SOVINTOA HIEROMASSA
Mäenpään Heikki ja Oikotien Mooses, talokkaita kumpikin ja naapureita, olivat jo olleet pitkän aikaa "yysyrjäiset" toisilleen. Mistä lienee karjanäyttelyn aikana syntynyt kinastus, ja siitä asti olivat mulkoilleet toisilleen kuin karhut. Eivät hyvää huomenta toisilleen toivottaneet, vaikka naapureita olivat. Kumpikin ajatteli mielessään, että jos anteeksi tulee pyytämään, niin minä kyllä annan, vaan ensiksi minä en lähde… tulkoon hän tänne.
Mutta tapahtui, että Mäenpään Heikki sairastui ja makasi vuoteessa.
Tuli silloin Männyn Tuomas, uskovainen ja rauhaa rakastava mies,
Oikotien Mooseksen puheille, nuhteli ja sanoi:
"Nyt Mäenpään Heikki makaa sairaana ja voi käydä, ettei hän siitä vuoteesta enää nousekaan… lähde nyt, Mooses, Heikin luo, ano anteeksi ja tehkää sovinto, niin Herrakin taivaassa antaa teille molemmille anteeksi kinastelunne ja pahan sydämenne…"
"Tulkoon Heikki ensin tänne minun puheilleni!… Kyllä minä anteeksi annan heti… olisin jo aikaa antanut, jos olisi pyytänyt", arveli Mooses Männyn Tuomaan puheeseen.
Mutta Tuomas ei helpottanut, vaan ottaen raamatusta esimerkkejä ja sydämeen käyvillä vertauksilla puhuen lähimmäisen rakkaudesta kehoitti Moosesta lähtemään naapuriin.
Ja Mooses vihdoin lähti Tuomaan seurassa.
Saapuivat niin Mäenpäähän ja menivät isännän kamariin, jossa Heikki makaili vuoteessa.
"Tässä nyt tulee Mooses sinun tykösi, Heikki, ja pyytää anteeksi pahaa sydäntään", sanoi Tuomas heti kun he saapuivat huoneeseen.
Heikkikin näytti virkistyvän, sillä hän kohosi istumaan ja ojensi kätensä Moosekselle sanoen:
"Terve tulemaan, naapuri. Kaikki on sovittu minun puolestani."
"Niin minunkin puolesta, rakas naapuri", vastasi Mooses.
Mutta kumpikin katseli toistaan epäillen.
"Jo minä tästä alankin virkistyä. Tänään olen jo paljoa riskimpi kuin eilen", sanoi Heikki sitten.
Mutta Tuomas, lempeä ja uskonnollinen mies, sanoi itkuja puserrellen:
"Enkelitkin taivaassa iloitsevat, kun näkevät pyhään asuntoonsa, miten rakkaus täällä vallitsee naapurien kesken — Herralle kiitos."
"Joutavaa se on ollutkin meidän kinastelumme", arveli Heikki.
"Joutavaa vainen. Mutta paha on ihmissydän", sanoi Mooses.
"Ja joutavan asian vuoksi kinastelumme alkoikin", taas Heikki jatkoi.
"No niin joutavan, että eipä sitä uskoisi", myönteli Mooses.
"Siellähän se alkoi karjanäyttelyssä."
"Siellä se…"
"Kun palkintotuomareiksi meidät valittiin, niin siitä tinka sai alkunsa. Minä ja agronoomi olimme yhtä mieltä, mutta tämä Mooses pani vastaan, ja kun ei voittanut, niin siitä nokkaantui", muisteli Heikki.
"Eihän se niin ollut. Eri asiahan se oli, josta meille tinka syntyi", oikaisi Mooses.
Mutta kumpikin puhui naurussa suin ja niinkuin kristilliset ja hyvät naapurit ainakin. Männyn Tuomaskin hymyssä suin kuunteli, kuinka naapurit nyt sovinnossa haastelivat.
"Minä tahdoin, että Ollilan 'Tähti' palkittaisiin, ja sitä tahtoi agronoomikin, mutta tämä Heikki pani vastaan. Me emme antaneet tälle Heikille valtaa, vaan me palkitsimme Ollilan 'Tähden'. Siitä tämä minulle suuttui", muisteli nyt vuorostaan Mooses.
"Joutavapa oli asia", arveli Tuomas väliin.
Mutta Mäenpään Heikki oli eri mieltä ja kivahti:
"Mooses valehtelee. Asia ei ole ensinkään niin."
"Kuinka sitten?" kivahti Mooseskin,
"Kuulittehan sen jo äsken. Sinä sen ensin riidan ja kinastelun rakensit", taas Heikkikin kiivaasti vastasi.
"Sinussa alku oli silloinkin… niinkuin ennenkin. Elä väitäkään!"
"Soo, soo, miehet… naapurit", koetti Tuomas naapurien nousevaa turmelusta asettaa.
"Saan minä tässä puhua… tämä on minun huoneeni", tiuskui Heikki eikä näyttänyt sairaalta enää vähääkään.
"Mokomakin sairas… Mitä minua tänne kutsuukaan…"
"En minä sinua ole käskenyt…"
"No, no, so, so… hyvät miehet… rakkaat naapurit… Mitä sanovat enkelit taivaassa…" koetti Tuomas väliin, mutta naapurit eivät enää kuulleet Tuomasta, vaan jatkoivat sanakiistaa.
"Luulit kuolevasi… niin tuntosi heräsi. En minä sinulta ole anteeksi pyytänyt", pani taas Mooses vastaan.
"Enkä minä sinulta. Mitäs tulit!"
"Pääsen minä täältä…"
"Mennä saatkin… aina väität…"
"Sinähän se väität, kun et vikojasi tunne."
"Sinä se et tunne…"
"Vaan saipahan Ollilan 'Tähti' palkinnon… ja se sinua vieläkin kaivelee", puhui Mooses oven raosta mennessään.
Semmoista oli Heikin ja Mooseksen sovinnonteko. Mitä lienevät enkelit taivaassa siitä ajatelleet.
LAURA PARKA
Torikan Laura oli koko pitäjän kaunein ja iloisin tyttö.
Hän oli nuorin lapsista ja hemmotellen kasvatettu verrattuna vanhempiin siskoihin, joihin vanhempain kuri oli ankarana ulottunut.
Laura varttui silloin naiseksi, kun uusi aika "sivistyksineen" ja mieltä ylentävine illanviettoineen pyrki lyömättömiin erämaihin. Kaunis ja vikkelä tyttö herättää aina huomiota, ja kun Laura lisäksi oli lahjakas ja hyväpäinen, kehittyi hän nopeasti.
Kun vanhemmat siskot hänet näkivät silloin kun hän koreana neitona palasi kansanopistosta, oli heidän hämmästyksensä suuri. Työtä ja vaivaa oli heidän elämänsä ollut nuorenakin, jopa sitten kun olivat naimisiin joutuneet. Ei ollut heillä aikaa iltakausia juoksennella kylällä ja joutavaa toimitella. Eivät saaneet he pukeutua niinkuin itse olisivat tahtoneet, vaan heidän täytyi tyytyä siihen, jonka äiti määräsi.
"Nyt on eri aika ja eri pyrkimykset ja riennot kuin silloin kun te olitte nuoria. Silloinhan ei edes ollut kansakoulua täälläkään olemassa", puolusteli Laura tekojaan.
"Pyrkimykset ja riennot!" matki Lauran vanhin sisko. "Mitä pyrkimyksiä ja mitä rientoja? Nälkä siinä vain monen saavuttaa, jos eivät muuta ala tehdä kuin iltakaudet laulaa lojuta ja senkin seitsemässä harjoituksessa olla."
"Sinä et vähääkään ymmärrä nykyaikaa. Ei suinkaan ihminen ole luotu ainoastaan sitä varten, että iän kaiken työtä tekemään. Totta kai hänellä täytyy olla jotakin hengenravintoakin", selitti Laura toimessaan.
Mutta vanhin sisko tiuskasi:
"Olisin minä isän ja äidin sijassa, niin loukkoon istuttaisin kehräämään enkä antaisi iltakausia raittia laukata. Siinä olisi sinullekin hengenravintoa."
"Sinä olet tyhmä, sisko parka!" sanoi Laura pilkallisesti sisarelleen.
"Mitä he ajatellevatkin, isä ja äiti, kun eivät parempaa ja kovempaa kuria sinulle pidä!" porisi sisko siihen närkästyneenä.
