja lähde tuntemattomille teille ja suuren maailman hälinään, vaikka tässä omassa kylässäkin hyvin toimeen tuli.
Mutta se korkeampi voima, kohtalo, oli vihjaissut suutari Hiskias Optatus Liehtoselle, että kun sinä kerran olet oikea suutari koko olemukseltasi, niin mene sinä siihen kaupunkiin, jota suutarien kaupungiksi sanotaan ja jossa näppärälle ammattimiehelle aina on tie auki taivasta myöten. Mitä tästä lapikasparien neulomisesta ja puolipohjien paukuttamisesta kykymiehen työksi, voihan niitä kenkiä lyödä kokoon rossissa, ja sittenpä on ihme, jollei sinun järjelläsi maailmassa pärjää, kun siinä on pärjätty pienemmälläkin ja vielä tehty rahaa kasaan. Sinussahan asuu luomisen henki, oikea henki, joka ei ole täällä Möykyssäkään tavoitellut ikuisuutta lapikaspareihin, mikä ei olekaan tämänkaltaisen luomisen tarkoitus. Sinä olet sielultasi ja luonteeltasi tehtailija.
Hiski Liehtonen kuuli tämän kohtalon kutsun, lähti suutarien valtakuntaan ja päätti tulla suureksi suutariksi.
Harvoin kohtalo sentään keikauttaa hyvänkään suosikkinsa oikopäätä yhteiskunnan kukkuloille. Se ensin vähän tarkastelee miestä puolelta ja toiselta, tarkastelee ja antaa sen hankkia kokemuksia, joita paitsi ei maailman silmissä tulla miksikään. Kohtalo pani Hiski Liehtosenkin alkamaan pienestä. Se suhahti suutarin korvaan:
— Etköhän sinä voisi käyttää apunasi tuota muijaasi, Anna-Kaisaa? Se on kyllä hiukan heiveröisen näköinen, mutta jaksaisi se sinua pikku töissä auttaa, ja kun ei teidän taloutennekaan ole tämän suurempi: kaksi puoskaa ja nekin jo omin avuin tallustelevia… Eikä se Anna-Kaisa enää enempää saakaan; se on jo siinä suhteessa tehnyt tekemisensä.
Tietysti Hiski Liehtonen otti neuvon onkeensa. Siinä on näet suutarin työssäkin monenlaista pientä kaputusta ja naputusta, johon akkainen ihminenkin pystyy. Niin suutari Liehtonen alkoi kapsutella eukkonsa kanssa saapasta ja patiinaa, milloinhan mitäkin, ja kun kymmenenkin paria kertyi, kiikutti hän ne eräälle kenkäkauppiaalle, jonka tavara oli tunnetusti halvinta siinä kaupungissa. Pahat kielet kertoivat, että se oli tunnetusti huonointakin, mutta vähänkös ne pahat kielet pauhaavat, ja mitä se sitä paitsi Liehtoseen kuului kenenkään tavara.
Kauppias rupesi sanomaan Hiski Liehtosta mestariksi ja samalla arvonimellä häntä kunnioitettiin asuintalossaanko.
Kun liikesuhteet näin oli saatu solmituksi ja vakinaiselle kannalle, alkoi eukko käydä näillä kauppa-asioilla. Hänestä tuli niinmuodoin mestari Liehtosen liikekumppali ja kauppamatkustaja.
Pian päästiin niin pitkälle, että Hiskias Optatus Liehtonen otti itselleen miehisen apulaisen, toisenkin, osti käsikärrit, joilla eukko-kauppamatkustaja kuljetti valmista tavaraa markkinoille, ja maalautti huoneensa kulmaan kilven:
Kenkätehdas H.O. Liehtonen.
Mutta sitten kohtalo taas kerran puheli mestarille:
— Tokko sinä olet huomannut, että tuo sinun Anna-Kaisasi ei ole oikein terve? Usko pois, että sillä ei ole pitkiä aikoja elettävänä, koska sitä kalvaa salainen tauti, jota nyt vielä ei lääkärikään löydä. Mutta sillä on sellainen, ja se kuolee siihen. Tämä on tietysti sinulle surullinen asia, sillä Anna-Kaisa on ollut hyvä elämäntoveri, mutta minkäpä sille mahtaa. Se on tehnyt sinulle, tämä eukkosi, monta hyvää palvelusta. Voisihan se vielä tehdä yhden kuolemallaankin. Panepahan se henkivakuutukseen, niin saat piakkoisin liikepääomaa. Ja pane tukevanpuoleisesta summasta!
Tehtailija H.O. Liehtosen sydäntä vähän nipisti, kun hän katseli Anna-Kaisan tomeria liiketoimisia ja ajatteli, että vai jo siitäkin aika jättää, mutta hän oli oppinut antamaan arvoa kohtalon kehoituksille, ja niin vakuutti hän muijansa kolmestakymmenestä tuhannesta markasta, mikä siihen aikaan oli hyvä summa näin tehtailijankin puolisosta.
