HÄRMÄLÄISTÄ
Joku lukija ajattelee otsakkeen nähtyään, että mikä lienee taas tappelujuttu.
Minkäs me sille mahdamme.
Emme me ole tapelleet. Emme ainakaan pariin vuosikymmeneen. Emmekä mielellämme vastakaan tappele, mikäli voimme asiat rauhallisemmin järjestää. Vaikka meissäkin on porilaista verta, ja vaikka esi-isämme Puolan, Lützenin ja Narvan tanterilla antoivat selkään jos saivatkin.
Mutta Härmässä on kyllä, valitettavasti, taas kiihdytty. Viime viikolla. Ja suutari Oskari Pärpuumi on senjohdosta hieman hatarassa tilassa Lapuan kunnansairaalassa. »Yhdeksän reikää ihmisessä», sanoo sananparsi. Mutta Pärpuumissa on 39, joista 30 vasta viikon vanhoja.
Pohjolan kesäillan valohämyssä ja härmäläisten käkien kukkuessa tahtoivat renkimiehet Toivo Holstikko ja Antoni Taipale sisäänkäydä erääseen mieltäkiinnittävään aittaan, jonka haltijattarena oli eräs vielä mieltäkiinnittävämpi pohjolatar.
Aitan ovi oli suljettu, ja kuinka siinä sitten lienee selville käynyt, että Pärpuumi oli jo aitassa, hänkin.
Toivo Holstikko ja Antoni Taipale koroittivat vähän ääntään, jotta se voitaisiin kuulla aittaan sisälle, ja sanoivat, että olisiko Pärpuumi niin hyvä ja pistäytyisi hiukan ulos raikkaaseen, valohämyiseen Pohjolan kesäyöhön… meillä olisi vain vähän asiaa Pärpuumille.
Pärpuumi ei ollut mikään Dalai laama, joka ei millään ehdolla poistu Tibetin luostarista. Pärpuumi sanoi pohjolattarelle, että odota vähän, minä tulen heti takaisin.
Ja Pärpuumi astui ulos.
Toivo Holstikko tervehti häntä puukoniskulla edestäpäin, ja Antoni Taipale teki hänelle samanlaisen tervehdyksen takaapäin, koska edessäoleva paikka ei ollut vapaa.
Pärpuumi vastasi tervehdykseen suutarinveitsellä. Lukija muistanee, että Pärpuumi oli suutari. Pärpuumi koetti tasaisella puolueettomuudella leikata sekä Taipaleen että Holstikon nahkaa, sillä nahka kuin nahka ainakin suutarin mielestä, jolla on kädessään nahkaveitsi.
Mutta samoinkuin sunnuntaimetsästäjä sanoi, ettei ole mikään ihme, jollei kaksipiippuisella pyssyllä saa sattumaan nelijalkaiseen jänikseen, niin ei tämäkään taistelu, jossa toisella puolen oli kaksi puukkoa ja neljä kättä ja toisella puolen vain kaksi kättä ja yksi suutarinveitsi, ollut tasaväkinen. Pärpuumi taisteli sankarillisesti, mutta hän taisteli ylivoimaa vastaan. Ja ylivoima voittaa nahkaveitsellä aseistetun suutarinkin, vaikka sekin on peloittava miehenvastus, etenkin jos hänellä on kiire takaisin aittaan, jossa hänelle suosiollinen pohjolatar odottaa.
Pärpuumi vaipui lopuksi voitettuna maahan. Hänessä oli 30 haavaa, kasvoissa, korvissa, pääkallossa rinnassa, käsissä y.m. paikoissa. Ja käki kukkui.
Mutta eivät voittajatkaan menneet enää aittaan. Lausuivat vain halveksimisensa pohjolattarelle, joka oli pitänyt yhtä suutaria parempana kuin kahta renkimiestä ja läksivät kotiinsa. Ja käki kukkui. Seuraavana päivänä tuli nimismies ja vei heidät.
Suutari Pärpuumi ei kuollut, koska härmäläinen suutari ei kuole tästä puukonhaavasta. Hän lepäilee sairashuoneella odotellen vuoroansa.
Tällaista sitkeähenkisyyttä tavataan kuitenkin muuallakin kuin Härmässä. Me muistamme, että kymmenkunta vuotta takaperin ammuttiin erästä tappelupukaria Satakunnassa muutamassa vilkkaassa huutokauppatilaisuudessa haulikolla vatsaan. Koko panos.
Ammuttu sanoi, että tämä on siksi vakava vaurio, että se vaatii järkiperäistä lääkitsemistä.
Sanoi, ja läksi oluttehtaalle. Osti »risun» olutta ja ryhtyi juomaan.
Ja parani.
Ja runoilija sanoo:
»Siell' elää kansa niin sitkeä
Kuin vaahteran latva nuori».
Eri asia on, onko vaahtera erikoisen sitkeätä puuta. Joku toinen runoilija olisi ehkä valinnut jonkin muun puun vertaukseensa.
(1921.)
ME LUULEMME VOIVAMME KATSOA
Kesän almanakan päivämääristä välittämättä ehtineen sille asteelle, jolloin maidon, tuoreen lihan ja kalan y.m. samankaltaisten elintarpeiden hallussaanpitäjien on syytä ryhtyä lisättyihin varovaisuustoimenpiteisiin taloudellisesti ja terveydellisesti vahingollisten pahentumistapausten välttämiseksi ja torjumiseksi.
Me emme tahdo todistuskappaleita esitellessämme uudelleen ryhtyä käsittelemään sorsapoikueen saapumista valitusretkelle Mikkelin läänin maaherran ja ylimmän poliisipäällikön tykö lääninhallitukseen sen johdosta, että eräs Mikkelin kaupungin poliiseista oli uhkaavalla esiintymisellään sanotun kaupungin kauppatorilla karkoittanut mainitun poikueen emon lentoon. Sitävastoin ei mikään estäne meitä viittaamasta maanviljelijä Pohjolaisen pihamaalla Hyvinkäällä kasvavaan koivukuuseen, jota meidän mielestämme kuitenkin voitaisiin yhtä kernaasti ja ehkäpä hiukan kernaamminkin nimittää, kutsua ja mainita kuusikoivuksi, koska lampeakaan, jossa on ahven, ei sanota Lampiahveneksi vaan Ahvenlammiksi. Kuusi näet kasvaa koivussa eikä koivu kuusessa. Suuren koivun yhden monilukuisista haarukoista muodostaa täydessä kasvuvoimassa oleva, n. 1 metrin mittainen ja useamman vuoden vanha kuusen taimi. Ken ei usko, pistäytyköön paikan päällä katsomassa, kehoittaa »Länsi-Uudenmaan» kirjeenvaihtaja.
Meistä on tämä tapaus liian pieni sellaiseksi uskonkappaleeksi, että sentakia kannattaisi vaivautua Hyvinkäälle, ellei mitään muuta asiaa sinnepäin satu olemaan. Meitä ei mikään estä uskomasta uutista sellaisenaan, osaksi siitä syystä, että me yleensä uskomme rehellisen miehen puhetta vaatimatta joka kerta erikseen papin ja kunnanvaltuuston puheenjohtajan todistusta, ja toiseksi osaksi sentakia, että me etenkin nuorra miessä ollessamme olemme nähneet luonnonilmiöitä, jotka vetävät vertoja jollekin Hyvinkään kuusikoivulle. Niinpä me Taipaleella näimme kerran Hovattalan koiran, jolla oli kaksi häntää, koiranhäntä takapäässä, niinkuin tavallisillakin koirilla, ja lehmänhäntä etupäässä, suussa nimittäin. Hovattalan koira tuntui murinastaan päättäen pitävän lehmänhäntää tärkeämpänä kuin omaa häntäänsä.
Pimeällä keskiajalla olisi maanviljelijä Pohjolaiselle voinut koitua ikävät seuraukset pihapuustaan. Olisi voinut tapahtua, että se olisi viranomaisten toimesta hakattu ja pilkottu rovioksi, jolla hra Pohjolainen olisi poltettu noituudesta ja velhoudesta itselleen ruumiinrangaistukseksi ja sielun pelastamiseksi ja muille hyvinkääläisille sekä varoittavaksi esimerkiksi että mielen ylennykseksi, ollen hra Pohjolainen tällöin puettuna pitkään, tunnelmalliseen yöpaitaan ja korkean sokeritopan muotoiseen ja onnistuneilla, melkeinpä iloisen näköisillä pirunkuvilla kaunistettuun paperihattuun. Nykyisenä uskonnollisesti välinpitämättömänä aikana pääsee hän koko asiasta edes ilman sakkojakin.
Näissä luonnonilmiöissä ei ole muuta erikoisen merkillepantavaa, kuin että niistä toimitetaan uutiset lehtiin aina juuri kuumimpana vuodenaikana. Niinkuin seuraavastakin:
»Pyhämaassa Kursilan Jussin talossa on tapahtunut sellainen ihme, että kissa imettää ketunpoikasia. — Talonväki on löytänyt metsästä ladon alta ketunpesän ja kuljettanut ketunpoikaset kotiin, missä kissalta oli hävitetty poikaset. Nyt tarjottiin ketunpoikia kissalle, ja tämä hetken vieroksuttuaan ottikin nämä imetettäväkseen ja hoidettavakseen. Poikaset viihtyvät uuden äidin hoidossa erinomaisesti. — Kunpa vain eivät suureksi tultuaan söisi kasvatusäitiään», huokaa lopuksi kirjeenvaihtaja.
