RATKAISEVA ASKEL
Kyllä nyt asia oli sillä tolalla, jotta Kustaava Kasurisen oli otettava ratkaiseva askel.
Eihän siihen mitään pakkoa olisi ollut, sillä siivosti ja nuhteettomastihan Kustaava oli tätä maallista polkuaan vaeltanut, eikä hänelle mitään vahinkoa ollut tapahtunut, niin jotta sen takia olisi tarvinnut, mutta muuten oli ruvennut panemaan siltä paikalta, että nyt lupsahtaa kiinni se kauppa, naimisen kauppa näet, jos kerran yleensä milloinkaan on lupsahtaakseen.
Kustaava oli nyt ihan varma, että hän oli löytänyt sen miehen, jonka kylkiluusta hänet oli vestetty, ja kun kerran näin oli tapahtunut, niin ei enää saanut virastella. Se ylkämies oli Uatu eli Aatami Kääriäinen, ilmanaikojaan itsellinen, kuten tämä Kustaavakin. Se mistä lie hiljan tullut Virmaan takaa se Uatu, mutta eipähän se miestä pahenna. Semmoinen se oli vain Kääriäinen, mutta kun kerran oli kätevä työmies, niin mikäpähän siinä; ei suinkaan tämä Kustaavakaan ollut muuta kuin tavallinen työihminen, vaikka olikin jo isomman aikaa asunut kirkonkylän laidassa, Viinamäellä.
Hölisiväthän ne silloin, kun Uatu kirkonkylälle ojatyöhön ilmestyi, jottei muka sen järki ollut kaikkein vinkeintä tekoa, mutta niine järkineenpä tuo oli jo viisiinkymmeniin päässyt, eikä ollut tiettävästi vielä siihen ikäänsä naisväkeen hömpsähtänyt, niin jotta olipahan vain kiusaukset kestänyt ja omillaan toimeen tullut. Ja mitäpähän tämän työihmisen järjellä on niin väliäkään, vaikka se vähän paakkuina kulkeekin, kunhan hintin verran liikkeellä on.
Ja olipahan sitä Kustaavalla, omasta mielestään, järjenpuoltakin ihan tarpeeksi kahden työstään elävän ihmisen huusholliin, semminkin kun eivät kumpikaan olleet enää ihan penikkaiässä. Vähäkuuloiseksihan ne hokivat tätä Kustaavaa, ja kyllä kai siinä perää olikin, koska se usein pakkasi toisten puheen aikana siirtämään sivuun huivia oikean korvan päältä.
Kylällä ei kukaan tietänyt, minkälaiset alkuvalmistukset Kustaavalla oli ollut tähän tärkeään ja ratkaisevaan askeleeseen. Eipä heitä oltu juuri nähty yksissä Uatun kanssa, eikä valittu sulhasmies yleensä haastellut muistakaan asioistaan syrjäisten kanssa — siitä tuo lie sen järjeltään mynnähtäneen maineenkin saanut. Kustaavalle kyllä oli puheenlahjaa suotu, mutta sekin vain höklyytti muita asioita, eikä ollut tietävinäänkään tästä ratkaisevasta askelesta, vaikka oli sen ihan tuossa paikassa astumaisillaan.
Julkiseksi tämä asia tuli vasta ihan viimeisessä nipukassa, jolloin se lähti jo kulkemaan paremmin virallisia teitä.
* * * * *
Muuanna kesäisenä perjantai-iltana Kustaava Kasurinen tuli kylässä ja koko pitäjässä tunnetun kellosepän ja valokuvan tekijän Särkän Taavetin luo sen näköisenä, jotta nyt tässä on kysymys vähän korkeammasta kuin kellon korjuusta tahi vaikkapa valokuvankin ottamisesta. Sitä paitsi ei Kustaava ollut milloinkaan liikkunutkaan sellaisilla asioilla, jotka koskivat Taavetin ammattialaa. Hänen nenänsä, joka oli ihmeellisen liikkuvaa lajia, nujusi tällä kertaa tavallistakin enemmän ylös, alas ja kupeelle kummallekin. Siitä nenän liikunnasta sen jo näki, jotta tosi oli kysymyksessä. Sitä paitsi Kustaava siirsi heti huivin oikean korvansa päältä sivuun, mikä myöskin merkitsi, jotta tässä nyt tulee talonväen kanssa puhetta suurista asioista.
