language: Finnish

MAAILMAN TOINEN PUOLI

Kuvauksia

Kirj.

HEIKKI VÄLISALMI

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, 1929.

SISÄLTÖ:

I.

Vapaus ja vapaus.
Lakkautuspalkalla.
Hullu nainen.
Maailman toinen puoli.

II.

Ihmeelliset ovat kohtalon tiet.
Siperian joulu.
Kun sanoma vallankumouksesta saapui Siperiaan.

III.

Ihminen — maailma.
Sydänsuvi — sydänten suvi.

IV.

Pormestarin Jorri.
Kohtalon suosikki.
Iso rymä.
Monni.
Ratkaiseva askel.

V.

Runoilijan herääminen.

VAPAUS JA VAPAUS

Valkoinen ja punainen viha olivat purskahtaneet toisiaan vastaan pohjoisessa kaupungissa.

Tämä oli säilynyt sodan hävitykseltä toista sataa vuotta, mutta nyt leimusi osa kaupunkia liekeissä, ja tummia haamuja ryömi yön himmeästi tuikkivissa kinoksissa kohti kaupungin laitaa. Ne hukkuivat väliin näkymättömiin pehmeän lumen syliin, mutta silloin sieltä hangesta sävähteli äkäisiä tulia ja lähti valittavasti ulvovia luoteja kaupunkiin, jonka etumaisten talojen suojassa kyyhötti toisia tummia haamuja myöskin välähdyttäen kiukkuisia leimauksia.

Valkoinen viha oli tulossa kaupunkiin, jota punainen viha puolusti. Tämä oli ihmeellistä taistelua: hyökkääjä ei tietänyt, vaikka hänen lähettämänsä luoti olisi tunkeutunut hänen omaan asuntoonsa ja surmannut siellä rakkaimman maan päällä, eikä puolustaja ajatellut, oliko mahdollisesti hänen oma veljensä tuolla kinoksissa, jonne hän laukauksensa suuntasi.

Valkoinen viha oli voimakkaampi, koska se yhä läheni kaupunkia, hitaasti tosin, mutta varmasti. Onnistunut valmistava tykkituli oli sytyttänyt osan kaupunkia, ja hätääntyneet naiset ja lapset juoksivat palavista taloista tulelta säilyneitten talojen kellareihin, väristen pelosta kuka hyökkääjien, kuka puolustajien vuoksi.

Kaksi vihaa taisteli vastakkain, ne hävittivät toinen toistaan — ja kumpikin omaansa.

Mutta jossakin kaupungin kulmassa oli suuri valkoinen talo, jonka katolla liehui punainen risti. Se oli sairaala, joka ei ollut vielä ennen milloinkaan saanut sellaisia potilaita, kuin tänä onnettomuuden ja ison vihan yönä. Sinne oli ennen tuotu sisällisesti kituvia ihmisiä, tavallisessa työssä tapaturman uhriksi joutuneita tahi korkeintaan pienessä keskinäisessä tappelussa haavoittuneita, hetkellisen mieskohtaisen vihanpurkauksen murjomia. Mutta nyt sinne tuotiin kansalaisvihan kaatamia ja ruhjomia. Tämä rauhallinen sairashuone eli olemassaolonsa hirveintä yötä.

Se oli kuitenkin puolueeton alue, jolla huolehdittiin yhtäläisesti molempien vihojen raatelemista ihmisistä, sillä siellä ei enää oikeastaan olisi saanutkaan olla vihaa. Viha on terveen ihmisen tunne; sairaan ja kuoleman kanssa kamppailevan mielestä se tavallisesti sulaa. Suurilla sotatantereilla on monesti nähty äskeisten vihollisten kuolevan sylitysten.

Mutta veljessodassa on viha paljon julmempaa. Se ei aina sammu edes kuolemankaan edessä. Sinne sairaalaan tuotiin punaisen vihan puolelta mies, jolta luoti oli reväissyt leuan riekaleiksi ja vioittanut joitakin tärkeimpiä elimiä. Hän viittasi heikolla liikkeellä punanauhaisen sanitäärin luokseen ja sihisi jostakin veristen rentaleittensa seasta:

— Pääsevätkö ne p—leet lävitse?… ja siihen hän pian kuoli verta purskuvaan kiroukseensa.

Sinne kannettiin paareilla kohmettunut mies, joka miten kuten liekään maannut hengissä, ennen kuin sanitäärit pääsivät hänen luokseen. Hänellä oli haava päässä ja kivääri kädessä, sillä sitä ei oltu voitu luotituiskussa irroittaa kangistuneista hyppysistä. Kun se nyt nyhtäistiin pois, kahmaisi hän oman nyrkkinsä suuhunsa, ja kähisi.

— Puren kurkkusi poikki, isänmaan petturi! Hän raateli oman jäsenensä verille, heittelehti muutamia hetkiä kuumehoureissa ja hiutui olemattomuuteen.

Niin tuotiin edelleen sairaalaan silvottuja miehiä, kummankin vihan runtelemia. Useat heistä kuolivat kohta sen saman vihan vallassa, jota olivat viimeiset terveet hetkensä hehkuneet. Toiset jäivät sinne näkemään kuumeen ihmeellisiä kuvia, vannomaan ja sadattelemaan, vähin valittamaankin, kunnes tuoni korjasi heidät selkeää hetkeä suomatta, tahi he myöhemmin taistelun jo aikoja sitten siinä kaupungissa tauottua siirtyivät elävään elämään ehkä talttuneina, ehkä salaisesti kantaen rinnassaan yhä entistä vihaa.

* * * * *

Sitten kannettiin sisälle yht'aikaa kaksi nuorukaista, joilla oli eri leirien merkit. Kumpikin oli tuupertunut hankeen luoti rinnassaan. Olivatko ehkä saaneet toisiltaan nämä kansalaistaistelun antimet?

Vaikka he olivat molemmat kasvoiltaan valkeita kuin palttina, sykki elämä heidän suonissaan vielä niin rajusti, ettei rinnassa vihlova tuska ollut jaksanut heidän tajuaan sumentaa.

Hellät naiskädet antoivat nuorukaisille tilanteen vaatiman ensimmäisen hoidon, ja sitten heidät asetettiin rinnakkain lepäämään — ei kaiketi ollut tilaa muuten, eikä täällä juuri enää luokiteltu ihmisiä eri puolille.

Hän, joka oli taistellut valkoisen vihan rintamalla käänsi hetken kuluttua kasvonsa varovasti toiseen päin ja kuiskasi hiljaa:

— Kuka sinä olet?

Toinen käänsi niinikään päätään vierustoveriaan kohti ja vastasi:

— Työmies tuolta tehtaasta…

— Minkä takia sinä taistelit?

— Vapauden puolesta…

Toisen hennoille, melkein lapsellisille piirteille värähti omituinen ilme. Hän oli hetken vaiti ja äännähti sitten kuin kummastuneena:

— Niin minäkin…

Tuokiot liukuivat iäisyyteen, ja jokainen niistä vei mennessään kahdesta nuoresta rinnasta pisaran elämänvoimaa. Ne rinnat oli äsken ammuttu rikki tuolla ulkona, kahden vihan välisessä taistelussa, mutta niissä paloi vielä elämisen tahto.

Hän, joka oli taistellut valkoisen vihan puolella, tunsi joutuneensa jonkin selittämättömän eteen, johon ei kuitenkaan saanut pysähtyä, vaan josta oli päästävä pois. Hän tahtoi vielä selventää omaa ajatustaan toiselle:

— Minä kamppailin kansani vapauden puolesta.

Toinen vastasi välittömästi ja niin varmasti kuin yhä lisääntyvältä heikkoudeltaan jaksoi:

— Niin minäkin.

Molempien nuorukaisten palttinaposkille alkaa levitä väriä. Se tietää kuumeen kohoamista, jota väkeväkään elämäntahto ei voi ajanpitkään estää. Joku palveleva sisar kulkee ohitse, korjaa jotakin kummankin särkyneen rinnan päällä ja jatkaa sitten kulkuaan kehoitettuaan kumpaakin pysymään levollisena.

Mutta hän, joka oli ollut valkoisen vihan puolella, ei pääse siitä selvittämättömästä. Hänen sieluunsa nousee hätä, ja hän tuntee olevansa kuin tuomarin edessä. Hän kysyy vielä:

— Kumpiko meistä sitten oli oikeassa?

Toisenkin kasvoille on kehittynyt punaisia läikkiä. Nuori elämä käy epätoivoista kamppailua vihan luodin levittämää kuumeen myrkkyä vastaan. Hän vastaa kuitenkin vielä aivan selvästi:

— Kumpikin, sikäli kuin lienemme oman rehellisen käsityksemme mukaan taisteluun lähteneet.

Valkoisen vihan haavoittunut soturi tuntee hädän paisuvan sielussaan.
Hänen täytyy edelleen kysyä:

— Eikö vapaus ole kaikille sama?

— Ei.

Sitten voittaa kuume elämäntahdon.

