KUN VIINA LOPPUU
Motto: Vuonna kuusikymmentäkuus
tehtiin Suomeen laki uus
— — —
enkä tiedä mitä mun pitää näkemän
vuonna tuhatyhdeksänsataaseitsemän.
Ne loppuvat nyt heti meiltä maalaisilta nuo hauskat kaupunkimatkat, kun hienoimmillaan humalassa sieltä palattiin, iloisia lauluja laulettiin ja oli "kaukana kavala maailma". Aivan varmaan ne loppuvat. Ei ole enää ilon päivää monta, ei enää povemme pullota, eikä tamminen nassakka reen sevillä könötä, kaupungista palatessamme. Emme enää niinkuin ennen palaa iloisina miehinä, rikkaina ja rentoina… Alakuloinen on mies ja mieli hapan, pää tyhjä ja tylsä ja sydänkin hakkaa veltosti kuin ruotiukko…
Ainoan ilomme vievät — vievät viinakullan, joka sentään, niinkuin Jukolan Juhani totta puhuen sanoo, on "iloksi ja lohdutukseksi meille kaarneenpoikasille…"
Kaikki merkit viittaavat siihen, että hävityksen päivä tulee ja murheen päivä meille viinamiehille. Merkkitapaus!
Minua kauhistuttaa ajatellessani kaikkia hyviä ystäviäni tässä ja muussa maailmassa, ajatellessani tuonkin Prakkulan vaarin tunteita, kun hän tuimana ja kivana miehenä astuu pitkin alastomia, äänettömiä kaupungin katuja, kahden puolen silmäillen, missä anniskelu on, missä vähittäinmyynti ja missä… missä? Ja kun hänelle nauretaan vasten naamaa ja akat portin pielestä huutavat:
"Herra jee… mistä se on tuo ukko, joka kysyy viinapuotia … herra jee… onko se hullu?"
"Mikä lie maan tollikko", huutaa toinen akka vastaiselta portilta.
Ajatella mitä Prakkulan vaari silloin tuntee! Olisipa, että saisi pari hyvää puolikuppista — sitä tisleerattua —, että pääsisivät veret liikkeelle, niin näyttäisi noille ämmille, eivätkö pakenis pöksiinsä.
Toden totta. Tämä on rangaistukseksi meille miehille, jotka pitkän aikaa olemme herroina olleet ja niin kovin harvoin akkaväelle ryypyt antaneet. Nyt vaimoväki alkaa vuorostaan komennella ja "äänestää", niinkuin muistelen Turun arv. poliisimiehen suomentaneen sanan oljud. Ilmanko Sepeteus kanttori, joka kuitenkin oli kohtuuden mies, sanookin: "Naisvaltikka on murheellinen merkki, — se maakuntain häviötä ennustaa. Roomassa, koska tämä ankara valta lankeemukseensa kallistui, hallitsivat portot, nartut ja naasikat, ja mies vapisi…"
Ja niin käy meilläkin. Niin minä uskon. Viittaavathan kaikki merkit siihen… merimerkitkin…
Minä tunnen monta vanhaa miestä, jotka ovat toivoneet kuolevansa nyt tänä talvena tai viimeistään keväällä, ettei heidän tarvitsisi tuntea sitä puutetta… että pääsisivät näkemästä tämän katoovan maailman surkeutta. Luultavasti heidän rukouksensa kuullaan…
Kun ajattelen sitten sitä villiä riemua, jota raittiusväki johtuu tuntemaan! On sitten yhtä ainoaa jupileerausta viikoittain — aivan varmaan…
Olen näkevinäni suuren salin raittiusväkeä täynnä. Siellä iloitaan. Voitto niin loistava on saatu, huutaa pitää. Kadulle kuuluu loilotus ja laulu… Siitä kulkevat Prakkulan vaari ja Yliniemen Hermanni sivu… heistä tuntuu niinkuin kuulisivat tuttuja ääniä ja ennen kuultua loilotusta… Ilo ja riemu täyttää sydämen ja hauska aavistus ja toivo mielen. Siellä on vielä entistä hauskaa hommaa… kuulethan tuota loilotusta… aivan samaa kuin ennen hauskoina päivinämme…
He rientävät juoksujalassa kohti suurta salia.
Mutta portilla on poliisimies, joka sanoo:
"Ette te hyvät ystävät sieltä saa ryyppyjä."
"Mutta tämä ääni ja loilotus?"
"Raittiusväki siellä riemuitsee…"
Kaikkein enimmin surkuttelen kuitenkin hevosmiehiä…
Saadaan vaan nähdä, että ei ole parin vuoden päästä montakaan juoksijaa, eikä kilpa-ajoja pidetä koko maassa. Sillä kuka on nähnyt hevosmiestä toimessa, ellei hän ole aamuryyppyään saanut? Oletko nähnyt, lukijani, koskaan mustilaisten selvillä päin hevosia vaihtavan? Luuletko "Eino Vakaan" jälkeläisestä tulevan juoksijaa, ellei sitä hutikassa vähä kousaile ja kuranssaa? Ja miten käy markkinain ja markkinamiesten?
Kuolevat kaikki! Markkinat ovat muistoina vain, ja iloiset hevosmiehet poistuvat, kuihtuvat ja kuolevat ikävään johonkin kauas sydänmaalle.
Merkillisen unen on nähnyt naapurini Uudentalon Ville.
Hän oli ollut olevinaan kaupungissa, jossa ennen monta hauskaa oli pidetty. Oli ollut muitakin kotokylän miehiä. He olivat kävelleet pitkin kaupungin katuja. Ei yhtään ihmistä näkynyt liikkeellä. Entisen kapakan luona istuivat poliisit ja pelasivat korttia, sillä oli olevinaan kesä…
"Ikävä tässäkin tulee… olis' yksikään juopunut, että saisi edes haistaa, miltä viina haisee", oli yksi poliisista sanonut.
"Veisittekö hänet putkaan?" oli Ville kysynyt.
"Ei, veikkonen! Etkö tiedä, että putkassa tätä nykyä säilytetään kaikkia muistoja entiseltä ajalta… Siellä on revityitä lakkeja… paripuolikenkiä, veren tahraamia nenäliinoja, tröijyjä, housuja, puukkoja, kiviä, tuolin ja pöydän jalkoja, särkyneitä nassakoita, korkkeja y.m., y.m."
"Vai niin", oli Ville vastannut, ja siihen oli herännyt.
ONNETON MIES
Hän luuli itseään onnettomimmaksi mieheksi nyt. Ja kuinka vähäpätöisen asian vuoksi hän oli tullut onnettomaksi!
Tapaus on viimekeväinen, siltä merkilliseltä Snellmanin päivältä, jolloin nimiä suomennettiin ja muutettiin. Eihän tuo koko nimensuomennoshomma oikeastaan koskenut häneen ensinkään, sillä hänellähän oli isältään peritty siisti ja sievä suomalainen nimi Kokkare… Kustaa Kokkare.
