ANTTILAN VANHAN IISAKIN PARAKRAAHVI
Vaikkei Heinärannan kylässä ollut monta todellista juoppoa eikä siellä miesmuistiin ollut kuulunut sellaisia kauheita "viinan uhreja", joista nykyään jokaisen sanomalehden palstoilta sai lukea, oli kylässä sentään joka talossa tilkkanen viinaa kaapin loukossa, lukon takana. Eduskunnan päätös, että kieltolaki nyt heti tulee, herätti kuitenkin vanhemmissa viinamiehissä hyvin ymmärrettävää suuttumusta. Niissä miehissä ja kunnon ukoissa nimittäin, jotka rakastivat silloin tällöin, noin kerran tai pari vuodessa, samoin kuin Jukolan punanaamainen Timokin, ryypätä hienoon humalaan ja rallattaa päivän tai kaksi, jolloinkulloin kolmekin. Hävytön oli semmoinen laki ukkojen mielestä. Mitä häiritsi se maailman rauhaa tai yleistä turvallisuutta, jos esimerkiksi Anttilassa, vanhan Iisakin, eläkemiehen, pihantakaisessa pirtissä toisinaan kylän viinamiehet hauskasti haastelivat, norrikuppia tekivät ja joskus polkaksi panivat? Ja haastellessa ja laulellessa muistelivat muinaisia markkinamatkoja ja ryyppäämisiä pakkasöinä pitkillä, talottomilla taipaleilla?
Eipä olisi siitä pitänyt olla häiriötä kenellekään.
Kommeksen Matti, joka kuului jo hänkin vanhojen viinaveikkojen joukkoon, vaikkei vielä ollut iältään vanha, toi ensiksi sanoman Anttilan Iisakille siitä, mitä herrainpäivillä oli päätetty. Sillä Iisakki itse ei lukenut sanomalehtiä, vain kuuli muilta mitä maailmassa tapahtui. Oli Iisakki ennen aikaan, silloin kun kotona vielä sai viinaa keittää, ollut koko pitäjän paras viinankeittäjä, ja kauas oli hänen maineensa siitä kulkenut. Mutta kotipoltto oli kielletty ja Iisakki oli talonsakin myynyt vävylleen, nykyiselle isännälle, Anttilan Villelle. Oli nyt vanhalla Iisakilla runsas eläke talosta ja eri rakennus pihan mäkikulmalla omituisena asuntona.
Oli Iisakki verkkoja korjaamassa, kun Kommeksen Matti tuli puheille ja kertoi mitä Helsingistä kuului.
"Jopa on päätöntä joukkoa siellä herrainpäivillä nyt", sanoi hän ensiksi Matille, sitten istumaan käski, — mihinkäs kiire, että saadaan tässä vähän jutella.
Ei ollut Matilla kiirettä, aivan tämän asian vuoksi oli tullutkin.
"Kuuluu siellä olevan eduskunnassa viinamiehiäkin joukossa, mutta yhtäkaikki tekevät semmoisia päätöksiä", sanoi Matti, kun oli Iisakin antaman sikarin sytyttänyt.
"Niinpä tietenkin… ottavat ryypyn kyllä, kun sattuu rinnan alusta olemaan kipeänä tai jos ampuu kipu vatsaan", arveli Iisakki.
"Ja kun ei koko tässä maassa saa kukaan pitää takanaankaan viinaa, jopa sitten muille antaa tai neuvottaa ulkomaalta…"
"Vaan jos sattuu somasti, niin pian aletaan itse viinaa polttaa niinkuin ennenkin. Eikä niistä kaikista vallesmanni saa tietää, kun yksissä tuumin hommaillaan… Jos tuosta lähden ja alan, niin vielä osaan…"
"Sehän se olisi! Vaan nythän ne ovat niin raittiusmielisiä kaikki ihmiset, että kyllä ne heti kantelisivat vallesmannille… Tämänkin talon isäntä… tuo vävysi Ville… kuului ilkkuneen, että jopa taisi meidän vaariltakin herrain kalaasit loppua, kun ei enää saa mistään viinoja", selitteli Matti.
Mutta Iisakki heräsi kuin unesta ja kivahti:
"Vai niin… katsotaanpa… En minä anna itseäni lasteella pitää niin kauan kuin lakia on maassa…"
"Onhan se ennen ottanut ryypyn Villekin", muisteli Matti siihen.
"On ottanut, vaan nythän tuo on tullut semmoseksi, ettei tahdo minullekaan rauhaa antaa. Vaan milläpä pääsee… minulla on semmonen kauppakirja, ettei siitä pääse yli eikä ympäri… Ja se on sen miehen tekonen, ettei sitä korjaa paremmatkaan… Kauppakirjassa on selvästi, että minulle pitää vuosittain olla viisi kannua paloviinaa, joka on luonnossa maksettava…"
"Vai on semmonen kauppakirja…!" ihmetteli Matti ja suutaan massautteli ja sitten arveli: "Vai viisi kannua… ja tisleerattua vissiin?"
"Ei ole siitä erittäin mainittu, mutta siinä sanoo parakraahvissa, että hyvää viinaa pitää olla…"
"Siinä on sitten, kuulemma, kova parakraahvi…"
"Sinä kun olet lukumies, niin katsotaanpa, että näet… Sinulle näytän."
Iisakki haki avaimen pöytälaatikosta ja lähestyi punaiseksi maalattua loukkokaappia, joka oli hänen paras ja varmin säilytyspaikkansa. Siinä oli alakerrassa iso hylly viina-astiaa varten, siinä pikareita ja merkillinen tinapullo, jota ennen matkoillaan taskumattina piti. Yläkerran hylly oli hänen arkistoansa varten, ja siellä säilytti hän myös kauppakirjaansa.
Ja kun hän kaapin oven avasi, lemusi sieltä paloviinan haju, että Mattikin tunsi sieraimissaan. Ja näki monta mustankiiltävää pulloa ja ison tammisen lekkerin…
Hän seurasi kiiluvin silmin ja vesissä suin Iisakin liikkeitä, että jos hyvinkin sattuisi äijällä olemaan noissa pulloissa… Ja hän näki, ettei vaarin käsi kopeloinutkaan ylähyllylle, vaan meni ensiksi alakertaan… Iisakki otti pullon ja kaksi pikaria ja sanoi Matille:
"Tulepa ja otetaan tässä sen kieltolain kuolemaksi…"
Se Mattia nauratti, ja kiittäen ja suutaan pyyhkien hän arveli:
"Aina sillä on tuolla vaarilla viinaa takana, ja niin hyvää sitten… Jos ei kenelläkään muulla ole viinatilkkaa, niin kyllä on tällä vaarilla…"
"No, sen varan minä olen pitänyt, että vaikka koska kuolisin, niin märkänä on kaapin loukko…!"
Iisakki kaatoi kumpaisenkin pikarin täyteen, ja Matti kiiluvin silmin katseli. Mutta kun olivat ryypyt ottaneet ja Matti tuhannen kiitosta sanonut, niin Iisakki uudelleen täytti pikarit ja sanoi:
"Otetaanpa sille tämä toinen kumppaniksi, niin katselepa sinäkin sitä minun parakraahviani, että mitä sinä siitä ajattelisit?"
Oli se Matille mieleen ja arvelematta kumosi hän toisenkin pikarin.
Otti Iisakki nyt arkistostansa monen käärön sisältä kauppakirjansa ja sanoi:
"Se pitäisi olla neljäs parakraahvi se, jossa viina on määrätty."
Matti, joka oli lukumies, alkoi katsella kauppakirjaa, mutta hänen ajatuksensa kulkivat ensin Iisakin viinavarastossa ja nähtyään, ettei Iisakki vielä pannut korkkia pullon suulle eikä asettanut pikareita paikalleen, tuli hän hyvilleen. Sillä sehän oli selvä merkki, että Iisakki tarjoaisi lisää…
Matti luki:
"Tämän kauppakirjan kautta luovun ja poismyyn minä…"
"Luehan se neljäs parakraahvi… Siinä se on", hopitteli Iisakki.
"Elähän vielä… Missä se onkaan…? Tässä se on… Neljäs parakraahvi…"
"Luepa nyt se kaikki!" käski Iisakki.
Matti luki:
"Paitsi yllälueteltuja, tulee ostajan myyjälle koko hänen elinaikanaan antaa viisi kannua puhdasta ja hyvää paloviinaa, joka on luonnossa maksettava vuosittain sinä 1 päivänä Joulukuuta, eikä ole myyjä velvollinen ottamaan viinan hintaa rahassa taikka muussa tavarassa…"
"No, siinä sen nyt kuulet ja näet… ei rahassa eikä muussa tavarassa… Eikö ole selvä…?" sanoi Iisakki.
"No tämä on selvääkin selvempi… Laittakoon viinan mistä hyvänsä…"
"Juuri niin! Minä sanoinkin Nällunti-vainaalle, joka kauppakirjaa oli tekemässä, että tee sinä semmonen, ettei vävypoika pääse yli eikä ympäri… ja hyvä siitä tulikin… On se jo monena vuonna niskotellut ja lyönyt lönkkyjään, ettei hän osta viinaa, vaan maksaa muuten. Vaan minä olen sanonut, että muistelepa sinä sitä neljättä parakraahvia… niin on täytynyt laittaa…"
"Mutta niin kuului nyt pappilassakin kehuneen, ettei osta hän enää vaarille märkääkään…"
"Vaan mitäs laki sanoo… hahaha?"