No, toteenhan se käin kohtalon sana. Lieneekö Liehtonen kolme kertaa kerinnyt suorittaa vakuutusmaksun, kun eukko jo oli kyönänä. Se kuoli kuumetautiin keväällä, siinä jäitten lähdön aikaan, ja saatettiin kaipauksella hautaan, ollen kuolemasta ynnä maahanpanijaisista sanomalehdessäkin tietää annettu yhteensä kolmen markan ilmoituksella.
Mutta selvää voittoa siitä eukosta tehtailija Liehtoselle jäi niin suuri summa, että hän sillä sai tyhjän tontin ja sille oikean tehtaan. Kansa, jolla ei ollut tietoa kohtalon ohjauksesta, ihmetteli tätä onnellista sattumaa ja sanoi:
— Niin se toisia luonnistaa. Liehtonenkin teki tehtaan akkansa nahkasta. Taitaa saada siitä vielä kenkiäkin monta paria.
Kansan sanantapa on joskus karkea, varsinkin jos se kadehtii toisen onnea. Tästä alkaen ruvettiin mestari Liehtosta sanomaan aivan yleisesti tehtailijaksi.
Sen jälkeen on tehtailija Liehtosen polku ollut kuin ruusuilla kukitettua, kuten runoilija sanoisi, Ystävällinen kohtalo, jonka neuvokkia H.O. Liehtonen aina on noudattanut, ei ole milloinkaan antanut hänelle väärää osviittaa, kuten se, sen pahempi, usein antaa muille.
Kun suuri naapurimaa, jonka helmoissa meidän maamme silloin vielä epäitsenäisenä oleili, joutui suureen sotaan ja tarvitsi armeijaansa varten paljon saappaita, tuli suuria tilauksia tehtailija Liehtosen suoritettavaksi. Hän tuskin olisi uskaltanut mennä siihen kauppaan, mutta kohtalo sanoi:
— Oletko sinä, Liehtonen, hassu? Pane sinä tarpeet tuntosi mukaan, kyllä virkaryssä hinnan maksaa, kun muistat sitä voidella. Kaikkienhan tässä täytyy elää.
Liehtonen muisti voidella, ja tämä saapaskauppa tuotti hänelle sodan aikana miljoonia, ja lienee se isänmaan itsenäistyttyä laskettu Liehtoselle kansalaisansioksikin, koska hän ehkä saappaillaan oli auttanut Venäjän armeijan häviötä ja Suomen vapautumista sortajastaan. Isänmaan vapauttaminen oli laajakantoinen tehtävä, jossa kansalaiset voivat antaa apuaan monilla eri tavoilla.
Kiitollinen valtiovalta antoi tehtailija Liehtoselle hänen suurten ansioittensa johdosta kauppaneuvoksen arvonimen.
Hän on nyt yleisesti arvossa pidetty, huomattu kansalainen, yhteiskunnan napa, jonka ympäri pyörii koko maan taloudellisen elämän ratas. Kunnian ja maineen sädekehä kimmeltää hänen otsallaan. Hänen tontilleen on kohonnut hirmuinen tehdasrakennus, joka täysin arvokkaasti edustaa valtakunnan teollisuutta. Se pieni, akan nahkasta tehty paja on sentään saanut armon jäädä paikoilleen, sillä sitä tarvitaan kehityksen valtavuuden mittapuuna sekä osoituksena ihmisneron ja tarmon aikaansaannoksista. Se on järjestetty museoksi, johon on koottu pari kaikkia muita tehtaan valmisteita, paitsi niitä saappaita, jotka olivat avustaneet Suomen itsenäistymistä. Ne ovat taitaneet sieltä unohtua, korvaamattomaksi historialliseksi menetykseksi.
Kauppaneuvos Liehtonen ei nyt enää kaipaa kohtalon neuvoa. Hän tulee jo omillaan toimeen. Ehkä hän, ilman kohtalon osoitusta, pitää vielä huolen siitäkin, että hänen Möykyn kylässä antamansa lupaus saapaspatsaan pystyttämisestä puutteeseen kuolleelle runoilijalle tulee aikanaan täytetyksi.
ISO RYMÄ
TARINA VANHASTAPOJASTA
Ei ole totisesti koiraa karvoihin katsomista, eikä hullua hynttyihin.
Kuka olisi uskonut Muuraismäen Mikostakaan, että se oli naisiin menevä?
Sellainen kuiva miehen kääkkä, jolla on aina housut puolitangossa, ikään kuin ne olisi syntymästä siihen lupsautettu ja noiduttu koko elämän ajaksi samalle paikalle, ja ijiltäänkin jo hyvän joukon yli leikkiveristen vuosien. Ja sitten kun sillä vielä oli se vatsanpuolikin niin kehnoa tekoa, ettei se pitänyt sisällään mitään rasvaisempia ruokia. Niin, eipä paljon kannata puhua siitä Mikon sisäkunnasta, mutta olipahan vain, vaivattavalla, omat kotkotuksensa ja pyrkimyksensä naisväen pariin.