Niin oli. Ja hän oli saanut vakinaisen paikan opettajana väkirikkaan pitäjän kirkonkylässä. Ei muuta puuttunut kuin "kainaloinen kana", sievä ja siro eukko, niin mies olisi kaikin puolin valmis aloittamaan "elämäänsä". Mutta siinä se juuri olikin suuri kysymys. Sillä hänelle oli nimenmuutos tullut elämänkysymykseksi, kun se muilla vain oli hupaista vaihtelua. Hänen morsiamensa nimittäin oli jo kihloihin mennessä lausunut toivomuksensa olevan, että Kustaa ensi tilassa muuttaisi nimensä joksikin muuksi sointuvaksi suomalaiseksi nimeksi. Kokkare nimen oli hän sanonut olevan niin hävittömän ruman, ettei hän, Henriika, missään tapauksessa tulisi sillä nimellä kulkemaan elämäänsä läpi…
Ja Henriika pysyi sanassaan, sillä hän oli kiinteä eukon ollen ja tahtoi heti alussa ottaa ohjat omiin käsiinsä. Ei ollut siis muuta neuvoa Kustaa Kokkareella kuin muuttaa nimensä, jos mieli saada rakastetun Henriikan omakseen.
Tämä oli kovaa aikaa Kustaa paralle. Yökaudet hän mietti ja oli kuin kahden tulen välissä.
Sillä se, että hän muuttaisi suomalaisen sukunimensä toisenlaiseksi, osoittaisi ensiksikin isän nimen halveksimista ja toiseksi oli pääkaupungin lehdissä tuommoisesta kevytmielisestä menettelystä ollut pitkä kirjoitus, jossa sellaiset henkilöt leimattiin raaoiksi ja oppimattomiksi, sivistymättömiksi tolvanoiksi…
Ja hän tahtoi kuitenkin käydä sivistyneestä, jopa oppineestakin miehestä. Mitä tehdä?
Tosihan kyllä oli, ettei Kokkare mikään kaunis nimi ollut — helvetistäkö se lienee isävainaja sen saanutkin, — mutta olihan se nimi kuitenkin… Henriika oli sanonut senkin, ettei tuo nimi muutenkaan sovi hänelle — tuommoiselle lyhyelle, paksulle miehen tallukalle, ja ettei hän tiennyt yhtään ainoaa suomalaista nimeä, joka hänen korvissaan soisi niin hirveän rumalta kuin Kokkare…
Kustaa oli kaiken kevättalvea miettinyt asiaa. Kerran oli hän ollut rovastinkin kanssa keskustelussa, sillä rovasti aikoi myös Snellmanin päivänä suomentaa nimensä. Silloin oli Kustaa rovastille ilmoittanut aikoneensa muuttaa hänkin nimensä joksikuksi muuksi suomalaiseksi nimeksi…
"Mitä hulluja!" oli rovasti arvellut. "Teillähän on jo suomalainen sukunimi. Näyttää lapselliselta ja tyhmältä mennä sitä muuttelemaan."
* * * * *
Eräänä iltana — Snellmanin päivä oli ihan ovella — olivat pitäjän herrat kokoontuneet kauppiaan luo nimipäiville. Oikeastaan kokoonnuttiin sinne keskustelemaan nimien suomennoksista, sillä useimmat aikoivat nyt ruotsalaiset nimensä suomentaa. Ja oli kolmaskin syy, jonka vuoksi oli hauskaa mennä kauppiaan luo. Siellä nimittäin tarjottiin vielä totia vanhan hyvän tavan mukaan, tarjottiin aina nimipäivänä niin, että vielä toisenakin päivänä tuntui sekä sielussa että ruumiissa.
Sinne lähti nyt Kustaa Kokkarekin suuressa tuskassaan. Ehkäpä siellä saisi hyviltä ihmisiltä neuvoja miten menetellä. Ei kai ollut yhtään ihmistä joutunut tämmöiseen hirveään piinaan nimensä vuoksi! Koskihan asia hänen elämänsä suurinta kysymystä.
Mennessä alkoi häntä pistellä vihaksi. Hän muisteli, että seminaarissakin joku irvihammas oli tehnyt pilkkaa hänen nimestään, ja kerran, kun hän vastasi väärin, oli opettajakin — muuan lehtori — ivallisesti sanonut:
"Kovempaa, kovempaa kokkaretta…"
"Saatana", tiuskaisi hän ja potkaisi kenkänsä kärjellä viatonta kiveä, niin että se lensi toiselle puolen tien.
— Jos Henriika sentään tietäisi, mihin hirveään vaivaan hän minut on saattanut, niin varmaan hän pyörryttäisi pyhät sanansa, — hän arveli.
Ja hetken kuluttua:
— Mutta hän näkyy olevan vääjäämätön… Olenhan minä kaiken talvea kirjeessä kokenut esitellä, että antaisimme olla koko nimenmuuttamisen toistaiseksi… Voisimmehan lapsillemme antaa uuden sukunimen… Mutta ei hän tyydy siihenkään…
Ja kiivaasti keppiään heilutellen asteli Kustaa Kokkare kauppiaaseen päin.
Sinne olivat jo "muut herrat" saapuneet; keskustelu oli jo alkanut ja koski nimien suomennosta. Kaikilla muilla oli ruotsinkielinen sukunimi, paitsi Kustaa Kokkareella.
"Sinä olet kuitenkin onnen poika, Kustaa, kun sinulla on suomalainen nimi… Me tässä emme tahdo päästä selvyyteen minkä nimen ottaisimme, sillä niitähän on tuhansia sieviä ja sointuvia", sanottiin Kustaalle ja toivotettiin onnea.
"Vaan se on niin ruma se minunkin nimeni, niin että minäkin olen päättänyt käyttää tilaisuutta hyväkseni ja muuttaa nimeni joksikin muuksi… ha, ha, ha…"
Kustaa koetti nauraa ja oli olevinaan niinkuin hän olisi jonkun sukkeluuden sanonut. Hän toivoi toistenkin yhtyvän nauruun ja sanovan:
— Aivan oikein… aivan oikein! Niinhän tekevät melkein kaikki!
Mutta toiset eivät yhtyneetkään nauruun eivätkä virkkaneet mitään.
Viho viimein puhui forstmestari:
"Minusta on joutavaa muuttaa nimeään, jolla kerran on suomalainen nimi… Joku kisälli ja sen semmoiset tolvanat kyllä näkyvät niin tekevän…"
"Sinä siis leimaat minut tolvanaksi", kivahti Kustaa.
"En suinkaan… en suinkaan", pyyteli forstmestari.
Mutta illempana, kun jo oli maisteltu ja alkoi olo tuntua hupaiselta, ruvettiin taas nimistä keskustelemaan. Kustaa ja forstmestarikin olivat sopineet pois äskeisen ja rakkaina veljinä nyt puhelivat.
"Jos sinä nyt välttämättömästi tahdot muuttaa nimesi, Kustaa, niin voihan nimestäsi saada melkein samanlaisen", sanoi Kustaalle forstmestari.
"Sitä en ole tullut ajatelleeksi", ilostui Kustaa.
"Voisithan lisätä nimeesi jotakin, että siitä tulisi vähä pitempi", jatkoi forstmestari.
"Mitä esimerkiksi siihen sopisi lisätä?"