Hän, joka oli taistellut valkoisen vihan riveissä, sanoo näkevänsä vapaan kansan, joka harrastaa tieteitä ja taiteita ja jonka keskuudessa kaikkinainen hengenelämä kukoistaa.

Toinen, punaisen vihan mies, rakentaa kuumeunissaan konetta, joka on vapauttava kaikki työn raskauttamat, nostava muiden koneiden ja isänmaan kamaran orjat elämäniloon ja ihmisyyden kunniaan.

Ulkona leimahtelee ikkunoihin punainen kajastus. Siellä yhteinen kansalaisviha polttaa kaupunkia.

Sisällä sairaalassa liitelee kaksi rehellistä sielua pois ajallisesta ruumiista.

LAKKAUTUSPALKALLA

Kyllä oli, kyllä oli eläjä sekin mies.

Katsoit häntä, ja mieleesi astui ajatus: Näkisipä Herra Jumala nyt tämän kuvansa, niin eiköhän häneltä heltymyksen kyynel herahtaisi silmäkulmaan?

Miehen vartalo oli hintelä ja kapea. Se muistutti vesikelkan jalasta tai ehkä myös luokin paininta, jota on pikkuisen toisesta päästä oikaistu, ja sitten siihen päähän pistetty tapin nenään huomattavan kulmikkaaksi vuoltu möhkäle — pistetty huolimattomasti ja tarkemmin sovittamatta, jotta kunhan hänessä on. Sellainen kapea ja väärä oli tämä jumalankuva. Muodoton ja surkastunut ruumis, ja jos sitä katseli alastomana, huomasi sydämen läpättävän ihan pinnassa, ja sen kuvainen kuulsi keltaisen ihon läpi kuin puristettu nyrkki. Se sydän ikään kuin halusi pompahtaa pois vaivaisesta rinnasta väljempään oloon, mutta ei jaksanut ja tyytyi ahdistavaan vankilaansa. Kulmikkaat kasvot olivat vanhan miehen, mutta niillä asui alituinen lapsen ilme.

Lapsihan hän olikin, täydellinen lapsi — sekä kooltaan että mieleltään, vaikka hänellä lienee ollut ikää jo hyvän matkaa neljättäkymmentä. Vielä lapsekkaammaksi hänet oikeastaan teki se ehdoton miehekkyys, jota hän yritteli osoittaa. Tietysti jossakin hänen sielunsa syvyydessä piili vaistomainen tunne siitä, että hän on alempana toisia, terveitä ja rotevia miehiä, joiden tasalle hän ei millään keinolla voi päästä. Olisiko samasta tunnosta johtunut, että hän usein kotonaan äyski vanhalle ja sairaalle äidilleen? Tälle uskalsi, tälle iän painamalle äidille näyttää miehuuttaan, eikähän hän, poloinen, muualla uskaltanut. Kotioloissa ilmaistuun huonotuulisuuteen saattoi myös sisältyä hiukan katkeruutta äitiä kohtaan, jotta miksis minut synnytit tällaiseksi luokin painimeksi. Niin, kukapa sen tarkoin tietää; vaivaisten hermojen elämä on erilaista kuin muiden, terveiden. Heidän sielunsa on kuin kirja, johon painaessa on jäänyt vaikeasti luettavia kohtia.

Sellainen kirja hän oli ja hänen nimensä taisi olla Matti. Tietysti hänellä oli sukunimikin, mutta sitä ei juuri kuultu. Sellainen on näet terveen ihmisen komeutta; raajarikkoa ja raihnaista kutsutaan ristimänimellä kuten lasta.

Tosiaankin: kaikki puhuivat hänestä säälien, ja kaikki koettivat aina jollakin tavoin auttaa häntä. Ei niin kuin autetaan täysikasvuista, satunnaiseen pulaan joutunutta miestä, vaan pikemminkin kuin kerjäävää lasta, jolle annetaan tavallinen kerjurille suotu apu: leivän kannikka käteen ja pari-kolme totunnaisesti hyvää sanaa.

Hänelle, Matille, ei tosin ojennettu leivän palasta aivan sanan mukaisesti, vaan tavallaan vertauskuvallisesti: hänet otettiin työhön — ei niin paljon työn kuin auttamisen vuoksi. Matti paran töitä, pieniä näperryksiä, kirjoituspuuhia, ei kukaan pitänyt oikein minään.

Luultavasti Matti vaistosi senkin, että nämä työt olivat tarkoitetut armopaloiksi, koskapa hän ei milloinkaan tuntenut erikoisempaa kiitollisuutta työnantajiaan kohtaan, minkä vuoksi monet herkät ihmiset, jotka vaativat nöyryyttä jokaisesta lantista, jonka usein yltäkylläisyydestään tarvitsevalle antavat, sanoivatkin, että auttaisihan sitä, mutta kun se on ynseä eikä osaa edes kiittää hyväntekijäänsä.

Tällä tavoin onneton rampa osittain menetti niiden hyvien ja laupiaiden ihmisten suosion, jotka eivät juuri koskaan aja pyytävää oveltaan ilman almua. Hänen ystävikseen jäivät pääasiassa vain yhteiskunnan yksinkertaiset ja vähäväkiset, jotka eivät osanneet olla kylliksi hienotunteisia, vaatiakseen syvää kumarrusta siitä, että olivat lohkaisseet palasen muutenkin pienestä leivästään.

* * * * *

Sitten tuli paha aika koko maahan ja siihen kaupunkiin, jossa tämä Matti vietti elonpäiviään. Se tuli kuin äkillinen vihuri, myrskytuuli, jonka alta ei ehdi pois. Eikä Mattikaan ehtinyt, tahi — kuka tietää — ehkä hän ei halunnutkaan.

Se myrsky on vielä niin lähellä, ettei kynämies oikein tahdo osata sitä kosketella, mutta onneksi se on hyvällä puolella, koskapahan on kestetty. Tässä nyt ei yritetäkään kuvata itseään sitä myrskyä, vaan katsellaan lyhimmittäin, miten sen humussa kävi tälle Matille, joka oli, kuten tunnettua, vaivainen ja rujo, ei pystynyt mihinkään kovempaan työhön, eleli tavallaan antipaloista, eikä osannut olla kiitollinen hyväntekijöilleen.

Mattihan oli kirjoitusmies; ei ensiluokkainen, vaan kuitenkin hyvin kykeni täyttämään valmiin lomakkeen, josta enemmän kuin toinen puoli on valmiiksi painettua. Ja lomakkeenkin täyttäjää tarvitaan sekä järjestetyssä yhteiskunnassa että sekasortoisessa; sitä paitsi Matti oli joutessaan, työttöminä päivinään — aivan kuin jonkin suuremman tehtävän varalta — harjoittanut itselleen koukeroisen nimikirjoituksen, joka paperin alla aina teki määrätyn vaikutuksen. Näiden mainittavien ominaisuuksiensa vuoksi hän pääsi kirjuriksi erääseen kansliaan, jonka tehtävänä oli antaa matkalupia epävarmana aikana pienestä kaupungista asioilleen lähteville n.s. porvareille.

Matti oli tässä kirjamiehen toimessaan erittäin visu, jopa jossakin määrin tiukkakin. Lupalappu ei häneltä lähtenyt noin vain hyvällä katseella, vaan piti hänelle antaa tarkat tiedot matkan tarkoituksesta ja vaikuttimista, kuten hyvä tapa sellaisina poikkeuksellisina ja levottomina aikoina vaati. Matkatodistuksen tarvitsijat olivat sitä samaa väkeä, jolle Matti ei ollut osannut olla kiitollinen silloin, kun hän tuonnoisina aikoina oli saanut siltä pientä ansiota. Olisikohan hän nyt ollut vähän olevinaan, kun hänelle oli suotu oikea virka, joka aina nostaa miehen luontoa? Olisikohan hän tahtonut näyttää, että tällainen minä olen ja tällaiseen pystyn, kun vain pystymään pannaan, enkä minä nyt enää ole teidän armoillanne? Olisikohan — sitä nyt ei osaa tarkalleen sanoa. Ehkä tämä oli vain asianmukaista tarkkuutta, tämä Matin hiukan vaativa käytös. Kuitenkaan ei ole voitu todeta, että Matti olisi joltakin matkaluvan evännyt.

Se nyt oli se Matin toimi tai virka, oikeastaan ainoa pätevämpi hänen elämässään, ja sekin loppui verraten lyhyeen.

Tuuliaispää meni ohitse ja nieli pyörteisiinsä Matin, kuten niin monta tuhatta muutakin paljon väkevämpää ja elämäntahtoisempaa miestä. Se tuhosi toisia siihen paikkaan ja toisia taas siirteli sivumpaan tavallisesta vapaasta elämästä.

Matkalupiakin ruvettiin järjestelemään muuta tietä ja muiden miesten toimesta, joten Mattia ei enää tarvittu. Hän oli hoitanut tointaan melkein leipäpalkoilla, eikä näitä hänen luontaisetujaan nytkään riistetty, vaan pantiin hänet nauttimaan niitä yksilöllistä vapautta huomattavasti rajoittavaan paikkaan, minkä lisäksi olkoon mainittu, että siinä paikassa ei asukkaita erityisesti hemmoteltu.