Mene tiedä, miten kauan se käppyrä lie kulkea jyystänyt Tallusjärven takana. Muuraismäessä ei oltu tiedetty asiasta mitään, se kun oli, Mikko, sellainen viekas ketale, ihan kuin kaimansa Repolainen. Se osasi vatkata langat sekalutta ja peittää jälkensä niin, jotta mikä hänestä selvän otti.
Mutta käypä se viisaskin vipuun, minkä tämä Mikkokin. Mistä lienevät renkipojat saaneet vihiä, jotta sen asiat eivät ole ihan kohdallaan. Sillä on mitä lie matkoja järven toiselle puolen. Ja lopuksi oli näitten renkipoikien toimenpiteiden kautta tullut selvitetyksi, että se miilusti yökaudet Talluksen toisella rannalla Hussolan talossa, jossa se kävi riijuulla. Pärtty vainaan lesken aitassa. Kun nyt kesä oli painumassa syksyyn päin ja yöt pimenivät oli sen iili tullut kahta hullummaksi.
Ja ne renkipojat, halavatut, päättivät, että tehdäänpä nyt Mikolle pieni kepponen, kun se ensi kerran lähtee yöjalkamatkoilleen.
Kauankos sitä tarvitsi odottaa! Kun kerran rupeaa ihmistä siltä paikalta panemaan, jotta on lähdettävä, niin sehän lähtee joksikin sassiin.
Oli syyskuun alkua, lämmintä vielä, vaikka pimeä laskeutui tavallisen aikaiseen. Talonväki oli lauantai-illan kunniaksi kylpenyt ja teki levolle menoa. Mutta renkipojat, kaksi parahiksi mieheksi saapaa nallikkaa, panivat merkille, että Mikolla riitti taas tällä kertaa kaikenlaista käpsehtimistä, vaikka se muuten oli aina ensimmäisenä uunilla kipeätä ja ronklaavaa mahaansa painamassa. Mutta annahan olla, tänä iltana ei Mikon maha tarvitsekaan hoitoa; nyt on muu miehen mielessä.
Molemmat renkipojat putkahtivat huomaamatta tuvasta pihalle.
Muuraismäestä oli Talluksen rantaan ravakka kilometri, mutta kauankopa sellainen taipale kesti nuorten pojanviikarien anturan alla. Vaikka on kokonaisen viikon töitä puskenut, ja lepokin tuntuisi hyvälle, mutta kun on muut konstit tekeillä, niin ei niitä askeleita lasketa.
Näkyi olleen jo edeltäkäsin suunniteltu, tämä poikien homma, heidän siinä juuri tien suussa olevalla Muuraismäen nuottikodalla puuhaillessaan, koska se kävi niin kätevästi. Eivät ne edes jutelleetkaan keskenään, minkä vähän nauraa kihahtehvatt ja toisilleen tavantakaa silmää iskeä nirauttivat. Se oli sellaista uteliasta ja odottavaa tirskahtelemista, jotta saahan nähdä, miten tässä ottaa ja käy sen sulhasmiehen, tahi mikä tuo lienee, väjökki.
Hetkisen nuottikodalla hääräiltyään pojat putkahtivat puskan taakse piiloon.
Kohtapuoleen alkoi louhikkoiselta tieltä kuulua jalankapsetta, ähkimistä, puhkamista, ja vähin hiljaista kiroamistakin, kun kulkijan jalka lipesi kiveltä ja aiheutti hänelle tuontuostakin pienen tahtomattoman pysähdyksen.
Mikkohan se sieltä vääntäytyi, kukas muu. Eihän niitä tähän vuorokauden aikaan ja vielä lauantai-iltana yleensä tännepäin kulkijoita ollut.
Se työnsi köysiveneen vesille ja lähti soutaa luikuttelemaan yli järven
Hussolaa kohti.
Kylläpäs nyt Mikolle soutu kelpaa, tuumivat viikarit puskansa takana, vaikka se aina ruikuttaa, kun on työhön lähtö. Taitaa siinä olla miehen mieli kovin höpläkällään; ja mitä, eikö se peijuoni pistä lauluksikin. Hiljaa hyrisee, mutta jotakin laulun nuottia se on. Katsopahan tätä, hyväkästä! Mutta odotahan, taitaa siinä aikaa pikkuisen vierähtää, ennen kuin perille pääset!
Mikko oli edennyt jo useampia kymmeniä metrejä rannasta, kun hänen mieleensä johtui, jotta pitäisi tässä vetää vielä henkisavutkin. Väleenhän tämä taival tästä Hussolaan katkeaa; olisiko tuo paljon päälle kilometrin, ja riittääpä sitä aikaa aamunkoittoon tämän aikuisena yönä.