Forstmestari selitti vakavana eikä Kustaa innossaan huomannut sitä hienoa hymyä, joka vilahti forstmestarin silmänurkassa:
"Minun kotipuolessa on kylän — ei, koko pitäjän — rikkaimman ja pulskimman talon nimi Iso-Kokkare… Tulin tässä ajatelleeksi, että voisithan lisätä tuon sanan 'Iso' nimesi edelle, kirjoittaa sitte näin: Iso-Kokkare, Se minusta tavallansa osoittaisi, että olet oikein alkuperäisiä suomalaisia… jonkun suuren, varakkaan talon poika… Niinkuin tiedät — ja sinä tiedät sen paremmin kuin minä — melkein joka kylässä on joku talo, pomompi muita, jota erotukseksi pientalollisista mainitaan isoksi. On Iso-Mattila, Iso-Rouvala, Iso-Herrala, Iso-Kokkare, Iso-Mikkola j.n.e."
Kustaa riemastui forstmestarin kekseliäisyydestä. Itse ei hän ollut tullut sitä koskaan ajatelleeksi.
"Toden totta. Minua alkaa miellyttää esittämäsi nimi, ja kun oikein ajattelen, sopii se muutenkin, sillä isäni oli tosiaan ennen köyhtymistään Isolla-Kokkareella isäntänä…"
"Arvasinhan minä…"
"Mikä aasi minä olen ollut, kun tuota en ennen ole hoksannut…
Luulenpa, että Henriikakin…"
"Ahaa… vai on sinulla Henriika jo tiedossasi… Kas poikaa vaan…"
Ja forstmestari löi Kustaata olkapäälle.
Oikein tuntui hyvältä Kustaasta taas monesta aikaa.
Ja sen asian päälle maistettiin.
Seuraavana päivänä kirjoitti Kustaa Henriikalle hommastaan. Hän selitti laajasti asian, kertoi kuinka forstmestarikin oli sanonut ja että kaikki muutkin ihmiset ovat hänen kanssaan yhtä mieltä. Hän siis toivoi, että Henriikakin, hänen kallis, kaunis, hyvä morsiamensa, hyväksyy nimen ja ettei enää ollut mitään estettä heidän avioliitolleen. He voisivat mennä naimisiin nyt aivan heti… Mutta levottomana hän kuitenkin vartoi Henriikan vastausta. Johtui hänelle joskus mieleen, että olisiko ehkä forstmestari hauskemmakseen ja piloillaan vain esitellyt Isoa-Kokkaretta hänelle nimeksi. Mutta eihän ollut forstmestari ivallinen ollut, vakavana miehenä oli puhunut…
Viikon päästä hän sai Henriikalta kirjeen. Puolihulluna pelosta ja suuressa tuskassa hän sen avasi ja kauhistuksekseen luki:
"… Sinä olet suurin hölmö, minkä koskaan olen nähnyt ja tuntenut… Nauravathan sinulle harakatkin, ja ihmiset pitävät hauskaa kustannuksellasi…"
Enempää hän ei nähnyt lukea. Hän tunsi itsensä onnettomimmaksi ihmiseksi koko maailmassa.
Sen verran hän vielä kykeni koululapsille sanomaan, että antoi lupaa koko päiväksi. Mutta ei hän ainakaan vielä ole nimeään muuttanut. Eikä hänen rakastettua Henriikaansakaan ole näkynyt…
Tuskin tuleekaan, Henriika nimittäin.
SADEPÄIVÄNÄ
eli kuinka agronoomi neuvoi heinäntekoon
Keskiviikossa jo oltiin.
Satanut oli sunnuntaista asti taas tälläkin viikolla. Maanantaiset niitoksetkin olivat luokona tuolla vainiolla, eikä siitä näyttänyt tulevan poutaa vieläkään. Kumminta oli, että pohjoisesta näin monta päivää satoi.
Junnulan Olli makaili pirtinsängyssä, imi piippuaan ja mietiskeli. Hyvillään oli hän siitä, ettei hän ollut ottanut työväkeä syömään ja makaamaan. Omin väin oli heinää tehty, ja jos tässä ilmat kuivaisivat, ei tarvitsisi palvella palkkaväkeä. Kaksi oli poikaa, täyttä miestä, Ville ja Heikki, tyttäret kykenivät jo luo'on ottoon, piika oli vankka ja sitkeä kuin saukko… Surkeammasti olivat naapurissa, Pertunmäessä, asiat. Kun aivan palkkamiehiä ja kalliita renkejä… Nyt saivat loikoa laiskoina ja syödä, kelvottomat, joka aterian…
Olli nousi ylös. Katseli ulos akkunasta taivaalle ja haukotteli. Mihin lienevät kaikki menneet, kun ei yhtään ihmistä koko talossa? Kylälle tietenkin pojat. Menkööt!
Hän laskeusi uudelleen vuoteelle, veti lakin silmilleen ja koetti nukkua… Oli varma merkki, kun häntä raukaisi, että ei ole pouta käsissä heti. Mutta hän ei ehtinyt kauan unta herutella, kun naapuri, Pertunmäki, ja muitakin miehiä tuli pirttiin.
"Joko siellä näyttää ilma kuivavan?" kysyi hän puheenaluksi miehiltä.
"Jo siellä kajastaa. Voipi se siitä kuivaa", vastasivat ja istuivat penkille tupakoimaan.
"Kajoksesta sataa kaiken päivää", arveli Olli ja nousi hänkin piippuilemaan.
"Jo se näkyi tulevan agronoomikin, kestikievariin meni. Senhän piti pitämän esitelmä tänään, niinkuin on ilmottanut, tässä talossa", sanoivat miehet hetken kuluttua.
Junnulan Olli säpsähti. Hän ei ollut muistanut koko agronoomin tuloa.
Lempo soi! Ja kaikki akkaväkikin raitilla!
"Niinpä tietenkin… niin vain… jo vain… niin ilmankin…" hoki hän ja alkoi riivatusti hakea takkiaan.
"Perhana olla, kun olin unhottanut koko asian. Onko sitä paljon luokoa… onpa tietenkin", porisi hän mennessään muihin huoneisiin hakemaan akkaväkeä.
Pian hän sentään löysikin tyttärensä, jotka vieraskamarissa tutkivat maisemakortteja, ja antoi tulisia määräyksiä…
Sitten hän palasi pirttiin ja arveli:
"Saisipa kuulla mitä sillä nyt on sanomista. Kuuluu neuvovan heinäntekoon…"
"No nyt ne kyllä hyvät neuvot tarpeen olisivat, kun sataa kaiket päivät… Menneen viikon kokonaan", sanoivat miehet.
"Ei suinkaan se kuivamaan saa heiniä hänkään ennenkuin pouta tulee", epäili joku.
"No saisi kuulua."
Ja sinne tänne arveltiin.
* * * * *
Agronoomi oli nuori ja reipas mies. Käynyt jo Tanskassakin tutkimassa, kuinka siellä puuhattiin. Ja palannut sieltä kahta viisaampana tietenkin kuin sinne lähtiessä. Selvillä oli hänellä kaikki konstit niin heinänteon kuin muunkin maanviljelykseen kuuluvan työn suhteen.
Mutta kiire oli hänellä nyt, sillä hän oli vähä myöhästynyt — oli tullut viivytyksi muutamissa paikoissa liian kauan, joten tässä kylässä hänellä ei ollut aikaa pitkiin puheisiin. Mutta hän tahtoi kuitenkin neuvoa ja opastaa… oppimatonta kansaa… Sitä varten hän oli matkallakin. Hänestä näytti siltä, sen vähän mitä hän oli ehtinyt silmäillä tämän kylän vainioita ja viljelyksiä, että ne olivat huonossa kunnossa… "Mitä tuokaan on muuta kuin suoraa laiskuutta ja huolimattomuutta tuo… niinkuin tuossa naapuritalossakin näkyy olevan… että heinien annetaan mädätä kedolle… Mikä sen on nimi tuon talon?"