"Laki on aina elatusvanhusten ja palvelijain puolella… Kun kihlakuntaan haastaa, niin äkkiä tuomitaan, että luonnossa pitää maksaa", tiesi Matti, joka oli istunut lautamiehenäkin.
"Sen minäkin uskon."
Ja niin haastelivat ja kaatoi Iisakki vielä pikarit täyteen ja sanoi:
"Jos niin, että ei ala viinaa kuulumaan, kun ensi päivä joulukuuta on elettävissä, niin etköhän sinä ota tätä minun asiaani oikeudessa ajaaksesi?"
Lupasihan Matti sen toki mielelläänkin. Oli Matti ennenkin esiintynyt asianajajana ja verrattoman hyvin oli asioissaan toiminut.
Haastelivat vielä hetkisen. Antoi vaari vielä neljännen naukun Matille välipuheeksi siitä, että Matti ottaa asian ajaakseen, jos vävymies Ville alkaa viinanmaksun suhteen juonittelemaan. Mutta sitten Iisakki pani pulloonsa korkin ja pani pikaritkin kaappiin. Nyt kun ei ollut mikään vuosihupi, ei Iisakin ollut tapana pitempään maistella eikä muillekaan antaa. Näihin neljään ryyppyyn sai Mattikin tällä kertaa tyytyä, vaikka mieli teki lisää.
"Mutta kun tässä eletään joulukuun 1 päivään, niin silloin taas vähä maistellaan", lupasi Iisakki.
Matti kiitteli ja kehuskeli.
* * * * *
Mutta Anttilan isäntä, Ville, jutteli omalla puolellaan, pastorin kanssa juuri tuosta vanhan Iisakin parakraahvista ja sitä mieltä tuntui pastorikin olevan, ettei tarvitse Iisakille enää viinaa eläkkeeksi hommata.
Ja niin on nyt ympäri kylää huhu, että vanha Iisakki alkaa käräjöidä vävynsä kanssa kuuluisaksi tulleesta neljännestä parakraahvista. —
Kuinka käynee käräjillä?
VANHAN ISÄNNÄN PUHETTA
Talvitien vanhan isännän kamarissa käyn usein juttelemassa.
Tuonnoin oli Talvitiellä ollut joku meijerikokous, ja ukkokin istui vielä pirtissä, jossa kokousta oli pidetty. Kuulijat olivat poistuneet, ei muita kuin talonväki ollut saapuvilla. Hän oli vielä, Talvitien vanha Mikko, entisen ajan miehiä, joka omalla hommallaan oli varalliseksi päässyt. Nyt oleskeli hän eläkkeellä, ja hänen poikansa, joka oli uudenajan mies, oli isäntänä. Kiivaasti vastusteli ukko nykyisiä hommia ja varsinkin oli hän meijerihommalle ikuisen vihansa ottanut. Nyt oli hän väittelynhalussa, kun meijerikonsulentti oli taas "innostusta" käynyt lisäämässä.
"Ovat ne olevinaan viisaita miehiä ja hyötyvänsä luulevat tuolla meijerillä… parhaan rasvan syöttävät ulkomaalaisille ja ostavat sijaan haisevaa silavaa…"
"Vaari on taas vanhoja muistelemassa", sanoi hänen poikansa, toimekas ja virkku Talvitien Matti.
"Niin onkin. Sillä tässä talossa on eletty ja toimitettu ja säästetty ja joka päivä on sentään väelle liiennyt voipalanen puuron silmäksi ja viilipytty sunnuntai-aamuisin", vastasi ukko kiverästi.
"Ne ovat niitä vanhoja hullutuksia", arveli Matti.
Mutta siitä äijä nokkaantui. "Vai hullutuksia! Nyt niitä hullutuksia on maailma täynnä. Runsaampi ja rasvaisempi oli ennen minun aikanani tämänkin talon elämä. Oli olemista. Viljaa oli aina satakin tynnyriä aitan hinkalossa, oli lihaa, oli voita, oli kalaa kaikesta lajista, omalle väelle ja vieraillekin antaa…"
"Vaan saitteko silloin niin paljon rahaa voistanne! Nyt nousee meijeristä joka kuukausi lähemmäs kolmesataa markkaa", pani poika, isäntä Matti, väliin.
"Niin tekee, sen olen kyllä nähnyt", myönsi ukko. "Mutta mihinkä joutuvat nämä rahat? Pankkiinko? Säästöpankkiinko? Ei penniäkään säästöön jouda. Parhaat pellot, jotka ennen antoivat jyviä, raskaita kuin suoloja, kasvavat nyt timoteitä kuin kuivia keppejä — jauhot ovat ostossa. Väelle täytyy ostaa silavaa ja kryyniä ja lehmille kaikenlaisia 'kokkoja' ja voimavärkkiä ja yhtä kaikki on puuro pöydällä sokeana kuin Orajärven äijä, ja väki valittaa vatsaansa ja vasikat rapovat… Jauhoihin, kahviin, kryyniin ja lääkityksiin menevät ne meijerirahat… Mitäs siihen sanot?"
Hetken mietittyään vastasi Matti:
"Elon viljelys ei kannata täällä…"
"Kannata! En kehtaa kuulla! Millä sinä luulet, että minä ja äitivainajasi, kun kahdella tyhjällä kämmenellä aloimme, olisimme tästä talon tehneet, jos meillä olisi leipä aina ostossa ollut? Ja voita mekin möimme, parhaina vuosina kahdenkin tuhannen markan edestä… Ja kerrankin — silloin suurena nälkävuonna — oli minulla viljaa myydä toistasataa tynnyriä… Mutta sinun aitassasi tappelevat hiiret, että maantielle kuuluu…"
"Niitä jyvävarojaan se vaari aina kehuu", sanoi Matti siihen ja koetti lyödä leikiksi ukon puheet.
"Niin tekeekin."
"On siinä vähä kehumisen varaakin", sanoivat siihen rengitkin.
Ja ukko jatkoi:
"Toisenlaista se oli elämä muutenkin. Ei joudettu iltasin jouten olemaan. Rekiä, koreja, kelkkoja tehtiin, astioita uurrettiin… vaimot kehräsivät ja kutoivat… Nyt kylää kulkevat, ja jos kotona ovat, niin sanomalehden takana istuvat, etteivät kuulekaan, kun kysyy…"
"Lähdemme nyt tänne tupaan kahvia juomaan, että vaarikin tulee paremmalle tuulelle", sanoi Matti ja koetti houkutella ukkoa kahvin juontiin.
Mutta siihen tulivat äijävaarin syliin tahtomaan Matin kaksi poikaa, kymmenvuotiasta, niin ukko vielä porisi:
"Lapsensa ne vielä saattavat sairaiksi ja heikoiksi, kun aivan sitä kirottua kurnaalia antavat… Antaisivat lehmän nännistä suoraan lapsilleen oikeata maitoa, niin ei tarvitsisi joka päivä juosta apteekiin rahaa viemään eikä joka näkemällä lääkärin neuvoja kysellä… Ruuan olen aina itse syönyt ja lapsilleni antanut ja vankkoja ja terveitä ovat, vaan näistä ei tule kun vaivaisia, sinisiä soikeroita, jotka vikisevät tautiaan öin päivin…"
Ja ukko otti molemmat pojat polvelleen ja sanoi:
"Lähdemme tästä äijävaarin kamariin, niin äijävaari antaa pikkupojille voileivät…"
Sanoi ja meni poikain kera äkeänä äijänä kamariinsa.
Mutta kun me Matin kanssa menimme tupaan ja emäntä sinne toi kahvia, niin Matti virkkoi:
"Alkaa vaari käydä vanhemmiten niin 'krantuksi'".
"Ehkäpä äijä sentään on monessa asiassa oikeassakin", sanoi siihen emäntä, joka tuntui pitävän vaarin puolta.
PUNANAAMAISEN RAHTIMIEHEN MIELIPIDE
Palasimme kaupungista, toistakymmentä rahtimiestä.
Maantien poskessa olevaan kahvipaikkaan oli poikettu hevosia syöttämään ja kahvia juomaan. Selviä miehiä olivat kaikki, vaikka kaupungista päin oltiin tulossa.
Isosta, korkearintaisesta ja leveäjalkaisesta kahvipannusta kaatoi emäntä kahvia lörpötteleville rahamiehille. Joku otti nisuakin ja "toppasi". Mutta ei näkynyt viinaa kenelläkään, koskapa ei puolikuppisia tehty.
Mutta Yliniemen Antti, joka oli jälkimmäisenä tullut sisälle, meni heti pöydän luo ja kahvia tahtoi. Ja kun oli kuppinsa saanut, niin povitaskustaan kaivoi litteän lasin, puolikuppisen teki ja puheli:
"On niin sisusta ollut kipeä monta päivää, että pitääpä koettaa tehdä tuossa puol'kuppia, niin eiköhän lakkaa maha mauruamasta."
Me muut tarkkasimme vesissä suin ja kiiluvin silmin Yliniemen Antin puolikuppisen tekoa.
"Kyllä se on niin hyvä sisustalle tuommoinen lämmin knorrikuppi, että sitä ei uskoisi", arveli muuan.
"Paljaaltaan se on vielä parempaa, kun olisi vielä joku noppa panna tiilmannia joukkoon", tiesi toinen.
"Ei sitä ole hyvän puol'kupin edelläkävijää sentään", tuumasi kolmas.
"Vaan liepeän puolikuppisenpa sinä teet… pane sinä enemmän kalua, että tulee hyvin väkevää… sitten se auttaa", neuvoi neljäs.