Hyvän päivän tulija sanoa hökäisi nopeasti kuin henkensä hädässä ja sitten pyytämättä istui ihan Taavetin mestaripöydän ääreen, mikä niinikään oli tavallisuudesta poikkeavaa, sillä ennen käydessään oli Kustaava toki tyytynyt istumaan ovensuupenkillä.
Sitten se pyöritteli tovin peukaloitaan, kuten on tapana monellakin akkaisella ihmisellä silloin, kun sisuksissa kangertaa jokin syvälle käypä ja mutkallinen kysymys. Ja se nenä sitten oli semmoisessa villissä, jotta olisi sen luullut kimpoavan pois vakinaiselta paikaltaan.
Lopuksi Kustaava hiveli kämmenpohjallaan oikeata polveaan ja sai sanoiksi:
Jos tää mestari tykkää pahaa, niin minä olisin häntä pyytänyt niin kuin puhemieheksi…
Mestari Taavetti hämmästyi: no, johan nyt; eihän jutusta ollut kuulunut höykösen pölähtävää, ja kylläpä ne tavallisesti naima-asiat oli kylällä etukäteen vatupassattu. Mutta eihän nyt toki sopinut kieltäytyäkään.
− Mikapahan siinä. No, kenenkäs kanssa tämä Kustaava nyt sitten aikoo sen askelen ottaa?
Ka, sen Kääriäis-Uatun, vaivattavan, sen kanssahan tässä olisi niin kuin meininki.
— No, onkos se Uatu suostuvainen?
En minä tuolta ole kylläkään kysynyt, mutta mitäpähän sillä vastaankaan. Akanhan tuo sekin, onneton, tarvitsisi, ja johan sillä on semmoinen ikäkin, kaipa sitä on minunkin lopulta mentävä siihen aviosäätyyn, jos kerran mieli…
— Pitäisi olla kuitenkin sen Uatun täällä, jotta voitaisiin asia järjestää molempien läsnäollessa… Se on niin paha, jos tulee peräpuheita, ja pitäähän sen kuitenkin rovastilassa olla mukana.
— No, hyvänen aika, totta kaiketi sen siellä… Minä tuon, minä tuon sen huomenna. Minä vain näin ajoissa tältä mestarilta, jotta jos niin kuin suostuu…
Kun lupa oli saatu, lähti Kustaava vihkaisemaan omalle mökilleen, ja mestari Taavetti katseli naureskellen hänen jälkeensä, jotta mikähän tästäkin tulee — eipä ole hän ennen tällaisellekaan parille puhemieheksi sattunut. Jotta näet akanpuoli käy pyytämässä…
* * * * *
Seuraavana päivänä jo aamusta Kustaava Kasurinen livahti mestari Taavetin mökkiin ja alkoi taas tolkuttaa sitä eilistä asiaansa. Nytkään sillä ei ollut mukanaan sulhasta, mutta kertoi sen kohta tulevan. Se on vain niin hidas, raukka, etteihän se menevän ihmisen kannoilla pysy.
Taavetti mestarin aviopuoliso Iita oli juuri ostanut puodista miehelleen paitakangasta ja levitteli sitä nyt sillä meiningillä, jotta jos hänestä rupeaa leikkaamaan niitä paitoja. Kustaavakin kiirehti katselemaan kangasta, hypisteli sitä näppiensä välissä ja kehua retosti jotta siitäpä syntyy mestarille oikein pyhäpaitoja. Ja sen nenä kitruili taas niin, ettei näyttänyt ollenkaan pysyvän kohdallaan.
— Kaiketi minunkin on mestarille tehtävä se puhemiehen paita? Mitenkähän muuten? — touhusi Kustaava. — Jos minäkin ostaisin tätä samaa kangasta, niin tulisipahan mestarille yksi lisää.