"Pertunmäki", vastasi Kelloniemen renki, kun kukaan muu ei puhunut mitään.
"Niin, on suoraan sanoen sikamaista tuo tuommoinen", jatkoi hän ja käveli kahakäteen lattialla.
Isännät ja muut istuivat äänettöminä penkillä, lakkejaan käsitellen ja silmäillen permantoon. Tämmöistäkö tämä olikin? Alkaa haukkua heti kun taloon pääsee.
"Minkä niille tekee, kun sataa lakkaamatta", sanoi Pertunmäki vihdoin, sillä hän närkästyi agronoomin moittivista puheista.
"Minkäkö tekee!" kertoi agronoomi ja katseli halveksivasti oppimatonta kansaa ja varsinkin Pertunmäkeä. Ja hän alkoi selittää heinänviljelyksestä ja heinäin kuivaamistavoista.
"Tanskassa, jossa viime kesän matkustelin", sanoi hän ja hänen "ässänsä" soi niin pehmeästi kuin silahkat sateessa, "olin tilaisuudessa näkemään" (pitkä selitys) "ja kauniin ilman tultua hajotellaan heinät kuivumaan…"
Hän katsoi voitonvarmana isäntiä ja odotti, minkä vaikutuksen hänen tanskalainen esitelmänsä tekee. Mutta ei näkynyt yhdenkään kasvoissa ihmettelyä.
Pertunmäki arveli:
"Sama se kuuluu olevan siellä kuin täälläkin, että pouta olla pitää silloin kuin heiniä kuivataan."
Toiset katseillaan myönsivät Pertunmäen olevan oikeassa.
Se harmitti agronoomia ja hän aloitti uudelleen:
"Tanskassa, jossa viime kesänä matkustelin…" ja ässä taas suhisi pehmeästi kuin märkä riepu.
Sillä välin oli keskustellessa alkanut kajastaa, ja pilvet näyttivät kuivuvan.
"Nytkin esimerkiksi", sanoi agronoomi taas, "alkaa ilma kuivua… paromeetri nousee nousemistaan… tänään jo tulee hyvä luoko-ilma ja huomenna on pouta, että helisee… Hajotelkaa heinänne vain kuivamaan."
Siltä kyllä näytti, että jo poudistaa, mutta Junnulan vaari, joka myös oli isäntien joukossa istunut penkillä, arveli:
"Ei tule poutaa ennenkuin kuu syntyy."
Ja agronoomi katseli kelloaan ja sanoi, että hänen täytyi lähteä. Ja
Junnulan Ollin kanssa he poistuivat muihin huoneisiin.
Isännät istuivat mietteissään, panivat tupakan palamaan, mutta kukaan ei puhunut siitä, mitä agronoomi oli neuvonut.
Mutta se tuntui olevan yhteinen usko, ettei siitä vielä poutaa tule.
Pehmeät olivat vielä pilvet, ja vaarat höyrysivät.
"Kovinpa se tuo Särkivaara vielä tupakoi", arvelivat.
Mutta agronoomin mentyä kylästä näytti pouta todella tulevan. Ja Junnulan Olli komensi koko väkensä heiniä hajoittelemaan. Hän purki pieleksetkin ja haasiat ja levitteli kuivamaan.
Kummissaan hänen hommiaan muut katselivat. Pertunmäki seisoi kujalla ja mietiskeli:
"Poutaa se kyllä lupasi, vaan pahoin minä pelkään, ja idän päällä on tuulikin nyt — eikä niihin herroihin ole luottamista."
Ja hän päätti, ettei hän hajoittele heiniään.
"Pouta nyt tulee!" huusi hänelle Junnulan Olli vainioltaan.
"Niinkö tekee!" huusi Pertunmäki vastaan ja painui kartanoon.
Mutta hossissa ja touhussa oli Junnulan Olli ja puheli hyvillään:
"Kyllä ne sentään nuo herrat tietävät… Kummaa kun on kuin olisi poudan matkassaan tuonut… No tietää sen, joka on Tanskat ja joka paikan matkustanut… Hullut kun eivät hajota heiniään… tuokin Pertunmäki… Ruokkii siinä laiskoina neljää viittä miestä…"
Mutta lyhyeen hänen ilonsa loppui, sillä pilviä, mustia ja uhkaavia, alkoi nousta taivaalle.
"Hirttää minut saapi, ellei nyt sade tule", sanoi Heikki, nuorempi poika, ja samaa arvelivat toisetkin.
Jo alkoi Olli itsekin hätäillä, sillä selvää oli, että sade siitä nousee. Mutta vähän siinä ehtivät enää koota, kun niin paljon olivat hajoitelleet. Tuore tuuli jo tuntui, ja vettäkin jo vihmoi.
"Mihin nuo mäkihaasian heinät pannaan?" huusi Ville isälleen.
"Pankaa vaikka hornaan… Voi tuhannen sarvipäätä, kun niin paljon ehdittiin hajottaa", mainoi Olli ja vihapäissään mennä köntti pihaan. Mutta silmätessään syrjään näki hän Pertunmäen seisovan kujalla ja olevan ikäänkuin hyvillään.
TYÖVÄENLIIKETTÄ
Ollilaan oli tullut muuan mies etelästä päin ja ilmoittanut pitävänsä esitelmän työväenliikkeestä. Erittäin oli sanonut, että hän puhuu köyhäin puolesta, itsellisten, mäkitupalaisten, torpparien ja palvelijoiden puolesta. Kuului sanoneen, että nyt alkaa uusi aika, ettei nyt enää tästä puolin tarvitse köyhäin yksin työtä tehdä, vaan tulee laki semmoinen, että pitää rikkaidenkin ruveta hikoilemaan, jos tahtovat jokapäiväistä leipää syödä.
"Herrako se on?"
"Kyllä se herralta vähän näytti, vaan piippua se näkyi polttavan ja käytti saapasvarsiaan nenäliinana", selitettiin esitelmänpitäjän tuntomerkkejä.
"No ei se sitten oikea herra ole. — Oliko sillä partaa?"
"On sillä vähän vaaleita haituvia huulen päällä."
"Ei se sitten ole oikea herra."
Lisäksi tiedettiin, että hän oli matkallaan pitänyt esitelmiä joka kylässä, jossa vain sai kookkaan huoneen käytettäväkseen. Mutta se oli ollut hyvin vaikeaa, sillä ihmiset olivat arkaintuneet eivätkä kernaasti luovuttaneet huoneitaan tuntemattomalle esitelmänpitäjälle.
Mutta Ollilan isäntä, Mikko, paljon kokenut ja viisas mies, lupasi heti pirttinsä. Hän tahtoi kuulla mitä miehellä olisi sanomista työväenliikkeestä. Mikko oli lapsena ollut ruodulla, sitten renkinä, torpparina, ja nyt oli talon isäntä. Hän kyllä tiesi, mikä on työ ja miten sitä tehdään. Senvuoksi oli hän utelias tietämään, mitä miehellä olisi sanottavaa. Kuinkahan lujasta oli leipänsä ottanut? Ja oliko yrittänyt, mitä lihasta lähtee? Ei miehestä päältä osannut tietää, oliko raskaampaa työtä tehnyt. Semmoinen hoikkanen virpi, ja kädetkin pehmeät kuin vanttuut. Muutenkin näyttivät Mikosta siltä, että tuskin oli päivääkään oikeaa työtä tehnyt. Silmät olivat kavalat ja kasvojen ilme hermostuneen vaihteleva.