Mutta Laura rakasti seuraa ja oli aina ensimmäisenä nuorison joukossa.
Kuta enemmän hän varttui, sitä enemmän sai hän ihailijoita.
Kaukaa muista pitäjistäkin kulki kosijoita häntä näkemässä. Oli kelpo talonmiehiä joukossa, kunnollisia työntekijöitä. Mutta Lauran mielestä he eivät olleet kylliksi sivistyneitä tai heissä oli joku muu vika. Rukkasia saivat pitempimatkaiset samoin kuin kotikylänkin nuoret miehet.
Sellaista hauskaa piti Laura parisen vuotta.
Mutta kosijoiden tulva alkoi vähetä, ja vihdoin ei enää kukaan uskaltanut hänen puoleensa naimatarjouksella ilmoittautua. Se alkoi Lauraa harmittaa. Olihan hän vielä yhtä kaunis kuin ennenkin? Olihan laajalti tunnettua, että hän vanhempainsa jälkeen saisi periä koko talon lyömättä, liikuttamatta!
Hän kyllästyi nuorison rientoihin, ja "aatteet", joita hän kansanopistosta tultuaan oli aikonut toteuttaa, olivat jääneet pelkäksi aikomiseksi. Yhtä kaunis, yhtä iloinen ja elämänhaluinen hän vieläkin oli, mutta hän ei enää jaksanut nauttia siitä, josta muut nuoret. Ja sen vuoksi hänen käytökseensä ilmausi jotakin kankeaa ja kylmää, jota toiset arvelivat ylpeyden merkiksi, loitontuen yhä edemmäksi hänestä.
Ylpeyttä se oikeastaan olikin ja kateutta sekaisin. Sillä sitä mukaa kuin hän vanheni, kasvoivat ja kaunistuivat nuoremmat. Hän tunsi kateutta mielessään, kun jolloinkulloin sattui iltamiin ja näki jonkun nuoren tytön parissa kolmessa vuodessa kasvaneen soreaksi immeksi, josta nuoret miehet näyttivät paljon pitävän.
Ja silloin hän aina mietti ja ajatteli, että jo oli hänkin nuoruuden hulluimman ajan elänyt… jo saisi nyt mennä naimisiin ja aloittaa elää todellista elämää.
* * * * *
Mutta eräänä keväänä, juuri silloin kun valtaväylä loi jääpeitettään, tuli Torikkaan vanhin sisko vieraisille.
Lauran nähdessään sanoi hän:
"Mikä sinut on laihduttanut… jopa sinä oletkin laihtunut… Ja eikö sinulle kukaan kelpaa, kun kuulut hyville miehille rukkasia jaelleen…"
"Ole nyt!… Minä jäänkin vanhaksipiiaksi", koetti Laura selittää.
Mutta sisar oli kylmä järki-ihminen, joka ei ottanut uskoakseen Lauran puheita.
"No mihin sinä nyt olet ehtinyt niillä 'riennoillasi ja aatteillasi'? Sinunhan piti saada hirveän paljon aikaan, kun kansanopistosta palasit!"
Sisaren ääni oli kylmä ja katse jäinen.
"Niin… ei ole helppo sivistää nuorisoa, joka…"
"Niin kuuluu. Hullummaksi on tämänkin kylän nuoriso vaan tullut sitten entisen… Nythän kuuluu nuori väki yökaudet mellastavan ja riihitanssia pitävän… ja onpa siitä jälkiä näkynytkin…"
Ja sisaren terävä katse upposi Lauran silmään kuin hiottu veitsi.
"Minkäpä minä heille mahdan", sanoi Laura, mutta käänsi pois katseensa.
"Aioithan sivistää ympäristöäsi…"
Ja sisar meni sen sanottuaan pois, jättäen Lauran yksikseen.
Pelko ja tuska valtasi Lauran. Hän kävi kuin kuumeeseen ja tunsi kauhean häpeän painavan hartioillaan. Oliko sisar huomannut?
Hänen katseensa oli ollut jäinen ja kylmä, ja halveksien oli hän puhunut nuorisosta ja nuorison riennoista!
Mutta Laura tiesi tilansa ja ymmärsi, että kohta koko maailma saisi sen tietää! Ehkä olivatkin jo huhut liikkeellä…
Sisaren tulo tänne juuri nyt? Se oli jo sinne asti, toiseen pitäjääseen kuulunut…!
Laura silmäsi kuvastimeen ja pelästyi omaa kalpeuttaan…
— Häpeä! Häpeä! — sanoi hän kuin hourien…. ja tulee tietoon, kuka on isä… kulkeva tukkilainen…!
Torikan Laura, joka aikoi muille opettaa sivistystä ja tietoja jaella…
Isän, äidin, koko suvun häpeä… Nyt vasta hänelle oikein selvisi tilansa ja hän tunsi tuskien vihlovan sydämessään kuin viikatteella…
Elääkö vielä ja kantaa häpeää ja pilkkaa koko elinaikansa…!
Ei ikinä!
Pois maailmasta, jossa ei enää mitään toivoa ole!
Hän sieppasi kuin mielipuoli huivin hartioilleen ja juoksi rantaan…
Mitä hän aikoikaan?
Hän tuijottaa virtavaan väylään, joka on noussut aivan törmän tasalle ja jossa suuret jäälautat vauhdilla kiiruhtavat myötävirralle, iskien välisti törmän kamaraan syviä koloja ja keskempänä väylää ja niemien nokissa kiiveten toistensa olkapäille. Pyörteissä vesi virtaa monen sylen syvyydeltä. Venevalkamassa loiskii vesi törmän päälle, vaahtoa vieritellen.
Laura tuijottaa veteen, silmää kerran pihaan päin ja salamana kulkee hänen mielessään hänen häpeätaakkansa… Hänestä tuntuu niinkuin koko kylän väki osoittelisi häntä sormellaan… hän on kuulevinaan ilkkumista ja naurua rannalta…
Hän heittää huivin hartioiltaan… sulkee molemmat silmänsä ja puristaa huulensa tiiviisti yhteen… ja paiskautuu pää edellä virtavimpaan paikkaan…
Talossa on sattunut olemaan kyläläisiä. Joku huomaa Lauran hyppäävän väylään… Kaikki rientävät rantaan…
Vene työnnetään vesille; keksien ja sauvoimien avulla on aikomus uskaltautua jäiden sekaan.
"Ei siinä kestä vene, ja virta painaa selkään", huutavat toiset.
Kolme nuorta miestä työntää veneen vesille ja hyppää siihen. Mutta heti kun se irtaantuu rannasta, rynnistää jääteli sen kylkeen ja puristaa toista jääteliä vasten ruupuksi kuin pärekorin. Miehet pääsevät hädin tuskin jäätelin päälle, johon rannalta heitetään vahva köysi. Mutta lujalla pitää ennenkun väkivoimalla saavat jääteliä sen verran rantaantumaan, että miehet pääsevät törmälle.
Silloin huutaa joku, että jo paljo alempana, keskiväylässä, näkyy kuin ihmisen käsi kahden jäätelin välissä.
"Se on auttamattomissa… Sitä ei ihmisvoimalla enää pelasteta", sanoo sisar, joka on pysynyt levollisena ja kylmänä koko ajan.
Ja siinä seisovat tyhmistyneinä ja neuvottomina katsellen, miten virta töitään tekee, miten jäälautat vauhdilla kulkevat… ja tuntevat, että he ovat voimattomia…
Eikä puhu kukaan mitään.
Silloin viimein, kun pihasta kuuluu äidin katkera valitus ja kun vanhan isän silmät käyvät kyyneliin, kohoaa kovan sisarenkin povi ja hän virkkaa:
"Laura parka!"
Eikä saata sisar enää puhua vanhemmilleen siitä, että ne Lauran "aatteet" hänelle semmoisen lopun tuottivat.
RAITIKOSKEN ANTTI
Ylimaan suurten järvien kirkkaat vedet kuljettaa Raitijoki ison väylän valtasuoneen. Järvestä järveen kulkee joki, kokoilee voimia vähän kustakin ja levenee ja syvenee joka järven läpi kuljettuaan. Erämaan synkkien korpien ja kiveliöiden läpi virrattuaan se puskee vesirikkaana, jyrkkänä ja mutkikkaana Raitikoskeen. Se on vaarallinen ja juonikas koski, jossa lauttojen lasku on täpärää ja hengenvaarallista ja jossa moni lautta on kiveen kolahtanut ja yksin puin hajonnut. Ei ole sille koskelle tottumattoman panemista eikä ole monta koko pitäjässä, joka sen oikein osaisi laskea.