Mikko antaa veneen lipua omalla vauhdillaan järven rasvatyyntä pintaa ja rupeaa täyttämään piipun nykeröään.
Mutta silloin jutkahtaa vene yhtäkkiä kuin kiveen ja seisahtuu.
No, mikä hemmetti! Eihän tällä paikalla pitäisi kiveä olla. Kyllä Mikko toki pimeässäkin nämä vedet tuntee, kun on niitä pienestä pojan naskalista soutanut ahvenheinikkoja onkipaikoiksi hakiessaan, ja sitten varttuneempana köysivenettä nuotta-apajille kiskonut, tätäkin samaa venettä jo kuinka monet keväät ja syksyt. Mutta seisoo se nyt, vene, ei tikahdakaan, vaikka sillä oikeuden mukaan olisi vielä vauhtia äskeisistä tuimista vedoista… Mikäs tässä nyt riivaa?
Mikko laskee viereensä äsken sytyttämänsä piipun ja vetäisee airoilla pari kertaa oikein voimainsa takaa.
Lähtihän se… Taisi vain muuten kuvailla, mitä lie kuvaillut, herkässä mielessä…
Pitkälle hän ei kuitenkaan pääse, kun taas rupeaa kiikastamaan.
Se tule ja puserra, nyt se menee taaksepäin… Sitä ei tietysti näe säkkipimeässä yössä, mutta totta tuon nyt tuollaisen asian vanha soutumies tunteekin. Tämäpä nyt vasta!… Eipä Mikolle ennen ole mokomaa sattunut, vaikka hän ei ensi kertaa kulje tätäkään väliä…
Mikko kiskoo suu irvessä: sekös juupeli tässä on, jotta vene lipuu taaksepäin, vaikka mies on airoissa ja soutaa hiki hatussa?
Nyt se on mennyt niin pitkälle, että Mikon silmissä näyttää häämöttävän nuottikota.
Jopa jotakin!
Ahah, nyt se lähti taas, hyvää kyytiä meneekin. Mikon mieleen ailahtaa jälleen ajatus, jotta ei tainnutkaan olla siinä mitään, miten lie hänestä vain tuntunut niin somalta. No, tällä kyydillä ei viivytä kauan, kun ollaan Hussolan rannassa. Onkin saattanut jo Riittastiina, Pärtyn pullea leski, ikävällä odottaa. Tänä iltanahan se oli puhe…
Nyt on ihme! Taas toppasi… Ja takaisin menee kuin villitty… Tämä ei ole enää laita peliä, nyt on vainolainen matkassa.
Miten pitkältä lieneekään vene huilahtanut taaksepäin, ennen kuin jälleen läksi liukumaan Hussolaa kohti. Ja sitä peliään se piti, kunnes vihdoin nakkausi kokonaan seisomaan: ei mennyt enää nuottikodalle päin, mutta ei eteenkäänkäsin, vaikka häntä olisi miten riuhtonut.
Mikkoa alkoi pelottaa… Tämä on ihan varmaan itsensä sen päämestarin konsteja… Hiki kihosi soutajan joka jäsenestä… Herranen aika, jokohan tämä on muistutus siitä, että synnin polkuja kulkee mies… Lauantai-ilta, eikä Mikolla ollut edes aikomustakaan huomenna kirkkoon lähteä. Oli ajatellut vetäytyä uunin päälle pitkälleen; siellä olisi ollut suloista loikoa pois yötinen väsymyksensä.
Mikko soutaa, soutaa, mutta ei hievahda paikaltaan kirottu paatti…
Syntiä, syntiä taitaa olla tämä yöjalassa käynti, vaikka tätä ovat harjoittaneet esi-isätkin ammoisista ajoista, ja tällä keinolla se on akka enimmäkseen otettu Mikonkin sukuun.
Jaa, mutta meinaakos se tämä Mikko ottaa?
Se on, tuota, semmoista pataa… jotta sitä ei ole tullut loppuun asti ajatelluksi…
Soutumies irroittaa kätensä airoista ja lepää se häntä jaksakoon riehkaista yhtäpainoa.
Jaa, niin jotta ottaako se Riittastiina?… Onhan se pehmeä naisihminen ja Mikon veriin sopiva, ja luulisi sen luontuvan muutenkin… mutta ihankohan pitäisi ottaa akka, vakituinen vaimo?…
Mikon mieleen välähtää, että mitähän jos lukisi rukouksen, niin eiköhän tuo rymä laskisi venettä liikkeelle?… Mutta mistäs sen luet, kun ei ole edes kirjaa matkassa, eikähän niitä mikä ulkoa… Pahuus kun ei nyt johdu mieleen sopivaa virttä. »Kaikk' kaataa, tempaa kuolema», sitä muistaisi hän pari värssyä, mutta eihän se käy tähän tilaisuuteen…
Ja yhä vain kolkuttaa jossakin miehen sisällä: Mitäs sinä meinaat,
Mikko! Yhäkö sinä vain kuljet synnin ja himojesi polkua, vaikka sinua
näin vakavasti varoitetaan?… Etkö sinä ole aikonutkaan naida sitä
Pärtty vainaan leskeä, jonka aitassa puurrat?