Niin, se Matin virka oli uusien määrääjien tahdosta arvioitu siksi korkeaksi, että sen hoitajalle katsottiin tarpeelliseksi säätää elinkautinen eläke, joka tosin myöhemmin muutettiin kahdeksan vuoden lakkautuspalkaksi.

Matti oli ennen suurta myrskyä ollut vain pienen yhteiskunnan erikoisuus, joita niissä aina on ja jotka vain erittäin suppeitten olojen vuoksi huomataan. Sen jälkeen hänestä oli poikkeuksellisen ajan takia tullut melkein kuin johtava henkilö, mutta sekin asema oli pian muuttunut.

Sitten tämä tarina alkaa loppuakin.

Tämä luokin painimen muotoinen mies ei rasittanut nuorta, vasta vapaussotansa käynyttä tasavaltaa edes täyttä lakkautuspalkan määräaikaa, eikä hän silloinkaan tahtonut olla jouten, vaan haki ja pääsi kirjuriksi asuintalonsa kansliaan.

Täällä hän oikeastaan sai hoitaa vanhaa virkaansa, sitä ainutta, joka oli ollut Matin muita toimia pätevämpi: hän kirjoitteli matkatodistuksia edelleenkin, vieläpä hyvin lukuisasti, mutta tällä kertaa vain sellaisille, jotka eivät tarvinneet edestakaista lupaa, koska heidät siirrettiin suuriin yhteishautoihin.

Vajaan kahden vuoden kuluttua Matti itsekin lähti samalle matkalle.
Kuka lienee hänelle kirjoittanut matkatodistuksen?

HULLU NAINEN

Vaivaistalosta on karannut hullu nainen.

Häntä oli pidetty yksinäisessä kopissa, mutta kun maaseudun ihanteellisissa oloissa, joita muutamat kaupunkilaiskirjailijat ovat niin kauniisti kuvailleet, on paljon mielipuolia, ja hoitolan hurjien osasto oli äärimmilleen täyttynyt, oli hänet pitänyt päästää yhteiseen huoneeseen, ja siitä hän oli eräänä aamuna poistunut.

Hullujen hoitajatar oli ollut edellisenä iltana jossakin iltamassa ja sieltä palattuaan nukkunut kauan, ja sinä aikana se hullu nainen oli lähtenyt lipettiin.

— Voi, voi sentään, on niittenkin kanssa tekemistä, päivitteli johtajatar, — mistä heitä tänne tuppautuneeksi.

— Sanokaas muuta, lisäsi osaston hoitajatar, — ja maaseudun kansalla kun ei pitäisi olla mitään päätä kääntäviä murheita.

Sitten haettiin vaivaistalon renki, selitettiin hänelle asia ja sanottiin, että olisihan tässä muutakin tekemistä, ja eihän tuosta siitäkään naisesta olisi kenellekään vahinkoa, vaikka sille tielleen jäisi, vaan kai sitä on lähdettävä etsimään, ettei köyhäinhoidon esimies pääse rähisemään.

* * * * *

Illan hämärtyessä nähdään erään kylän laidassa paljaspäinen nainen, joka ihmisiä, havaittuaan äkkiä painuu metsään. Se nähdään useammasta talosta, ja jokaisessa outo tapaus synnyttää mielipiteiden vaihtoa.

— Tuo ei ole oikeilla jäljillä, eikä meilläkään taida olla edes säppiä porstuan ovessa. Kyllä pitää sulkea täksi yöksi ovet…

— Lieköhän tuo akka vaivaistalon hurjia… jos se vielä tulee ja tappaa… onkohan meillä edes pyssyn panoksia kotona?…

— Kyllä käy tämä aika levottomaksi… Ei nyt enää uskalla pitää oviaan auki yön seutuna.

Näin jutellaan taloissa, jotka vielä täällä syrjäkylällä ovat säilyttäneet aihetta ulkomaalaisten kertomuksiin, että Suomessa ei milloinkaan suljeta ovia yöksi. Nyt niiden vakaisen rauhan on häirinnyt vaivaistalosta karannut hullu nainen.

Mutta kylä peltojen aidan takana hoitolan siniseen mekkoon puettu paljaspäinen nainen juoksee kuin henkensä edestä. Kiukkuiset itikat polttavat hänen sääriään kuin viholaiset, oksat raapivat kasvoja niin, että kipu on vähällä puristaa huudon hänen suustaan, mutta hän kiristää pääsemäisillään olevan äänen hampaittensa taakse ja juoksee. Puolihämärässä metsässä jalka tarttuu milloin mihinkin, kaatuneeseen puuhun tai mättääseen; nainen tuupertuu maahan, mutta nousee jälleen ylös ja juoksee…

Vihdoin hän kyyristyy mäen laiteelle katajapensaan juureen. Piikit pistelevät hänen hipiäänsä, veri pirahtelee kaulasta ja kasvoista, ja voihkaisu on aivan lähellä, mutta hän ei uskalla päästää sitä irti, sillä hän pelkää ihmisiä.

Hänen aivoissaan on hulluuden kaaos, mutta mielipuolillakin on omat ajatuksensa, vaikka ne ovat toisenlaisia kuin niin sanottujen viisaitten. Niitä on myöskin vähemmän, mutta ne ovat paljon totisempia.

Tämän hullun naisen silmissä välähtelee kauhu, ihmiskauhu.

Kylien laitoja kiertäessään hän tunsi sydämensä kiertyvän pelosta kokoon, ja vielä äsken tänne metsään juostessaan hän vaistosi olevansa kuin takaa-ajettu, vaikka kukaan ei lähtenyt hänen jälkeensä, vaan kukin alkoi ajatella omaa turvallisuuttaan. Ihmiset siis pelkäsivät häntä, samoin kuin hänkin ihmisiä.

Ja tuskin vielä nytkään, täällä metsän kaukaisessa suojassa, hän osaa tyyntyä, sillä hän on tottunut siihen, että ihmiset hakevat hänet kaikkialta, ja kuljettavat hänet johonkin toisten ihmisten luo, joita hän kammoaa.

Sitten tihenee hämärä, ja sadat metsän äänet, joihin ei sekoitu yhtään ihmisen äännähdystä, hiljenevät, kunnes lopulta läpi mustan metsän kuuluu vain tuulen tasainen hengitys.

Silloin vasta astuu hullun naisen sieluun rauha, koska hän tietää, että niin sanottu viisas ihminen pelkää pimeyttä, joka oikeastaan täällä metsän povessa on luotettavin turva. Ja tämä ihmispelko hullu on varmasti onnellinen…

* * * * *

Mutta kylässä valvovat ihmiset, viisaat ihmiset, unetta vuoteillaan. He pelkäävät vaivaistalolta karannutta hullua naista. Vaimot kyyristyvät miestensä kainaloon, ja miehet uskottelevat olevansa rohkeita, vaikka heidän mielissään kiertää ajatus: paninkohan minä sentään porstuan oven tarpeeksi lujasti kiinni? Ja ullakon sängyssä kieriskelee muutaman talon uljas, vasta sotapalveluksesta palannut poika panostettu pyssy vierellään. Hänelle on kokonainen vuosi opetettu urhoollisuutta, ja hän toteuttaa sitä nyt käytännössä, sillä metsään on juossut vaivaistalolta karannut hullu nainen.

Se hullu nainen nukkuu nyt niin rauhallisesti kuin viattomuus. Hän ei enää pimeässä pelkää lainkaan ihmisiä.

Mutta ihmiset pelkäävät häntä, ja pelkäävät pimeääkin. Lienevätkö hekään oikein viisaita?

MAAILMAN TOINEN PUOLI

Hänen nimensä oli Ieri.

Oikeastaan se oli Eerikki, mutta kansa harvoin jättää nimet aivan kohdalleen, joten tästä nuoresta miehestä tuli ennen pitkää Ieri.

Nimi oli hänen äitinsä antama. Virallisesti hänellä oli ollutkin vain äiti, sillä isä oli solunut tukkilautan mukana jonnekin eteläisempiin seutuihin.

Äiti, nuori palvelijatar, oli monet vuodet säilyttänyt arkussaan pientä painokuvaa, joka esitti Eerikki kuningasta ja Kaarina Maununtytärtä. Se kuva oli ollut hänen aarteensa, jota hän huolellisesti hoiti ja johonka hän melkein jokaisen myöhäisen työpäivän päätyttyä kurkisti. Hän ei koskaan ollut saanut tarkemmin tietää, ketä nuo henkilöt olivat, mutta ne olivat hänen mielestään niin kauniita, ja siksi siitä kuvasta oli tullut myöskin hänen ainoa unelmansa. Piikatytöllä ei voi monta unelmaa ollakaan, ne kun tavallisesti tulevat niin kalliiksi. Ja oikeastaan tämä yksikin unelma oli maalaispalvelijattarelle tullut maksamaan kokonaisen elämän, sillä hän oli yhden uittovälin tärkeästi ja täydellisesti elettyään, kannettuaan sitten äitiyttä luonnon määräämän ajan ja poikalapsen synnytettyään, juossut jokeen.