Ja kaikki seurasivat suurella nautinnolla Antin hommaa, kun hän lasistaan kuppiin kaatoi, sitä sekoitteli ja maiskautti suullaan. Sitten nosti kupin huulilleen ja kumosi yhtaikaa menemään… ja ryki ja röhisi päälle, että hyvää oli…
"Kyllä se on sentään viina niin moneen tarpeeseen hyvää… näin talven aikana varsinkin", alkoi muuan punanaamainen rahtimies puhua.
"Vaan poispa se nyt on kielletty viina kokonaan, sitä ei enää saa millään hinnalla koko Suomenmaassa. Saattaa käydä, ettei tee enää tulevana talvena näillä ajoin tuokaan Antti puolikuppisia. Pian kai se keisarissa päätetään."
"Vaan se vasta hullua on semmoinen laki", alkoi taas se punanaamainen rahtimies. "Kun kerran on viinalle totuttu, ja mitä täällä on muutakaan hauskaa tässä maailmassa, jos kerran vuodessa kansan mies ei saisi olla hauskassa humalassa. Sitähän ne näkyvät kirjoittavan, että kuinka siitä koituu hyvinvointia koko maalle ja kuinka köyhyys ja kaikki muukin paha katoaa, kun viinaa ei enää viljellä. Ja varakkaiksi pääsevät köyhätkin…"
"Paljonhan sitä pannaan viinaan rahaa."
"Oikein. Tulee ilmankin toimeen…"
Mutta punanaamainen rahtimies jatkoi:
"Saattaa olla hyväkin ja kyllä minun puolestani saavat lopettaa. Mutta se saadaan nähdä, että työnteko kyllä sitten vähenee…"
"Ei, ei, päinvastoin…"
"No selväähän on, että kun tämmöisiä palkkoja maksetaan, niin mihin ne työmiehet rahansa panevat. Ja kun karttuu enemmältä, niin piruko se enää viitsisi sitten työtä tehdä… Vaan nyt se on sillä lailla järjestetty, että kun jätkä oikein juopi putipuhtaaksi joka pennin ja sitten humalastaan selkenee, niin sitten sille tulee kova työhalu ja sitten se kaivaa ojaakin kahdesta tavallisesta miehestä…"
Naurettiin miehissä sille punanaamaiselle rahtimiehelle.
Yliniemen Anttikin innostui, kantoi koko kahvikupillisen punanaamaiselle rahtimiehelle, tarjosi ja sanoi:
"Ryypyn väärti sinä olet… eikö niin, miehet?"
Oli hyvinkin ryypyn väärti.
"Ja miten ne herratkin toimeentulevat", jatkoi ryypyn saatuaan taas punanaamainen rahtimies. "Niitähän on herroja semmoisia, että joka päivä pitää olla monet ryypyt ja siihen oluet."
"Käy pian niin, että aletaan uudestaan kotona viinaa keittämään."
"Kyllä ne herrat keinon keksii…"
Mutta nyt sanoi eräs nuori mies, joka tähän asti oli äänetönnä akkunan luona laukustaan syönyt:
"Mutta sehän on Suomen kansan tahto, että viina tässä maassa lopetetaan…"
"Eipähän ole kysytty minunkaan mielipidettäni", vastasi se punanaamainen rahtimies.
"TÖSSELI"
(Urhean sotapäällikön Stösselin kaima)
Öystin Antin on tehnyt kuuluisaksi mieheksi hänen maatiaisrotuinen sonninsa "Tösseli", samoin kuin Bileamin ennen vanhaan teki tunnetuksi hänen puhuva aasinsa.
Sillä semmoista Tösseliä kuin Öystin Antilla oli ei sanottu olleen siihen aikaan koko Suomen maassa. Ja samoin kuin Bileamistakin tuli historiallinen henkilö puhuvan aasinsa vuoksi eikä omien hyvien töittensä takia, samoin nyt säilyy "läpi aikojen" Öystin Antinkin nimi kuuluisan sonninsa Tösselin vuoksi, eikä suinkaan Antin omista ansioista.
Jälkimaailmalle muistoksi minäkin tämän kerron, sillä voipihan olla, ettei vuosituhansien perästä kukaan enää muista Öystin Anttia eikä hänen Tösseliänsä.
Kylän kesken hän jo kyllä oli kuuluisa mies, Öystin Antti, ja hänet erotti ja tunsi kaikista muista kylän isännistä, kun hän oli paljoa juurevampi ja muhkeampi muita. Vastaantuleville paistoi jo kaukaa hänen leveän leveä naamansa, paistoi niinkuin usein elokuun iltoina nähdään kuun punaisena ja poutaa ennustavana paistavan ja kohoavan metsänrannasta. Ja samoin kuin kuun kulku on juhlallista, hidasta ja vakaata, samoin myös Öystin Antin… Hän oli kyllä tunnettu kotikylässä, omassa ja naapuripitäjässäkin eteväksi maanviljelijäksi ja verrattoman karjan omistajaksi, mutta suurempaa historiallista merkitystä ei hän kuitenkaan uskonut itsellään olevan. Sillä hänen nimensä ei vielä ollut koko Suomenmaassa niin tunnettu kuin hän itse olisi tahtonut.
Mutta se tuli tunnetuksi Kuopion näyttelyssä niin laajalti kuin tätä maata onkin.
Kun maanviljelysoppineet kulkivat Öystin Antin vieraanvaraisessa talossa, neuvoen ja opastellen, niin jokainen heistä mieltyi Tösseliin, joka oli ihannemuotoinen maatiaissonni. Tösselillä oli kaikki ne erinomaiset merkit, joista puhdas maatiaisrotuinen tunnetaan. Niin korkealle kehittynyttä sonnia eivät maata kiertävät maanviljelysoppineet sanoneet nähneensä. Se oli ihannesonni, sonnien sonni, jonka siitoskyky oli verraton ja mielenlaatu mainio ja siivo. Tösselistä oli tuleva kantaisä koko Perä-Pohjolan lehmärodulle, ei ainoastaan vilpittömän, vakavan naamansa takia, vaan juuri siitä syystä, että se ruumiinmuodoltaan täytti kaikki pienimmätkin vaatimukset, joita oppineet turhaan tunnustelivat muiden maamiesten karjoista.
Herrat kehoittivat Öystin Anttia, että "hoida sinä hyvästi Tösseliä…
Se tulee herättämään suurta huomiota Kuopion näyttelyssä…"
Herrainpäivät ne alkoivatkin Tösselille, ja isäntä itse otti huolekseen sen hoitamisen. Ja Tösseli ajatteli hiljaisessa mielessään, mitä mahtaa tästä seurata, kun tällä lailla ruokitaan ja isäntä harjaa ja putsailee ja puhelee navetassa kahden kesken niinkuin parhaalle ystävälleen.
Ja kun herrat kävivät sivumennessään Öystillä — ja siinä talossa he aina kulkiessaan kävivät — niin navettaan ensiksi juoksivat katsomaan, kuinka Tösseli siellä…
Hyvinhän se jaksoi ja oli erinomaisen tyytyväinen osaansa…
"Se tulee tuottamaan kunniaa… ei ainoastaan omistajalleen, vaan koko Perä-Pohjolalle… saadaan nähdä", oli rovastikin sanonut kerran, kun kävi Tösseliä katsomassa.
Ja suuri oli Öystin Antin ilo ja usein hän uneksikin olevansa jo
Kuopiossa Tösselinsä kanssa.
Tösseli oli jo Kuopioon vietäessä herättänyt "ansaittua huomiota". Paikkakunnan lehdet kertoivat lyhyessä uutisessa, että "kaupunkimme sivuutti tänään, matkalla Kuopion näyttelyyn, kuuluisan karjanomistajan Antti Öystin maatiaisrotuinen sonni Tösseli. Olimme asemalla tilaisuudessa näkemään tämän harvinaisen valkean ja siivonaamaisen sonnin, joka lihavuudellaan ja synnynnäisillä lahjoillaan täälläkin on herättänyt huomiota. Toivotamme jukuripäälle hauskaa matkaa ja kauniita palkinnoita."
Pääkaupungin lehdetkin ottivat uutisen palstoilleen ja muistaakseni kirjoitti eräs lehti erityisen artikkelin Tösselistä. Artikkeli oli lisäksi pääkirjoituksena.
Ja matkalla kävi kaikki hyvin, eikä Tösselikään muuta kuin lasketteli ilomarssia vain, kun Kuopion näyttelyyn isäntänsä kanssa asteli niinkuin vihille.
Tösselin maine oli jo ennen ehtinyt Kuopioon ja kaikki maanviljelijät, oppineet ja oppimattomat riensivät Tösseliä näkemään, tunnustelemaan ja sen syntyperää kysymään… Ja mielelläänhän Antti selitteli ja naureskeli. Olisi ollut kaikki hyvin, mutta Antille oli ennen sanottu, että "Tösseli"-nimi ei ollut sopiva nimi, että olisi pitänyt muuttaa suomalaiseksi nimeksi… Mutta Antti ei siihen suostunut. Tösseli oli ollut kuuluisa mies ja kuuluisaksi oli hänenkin Tösselinsä tuleva…
"No olkoon sitten", arvelivat.
"Ja nimi kuin nimi", taas toiset.
"Niin minustakin", Anttikin tuumasi.
Kaikki oli siis pelkkää iloa näyttelyssä, hauskaa ja hupaista, onnellista aikaa.