Tästä me voimme päätellä, että kirjeenvaihtaja on varustettuna pessimistisellä luonteenlaadulla. Pessimistille ominaista on, että jos hän näkee kissan imettävän ketunpoikasia, hän heti on valmis aavistamaan kaameaa ja veristä loppua tälle herttaiselle perheidyllille. Jos hän olisi nähnyt hiiren imettävän kissanpoikasia, niin saattaisimme mekin raapaista korvallistamme, mutta kettuun nähden on käsityksenämme, että se on parempi kuin maineensa, vaikkapa se mahdollisesti ei olisikaan aivan oikea mies paikallaan kasvatuslautakunnan puheenjohtajaksi taikka pyhäkoulun tarkastajaksi.
Hyvästi taas. Kiitos seurasta.
(1921.)
KUN SÄLLIT LÄHTIVÄT REISULLE
Tutustuttuamme kertomuksiin Messukylässä vierailleesta teatteriseurueesta täytyy meidän tunnustaa, ettemme oikein voi ymmärtää messukyläläisen iltamayleisön kiihtymystä emmekä saman yleisön tuhlaavasti viljelemien kiroussanojen karkeutta ja voimaa.
Asian kulkuhan on ollut — tyynesti ja kiihkottomasti sitä tarkastellessamme — seuraava:
Messukylään on saapunut kaksi n.s. reisusälliä.
Asianomaisella luvalla ovat nämä henkilöt ilmoittaneet toimeenpanevansa
Messukylän kunnantalolla iltaman vaihtelevalla ohjelmalla.
Jonka päänumerona on yleisöltä ihailtu 1-osainen näytöskappale »Kun sällit lähtee reisulle». Ja sitten yleinen tanssi.
Määrättynä iltana on Messukylän kunnantalolle kokoontunut ahdinkoon asti väkeä, sali täyteen ja enemmänkin, niin että osan iltamavieraista on täytynyt seisoa 5 mkan seisomapaikoilla eteisessä.
Seuratessamme edelleen rauhallisesti ja puolueettomasti tapahtumain kehitystä on meillä tilaisuus todeta, että sittenkuin reisusällit olivat ovella kantaneet pääsymaksut kaikilta niiltä, jotka saliin ja eteiseen mahtuivat, olivat he ryhtyneet ohjelman suoritukseen.
Tässä oikeassa ja asianmukaisessa tarkoituksessa oli väliverho vedetty pois näyttämölavan edestä, jolloin yleisölle on paljastunut suosittu suomalainen messu kyläläisille kaikista edellisistäkin näytöskappaleista tuttu kesämaisema oikealla ja vasemmalla kasvavine lyhyenläntine koivu- y.m. puineen ja taustalla olevine sinisine järvenpintoineen, jolla auringonsäteet kimmeltäen karkeloivat.
Messukyläläisen iltamayleisön ihailtua tätä tunnettua, mutta aina kuitenkin mielenkiintoista näköalaa jonkin aikaa kaulat kurkollaan, ovat iltaman järjestäneet reisusällit tulleet tavallisissa luonnollisissa pukimissaan, ilman teennäistä teatterivaatetusta, kasvojen maalausta, peruukkeja ja tekopartoja näyttämölavalle, ottaneet lavalla olevat matkapussit selkäänsä, luoneet yleisöön lyhyen, jollain tavoin erikoisen silmäyksen, ja poistuneet kulissien taakse.
Tämän jälkeen on Messukylän taiteenharrastaja- ja teatteriyleisö tuijottanut noin puolen tuntia edessään olevaa runollista järvi- ja metsämaisemaa, jopa tullut lopulta jonkinverran levottomaksikin, kun ei esiintyjiä ole kuulunut takaisin.
Tosin on eräs eturivissä istuva ukko, jolla on näyttänyt olevan hyvää aikaa, vakuuttanut, että kyllä kai ne sieltä tulevat, minne ovat menneetkin, mutta ovat messukyläläiset kuitenkin lopuksi nousseet lavalle ja menneet katselemaan kulissien taakse ja nähneet siellä ikkunan olevan auki, ja kuulleet, että noin puoli tuntia takaperin on pari sälliä, joilla on näyttänyt olevan jotenkin kiire, juossut kunnantalolta päin pussit selässä asemalle ja noussut sieltä pohjoiseen päin lähteneeseen junaan, joka pysähtyy ensi kerran vasta kahden tunnin matkan päässä Messukylästä.
Näin on tapaus kaikessa suoraviivaisessa yksinkertaisuudessaan.
Me, niinkuin jo alussa saimme kunnian huomauttaa, emme oikein käsitä, mitä syytä messukyläläisillä on ollut siihen hirvittävään neekerimetsästysmäiseen ja jumalattomaan kiroilemiseen, mikä sinä iltana ja sitä lähinnä seuraavina päivinä on kaikunut ei ainoastaan Messukylän kunnantalossa ja sen lähimmässä ympäristössä, vaan kaikkialla muuallakin tällä paikkakunnalla, ja joka kiroileminen, vannominen, sadatteleminen ja syljeskeleminen on ollut etupäässä kohdistettu puheenaolevien iltamien toimihenkilöitä ja heidän esittämäänsä näytöskappaletta vastaan.
Olivathan sällit luvanneet esittää: kun sällit lähtee reisulle. Ja he olivat sen esittäneet. Elleivät messukyläläiset saa sitä kalloihinsa mahtumaan, niin emme me mahda sille mitään, ja rauha heidän tomulleen. He eivät silloin paljoakaan käsitä nykyaikaisesta näyttämötaiteesta.
Sällit olivat mielestämme täyttäneet tehtävänsä kantaessaan pääsymaksut ja esittäessään näytöskappaleen. Tanssin suorittaminen ei enää kuulunut heille, vaan yleisölle itselleen.
Pyyntömme on, että messukyläläiset käsittäisivät nämä päivänselvät seikat ja säästäisivät kirouksensa tositarpeeseen tai vanhanpäivän varaksi.
(1921.)
KAAMEITA LUONNONILMIÖITÄ ULLAVALLA
Me emme ole kiinnittäneet erikoisempaa huomiota siihen riihimäkeläiseen rouvaan, emme hänen vatsaansa emmekä varpaaseensa. Ensiksikin olisi se vähän noin niinkuin sopimatonta, vaikkapa mainitusta varpaasta neljäkymmentä vuotta takaperin menikin sisään se silmäneula, joka näinä päivinä, vietettyään rouvassa täsmälleen yhtä pitkän ajan kuin Israel korvessa, on pujahtanut ulos mainitusta vatsasta. Ja mitäs tämä nyt sitten! Me tiedämme henkilön, jolta 30 vuotta takaperin meni suuri tukkimetsä kurkusta alas, eikä vieläkään ole tullut takaisin.
Mutta ne viimetorstaiset luonnonilmiöt Ullavalla ne vasta ovat poikaa. Ei sovi ihmetellä, että sanomalehdet ilmoittavat niiden suuresti järkyttäneen paikkakunnan ihmisten mieliä.
Lännestä lensi ilmassa suuri tulipallo, todennäköisesti ei kuitenkaan aurinko, vaikka sekin tähän aikaan vuorokaudesta oleskeli läntisellä taivaalla.
Tämä tulipallo teki käsittämättömästä syystä raivoisan hyökkäyksen Herlevin kylässä maanviljelijä Matti Yrityksen n.s. nykyajan mukavuutta vastaan. Jos laitoksessa sillä hetkellä sattui olemaan joku sisällä, niin joutui hän taivaallisen voiman vaikutuksesta istumaan paljaan taivaan alla, sillä tulipallo vei nykyajan mukavuuden katon mennessään ottaen samalla tämän seuraksi osia läheisten latojen katoista. Näytteet latojen katoista toimitti tulipallo aina Ullavan kirkonkylään asti, mutta sen erityisen laitoksen kattoa ei se viitsinyt riepoittaa muassaan kuin sata metriä pudottaen sen sitten maahan. Yrityksen talon väellä oli siis tilaisuus siirtää se takaisin paikoilleen, mikä etenkin näin vaihtelemien syksysäiden aikana on sikäli tärkeää, että laitos katottomana voi sateen sattuessa helposti muuttua nykyajan epämukavuudeksi.
Tämän kaamean mellakan sattuessa oli isäntä itse tyttönsä kanssa riihen luona. Nähdessään sen väkivaltaisen kohtelun, minkä esineeksi nykyajan mukavuus raivostuneen luonnonilmiön taholta joutui, ja huomatessaan tulipallon uhkaavana kääntyvän myöskin mukavuuden isäntää kohti, katsoi isäntä tilanteen vaatimusten mukaiseksi hävitä näyttämöltä ja kätkeytyä tyttärensä kanssa läheiseen ojaan.