Hän oli tuskin ehtinyt määrätä nimen pojalleen, kun lähtö oli tullut. Kukaan ei oikein voinut ymmärtää, mikä piian mielen niin oli myrryttänyt. Eihän tämä nyt ensi kertaa tapahtunut, että yksinäinen nainen lapsen sai. Vai olisiko nuori äiti huomannut, että Eerikin ja Kaarina Maununtyttären tarina oli lopullisesti pilalla, kun poika ei ollut terve?

Niin nyt kuitenkin tämä hiljaisesti ja vaivaisesti potkiva Eerikki jäi yksin maailmaan, ja muutaman vuoden perästä hänestä tuli Ieri, jolla nimellä hänet sitten tunnettiin halki verraten lyhyen elämänsä.

Poika joutui jo pienestä pitäen huudolle, viereksi renkien kanssa milloin minkin tuvan nurkissa, sai välistä luudan varvusta iän ja pituuden mukana tasaisesti kehittyvän kyttyrän alle, mutta ei sittenkään oppinut kunnolliselle työlle. Ieristä oli tullut niitä ihmisiä, joiden järki ja ruumis ovat yhtä heikkoja. Ei hänessä tosin pitänyt olla mitään perintävikaa, sillä äiti oli ollut nuori ja terve, ja voimiltaan vauraaltahan tuo sekin tukkilainen oli näyttänyt, vaikka mikäpä ne liikkuvat souvarit toisekseen tietää, jos mitä salaisia vikoja ruumiissaan ja veressään kuljettanevat. Ja lie äitikin kukaties sisällään suurtakin surua kantanut, kun oli näin käynyt nuorella iällä.

Mistäpä sen nyt selvän otti, mutta kovin Ieri oli kaitaluinen, ja kyttyrä kasvoi kuin pyramiidin pienoiskuva selkään, ja rinnan puolelle muodostui niinikään sellainen pyöreä koroitus. Hänen kasvonsa rakentuivat vähän kaasunaamaria muistuttaviksi, kummallisesti huipentuviksi, joista suu aukeni suurena ja ammottavana kuin vanhan epäjumalan kita. Kooltaankin hän jäi säännöllisesti kasvavaa poikaa matalammaksi, joten tuntui jokseenkin todellisuuteen perustuvalta hänen viimeisen huutoisäntänsä sana: »Mitä tuommoisellakaan maailmassa tekee; parasta olisi pistää se rukkaseen ja heittää veden valtakuntaan äitinsä perään.»

Mutta sitten Ieri, joka jo kävi toisen kymmenensä loppupuolikasta, joutui pitäjän vasta perustettuun hoitolaan. Siellä hänet sijoitettiin hourujen puolelle, vaikka hän ei ollut mikään hullu, vaan ainoastaan sellainen väppelö, joka ei olemisellaan häirinnyt ketään. Hän ei haastellut järjettömiä, joshan ei oikeata järkeäkään. Hän vastaili niukasti hoitajattaren harvoihin kysymyksiin ja istui enimmäkseen ikkunan vieressä katsellen johonkin olemattomaan, sillä hourulan ikkunasta oli näköalaa vain läheisen tallin seinään. Ehkä hänelläkin oli unelmansa, jonka hän näki siinäkin, missä toinen, järjeltään terveempi, ei erottanut muuta kuin punamullalla vedeltyjä, hiukan halkeilleita hirsiä. Näkeehän sen toki unelman pimeässäkin, eikä hänen äidilläänkään aina ollut valoa, kun hän katseli Eerikkiänsä ja Kaarina Maununtytärtänsä.

Pyhäaamuisin Ieri lähti kylälle ja sanoi hoitajattarelle:

— Nyt minä taas menen maailman toiselle puolelle.

Kylällä hän sai mielinmäärin noudattaa suurta intohimoaan, piipun perskojen imeskelemistä. Liekö hän sen tavan oppinut renkien kanssa tuvan nurkissa viereksiessään, niissä rengeissäkin kun oli monenlaista eläjää, vai olisiko hän sen saanut viimeisen edellisen huutopaikkansa eläkevaarilta, joka ei enää kyennyt juuri muuta tekemäänkään kuin perskoja imemään ja jonka kanssa hän makasi kaksi vuotta samassa vuoteessa? Sivulliset sanoivat heistä silloin, että nuo ukot taitavat olla samanikäisiä ja niillä näkyy olevan samat tavatkin.

Kirkonkylä, Ierin maailman toinen puoli, hallitsi punaiseksi, vihreäksi ja keltaiseksi maalattuna soukan lahdensuikelon perukkaa. Se oli nuori ja kaino, sekaisesti rakennettu, eikä sillä ollut vielä edes taajaväkiseksi yhteiskunnaksi paisumisen unelmia. Mutta Ierille, joka oli syntynyt syrjäisen virran rantatalossa ja sitten kulkenut koko pienen ikänsä huutolaisena saloseudun harmaahirsisissä, ikävissä rakennuksissa, tämä kirkonkylä oli alituisten toivojen ja halujen määränpää. Sitä paitsi vallesmanni ja lääkäri, jälkimmäinen tosin joistakin Ierille käsittämättömistä terveydellisistä vaaroista varoitellen, antoivat puolen peukalon mittaisia sikarin pätkiä, jotka Ieri korjasi ja vei ystävälleen ja suosijalleen Raatikkalan vanhalle eläkevaarille ensin piipulla poltettaviksi. Sen jälkeen niistä vasta tuli sopiva tyydyke hänen elämänsä ainoalle intohimolle.

* * * * *

Siinä nyt talsii hiljan sataneen nuoskalumen peitossa olevaa maantietä pitkin pikkuinen kyttyrä mies, jolla näyttää olevan kaasunaamari päässä. Varsinkin kauempaa katsojasta siltä näyttää, mutta lähemmäksi tultua havaitsee kyllä, että on sillä oikeat silmät, vaikka ne ovat niin suuret ja pyöreät, kosteana loistona palavat. Kauempaa katsoen tämä mies myöskin muistuttaa aseman kantajaa, joka hilaa kahta matkalaukkua, toista selkänsä ja toista rintansa päällä. Ja oikeastaanhan ne ovatkin matkalaukkuja, ja tämä mies, Ieri, on riiputtanut niitä koko ikänsä. Ne olivat aluksi pieniä ja keveämpiä kantaa, mutta iän mukana niihin on kertynyt tavaraa niin paljon, että ne ovat paisuneet ja pullistuneet, joten nuorella miehellä nyt on täysi työ niitä hilatessa. Jalka lipeää nuoskasta jokaisella askelella, ja kulku edistyy hitaasti.

Mutta Ierillä on aikaa. Hän on nyt kunnan hoidokki, ja sellaisella virkamiehellä ei ole mihinkään kiirettä. Hän sopottaa itsekseen:

— Kohta minä olen maailman toisella puolella. Ensin minä menen vallesmannille, sitten tohtorille ja sitten minä vien ne sikarin päät Raatikkalan vaarille; se ne polttaa ja minä saan piipun kahvit…

Näin häntä pakottaa elämänsä ainoa suuri intohimo, joka arkina elää vain haluna ja toivomuksena, mutta pyhäisin purskahtaa tyydytystä vaativaksi voimaksi.

Ja Ieri nähtävästi vain ajattelee tätä tyydytystään, koska ei huomaa mitään ympärillään tapahtuvaa. Hän on nämä pari hoitolavuottansa kulkenut joka pyhäaamu tätä samaa tietä, satoi tai paistoi, pyrysi tai pakasti. Hänellä on aina sama sarkanuttu päällään ja karvareuhkana päässään, olipa vuodenaikakin mikä hyvänsä. Talvipakkasella hän hytisee vilusta ja kesällä vuotaa hikeä, mutta se on hänestä samantekevää, ruumiillista, kahden matkalaukun kantamista. Sielulla on hätä piipun kahvin perään.

Tiellä sattuu tulemaan vastaan ilomielisiä kylän poikia, jotka huutelevat:

— Kah, Ieri, hepäs tuosta natsa ja karista huuleesi; kyllä se piipun kahvista käy…

Mutta Ieri ei näe heitä, yhtä vähän kuin hän näkee talvella lumen painon raskauttamia honkia, keväällä hänen askelensa vieressä solisevaa puroa, kesällä vihreyttään värisevää lehteä ja syksyllä menneitä muistojaan levottomasti lepattavaa haapaa. Hän ei näe eikä kuule, vaan rientää eteenpäin kuin kohtaloaan tavoittaakseen.

Siinä olisi yksinäisellä, enimmäkseen vastaantulijattomalla tiellä aikaa vatvoa muistojaan ja kerrata elämänsä tapahtumia, jos olisi mitä vatvoa ja kerrata. Mutta mistäpä sitä Ierillä, jonka elämässä ei ole tapahtunut muuta kuin vaivainen syntyminen, yhtä vaivainen vaellus huutolaisena vieraiden, milloin tylympien, milloin leppoisempien ihmisten nurkissa, ja sitten hoitola, hourujen puoli, yhteinen huone, jossa saavat kuljeskella hiljaiset hullut ja lyhytjärkiset.