Miesmuistin ajan on koskenkorvassa jo asunut tottunut ja uskalias laskumies Raitikosken Antti. Hänen mökkinsä on vähän loitompana toisista, jotka ovat yhdessä rivissä pitkin kosken rantaa. Mökin seinät ovat tuhkaharmaat ja savupiipun pää vinossa koskeen päin.
Siinä kuuluu Antti syntyneenkin ja nuorena jo isävainajansa kanssa oppineen taitavaksi ja rohkeaksi laskumieheksi. Nykyinen polvi ei enää muistanut Antin nuoruutta. Tuommoinen kirkassilmäinen, laiha ja kuivettunut äijä oli hän ollut jo kolmisenkymmentä vuotta. Aina yhtä sukkela ja rohkea, aina neuvokas silloin, kun koski tulvan vallassa valkoisena vaahtona myllersi ja nyrkkiä pui miehille, jotka lauttoinensa koskenniskassa vuoroansa vartoivat. Korkeimman tulvan ollessa ja kesäkuivilla oli koski vaarallisin, mutta ei ollut sitä aikaa, ettei Antti uskaltanut perämelaan käydä.
Mutta oli jolloinkin sattunut, että Antti ei perämieheksi kyennytkään, kun kihti kolotti jalkoja ja käsiä. Silloin turvaantuivat lauttamiehet toisten mökkien miehiin. Joku heistäkin uskalsi lähteä silloin kun kosken voima oli vähimmillään ja laskureikä sopivassa vedessä. Mutta melkein joka kerta sattui joku pienempi tai suurempi vaurio. Milloin katkoi vitsoja, milloin hajoitti koski pari pohjaa yksin puin ja milloin repi koko telin hajalleen.
Ei Antille milloinkaan vahinkoa sattunut, ei silloinkaan, kun koski oli pahalla vedellä. Häneen olikin opittu luottamaan niin ettei arimmillakaan pelko mieleen tullut, kun Antti perämiehenä seisoi.
"Vaan siinä se on minunkin hautani sentään," kuultiin Antin sanovan.
Kuluneena keväänä oli tulva korkea, ja Raitikoski oli vimmattuna.
Ylimaan järvien jäät olivat lähteneet ja jäiden perässä tulivat tukit.
Jäänlähdön aikana ja tulvan noustessa teki Antti joka päivä havaintojaan koskessa. Välisti unehtui siihen kosken rannalle vanhalle tutulle kivelleen istumaan tuntikausiksi. Mitä siinä lie miettinyt vanha koskenlaskija?
Miettikö sitä, että rupesi vanhuus hänessä tuntumaan, jo oli jäntevän käsivarren voima heikonnut ja joustava varsi kangistunut. Vai sitäkö, että koski oli vielä nuori ja voimakas, sen kivet salaisia ja vaanivia ja veden voima uupumaton…
Mutta vielä oli mieli rohkea ja vielä oli selvillä kosken kivet ja juonteen perät, vielä muisti joka äkkimutkan ja kiivaan käänteen…
Mitä miettineekään vanha Antti, kun siinä kivellään istuu. Samalla kivellä, jossa aina joka kevät virran juoksua tarkasteli ja joka oli kuivan aikana kuivalla maalla, mutta jonka kuvetta pitkin tulvavesi vihaista vauhtia kiiti ohi…
Ei kuule Antti tyttärensä huutoa pihalta…
Ensimmäiset lautat ovat jo järviltä saapuneet ja koskenniskaan kiinni otetut. Lauttamiehet ovat tulleet Antin puheille.
Jo viimein äkkää Anttikin lauttamiehet ja kuulee huudot. Vedessä kaahloen hän tulee kiveltään miesten luo.
"Milläs mielellä nyt Raitikoski on?" tiedustelevat miehet.
"Äkeänä on ja tulva nousee… on noussut kolme tuumaa taas parissa tunnissa… pahimmillaan on…"
Niin on Antin aina ollut tapana sanoa. Siihen on totuttu eikä se sentään merkitse sitä, ettei koskea voi laskea.
"Vaan reikään taidetaan yrittää", arvelevat lauttamiehet.
Mutta miettiväisempi on nyt Antti kuin koskaan ennen. Ei lupaa lähteä, mutta ei jyrkkään kielläkään.
"Tavaton tulva nyt onkin", selittää hän miehille, kun ovat pirttiin kaikin tulleet ja kahvin keittoon alettu. "En minä muista tämmöistä tulvaa pitkään aikaan… Jos kolmekin tuumaa olisi matalampi, niin…"
"Onko koskaan tullut lasketuksi tällä vedellä?" kysyy muuan Antilta.
"Eipä tähän aikaan. Vaan muistan minä yhden keväimen… kyllä siitä nyt on viidettäkymmentä vuotta aikaa… Isävainajakin silloin vielä oli elossa… Silloin oli vielä vähän korkeampi tulva kuin nyt… Mutta isävainaja huusi minulle, kun korvasta löysättiin, että katso silmillä eläkä rei'illä, ja niin me hurautimme alle, vaikka rannalla seisojat sanoivat, että jo oli siinä viimeinen matka… Mutta minäkin olin silloin nuori…"
Ja kuta enemmän Antti puhuu, sitä enemmän tuntuu niinkuin hän ei oikein luottaisi enää itseensä. Mutta kun on kahvit juotu, sanoo hän miehille:
"Jos huomenna koettaisimme… taikka puolenyön aikana, jolloin kosken voimat ovat vähimmillään ja virta nukuksissa…"
Ja Antti lähtee taas kivelleen katsomaan.
Miehet jäävät siihen hetkeksi juttelemaan.
"Kukahan tästä sitten alle pääsee, kun tuo Antti kuolee", arvelee muuan.
"Ei sen enää tarvitsisi lähteä", selittää tytär. "Vanhuus sitä jo vaivaa, ja välisti jo höpisee itsekseen…"
"Vaan kun eivät muut uskalla eivätkä osaa…"
"Sepä se on…"
"Siinä voipi sentään tuossa Raitikoskessa Antin hauta olla", arvelee taas muuan vanha mies.
"Kukapa sen tiennee."
Ja miehet väsyneinä kallistuvat mikä penkille, mikä lattialle ja vaipuvat unen helmaan…
Silloin kuuluu naapurimökeistä kova huuto ja hälinä…
"Antti putosi koskeen… kiveltään putosi pää edellä!" huutavat vaimot; miehiä rientää rantaan, avopäin ja neuvottomina…
Ei näy jälkeäkään Antista.
"Tuossa seisoi kivellä… minä tässä kujalla katselin… niin oli kuin olisi joku takaapäin tyrkännyt, että kupsahti silmälleen", selittää naapurimökin vaimo.
Keksit ja köydet olalla rientävät miehet kosken alle, mutta ei nouse
Antti aalloista, ei luun surmaa näy.
"Eikö ääntäkään päästänyt?"
"Mikäpä kuulee, kun koski pauhaa ja ulvoo…"
"Omansa on Raitikoski ottanut eikä takaisin anna", sanoo vanha vaimo, joka on yks'ikäinen Antin kanssa.
Ja kun on hetken itkenyt, niin selittää miehille.
"Usein minulle sanoi, että siinä on hänen hautansa… että haltiat ovat häntä suojelleet ja aina lautan päällä olleet, ettei kiviin koskaan ole kolahtanut… Mutta palkinnokseen ovat hänet itsensä tahtoneet… haudan aikoja valmistaneet… ja nyt ottivat, nyt veivät omansa…"
Siinä seisovat voimattomina kaikin, vakava ilme miesten silmissä ja vaimot itkeä uikuttaen…
Ja Raitikoskessa hyppelevät hyrskyt kuin iloissaan, vaahto nauraen pursuaa ja kiehuu ja pauhu ulvoo… kuin odottaisi vielä jonkun omakseen.