Mutta kerran tuli noita kokkolalaisia, jotka eivät ymmärrä suomea kuin jonkun sanan. Hekin olivat kuulleet Tösselistä puhuttavan ja halusivat sen nähdä. Heidät opastettiin Tösselin pilttuuseen.
"Ä' de' herr Stössel?" kysyi muuan ja löi Anttia olkapäähän.
"Tösselikö?" kysyi Antti.
"Ja, är ni herr Stössel?"
"En minä ymmärrä!"
Ne naureskelivat vielä lisäksi, nuo kokkolalaiset; olivat kai tulossa
Väinölänniemeltä, koska haisivat konjakilta.
"Mitä te meinaatte?" kysyi Antti.
Mutta joutui siihen tulkki ja sanoi, että "ne kysyvät, oletteko te herra Stösseli".
Mutta silloin Antti luuli, että ne tulivat tähän häntä pilkkaamaan, ja kirosi tulkille, että käskeä mennä kokkolalaisten helvettiin…
Ja tulkki käski.
* * * * *
Sitten oli taas hauskaa.
Mutta taas lopulla, kun palkinnotkin jo olivat jaetut ja Tösseli parhaan palkinnon saanut ja mitä lie vielä muitakin kunniakirjoja ja astutuslappuja annettu, tapahtui ikävää…
Se puhuja, jonka erityisala oli puhua maatiaisrotuisista sonneista ja lehmistä, oli kai siinä näyttelyn lopulla maistellut vähin hänkin, niin että kun piti puhetta, tahtoi muisti välistä pettää. Ja puhuttuaan maatiaiskarjasta yleensä aikoi hän kohdistaa loppukiitoksensa siihen sonniin, joka niin loistavasti näyttää j.n.e. Hän tahtoi erityisesti kiittää Öystin Anttia ja siinä innoissaan ja hienossa hiprakassa hän sanoikin:
"Voimme olla kiitollisia herra Stösselille, jonka uljas valkoinen maatiaissonni…"
Silloin Antti poistui ja kiroili koko lopun päivää.
Mutta kuuluisaksi on hän Tösselinsä vuoksi tullut.
ERÄS AMERIKAN KIRJE
Hän oli jo kymmenen lapsen isä, Aapo Suikki, kun läksi Amerikkaan.
Toissa syksynä meni.
Oli siinä miestä kysynyt, kun piti kymmenestä kynnestä semmoiselle joukolle leipä saada. Ei ollut itsellä maantuloa kuin vaivainen riihellinen, josta parhaina vuosina tuli kaksi tynnyriä ohria; hallavuosina ei saanut kuin lentäviä kaunoja. Olihan niissä vähäksi aikaa leipää, mutta arvata saapi, että kun koko eläminen on aivan jauhojen nojassa, niin olla niitä pitää semmoiselle joukolle. Ei ole sadan kilon säkki isokaan vieras, kun siitä leipoo, keittää vellit, puurot. Sillä ei ole köyhällä kansalla paljon muusta keittämisestä tolkkua. Syksyisin lammas, vaan paljonko siitäkään kullekin liikenee ja kuinka monena viikkona! Jauhot ne olivat pääasia.
Hän asui aivan valtatien varrella, suutarin ammattia harjoittaen. Matkamiehet pistäysivät sivu kulkiessaan hänen mökissään tupakan panemassa ja usein kahviakin kysyivät…
Eikä käynyt yksikään kaupungista palaava matkamies Aapo Suikin mökissä niin, ettei Aapo melkein ensimmäiseksi kysynyt:
"No paljonko jauhot nyt maksoivat?"
"Siinä ne nyt ovat kolmessakymmenessä, joku sentään antaa niitä Liipaun jauhoja puoltamarkkaa helpommalla, mutta paljon karkeampia ne näkyvät olevan."
"Niin ne näkyvät olevan. On niitä meillekin pari säkkiä otettu tässä…
No ei kuulunut helpponevatko?"
"Eipä sanottu halpenevan. Arvelivat kevätpuoleen vaan kohoavan…"
"Kovaapa kuuluu."
Siten sai Aapo aina tarkat tiedot jauhojen hinnasta. Ja kotikylässä oli säkin hinta säännöllisesti kahta markkaa kalliimpi, rahti teki erotuksen.
Ja sai siinä Aapo pikilankaa punoa ja naskalia käyttää, jos mieli leivässä pysyä. Mutta leipää heillä vain oli, ei ollut koskaan entinen säkki päässyt loppumaan, kun toisen Aapo nouti. Välistä täytyi ottaa velaksikin ja maksaa sitten kun ehti neulomalla saada.
Mutta vuosi vuodelta kasvoivat lapset; pienimmätkin jo naukuivat leipää, ja vanhemmilla piti olla pitkin päivää pala suussa kuin poroilla.
Alkoi puute hätyytellä Aapo Suikin perhettä, varsinkin kun jauhot toisinaan nousivat hulluun hintaan. Aapo teki päätöksensä, päätti lähteä Amerikkaan, josta hänelle sukulaiset olivat luvanneet tiketin lähettää.
"Ikävään sinä sinne kuolet", sanoivat hänelle ihmiset.
"Vaan eihän täällä elä, kun jauhotkin taas ovat kohonneet hinnassa."
Ja niin oli hänen Amerikkaan lähtönsä lykkääntynyt ja lykkääntynyt.
Mutta toissa syksynä jauhot taas kallistuivat. Iso-Joonas palasi kaupungista ja poikkesi Aapon pakinoille, siksi aikaa kun hänen hevosensa syödä rauskuttaisi vähän heiniä.
"No jauhot ne taas ovat kallistuneet", sanoi Aapo heti Joonaalle.
"Niin ovat. Eihän niitä enää köyhempi kansa jaksa ostaa mitenkään. Vaan
Amerikassa niitä kuuluu taas jauhoja olevan", lohdutteli Joonas.
Mikäs Joonaalla oli hätänä. Varakas vanhapoika, hevosen omisti eikä tarvinnut huolehtia leipää muille kuin itselleen.
"Minulla menee sentään apejauhoja hevoselle", puolusteli Joonas.
"Vaan näin monta suuta kuin minulla", sanoi Aapo ja viittasi lapsiaan.
Niillä oli ollut koko syyskesän kummia vehkeitä ja leikkejä noilla lapsilla, selitettiin Joonaalle. Ne ovat neuloneet pusseja rievuista ja täyttäneet ne sahanmuhilla. Ne ovat olevinaan jauhosäkkejä. Toiset ovat kauppiaana, toiset käyvät ostamassa. Korkealla on jauhojen hinta lasten leikkiessä ollut.
Ja siinä ne nytkin puuhasivat. Pikku-Ville oli kauppias, hänellä oli suuri varasto säkkejä karsinanpuolella pirttiä jakkaran alla, joka oli olevinaan makasiini. Siinä kävivät toiset ostamassa. Rahana olivat vasikan- ja lammasnahan palaset.
"Tuota ne ovat hommanneet kaiken syksyä, eikä se tuo hyvää tiedä", sanoivat sekä Aapo että Karoliina.
"Kyllä sitä niin sanotaan, että lapset ennustavat sotia ja kalliita aikoja", myönteli Joonaskin ja huvikseen meni Pikku-Villeltä kysymään, paljonko jauhot maksoivat.
"Neljäkymmentä markkaa ja raha varsin. Viikon päästä ei saa silläkään", ilmoitti Ville teerevänä Joonaalle.
"Siinä sen nyt kuulee jauhojen hinnan", sanoi Karoliina.
* * * * *
Mutta Aapoon se oli vaikuttanut niin, että hän päätti sittenkin lähteä Amerikkaan. Siellä ei ollut iso asia ansaita jauhosäkin hintaa ja nyt kun oli tikettikin jo valmiina.
"Minä uskon, että ennen joulua voin parin säkin hinnan lähettää, jos vaan palkat semmoiset ovat kuin on kirjoitettu", lohdutteli hän vaimoaan.
"Lähettäkää, isä, niitä Amerikan nisujauhoja Villelle jouluksi", evästeli isäänsä Ville.
Ja niin hän läksi. Ei jäänyt perheelle paljon elämistä, puoli säkkiä jauhoja, mutta hyvät ihmiset olivat luvanneet auttaa. Ei ole vielä kukaan nälkään kuollut, vaikka jauhot ovat olleet kalliimpiakin. Ja kyllä semmoisen taitavan suutarin perheestä huolta pidetään, etteivät puutetta kärsi.
Ja lähtiessään lupasi, että hän heti kun saa sen verran kokoon ainakin yhden säkin hinnan lähettää.
Kahden kuukauden perästä hän jo kirjoitti. Työssä kertoi olevansa, ja hyvä oli palkka. Ensi kirjeessä lähettää rahaa!
Eikä kauan viipynytkään ennenkuin Karoliina sai tiedon postikonttorista, että tulla itse noutamaan, että siellä oli rahakirje Amerikasta. Nopeasti puki Karoliina pyhävaatteisiinsa ja läksi, kovin hyvillään. Kaikki olivat jauhot, lopussa muukin syöminen. Jo tuli siunattuun aikaan tämä kirje.
Mutta kun hän ei itse osannut lukea kirjettä, pyysi hän postifröökynää lukemaan.
"Tässä on sata markkaa. Tässä on kaksikymmentä dollaria", selitti postifröökynä. Mutta sen tiesi Karoliinakin, oli siksi nähnyt jo "taaloja" ja tiesi, että taala vastasi viittä markkaa.