Sen lisäksi hänellä on tämä maailman toinen puoli, joka alkaa kirkonkylän punaiseksi maalatulta veräjältä — ainoa, minkä Ieri vaelluksellaan huomaa ja tajuaa eräänlaisena rajapyykkinä — ja päättyy Raatikkalaan, reunataloon, jossa on mukavaa, Ierille hyvätuulisesti hymyilevää väkeä ja se vanha tuttu, piippua ahnaasti polttava ja vaivaiselle pojalle auliisti perskoja tarjoava eläkevaari.

Tässäpä nyt punainen veräjä onkin. Se on näin talvella selkosen selällään, ja sen kesällä omituisesti kiljaiseva portti on nostettu aitoviereen. Siitä on nyt helppo käydä sisälle vähävoimaisen nuoren miehen.

Ja tuossa on vallesmanniin; siihen Ieri poikkeaa.

Piika häärää keittiössä. Hän tietää Ierin asian jo entuudestaan, pistää hänen käteensä kourallisen sikarin pätkiä, joita on vallesmannin kehoituksesta ja osaksi omasta armeliaisuudestaankin koonnut, Ieri tunkee ne taskuunsa melkein kuin hädissään ja hengästyneenä. Hänellä on kiire jatkamaan matkaansa.

— No, minnekä sillä Ierillä semmoinen hätä, istuisit tuossa ja juttelisit! sanoo piika.

Ierin kaasunaamari vetäytyy vähän kurttuun. Se ehkä tarkoittaa olla hymyä — tahi kuka hänen tietää. Hän menee kuitenkin, menee kuin kohtaloansa hakemaan.

Seuraavansa pysähdyspaikassaan hän tapaa tohtorin itsensä.

— Joko se Ieri taas…? sanoo tämä. — Minnekäs nyt on matka?

Tälle tohtorille hän puhuu, on aina puhunut mieluummin kuin monille muille. Kaasunaamari aukenee ja sen sisältä ynähtää hieman kitisevä ääni:

— Mihinkäpä minä… haen vain sitä samaa.

Hän saa sen saman, minkä ennenkin, ja tekee lähtöä. Tohtori haluaa vielä jutella.

— Ierin pitäisi olla varovainen. Kuuntele nyt Ieri, kun minä sanon…

Kaasunaamarin sisältä ynisee:

En minä nyt kerkiä, minä menen tämän maailman toisen puolen ihan laitaan…

Ja hän menee, hirmuisella kiireellä; himoko vain niin polttanee hänen sielussaan? Sehän se tavallisesti ihmistä ajaa, viisaampaakin kuin tämä Ieri.

Kirkonkylällä kihisee väkeä näin sunnuntaiaamuna. Se kyllä tuntee ja tietää tämän kulkijan ja ihmettelee, mitenkä vain tuossakin henki pysynee, kun se on niin muodoton ja ihan heikkouttaan tutajaa. Nuori kansa ei luonnollisesti malta olla heittelemättä omia viisauksiaan menijän perään, mutta mitä tämä siitä… Kukaan ei oikein jaksa uskoa, että sillä on sellainen kytö mokomaan herkkuun, mutta eiväthän ihmiset tajuakaan toistensa himoja — eivätkä omiaankaan.

Raatikkalan tuvassa on Ieriin totuttu ja häntä katsellaan kuin henkilöä, jota jo on odotettu, ja pitkäksyen sanottu: Kah, kun se jo ei tule. Nyt hän tulee ja rientää kiireesti eläkevaarin nurkkaan ja ojentaa tälle sikarin pätkänsä. Vaarille Ieri aina puhuu, vilkkaammin ja selvemmin kuin muille. Hän sanoo:

— Tulin taas… He, vaari, pätkiä, polta nyt! Minua raukaisee; panen vähän tuohon penkille pitkälleni ja nousen kohta piipun kahville.

— Miten sitä nyt, Ieriä, niin väsyttäneekin, ihmettelee emäntä. —
Kovasti on lääpästyksissään.

Hän ottaa naulasta rengin työnutun ja tunkee sen Ierin pään alle.

— Onpahan pehmeämpi päällesi ja sopivampi levätäksesi.

Siihen Ieri nukkuu, sikeästi kuin raskaan työn tehnyt. Niskan alle työnnetty nuttu kohottaa pään kyttyrän tasalle, joten hän mahtuu parahiksi selälleen. Kohta kuuluu vain epätasaisesti nytkähtelevä kuorsaus, ja nukkujan leveä suu longistuu rehtevän avoimeksi.

Vähän ajan perästä vääntäytyy tupaan leveäharteinen tukkilainen, joka on viikolla tullut taloon ja nyt viettää ensimmäistä pyhähumalaansa. Hän aikoo panna piippuun, mutta huomaa sen olevan entisiä perskoja täynnä ja alkaa kaivaa niitä pois. Kopistettuaan kahvit kouraansa hän havaitsee nukkuvan pojan, tarkastelee tätä pitkään ja sanoo:

— Eikös tuo ole juuri se sama poika, joka kuuluu niin tykkäävän piipun kahvista. Ota nyt kerrankin himoosi…

Ja samassa hän kaataa kourallisen perskoja Ierin rentonaan auki ammottavaan suuhun.

Poika riipaisee kourauksen kuorsauksen mukana jonnekin väärään kurkkuun, sitten muutaman kerran tukahdutetusti yskäisee, mutta menee pian mustansiniseksi ja lakkaa hengittämästä.

— So, so, soso, — äännähtelee humalikas tukkilainen, — mitenkäs tässä nyt kävi?

Eläkevaari on tapauksen huomattuaan kömpinyt nurkastaan. Hän katsoo hengetöntä poikaa ja katsoo tukkilaista; sanoo sitten kirahtelevalla vanhanmiehen äänellä:

— Niin se kävi… himossa siittämäsi pojan himoonsa tapoit.

IHMEELLISET OVAT KOHTALON TIET

Tämä tapahtui alun kolmattakymmentä vuotta sitten.

Nuori suomalainen mies istui Varsovan asemalla odottaen Pietarin junan lähtöä. Hänen korvissaan karahteli ja sihahteli pitkiä puolalaisia kerakeyhtymiä, joihin hyvin usein sekautui leveämpiä ja tavallaan laulavampia venäläisiä äänteitä. Tämä kaupunki, Varsova, oli alkanut kammottaa nuorta miestä. Hänet oli aamulla vangittu eräästä ravintolasta aamiaisensa äärestä, viety jollekin poliisiasemalle, istutettu siellä monta tuntia puulaatikon päällä, sitten tutkittu, näytetty valokuvaa ja väitetty häntä sen esittämäksi henkilöksi, joksikin etsityksi vallankumoukselliseksi, ja vasta pitkien selittelyjen perästä uskottu, että hän olikin aivan toinen mies. Sitten oli kuivasti valitettu erehdystä ja käsketty hänen mennä. Kuulustelijat siellä poliisiasemalla olivat puhuneet venättä, mutta heidän suussaan kerakkeet olivat sorahtaneet puolaksi. Ne olivat olleet noita raadollisia olioita, jotka palvelivat vierasta sortajaa omaa isänmaatansa vastaan.

Suomalainen odotti nyt lähtöä tästä synkästä pesästä — Pietariin ja kotimaahan. Sieraimiin pisti kirpeä venäläinen haju, pitkin odotushuoneiden ja ravintolan lattioita virui sekalaisesti puettuja ihmisiä, joilla kaikilla oli kalpeat, väsyneet kasvot. He lojuivat suurten myttykasojen välissä, ikään kuin edeltäkäsin kyllästyneinä matkaan, joka heidän oli aloitettava.

Nuori suomalainen matkamies koetti löytää katseelleen kiinnekohtaa tästä elämänväsymyksen kyllästämästä paikasta. Kaksi sinipukuista santarmia asteli edestakaisin, hekin tympeentyneen ja happamen näköisinä. Vain joskus, kun sisälle sattui tulemaan vilkkaampi ja hälisevämpi joukko, heidän huomionsa kiintyi siihen, mutta havaittuaan, että se jäi ravintolapöydän ääreen ottamaan iltaryyppyjään, jatkoivat he jälleen entistä yksitoikkoista vaellustaan.

Sitten ilmestyi vastapäiselle penkille omituinen ryhmä. Siinä oli kummallisen jolsakasvoinen nainen ja hänen ympärillään kolme miestä. Viimeksi mainitut eivät olleet millään tavoin erikoisempia: tavallista venäläistä tai puolalaista tahi puolalaisvenäläistä apashityyppiä. Mutta nainen oli huomiota herättävä. Hän ei oikein tuntunut sopivan pukimiinsa, nyki milloin vyötäröään, milloin kaulaansa, aivan kuin vaatteet olisivat häntä ahdistaneet. Hänen kasvonsa olivat rumat ja ilkeät. Niiden päälle oli tosin vedetty harso, mutta senkin alta saattoi erottaa ulkonevat poskiluut, matalan otsan ja veltosti alaspäin venähtäneen leuan.