UUSI OIKEUS
Vanha herrastuomari ei ollut kahteen vuoteen käynyt käräjäpaikalla. Kun vanha tuomari kuoli, jäi hänkin pois…
Mutta häneen oli, häneenkin, samoin kuin muihinkin vanhoihin lautamiehiin, mennyt käräjähenki. Kaksi vuotta oli hän taistellut haluaan vastaan, mutta sitten ei enää jaksanut. Täytyi lähteä sinne emäkirkolle, käräjäpaikalle. Ja vaikka hänellä ei ollut mitään asiallista asiaa, selitteli hän puolustuksekseen, että hän tahtoi puhutella lääkäriä, jonka oli kerrottu käräjäaikana kirkolle tulevan.
"Taitaa vielä käräjähenki vaikuttaa", sanottiin hänelle.
Eikä hänen käynyt kieltäminen, että se tehosi häneenkin, kun hän kuuli käräjistä puhuttavan. Nuoremmat lautamiehet juoksivat hänen luonaan neuvoja kysymässä monenlaisista lakiasioista.
Silloin hän aina tuli lakituulelle ja selitti laajalti lain henkeä, unhottaen, että hän ei enää ollut haastemies.
Mutta kun sitten nuoremmilta lautamiehiltä kuuli miten nykyään oikeutta istuttiin, hämmästyi hän suuresti. Ja silloin hän ei enää voinut haluansa hallita, vaan varustausi matkaan yksin tein toisten käräjämiesten kanssa.
Käräjiä istuttiin vielä samassa paikassa, jossa ennenkin, mutta entiseen verraten olivat ne näinä vuosina olleet peräti lyhyet. Kun ne ennenaikaan kestivät neljä, jopa viisikin viikkoa, ehdittiin ne nyt suorittaa viikossa. Ja se se juuri vanhaa herrastuomaria, Mooses Kivirovaa, kummastutti.
"Ei siellä taida enää olla entisiä meininkejä ollenkaan, kun vanha tuomari ja vanha vallesmanni ovat kuolleet", arveli hän jo matkalla.
Mutta kun hän asiainjakopäivänä ajoi käräjätalon pihaan, riemastui mieli niinkuin ennenkin. Tuttuja miehiä pyörähteli siinä pihalla, sikarit hampaissa roihuten niinkuin ennenkin. Hevosia oli piha täynnä, ja pitäjäläisten puolelta kuului puhelua ja naurua.
Vanhat tuttavat tulivat kättelemään, iskipä jokunen silmääkin, että olisi sitä vähä täällä povitaskussa…
Ja päästyään sisälle ja saatuaan sikarin palamaan, antautui hän puheisiin.
"Onko sitä herrastuomarilla täällä omaa asiaa, vai onko todistajaksi haastettu?" kysyivät.
Ei ollut omaa asiaa eikä ollut kukaan haastanut todistajaksikaan, vaikka hän sitä sydämessään oli toivonut.
"On niitä tietenkin asioita", hän kuitenkin vastasi.
Siinä oli vanha lautamies toinenkin, Kalliomäen Juhani, joka tuli kättelemään ja hyvillään näytti olevan vanhan herrastuomarin kohdattuaan.
Ja sillävälin kun Juhani kävi tekemässä tilaa kahvipöydän luona ja kahvia tilaamassa, ehti Mooses siinä silmätä ympärilleen… Tuttujakin naamoja siellä näkyi vilahtelevan joukossa, mutta eivät tuttavat Mooseksen mielestä kohdelleet häntä riittävällä arvonannolla eivätkä kylliksi nöyrällä kunnioituksella. Se teki kipeää hänen sydämelleen, ja ylpeä mieli pahastui…
Siinä kulki porstuan ja juttukamarin väliä nuoria herroja, kovat, korkeat kaulukset kaulan ympärillä kuin kiviaita kasvattipuun suojana…
"Keitä ne nuo ovat?"
Siinä oli uusi vallesmanni, ja nuo toiset olivat varatuomareita… asianajoa varten tänne tulleet… siihen Kiuvas-Kauha juttuun… mutta ottivat ne ajaakseen kenen juttuja tahansa… äsken siitä kävivät ilmoittamassa…
"Vai niin", arveli Mooses ja kummastellen katseli noita hoikkia herroja, joiden kaula oli niin kovin puristuksissa.
Jo tuli Kalliomäen Juhani ja vaati Moosesta kahville.
Ja kun Mooses oli penkkiin päässyt ja Juhani istui hänen vieressään, sanoi hän:
"Eivät saaneet varatuomarit vanhan herrassöötingin aikana käydä asioita punomassa… eri oli silloin komento ja hoito…"
"Eri oli", vakuutti Juhanikin.
"Minkälainen on tuomari?"
"Ei ole tämäkään kuin varatuomari, sijaisena vai minä lienee määrättynä… Pojan huiskale näkyy olevan…"
"Onpa teillä sitten oikeus!… Entäpä lautamiehet?"
"Nuoria ne ovat nekin… ja lakia tuntemattomia, ei ole kelpo miehen näköistä yhtään…"
"Hm. Hm."
Ja kun olivat kahvin juoneet ja siihen oli kokoontunut heidän, kahden vanhan miehen ympärille kansaa kaikennäköistä, puheli Mooses:
"Kyllä se oli vanhan tuomarin aikana tämä käräjäaika hauska lautamiehillekin… Onko tämä tuomari muuten mitään näin käräjäin alkaessa…"
"No ei suuta ole avannut yhdeltäkään lautamieheltä…"
"Minä arvaan. Mutta vanhan tuomarin aikana oli toista… Näin käräjäin alkaessa kun lautamiehet olivat käsketyt oikeuteen ja ensimmäinen tehtävä oli toimitettu, niin kaikki jäivät paikalleen ja kahvivehkeet tuotiin pöydälle… Siinä oli vallesmannit, rättärit joukossa. Ja vanhimmille lautamiehille ja minulle tietenkin sanoi herrassöötinki:
"'Tuossa on rommipullo näitä ikämiehiä varten… pankaapa siitä kahvin sekaan…'"
"Niin oli", vakuutti Kalliomäen Juhani.
Ja Mooses jatkoi muistojaan:
"Eikä silloin ollut tämmöinen tulinen hätä asiain käsittelyssä niinkuin kuuluu nyt olevan… Jutut saatiin melkein aina käsitellyksi puolille päivin ja sitten jälkeen puolenpäivän 'kalaseerattiin'… Väliin oli tuomarin tykönä herrainkalaasit, väliin muualla… Vanhimmat lautamiehistä ja rättäri saivat usein olla joukossa ja suu märkänä ja pää täynnä erottiin…"
"Niin oli", vakuutti taas Kalliomäen Juhani.
"Ja vallesmannissa olivat herrain kalaasit usein ja lautamiehille päivälliset…"
"Vallesmanni, joka oli semmoinen hyvä, ruokalystinen mies", sanoi
Juhani väliin.
"Ja käräjäin loputtua taas samat juhlat…"
"Niin oli…"
Mutta silloin juuri remahti pirtin ovi sepposen selälleen ja lautamiehet rynnistivät kahvipöydän luo…
"Tehkää sijaa lautamiehille", huusi kahvin kauppias.
Muut siirtyivät, mutta eivät liikkuneet Mooses eikä Juhani. Istua könöttivät vain ja Mooses tarkasteli lautamiehiä.
Kyllä olivat viheliäisen näköisiä miehiä lautamiehiksi! Ei partaa yhdelläkään, ei uusia kangasvaatteita eikä tervanruskeita pieksuja niinkuin ennen! Ei yhdelläkään komeaa punaista puseroa, jonka lautamiehet ennen käräjäin ajaksi hankkivat! Hoikkia patinijalkasia pojan huiskaleita! Ei näyttänyt yhdelläkään olevan uusia pieksuja ja kenessäkään sitä ryhtiä, josta lautamiehet ennen tunnettiin…
Ei ollut tästä oikeudesta!
"Mikä se tämä toinen vanha mies on?" kysyi muuan lautamiehistä.
Semmoinen kysymys, varsinkin kun se tehtiin välinpitämättömällä äänellä, loukkasi syvästi Moosesta.
Pitäisipä hänet tuntea, hänet, joka neljäkymmentä vuotta oli lautamiehen penkissä istunut! Mistä oli tuo lautamiehen reuhake, joka ei häntä tuntenut!
"Pitäisipä minut tuntea", arveli vihdoin Mooses, kun eivät muutkaan vastanneet.
"En minä vaan tuonnäköistä ukkoa muista", virkkoi vain se reuhakkeen näköinen lautamies ja haukkasi nisua sen mitä suu aukeni eikä näyttänyt hänen kunnioituksensa sen enempää Moosesta kohtaan nousevan.