— Tokkopa tuota tätä — epäili mestarin Iita — tämä on niin hinnoissaankin. Kelpaa sille huonommastakin kankaasta.
— Mikä sitä nyt kovin huonosta, mestarismiehelle, ja jos vielä hyväkin tästä liitosta heitäksen, niin pitäähän se nyt toki olla kunnollinen puhemiehen palkka… Vaikka köyhiä ihmisiähän tässä ollaan… Jos minä tekisinkin sujauttaisin housut, niin menisi vähemmän kangasta. Passaa kait se niinkin tälle puhemiehelle ja mestarille?
— Jopa tokiinsa, passaa hyvinkin — myönsi Taavetti myhähdellen, — housut kuin housut. Kaikkeahan sitä talossa tarvitaan.
Hän otti vähän kuin leikin kannalta koko tämän naima-asian. Ne eivät kumpikaan, enemmän morsian kuin sulhanenkaan, olleet järkensä puolesta kaikkein vahvimpia, vaikka toisakseen: minkäpä sille naimiselle taitaa, kun se kerran siltä kohdalta ottaa tätäkin yksinkertaista ihmistä…
No, tulihan siihen lopulta sekin sulhanen. Semmoinen leikkotukkainen ukon-turilas, silmät kuin purasimella pistetyt, vähän karvoja ympärillä, iso nenän möykky keskellä naamaa ja kasvot jo huomattavasti kurtussa. Sellainen sulhanen, ei se nähtävästi lapsuuttaan eukkoa ota.
Kustaavalle tuli kiire. Näytti kuin hän olisi pelännyt, että menee vielä tämä saalis läpi käsien, jos kauan virkailee. Se hökelsi:
— No, tässähän tämä nyt on Uatu. Nyt ei muuta kuin mestari panee nutun päälleen ja lähdetään käymään rovastilassa. Sillähän se asia selviää.
Sulhasella näytti olevan jotakin kielen alla. Se koetti öristä:
— Tuota… minä tälle Kustaavalle… piti tuota huohmauttaa…
— Kyllä sinä kerkiät huohmauttaa, elä nyt ykise siinä, vaan ala laputtaa taipaleelle. Vai etkö sinä muka akkaa tarvitse, ilmanaikojaan ikänsä nuhjottaja?…
— Tuota… kyllä… mutta…
— No, ala kävellä vain niine muttinesi… Mestarikin on jo valmis…
Ja astukin nyt rohnakasti, jotta pysyt völjyssä; tämä on tärkeä asia.
Ja muistakin rovastilassa, jottet rupea mökeltämään muuta kuin mitä
sinulta kysytään!
Pyrynä Kustaava lähti painaltamaan. Mestarikaan ei pysynyt kunnolla hänen perässään, puhumattakaan sulhasesta, joka tuli perille vasta, kun Kustaava jo oli rovastin kansliassa.
Särkän Taavetti esitti asian rovastille. Tämä kyhni jotakin kirjojensa kanssa, sitten katsoi pitkään sulhaseen ja kysyi:
— Oletko sinä, Aatami Isaskarinpoika Kääriäinen, sitten vakaasti päättänyt ottaa kuulutuksen tämän Kustaava Rietuntytär Kasurisen kanssa?
Kustaavan nenä vitruili taas sitä omaa vitruilemistaan. Hän kerkesi siinä välillä vilkaista Uatuun, mutta eihän se, köriläs, tietysti mitään virkkanut; olla äjötti siinä vain kuin ei asia olisi kuulunut häneen sen siunattua. Senpä tautta Kustaava sanoa sukaisikin:
— Totta kait se sen on harkinnut ja tuumannut, kun kerran on tänne tullut. Ei suinkaan se muuten olisi minun kanssani pappiloihin lähtenyt. Niin jotta rovasti on niin hyvä ja pistää sinne kirjaan vain.
— Jaa, mutta kyllä minun on kuultava suostumus sulhasen omasta suusta.