Suu tyytyväisessä hymyssä kuunteli Karoliina, kun postifröökynä kirjeestä luki:
"… ja saan mainita, että voin hyvin. Ja sano sinä siellä kaikille, että ei ole tässä maassa jauhojen puutetta eikä kuule koskaan kenenkään toiseltaan kysyvän, paljonko jauhot maksavat, sillä niitä on täällä kaikilla eikä täällä leipä lopu. Ja lapsille laita jouluksi nisua ja rahaa lähetän lisää. Ei tarvitse enää tiedustella kaikilta kulkijoilta, paljonko jauhot maksavat, niitä saapi vaikka suurkiitoksella…"
Karoliinan mielestä oli kirje aivan erinomainen. Niin selvästi ei kukaan ollut osannut kuvata Amerikan hyvyyttä kuin Aapo. Eivät puhuneet sanaakaan muut jauhojen hinnasta, vaan osasipa Aapo. Viisas mies se on sentään aina ollutkin! — sanoi Karoliina postifröökynälle.
Ja niin liikutettu oli Karoliina kirjeestään, että kaikille vastaantulijoillekin siitä kertoi, ja joka osasi kirjoitusta lukea, niin antoi lukea…
Iso-Joonaskin, kaupunkiin mennessään, kävi varta vasten Aapon kirjettä lukemassa, kun oli kuullut siitä puhuttavan.
— Jopahan meni semmonen mies sinnekin, joka osasi oikeasta asiasta kerrankaan kirjoittaa, — ihmetteli hän.
Mitähän sinä ensi kirjeessäsi vaimollesi kirjoittaisit, ystäväni?
FRANS TUIRAN JOULUKERTOMUS
Hän oli nyt kunnan esimies, Frans Tuira. Itse hän piti sitä erinomaisena asiana ja olikin ylpistynyt näinä viime aikoina aivan kouraantuntuvasti. Ja vaikka häntä eivät muut pitäneet erinomaisen kyvykkäänä miehenä, uskoi hän kuitenkin itse nero olevansa…
Hänen suurin kunniahimonsa oli kuitenkin päästä tunnetuksi ulompanakin kotonurkkia ja paljon hän ponnisteli ja yritteli, tämä Frans Tuira.
Yleisistä asioista oli hän koettanut sanomalehtiinkin kirjoitella, mutta kumma kyllä hänen kyhäyksiään ei toimitus hyväksynyt, ja jos lehteen joku painettiinkin, oli se muuteltu ja oikoiltu, lauseet laitettu ja kokonaisia kappaleita jätetty pois.
Häntä harmitti se. Mutta oli kuitenkin ikuinen onni, ettei kukaan pitäjäläinen tiennyt kuinka hävittömästi toimitus oli hänen suurella vaivalla kyhättyjä tuotteitaan repelöinyt. Ne uskoivat tietenkin kaikki, että hänen kyhäelmänsä olivat sellaisina lähteneet hänen pirteästä kynästään.
Ja hänen kunniahimonsa ja uskonsa siitä, että hänessä todellakin oli jotakin aivan erinomaista kykyä, kasvoivat päivä päivältä.
Enimmin saivat ne vauhtia, kun hän aivan aavistamatta sai kirjeen erään
joululehden toimitukselta, joka kohteliaimmin kysyi, eikö hänkin, Frans
Tuira, "antaisi arvokasta apuaan" tunnetuksi tulleeseen joululehteen.
Se saisi olla sievä, koruton kertomus, mieluummin kansan elämästä.
Hän hämmästyi ja innostui, nousi ajatuksissaan pilviin asti ja kertoi vaimolleen iloisesta uutisesta.
"Sinä näet nyt, että minun nimeni on tunnettu muuallakin kuin täällä", riemuitsi hän.
"No sinä olet yhtä leuhka, vaikka vanhenetkin", vastasi hänelle vaino välinpitämättömästi.
Ja Frans Tuira alkoi miettiä aihetta joulukertomukseensa. Täytyi olla hopussa, sillä ei ollut aikaa enää kuin joku viikko, jolloin kertomus piti lähettää.
Mistä hän saisi sopivan aiheen? Mistä kertoisi? Jonkun uskovaisen joulunvieton? Syntisen parannuksenteon?… Ei saakelissa! Semmoiset jutut kuuluivat papeille eivätkä kaunokirjailijalle…
Vaan olihan sitä vara valita. Oli vain. Jouluviinoista esimerkiksi? Mutta niistäkinhän oli niin monen monta kertaa kyhätty sekä kertomuksia että runoja, ettei ollut enää mitään lisäämistä. Ja sitäpaitsi se näyttäisi lainatulta…
Täytyi keksiä aivan uutta ja alkuperäistä…
Hän istui tuntikausia kamarissaan, kynä kädessä, käsi otsalla mietiskellen. Monta kertaa oli hän aloittanutkin, kirjoittanut väliin koko sivun, mutta kun siitä ei näyttänyt tulevan mitään, alkoi hän miettiä uutta aihetta.
Mutta ei ollutkaan niin helppoa keksiä kertomusta. Jos hän joskus uskoi löytäneensä hyvän jutun, muistikin hän samalla, että ei se ollutkaan uusi, vaan että hän oli sen ennen jostakin joululehdestä lukenut…
Häntä alkoi hermostuttaa. Oli jo viikko kulunut eikä hän ollut saanut mitään valmista. Ainakin kaksikymmentä oli hänellä alulla, mikä sivun, mikä puolen sivun pituinen. Hän käänteli papereita ja noitui itsekseen. "Iikan joulu", "Jouluaattona", "Vanhan joulu", "Jouluna", "Joulusunnuntaina", "Iloinen joulu", "Joulukuusen kynttilä"… luki hän aloittamiansa kertomuksia.
Ei, ei noista saanut yhdestäkään juttua… Keksisi edes jonkun pitkän valeenkaan!… Ja miksei sitä keksisi, kun saisi rauhassa olla… mutta eiköhän tulekin taas tuo naapurin Matti häiritsemään… tulee tietenkin… Pentele kuitenkin! Eikä ole enää kuin viikko aikaa, jolloin kertomus pitäisi lähettää…
Hänelle on tullut tavaton hätä ja kiire, öilläkin hän valvoo ja miettii. Hän on päivisin vimmoissaan koko talonväelle, ja jokaista vierasta, joka käy talossa, kohtelee hän tylysti… Vihdoin eräänä yönä hän uskoi keksineensä hyvän kertomuksen. Yösydännä nousi hän ylös ja alkoi kirjoittaa. Hänellä oli selvänä loppuun asti kertomus, ja se tuntui mainiolta…
Aamulla oli hänellä kertomus melkein puolivälissä… hän ehtisi saada hyvissä ajoin valmiiksi ja lähettämään sen määrätyllä ajalla. Kun hän ryhtyi alkupuolta puhtaaksi kirjoittamaan, muisti hän yhtäkkiä, että hän oli jostakin lukenut tai kuullut samanlaisen kertomuksen. Hän muisteli ja muisteli, kävi levottomaksi…
Illalla luki hän kertomuksen alkupuolen vaimolleen, kuullakseen hänen mielipidettään…
Vaimo kuunteli, yski väliin ja naurahti…
"Tuohan on samanlainen kertomus, jonka Otto menneenä jouluna luki kansakoululta saadusta joululehdestä; nimetkin ovat samat: Aapo ja Liisa", sanoi vaimo.
Silloin Frans Tuira vimmastui, suuttui vaimolleen ja tiuskaisi:
"Sinä et, hiisi vie, saisi semmoistakaan."
"Jos minä kirjoittaa osaisin, niin paremman tekisinkin", ilveili vaimo.
Frans Tuiralle tulee yhä suurempi hätä. Hän on kuin suuressa tuskassa ja näkee pahoja unia. Ja aika kuluu… aika kuluu. Kolmen päivän perästä pitäisi kertomus jo saada postiin…
Mitä hittoa hän tekisi? Jos olisi mennä pappilaan, maisteria puhuttelemaan, ja kysyä häneltä. Mutta sekin olisi niin alentavaa, ja jos kyläläiset saisivat tietää, niin sitten siitä vasta elämä nousisi… Mitä tehdä? Mitä hemmettiä tehdä? Hän kävelee kuin kuuman pellin päällä ja sikari röyhyää hänen hampaissaan kuin veturin savutorvi, hän tiputtelee tuhkaa kirjoituspöydälleen, ja tulisia kipunoita lentelee sikarista pitkin lattiaa ja huonekaluja…
"Sytytät vielä palamaan koko talon tuon joulukertomuksesi kanssa", sanoo hänelle emäntä.
"Mene pöksääsi… eläkä päästä ketään tänne… Minä tahdon olla rauhassa… Kuuletko sen, lehmä", viskaa hän vimmalla emännälle, joka mennessään nauraa hykertää.
— Että minulla pitää vielä lisäksi olla noin saakelin tyhmä ja käsittämätön vaimo, — huokaa hän.
Mistä hiidestä ne keksivät aiheita muut noihin joulukertomuksiinsa… mistä hiidestä? Ja aina uusia, uusia joka vuosi? Sekin Kauppis-Heikki ja keitä ne kaikki lienevät!
Vaan vaivaa niillä lienee ja tuskaa… saavat, saakeli vieköön, hekin miettiä ja ponnistella… se on vissi…
Mutta äkkiä juolahtaa hänen mieleensä onnellinen ajatus… Sen hän tekee… muuttaa vain nimet ja muutenkin vähin…
Hänellä on kirjakaappinsa alihyllyllä useita joululehtiä. Yksi on jo hyvin vanha ja siinä on erinomainen kertomus joulusta… Hän jäljentää sen. Siinä ei ole kirjoittajan nimeäkään eikä sen sisältöä enää kukaan muista…. Sen hän jäljentää ja panee vain alle oman nimensä: Frans Tuira.