"No jospa sitten mekin saisimme kuulla, mitä vieras työväenliikkeellä ymmärtää", sanoi Mikko puhujalle, kun pirtissä jo alkoi olla kosolta väkeä.
"Saan kunnian kiittää", kumarsi puhuja isännälle. Ja niinpä hän sitten astui pöydän taakse ja alkoi asiaa selitellä… Hyvä hänellä tuntuikin olevan "ulostuonti". Sanoja tuli peräkkäin ja välistä päällekkäinkin, että kummissaan kuunneltiin. Melkein maailman alusta hän alkoi, mutta merkillisen nopean harppauksen teki nykyaikaan. Hän selitteli, kuinka köyhä tässä maailmassa on aina alakynnessä, kuinka hänen pitää tehdä työtä jokapäiväisen leipänsä saadakseen, kuinka saa kärsiä vilua ja nälkää ja aina vain olla rikkaamman poljettavana ja orjana.
"Mutta tästä täytyy tulla loppu", karjaisi hän kesken kaiken, polki jalkaansa, nyrkkiä pui ja niisti nenäänsä…
"Tästä täytyy tulla loppu!" huusi hän toistamiseen. "Työväenliike on nyt jo kasvanut suureksi vyöryväksi lumipalloksi, joka nuoskeaa lumen pintaa myöten vierii… vierii ja vieriessään yhä kasvaa, laajenee ja levenee… ja vierii yhä…"
"Mihin se sitten pysähtyy? Mäen alleko?" kysyi Näsmannin Hermanni, joka ei ennen ollut esitelmää ollut kuulemassa.
"… työmies ei enää ole orja", jatkoi puhuja. "Hän on tästä puolin oleva yhtä suuri herra kuin… kuin… ja senvuoksi, rakkaat aatetoverit, tahtoisin vielä tehdä selvää työväenliikkeestä yleensä muissa maissa, mutta erittäin täällä meidän kurjassa Suomessamme."
"Täällä meille maksetaan niin peräti pienet palkat, että sillä hädin tuskin elää mies… Millä sitten elätämme perheemme… Mutta työväki on nyt suuressa liikkeessä… herroilta ja rikkailta omaisuus ja valta pois… sitä työväenliike tarkoittaa…"
Puhuja levähti hetkisen, katseli sitten kuin sankari pitkin väkijoukkoa ja kysyi:
"Onkohan minua ymmärretty?"
Ei kuulunut vastausta.
Mutta hetken kuluttua nousi Ollilan Mikko paikaltaan ja vakavana miehenä aloitti:
"Joo. Tämä on nyt puhunut työväenliikkeestä… juuri niinkuin ei tästä puolin kenenkään tarvitsisi työtä tehdä; vaan olen minäkin eläissäni nähnyt työväenliikettä ja tiedän mitä se on, ja enköhän minä tässä sitä saisi sanoa?"
Esitelmän pitäjä luuli, että nyt hän tuosta ukosta saapi puolustajan asialleen, niin hyvillään kehoitti:
"Olkaa hyvä!… Hauskaa kuulla…"
"Niin, että se on työväenliikettä, kun joka mies tekee työtä, että hiki hatusta tippuu, syö ansaitsemaansa ruokaa, perii palkkansa ja nukkuu yönsä rauhassa… se on työväenliikettä, eikä se, että kulkee jouten, kiertelee pitäjästä toiseen ja jaarittelee joutavia. Ja nyt kun olet kuullut, mitä täällä ymmärretään työväenliikkeellä" (Ollila kääntyi tuimana miehenä vieraaseen päin), "niin alappa katsella kintaitasi ja hommailla taipaleelle… ja jos et halua uskoa suoraa puhetta ja nyt aivan heti, niin tästä kyllä saapi toisenlaisenkin kyydin…"
Sen kuultuaan poistui puhuja pöydän takaa. Eikä ole meidän kylässä sen jälkeen yhtään puhetta pidetty työväenliikkeestä.
KYLÄÄ HIIHTÄESSÄNI
On maaliskuun alkupuoli.
Hyvä suksikeli houkuttelee minut liikkeelle kylään. Siellä onkin nyt paljon puhelemista näin ennen vaaleja, joita suurena, historiallisena tapauksena odotetaan.
Täältä minun pirttini pihalta on kiva myötäle alas jokivarrella olevaan kylään. Tuota Tervaniemen peltoa pitkin potkaisen menemään, läheltä riihtä, jonka pohjoispuolella on vankka kinos. Siinä on hyppyriä kylliksi, että lennän suksineni monta syltä rikkomatta…
Ja vauhdilla kiitävät sukseni Tervaniemen navetan taitse maantielle, joka siinä juuri laskee luikertelevana mäkeä alle, mistä kylä alkaa.
Tervaniemi on pohjoisesta tullen kylän ensimäinen talo. Vankka ja varakas talo. Se on merkillinen talo muutenkin, mallitalo kerrassaan ja esimerkiksi kelpaava monelle kylän talolle. Isäntä ja emäntä ovat jo ikäihmisiä, lapset, joita on neljä, kaksi tytärtä ja kaksi poikaa, ovat kotonaan kaikki. Tyttäret hoitavat karjan, pojat ja ukko muun työn tekevät. Hyviä, hiljaisia kunnon ihmisiä ovat kaikki, vaikka heitä kylällä "viisaat" pitävät vähä hölmöinä, varsinkin tyttäriä, jotka eivät ole joutuneet naimisiin, vaikka ovat jo siinä kolmenkymmenen paikoilla. Mutta sellaisia tyttöjä ei vain ole muissa taloissa tässä kylässä eikä varsin toisessakaan. Eivät koreile Tervaniemen tyttäret "pluuseissa" eivätkä "rimsuissa"; eivät kuulu mihinkään seuraan ja harvoin kylässä kulkevat. Mutta sitä ahkerampia ovat kotonaan, ja varmaa on, että se, joka siitä talosta emännän ottaa, saapi kerrassaan kelvollisen ja työtä tekevän ihmisen…
Merkillinen on talo siinäkin suhteessa, että se on ainoa talo koko pitäjässä, johon eivät vielä "aatteet" ja uudistukset ole päässeet leimaansa lyömään. Siinä eletään vielä vanhan kansan elämää, ja hyvää elämää eletäänkin. Ei ole separaattoria, ei niittokonetta, ei ole ukko suostunut mihinkään uuteen hommaan, oman päänsä pitää. Mutta kiltisti täytyy ukkoa puhutella, sillä onpa monen isännän velkakirja hänen punaisen loukkokaappinsa laatikossa. Ja vaikka talosta ei viedä meijeriin maitoa ja vaikka heinä tehdään aivan ihmisvoimalla, niin enimmin saadaan Tervaniemessä karjasta sittenkin tuloa…
Tervaniemen väkeä on näinä aikoina koetettu oikein vasiten saada innostumaan politiikasta, mutta yhtäläinen jästipää on ukko ollut siinä niinkuin muissakin asioissa. Rovastillekin, joka on pitänyt velvollisuutenaan toimittaa ukolle Uusia Suomettaria, on ukko vain arvellut.