— Tuota… se tämä Kustaava… — yritti Uatu sopottaa väliin, mutta
Kustaava ehätti taas liukkaasti:
— Kuuleehan sen rovasti, jotta sitähän se meinaa sanoa, mutta kun se on, raukka, sellainen vätökäs…
− Kustaava ei nyt keskeytä, vaan antaa Aatamin itsensä sanoa. Mitenkäs se sitten on sen naima-asian kanssa, Aatami Isaskarinpoika Kääriäinen?
— Tuota… sitähän minä… jos ei rovasti pahaa tykkää… jotta sitä naimisen asiaahan minä oikeastaan… tuota… tiijustamaan… kun minun ei ole tullut käydyksi ripillä pitkään aikaan, jotta… tuota… jos mm kuin passaisi rovastin puolelta ottaa ehtoolliselle ensi pyhänä… ja jos sitten seuraavana rovastille miten soveltuisi… tuota… niin minä vaikka antaisin sitten kuuluttaa itseni siihen Vilikko Viätäisen leskeen… tuota Tiina-Kaisaan…
Kustaavan nenä lakkasi vipeltämästä. Puhemies, Särkän Taavetti, kääntyi seinään päin; se taisi siellä nauraa hörähtää, ja rovastinkin toinen suupieli näytti nousevan tavallista ylemmäksi. Hän ei nähtävästi ihan paikalla ollut valmis puhumaan, mutta Kustaava oli tapansa mukaan:
— Mitä se, onneton päästään paleltunut, nyt höpöttää? Mitä se tähän Vilikko Viätäisen leskeä sotkee? Ei suinkaan se sen kanssa kuulutuksille?
— Kyllä… tuota… jos rovastille vain… tuota… sen ripillä käynnin puolesta…
— Mitä sinä, halavattava, sitten minun kanssani tänne tokelsit?
— Tuota… ei siinä kerinnyt ennen sanoa… ja kun… tuota… oli sitä asian tapaistakin tänne…
-— Tphyi kolmasti minä sinun asiallesi, kutale! Jotta ilkiätkin kunniallista ihmistä…
Ja sitten siinä taisi Kustaava Kasurisen suusta luiskahtaa muutamia pappilan pyhyydelle hiukan sopimattomia sanoja, mutta onneksi hän lausui niistä suurimman osan vasta kanslian oven ulkopuolella.
Sellainen se oli Kustaava Kasurisen ratkaiseva askel, joka lopulta jäikin ottamatta. Uatu Kääriäinen sellaisen kyllä myöhemmin otti, mutta sehän on aivan eri asia.
RUNOILIJAN HERÄÄMINEN
RUNOTON TAPAUS
Runoilija, jonka pää ja sielu olivat suunnattomasti väsyneet, nukkui sikeästi Kukan päivän iltana 1929 ja heräsi vastaavan päivän aamuna 2229.
Hän oli nukkunut pieneen huoneeseen matkustajakoti »Sampolassa», jossa hän viimeisinä aikoina oli asustanut, ja havahtui järkähtämättömässä pimeässä. Hetken valveilla olon jälkeen silmien näkövoima tavallisesti terästyy, ja ihminen alkaa pimeästäkin erottaa erinäisiä esineitä, mutta tähän pimeyteen ei tuntunut pystyvän mikään.
»Eipä tämän talon uutimia ennen ole saatu noin tiiviisti tuketuksi», ajatteli runoilija ja koetti nousta vuoteestaan.
Mutta hän ei päässyt mihinkään. Peite ei noussut, vaan päinvastoin painoi hänet kuin jousilla takaisin vuoteen pohjiin.
Runoilija makasi selällään. Hän koetti kääntyä vasemmalle kyljelleen, ja se kävikin päinsä. Silloin tuskin huomaamaton valojuova vuoteen laidalla sattui hänen silmiinsä. Se ilmensi rivin koskettimia.