Joutilaana istuvan huomio kääntyy usein esineihin ja ihmisiin, joissa oikeastaan ei ole mitään erikoista mielenkiintoa. Varsinkin matkoilla seurataan usein joittenkin kanssamatkustajien pienimpiäkin liikkeitä ja eleitä ikään kuin odottaen, että tuosta kohta tulee jotakin jännittävää ja tärkeää. Näin saattaa mennä loppuun pitkäkin matka, eikä mitään sen kummempaa ole havaittu. Suomalainen jäi nyt seuraamaan tätä neliapilasta, oikeastaan tarkoituksettomana ja ajatuksettomana, mutta kiinnitti sillä tavoin puoleensa toistenkin huomion. Ryhmä näytti vilkastuvan hänen tähtensä. Se rupesi puhelemaan kovemmin, ja naisen ääni kuului ylimpänä. Se jollakin tavalla vihlaisi korvaa ja juuttui sinne ainaiseksi. Useinhan sattuu, että jokin ääni tai ulkomuoto painautuu ihmisen tajuntaan lähtemättömästi. Se ääni oli omituinen: jotakin kimakkaa piipitystä, joka ei ollut oikeastaan miehen eikä naisen ääntä, vaan siltä väliltä; sillä tavalla me tavallisesti kuvittelemme eunukkien puhuvan.

Junan lähtöaika läheni, oli vähitellen aika rientää paikkaa valloittamaan, mikä ei koskaan makuulippua omaamattomalle Venäjän pitkänmatkan junan matkustajalle ole ollut helppo tehtävä. Suomalainen oli tilannut jotakin ravintolasta ja veti nyt esiin lompakkonsa maksaakseen. Lompakko oli paksu möhkäle, ei tosin rahalliselta sisällykseltään, joka tarkasti laskien olisi riittänyt pieneen pysähdykseen Pietarissa ja sitten matkaan Suomeen, vaan pääasiassa siksi, että se oli jäänyt siivoamatta erinäisistä pienistä matkamuistoista, joita oli kertynyt Unkarista ja Itävallasta, suomalaisen matkan päätemaista. Lompakkoa käsitellessään suomalainen veti puoleensa tavallista kiinteämmän katseen puheena olevan seurueen taholta, jonka kesken syntyi levotonta liikehtimistä ja suhinaa. Naisen hunnutetuille kasvoille levittäytyi irvistys, joka kai oli tarkoitettu hymyksi, ja hänen silmänsä välähtivät omituisesti suomalaiseen päin. Tämä ei kuitenkaan ollut siitä tietävinäänkään vaan kiirehti asemasillalle tunkeilevaan joukkoon.

Venäläisten junien valaistus oli siihen aikaan jokseenkin alkuperäinen. Toisen luokan vaunuissa paloi tavallisesti lyhtyyn pistetty kynttilä kummassakin päässä, joten pitkän vaunun keskusta oli pimeä kuin ryssän helvetti. Miten lienee suomalainen vahingossa astunut makuuvaunuun, johon hänellä ei ollut oikeutta, eikä sen käytävässä ollut valoa muuta kuin minkä asemasillan lyhdyt sinne heijastivat.

Tuskin matkamies oli astunut vaunun käytävään ja huomannut erehdyksensä, minkä vuoksi hän aikoi heti kääntyä takaisin, kun hänet painettiin lujasti seinää vasten, kaiken varalta tiukasti napitettu päällystakki reväistiin auki, ja vieras käsi tunkeutui hänen povitaskuunsa. Suomalaisen molemmissa käsissä oli matkalaukku, joten mikään puolustus, vieläpä selvää ylivoimaa vastaan, ei voinut tulla kysymykseen, jos se näin nopean ja tottuneen tarkastuksen aikana ylipäätäänkään olisi ollut mahdollista.

Himmeästä valosta huolimatta suomalainen kerkesi nähdä, että häntä seinään painamassa oli ainakin kaksi miestä ja taskussa käynyt oli nainen sama nainen, joka äsken ravintolassa oli piipittänyt ja jonka silmät niin omituisesti olivat välähtäneet.

Tietysti tuli paikalle suomalaisen häivytyksen johdosta poliiseja ja santarmeja, mutta heidän tutkimuksensa rajoittui pääasiassa ryöstetyn nimen ja osoitteen selville saamiseen. Oikeastaan suomalainen sai olla kiitollinen, ettei hänen matkaansa siirretty toiseen päivään tarkemman kuulustelun takia. Kun asianomainen ei kuitenkaan erikoisemmin painostanut tutkinnon tärkeyttä, sallittiin hänen lähteä, eväänään sellainen lohdutus, että he kyllä lähettävät lompakon takaisin annetulla osoitteella, kunhan se löytyy.

Muuta evästä suomalaisella ei ollutkaan puolentoista vuorokauden matkalle, sillä hänellä ei ollut enää rahaa. Kuponkilippu oli vain säilynyt, koska se oli tapaturman sattuessa toisessa taskussa.

* * * * *

Oli mennyt jokseenkin tasan seitsemän vuotta.

Suomalainen ei ollut saanut takaisin lompakkoaan, mutta hänellä oli kyllä sinä aikana ollut muita lompakkoja — ja välistä rahaakin, miten milloinkin oli sattunut. Tällä hetkellä hänellä ei kuitenkaan ollut kumpaakaan, sälä ne olivat jääneet Pietarin siirtovankilaan, ja hän itse oli valtiollisena vankina matkalla Siperian karkoitusmaille. Hän oli juuri ehtinyt pitkän ja raskaan etappimatkan jälkeen Tomskiin ja eräänä joulukuun päivänä hänet tyrkättiin lääninvankilan keskikokoiseen koppiin, jossa jo ennen häntä oli neljäneljättä miestä.

Tämä miesseura edusti hyvin monta kansallisuutta, melkein kaikkea, mitä laajan Venäjän alueelta suuren sodan ensimmäisinä kuukausina oli ehditty kerätä. Kaikki he tietysti olivat valtakunnalle vaarallisia, mikä milläkin tavalla. Kuka oli hautonut mielessään järjestelmän kumoamista ja koettanut aatettaan tarjota lähimmäisilleenkin, kuka oli varastanut joltakin jotakin, kunhan se vain ei ollut valtion omaisuutta, sillä kruununvarkaita ei lähetetty Siperiaan, vaan heitä ylennettiin virassa; kuka oli urkkija tai saksalaisystävällinen — mikäpähän mitäkin.

Siinä kopissa vietettiin hiljaisia päiviä, joina metsästettiin täitä ja keskusteltiin, sikäli kuin keskinäistä luottamusta syntyi, maailman tapahtumista, joista ei tiedetty muuta kuin huikeita otaksumia, siivekkäitä kuin ainakin paksun muurin ja kalterien taakse eristettyjen valtakuntaan tunkeutunut huhu.

Ja yöt nukuttiin levottomasti, syöpäläisten käsissä ja tiukkaan sullottuina, viimeksi tullut lähinnä yhteistä ämpäriä, jota siivoimmin voisi nimittää mukavuuslaitokseksi ja josta kopin ylikansoituksen vuoksi aina aamuyöstä lähti liukumaan nukkujia kohti ilkeä, kiemurainen viiva kuin limainen käärme.

Suomalainen oli viimeksi tullut ja loikoi yötään tämän käärmeen alituisen uhkan alaisena, kokeillen unetta ja aikansa kuluksi, millä kyljellä olisi pehmeämpää, ja koska kumpikaan kylki ei tuntunut käyvän höyhenpatjasta, rupesi hän tarkkailemaan ulkopuolisia ilmiöitä.

Kuka siinä kuorsasi kuitenkin, mikä mitenkin hiljaisesti valitteli, joku nyyhkytti, toinen ähkyi ja äsähteli itsekseen — tavallisia, ennen kuultuja ääniä. Mutta sitten korva tavoitti jotakin harvinaisempaa.

Jossakin nurkassa joku puhui ihmeellisesti vikisten. Toiset — niitä saattoi olla kaksi — murahtivat väliin muutaman sanan, pysyen kuitenkin enimmäkseen kuuntelijoina. Kieli kuulosti olevan puolaa, jota suomalainen ei ymmärtänyt. Mutta tuo ääni se ei ollut oikein miehen eikä naisen, vaan siltä väliltä. Puhuja oli kuitenkin mies, sillä Venäjän vankiloissa ei toki ollut yhteiskoppeja.

Ääni piipitti niin kauan, että suomalainen lopulta nukkui, kääntäen väsyneesti selkänsä viereen madelleelle niljakalle käärmeelle.

Sitten kului päiviä ja öitä, ja suomalainen kuuli usein saman vinkuvan äänen. Hän näki myöskin äänen haltijan. Tämä oli vartaloltaan solakka, hiukan naisellinen, samoin kuin käytökseltäänkin. Kasvot olivat pitkulaiset, rumat ja ilkeät, ja leuka omituisesti venähtänyt. Mutta ennen kaikkea ääni viilteli pahasti, tunkeutui jonnekin syvälle suomalaisen olemukseen ja ikäänkuin herätti sieltä jonkin muiston. Suomalaisen mieleen johtui, että noin mahtavat eunukit puhua.