No, naipi hänet sitten, myöntelee Mikko oman sisäisen äänensä kysymykseen… Nain, no… joko lähtee vene liikkeelle?
Mutta eihän se lähtenyt. Seisoi kuin naulassa.
Mitähän sille vielä pitäisi luvata?… Menen kirkkoon huomenna. Joka pyhä tästä lähtien käyn; istun koko toimituksen ajan alusta loppuun, enkä yksinomaan kuulutuksia kuuntelemassa, kuten tähän asti… Ja ripille menen…
Mikko on jo niin uupunut, että kädet tuskin jaksavat airoja pidellä. Miten kauan hän hekään tässä vuohkannut? Välillä levännyt ja sitten taas koettanut vetää kuin henkensä edestä.
Ei näy auttavan mikään, tuumii hän viimein itsekseen, ei ole suotu minun tänä yönä päästä sen lesken aittaan.
Kun hän kerran oli vakiintunut siihen ajatukseen, ei ollut muuta neuvoa kuin käänny takaisin Muuraismäen nuottikodalle.
Menehtyneenä hän istahti parrun päälle, lopen nääntyneenä ja alakuloisena. Sitä paitsi väikkyi hänen mielessään yhä omituinen pelko; aivan halutti painaa silmät kiinni. Tässä sieluntilassa hän ei uskaltanut lähteä kotiinkaan. Se häntä pimeätä louhikkopolkua kompuroinee, kerkiääpä tuota sittenkin, kun päivä alkaa pilkoittaa.
Ensimmäisen kajastuksen ilmestyttyä itäiselle taivaan rannalle Mikko huomasi, että nuotan köysi oli vedessä. Katsellessaan tarkemmin tätä ilmiötä hän näki, että sen toinen pää oli kiinni köysiveneen tapissa ja toinen oli sidottu nuottikodan pylvääseen.
Pojat juuttaat, äänsi Mikko itsekseen, ne ne aikansa kiskoivat köydestä takaisin päin, mutta sitten kaiketi väsyivät ja sitoivat tuon toisen pään pylvääseen. Hyvä sentään, etteivät olleet kuulemassa, mitä Mikko luullessaan paholaisen kanssa taistelevansa ja Jumalan apuun turvatessaan tuli luvanneeksi.
Niin, sellaisen kolttosen pojat olivat tehneet Mikolle. Rantaan tultuaan he olivat vuolleet köysiveneeseen uuden tapin ja pistäneet sen valmiiksi paikalleen, jotta se oli siinä kuin edelliseltä soutajalta unohtuneena. Eihän se nyt tosin aivan samannäköinen ollut kuin entinen, mutta mikäpä sen muodon pimeässä olisi erottanut. Uusi tappi oli samalla niin pitkä, että se ulottui hyvän matkaa veneen pohjan alapuolellekin, ja siihen osaan pojat olivat kiinnittäneet lujasti nuotan köyden.
Ja Mikko, onneton, kun luuli, jotta itse iso rymä se hänen kanssaan rillaa, eikä laske Hussolaan vaikka mikä olisi.
Ei ole tarkemmin tiedossa, kävikö Mikko myöhemmin Pärtyn lesken aitassa, mutta ainakaan ei siitä leskestä tullut emäntää Muuraismäen Mikolle, vaan kuoli hän kunniallisena vanhanapoikana joskus sitten, kun ikä loppui.
MONNI
Ei sitä oikein kukaan ymmärrä tuonkaan Jussi Haataisen elämää. Siellä se asuu kaukana kylistä Rasvangin saaressa selkäveden rannalla, ja turaa niitten pyydystensä ja pyssynsä kanssa, mutta ei vain kuonnu oikeaan tavallisen maatiaisen ihmisen työhön.
Kyllä kansa tietää, ettei sillä ole peukalo keskellä kämmentä eikä pää päreestä, ja se tekee vaikka kivinavetan, jos kerran tehtäväkseen ottaa, ja olisi siitä kouluja käymällä voinnut tulla mikä hyviinsä arkitähti tai iisnyöri tahi akronohvi, mutta se mikä lie vouhetuinen, kun ei sille työ kelpaa.
Ihmiset sanovat, ettei siinä muu ole kuin laiskuus, sillä sille nyt ovat isäntämiehetkin koettaneet tarjota jos minkälaista työtä ja ansiota, mutta ei sitä vain ole tahdottu saada sieltä saareltaan minnekään lähtemään.