Tulipallo pyöri ympäri ja ihmetteli, että mihinkäs se Matti nyt hävisi, ja muisti sitten, että sillä on toimittamista toisillakin tahoilla. Tämän johdosta se halveksivasti nakkasi nykyajan mukavuuden katon luotaan ja lähti tiehensä.
Ullavan kirkonkylään tämä ilmiö, jota paikkakuntalaiset syystä kyllä epäilevät itse siksi 6,000 vuotta vanhaksi pääpapaksi, ilmestyi savupatsaan muotoisena. Savupatsas saapui Asmundelan talon puutarhaan, havaitsi siellä olevan pihakeinun tarkoituksiinsa soveltuvaksi ja vei sen mennessään ilmaan. Kun meillä ei ole tietoa siitä, että se olisi palauttanut keinua takaisin, niin voi olla mahdollista, että asmundelaiset tänään ovat pakotetut keinumaan sahapukin päälle poikittain asetetulla lankulla. Jos sahapukki on kohtalaisen korkea ja lankku kohtuullisen pitkä, niin on se melkein yhtä hauskaa kuin pihakeinussakin heijaaminen.
Eräällä taholla on esitetty arvelu, että tämä ilmiö sietäisi lähempää tieteellistä tutkimusta. Me puolestamme kehoittaisimme luopumaan sellaisista aikeista, joista ei mitään hyvää lähde. Kristityn ihmisen on parasta karttaa niitä.
Sitäpaitsi ei tiedä, miten monta pihakeinua ja nykyajan mukavuuksien kattoa sillä on varastossaan heittoaseiksi tutkijoita vastaan. Kenties kokonaisia mukavuuksiakin.
Eikä olisi hauskaa saada sellaista niskaansa.
(1921.)
»VAARALLINEN NAINEN» VARKAUDESSA
Hiljainen huokaus kohoaa rinnastamme ajatellessamme eroa maaseudun ja pääkaupungin välillä. Meillä on täällä kaikki nykyajan mukavuudet, niin että sen kuin vain vääntää tai painaa nappia taikka vetää alaspäin nuorasta riippuvasta kahvasta, niin saa valoa taikka vettä, mitä kulloinkin tarvitaan. Ja monet muut käytännölliset laitokset, jotka useimmiten vielä puuttuvat maaseudulta, vaikka sitäkin on jo alettu sähköistää.
Mitä taas taiderientoihin tulee, niin on maaseutu valitettavasti vielä enemmän takapajulla, koska Helsinki on kuin suuri pesusieni, joka imee itseensä kaiken korkeimman ja ylevimmän taiteen jättäen maaseudun tulemaan toimeen omine seuranäytelmineen, rohtimisine tekopartoineen ja pahasti värisevine elokuvineen. Täällä Helsingissä taas on meillä joka päivä tarjolla kaikenlaista taidetta ja kaikenlaisia taidetilaisuuksia enemmän kuin Israelin lapsilla mannaa korvessa, niin että meidän käy välistä niinkuin Israelin lastenkin ja me ryhdymme yltäkylläisyydessämme napisemaan ja mutisemaan, että meidän sielumme suuttuu tähän taiteellisen ravinnon paljouteen. Me voimme sananmukaisesti vaikka piehtaroida taiteessa.
Välistä kuitenkin yksi tai toinen taiteellinen kiertue päättää armahtaa maaseutua ja lähteä ravitsemaan maaseutu-Latsarusta niillä taiteen muruilla, jotka rikkaan Helsingin pöydältä putoavat. Useimmiten se tapahtuu teatteriseurueen muodossa, koska Suomen kansa herkimmin tajuaa näyttämötaidetta.
Niinpä tapahtui, että Varkauteenkin muutama päivä takaperin saapui eräs tuollainen kiertue ilmoittaen esittävänsä Varkauden taidettaharrastavalle yleisölle murhenäytelmän »Vaarallinen nainen».
Varkauslaiset saapuivat joukolla tähän harvinaiseen taidetilaisuuteen, varustaen puhtaat nenäliinat taskuihinsa murhenäytelmän aiheuttamien itkukohtausten varalta, ja ennen esiripun nousemista vallitsi katsomossa harras hiljaisuus, niinkuin ainakin traagillisen murhenäytelmän edellä, ja jos kenellä oli jotakin sanottavaa naapurilleen, niin tapahtui se kuiskauksilla… ja nyt esirippu kohosi.
Minuutin kuluttua alkoi Varkauden taiteenharrastajien kasvoille levitä omituinen hymy, ja pienen ajan perästä kuuluivat jo ensimmäiset, aluksi hieman hillityt nauruntyrskähdykset.
Teatteriseurueen mielenmaltin kunniaksi on kuitenkin mainittava, etteivät nämä sopimattomat ilonpurkaukset sanottavasti tuntuneet saavan heitä sekaantumaan osissaan, ja primadonna, »vaarallinen nainen», lukea paukutti täyttä vauhtia osaansa, jonka hän tuntui lukeneen aika hyvin ulkoa, ja kappaleen murheellinen toiminta kehittyi tärisyttäviksi ristiriidoiksi; ja mitä surullisemmaksi toiminta näyttämöllä kehittyi, sitä iloisemmaksi kehittyi mieliala katsomossa, ja kaikkein liikuttavimmissa kohdissa puhkesi yleisö ukkosenkaltaiseen naurunremakkaan.
Vihdoin koko teatteriyleisö vääntelehti vastustamattoman, hysteerisen naurun kourissa, ja kun eräälle naurajista tuli pieni, mutta äänekäs vahinko, ulvoi koko sali naurusta. Ja lopuksi täytyi suurimman osan yleisöä poistua kesken näytännön, koska se pelkäsi kuolevansa naurusta, mutta jotkut lujarakenteisemmat kestivät loppuun asti nauraen, uikuttaen, nikotellen ja käsiään paukuttaen, joten teatterikiertue niitti Varkaudessa verrattoman »naurumenestyksen», jota se kuitenkaan ei liene murhenäytelmällään tarkoittanut.
Mutta vielä seuraavana päivänä kaikui Varkaudessa joka talosta väsynyt, sortunut nauru, ja se räjähti aina uudella voimalla, kun joku läsnäolijoista yritti matkia murhenäytelmän liikuttavimpia kohtia ja »vaarallisen naisen» eleitä.
On hauskaa, että maaseudullakin saadaan välistä taidenautintoa. Se on jalostavaa ja virkistävää, vaikka se välistä paneekin vatsa- ja naurulihakset liian kovalle koetukselle.
(1921.)
KUN RIIHTÄ TAPPAVAN HÄRJÄN SUU SIDOTAAN
A:n pitäjässä tuolla pohjoisessa päin on luonnollisesti sielunhoito järjestetty virallisesti samalle vakiintuneelle kannalle kuin muissakin enemmän tai vähemmän kristillisissä, väkilukuisissa ja vakavaraisissa seurakunnissa kirkkoherroineen ja kappalaisineen, lukkareineen ja kellonsoittajineen ja haudankaivajineen, jotka kaikki istuvat ja hallitsevat kirkonkylässä, mutta syrjäkylillä ollaan lähemmässä kosketuksessa saarnamies Mooses Makkaraisen kanssa, joka järjestää saarna- ja herätystilaisuuksia milloin missäkin kylässä ankarasti kolistellen valveille kyläläisten omiatuntoja, jotka osoittavat arveluttavaa taipumusta vaipumaan sikeään synnin horrokseen, jos väkevä hengenmies Mooses Makkarainen pitemmäksi aikaa sattuu jäämään kylässä käymättä.
Nyttemmin ilmoittavat huolestuneet seurakuntalaiset, että Mooses Makkaraisen hiippakuntaan vakinaisesti kuuluva P:mäen kyläryhmä on vetänyt päälleen Mooses Makkaraisen vihat ja joutunut kärsimään niiden seurauksista, ja vaikka me emme voikaan asiaa auttaa, niin kerromme kuitenkin syyn, koska P:mäen kyläläisille näyttää tuottavan jonkinlaista lohdutusta, että heidän kohtalonsa tulee tunnetuksi laajemmaltikin.
P:mäen kylässä on Mooses Makkaraisen johdolla tätä ennen pidetty lukuisat seurat notkuvine pöytineen ja suurine nokikylkisine kahvipannuineen, jopa välistä rusinasoppineenkin, ynnä tuottoisine kolehteineen, jotka ovat yhdessä ravintolapuolen tuottamien tulojen kanssa langenneet Mooses Makkaraiselle sen apostolisen ohjesäännön mukaan, että evankeliumin saarnaajan pitää evankeliumista elatuksensa saaman.
Ja ovat Mooses Makkaraisen ja P:mäen kyläkuntalaisten välit aina olleet mitä parhaat, jota ei suinkaan voi sanoa kaikkien paimenien ja heidän lammaskatraittensa väleistä.
Nyt, joku viikko sitten, ilmoitti Mooses Makkarainen taas tavanmukaisesti saapuvansa P:mäen kyläkuntaan repimään rikki sielunvihollisen hämähäkinverkot p:mäkeläisten sielujen ympäriltä sekä samalla pölisyttelemään turtumuksen tomua ja hankaamaan synnin ruostepilkkuja samojen sielujen pinnalta. Ja määräpäivänä matkustikin Mooses Makkarainen tyytyväisenä myhäillen kokouspaikkaan.