Sitä piti jo Kalliomäen Juhanikin suoranaisena kunnianloukkauksena
Moosesta kohtaan. Hän sanoi:
"Ei sitä sillä lailla vanhaa herrastuomaria kohdella…"
"Vai herrastuomari", puhui suu täynnä se reuhake lautamies. "En minä semmoisista tuomareista ole kuullut puhuttavan."
Ja nauraa hohotti siihen, katsellen Moosesta niinkuin tämä olisi hänen vertaisensa.
"Oletpa liian varhain päässyt kehdostasi", sanoi Mooses loukkaantuneena ja nousi lähteäkseen. Muuan lautamiehistä huusi:
"Mikä se tuo vanha harmi on, joka on niin olevinaan tässä?"
Mutta Mooses ja Juhani pyrkivät väkijoukon läpi porstuaan, Mooses syvästi pahastuneena.
"Ei ole tästä uudesta oikeudesta", sanoi hän, ja hänen ilonsa oli kadonnut.
Oli aikonut käydä tuomarinkin puheilla, mutta kun kuuli, ettei tämä ollut entisen tuomarin veroinen, päätti olla käymättä.
"Ja mitenkä siellä asiatkin tutkittaneen, kun tuommoset ovat lautamiehet ja tuomarina nuori viisikko…"
"Eivät kuulukaan kukaan tyytyvän päätökseen. Valittaa aikovat."
Ja Mooses ja Juhani kävelivät Kalliomäelle päin, johon Juhani oli Mooseksen kutsunut vieraisille, kävelivät vierekkäin hidasta vanhanmiehen käyntiä ja keskustellen siitä, ettei ollut tästä uudesta oikeudesta siihen vanhaan verraten…
KUN SAVINAISTA VANGITTIIN
Suuret rosvot ja ryövärit herättävät aina "ansaittua huomiota". On ihmisiä, jotka suorastaan asettuvat puolustamaan roistoja. Mitä suurempi rikos, sitä suurempi sankari.
Savinaisen juttua oli seurattu jännittyneesti, ja varsinkin hänen kiinniottohommansa herätti suurta mielenkiintoa. Muut asiat saivat jäädä, politiikastakaan ei välitetty niinä viikkoina mitään.
Poromiehet, jotka kaiken talvea paimentelevat karjojaan metsien kiveliöissä, ovat innokkaita sanomalehtien lukijoita, vaikka se tuntuu kummalta. Kun sattuvat yksinäisten metsätalojen läheisyyteen, niin pyrkivät taloon yöksi kuulemaan, olisiko joku kulkija sattunut kirkolta päin tulemaan ja tuomaan lehtiä.
Pitkiä penikulmia laaja oli sekin laidun, jolla Simo Suikilla olivat poronsa, sekä omat että pitäjäläisten. Monen miehen ja kymmenien koirien täytyi olla niitä vartioimassa, etteivät päässeet hajaantumaan ympäri metsiä tai karkaamaan paliskunnan rajojen ulkopuolelle. Usein täytyi jäädä talviyöksi nuotiolle, vaikka päivä oli oltu kovassa hiihdossa. Eivätkä saaneet kaikki nukkuakaan, sillä yhden piti aina olla vartioimassa "porotokkaa", joka oli saatu asettumaan jäkäläiselle männikkösaajolle suon laitaan. Saattoi tapahtua, että ulvahti susi edempänä, ja silloin nopsajalkaiset ja tarkkakuuloset porot karkasivat pystyyn ja alkoivat vilistää metsiin, taikka lähestyi porotokkaa vaaniva, viekas ja verenhimoinen ahma, lähestyi vaanien ja hiipien iskeäkseen julmat torahampaansa nukkuvan poron niskasuoniin.
Minulle olivat sekä Simo Suikki, että hänen miehensä vanhoja tuttavia. Kun olin kuullut, että Suikki poroineen nyt oleskeli Moinavaaran tienoilla ja kun minun oli sen kautta mentävä yksinäiseen taloon toisen pitäjän rajalle, päätin poiketa Moinavaaran kautta ja viedä poromiehillekin lukemista.
Puolillaan olikin laukkuni sanomalehtiä, kun läksin hiihtämään. Oli jäädekeli, ja suksi luisti kuin rasvassa. Iltapuoleen nousi kuu, ja minun oli helppo noudattaa poromiesten avointa latua.
Nuotion ympärillä oli luettu Savinaisen juttua "Helsingin Sanomista", jotka Pitkä Valleri oli tilannut. Muissa lehdissä ei ollut niin täydellistä kertomusta rosvon kiinniotosta.
Valleri, jonka elämä oli ollut hyvin kirjavaa, oli kaiken aikaa ollut Savinaisen puolella. Siitä oli ollut hyvin usein tinkaa ja toraakin, kun lehtiä luettiin.
"Saivatpahan vihdoin sen roiston kiinni", sanottiin Vallerille.
Vallerista oli olemassa kertomus, että hänet oli kerran tappelusta ja pahasta elämästä pantu kiinni ja lähdetty viemään linnaan. Mutta kun tulivat linnan portille, teki Valleri tenän, ryöstäysi irti poliisien käsistä, läksi juosta livistämään ja sillä tiellä on. Toista poliisia oli iskenyt nyrkillä naamaan ja toista potkaissut sydämen alle. Oli Vallerista muitakin juttuja liikkeellä, ja sen vuoksi hän oli poromieheksi ruvennutkin, jotta saattoi vältellä rantamaita. Ja sen tiesivät kaikki, että Valleri oli julman vankka ja sydämetön mies, joka ei paljoa toista säästänyt…
Tuossa hän nyt istui mietteissään, kun kuuli, kuinka Savinaiselle oli käynyt. Toiset miehet halusivat härnätä häntä, ja mikä arveli tuota mikä tätä.
Jo muuttui Vallerin muoto. Mustat silmät säkenöivät, leveä rinta kohoili kiivaammasti ja sieraimet tutisivat.
"Eivät olisi saaneet kiinni, jos hereillään oli, mutta helppohan siihen oli rynnistää, kun toinen väsyksissään nukkui", sanoi hän vihdoin ja lisäsi sitten:
"Olisin minä Savinaisena jonkun miehen nitistänyt!"
Sen johdosta syntyi kiivas väittely, kun toiset olivat kiinniottajien puolella ja Valleri yksin puhui ja tinkasi Savinaisen puolesta.
"Lyödään veikkaa", ehdotti Valleri lopuksi. "Minä alan Savinaiseksi, ja jos saatte kiinni ennen kuin viikon päästä, olen minä tapannut."
Asiasta alettiin tuumailla; olisihan siinä vähän vaihtelevaisuutta näin jouten oltaessa. Tehtiin semmoinen määrä, ettei saanut Valleri mennä muihin pitäjiin eikä omaankaan pitäjään muualle kuin takalistoille; ei rantamailla saisi käydäkään. Molemmin puolin suostuttiin ehtoihin, ja veikaksi pantiin kymmenen litraa viinaa, joka piti hävinneen heti toimittaa kaupungista.
Niin sovittiin. Ja oli määrä sellainen, että vasta seuraavana aamuna saadaan lähteä Vallerin jälkiä hiihtämään; Valleri lähtisi nyt heti. Sopihan se.
Valmis oli Valleri taivaltamaan, otti laukkunsa selkäänsä, suksensa suki jalkoihinsa.
"Isompi mies sinä olet kuin se Savinainen ja paljon vankempi", sanoivat toiset.
"Olinpa mikä olin, vaan muistakaakin, ettette lähde liikkeelle ennenkun aamun valjetessa", varoitteli vielä Valleri ja potkaisi myötälettä alle, metsään kadoten.
Siinä alkoivat miehet keskenänsä tuumailla ja pitää neuvoa, miten Vallerin kiinniottohommassa olisi paras menetellä, sillä sen tiesivät kaikki, että helppoa se ei ollut penikulmia laajassa kiveliössä, jossa oli jos jonkinlaisia piilopaikkoja, louhikkovaaroilla ja lyömättömissä, pimeissä korvissa. Ja oli selvää ja kaikille tiedossa, että kun Valleri vain oli valveilla ja selvänä, ei häntä tässä tapauksessa ollut lähestyminen. Vaikka läpi hän toisen miehen ampuisi tai suopunkiin heittäisi ja hirttäisi. Oli siitä Vallerista sellaista ennenkin kuulunut.