Ja niin riittää kansalla selvän tekoa tästä Haatais-Jussista, joka on niin etevä mies, mutta eipähän, pahuus, tahdo käyttää niitä taitojaan.
Käyhän se joskus kirkolla kalan ja metsänriistan kaupalla ja puotiasioillaan, ja on niin vilkas ja juttelias mies, mutta kun kerran Pärttyläinen oli saanut sen kivijalan tekoon, niin jo ensimmäisen viikon mentyä oli käynyt hiljaiseksi ja vakavaksi, jotta oli ihan isännän pitänyt kysyä, että vaivaako sitä Jussia mikä.
Mikäpähän sitä, mutta kun se vain ei totu niihin mantereen oloihin eikä tavallisiin töihin. Jos sinne sen saarelle vieras menee, niin se on iloinen kuin mikähän ja jos järvelle matkassaan saa, niin ei siltä juttu lopu.
Ihmiset välistä tätä Jussia surkuttelevatkin kun se on niin yksinään siellä saarellaan. Jos vaikka mikä vahinko sattuisi, niin ei ole auttajaa, sillä ei suinkaan sen koiran rakista apua ole.
Mutta älkää säälitelkö Jussia, te manterelaiset, ei sillä ole mitään hätää, vaan se elää tyytyväisenä omaa elämäänsä, ehkä täydellisempää kuin te.
Mitäpähän Haatais-Jussi ihmisistä, joilla on hänen mielestään kaikenlaista turhaa puuhaa ja touhua. Jussia vetää kalaan ja metsälle. Kun vain keväinen aurinko on ehtinyt pikkuisen sulaa ojien suuhun liottaa, niin jo Jussi on siellä rysineen päivää paistattelemaan tullutta haukea hakemassa. Sitten myöhemmin se kantaa rojottaa kutukuumeessaan rysään menneitä lahnoja kontilliset kirkonkylään, ja pennosia lähtee, eikä tarvitse olla kenenkään käskettävänä. Sitten kesällä se puurtaa illat aamut saarten väliä ja luotojenkylkiä verkkojensa kanssa, ja niin se on kätevä niissä hommissaan, ettei se edes kenenkään apua tarvitse. Mutta käistämällä sen ei kalaa ota, vaikka se on yleensä maalaisten tapa. Omia menojaan sen on kalankin pyydykseen mentävä, ei sitä saa säikytellä, eikä väkivallalla ottaa; sellainen on Jussin pyyntiohje. Sen sijaan se asettuu usein heinikon rintaan ongelle, kun tietää isojen körmyniskojen ahventen siinä peliään pitävän. Ne kun ovat, ahvenen torilaat, leikkisällä päällä, niin on syöntikin näpäkimmällään, eikä siihen ole pienillä sorriaisilla, enemmän kuin sären vekkuleillakaan, silloin tulemista. No, sillä lailla sitä pysyy särpimessä, ja kirkonkylän herroillekin riittää tuontuostakin kontillinen tuoretta kalaa keskellä kesän hellettä.
Elokuun puolivälissä sitten alkaa sorsastaminen, syyskuussa juostaan »Turvan» kanssa metsojen ja töyrien perässä, ja paukautetaan joskus jäniskin, halkihuuli kekkuli, kun se sattuu ammatissaan monipuolisen »Turvan» eteen joutumaan. Kun lehti putoaa puusta, hakee Jussi Pekka veljensä ajomieheksi, nostaa töyrenkuvat koivuun, laittaa kojun, ja tipahtaapa taaskin metsän kukertajia Jussin ja vähän muittenkin tarpeeksi.
Mutta ei tämä Jussi Haatainen kalastusta ja metsästystä harjoita ainoastaan ammatin vuoksi, ei toki. Kyllä kai sitä miehinen mies sentään sen verran jotakin vestelisi, että itselleen leivän keräisi, jos vain siitä puhe olisi. Mutta sillä on tuolla luonnossa kulkemisella Jussille mikä lie muu viehätyksensä. Ei siinä saalis suuria merkitse, sillä kerrankopa sitä sattuu, jotta erämies tyhjänä palaa. Sinne vain kuitenkin aina vetää Jussia luontoon kuin nuorukaista rakastetun tytön aitan polulle. Ihan siellä tuntuu metsässä kuin joka puu puhuisi ja joka kanto katselisi, ja jokainen polku kuin väkisin hilaisi eteenpäin. Ja kun lammikoita ja lahdenpohjia sorsamatkoillaan kiertelee, niin kasvoja raapaiseva virpikin kuin pumpulilla pyyhkäisee, vaikka jälestäpäin toisinaan huomaakin siihen verinaarmun jääneen. Ja kun sitten hiukan väsyneenä mättäälle istuu, piippuun panee ja savukiehkuroitten jälkiä tyynessä ilmassa seuratessaan näkee solakoitten petäjien välistä korkean sinen, ja alempaa kukkulan juurelta kummallisissa väreissä peilailevan järven, niin ihmeen terveeltä ja avaralta tuntuu rinta, ja siinä ikään kuin uskovaiseksi tulee ja ajattelee, että minä en kuole koskaan, en ainakaan sielulta ja sisimmältä.