Sinne olikin hänen seurakuntansa jo täysilukuisena kokoutunut kuulemaan Mooses mestarinsa voimallista ja syntisen sydämen ovelle kovasti kolkuttavaa ulosantia.
Mutta kun saarnamies Mooses Makkarainen astui sisään taloon, niin havaitsi hän, että häävieraat tosin olivat saapuneet, mutta pitoja ei oltu valmistettu. Ei ollut niin minkäännäköistä ruumiillista tarjoilua tällä kertaa tultu hommanneeksi. Puhumattakaan nyt niin korkeista asioista kuin lihapullista ja rusinasopasta, ei ollut edes kahvia ja korvapuustejakaan.
Silloin aukenivat saarnamies Mooses Makkaraisen silmät suuremmiksi kuin ne koskaan olivat saarnatessa olleet, ja hän tajusi, että hänen vanha riitaveljensä sielunvihollinen, jolle hän oli niin monet kuumat löylyt P:mäenkin kylässä valmistanut, oli päässyt voitolle ja takonut P:mäen kylän kaikki kolmisensataa sielua saituuden kahleisiin. Ja hänen haamunsa muuttui, ja hän antoi ytimekkäällä tavallaan ent. laumansa ymmärtää, että heidän välinsä ovat nyt rikki, ja että hän jättää koko kylän siihen pimeyden kuiluun, johon se taimotahallaan on syöksynyt. Pimeyden pääruhtinas saa hänen puolestaan mellastaa P:mäellä, niin että häntä huiskuu ja kaviot kopisevat, hän ei pane tikkua ristiin moisen joukon puolesta, joka ennemmin saattaa sielullensa vahingon kuin uhraa sen hyväksi pari pannullista kahvia ja korillisen korvapuusteja.
Jättäen p:mäkeläiset katselemaan pitkin nokanvarsiaan kääntyi saarnamies Mooses Makkarainen ovelta ja matkusti toiseen kylään katsahtamatta kertaakaan taakseen.
Me puolestamme annamme p:mäkeläisten kernaasti jäädä pannaan. Jos me olisimme olleet Mooses Makkaraisen asemassa, niin olisimme menetelleet samalla tavalla. Sillä p:mäkeläisten nahkiintuneitten sielujen parkitseminen on varmaankin siksi ikävää hommaa, ettei siihen kukaan viitsi kuivin suin ryhtyä.
Tietysti Mooses Makkarainen tässä taistelussa kuitenkin lopuksi voittaa. Riihtä tappavan härjän suuta ei niinkään vain sidota tänä sanomalehtien ja yleisen lukutaidon aikana, ja kun ei kukaan muukaan saarnamies ole halukas ryhtymään epäkiitolliseen hommaan P:mäen kylässä, niin saavat he luvan vielä tomussa ja tuhkassa konttien anoa rauhaa Mooses Makkaraiselta.
Sekä suorittaa tuntuvan sotakorvauksen ei vain kahvissa ja korvapuusteissa vaan myöskin lihapullissa ja rusinasopassa.
(1921.)
SPIRITISTISIÄ ISTUNTOJA ENONKOSKELLA
Lukuunottamatta sitä spiritismiä, joka on lääkeopillisella nimellään tunnettu Spiritus rectificatissimuksena ja jolla käytännöllisessä elämässä on Enonkoskellakin useita erilaisia kansanomaisempia lempi- ja hyväilynimiä, eivät enonkoskelaiset ole aikaisemmin tutustuneet siihen varsinaiseen spiritismiin, jolla on paljon kannattajia niin Englannissa kuin muissakin suurissa sivistysmaissa.
Mutta äskettäin ilmestyi Enonkoskelle hieman umpimielisen ja suljetun näköinen mieshenkilö, joka tuntui katselevan aineellisen olevaisuuden rajapyykkien tuolle puolen, ja kun enonkoskelaiset maan tapaa noudattaen kysyivät, kuka vieras on ja mistä hän tulee ja kuka hänen isänsä oli ja vieläkö vanhukset elävät ja paljonko hänellä on palkkaa, niin ilmoitti muukalainen olevansa spiritistinen meedio.
Enonkoskelaiset miettivät tätä vastausta ja mutisivat, että vai niin, hm…
Spiritisti huomasi enonkoskelaisten tuijotuksesta lattianrakoon, etteivät enonkoskelaiset olleet vielä päässeet perille spiritismin aakkosista, jonka vuoksi hän lisäsi, että spiritistinen meedio on sellainen erikoisilla salaperäisillä ominaisuuksilla ja luonnonlahjoilla varustettu henkilö, joka saa pöydät ja tuolit liikkumaan tahtonsa mukaan.
— Ahaa! sanoivat enonkoskelaiset kirkastunein katsein, mutta lisäsivät hetken perästä, että kaikilla enonkoskelaisilla, alle vuoden vanhoja lapsia lukuunottamatta, oli samanlainen kyky. Enonkoskelaiset kertoivat liikuttelevansa joka päivä pöytiä ja tuoleja ja kysyivät, että olivatko siis kaikki enonkoskelaiset spiritistisiä meedioita?
Oikea spiritisti hymyili tällaisille lapsellisuuksille tosin hieman halveksivasti, mutta kuitenkin anteeksiantavasti, ottaen huomioon enonkoskelaisten materialistisen tietämättömyyden salaperäisistä henkimaailman ilmiöistä, ja ryhtyi laajemmin selittämään asiaa.
Hän ilmoitti, etteivät enonkoskelaiset suinkaan ole spiritistisiä meedioita, eivätkä nykyisellä kehitysasteellaan sellaisiksi koskaan tulekaan. Sillä oikea spiritisti on vain sellainen, joka voi liikutella pöytiä ja tuoleja ilman mitään aineellista kosketusta, yksinomaan henkisten voimien avulla.
Enonkoskelaiset katsahtivat silmät kunnioituksesta pyöreinä spiritistiin, mutta käytännöllisinä ihmisinä eivät he kuitenkaan voineet olla vielä kysymättä, mitä hyötyä sellaisesta tuolien ja pöytien liikuttelemisesta henkisten voimien avulla voisi olla.
Kärsivälliseen ja lempeään tapaansa jatkoi spiritisti asian selittämistä, ja enonkoskelaiset tulivat tietämään, että he spiritististen pöytätanssien ja koputusten avulla voisivat päästä yhteyteen henkimaailman ja edesmenneitten enonkoskelaisvainajien kanssa.
Nyt alkoivat enonkoskelaiset käsittää asian, ja talosta taloon levisi sana, että Enonkoskella on spiritisti, joka saa pöydät leijailemaan tyhjässä ilmassa ja manaa kuolleet enonkoskelaiset kertomaan koputuskielen avulla terveisiä ja kuulumisia Tuonelan tuvilta.
Enonkoskelaisista alkoi asia tuntua juhlalliselta, jopa peloittavaltakin, niin etteivät enonkoskelaiset mielellään liikkuneet lyhyen talvipäivän mailleen mentyä yksin ulkosalla edes omissa koti nurkissaan, koska heistä tuntui siltä kuin voisi joku jo ammoin haudattu sukulainen tai tuttava millä hetkellä tahansa pistää aavemaiset kasvonsa näkyviin nurkan takaa ja kuiskata: »iltaa!»
Mutta spiritisti kutsui joukon asianharrastajia spiritistiseen istuntoon, ja asianharrastajat kokoutuivat sekä uteliaina että pelokkaina tähän outoon ja kammottavaan tilaisuuteen.
Kun alkuvalmistukset oli tehty, ja spiritisti oli läsnäolijoille selittänyt, mitä heidän oli tehtävä, istuutui spiritisti läsnäolevien kera pöydän ympärille, ja enonkoskelaiset muodostivat meedion kanssa piirin tarttuen toistensa käsiin, jotka tuntuivat kylmänkosteilta.
Eikä ollut huoneessa muuta valaistusta kuin ulkona talvisella pakkastaivaalla loistavan kuun kalpea, haaveellinen valo.
Spiritisti ummisti silmänsä ja tuntui vaipuvan jonkinlaiseen horrokseen, ja tuskallisen äänettömyyden vallitessa, jossa jokainen kuuli oman sydämensä levottoman jyskytyksen, odottivat istunnon osanottajat sitä suurta ja värisyttävää hetkeä, jolloin pöytä alkaa itsestään kohota ilmaan, haamujen kädet hipaisevat läsnäolijoita ja näkymättömien soittokoneiden säveliä kuullaan katon rajasta.
Minuutti kului toisensa jälkeen, kunnes pöytä vähän liikahti. Jännityksestään huolimatta valppaat ja ovelat enonkoskelaiset huusivat kuitenkin heti, että mitäs te sillä jalallanne… tässä pitää olla rehellinen peli!
Spiritisti raotti väsyneitä silmiään ja sanoi, että hänen jalkansa oli vain vahingossa sattunut pöydänjalkaan.
Ja sitten taas istuttiin ja odotettiin pöydän kohoamista ja henkien koputuksia, mutta henget eivät tuntuneet olevan halukkaita rupeamaan ajatustenvaihtoon enonkoskelaisten kanssa, ja mitä pöytään tulee, niin ei se suostunut hievahtamaan millimetrinkään vertaa. Sillä oli arvattavasti hyvä olla juuri siinä asennossa, jossa se oli.