Hirmuisella kiireellä hän penkoo kirjahyllyään ja löytää hakemansa joululehden… Tässä se on… "Jouluaattona" on sen nimenä, mutta hän muuttaa sen kuulumaan "Jouluaaton tapauksia" ja lisää vielä alle: "Todellinen kertomus".
Siitä tulee mainio kerrassaan. Sitä ei kukaan muista eikä hoksaa, että se on ennen painettu, kun siinä on erilainen nimi ja muutenkin muovaeltu…
— Voi kuitenkin, kun hoksasin, kun hoksasin… kun hoksasin… sin… sin, — iloitsee hän ja rutistelee entiset joulukertomustensa alut yhdeksi palloksi ja viskaa uuniin.
Ja nyt hän istuu tuolilleen ja ottaa puhtaan, hohtavan valkoisen paperiarkin eteensä…
— Jopahan… jopahan hoksasin, — hän yhä iloitsee, asettaa joululehden syrjemmäs ja tarttuu kynään…
Mutta kiireessään ja ajatuksissaan kirjoittaa hän arkin vasemmanpuoliseen yläreunaan: "Jäljennös".
Mutta hän huomaa samalla erehdyksensä ja viskaa vihan vimmalla paperiarkin luotaan…
— Saatana, kun tässä on kiire, että väkistenkin tulee väärin, — noituu hän synkästi ja ottaa uuden arkin.
Samassa tulee naapurin Matti sisälle.
— Mitä sinä täällä noidut, — naurahtaa Matti ja tulee tervehtimään.
"Niin tuota… minulla on tässä kiire… yks' selityksen antaminen kuvernööriin…" sanoo hän tiukasti Matille.
"Minä vaan aioin kysyä… mikä paperiarkki sinulla on täällä lattiallakin… että tuleeko sinne aidaksenhakkoon lähtöä…" 'Jäljennös' lukee Matti paperista ja laskee sen pöydälle.
"En minä jouda ennenkun ylihuomenna", vastaa hän Matille ja katsoo kokonaan toisaalle.
Matti poistuu ja hän alkaa tavattoman kiireesti kirjoittaa. Muuttelee ja sommittelee. Siitä tulee hyvä. Hän iloitsee, sytyttää sikaria vähä väliä ja käskee piian, joka tulee häntä syömään kutsumaan, mennä helvettiin. Hän ehtii saada kertomuksen kirjoitetuksi ja isoilla, lihavilla kirjaimilla lisää alle nimensä…
Se on siis valmis postiin pantavaksi.
* * * * *
Joulu lähenee. Hän on lukenut sanomalehdestä, että sekin joululehti, johon hänen kertomuksensa piti tulla, oli ilmestynyt kirjakauppaan…
Hän tilaa sen. Mutta siinä ei ole hänen kertomustansa. Muita vain on.
Mutta häntä suututtaa niin, ettei hän viitsi niitäkään lukea…
Mihin on hänen kertomuksensa joutunut? Lurjukset panneet vissiin paperikoriin!
Mutta hän kirjoittaa äkäsen kirjeen toimitukselle ja vaatii takasin käsikirjoitustaan… takaisin ja paikalla…
Mutta ei Frans Tuira saanut takaisin joulukertomustaan ja tuskin enää saakaan.
Eikä ole kuulunut eikä näkynyt, että Frans Tuira olisi joulukertomuksia sitten jälestäpäinkään julkaissut.
MÖKISTÄ MÖKKIIN
Elokuun ilta alkaa hämärtää. On leikkuuaika. Pelloilla töröttävät kuhilaat täysine, kypsyneine tähkäpäineen, ja missä vielä on leikkaamatta, siinäkin on vilja kypsynyttä.
Illan kuluksi lähden tästä huvikseni katselemaan mitä Palovaaran mökkiläisille kuuluu ja näkyy. Siinä on kotikylän takana pitkä kallioinen harjanne, Palovaara, jonka kyljessä on mökkejä, isompaa, pienempää, parempaa, huonompaa. Niissä elelevät kylän torpparit ja mäkitupalaiset, ja kullakin on oma peltotilkku mökkinsä ympärillä.
Kulunut kesä on ollut lämmin ja hyvä, vilja on tuleentunut aivan valmiiksi ja erinomainen viljavuosi on tiedossa. Halla ei ole kertaakaan yrittänyt eikä siitä ole pelkoa tänäkään iltana. Lauha on hiljainen taivas, vaikka kirkas vinkka sieltä vielä vilkkuu. Etelästä päin käypi tuulenhenki, ja pehmeässä pilvessä on taivaan kansi. Jo saavat nyt kaikki tuleentunutta, kypsää viljaa! Ei tarvitse kenenkään tehdä sirppihallaa!
Niin Jumala siunaa tänne polo Pohjolaankin välisti viljavuoden, niin muistaa meitäkin Kaikkivaltias Herra.
Vaisusti hämärtyy ilta, hitaasti kasvaa yönverho taivaan kannelle. Länneltä vielä, suurten vaarain yli, pohottaa kalpenevaa valoa sieltä, johon päivä on laskenut. Välkkyy vielä leveän joen pintakin, päilyy kauniisti niistä paikoin, joihin mailleen menevä valo sopii vaarain välistä hohtamaan. Mutta pohjoisen taivasta vasten, jossa kirkas vinkka vielä erottaa yönverhon taivaanrannasta, kohoaa kirkon uljas torni ja risti kuin jättiläissormi.
Nousen kotipihasta ja kävelen piennarta pitkin naapurin riihen sivutse Palovaaraan päin. Mieli on hyvä ja sydän rauhallinen. Tulevan talven leipä on tiedossa, tuossa on kuhilailla: raitis eloisa elämä.
Siinä on aivan peltojen takana Olkkos-Kaisan pirtti peltoineen. Ei olekaan Kaisalla muuta karvajalkaa kuin kissa, ei lehmää, ei lammasta niinkuin monella muulla mökkiläisellä. Kaisan elämä on nyt hyvää ja huoletonta, vaikka on kai ollut hänelläkin murheen päiviä. Kuuluu olleen nuorena kylän kauneimpia tyttöjä, mutta sitten kävi hänellekin niinkuin on käynyt monelle ennen häntä: hän synnytti aviottoman lapsen, vankan pojan ja jonkun vuoden kuluttua vielä toisenkin. Yksin oli Kaisa silloin maailmassa. Vanhemmat olivat kuolleet, mutta jättäneet Kaisalle perinnöksi tämän pirtin ja vähä rahaa…
Kaisan pojat ovat nyt täysiä miehiä kumpikin ja hyviä miehiä ovatkin. Huhutaan, että he ovat tukkitöissä niin paljon ansainneet, jotta aikovat talon ostaa.
Käyn poikia ja Kaisaa tervehtimään. Pojat ovat juuri saapuneet Herralasta työstä, — ovat olleet pellon leikkuussa. Kaisa on sytyttänyt tulen piisiin. Hermanni, vanhempi pojista, paikkaa kinnastaan, ja nuorempi Uno lukee sanomalehteä. Kaisa toimittelee toimiaan.
"On sillä Kaisalla kaksi pulskaa poikaa!"
Kaisa on ylpeä pojistaan. Ne pojat eivät halveksi äitiään, vaikkeivät kumpikaan isästään mitään tiedä. Hymähtää Kaisa aina silloin kun hänen poikiaan kehutaan, hymähtää ja sanoo:
"Laitoinpahan vanhan päivän turvan itselleni. Ikävään minä yksin kuolisinkin."
Ja kehahtelee Kaisa joskus, että ovat ne hänen poikansa vähä parempia: kilvan heitä työhön kysyvät talolliset, ja puulaakeissa aina otetaan päällysmiehiksi. Ilmoittaa jolloinkin, että on niillä pojilla säästöjäkin, vaikka hyvissä vaatteissa käyvät ja hyvin syövät.
"Herrainpäivät ne ovat Kaisalla, kun tuommoset pojat ovat."
"Ei ole Jumalan kiitos leipä loppunut, ei ole tarvinnut ajatella, että mitä huomenna pataan pannaan… aina on ollut…"
Mutta yksi salaisuus on Kaisalla, josta kukaan ei ole selvää saanut, vaikka on arveltu sinne tänne. Ei tiedetä, kutka ovat poikain isät vai onko sama isä kummallakin. Ja siitä on paljon Kaisaa puhuteltu, mutta eipäs sano Kaisa.
"Saanen pitää sen omana tietonani", arvelee hän.
Olkkos-Kaisan naapurina on Vesannon Mikko.
Mikko on merkillisimpiä miehiä tämän maan päällä. Minun mielestäni hän on filosofi, viisas mies, joka on oikein ajatellut elämänsä. Mitäpä pyrkimään ylemmäs kuin siivet kantavat! Oma pieni mökkinsä on Mikollakin ja kaksi peltotilkkua kiviraunioiden välissä pirtin vieressä. Jo on Mikkokin, näemmä, peltonsa leikannut ja verrattoman sieviin kuhilaihin lyhteet asettanut. Kotonaan näkyy olevan, keittämähommissa, koska pata on piisissä ja iloinen tuli nuoleskelee sen mustia kylkiä.
Kumma mies hän on. Töissä hän ei kulje, ei kesäisin ei talvisin, mutta siinä vain hengissä pysyy, peltojensa keskellä lämpöisessä pienen pienessä mökissään.