Ja mitä kaikkea kertookaan tälle Jussille järvi, kirkasvetinen ja taivaita kuvasteleva? Se alkaa tarinansa jo ensimmäisestä keväisestä railosta, ja sitten sitä piisaa seuraavaan jääkahleeseen asti. Kun rysinesi sulalle ojansuulle saavut, niin ihan pitää käsiesi varaan vatsallesi kumartua katsomaan, joko siellä vedessä mennä pirittää niitä punaisia pisteitä tahi onko muuta pientä liikkeellä. Ja kun järvi sitten kokonaan sulaa, vie se mielen kauas pohjamutiinsa, jossa asustavat monnit, isot venkaleet. Niitä ei saa pyydykseensä kuin kerran vuosisadassa, mutta jos hyvinkin sattusi Jussin kohdalle sellainen ihme ja onni. Kuuluu Mertalan Paavo, nyt jo kuollut kummallinen ukon käriläs, joka ei lainkaan kotonaan viihtynyt eikä maanviljelyksestään huolehtinut, vaan kalasaunassa Virmaan saaressa asui, Onkisyvästä pari monnia saaneen, pienenpuoleista tosin, mutta oikeaa rotua. — Niin, niin omituisen kiehtova on järvi. Sen parista ei malta olla poissa tämä Jussi, saipa häntä sitten kalaakin jos ikään. Siinä se istuu veneensä perässä, sepän esiliina edessä, verkkojansa kokien, piippuvääräänsä poltellen ja katsellen syvyyksiin ikään kuin odottaen, että sieltä se nousee kerran sellainen kummitus, joka voi vain vesien tuntemattomissa syvyyksissä asustaa. Ja vaikka se ei koskaan nousisikaan, niin Jussi tietää sen siellä olevan ja sitä vartoo…
* * * * *
Mutta kerran sitten Jussi Haatainen luuli jo saavansa sen syvän veden ihmeen.
Hän piti syksyllä muikunverkkoja Varisluodon ja Lehtosaaren välillä, ja se oli tuulisena aikana niin tukalaa puuhaa, ettei Jussinkaan kätevyys yksinään riittänyt, vaan oli haettava veli Pekka avuksi.
Kerran riepoitteli myrsky veljesten verkot minne lie riepoitellut veden valtakunnan ihan syvimpään sopukkaan, ja mikä ne sieltä otti, kun jata oli pahannenäksi katkennut.
Kun sitten herranilma hiukan tyyntyi, lähtivät veljekset verkkoja haraamaan. Pienen kuusen latva katkaistiin haraksi, pistettiin uistimen tukeva siima naruksi ja sitten soudeltiin edestakaisin syvyyksiä.
— Annahan olla, Pekka, eläpähän soutele, nyt se jytkähti, sanoi Jussi juuri syvimmällä kohdalla koomin niin kuin vähän Varisluodon puolella.
Pekka jätti kohta soudun, sen kuin vähän holtaili venettä, ettei se päässyt vielä jonkin verran puhaltelevan tuulen mukaan lyöttäytymään.
— Mutta ei tämä olekaan verkko, jatkoi Jussi, — tämä kovin mukavasti jutuuttaa; senköhän täytinen siihen nyt juuttui?
Jussilla oli ihan täysi työ pidellessään kiinni siimasta, jonka toisessa päässä jokin nyhti ja tempoi.
— Ole vaiti, mikä siinä muu; jollei lie hara pohjakarahkaan mihin kiinni käynyt. Tuntuuko se antavan perään?
Antaa se, mutta se peijuoni potkii ja sätkii. Ja mitäpähän se verkko sätkyttelisi… Kyllä se nyt antaa sen kummansa, vetehinen. Annapahan takaisin, Pekka, löysätä pitää, se vetää tuonne Varisluotoon päin… Hellää, kah, etkö sinä kuule!
Pekka otti asian leikiksi. Mitä vetkotellee joutavia taas, velimies, se kun on sellainen iankaikkinen mikä liekään ihan toisenlainen kuin muut ihmiset.
Mutta sitten tuntui kuin itsestään vetävän venettä Varisluotoon päin, ja silloin Pekkakin alkoi uskoa, ettei tässä ollakaan minkään tavallisen kanssa tekemisissä.
— Näetkös nyt, tenäsi Jussi, — kun et sinä, onneton milloinkaan tottele. Se on nyt se syvän veden ihme… monni… mikä lie. Ole nyt siivolla ja tottele, sen metkuja on seurattava vakaasti; ei sitä väkisellä saa.