Vihdoin huokasi meedio ja avasi silmänsä kysyen, mitä kuuluu ja olivatko läsnäolijat huomanneet mitään erikoista, ja enonkoskelaiset vastasivat, että rauha kuuluu, kiitoksia vain kysymästä, eikä ole tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista.
Näin ollen julisti spiritisti istunnon päättyneeksi ja selitti sitten läsnäolijoille niitä syitä, jotka tällä kertaa olivat ehkäisseet henkimaailman yhteyttä enonkoskelais-spiritistisen ryhmän kanssa.
Ennenkuin muutkin spiritistiset istunnot Enonkoskella olivat epäonnistuneet, totesi spiritisti, että henkimaailman on erittäin vaikea päästä kosketuksiin enonkoskelaisten kanssa, ja povattuaan Enonkosken tyttärille hyvää avio-onnea poistui hän Enonkoskelta muille, toivottavasti henkevämmille paikkakunnille.
Mutta enonkoskelaiset jatkavat kuitenkin spiritistisiä harjoituksia, ja jos paikkakunnalla ilmestyy oma meedio, niin saamme kukaties kuulla vielä kummia Enonkoskeltakin.
(1922.)
LUONNOLLISEN NÄKÖINEN MUSTALAINEN JOENSUUN TEATTERISSA
Mekin olemme aikoinamme ottaneet tulisieluisesti osaa Joensuun vilkkaaseen teatterielämään, vaikka siitä on jo niin pitkä aika, ettemme viitsi sitä sanoakaan.
Ja me voisimme, jos tahtoisimme, kertoa lukijoille eräitä mojovimpia teatterimuistojamme, saada lukijan nauramaan niin, että hänen housunkannattimensa katkeaisivat, eikä hän saisi ensi yönä unta.
Mutta osaksi ovat nämä muistot sitä laatua, ettei niitä aivan kaikkia voisi kernaasti esittää painetussa sanassa muuten kuin kierrellen ja kaarrellen, ja toiseksi osaksi meillä on vähän kiire juuri tällä hetkellä, sillä me olemme lähdössä tasavallan muiden ylimysten kanssa »Väinämöisellä» Hankoon, niin ettemme ehdi pitkiin juttuihin.
Mutta hiukan kuitenkin.
Juu, Joensuun teatterissa pelattiin tammikuulla erästä »Preciosa»-nimistä laulunsekaista näytelmää. Meillä ei ole kunnia tuntea tätä draamakirjallisuuden tuotetta, mutta kovin »dundeellinen» se kuuluu olevan, ja suuri mustalaisleirikin siinä on.
Joensuulaiset saivat päähänsä, että tähän leiriin olisi saatava ainakin yksi oikeakin mustalainen, ja kun Joensuunkin puolessa on kotitarpeiksi tätä tummaveristä, levotonta heimoa, niin löydettiinkin pian eräs tarkoitukseen sopivalta näyttävä mustalainen, joka oli niin mustalaisen näköinen kuin vain mustalainen voi olla.
Tästä mustalaisesta tehtiinkin sitten »Preciosan» mustalaisleirin pää-, yli- ja ukkomustalainen.
Mustalainen ryhtyi suurella asianharrastuksella ja palavalla taiteenrakkaudella harjoittelemaan osaansa, ja mikäs konsti mustalaisen olikaan esiintyä mustalaisen osassa.
Olihan hänellä siihen kieltämättä ilmeiset n.s. luonnolliset taipumukset.
Mustalaisleirin muut jäsenet olivat näitä tavallisia Joensuun valkolaisia, joiden naamat olivat jossakin määrin noetut, että hekin näyttäisivät mustalaismaisemmilta.
Sitten tuli »Preciosan» jännityksellä odotettu ensi-ilta, ja joensuulaiset vaelsivat vaimoineen ja lapsineen teatteriin.
Mustalaisleiri herätti katsojissa mieltymyksen tunteita. Tosin nämä mustalaiset esiintyivät, kävelivät lavalla ja puhuivat ja lauloivat hieman epämustalaisessa asussa, nimittäin »Simsonin ja Delilan» avohihaisissa israelilaispuvuissa, mutta menihän se mukiin niinkin, eikä pikkuseikkoihin kannata kiinnittää huomiota.
Päähuomio kiintyikin luonnollisesti itse mustalaisiin ja varsinkin siihen nimenomaiseen ukkomustalaiseen, oikeaan mustalaisten mustalaiseen, ja pian alkoikin katsomossa kuulua hillittyä sipinää:
— Kahtokeehan tuota yhtä!
— Jopa s'oon osanna laittoo ihtesä hyvästi!
— Niin s'oon kun mustalainen kuuna päivänä.
— On. Se on oikeen luonnollisen näköinen…
Mustalainen suoritti osansa kunniallisesti ja oli loppuun saakka luonnollisen näköinen, vaikka hän ei ollut ensinkään noennut naamaansa.
Suljemme kunnioittavimmin tämän joensuulaisen aatteen johtaja Kaliman suosiolliseen huomioon ja harkintaan.
(1922.)
MINKÄTÄHDEN VIMPELIN MIEHIÄ NIIN HIRVEÄSTI HAUKOTUTTI
Vimpelin miehet olivat matkalla, ja kun sitä matkaa tehtiin ja tehtiin, niin jouduttiin siten Alajärvellekin. Ja kun pimeäkin oli tullut, niin mentiin erääseen majataloon yöksi.
Siellä sitten istuttiin ja tarinoitiin toistensa ja talonväen kanssa klo 11:n tienoille, ja sitten rupesi raukaisemaan, jonka tähden mentiin nukkumaan matkustavaisille valmistettuihin vuoteisiin.
Vimpelin miehet nukkuivat kohta kuin tukit, ja heidän kuorsauksensa oli kuin myllynkivien jyrinä. Ja sikeästi nukuttuaan heräsivät he siihen, että talonväki hääri ahkerasti tavallisissa aamuaskareissaan. Sitä keitettiin kahvit ja lypsettiin lehmät ja meijeröitiin maidot ja ruokittiin elukat, niin että sen kuin yksi vilske kävi. Eivätkä Vimpelin miehetkään, vaikka heitä tuntuikin vielä nukuttavan, viitsineet esiintyä unikekolaisina vieraassa pitäjässä ja alentaa siten Vimpelin arvoa aamunvirkkujen alajärveläisten silmissä, vaan kömpivät ylös ja pukivat ylleen ja läksivät tupaan tarinoimaan taas talonväen kanssa, samalla kuin kätevä naisihminen meni kamariin korjaamaan vierasten vuoteet, niin että höyhenet vain tyynyistä pölisivät.
Sitten keitettiin puuroa ja syötiin vahvasti, ja Vimpelin miehet istuivat rahilla takan vieressä ja haukottelivat hirveästi ja ajattelivat, että mikähän heitä tänäpänä niin nukuttaa.
Mutta syötyään puuronsa katseli talonväki ulos ikkunasta ja sanoi, että mikähän lie tänään, kun kaikki tuntuu siltä, kuin olisi maailman meno vähän luiskahtanut raiteiltaan. Noissa naapuritaloissa nukkuvat kuin karhut, ei näy mistään edes valoa vielä, vaikka ylösnousun aika olisi ammoin jo ollut. Eikä tuo päiväkään näytä rupeavan lailliseen aikaan valkenemaan. Sekin on myöhästynyt. Puhumattakaan noista perhanan päivämiehistä, jotka eivät vieläkään tule kaivontekoon, vaikka tietävät, miten kiireellistä se olisi. Ja entäs palvelustyttö! Se kun meni naapuriin yöksi. Ja nyt se siellä nukkuu ja nukkuu, eikä tule koko päivänä kotiin.
Vimpelin miehet kuuntelivat näitä puheita tylsähköinä ja haukottelivat aina vähän päästä, niin että leukapielet natisivat.
Mutta viimein sanoi majatalon isäntä, että tämähän on hittoa. Koko kylä makaa, vaikka kello käy jo yhdeksättä, eikä päiväkään ala sarastaa.
Ja isäntä katsella muljotti vanhaan uskolliseen seinäkelloon, joka rauhallisena käydä raksutteli mustalla seinällä.
Silloin se talon vanha ja yhtä uskollinen Maija-Reeta, sanoi, että mahtoikohan hän pyöritellä liian paljon noita kellonviisareita. Hän kun yöllä oli herännyt, niin oli kello pysähtynyt neljännestä yli 12:n, ja kun Maija-Reeta ei voinut tietää, kuinka kauan kello oli seisonut, niin oli hän arviokaupalla vääntänyt kellon näyttämään puoli seitsemää. Ja sen mukaan sitä sitten oli noustu seitsemältä ylös.
Kuultuaan Maija-Reetan selityksen alkoi talonväki raapia päätään, ja raavittuaan tarpeeksi asti meni talonväki vielä vähän nukkumaan, mutta koska Vimpelin miesten vuoteet jo oli korjattu, niin istuivat Vimpelin miehet edelleen rahilla siellä takan luona torkkuen ja haukotellen.