Vaikka runoilija tunsi selvästi olevansa valveillaan, epäili hän jotakin aistien harhaa, jollainen voi sattua varsinkin runoilijoille. Hän painoi molemmat kätensä lujasti vuoteen laitoihin ja yritti uudelleen nousta. Vasemman käden sormet painoivat silloin sattumalta useampia koskettimia…
Huone muuttui äkkiä valoisaksi ja esitti piirteensä sikäli kuin sillä voi sanoa olevan joitakin piirteitä koska runoilijan katse kohtasi vain eräänlaisin syvennyskuvioin koristellut seinät. Sen lisäksi avautui peräseinästä parhaillaan pienenpuoleinen pöytä tuoleineen.
Samalla runoilija tunsi, että jostakin vuoteen uumenista lämmin suihku lähti virtaamaan hänen ruumistaan ja kasvojaan pitkin. Se sitten yhä kylmeni ja kylmeni, kunnes vihdoin kokonaan lakkasi, muuttuen suloisesti hiveleväksi pyyhkeeksi. Sen jälkeen vuode avautui, ja runoilija keikkosi siitä kuin pontimella.
Silloin vastakkainen seinä repesi ja siitä paljastui komero, josta jonkin äänettömän laitteen avulla täydellinen miehen vaatekerta lähti nopeasti liikkumaan, seisahtuen aivan vuoteen viereen, joten runoilijan ei tarvinnut muuta kuin sujauttaa siihen alaston ruumiinsa. Puku oli ihmeellisen mukava ja käytännöllinen, siihen sisältyivät sekä alus- että päällysvaatteet.
Tuskin runoilija oli päässyt pukimiinsa, kun ovi lennähti sivulle ja muuan mieshenkilö astui huoneeseen. Hän muistutti hotellin palvelijaa, mutta hänen pukunsa oli huomattavasti vähemmän koristeltu kuin hotellien palveluskunnan ja yhtä käytännöllinen kuin runoilijan juuri päällensä saama verho.
— Mitä varten te soititte? Oliko siihen jokin pakottava syy? Totta kai te tunnette koneiston?
— Minkä koneiston? Runoilija oli ymmällä.
— Tosiaankin, te olette numero 16,732! Suokaa anteeksi, minä en muistanut. Oletteko te nyt lopullisesti herännyt?
— Luulisinpä kyllä… mutta mitä tämä kaikki oikein merkitsee?
— Sitä, että te olette nukkunut kolmesataa vuotta. Monet sukupolvet ovat teitä hoidelleet. Meidän lääketieteemme olisi kyllä voinut herättää teidät aikaisemminkin, mutta ei ole tahdottu tehdä sitä, koska on arveltu olevan hauskaa nähdä, miten te suhtaudutte oloihin herättyänne luonnollisella tavalla… No, miltä teistä nyt tuntuu? Te olette painanut koskettimia, nähtävästi useampia yht'aikaa…
— Olen taitanut, mutta mitä ne merkitsevät?
— Suihkun te olette saanut. Te ette olisi päässytkään vuoteestanne ilman sitä. Makuutila on laitettu eräästä kumiseoksesta, joka on kastumatonta. Jokaisen täytyy ennen nousuaan ottaa suihku, joka samalla pesee sekä ruumiin että kasvot, sillä vasta sen perästä nousee peite pois. Vaatteet te olette saanut tuosta automaattisesti avautuvasta ja sulkeutuvasta seinäkomerosta. Mutta mitä ihmettä te olette tehnyt pöydällä? Sitä ei nykyään juuri tarvita, numero 16,732…
— Numero… Ovatko kaikki ihmiset numeroituja? kysyi runoilija arasti. Hänelle alkoi nyt vähitellen selvitä, että hän todellakin oli joutunut tulevaisuuden yhteiskuntaan, jolle hän ennen joskus oli ylistystä laulanut. Eikä runoilija saa pitkäksi aikaa joutua hämilleen mistään uudesta asiasta, koska hän on mielikuvituksen rajattoman maailman valtias, ja siinä maailmassa liikutaan alituisesti uusien asiain parissa.