Mikon mökki onkin kaikkein pienin Palovaaran rinteellä. Hyvän vuoden saapi Mikkokin. Isot ovat tähkät, ja valmiiksi on Mikonkin pelto joutunut.
"No mitä Mikolle nyt kuuluu?"
Istun siihen piisin loisteeseen jakkaralle ja panen tupakaksi.
"Mitäpä sitä kuuluu. Hyvä tulee vuosi. Leipä tulee valkoista kuin juusto", arvelee hän.
"Noista kahdesta pienestä peltotilkusta saapi Mikko koko vuodeksi leipää."
"Tänä vuonna tulee nyt hyvinkin riittävästi", kehahtaa hän.
Mikko olisi miesten parhaimpia työssä, mutta ei lähde hän päiväläiseksi. Eikä raskasta päivää ole hän koskaan elänyt.
Miten sitten elää?
Talvisin hän tekee koreja ja kelkkoja juuri sen verran, että saapi karjanantia. Mutta jolloinkin voipi hän elää kuukausimääriä paljaalla leivällä. Perunankylvöä on hänellä sen verran, että joka sunnuntai saapi päivälliseksi perunakeiton, johon hänellä ei ole mitään muuta "höystöä" kuin suoloja, joita saapi porvarilta vuodeksi palkkana siitä, että syksyisin panee porvarin pytinkiin toiskertaiset akkunat.
Entä mistä lanta pellolle?
Omat ulostuksensa kokoaa Mikko tarkkaan ja käyttää tarkkaan. Lisäksi saapi hän talosta, Mäkelästä, viisi kuormaa tallilantaa vuosittain siitä, että kesäsin laittaa emännälle vispilöitä mitä talossa kuluu. Sellainen lantamäärä riittääkin Mikon peltoon, koskapa aina on vankka olki ja täysi terä.
Onnellinen mies hän on minusta, filosofi, joka on osannut elämänsä sovittaa niin, ettei ole kenestäkään riippuvainen. Ei ketään hänen tarvitse kumartaa eikä rukoilla. Ei mihinkään ole pakko lähteä, jos ei itsellä ole halua. Ja kun hän antaa kaikille ihmisille siivon rauhan, ei ole kenellekään pennin velkaa eikä huolehdi muiden ihmisten elämästä, ei hänellä ole yhtään vihamiestä. On malttanut elää vanhana nuorenamiehenä, niin ettei ole perheestäkään ristiä.
"Mitä Mikko nyt keittää?"
"Vasikan kävin tappamassa, Mäkelässä, niin emäntä antoi pään ja jalat… Keitänpähän lihapottuja huomiseksi valmiiksi."
Mutta eipä taida olla nyt Mikolla tupakan viljaa, koska ei näy piippua hampaissa, jossa se, kun tupakkaa on viljalti, höyryää lakkaamatta. Silmii Mikko vesissä suin minun piippuani… silmii kukkaroakin…
"Paneepa Mikkokin tästä piippuunsa!"
Mielihyvällä, huulet hyväntahtoisessa irvistyksessä, täyttää Mikko ison visakoppansa ja päretikun sytyttäen ottaa tulen tupakkaan.
On voinutkin olla tupakatta taas useita viikkoja. Mutta Mikko ei tarpeitaan valita, ei huuda huolistaan, vaan kärsii ja vartoo… Ja siinä se onkin hänen elämänsä suuri viisaus, että voi nauttia ja olla nauttimattakin, voipi viettää talvisin viikkomääriä niin vähillä eväillä, että se olisi kunniaksi kelle nälkätaiteilijalle tahansa, ja taas kun pääsee ruuan kimppuun, niin syöpi kahdesta, jopa kolmestakin miehestä… Mutta ennen nälkää näkee, ennen kuristaa suolivyötään kuin lähtee päiväksi vieraan työhön…
Hän ei tunne muuta maailmaa kuin tämän, tässä Palovaaran rinteellä. Ei ole koskaan kotokylästä mihinkään liikkunut eikä hänen mielensä nuorenakaan ole palanut maailman markkinoille. Tuossa on syntynyt aivan lähellä, tässä pyörinyt ja maailman viisautta katsellut koko ikänsä. Ja selvillä on hänellä jo sekin, että tässä kohtaa kuolemakin… tähän omaan pirttiinsä kuolee… syysyönä, ja aamulla siitä löytää joku naapuri.
Ja niin se sitten on päättynyt hänen elämänsä…
"Joo, joo. Polvi menee, toinen tulee. Hohhoh… Aikansa kukin kylvää ja niittää; ei aikaakaan, niin murenee mullaksi, josta on otettukin…"
Mikon pirtiltä viepi kapea polku lähteelle, josta kaikki Palovaaran mökkiläiset vettä noutavat, mutta polku jatkuu lähteen vieritse Mikon naapuriin Jussin lesken pirtille. Leski elää nyt kuin kuningatar rentoa ja rikasta elämää. Ennen Jussin eläessä ja lasten ollessa pieniä oli hätä aina ja puute jokapäiväinen…
Mutta kaikki lapset ovat nyt täysiä ja jokikinen on Amerikassa. Ja sieltä äitinsä tänne hoitavat, rahaa lähettävät ja muutakin hyvää. Nyt leski monenlaisia limppuja leipoo ja voissa lihankin paistaa. Ennen ei ollut kaukaloon panemista, eikä päin pöytään kääntymistä. Ennen lesken täytyi vähissä voimin töissä kulkea ja ottaa markka sieltä, toisen täältä. Nyt ei muuta kuin herrastelee, istuu polvi polvella, sikaria polttelee ja passauttaa naapurien eukoilla itseään.
Kun ehdin Jussin lesken pirtin luo, töksähtää siinä vastaani Sarvelan vanha muori, joka on menossa Mikon pirtille.
Koko päivän kertoo muori olleensa leikkuussa Herralassa. Huomenna on aie omat peltotilkkunsa leikata, vaan väsymys, uupumus ja raukeus, vanhuus alkaa voittaa. On nyt menossa Vesannon Mikon puheille, että jos saisi Mikon huomiseksi auttamaan, Mikko kun on omat peltonsa jo leikannut.
"Eikö tämä Jussin leskikin joutaisi leikkaamaan?" kysäisen muorilta.
"Mitä vielä", arvelee muori. "Se on niin ylpistynyt, ettei rikkaa ristiin pane… nyt vastakin on ostanut uuden kattolampun… syö ja mässää vaan, ja konstikos on elää, kun vähä väliä Amerikasta tulee rahaa… On sillä hyvät lapset… Monella on siellä lapsia, mutta eivät muuta lähetä kuin tyhjiä kirjeitä… ohoo… pitää lähteä… Liekö siellä Mikko pirtillään?"
"Kotona oli ja keittämähommissa."
Muori lähtee astumaan lähteelle vievää polkua ja minä sivuutan Jussin lesken pirtin. Akkunan läpi näen, että siellä on vieraita, Mäkelän nuori emäntä ja Herralan Kaisa. Teetä näkyy leski vierailleen toimittelevan… näkyy olevan vehnäsiäkin.
Jussin leskellä ei ole muuta maanviljelystä kuin pikku perunamaa pirtin päässä. Sekin on roskan vallassa, ettei yhtään ainoaa kaalta ole näkyvissä.
Mutta Laitalan Aukusti, jonka mökki on siinä Jussin lesken pirtin lähellä, on kelpo pienviljelijä. Kiviseen vaaran kylkeen on Aukusti puskenut peltoa monta laajaa tilkkua; vuoden leivän saapi itselleen ja perheelleen. Mutta Aukusti onkin ainoa täällä mäen laidassa, jolla on lehmät ja hevonen. On kolme lehmää ja hevonen ja neljä lammasta. Tupa on hauska, ja navetan on vasta viime syksynä laittanut. Laitalan pihan läpi viepi polku.
Kun tulen pihalle, tervehdän emäntää, joka on lypsämään menossa. Etelänpuolisen pirtin akkunan alle on Aukusti laittanut puutarhankin, jota ei ole kenelläkään muulla. Siihen on Aukusti istuttanut pihlajia ja koivuja, on penkkeihin kylvänyt nauriita ja porkkanoita, ja laidimmaisessa penkissä kasvaa suurilehtisenä rabarberi.
"Aukusti se sen kanssa hommaa ja lapset", selittää emäntä, kun katselen somaa pienois-puutarhaa.
Siinä on kolme vanhinta lasta äidin matkassa.
Vanhin tyttö, Sofia Elmiina, selittää:
"Tämä iso pihlaja, johon enimmän marjoja tulee, on minun. Tuo pienempi tuossa on Fannin ja tuo kaikkein pienin Unon…"
"Entäs koivut?"
"Ne on isän kaikki, ja raparperi on äidin."
Aukusti ei ole nyt itse kotona. On vielä sillä matkalla, kun lähti tukkilauttaa alas viemään.
"Hyvä taitaa tulla vuosi teillekin?"
"Kauniilta näyttävät kuhilaat, mutta vielä on leikkaamattakin tuo
Hakatarha", selittää vaimo.
"Niin, ja Naurispellossakin on vielä yksi nurkka leikkaamatta. Se on jätetty siihen tuleentumaan", tietää Sofia Elmiina.