Ja tässä oli tosi kysymyksessä ja kymmenen litraa viinaa.
Mutta oli poromiesten joukossa pienoinen mustaverinen ja kulmikasposkinen lappalainen, Olliksi sanottu, joka esitteli, ettei ollut toivoakaan saada Valleria käsiinsä, ellei keksittäisi jotakin viekasta keinoa…
"Vaan mikä koukku keksittäisiin?" tiedustelivat muut Ollilta.
"Hevosen raadolle karhu tulee", arveli Olli. "Jos saisimme hankituksi litran viinaa, niin pian olisi Valleri köysissä."
Ja Ollin arvelu oli, ettei Valleri pitkältikään metsiä hiihtelisi, ennenkun johonkin asuntoon poikkeaisi. Ja kun hän oli tavallista tuttavampi Kero-Erkin kanssa, jonka mökki oli suuren Kerovaaran takana, oli hyvin uskottavaa, että Valleri lopulta koituisi Erkin mökille. Mutta koska oli tiettyä, että sekä Erkki että Valleri olivat persoja viinalle, niin nyt olisi toimitettava viinaa Erkin mökille. Mutta sen pitäisi käydä niin, etteivät saisi vihiä, kuka viinan on toimittanut; muutoin saattaisi Valleri ruveta epäilemään eikä ryyppäisikään.
"No, se nyt kyllä joltakin tuntuu. Vaan mikä sen tietää, poikkeaako
Valleri juuri Kero-Erkin mökille?"
"Helppo se on tietää, on se siksi toljake mieheksi, Valleri", uskoi
Olli.
Niin arveltiin. Seikasta toiseen siirryttiin ja joka miestä huvitti tämä Savinaisen kiinniottaminen. Oli siinä vaihtelevaisuutta ja mukavaa mielenjännitystäkin, sillä siksi paljon oli Savinaisen asiasta juteltu.
Päätettiin, että annetaan Ollin huoleksi viinan hankkiminen Kero-Erkin mökille. Toisten oli vain hiihdettävä ympäristön kiveliöitä eikä ensinkään lähenneltävä Kerovaaraa, jossa Erkin mökki oli. Mutta yhden miehistä oli aina oltava lähempänä Kerovaaraa, aukealla jänkällä, että kuulisi, kun Olli vaaran laelta huutaa: "Onko huomenna pakkanen?"
Sen huudon kuultuaan oli aukealla jänkällä seisovan miehen pian vuorostaan huudettava kaikille ilmansuunnille: "Onko huomenna pakkanen?"
Se olisi sovittu merkki, että "Savinainen" oli Kero-Erkin mökillä ja että kaikkien tuli lähestyä ja piirittää pirtti ja rynnistää miehissä sisälle ja vangita "Savinainen".
Olli läksi heti viinan hakuun, mihin lie hiihdellyt rantamaille. Toiset jäivät vielä nuotiolle aamun vinkkaa vartomaan.
Kahtena seuraavana päivänä hiihdettiin ympäristöllä ja koetettiin suksien ladusta saada isketyksi, mihin päin Valleri oli hiihtänyt. Mutta kun metsät olivat täynnä latuja ja Valleri luultavasti oli vanhoja latuja hiihdellyt, ei saatu mitään selvää.
Kolmantena yönä tuli kova lumimyrsky, jolloin porotkin siirtyivät lähemmäksi Kerovaaraa. Kaikki entiset jäljet peitti lumi, niin että nyt oli helppo tuntea verekset jäljet. Tehtiin laajoja kierroksia ja käytiin uudistaloissa tiedoilla, oliko Olliakaan näkynyt. Ei ollut näkynyt Olliakaan, ja Savinainen oli kuin kuuhun noussut. Ei jälkeäkään ilmennyt. Yhä laajemmalta hiihdeltiin, käytiin toisen pitäjän rajalla, mutta Savinaista ei ollut kukaan nähnyt. Hietaniemen uudistalossa arveli isäntä, kun kuuli, mitkä hommat poromiehillä oli:
"Kyllä meni Savinainen, ja jos kohtaattekin Vallerin, niin ette te saa häntä köysiin… Ampuu teidät vielä… ymmärtääkö se leikkiä, semmonen hurja…"
Mutta jo viidennen päivän iltana kuului Kerovaaralta huuto, huuto kimakka ja vihlova, joka tunnettiin Ollin ääneksi:
"Onko huomenna pakkanen?"
Ja Simo Suikki, joka silloin oli Kerovaaran alla vahtimiehenä, huusi vuorostaan kaikille ilmoille:
"Onko huomenna pakkanen?"
Silloin alkoivat miehet hiihtää Kero-Erkin mökkiä kohden.
Melkein yksiin aikoihin saavuttiin mökin ympärille ja kuultiin Ollilta, että Valleri ja Erkki olivat kaiken päivää ryypiskelleet. Olli oli pannut Pihka-Evan viemään viinan Erkille ja käskenyt sanoa, että Niemeläinen, jonka poroja Erkki hoiti, oli viinan lähettänyt. Oli Ollin onnistunut nähdä, kun Vallerikin saapui Erkin mökille, nälissään ja väsyksissään.
"Kun se syömättömään ruumiiseen nyt on väkevää viinaa maistellut, niin kyllä pian nukkuu… ja silloin se on Savinainen putkassa", arveli Olli ja nauraa virnisteli keksinnölleen.
Oli pilkkosen pimeä, sillä oli kuun pohja. Olli kävi kuuloilla, hiihteli mökin ympärillä ja palatessaan tiesi kertoa, ettei pirtistä kuulunut minkäänlaista ääntä, mutta portaan ovi oli teljetty sisältäpäin. Aivan varmaa oli, että molemmin olivat nukkuneet.
Silloin tehtiin miehissä rohkea päätös. Päätettiin rynnistää ovea vasten, särkeä se ja tulen nopeudella rientää pirttiin ja vangita Savinainen ennenkun ehtii unenpöpperöstä selviämään. Niin tehtiin.
Kymmenen miestä ryntää ovea vasten, joka halkeaa keskeltä ja paukahtaa selälleen porstuan lattialle. Miehet pusaltavat sisälle oven täydeltä… joku liikahtaa ja kiroaa… ja yhtäkkiä on pimeä pirtti yhtenä mylläkkänä, sillä Savinainen tekee vastarintaa…
Mutta niin vihaksi, ja kai kunniallekin, kävi Vallerille Savinaisen osan näytteleminen, ettei enää lähtenytkään poromiesten matkaan, vaan pikaisi menemään suksillaan toisesta kujasta, kun poromiehet yhdessä läksivät toisesta.
"Taittiin päästä siitä Savinaisesta enemmäksi aikaa", naureskeli Olli.
"Ei haittaa, jos menikin, — ei hänestä juuri ole poromieheksikään", sanoi Simo Suikki.
"Mutta kukas viinat nyt toimittaa?"
"Kyllä minä laitan, sillä olen hyvilläni, että pääsin erilleni koko
Vallerista", lupaili Simo Suikki.
Ja hän pitikin sanansa.
Mutta Valleria ei ole sittemmin kuulunut Simo Suikin poromiesten joukossa, eikä kuulu kukaan tietävän, mihin on joutunut.
KIHLOISSA
Viho viimein oli hänkin, Juho Koivisto, mennyt kihloihin.
Vuosikausia sitä jo olikin odotettu. Hänen ystäväpiirinsä nimittäin oli odottanut.
Sillä Juho Koivisto ei ollut mikään tavallinen nuorimies. Lukuunottamatta sitä, että hänellä oli hyväpalkkainen opettajantoimi kirkonkylän kansakoulussa, tiedettiin että hän muutenkin oli varakas. Ison talon perijä kuului olleen etelämpää lääniä. Kun hän lisäksi vielä oli komea ja hyväntapainen mies, olisi hänellä ollut morsiamia tarjolla useampiakin.
Mutta eipä näyttänyt Juho Koivisto kehenkään naistuttavaansa rakastuvan, vaikka kylällä puhuttiin väliin yhtä, väliin toista hänelle.
Arolan Jenniä kuitenkin kaikista enimmin. Oli tultu huomaamaan, että Juho, kun yhteen seuraan satuttiin, tarkasteli Jenniä enemmän kuin muita. Ja kun heidät nähtiin jokunen kerta yhdessä kylällä kävelemässä, puhuttiin heidän kihlauksestaan jo varmana asiana.