Jonkin ajan kuluttua nousi talonväki taas virkistynein mielin ylös, ja talossa syntyi jälleen toimelias touhu ja elämä, ja jo alkoi päivänrantakin vähän ruskottaa Alajärven Pynttärinniemen — vai onko se niemi? — takamailta. Ja seinäkello osoitti puolta yhtä.
Emäntä justiin hämmenti maitopataa, kun naapurissa yötä ollut palvelustyttö tuli tupaan ja ihmetteli, että täälläpä ollaan varhaisia. Kun hän juuri läksi naapurista niin kello oli vasta 5 aamulla.
Emäntä hämmenti vain maitopataansa ja vastasi rauhallisesti, että mitäpä tämä… hän on jo lehmätkin lypsänyt, ja sitäpaitsi toiseen kertaan tänä päivänä. Niinkuin kaikki muutkin työt on tehty. Ja einekin on syöty. Niinkuin näet, on siellä puuroa pöydällä, ja illalla oli perunoita, niinkuin muistat.
Ystävämme Vimpelin mies kertoo, että »piika päästi helapäisen naurun ja meni ulos, ehkä vähän meitä häpesi».
Sitten arvelivat haukottelevat Vimpelin miehet, että kai tästä mekin joudamme lähtemään, ja hetken perästä jatkoivat he puolinukuksissa matkaansa eteenpäin toisia majataloja ja toisia seikkailuja kohti. Matkallaan näkivät he, että muissakin Alajärven taloissa tehtiin jo ylösnousua, joten se oli kolmas ylösnousu, minkä he joutuivat sinä aamuna näkemään.
Vimpelin miesten suu vetäytyi nauruun heidän sitä ajatellessaan, mutta hymyn keskeytti pitkällinen haukotuskohtaus.
(1923.)
KARVAISET PIKKUÄIJÄT OLLEET SUURESSA VAARASSA SIPPOLASSA
Oli siis tullut jouluaatto 1922 Suomen kansalle ja Sippolan pitäjälle, ja kansa totuuden ja runon kotimaassa ja Sippolan pitäjässä oli pystyttänyt joulukuuset ja sytyttänyt kynttilät ja ruvennut heleällä äänellä laulamaan vanhoja kauniita joululauluja.
Niin myös eräässä Sippolan pitäjän syrjäkylän talossa kylän laidassa metsän reunassa oli tehty ankarat ja perusteelliset jouluvalmistukset ja hankittu runsaasti syötävää, mutta eritoten juotavaa, ei ainoastaan kotimaista, vaan myöskin Viron veljeskansan aikaansaannoksia. Ja talon lukuisat sukulaiset olivat saapuneet näihin lupaaviin joulukesteihin, ja kun hevoset oli riisuttu ja viety talleihin syömään kauroja ja heiniä, ja vieraat olivat käyneet sisälle ja asettuneet taloksi ja saaneet tehokkaat suunavaukset ja nauttineet vielä jonkin aikaa hyvästä sydämestä ja lämpöisestä kädestä tarjottua joulukestitystä, alkoi talossa vallita jouluhumu, joka muistutti hälinää Belsasarin hovin juhlasalissa Hänen Majesteettinsa ollessa hyvällä tuulella, sillä erotuksella kuitenkin, ettei mitään irtonaista kättä ilmestynyt kirjoittelemaan tuvan seinälle mene-tekeleitä.
Ja mieliala kohosi yhä korkeammalle, ollen lopulta, ainakin orsien tasalla, ja silloin aukeni tuvan ovi, ja niitä karvaisia pikkuäijiä alkoi lappautua sisään.
Niitä tuli ensin yksi, karvainen ja pieni ja musta ja pitkäpartainen, ja sumuiset silmät alkoivat pyöriä talonväen päässä, ja meteli tuvassa vaikeni, ja sitten tuli ulkoa tunkeutuvan huurun seassa tupaan toinen pitkäpartainen ja karvainen ja musta pikkuäijä, ja kylmä hiki kohosi talon vieraitten punoittaville ja kuumille otsille levittäen niille jonkinverran viileyttä. Mutta jouluyön pimeydestä ilmestyi tuvan ovelle kolmas pitkäpartainen ja karvainen pikkuäijä, kuitenkin vaihteen vuoksi yhtä kaamean valkoinen kuin edelliset olivat olleet peloittavan mustia.
Kauhistunut talonväki vieraineen karkasi mölisten ylös ja kaatoi lasit ja aikoi ensin paeta tuvasta ikkunoista ja toisesta ovesta jättäen juhlahuoneiston karvaisten kyöpelien haltuun, ja heikoimmat vaipuivat polvilleen ja alkoivat katua syntejään ja muistella tilaisuuteen sopivia rukouksia, mutta eivät tässä hädässä saaneet kokoon muuta kuin että »lapsi olen laulavainen… viis kertaa seitsemän on kolmekymmentäseitsemän…»
Ja neljäs pieni karvainen äijä työntyi tupaan, ja koko ovensuupuoli näytti täyttyvän karvaisista, mustista ja valkeista ja kirjavista pikkuäijistä, mutta silloin eräs rohkeimmista ja eniten Viron veljeskansan virvoituksia nauttineista hyökkäsi karjuen karvaisia paholaisia kohti, ja koko talonväki vieraineen syöksyi tämän esimerkin rohkaisemana perässä ja ryhtyi häätämään pimeyden valtakunnan edustajia ulos tuvasta.
Ja hiidenväki läksi pelosta huutaen ja kaviot kopisten livistämään pakoon talonväen syöksyessä kammottavasti kiroillen ja lyhtyjä ja kirveitä ja uunikoukkuja käsiinsä temmaten ajamaan heitä takaa.
Naapuritalossa vietettiin jouluaattoa levossa ja rauhassa, kun eräs niistä pienistä koulupoika- ja tyttöjoulupukeista, jotka olivat aikaisemmin illalla kiertäneet laulellen talosta taloon ja saaneet hyvän vastaanoton ja osansa jouluhyvyyksistä, itkien ja parkuen, rohtiminen parta kyynelistä märkänä, juoksi tupaan ja rukoili, että tulkaa hyvät ihmiset auttamaan, tuossa toisessa talossa tappavat kaikki joulupukit!
Toiset joulupukit olivat sillävälin kätkeytyneet mikä minnekin. Eräs pojista oli päässyt pakoon riihen alle ja kuuli sieltä, sydän vapisten, kuinka talonväki lyhtyineen ja kirveineen ja uunikoukkuineen etsi sadatellen ja toinen toistaan kirouksilla rohkaisten karvaisia pikkuäijiä vakuuttaen, että ellei muuten piisata tapahtuvassa ratkaisevassa taistelussa, niin tuodaan kiväärit ja haulikot esille.
Mutta jo joutui apua joulupukeille naapuritalosta, mistä joukko nuoria miehiä kiiruhti paikalle pelastamaan joulupukkeja. Apujoukko tapasi talonväen vieraineen raivoissaan ja peloissaan ja hyvässä hönössä mekastamassa pihalla, eivätkä apuuntulleet tahtoneet millään saada talonväkeä uskomaan, että joulupukit olivat käyneet toisissakin taloissa ja olivat vain oman kylän nuorta väkeä.
Vihdoin saatiin talonväki senverran rauhoittumaan, että joulupukit uskalsivat ryömiä esille kätköistään ja livistää kotiinsa, ja talonväki vieraineen palasi voitollisesti sisään ryhtyen jatkamaan hetkiseksi keskeytyneitä pitojaan.
Sitten vallitsi jälleen joulurauha Sippolassa ja sen syrjäkylissä.
Ainakin ulkoisalla.
(1923.)
SEPÄN LEHMÄ
Tapasimme erään heinäveteläisen ja kysyimme, että mitäs sitten muuta kuuluu? Heinäveteläinen katseli arvostelevasti pöytäämme, jolla oli taiteellisessa epäjärjestyksessä pari kiloa maaseutuäänenkannattajia ja mustepullo ja liimapullo ja musteenkuivaaja ja puolitoista kynänvartta, ja sanoi sitten rauhalliseen heinäveteläiseen tapaansa, että mitäpäs sinne muuta kuin alenevien hankien humahtelemista ja renkimiesten rekilauluja. Ei ole sattunut erikoisia… sen seppä Turtiaisen lehmä kyllä putosi suohon viime kesänä, mutta sekin saatiin lopuksi ylös, niin ettei siitäkään tulisi uutista.
Mitenkäs se seppä Turtiaisen lehmä sinne suohon?
— Ka, miten lie, vahingossa eikö lie polkaissut pehmeeseen.
Se kun on se sepän mökki ja paja siellä lammen rannalla, ja toisella rannalla on se Ratilaisen poikien talo, ja sitten lähtee, suo siitä lammen päästä.
Seppä niitä viikatteitaan kalkutteli ja alkoi sitten ounastella, että sekö lempo siinä on, kun ei se lehmä tule kotiin, vaikka johan se olisi aika.
Eikä siitä sepän auttanut muuta kuin lähteä lopuksi hakemaan lehmäänsä, ja lähtiessään kiroili, että on se kanssa yksi juutas, oikea iskariotti. Joko lienee taas yhtynyt talon karjaan…?