"Ei niihin ole luottamista enempää yhteen kuin toiseenkaan… Enkä minä äänestä enkä pane tikkua ristiin ennenkun pääsen asian päälle…"
Koetettiin tyttärille ja pojille. Kulki pappilan fröökynä lakkaamatta Tervaniemen tyttärille selittelemässä U. S. kainalossa, mutta mitäpä ne pässinpäät: olivat vain sanoneet, etteivät he äänestä ketään, ja nauraneet vasten pappilan fröökynän naamaa. Yritettiin pojillekin. Mutta vielä huonommalla menestyksellä…
Tuossapa näkyy Arviiti poika kujalla laittelevan heinähäkkiä reen päälle. Käväisenpä tässä ohimennessä Arviitia puhuttelemassa.
"No lähteekö se Arviiti äänestämään ensi perjantaina?" kysyin.
"Olenpa ajatellut, että jos tuota lähtisi…"
Mies oli siis ainakin muuttunut… Olisikohan pappilan fröökynä ainakin…?
Mutta Arviiti on tällä kerralla puheliaammalla tuulella kuin tavallisesti ja arvelee:
"Kävin tässä tuonnoin kuulemassa sitä Ahmavaaraa, kun hoettiin, että se mies tietää asioita… ja tuntuikin tietävän… Jo minäkin pääsin käsittämään niistä puolueista, että mikä se mikin on… Olisi tässä minunkin kukkarossani tupakkaa…"
"No tupakan tässä nyt sen kunniaksi saapi panna."
Ja minä pistän piippuuni Arviitin kukkarosta ja antaun puheisiin. Arviiti on näinä päivinä kokonaan muuttunut: entisestä hiljaisesta miehestä on tullut puhelias ja innokas. Nuorsuomalainen sanoo hän olevansa ja aikoo Ahmavaaraa äänestää:
"Eivätpä joutaneet nukkumaan takapenkilläkään, kun Ahmavaara puhua paukutteli", arveli hän.
"No mitä pappilan fröökynä?"
"Kävi se eilen meillä, vaan kun minä sanoin, että eipä se taida minun mieleni nyt muuttua, niin ei enää virkkanut mitään."
Ja muista puheista minä kuulin, ettei pyöritellä Arviiti poikaa enää mihinkään päin. Tuntuu olevan senpäinen mies, että tekee sen kuin aikoo.
"Kuuluuhan se taas olevan muuan suomettarelainen agitaattori.
Salmelassa tänä iltana puheen pitää", ilmoitan Arviitille.
"Vai vielä nytkin yrittävät…"
"Meneekö Arviiti?"
"Lempo sinne lähtenee…"
Toivotan onnea Arviitille ja lähden hiihtelemään alas päin.
Tässä on Pullinki, pienoinen, vähävarainen talo. Vanhimmat lapset ovat Amerikassa ja nuorimmatkin mikä missäkin maailmalla. Muuatta asiaa tulen ajatelleeksi sivu hiihtäessäni tuota Pullinkia. Se on pienin talo koko kylässä, mutta nuo vanhukset, jotka vieläkin elävät ja taloa hoitavat, ovat kaikkein suurimman lapsilauman kasvattaneet… kahdeksantoista yhteensä… Siellä ovat ympäri maailmaa jo kaikki, ja niin olen kuullut, ettei ole vanhuksilla heistä isoa iloa yhdestäkään ollut… Mitä se Jumala silläkin tarkoittanee?
Pullingin naapuri on Järkkälä, siisti punainen talo.
Siinä ovat tyttäret ja pojat koulua käyneet, ja vanhin poika on pappina. Mutta kyllä he vain ovatkin olevinaan ylpeitä ja pitävät itseänsä viisaampina muita ihmisiä. Ainakin siltä näyttää. Muuan tyttäristä, Elli niminen, kuuluu olevan kihloissa toisen pitäjän papin kanssa. Mutta hyvä mies on isäntä, Järkkälän Pekka. Järjestyksen mies ja harrastaa kaikkea uutta ja on uusien hommien uranaukaisija…
Järkkälän naapuri on Ojala, ja talot ovat aivan vieretysten. Ojalassa on nuori isäntä ja emäntä ja kovia politiikka-ihmisiä kumpikin. Pitkin talvea on näiden naapurien, Järkkälän ja Ojalan, väen kesken ollut lakkaamaton jankkaus puolueista, mutta nyt kun vaalit lähenemistään ovat lähenneet, on heidän keskinäinen sopunsa mennyt aivan pilalle. Eivät seurustele toistensa kanssa, ja sitä määrää on, että hyvän huomenen toisilleen sanovat. Niin äkäisiä ovat molemmissa taloissa. Saapa nähdä, leppyvätkö sittenkään, kun nuo onnettomat vaalit ovat ohitse…
Niissä vaaleissa ihmisten mielet tuntuvat olevan. Joka ainoa, jonka tiellä kohtaan, arvelee joko aluksi tai lopuksi:
"No ensi perjantaina se on ensimäinen vaalipäivä…"
Tuo se on kummempi mies muita tuo Maikkulan isäntä, tarkoitan, että siinä on henkeen ja vereen asti niin täydellinen suomettarelainen, että naurattaa. Kaiken talvea on hän ollut liikkeessä puolueensa asioita ja aatteita levitellen. Ei muuta ole joutanut tekemäänkään. Hyvä kuuluukin olevan puhumaan, ja mainion selvillä on hänellä kaikki asiat. Ei hänestä, tuosta purevasta ja lihavanlaisesta miehestä, kukaan uskonut tulevan semmoista innokasta puoluepukaria. Ja sattuma se taisi hänet sodan rintaan pannakin. Oli syksyllä ollut Maikkulassa muuan meijeriherra, jonka tiedettiin olevan suomettarelaisen. Se herra viipyi melkein viikon Maikkulassa — ja pitkät olivat heillä olleet muut puheet, koskapa oli jäänyt separaattorikin korjaamatta. Ja kun herra oli mennyt, oli Maikkulan Eemeli kuin uudestakastettu eli miksikä häntä nimittäisi.
Silloin alkoi jo "aatteistaan" puhua, routavuosista ja tästä nykyisestä senaatistamme. Mutta kun ei saanut mitään aikaan omassa kylässään — sillä sen mitä hänellä oli sanomista, tiesivät muutkin, — suori hän sukset jalkoihinsa ja hiihteli pitkät matkat laitapitäjään. Siellä olivat lyömättömät maat ja kiitolliset kuulijat. Ja niin kerrotaan kylällä, että vähä väliä on Maikkulan Eemeli kirjoittanut meijeriherralle, antaen tietoja, kuinka hän työssään menestyy, ja ilmoittaen missä määrin hänen puolueensa kasvaa. Sillä — niin kerrotaan myös — tuo meijeriherra on ikäänkuin hoijakan vapa, jonka ympärillä töitä tehdään ja piiriä laajennetaan. Mutta koska täällä pohjan puolessa ei ole kuuluvissa eikä näkyvissä toista niin innokasta ja sievätekoista miestä kuin Maikkulan Eemeli ja koska hän kuuluu meijeriherraltakin saaneen suuret kiitokset innokkaasta, isänmaallisesta työstään, on hänelle annettu kunnianimeksi "Pohjoisnapa".