Mutta valmista siitä vain ei näyttänyt sittenkään tulevan.
"No, joko saapi onnitella?" kysyttiin.
"Ei vielä, ei vielä!"
Ja sitä Juho naureskeli sanoessaan omituisesti.
Jäätyään yksin kamariinsa Juho usein mietiskeli, minkävuoksi kaikilla tuttavilla oli semmoinen homma hänen naimisestaan. Siksi kai, ettei kukaan tiennyt hänen sydämensä asioita. Ei ollut hän vielä tavannut yhtään ainoaa tyttöä, jolle olisi voinut antaa sydämensä ja rakkautensa. Mikä oli Arolan Jennikin? Tyhjä sielu komeassa kuoressa…
Ei. Hänen valittunsa tuli olla sielukas ja lämmin, sydämellinen, hienotunteinen ja soma…
Kerran hän oli sellaisen tytön nähnyt…
Hän muisti usein sitä kuvaa ja usein siitä uneksi. Ja kun hänen yksinäinen opettajaelämänsä alkoi tuntua kovin kuivalta, päätti hän hakea semmoisen, josta oli uneksinut.
Mutta kului vuosi, eikä hän vieläkään ollut löytänyt valittuansa.
"Sinähän vanhenet, jos et nyt rupea toden teolla naimahommiin", sanoi hänelle hänen toverinsa Kurikka, naapurikylän opettaja.
"En minä toisten lopuista huoli", vastasi Juho siihen.
Toveri Kurikka hämmästyi. Sellaista vastausta ei Juho koskaan ennen ollut antanut, kun hänen naimisestaan tuli puhe.
"Mitä sillä tarkoitat?" sai hän kuitenkin Juholta kysytyksi.
"Tietysti tarkoitan mitä sanoinkin", vastasi Juho.
"Tarkoitatko, että Jennikin olisi ennen ollut kihloissa…?" uteli toinen.
"Kyllä sen sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin", sanoi Juho siihen, ja äänessä tuntui vähän kiukkua, helinää semmoista, jota ei ennen ollut hänen äänessään kuultu.
"Mistä minä tietäisin…?"
"Etkö liene sinäkin samoin kuin moni muukin hänen huuliaan suudellut…"
Toinen jäi sanomattomaksi ja katseli hölmistyneenä Juhoa.
"Oletpa sinä omituinen mies… olet todellakin", arveli hän sitten
Juholle.
"Kuinka niin?"
"Senvuoksi, että jos aiot semmoista morsianta hakea, joka ei… jota ei… taikka joka on…"
"Sano pois vaan…!" kehoitti Juho, ja hänen kasvonsa olivat käyneet hirveän totisiksi.
"Sinä vaadit naiselta liian paljon… Oletko sinä itse sitten niin viaton, ettet koskaan ole naista suudellut… sanopa se…"
"Se ei kuulu tähän…"
"Sinähän olet kuin suutuksissa… Ja mitä Jenniin tulee, niin tuskin parempaa elämänkumppania voi toivoakaan…"
"Mistä sinä sen tiedät?"
"Suutuksissasi sinä näyt olevan! Emme puhu enää koko asiasta…"
"Se on minunkin mielestäni parasta…"
Ja ystävykset erosivat: Kurikka siinä uskossa, että Juho Koivisto oli hyvin omituinen mies, melkein leuhka; Juho taas puolestaan uskoi olevansa oikeassa.
* * * * *
Mutta kun Juho syksyllä palasi kotipuolestaan kesälomalta, kimalteli hänen sormessaan paksu kihlasormus. Hän oli löytänyt tyttönsä, mutta kukaan ei tiennyt, mistä ja kuka hän oli.
Opettaja Kurikka läksi varta vasten Juhoa onnittelemaan.
"Kuuluu kovasti koskeneen Arolan Jenniin se sinun kihlautumisesi", sanoi hän Juholle ensiksi.
Juho näytti olevan herttaisen hyvällä ja iloisella tuulella. Paksut rypytkin silmäin välissä nenävarren yläpäässä olivat tasaantuneet ja käyneet vähemmän jyrkiksi. Ennen raskas ja vaaniva katse oli käynyt kirkkaammaksi ja avonaisemmaksi, ja muutenkin oli miehessä muutos tapahtunut.
"Ole joutavoimatta", vastasi hän vain iloisesti toverilleen ja käski istumaan.
"Sinä olet todella nyt niinkuin sulhasmies ainakin… sinä omituinen vanhapoika… En minä enää uskonut sinun löytävän sellaista… Jokos nyt tapasit omasi?"
"Jo viho viimein…"
"Miksi sitten pidät hänen nimeään salassa?"
"Joudattepa vielä vartomaan…"
Ja Juho nauroi leikkisänä.
"Se on taas sinun päähänpistojasi… Sano nyt edes vähäkään! Onko hän sieltä sinun kotipitäjästäsi?"
"Enpä sano… Varro jouluun, niin saat kuulla ja nähdä…"
"Näytä edes sitä sormusta!"
"En näytä sitäkään…"
"Härkäpäinen olet… Kun et sinä kuitenkin… jos sinä olisit osannut aavistaakaan, kuinka äärettömästi Jenni sinua rakastaa… Minä vain pahoin pelkään, että hänet huono perii…"
Juho oli hetken ääneti, virkkoi sitten:
"Voit olla oikeassa, mutta minä en voi asiaa auttaa!"
Juho Koivistossa oli todella suuri ulkonainenkin muutos tapahtunut. Hän pukeusi nyt huolellisemmin, ajoi partansa joka viikko ja näytti iloisemmalta kuin ennen. Koko kylä koetti saada selville hänen morsiamensa nimeä, mutta kukaan ei onnistunut. Se kuitenkin saatiin tietää, että Juhon kotipitäjäläisiä hän ei ollut.
Talven tullen, ensi kelillä, pistäysi taas Kurikka, naapurikylän opettaja, Juhoa tervehtimään. Hän ei ollut koko syyslukukaudella käynyt Juhon luona. Vaikka he olivat hyviä ystäviä, kinastelivat he melkein aina yhteen tultuaan, mutta sopivat taas pois vanhat vihat…
Merkillistä kyllä ei Kurikka ottanut ollenkaan puheeksi Juhon kihloissa oloa eikä sanallakaan kysynyt koko asiasta mitään. Juhoa hyvin kummastutti se, kun Kurikka aina ennen oli ollut niin tavattoman utelias…
"Pian on joulu käsissä", sanoi Juho.
"Aivan tuossa paikassa. Aiotko matkustaa kotipuoleesi?" kysäisi nyt vihdoin Kurikka.
"Kyllä… ja taidan palata naineena miehenä", ilmoitteli Juho, ja hetken kuluttua hän lisäsi:
"Kun et nyt tällä kerralla ole ollut ensinkään utelias, niin kiitokseksi ja palkinnoksi siitä saat tietää morsiameni nimen…"
"Oletpa sinä nyt jalomielinen tällä kertaa", kiitti Kurikka. "No, saisipa kuulla?"
"Hanna Henkonen…"
Kurikka säpsähti nimen kuultuaan, mutta tyyntyi pian.
"Onko hän X:n pitäjästä kotoisin?" kysyi hän.
"Kyllä hän syntyisin on sieltä. Miten niin? Tunnetko hänet?"
Juhon äänessä helskähti entistä epäluuloa ja katse kävi vaanivaksi.
"En minä tunne, mutta olen kuullut hänestä puhuttavan", vastasi
Kurikka, mutta kävi yhä kalpeammaksi.
"Mitä olet kuullut?" tikasi Juho nopeasti.
"Sitä en sano minä", vastasi Kurikka päättävästi.
He istuivat hetken ääneti. Kurikka nousi lähteäkseen, eikä Juhokaan näyttänyt tahtovan estää.
"Sanonpa vielä kerran, että Jennistä olisit saanut kelpo vaimon eikä olisi tarvinnut sitä varten kulkea maita mantereita", virkkoi hän hyvästiä Juholle jättäessään.
Juhon vaaniva katse upposi Kurikan silmiin kuin salama, mutta vastausta ei hän äänettömälle kysymykselleen saanut.
Mutta kun Juho oli jäänyt yksin, valtasi hänet hirveä tuska, jota ei osannut selittää. Mitä tiesi Kurikka hänen morsiamestaan? Ja kuinka oli tullut kuulleeksi hänestä puhuttavan, vaikka Hanna oli kotoisin eri pitäjästä kuin Kurikka?