Suomalainen oli kaksi viikkoa samassa kopissa joukeamuotoisen, naisellisen henkilön kanssa, ja tämä rupesi häntä suorastaan vaivaamaan. Kaikkein inhoittavin hän oli yrittäessään hymyillä, mikä tapahtui varsin usein. Silloin hänen naamansa kiertyi vastenmieliseen irvistykseen.

Sitten suomalainen lähetettiin lopulliseen karkoituspaikkaansa, joka oli puolen kuudettasadan virstan päässä Tomskista. Samassa matkueessa oli yksikolmatta henkeä, yhtenä se samainen visertäjä.

Kulkue kierteli Ob-joen lumista uomaa räiskyvässä pakkasessa, jossa rekitoverien oli kiinteästi nojauduttava toisiinsa yhdistääkseen vähäiseksi laskevan ruumiin lämmön. Jo toisena päivänä suomalainen tapasi eunukin kyljestään; heistä oli tullut rekikumppalit. Tämä visersi innokkaasti murteellista saksaa josta kuitenkin sai selvän. Hän oli avomielinen ja luottavainen, puheli kursailematta entisyydestään. Hänelle nähtävästi tuli, kuten joskus ihmiselle sattuu, vastustamaton halu haastaa tuntemattomallekin entisyydestään ja ammatistaan. Hän sanoi olevansa varsovalainen varas, joka nyt oli kiinni ainakin kymmenennen kerran. Venäjän lakien mukaan ei kuitenkaan pidetty lukua siitä, kuinka monennen kerran kukin varas joutui kiikkiin, ja niin hän oli aina selvinnyt verraten vähällä. Nyt hänet kuitenkin oli karkoitettu. Varsova oli näet sotatoimien läheistä aluetta, eikä siellä ollut aikaa tarkemmin lajitella rikollisia. Olivat karkoittaneet pois tieltään. Tämä onnettomuus oli johtunut hyvin haljusta syystä: miehen erikoisalana oli ollut kuljeskella naiseksi pukeutuneena, ja niin hän oli lähtenyt kadulta erään humalaisen upseerin asuntoon, poistuen sieltä myöhemmin toisen nukkuessa mukanaan upseerin kello ja rahat.

Nyt suomalaiselle valkeni. Tämä oli se sama vikisijä, jonka hän oli tavannut Varsovan asemalla seitsemän vuotta sitten ja joka eräiden toisten avustamana oli käynyt kutsumattomana vieraana hänen povitaskussaan.

Ihmeelliset ovat kohtalon tiet! Siinä he nyt lämmittivät toisiaan samassa reslassa ja ajaa kihnuttivat kohti kaukaista Siperian soppea — seitsemän vuoden perästä.

Reen jalas natisi pakkasen puremaa raidetta vasten, hevosjono solui hiljaisesti heitteistä tietä, ja suomalainen mietti mielessään, että me ollaan nyt täällä samanlaisia, yhtä voimattomia, yhtä vieraita, yhtä hyviä tai pahoja — miten vain ottaa; tuskin tuolle kehtaa sanoa, että me oikeastaan on tavattu ennenkin hiukan toisenlaisissa oloissa. Mitä se hyödyttäisi: tuo ei ole varmaankaan pitänyt kirjaa uhreistaan, eikähän hän nyt harjoita ammattiaan. Hän on nyt karkoitettu, hänkin, Siperian vanki, yhtä ikävissään ja yksinään. Jos joskus sitten myöhemmin, kun kuitenkin samalle paikkakunnalle joudutaan ja siedä tavataan, leikillään huomauttaisikin, kun se mahdollisesti oppii ymmärtämään leikkiä.

He eivät kuitenkaan tavanneet. Tai oikeastaan kylläkin, mutta sellaisissa olosuhteissa, joissa kaikki sanominen ja huomauttaminen oli mahdotonta. Varas joutui ensin johonkin toiseen kylään. Sieltä hän kyllä noin vuoden perästä tuli samalle paikkakunnalle kuin suomalainenkin, mutta kävi naiseksi puettuna ja vietti häitä jonkun Jurij Ivanovitshin kanssa.

Hänet siirrettiin Tomskin hourujen hoitolaan.

SIPERIAN JOULU

Hevosjono luikerteli halki Siperian lumisten maisemien. Tie kulki välistä joen jäätä omituisin kaarroin, kuten meillä Suomessakin. Nähtävästi Siperian pienet, mutta erinomaisen jäntevät hevoset rakastivat samanlaista kaariviivaa kuin heidän suomalaiset heimolaisensa, jotka myöskin jokaisen ensi lumen aikana joutuvat piirtämään tulevien viittateiden pohjan.

Toisinaan taas tie nousi matalaan pensaikkoon joen rannalle ja seurasi sellaista alakuloista ja tuiskun täyttämää ryteikköä virstamääriä. Joskus myöskin hevosjono puikahti laajalle arolle, jolla pyörähteli yksinäisiä tuulispäitä, nostaen lunta omituisina lieriöinä korkeutta kohti.

Juuri näillä aroilla ja noissa tuiskun lunta täyteen läjäämissä pensaikoissa tuntui asuvan se Siperian henki, joka on juurtunut meikäläisen mieleen mummojen kertomuksista ja joistakin lapsena nähdyistä painokuvista. Täällä saattoi helposti mielikuvassaan nähdä susilauman laukkaavan läähättäen ja kielet ulkona madon lailla kiemurtelevaa hevosjonoa kohti, ja mielikuvitus voi edelleen aukaista pensaikon lumivuoreen hirmuisen onkalon, johon koko jata näkymättömäksi livahti.

Tämä oli sitä Siperian talvea, jossa hevosjono luikerteli kuin ikuisuutta kohti synnyttämättä juuri mitään muuta ääntä kuin silloin tällöin reen jalaksen kirahduksen pakkasen puremaa tietä vasten. Ja sekin kuului kuin haavoittuneen suden ulvaisu.

Tässä hevosjonossa eivät näet kulkuset kilkattaneet, eikä siinä aisakello pompottanut malmista tervehdystään maisemille, kuten Suomen talvisilla metsäteillä tavallisesti tapahtuu. Tämä ei ollutkaan mikään iloinen ja asiantouhuisa matkue, vaan kauas Siperian korpiin karkoitettujen hiljainen saatto.

Hevosjonon suursiipisissä liistereissä kyyhötti vangin halatteihin ja muihin kummallisiin pukimiin käärittyjä miehiä, kaikkiaan joukon kolmattakymmentä, joista aina välistä joitakuita, kukin vuorollaan, hyppäsi reen jälkeen hölkyttämään tahdissa hevosten kanssa, taistellakseen siten liian navakasti päälle käyvää yletöntä pakkasta vastaan. Juoksijan piti siinä paljastaa lakin ja mahdollisesti kaulahuivin avulla peitetty naamansa, johon tulipalopakkanen pisti kuin ampiainen, aiheuttaen myöskin ampiaisen puremaa muistuttavan pöhötyksen. Mutta tällaisia pistoksia täytyi kestää, koska ruumiin yleislämmön säilyttäminen oli sittenkin tärkeintä.

Niin juosta lönkötti reen perässä vanheneva lääkäri, jolla oli oma turkkinsa ja komea lakkinsa ja joka sen vuoksi vaikutti kuin joltakin päälliköltä, vaikka hän oli hiljainen ja syrjässä pysyvä mies, eikä puhunut muuta kuin minkä toisia kohtalotovereitaan neuvoskeli parantamaan matkalla saatuja pieniä vammoja ilman lääkkeitä. Niin pinkaisi nuori poika, vasta kaksikymmentä täyttänyt, joka kuitenkin jo siihen ikäänsä oli kerinnyt tulla niin vaaralliseksi tsaarilliselle hallitukselle, että hänet oli lähetettävä jäähtymään Siperian jäiseen korpeen. Samoin työmiehiä ja keskiluokan jäseniä, jotka kaikki olivat jollakin tavoin toimineet vallitsevaa järjestelmää vastaan ja saaneet jättää kotinsa ja työmaansa. Ja siellä pisteli vangin halatissaan suomalainen venäläisen väkivallan vihollinen, ainoa sen rotuinen tässä pienessä, mutta monista kansallisuuksista kokoonpannussa joukkueessa.

Mato luikersi eteenpäin ja joskus kuului vain tuppeloista tuhahdettu äännähdys, joka ei tarkoittanut olla mitään, eikä sitä lausuttukaan kenellekään. Vain hyvin harvoin tie poikkesi pieneen yksinäiseen metsätylvästeeseen, jonka hupussa kyyhöttäjä tunsi siitä, että aroviiman vihellys yht'äkkiä lakkasi. Silloin suomalainen siirsi vangin halatin kaulusta syrjään silmiltään ja huomasi jotakin sekametsää, jonka keskeltä vilahti muuan koivun runko, mutta sekin oli harmaa ja ikäänkuin mustajuovainen, eikä puhtaan valkea kuin kotipuolen solakka koivu.