Emäntä käskee sisälle, kun sattuu olemaan juuri valmista kahviakin. Sillä välin kun hän lypsää, puhelen minä lasten kanssa pirtissä. Siistiä, ahkeraa ja toimeliasta väkeä asuu tässä. Kaikesta sen näkee. Lapset minulle näyttelevät mitä isä milloinkin on ostanut ja kotia tuonut ja mikä on minkin oma. Kirjallisuuttakin Aukusti harrastaa. Kahdenlaiset sanomalehdet hänelle tulevat. Ne on ripustettu naulaan molemmin puolin pirtin peräakkunaa. Siinä siistinä riippuvat, äidin mustaa silkkihuivia ja isän sunnuntailakkia lähellä. Mutta seinäkellon vieressä on Lönnrotin, Snellmanin, Runebergin ja Topeliuksen ryhmäkuva.
Toisella seinällä on Sofia Elmiinan kuva, jonka hän on saanut pappilasta.
"Sitä kaikki kiittävät kauniiksi. Se on Lotta Svärd miehensä kanssa… isä tekee siihen tulevana talvena raamit ja leikkauttaa lasin kraatarissa", selittää Sofia Elmiina.
"Mutta kamarissa on isällä iso kuva", sanoo siihen väliin Fannikin.
"Niin, mutta isä ei anna sitä panna seinälle ennenkun kamariin pannaan tapeetit", tietää siihen Sofia Elmiina.
Tulee emäntäkin navetasta ja käy keskusteluun.
Kuluukin tunti puhellessani Laitalassa. Hyvä elämä heillä on, onnellisia ihmisiä ovat. Vireitä ja työtätekeviä. Paljaat kämmenet ovat heillä kummallakin olleet, niin Aukustilla kuin vaimollaankin, kun naimisiin menivät. Nyt on hyvä mökki, siinä peltoa, lehmät, hevoset, lampaat. Eikä kuulu olevan pennin velkaa kellekään.
Kun astun pihalle, on kuu noussut. Suurena, punaisena ja täyteläisenä nousee Palovaaran kuusten takaa. Mutta leuto on ilma ja lämpöisessä pilvessä taivaan kansi…
Laitalan pihalla jo huomaa, että toimelias on siinä talossa isäntä. Eivät veny neuvot ja kapineet huiskin haiskin kujien takana, vaan järjestyksessä ovat. Halkopinokin, joka on navettaladon päätyä vasten, on niin suora ja sileä kuin seinä.
Kuutamon valaisemaa polkua pitkin, joka Laitalan navetan päitse viepi
Vierelän Juuson pirtille, lähden kulkemaan.
Suuri erotus on Laitalan ja Vierelän mökeillä. Laitala on siistin näköinen punattuine seinineen ja valkoisine akkunapielineen, somine puutarhoineen ja pienine ulkohuoneineen. Vierelän pirtin ympärillä ei näy monta peltotilkkua, ja nekin ovat viheliäisessä tilassa. Pirtin akkunat ovat lahot ja ruudut rikki. Porstuan ovi on rempallaan ja halkivikainen. Ei näy halkopinoa missään. Ei ole ulkohuonettakaan minkäänlaista. Pirtin porrasten edessä on risuläjä, tylsä kalsu vieressä. Vierelässä on iso lapsilauma, repaleisia, pahankurisia poikia, joista on naapureille vaivaa.
Kuinka ollee näin?
Vierelän Juusoa on aina mainittu kuuluisaksi tukkimieheksi niin tukkimetsässä kuin tukkijoellakin. Ja poissa hän onkin kotoa melkein aina. Mutta hätä ja puute ahdistelee perhettä, jonka tuon tuostakin täytyy turvautua ihmisten apuun.
Ja kuitenkin olen usein kuullut sanottavan, että Juuso on kiva mies saamaan rahaa ja että hänelle, tottuneelle tukkimiehelle, aina maksetaan parempi palkka kuin muille.
Pirttiin tultuani vastaa kitkerä haju sieraimiin. Takassa palaa ynisten ja huonosti tuoreita risuja, jotka vain heikosti valaisevat. Köyhä on pirtti sisältäkin; kaikki neuvot mitä on, ovat likaiset ja rikkinäiset. Uuni on niin koloja ja syvennyksiä täynnä, että luulisi sen olleen ampumamaalina, lattia siivoton.
Penkillä istuu oudonnäköinen nuori mies, ja pimeästä loukosta kuuluu emännän itkua. Nuorimmat lapset ovat nukkuneet sänkyyn, jossa puolialastomina viruvat poikin ja pitkin päin.
Kun emäntä näkee tuloni, alkaa hän itkun seasta selittää:
"Nyt se teki viimeisen kumman, kun kuulutaan kiinni pannun…"
"Kuka on kiinni pantu?"
"Juuso tietenkin. Oli tapellut ja mellastanut ja eikö lie tehnyt miesmurhaa, vaikkei tämä vieras sano…"
"Ei ole muuta kuin vinttasi naamaan muuatta poliisia ja siitä veivät putkaan", alkoi oudon näköinen nuori mies selitellä.
"Kukapa sen tietää…" vaikeroi emäntä.
"Minähän sen tiedän, joka olen paikalla ollut", selitti edelleen mies. "Kun ryypättiin siinä kadulla, niin tulivat siinä poliisit hätyyttelemään, ja tämä Juuso sattui olemaan vähä hiprakassa, niin roivasi naamaan. Siinä ottivat kiinni ja lähtivät viemään putkaan… Juuso huusi minulle, että 'käypä siellä mökillä sanomassa, että kyllä minä täältä tulen, että olla huoletonna vaan'…"
Kun ei emäntä siihen mitään virkkanut, sanoi mies lohdutellakseen:
"Pääsee se siitä sakolla…"
"Olisi edes rahaa lähettänyt, kun ei viikkokausiin ole lähettänyt…" tuumaili vaimo, joka sentään nyt alkoi tyyntyä.
"Olisi kai lähettänyt, vaan mitenkäs siinä ehti, kun poliisit molemmista käsistä taluttivat…"
Ei tehnyt mieli istua siinä pahanhajuisessa pirtissä. Pois läksin.
Puutetta oli heidän, Vierelän väen, elämä aina ollut. Silloin kun hyvin saatiin rahaa, niin söivät ja joivat ja mässäsivät. Vaimon sanotaan olevan vielä hullumman tuhlarin kuin Juuson. Joi kahvia väkevää kuin tervaa, mutta ei vain liiennyt lapsille maitoon…
Mutta koskapa vielä näkyy Sarvelan vanhusten pienestä pirtistä iloinen ja kirkas takkavalkea, niin käväisenpä tervehtimässä vanhuksiakin…
Vanhoja vanhuksia he ovatkin.
Kahdeksannella kymmenellä ovat kumpikin, mutta terveitä ja työhön kykeneviä molemmin. Tässä pienessä pirtissä ovat koko elinaikansa eläneet ja olleet. Tässä ovat lapsensa kasvattaneet, jotka nyt ovat maailmalla kaikki.
Heilläkin on peltoa niin paljon, että vuoden leivän saavat, ja muuten ansaitsevat kumpikin. Ukko verkkoja kutoo, muori kehrää, kuppaa ja hieroo. Sarvelan muorin sauna on maailman parhaimpia, ja siellä on joka lauantai-ilta hammassärkyä potevia vaimoja ja miehiä muorin kupattavina…
Ja apu sieltä tulee aina, ja lantit saa muori vaivoistaan. Niin elävät. Ei hätäpäivää ole ollut, ja kun viimeinen penni on mennyt, tulee taas uusia. Ei ole heidän tarvinnut kunnan apuun vielä turvautua, ja siitä ovat he hyvillä mielin.
Me juttelemme ukon kanssa hyvästä vuodentulosta, kun muorikin samassa palaa Vesannon Mikon mökistä.
"No, lupasiko Mikko tulla pellonleikkuuseen?"
"Täytyi luvata. Minä uhkailin, etten ota hänen pottujaan kellariini, jos ei tule", selitti muori touhussaan.
"Ha, ha, ha", nauroi vaari "Vai jo uhkasit…"
"On se olevinaan nyt tuokin Jussin leski… Ei muista entisiä aikoja, kun hyvin usein tuli meiltä leipää lainaamaan… on niin nyt ylpistynyt… Aivan emäntäin kanssa nyt seurustelee kuin mikäkin pruustinna… Nytkin oli vieraana Mäkelän nuori emäntä ja Herralan Kaisa… Teetä niille tarjosi ja vehnästä, vaan ei liiennyt minulle, vaikka sisällä kävin…"
"Vai ei antanut!" kummaili vaarikin.
"Ei. Mutta muistetaanpas se, kun tulee tahtomaan kuppaamaan", uhkasi muori.
Mutta sitten hän äkkiä kääntyi piisiin päin, jossa kiehui perunapata, että höyry pirttiin puski.
"Potut ovat kypsät… Syömään pitää joutua ja makaamaan. Huomenaamulla pitää olla ennen kukon laulua pellolla…"
Jätän hyvästi herttaisille, iloisille vanhuksille ja lähden kävelemään kylää kohden…
Ja kun olen jo levolla, mietiskelen yhtä ja toista tuolta mökkiläisten elämästä… Kuu kumottaa huoneeseeni ja kietoo mielen haaveiluihin ja unelmiin. Ja kysymyksiin ja ongelmoihin.
Mikä oli täällä kunkin kohtalon määrääjä ja oliko omassa vallassa saavuttaa elämän onni…
Yksinäisen miehen elämä on kuin uunin raossa torkkuvan torakan, sanoo Kivi. Mutta sittenkin minä nukun levollisemmin, kun tiedän, etteivät ole minun lapseni pahan maailman potkittavina.
Mitä sinä ajattelet, ystäväni?