Ja mitä oli Hannasta puhuttu?
Juhon kuohuksiin joutunut mieli kuvitteli vaikka mitä. Ja hän tuli nyt ajatelleeksi sitäkin, ettei hän Hannan entisyydestä ollut keneltäkään kysynyt eikä kukaan ollut mitään puhunut. Ei pahaa ainakaan. Mutta ei mitään hyvääkään…
Olisiko hän sitten pettynyt? Hän, joka koko elämänikänsä oli koettanut naisia tutkia ja arvostella; hän, joka uskoi ensimäisestä naisen silmäyksestä tietävänsä luonteen, päänliikunnosta, käynnistä ja siitä tavasta, jolla naiset miehiä kohtelivat, tuntevansa naisen kuin viisi sormeansa…? Voisiko olla mahdollista, että hän oli voinut pettyä Hannan suhteen?
Hannassa oli hän luullut löytäneensä naisen, jonka sulo oli koskematonta ja jonka huulien punaa ei kukaan ollut vaalentanut… Kuka tietää? Maailma on täynnä petollisuutta ja pahuutta, eikä elämä ollut muuta kuin oppimista ja kärsimystä…
Kyllä hän kerran muisteli Hannan silmissä nähneensä riettaan ilmeen — juuri silloin kun hän ensi kerran veti Hannan syliinsä ja suuteli… Mutta se ilme oli kadonnut samassa kun tulikin eikä hän silloin siihen mitään merkitystä pannutkaan. Mutta nyt hän muistikin sen sitä selvemmin… muisteli monta muuta seikkaa, joita ei silloin, ensi huumauksessaan, ottanut huomioonsa…
Hän kävi muistoissaan niin levottomaksi, ettei saanut unta koko yönä. Hänen täytyi päästä varmuuteen! Hänen täytyi saada tietoonsa Hannan entisyys!
Kuka tietää, kuinka musta se on?
Hän mietiskeli monta päivää, kulki kuin houreissa eikä päästänyt ketään puheilleen.
Vihdoin hän keksi keinon, joka oli selvin ja yksinkertaisin ja semmoinen, etteivät siitä muut ihmiset saaneet tietää…
Hän kirjoitti Hannan syntymäpitäjän pastorille ja pyysi saada Hannan papinkirjan…
Levottomana, kauheita luulotellen, hän vartoi vastausta kirjeeseensä.
Vihdoin tuli, joululupakin oli juuri ovella.
Hän aukaisi kirjeen ja otti siitä Hannan mainekirjan. Silloin sattuivat hänen silmänsä suoraan sanoihin:
… synnyttänyt aviottoman lapsen Elli Marian, joka… kuollut…
Muuta hän ei nähnyt. Hän tunsi tuskan vihlaisevan sydäntään ja päätä painavan kuin jättiläiskiven… ja vaipui pyörtyneenä lattialle.
Mutta joulun jälkeen ei Juho Koivisto enää saapunutkaan kirkonkylän kansakoululle. Siellä on nyt opettajana Arolan Jenni.
TILAUSAIKANA eli KANSAMME HYVINVOINTIA
Ennen kirkkoon menoa joulun edellisellä viikolla istui meitä kylän miehiä lukkarin arkipirtti aivan täynnä. Oli pitempimatkaisiakin. Oli vaimoväkeäkin joukossa.
Siinä yhtä ja toista puheltiin. Kuulumisia kyseltiin ja talven kulusta pääteltiin.
Jopa kääntyi puhe siihen, että nyt se alkaa olla sanomalehtien tilausaika jo käsissä.
"Mikä lehti se nyt olisi paras tilata?" kysäisi Talvitien Matti, joka takaliston kylästä tullen tahtoi kuulla kirkonkyläläistenkin mielipidettä.
"Niitä on montakin hyvää lehteä", sanoi siihen Yliniemen isäntä.
"Onpa tietenkin, vaan ero niillä sentään on", alkoi Keskitalon emäntä selittää. "Meillekin mennä vuonna tuli 'Vesa', vaan nyt kun on tullut 'Kansan Ääni', niin eri tavalla on tullut paperia… paljo on vankempi pinkka nyt jo…"
"Mutta minä kun olen vanha mies, niin tarvitsisi olla selvää painoa, että näkisi… Siinäkin 'Kansan Äänessä' on paino niin epäselvää, että tavaamiseksi menee luku minunlaisella lukijalla, jolla on huono silmän juoksu", arveli siihen Talvitien Matti.
Vauhtilan Nissi nousi penkiltä, kävi varistamassa tuhkan sikaaristaan takkaan ja sanoi:
"Paljon on jo olemassa sanomalehtiä, mutta harvat niistä kansan parasta katsovat ja kansan hyväksi tekevät. Mutta tilatkaa, miehet, 'Voima'. Siinä on lehti, joka puhuu kuin kansan omasta suusta. Sen näkee jo heti, kun tilausilmoituksen lukee… Kansamme hyvinvointia siinä ensiksi luvataan…"
"Kansamme hyvinvointia ne lupaavat muutkin", huomautti Talvitien Matti siihen. "Vaan minä en tule hullua viisaammaksi siitä enkä ymmärrä, mitä ne sillä kansamme hyvinvoinnilla tarkottavat…"
Siihen ei heti vastannut kukaan.
Vihdoin sanoi kätilö, joka myöskin oli kirkkomiesten joukossa:
"Tietysti tarkotetaan hyvinvoinnilla sitä, että kansa pysyisi terveenä ja reippaana ja etteivät kulkutaudit pääsisi levenemään."
"Vaan mistäpä ne sinne, jossa lehti lyödään, tietävät mikä tauti mitäkin tilaajaa vaivaa", epäili taas Talvitien Matti.
Siihen tiesi Rousun emäntä sanoa:
"Ei tarvitse muuta kuin kirjoittaa sinne, että se ja se tauti on täällä liikkunut…"
Mutta Jurttulan juureva ja lihava isäntä, joka tähän asti ei ollut mitään puhunut, nousi ja sanoi:
"Hyvinvoinnilla tietenkin tarkoitetaan, että jokainen Suomen kansalainen olisi täydessä lihassa… liitinki lujalla… vatsa täynnä… se se hyvinvointia on…"
Mutta ei uskonut Talvitien Matti sitäkään, arveli:
"Kukapa köyhä mies sitä jaksaa ruveta itseään lihottamaan ja vatsaansa kasvattamaan… ja jos sitä tarkoittavat tilausilmoituksissaan, niin… niin kysynpä mikä sanomalehti lähettää tilaajilleen munia ja makkaroita…"
"Sinä olet tyhmä, Matti", sanoi Matille Jurttulan isäntä.
"Saatanpa ollakin. Vaan jos minä tietäisin, mitä lehteä lukien pääsisi paisumaan ja saisi liitinkinsä lujalle, niin sen lehden minä ensiksi tilaisin…"
"Niin minäkin…"
"Joo, sen minäkin, josta ruuanapuakin olisi…"
Ja käännyttiin nyt Jurttulan pullean isännän puoleen kysymyksellä, mitä lehteä hän tilaa.
Mutta näkyi jo jonkun suupielissä vähän pilkkaa, ja jokunen jo ääneensäkin nauraa virnisteli, niin Jurttula suuttui ja siinä niille laihimmille kivahti:
"Syökää ensin itsenne isännän näköisiksi ja kokoisiksi ja puhukaa sitten hyvinvoinnista…"
"Samat sanat sanon minäkin", arveli siihen Talvitien Matti.
Muilla ei ollut puhumista senkään vertaa.
Mutta kun Matti kirkonajan jälkeen kävi pappilassa ja sillä aikaa kun rovasti selaili kirkonkirjoja katseli Helsingin lehteä ja siitä luki tilausilmoituksen, niin eikös ollut siinäkin, että kansamme hyvinvoinnista luvattiin huolta pitää. Teki Matin mieli kysyä rovastiltakin, minkä lehden tilaisi, mutta sitten ajatteli, että olkoon…
Ja mennessään takalistolleen päätti hän tunnossaan, että Jurttulan isännän puhe sittenkin oli oikea, — että mitäs se hyvinvointi muuta olisi kuin sitä, että on mies täydessä lihassa… liitinki lujalla… vatsa täynnä…
Eikä Matti seuraavaksi vuodeksi tilannut yhtään lehteä.
(1895)