Suosta se seppä sen lehmänsä lopulta löysi.
Sepälle hätä käteen, sillä lehmä oli hyvä lehmä, ainakin noin niinkuin sepän lehmäksi, ja seppä ryntäsi heti suolle ja lehmän sarviin — sillä on sarvet, se on sitä rotua — ja sitten olivat ne upota yhdessä, seppä ja lehmä.
Pyörivät siinä silmät sepän jos lehmänkin päässä, mutta seppä kun sentään aina on seppä, niin se pääsi lehmän sarvista kiinnipitäen ponnistautumaan kannattavalle mättäälle, niin ettei toki vielä lähtö tullut. Mutta lehmä siinä nujakassa painui vielä syvemmälle suohon.
Seppä hätäpäissään kantoi puuta ja muuta portaaksi sen lehmän ympärille ja alkoi kiskoa lehmäänsä ylös vuoroin päästä ja vuoroin hännästä, mutta ei se auttanut, vaikka onkin vahva mies tämä seppä Turtiainen, ikäisekseen.
— Meneehän nyt… menee se rietas, ja minä jään lehmättömäksi, ajatteli seppä pyyhkien hikistä naamaansa nokisilla ja mutaisilla käpälillään.
Mutta samassa seppä muisti, että onhan tässä talo lähellä, kivenheiton tai parin päässä, ja seppä alkoi huutaa apua. Lehmäkin rupesi aatteen kannatukseksi mölisemään, ja seppä huusi sille välillä, että mölise nyt vietävä kerrankin, et sinä ole ennen näin totisessa asiassa mölissytkään. Levätessään seppä kuulosteli, eikö apua jo alkaisi kuulua, mutta muuta ei kuulunut kuin minkä välistä lehmän mölähdyksiä.
Sitten seppä taas huusi, että tulkaa auttamaan, täällä on kaksi sielua menossa, mutta ei tullut apua.
Silloin seppä näki, että jos apu vielä viipyy kymmenen minuuttia tai viisitoista, niin sitten saa sanoa hyvästi lehmälle ja terveisiä ja kiitoksia seurasta, ja vilkaistuaan levottomasti vielä kerran lehmäänsä, jolla silmät jo hyvin pahasti naljottivat päässä, läksi seppä hyppiä harppimaan mättäältä mättäälle ja kuivalle päästyään juoksemaan Ratilaisen poikien taloa kohti. Ja huusi vielä juostessaankin.
Parissa kolmessa minuutissa oli seppä perillä ja töytäisi tupaan, jossa istui puolenkymmentä miestä aivinaisillaan ja tupakoiden ja syljeskellen ja heinäveteläisiä asianhaaroja ja elinkysymyksiä käsitellen, ja joku huomautti, että seppähän se… mitäs tälle sepälle kuuluu?
Seppä oli niin hengästynyt, ettei aluksi saanut sanaa suustaan, mutta sitten kun alkoi saada niin sanoi, että: »tiällä työ istutta niinku hele—tissä… ettekö työ kuullunna, kun minä huusin apuu, niin jotta maha oli haleta?»
Ratilaisen talon miesväki tupakoi ja syljeskeli mietteliäänä kiinnittäen huomiota sepän kuraiseen ja mutaiseen ulkoasuun, ja vihdoin joku myönsi:
»Kyllähän myö kuultiin, kun sinä huusit, mutta myö arveltiin jotta jos ois ensin käyvä saunassa ja sitten männä kahtomaan, onko sinulla mikä hätänä, kun niin kovasti huuvat…»
Seppä ilmoitti, mikä oli hätänä, ja Ratilaisen pojat ja muut miehet sanoivat että: männään sitten nostamaan se sepän lehmä, jos se on niin kiireellinen.
Se lehmä nostettiin miesvoimalla, ja henki siinä vielä oli, ja sitten läksivät Ratilaisen miehet saunaan.
(1923.)
MÄNTYHARJUN KUMMITUS
Koska päivät tulevat yhä pidemmiksi ja illat ja yöt sikäli lyhyemmiksi, rohkenemme kertoa asiasta lukijalle. Lukija on kuitenkin ystävällinen ja koettaa olla illalla nukkumaan mennessään ajattelematta tätä seikkaa, ettei tulisi levoton yö.
Eräässä talossa Mäntyharjun Valtolassa majaili viime joulun seudussa joitakin »eri uskon lahkolaisia» noin viikon päivät, ja olisivat kernaasti olleet kauemminkin, nähtävästi mieluimmin koko ikänsä, ellei talonväki olisi lopuksi kyllästynyt heihin ja taluttanut heitä ovelle ja potkaissut heitä ahteripeiliin ja sanonut, että lahkolaiset ovat hyvät ja menevät nyt Hiiden Pisaan eivätkä tule koskaan enää takaisin.
Mäntyharjun ja naapuripitäjien kansa kertoo, että lahkolaiset tultuaan täten ulosriepoitetuiksi ja ulkonaiseen pimeyteen heitetyiksi olisivat kääntyneet vielä kerran taloon päin ja kohottaneet kätensä ja kironneet talon ja kaikki, mitä siinä oli, kivijalasta uuninpiippuun asti. Ja ilmoittaneet, että kyllä me tämän vielä kostamme, ja kyllä te tämän vielä nahoissanne tunnette, te Belialin lapset!
Olipa tämän seikan laita kuinka tahansa, niin varmaa ainakin on, että viikon kuluttua siitä, kun lahkolaiset oli ajettu kilometritehtaalle, huomasi talonväki eräänä päivänä näkymättömän olennon kantaneen saunankiukaan keskelle talon pihaa. Kun talonväki oli katsonut tätä ihmettä suu ja silmät auki, kantoi näkymätön kiuaskivet takaisin saunaan latoen ne siellä eri nurkkiin useammiksi pikku kiukaiksi.
Lukija ja suuri yleisö suvaitkoot huomata, ettei tämä ole mitään keksittyä kaunokirjallista jännitysromaania, vaan täyttä totta. Siitä puhuu tällä hetkellä ei vain koko pitäjä ja kihlakunta, vaan koko se puoli Suomea Kotkaan asti, ja me olemme nähneet asiasta aivan vakavia mainintoja materialistisen maailmankatsomuksen omaavissa sosialistilehdissäkin. Mutta jatkakaamme kertomusta.
Kerran kun kummitus taas mylläsi saunassa, sanoi talon poika, että kyllä tästä nyt loppu tehdään, ja latasi kiväärin kovilla panoksilla ja läksi saunaan.
Saunan ovella hän jonkinverran pamppailevalla sydämellä tähtäsi sinnepäin, missä kuuli kummituksen kupsehtivan, ja kummituskin ajatteli, että jokohan tuo vietävä pamauttaa?
Pamauttihan se.
Mutta samalla kuuli poika näkymättömän olennon raivostuneella äänellä karjaisevan:
— Ampuappas toisen kerran!
Ja se aikamiespoika ei ampunut toista kertaa, vaikka patruunoita olisi kyllä ollut, vaan peräytyi varsin kohteliaasti ja hyvässä järjestyksessä saunan luota ja meni sisään ja ripusti vähin äänin pyssyn seinälle ja rupesi nukkumaan ja veti peiton korkealle päänsä yli.
Kerran päivällä luuli talon palkkapiika nähneensä sen haamun ja kertoi silmät pystyssä ja änkyttäen, että »piru se on, sen ihon peite oli karvainen, ja ikenet olivat irvissä». Tätä selostusta ei kuitenkaan ole yleisemmin uskottu, vaan arvellaan palkkapiian peloissaan nähneen olemattomia.
Aikansa saunassa oleskeltuaan ja metelöityään siirtyi Mäntyharjun kummitus talon asuinhuoneisiin kantaen tullessaan pihasta havuja isot läjät tuvan lattialle ja ruveten sitten häiritsemään talonväkeä kaikenlaisilla koiruuksilla. Kun esim. talon emäntä keskellä päivää kirnusi, niin heitti rietas kirnun emännän käsistä lattialle, ja kirnuun ilmestyivät palvelijattaren törkyiset navettakengät, niin että vointekeminen jäi sillä kertaa sikseen. Ja taas toisen kerran, vähän myöhemmin, kun talon koko väki oli sisällä, ilmestyi voita lattialle, ja kaksi likaista kenkää hankasi sitä lattian pintaan.
Silloin isäntä pelosta vapisten turvautui raamattuun ajatellen, että jos jumalansana auttaisi, ja alkoi tärähtelevällä äänellä lukea sitä, mutta heti temmattiin kirja hänen kädestään ja paiskattiin nurkkaan, ja uunista alkoi tulla kiviä ja savea isännän silmille.
Kummituksen elämöimistä on käynyt katsomassa suuret ihmisjoukot, jotka voivat vakuuttaa kaiken tämän ja paljon muuta todeksi, ja jollei lukija vähemmällä usko, niin matkustakoon itse Mäntyharjun Valtolaan, kyllä siellä talo neuvotaan. Spiritisteillä olisi myöskin tässä kiitollinen tilaisuus, jonka pyydämme täten kiinnittää heidän huomioonsa.