Sitten Siperian talvipäivän lyhyt valkeus painui pimeäksi illaksi.

Ja silloin reet alkoivat mukavasti nytkähdellä ja sieltä täältä kuului tiukkaan käärittyjen myttyjen sisästä heikosti toivova: Kylä, kylä!

Siinä todellakin lähestyttiin kylää. Sen oli antanut ilmi käärityille miehille nytkähtely, joka syntyi rekien liukumisesta joka kylän raiteilla katteena lojuvien jäätyneitten hevosen pallojen ylitse.

Pieniin hökkeleihin, jotka käsittivät ihmisten asunnon, navetan ja tallin tapaisen ynnä vielä kenties muitakin ulkohuoneita samassa ryhmässä, vetäytyy huurun mukana kummallisia kääröjä, noin puolikymmentä kuhunkin. Näitä vieraita ei ihmetellä, sillä niitä on kulkenut tästä jonkin verran joka talvi kymmenen vuoden aikana, ja varsinkin tänä talvena kauttakulku on ollut tavallista vilkkaampi.

Siperian talonpoika pitää näitä pakollisia kulkijoita pikemminkin ystävinään: eivät varasta, eivätkä tee muuta pahaa; jos valtiollisia lienevät, niin olkoot kuin kotonaan. Ei hän tsaaria tiedä muuta kuin kuvista; lienevät nämä sen vihollisia, ka olkoot, eivät ne talonpojalle pahaa tahdo.

Enempää hän ei ymmärrä, eikä hänen tarvitsekaan ymmärtää, osatakseen ottaa kalan joesta ja sen Tomskiin kuljettaakseen tarvikkeen vastineeksi.

Suomalainen on eräiden onnettomuustoveriensa kanssa kurkistellut ovesta ja toisesta, mutta joka paikassa on jo ollut muita, nopeampia otteiltaan, yön viettoa varten varustautumassa. Vihdoin hän löytää majan, jossa on vain neljä miestä; sinne otetaan luvun täytöksi.

Tämä on samanlainen kuin kaikki muutkin siperialaisten kylien majat; hiukan suomalaisen pirtin malliin, mutta ahdas, pimeä ja matala. Venäläinen uuni, suomalaisen kaimansa sukua, nurkassa, penkkejä, raheja ja makuulavitsoita. Perhettä monenlaista: tuo ryssänpartainen on tietysti perheen isä, keskikokoinen, kulmikas kasvoiltaan, joiden väriä on vaikea erottaa parran takaa, harmaasilmäinen, paremmin vahva rakenteeltaan. Vaimo häärii uunin luona samovaarin kanssa, romuluinen, ennen aikojaan vanhentunut, kirjavaan venäläiseen tapaan puettu nainen. Sitten lapsia, täysikasvuisesta tytöstä alkaen pieneen paraan, kuusi lie kaikkiaan.

Näillä Ihmisillä tuskin kellään on suurempaa vaatimusta elämältä kuin heidän välittömillä naapureillaan, lehmillä ja hevosilla, joita jokaisella siperialaisella talonpojalla on paljon, koska ne eivät täällä kalpaa erikoista hoitoa. Heidän kasvoistaan ja liikkeistään voi korkeintaan lukea tylsän tuijotuksen: antakaa meidän olla ja elää näissä oloissamme, sallikaa meidän pitää nuo Tomskista ostetut keisarin ja keisarinnan painokuvat ja mahdollisesti käärepapereina tänne joutuneet sotalaivoja ja muita meille yhtä käsittämättömiä asioita esittävät likaiset ja rutistuneet riekaleet tuolla seinällä. Siinä meille on maailmaa tarpeeksi, siinä ja meidän jokapäiväisessä köyhässä raatamisessamme niukan elämän ylläpidoksi.

Eikä kukaan näistä satunnaisista vieraista haluakaan heitä häiritä. He valmistautuvat käymään puolinälkäisinä lattialle levottomalle levolleen, kootakseen, jos mahdollista, voimia seuraavan päivän kamppailua varten.

Mutta siperialaisen perheen päämies sanoo:

− Ka, tsaijua juonette tässä yhdessä meidän kanssamme. Eikös nyt ala joulu?

Oikeauskoiset vieraat katsovat toisiinsa pitkään kuin kysyen: Näinkö tämä on joulun alkua, aattoiltaa; miten ihminen meneekään sekaisin vankikyydissä, etapilla?

Kunkin kasvoille häilähtää hetkeksi ikään kuin jonkin mieleen johtuneen muiston kuvastus, silmät näyttävät katsovan jonnekin kauemmaksi, mutta pian he astuvat yhteen pöytään perheen vanhinten kanssa. Suomalaisen joulu on mennyt jo aikaisemmin vankilassa, yksin, muistojen parissa; hän seuraa kuitenkin mukana.

Siinä istuu nyt aluksi ihmeellisen vaitelias seurue. Siperialainen perhe tuskin milloinkaan puhuu muuta kuin mikä tarpeellista on, ja tässähän ei ole enää mitään puhumista. Vieraat on käsketty juomaan tsaijua, tämän talon ainoaa tarjottavaa, ja siihen asia on loppunut. Talonväki tuntuu kuitenkin odottavan, että vieraat puhuisivat. Näilläkin ihmisillä on jokin vaistomainen halu kuulla uutisia siitä maailmasta, josta heillä ei ole paljon minkäänlaista käsitystä, sikäli kuin näet ovat useamman polven siperialaisia.

Ja miten ollakaan, vähitellen venäläisten karkoitettujen suu sulaa ja sydän herkistyy. He jokainen puhuvat jotakin joulusta, jolla on heille merkitystä, vaikka he ovat järjestelmän vastustajia ja vallankumouksellisia. Siperialaiset eivät taida paljon siitä puheesta ymmärtää, mutta he kuuntelevat kuitenkin mielellään. Kenties jossakin heidän sisimmässään värähtää kaukainen käsitys siitä, että tämä heidän elämänsä on tylsää ja eläimellistä.

Sitten yhtäkkiä talon isäntä kiinnittää katseensa hiljaiseen suomalaiseen ja kysyy: — Ka, miks et sinä puhu, herra, onko surua?

Joku venäläinen rientää vastaamaan.

— Häneltä huonosti kieli luonnistuu, ei ole meikäläinen, Suomesta kotoisin on.

Isäntä oikein kääntyy paremmin katsomaan suomalaista. Hän vilkastuu huomattavasti.

— Oo, tiedän, tiedän, Suomen tiedän. Minun isänikin sieltä oli tullut, suomalainen oli…

Suomalainen sävähtää. Omaa rotua… tuoko mies… ja entä tuo kirjavan likainen nainen ja lapset…?

— Mikä teidän nimenne on? suomalainen kysyy.

— Ka, Mihailov, mitä nimestä… isällä jokin toinen nimi oli, mutta täällä olivat muuttaneet, vai lie jo matkalla muutettu. Oli jotakin sopimatonta, lain vastaista tehnyt kotipuolessaan, Suomessa siellä, siksi oli tänne lähetetty…

— Osaatteko te suomea?

— Ka, mistä minä, äiti täkäläisiä oli, aina venättä haastoi, ei täällä muuta kuultukaan… minkä isä joskus jotakin outoa lauloi, pysähtyi työssään, tuijotti jonnekin ja lauloi jotakin meille käsittämätöntä. Muistan hänet tuolla halkoja pienimässä… yht'äkkiä laulun alkoi ja tuijottamaan rupesi, mutta kun huomasi meidän muiden katselevan, sellaisella voimalla kirveensä iski, että halkesi vahva halkotukki.

— Oletteko te oikeauskoinen?

− Kuinkas sitten? Olen toki oikeauskoinen. Äiti oli täkäläisiä, oikeauskoisia. Isästä tuota ei tiennyt, mikä oli… lie sillä vaikka oma jumalansa ollut. Niin sanoi, että ei minua teidän loruillanne hautaan lueta — ja niin se kerran keväisenä yönä virtaan hiihti, vahingossako lie vai tahallaan… ja sille tielleen jäi, ei edes ruumiina ole takaisin tullut.

Siperialainen isäntä tuntui mielellään kertovan isästään, mutta hänellä, omasta rodustaan niin pian luiskahtaneella, ei ehkä ole tarpeeksi kertomista suuresta yksinäisestä taistelijasta, joka eli täällä vieraitten keskellä omaa elämäänsä, ollen mielellään jättämättä muistoja itsestään.

Eikä suomalainen haluakaan kuulla enempää. Hän siirtyy uunin viereen lattialle pitkäkseen, mutta hänen silmäänsä ei tule uni pitkään aikaan. Hänen mielessään on tiukasti katsova mies, joka halkaisee yhdellä iskulla halkotukin, ja valkoisesta joesta keväisessä kuutamossa sinisenä häilähtelevä virtapaikka, jota kohti mies hiihtää kuin pelastusta hakemaan…

Pirtti sammuu hiljaiseksi ja siperialainen jouluyö hiipii varpaillaan nukkuvan väen ohi.