− Kaikki ovat numeroituja, vastasi toinen. Nimihän merkitsee henkilöllistä tuntomerkkiä, ja numero on sellaiseksi soveltuvampi. Nimet ovat historiaa.
— Onko teillä siis kuitenkin historiaa?
− Niin, mikäli siksi voi sanoa vanhojen rakennusten kulmakivien alta löytyneitä laatikoita papereineen, esineineen ja nykyisin aivan tarpeettomine rahoineen. Meillähän ei ole enää mitään rahaa. Mutta palataksemme asiaan: teistä taitaa tuntua hiukan oudolta… Te kai painoitte koskettimia vahingossa, koskapa te minutkin hätyytitte. Niin, nämä koskettimet ovat myös numerojärjestyksessä. Kukaan ihminen ei enää tarvitse toisen apua. Kaikki järjestetään näillä. Katsokaahan…
Toinen alkoi selittää:
— Numero yksi on aamupesu, kaksi vaatteet, kolme vuoteen siirtäminen seinään, neljä huonekalut, pöytä ja tuoli, muuta ei tarvitakaan, viisi minulle satunnaisia tarpeita varten, kuusi ruoka-annos aamiaiseksi ennen työhön lähtöä, sama illalla, seitsemän ilma-auto, joka tulee kerrokseen ovenne eteen j.n.e.
— Tuleeko auto tänne sisälle?
— Totta kai. Mutta se ei ole sellainen, jokaisella te lienette aikananne ajellut. Tämä liitelee ilmassa keveästi kuin perhonen — mikäli minä perhosta osaan kuvitella. Se on meille kaupunkilaisille vain teoreettinen käsite, eikä maailmassa ole enää juuri muuta kuin kaupunkeja.
− Entä meri, missä on meri? Onko tästä näköala merelle? Minä rakastan merta!
— Meri… meri kyllä on. Tämä kaupunki sijaitsee meren rannalla, mutta monikaan meistä tämän pään asukkaista ei ole sitä nähnyt. Merelle on niin pitkä matka… ja sitä paitsi, mehän liikumme ilmassa, mitä me merellä teemme!
— Mutta on kai toki näköala… ikkunasta?
— Näköala, mikä se on? Ja mikä on ikkuna? Sellaisesta minä en muista edes lukeneeni.
— Ikkuna on valon välittäjä. Mistä te saatte valoa?
— Seinästä luonnollisesti… ja koskettimesta numero kahdeksan.
— Ettekö sitten koskaan näe aurinkoa?
Nyt oli jo alkanut puhua runoilijan sydän, joka aina oli rakastanut luonnon suuria voimia.
— Aurinkoa… vastasi toinen… emme me juuri näe sitä itseään, mutta sen valoa käytetään päivisin sähkön säästämiseksi. Tässä huoneessa on parhaillaan auringon valo, mutta se on annettu jalostettuna, säännösteltynä.
— Hyvänen aika, ei aurinkoa! Miten te ihmiset tulette toimeen. Ja oletteko te edes ihmisiä?
— Kyllä. Ihmisiksi meitä vielä kutsutaan — yleisnimellä. Ja me tulemme toimeen vallan mainiosti. Ettekö huomaa, miten kaikki hoidetaan koskettimilla? Tämähän on niin luontevaa. Minä en suorastaan ymmärrä, miten te ennen olette voineet elää niin vaatimattomissa oloissa. Tehän ajoitte junilla. Kyllä ne ovat mahtaneet olla kauheita kummituksia. Ja entä teidän autonne, jotka ryömivät maata pitkin. Teidän lentokoneenne putoilivat ilmasta. Kuinka on voinut olla sellainenkin aika. Maata pitkin ja…
— Maa, maa! Minä rakastan myöskin maata, se on minun sieluni! Mikä vuodenaika nyt on?
— Vuodenaika? Sellaista nimitystä me emme käytä. Mutta meidän ajanlaskumme lienee sama kuin teidänkin on ollut. Nyt on toukokuun kolmastoista.
− Siis kevät, kevät! Sydämen uudestisyntymisen ja suuren intohimon riemu. Kevät ja maa! Eikö teillä ole kevättä ja eikö teillä ole maata?