Hengenmiehiäkin on pyydetty manaamaan häijyläista, ja piispallekin kerrotaan kirjoitetun, mutta mikään ei ole auttanut. Talonväki on kuluneen talven aikana saanut nukkua niukasti, kun jyrinä ja meteli on alkanut klo 7 i.p. ja kestänyt puoleen yöhön, tuonne klo 11—12 korville. Talon isäntä on nyt aikeissa myydä talonsa, jossa ei oikea omistajakaan rauhaa saa, mutta toinen asia on, onko hänen helppo saada ostajaa.
No mitäs te nyt tähän sanotte? Voitte näin matkan päästä sanoa sitä taikauskoksi, mutta menkääpäs sanomaan sitä Mäntyharjun Valtolassa, niin saatte näkymättömästä, mutta erittäin anteliaasta kädestä vasten pläsiänne savea ja poroa ja ryöttöisiä navettalapikkaita.
Mutta tulipa eräänä iltana taloon kaksi reilua reisusälliä pyrkien taloon yöksi, ja isäntä vähän melankoolisesti sanoi, että kyllähän hänen puolestaan saa yötä olla, mutta kun vieraat näkyvät olevan vieraspaikkakuntalaisia eivätkä tiedä asianlaitaa, niin kertoi isäntä, että niin ja niin se nyt on ja että kyllä täällä tulee yörauha häirityksi, niin vierailta kuin talonväeltäkin.
Reisusällit nauraa hehettivät ja katsahtivat toisiinsa, että oikeinkohan tuo tosissaan puhuu, ja selittivät sitten hyväntuulisesti, »etteivät he pelkää piruja eivätkä puruja».
No, he jäivät siis yöksi. Ja kun he olivat vähän aikaa olleet vuoteella, alkoi tulla tuhkaa heidän jalkoihinsa.
Silloin sällit suuttuivat ja kirosivat että »heitäppäs vielä, p—le!» ja silloin alkoi tulla kiviä ilmasta niin että nurkat paukkuivat, ja silloin sällit keräsivät vähän vikkelästi kamppeensa hammasten lyödessä loukkua, vaikka he olivatkin reiluja reisusällejä, jotka eivät pelkää piruja eivätkä puruja, ja sitten läksivät sällit hyvän kiiruusti siitä talosta.
Ja oli jo syvä yö ja kirkas kuutamo, ja siinä kuutamossa juoksi kaksi kalpeaa reisusälliä myttyineen ja laukkuineen pitkin Mäntyharjun Valtolan kyläntietä, vilkaisten silloin tällöin taakseen. Ja kuuhut loisti heleästi ja sällit juoksivat keveästi, ja kolkuttelivat ovelta ovelle, mutta missään ei ovea avattu, eivätkä sällit saaneet enää sinä yönä uutta kortteeria, vaan saivat juosta aamuun asti talvisessa kuutamoyössä.
Ja välistä täytyi aina vilkaista taakseen, kun tuntui ihan kuin olisi joku juosta tassutellut kevein askelin heidän perässään.
Josta saamme sen hyödyllisen opetuksen, ettei ole hyvä ruveta praakailemaan liian turskisti nykyaikaisten kummitusten kanssa.
(1923.)
KENTTIJÄRVELÄISTEN KARHU
Pari päivää ennen vappua saapui muutamaan Kuusamon pitäjän rajakylään eräs naapurikylän ukko, joka kopisteli lumet pieksuistaan, pisti tupakaksi ja ilmoitti nähneensä vereksiä karhunjälkiä Kenttijärven selkosella.
Seuraavana päivänä läksi kylästä neljä ahavoitunutta miestä ankarasti asestettuina ottamaan petoa hengiltä, ja liittyi sakkiin viidenneksi eräs patrullimatkalla oleva rajavartiosotilas.
Nämä viisi miestä painelivat hehkuvin innoin karhun olinpaikkaa kohti, mutta karhu, joka oli jo noussut talviunestaan, ei jäänyt vieraita vastaanottamaan, vaan kuullessaan miesten lähestyvän läksi pakoon, niin että puut metsässä rytisivät.
Miehet hiihtivät sen perässä minkä jaksoivat, ja karhu aina vilkaisi taakseen ja paransi vauhtia, ja hurjaa peräkkäin kiiruhtamista jatkui myöhäiseen iltaan.
Nähdessään, että oli turhaa sillä kertaa jatkaa pidemmälle takaa-ajoa, huusivat miehet karhun jälkeen eräitä loukkaavia haukkumasanoja ja poikkesivat Kenttijärven kylään yöksi jatkaakseen aamulla takaa-ajoa.
Mutta kun karhun metsästäjät aamulla varustautuivat lähtemään uudelleen liikkeelle, keräytyivät Kenttijärven miehet synkkinä heidän ympärilleen, ja kaikkein synkin kenttijärveläinen ilmoitti omasta ja muiden kenttijärveläisten puolesta:
— Saatte jättää sen karhun tappamisen silleen… teillä ei ole siihen mitään oikeutta — se on meidän karhu!
Karhunhiihtäjät tuijottivat ällistyneinä toisiinsa ja vihdoin eräs heistä sanoi matalalla äänellä:
— Emme me todellakaan tienneet, että se oli teidän kotieläimenne.
— Juu, kyllä se on meidän, vakuuttivat kenttijärveläiset innokkaasti. — Täältä se meidän kylästä viime syksynäkin söi monta lammasta, ja me olemme sitä jo pari kertaa koettaneet saada kiinni, ja meiltä se jäi sinne samaan vaaraan, josta te nyt olette ajaneet sen pois.
Karhunhiihtäjät alkoivat jupista keskenään, ettei se tainnutkaan olla vahingoksi, kun se karhun pahus pääsi karkuun, mutta samalla saapui paikalle eräs kenttijärveläinen, joka oli synkemmän näköinen kuin kaikki muut kenttijärveläiset yhteensä.
Tämä kaikkein synkin kenttiläinen katseli karhunhiihtäjiä vihaisemmin kuin karhu itse, astui lopulta rajavartiosotilaan eteen ja sanoi tuimasti:
— Nämä neljä miestä minä tunnen, mutta teitä en tunne… tulin vaatimaan teiltä korvausta siitä karhusta.
Se sotilas ei oikein ymmärtänyt, mitä se vihaisesti katseleva kenttiläinen tarkoitti, ja vastasi jotain siihen suuntaan, »ettei karhusta saa tapporahaa, ennenkuin se on tapettu ja ettei hän myöskään maksa niitä lampaita, kun ei ole niitä syönytkään».
— En minä nyt sitä tarkoittanut! sanoi se kenttiläinen halveksivalla äänellä ja oli edelleenkin vihaisen näköinen. — Mutta jos te olette nyt peljättäneet sen meidän karhun rajan toiselle puolen, niin vaadin minä teille edesvastausta!
Sanoi ja sylkäisi.
Siitä oli leikki poikessa aivan tarkkaan.
Kenttiläiset seisoivat nyt uteliaassa piirissä karhunhiihtäjien ympärillä, mutta tasavallan sotilas, jonka ei ole lupa pelätä pirujakaan, ei ainakaan pienempiä, hymyili vain ja kehui tuntevansa »lakipykälät», mihin vihainen karhunpeljätyskorvauksen karhuaja ylpeästi vastasi tuntevansa hänki »omansa».
Neuvotteluja jatkamalla päästiin kuitenkin lopulta jonkinlaiseen sovintoon, eivätkä kenttiläisetkään sitten enää puhuneet vahingonkorvauksesta, vaikka heidän oma rakas karhunsa juoksikin ryssän rajalle päin, niin että pakarat hetkuivat.
Tästä asioiden suotuisammasta käänteestä rohkaistuneena ehdotti nyt eräs hiihtomiehistä, että perustettaisiin eräänlainen yhtiö ja solmittaisiin yhteinen liitto karhun tappamiseksi, koska kerran kaikki ovat ajaneet samaa karhua, mutta se vihaisesti katsonut mies sanoi valittavalla äänellä, ettei hän voi suostua siihen, koska se on niin pieni ja laiha karhu, painaneeko enempää kuin 50 kiloa, eikä niistä rahoistakaan tulisi miestä päälle kuin vaivaiset 100 mk. Ei se vetele.
— Niin, menkää te vain kotiin, sanoivat kenttiläiset, kyllä me pidämme huolen siitä karhusta, ja ne viisi miestä läksivät hiihtämään takaisin asuinsijoilleen ja neuvoivat lähtiessään kenttiläisiä, että jos saatte taas sen karhunne kierrokseen, niin rakentakaa aita sen ympärille ja pankaa aidanseipääseen taulu, mistä vieraat näkevät, että se on teidän karhunne. Sen parempi, jos merkitsisitte ne karhunne omistajien merkeillä niinkuin porotkin.
Kenttijärveläiset kuuntelivat näitä hyväntahtoisessa, mielessä annettuja neuvoja äänettöminä lausumatta niistä edes kiitoksia, minkä jälkeen he läksivät etsimään karhuaan ja kuuluvatkin löytäneen sen.
Mahdollisesti ovat he sen aidanneetkin, niinkuin kylässä käyneet vieraat neuvoivat.
(1923.)