Silloin kävi Pekka totiseksi. Se oli tuo veli aina puhunut siitä ihmeestään, mutta hän oli pitänyt asiaa leikkinä, jonninjoutavana juttuna. Se hänen tiennee, vaikka liekin niitä monneja ja muita veden valtakunnassa, se kun on niin suuri ja salattu.
— Nyt se tuntuu taas tulevan tännepäin. Pidähän venettä kohdallaan, niin minä lapan hiljalleen tuota siimaa kelalle. Älä ole milläsikään. Pekka, nyt otetaan se kumma veneeseen, olkoonpa hän minkälainen peto tahansa.
Pekka tunsi hikipisaroita kihoavan otsalleen, ja paitakin oli jo kiinni selässä. Hän ajatteli mielessään, että kaikkeen sitä pitää joutuakin. Lähtikin tuon hullun kanssa kalaan; olisi vain istunut suutarin rummullaan kotimökillä, niin ei olisi tarvinnut onkia monneja ja muita veden petoja.
Sitten hän kuitenkin kuin lohdutuksekseen muisti, että siellähän on vain hara järvessä, eikä siihen tartu mikään kala… johan nyt, kuusen käkkyrään. Mutta veli ehätti taasen puhumaan ja viemään senkin lohdun.
— Kyllä siellä nyt ihan varmaan on se itse, sillä ei suinkaan tavallinen kala kuusen latvaan tartu.
Pekan kädet alkoivat vapista. Veli komenteli milloin soutamaan, milloin huopaamaan, mutta hän ei osannut enää kunnolla kumpaakaan. Ja sitten se puistatus levisi yli koko ruumiin, kun hän näki, miten peto yht'äkkiä kiskaisi monta syltä siimaa Jussin kelalta.
— Viskaa koko kela sen perään, antaa paholaisen viedä. Ei ruveta reistaamaan sen kanssa, jos vielä minkä tekee, koetti Pekka neuvoa veljeään. Mutta jopahan se siitä välitti. Oli niin tuohduksissaan kuin olisi sielun autuus kysymyksessä. Veteli siimaa väliin itseensä päin, väliin taas laski menemään, kun se kummitus siellä toisessa päässä pyyhältelihe taaksepäin.
— Vai viskaa… kela. Kun on koko ikänsä odottanut ja katsellut, ja nyt pitäisi viskata, kun se kumma on siiman päässä, äsähteli veli ja kelasi taas siimaa.
— Kaikkeen, kaikkeen sitä pitää joutua, mutisi Pekka, — kun et sinä, ruokoton, välitä Jumalan etkä ihmisten laeista…
— Holtaa sinä venettä, kyllä minä ne lait tiedän, ja luonnon lait myöskin, mutta sinä et ymmärrä muuta kuin niitä lapikkaan pohjia… Katsohan, nyt se tulla jollottaa kuin itsestään. Ei tätä siimaa ole enää paljoakaan ulkona. Kohta se nähdään…,
Vähän ajan päästä nousi kuusen karrukka pinnalle — ja sen viereen jokin musta.
Silloin Jussi muisti, että hänellä oli pyssy keskituhdolla. Se oli aina siinä näin syksyllä kalamatkoilla, sillä kuka sen tiesi, missä tapaisi sorsan tahi vaikka töyren rantapuussa, niin napsauttaisi hänet sieltä alas.
— Ole nyt hiljaa, eläkä täryytä venettä, niin minä ammun tuota mustuaista, paha sitä muutenkaan on veneeseen saada.
— Elä jumalaton tee sellaista riettautta, ruikutti kokonaan pehmennyt
Pekka, — tästä vielä paha perii.
Jussi jo tähtäsi. Hän oli tarkka ampuja, mutta eihän siinä tahtonut saada pyssyä hallituksi, kun veljeä puistatti kuin horkassa, ja koko vene tärisi. Vihdoin hän kuitenkin laukaisi.
Veden pinnalle kellahti suuri hopeainen möhkäle. Jussi peruutti melaisin veneen sen luokse. Pekasta ei ollut mitään apua, se vain tärisi ja oli vielä peittänyt silmät käsillään.
— Eihän tämä ole kuin lohi, peijakas…
Jussin äänessä kuului kuin pettymys. Mutta Pekka oli vironnut ja katseli suurella ihastuksella saalis a.
— Sekö se olikin. Miks'et sitä ennen sanonut?
Jussi oli sen päivää vallan sanatonna. Hän ei vieläkään ollut saanut sitä syvän veden ihmettä, monnia…
Verkon haraajat olivat köyttäneet uistimenkin siiman mukana kuusen käkkyrään ja tämä komea, kahdeksan kilon painoinen järvilohi oli tavoittanut uistimen koreata sulkaa ja takertunut siinä pyydykseen.
Mutta Jussi Haatainen odottaa vielä sitä ihmettään. Mahdollisesti hän odotuksensa kanssa kuoleekin… mutta toisakseen… kuka tietää, ehkä hän vielä näkee sen kumman ihan näillä silkoisilla silmillään.