— Ei. Kevättä me emme tunne, eikä tässä kaupungissa ole enää maata. On vain talo numero se ja se ja asukas numero se ja se. Te olette kuullut numeronne, se on muuten vaatteissanne, jotta teidät tunnettaisiin, jos sattuisi jokin onnettomuus.
— Sattuuko täällä onnettomuuksia?
— Kyllä, ilmaliikenteessä — poliisin valppaudesta huolimatta.
Runoilija jäi ajatuksiinsa. Runoilijalle ei mikään ole outoa ja ihmeellistä, mutta hänen tarvitsee sentään ajatellakin.
Toinen odotti kärsivällisesti. Hän kyllä huomautti, että hän on valvojana tässä talossa, eikä hänellä olisi aikaa jäädä jonkun asukkaan luo niin kauaksi, mutta tässähän on kysymyksessä poikkeustapaus, joten hän siis voi olla käytettävissä kauemminkin.
Runoilijan mielessä välähteli lukuisia kysymyksiä, jotka kaikki olisivat vaatineet vastausta, mutta hänestä oli hiukan sopimatonta niitä esittää. Vihdoin yksi pulpahti esille melkein sattumalta:
— Miten minä saan toimeentuloni tässä yhteiskunnassa?
— Siinä suhteessa ei ole mitään vaikeuksia. Yhteiskunta pitää huolen meistä kaikista.
Ilo ailahti runoilijan sydämessä. Vihdoinkin! Ennen runoilija oli saanut turhaan odottaa apua yhteiskunnalta. Hän oli siis ollut oikeassa laulaeessaan tulevaisuuden ylistystä. Nyt lopultakin nerojen asema on järjestetty.
Toinen huomasi runoilijan muuttuneen ilmeen ja kiiruhti lisäämään:
— Teidän on ilmoittauduttava yhteishyvän valiokunnalle. Se kyllä antaa teille tehtävänne.
— Minulla on tehtävä, huusi runoilija riemastuneena. Minä olen runoilija!
— Vai niin… Toisen ääni soinnahti kylmästi tai ainakin epätietoisesti… Mutta onko teillä riittävästi teknillisiä tietoja ja taitoja. Ja sopivatko teidän tietonne nykyaikaan?
— Mutta minähän sanoin, että olen runoilija!
— Aivan oikein. Meillä sanotaan keksijöitä ja eteviä teknillisiä toimihenkilöitä runoilijoiksi.
Runoilija tyrmistyi. Hänen ilonsa oli tiessään. Hän änkytti:
— Mutta kirjallisuus, runous, on kai teillä runoutta?
— On, on, suurta runoutta, suurta runoutta, ihmeellisiä laitoksia ja vielä ihmeellisimpiä suunnitelmia. Kyllä te saatte nähdä! Nyt on juuri valmistunut suunnitelma kolmen tunnin ilmamatkasta Lontooseen, ja sieltä me jatkamme nopeammin kuin muut New Yorkiin, ympäri maailman. Siitä tulee runo, joka valloittaa koko maapallon.
Runoilija murtui, hän voihkaisi tuskasta.
Oletteko ehkä sairas? Silloin me painamme kosketinta numero…
— Ei, ei, älkää painako!
— Ehkä sitten haluatte ilma-autonne? Minä voin tulla mukaan aluksi. Muuten te ette kyllä tarvitse erikoista ohjaajaa, sehän on automaattinen.
— Minä olen nähnyt ja kuullut tarpeekseni, vaikeroi runoilija, minä en halua enempää. Minä tahdon nyt kuolla, antakaa minulle revolveri.
— Tarkoitatte luullakseni jotakin ampuma-asetta. Sellaisia ei ole enää koko tässä maanosassa muuta kuin yksi suuri tulikita jossakin Berlinin lähistöllä. Sitä käytetään vain silloin, jos jostakin päin uhataan maailmanrauhaa.
— Antakaa sitten nuora, minä menen hirteen.
— Mikä on nuora?…