Jopahan näkyy olevan Eemeli kotonaan, poikki pihan näkyy menevän… ja tänne päin silmä… ja näkyy nyt puhuttelevan outoa miestä kuistin edessä. — Kun hiihdän aivan vieritse, niin kuulen Eemelin sille toiselle sanovan:
"Meidän on voitto oleva… isänmaa on pelastettava…"
Niin isänmaallinen mies on Maikkulan Eemeli!
Vai luuletteko, että hän tyhjää on isänmaalle tarjonnut! Ei suinkaan. Sillä hän on painostaan kevennyt lähemmäs kymmenen kiloa — nyt tänä talvena kevennyt, hiihtäessään laukullinen "luvallista" kirjallisuutta selässään, pitkin ja poikki pitäjää.
Eemeli Maikkulasta puhuessani muistan toisenkin kummituksen: tuon
Yliniemen Susannan…
Tavallinen ihminen oli Susannakin viime syksyyn asti, mutta siitä saakka on ollut kuin lentävä lintu. Ei sitä uskoisi, että ihminen niin saattaa muuttua. — Mikä lie ollut joku kristillinen asia, jonka vuoksi maailmanmainio, ikuinen neiti Käkikoski kävi tässä meidänkin kylässä…
Ja hänestä se oppi Yliniemen Susannakin. Alkoi saarnata ja "tehdä selkoa". Ja koska Susanna oli neiti Käkikoskella nähnyt komeat rillit ja koska hän uskoi, että rillit kuuluivat agiteeraustoimeen, hankki hänkin sellaiset ja silmäili niiden takaa samoinkuin oli nähnyt neiti Käkikoskenkin silmäilevän…
"Sopiihan nämät minulle?" oli hän kysynyt tuolta Auttosen Penjaamilta, joka on oikein komea poika, mutta suuri hulivili ja tyttöjen ystävä.
Mutta ei ollutkaan Penjaami vastannut, oli vain pyrkinyt likemmä
Susannaa, että hän ottaa ja halailee ja kukaties suuteleekin…
Mutta siitä oli Susanna suuttunut ja sanonut niinkuin oli arvellut, että neiti Käkikoskikin olisi sanonut.
* * * * *
Olenpa tässä miettiessäni hiihtänyt useita taloja sivukin.
Nyt olen Pekkalan luona. Mitähän siellä Pekkalan vanha vaari miettinee? Olisipa sitä soma tavata, että kuulisi mitä ukko, vanha viinamies, näistä nykyajan asioista arvelee. Siinä on ollut kiva mies aikoinaan ja terve ja niin juoppo, ettei tiedä vanhempikaan kansa täällä semmoista, niin väkevää viinamiestä olleen. Entisestä talostaan on ukko saanut eläkkeen, mutta vieläkin hän, kun osuu maille pääsemään, ottaa kovat ryypyt, niin parantumaton on, vaikka on jo liki kahdeksankymmentä iältään. Hänen entiset markkinatoverinsa ja hauskat pomoveikot ovat jo aikoja sitten olleet maan mustissa mullissa. Hän, Pekkalan ukko, on tänne jäänyt ikäänkuin muistomerkiksi entisiltä ajoilta. Sillä verrattoman parempina pitää ukko entistä aikaa, jolloin ei ollut rautatietä, vaan hevosilla kuljettiin pyörryttävän pitkiä matkoja. Hämeen maassa on ukkokin monta kertaa käynyt ja mielellään muistelee matkojaan. On niillä retkillä ryypätty, viikoittain herkeämättömässä humalassa, ja hauskaa on ollut…
Mutta tuossapa ukko tuleekin, keppi kädessä astelee.
"No päivää, vaari. Mihin vaari nyt on menossa?"
"Menen käymään Tikkalassa… Fransi kuuluu tulleen kaupungista ja oli pyytänyt tulemaan, että häneltäpä taitaisi löytyä puoleen kuppiin", ilmoittaa ukko naurussa suin.
Verrattoman vankka ja terve hän näyttää olevan vieläkin, vaikka sitä taitaisi olla melkoinen lampi, jos kaikki viina olisi yhdessä, mitä hän on juonut…
"Kun välistä, kun hyvin oli voitettu markkinoilla, juotiin kaksi ja kolmekin viikkoa, etten minäkään joutanut housuja ollenkaan jalkaan panemaan sinä aikana… Mitä ne tämänaikaset juopot… jonkun vaivasen litran…"
Punainen on vieläkin naama niinkuin kuparikattilan kylki.
Kun sanon, että nyt ensi herrainpäivillä tulee laki semmoinen, ettei koko maahan saa tuoda viinaa eikä myydä sitä, niin naurahtaa ukko:
"Sen tehkööt… vaan on sitä ollut toisenlaistakin aikaa… minunkin eläissäni."
Ja tyytymätön ilme naamassaan lähtee ukko köpittämään Tikkalaan päin, jossa toivoo Fransilta puolikuppisen saavansa.
Olisi todella hauska tietää, mitä hänestä tämä nykyinen raittiusväki arveleisi?
Mutta tuollapa tulee vastaani kaksi komeaa tyttöä… Alaniemen Sandra ja Junttilan Anna näkyvät olevan. Kylän pulskimpia tyttöjä. Sandra kuuluu olevan salakihloissa tämän nykyisen opettajan kanssa, vaan ei kuulukaan Alaniemen ukko vävyksi pyrkivästä pitävän… Niin on sanottu… Mistäpä minä tiedän, onko tosi…
Junttilan Anna on minusta vielä mieluisempi neito kuin Sandra. Anna on vikkelä tyttö, hyväpäinen ja lahjakas. Kansanopistossa on ollut ja kosijoita kuuluu olevan vaikka kuinka paljon, vaan ei ole vielä kukaan kelvannut. Ketä sitten vartonee? He ovat kumpikin innokkaita nuorison rientojen kannattajia ja Anna varsinkin pystyy vaikka mihin. Pitää nuorisoseurassa puheitakin, että paukkuu…
He seisahtuvat puhelemaan ja Anna sanoo:
"Mutta eikö ole kauheaa, kun se Pohjoisnapa" (tarkoittaa Maikkulan Eemeliä) "on siellä hiihtoretkellään saanut kaikki suomettarelaisiksi! Senkin syöttiläs… Vaan tänne on nyt juuri tullut koululle kaksi nuorsuomalaista ylioppilasta Helsingistä… Ja heidät meidän pitää saada puhumaan tuonne syrjäkyliin, vaikka mikä olisi… Me olemme juuri Sandran kanssa koululle menossa… Lähde nyt mukaan sinäkin… Pitää meidänkin jotakin toimia… Suomettarelaiset liehuvat kuin paha henki joka paikassa… Nytkin taas on tullut muuan agitaattori jo Salmelaan… Tänä iltana kuuluu puheitaan pitävän…"
Anna on innossaan, puhuu lämmöllä, että posket punottavat…
"Käänny takaisin sinäkin!" pyytää hän vielä. "Vaalit ovat juuri ovella, emmekä oikeastaan ole mitään toimittaneet."
Jo innostun minäkin.
"Jospa häntä lähden takaisin, koska on näin komeita kumppaneitakin…"
"Ole nyt…!"
"Sandralla sinne koululle taitaa olla muutakin asiaa…"
"Joko taas…!"
Me lähdemme koululle päin. Kirkas, kaunis on maaliskuun päivä ja taivaan sini jo kevättä tietää, huikaisevan valkoisilta paistavat lumiset vaarojen laet kahden puolen valtavan joen uomaa, ja metsä niiden kupeilla pohottaa lempeän vihreältä…
"On niin kaunis tämä Suomenmaa, tämä isäinmaa… on niin ihana koko Pohjola ja taivas niin sininen ja sileä…" sanoo Anna ajatuksissaan, kun nousemme koulun pihaan.
KEVÄÄN ENTEITÄ
Jopa tulit, tuttavani, vares, vanha ystäväni.
Eivät tietenkään ihmiset siellä, jossa kaiken talveakin kuulevat vareksen kajahtelevan basson, osaa tuolle hauskalle linnulle oikeaa arvoa antaa…
Taitavat vihatakin sitä harmajan palttoonsa ja rääkkyvän äänensä vuoksi.
Mutta meille on vares ensimäinen kevään merkki, samoin kuin se syksyisin on viimeinen lähtijä, pelatessaan vaakkuilevaa valssiaan riihen katolla lähtöpäivän aamuna. Me olemme oppineet sitä rakastamaan ja vaikka ei vareksen "soitto olekaan suruista tehty", viehättää sen ääni kuitenkin rakastavaistenkin korvia. Muistelkaamme vain, millä erinomaisella kunnioituksella ja antimella vares ilonsa ilmaisi Jukolan Juhanillekin, koska Juhani istui Männistön Venlan kanssa pellon pientareella. Oikeastaan se oli Eeron unta, mutta luultavasti siinä kuitenkin oli totta toinen puoli.
Tässä kun oikein ilmat lämpesivät, lumi alkoi sulaa ja eteläinen tuuli, sanoivat muutamat:
"Kesän se tästä tekee."
Mutta siihen toiset heti vastaan:
"Mitä hulluja. Eipä vielä ole kuulunut eikä näkynyt varestakaan, vanhaa ystäväämme."
Mutta nyt se on tullut. Se oli ensiksi nähty pappilan tunkiolla, jossa tiettävästi aina on viljemmälti "ylösleikkauksia"' kuin muualla. Hyvä mieli tuli kaikille, sillä nyt saapi olla varma, että tulee kesä; vares, vanha ystävämme, on sen tulollaan ilmoittanut.
Tietenkin niitä on muitakin kevään enteitä, merkkejä maassa ja taivaalla. Jurttulan vaarin vasemmassa nilkassa ja monessa muussa paikassa, jotka kaikki suloista suvea ennustavat. Mutta kummallisinta on, että taatuimmatkin merkit välisti pettävät, varminkaan kevään enne ei pidä paikkaansa. Onhan tapahtunut, että vaikka vareskin on saapunut ja alkanut pesäänsä valmistella, onkin tullut takatalvi, jota on kestänyt monta viikkoa. Yhtä epävarmoja ovat taivaan ja maan merkitkin, vaikka niihin vanhat luottavat ja niistä nousevillekin polville ilmoittavat. Ei ole Jurttulan vaarin nilkan pakotuksestakaan aina taikaa. Saattaa olla suoja-ilmoja viikon kaksi, vaan sitten alkaakin yökylmiä ja päivillä kuostetuulia, ja niistä ei Jurttulan vaarin jalka tiedä mitään.
Mutta minulla on varma merkki, kevään enne sellainen, joka ei koskaan petä. Otan ja juttelen sen nyt, että muutkin kuulevat ja siitä tietävät avovettä odottaa ja valmistautua kevättä vastaanottamaan.
Saattaa olla vielä täysi talvi, pakkasiakin pitää melkoisia, ei ole päivä vitiä rikkonut, sanalla sanoen, täysi talvi on vielä olemassa. Silloin jonakin päivänä näet pitkän rivin tukkipoikia kävellä vihmovan tukkijoelle päin. Eillimmäisillä on laukut selässä ja laukun kielen päällä komeasti välkkyvät uudet, vasta kiitettävällä tavalla voidellut tukkisaappaat.
Ne astuvatkin reimasti, millä hattu, millä vanha kakilakki päässä.
Mutta jälkimmäiset ovat köyhempää sakkia. Heillä ei ole laukkuja, joka on tukkipojan valtakirja. Ei näy heillä uljaita, uusia tukkisaappaitakaan. Mustassa säkissä on heillä "maallista tavaraa" mitä on, ja veltompi on heillä käyntikin.
"No nytkö jo tukkijoelle? Talvihan nyt vielä on!"
"Niin on. Mutta ensi viikolla on kova suvi, joka kaikki pikkujoet tulvilleen nostaa", vastaavat he.
Ja sen olen merkinnyt, että siitä päivästä saapi alkaa kevättä toivomaan, ja epäilemättä se tuleekin. Niin, että tahdoin vain lyhyesti sen tässä sanoa, jos sattuisi niinkin tietämättömiä, etteivät sitä jo ennestään tiedä.
* * * * *
Nyt tänä keväänä on ennustettu varhaista kesää. Ja siltäpä taitaa näyttääkin. Mutta minä epäilen. Ei ole näkynyt yhtään tukkipoikaa vielä liikkeellä.
Tuskin kenellekään on käynyt niin hullusti kuin Mustapään Iisakille, joka on vihollisen visu ja saita, rahan ahne, että vapisee, kun näkee markan. Kuinkapa kävi?
Kävi niin, että oli Iisakilla heiniä kosolta myydä. Kävi ostajia, koska monelta taholta valitettiin rehujen puutetta. Mutta eipä myynyt Iisakki, verean hintaa heinillään piti ja pitkää kevättä ennusteli. Silloin mietittiin miehissä, mikä konsti Iisakille tehtäisiin, että myisi heinänsä tavallisesta hinnasta. — Ja hoksattiinkin konsti.
Tuli lämmin päivä, vainioilla jo päiviä näkyi ja kujat olivat paljaina. Silloin pantiin lähetystö Iisakin luo. Ja lähetystön asiana oli valehdella Iisakille, että västäräkkejä on jo nähty ja että on jo täysi kesä Oulun puolessa, lehmätkin jo laitumella.
Iisakki uskoi, hätääntyi ja arveli:
"Taisivat jäädä minulta heinät myymättä. Voi peto kuitenkin! Vai on jo västäräkki täällä. Siitä ei ole kun kolme viikkoa sulaan veteen, voi kuitenkin."
Silloin eräs lähetystön jäsen oli armahtavainen ja neuvoi:
"Jos minä sinuna olisin, niin kuuluttaisin huutokaupan, ja myisin menemään. Kesääntyväthän ne heinät kuitenkin, ja saanetko tulevana vuonna mitään."
"Olisikohan niitä huutajia?" riemastui Iisakki.
"Kai niitä nyt vielä joku olisi, vaan kun vielä viikkokin kuluu, niin tuskinpa enää kukaan heiniä ostaa."
Ja ensi sunnuntaina kuulutti Iisakki huutokaupan, johon kertyi kovasti väkeä. Mutta ei puoltakaan hintaa saanut Iisakki nyt heinistään.
Ja kuuluu nyt jälestäpäin saaneen tietää, ettei västäräkki ole vieläkään saapunut.