HÄMÄRISSÄ.
Mais où sont les neiges d'antan? François Villon.
Elä itke impeni nuori, jos ystävän pettikin. Kun pääsi mun povelleni toisit, niin laulun ma laulaisin.
Elä itke impeni nuori, kuin kupla on ystävyys. Kesän kukka on kahden liitto, sen murtavi ensi syys.
Elä itke impeni nuori, luo lunt' yli muistojen. On talvi viisahan aika, sain nuorna ma oppia sen.
Elä itke impeni nuori, elo korpien kulkua on. Kuin äitini töllin liesi oma lempemme olkohon.
Ei liekit ne riehuis, ei roihuis, vain lämpöä lauhaa lois, ja kun hiilos se hiljaa riittyis, niin aika jo unenkin ois.
Miks itkisit impeni nuori?
Sydän kylmä se kestävi vaan.
Mun kanssani kyyneles kuivaa,
käy iltoa odottamaan.
1.
Ne silmät ne onnea säihkyivät niin hurjaa, hurmaavaa, ne silmät ne riemua räiskyivät niin kummaa, kumpuavaa.
Sun onnesko outo se säihkyi niin, kun kukkana syntyä sait, kun tulta sa heittelet tunteisiin ja vallat on eessäsi vait?
Vai loistiko niist' oma onneni tuo, jota elon halki ma hain, joka kutsuvi luo, joka käskevi luo, mut kaikuna karkkovi ain?
2.
Minun mieleni oli kuin lampi niin musta ja mutainen, ei päivä sen pohjahan päässyt, ei kulkija rannalle sen.
Opin ongelmat elämän taiteen, mitä ympäri näin, sitä tein: ivanauruin ma itkuni peitin, runokukkasin kurjuutein.
Minun mieleni oli kuin sammal yli aaltojen salaisten. Sen kalvossa kanervat päilyi, mut yö oli helmassa sen.
Ohi vaelsi valkea impi, näki kukkaset kummat vain, ja hän lammelle laulaen riensi, ei huolinut huudoistain.
Voi, impeni valkea, vieno!
Pian poimitut kukat on sen.
Mut kukkien alla on aalto
niin musta ja mutainen.
3.
Sun äänesi milloin se säteilee kuin kirkkahan kiteen särmä ja milloin se haavehin hälvenee kuin nukkuvan nurmen härmä.
Sen sointua kuulin ma kummaksein ja se syömeni pohjakan syöpyi, se tuskalla täytti mun tuntehein ja unteni vieraaks yöpyi.
Oi, itketä impi mun syöntäni ain sinä tuskilla särmäisillä, kun tuskani tummat sa verhoat vain taas haaveilla härmäisillä!
4.
Oi, istuos impeni tänne, niin annamme aattehen, niin annamme aattehen lentää yli vuorien, laaksojen.
Me lennämme lemmen siivin kotiseutuhun kultaiseen, mi yksin talvi-yössä nyt nukkuvi mökkineen.
Jos tehtäis tölli me sinne ahon laitahan, alle puun, ja illat istuttaisi siellä valossa valjun kuun.
Siell' istuttaisi me illat, huu, talviset illat nuo, kun mökkiä kinokset kiertää ja haavehet haamuja luo.
Sinä polkisit rukkia pientä, minä verkkoa kutoisin, ja joskus, viikkojen päästä, tulis vieraskin töllihin.
Joko pelkäsit etelän perho? Joko lähdemme lentämään taas maille lemmen ja riemun ja heitämme talven ja jään?
5.
En tiedä, miks sua pelkään, kun näin sua katselen. Minust' on kuin silmies yöstä sois kaikuja kellojen.
Ne soittavat riemuhun suureen, tai suurehen murheeseen. En tiedä, miks sua pelkään, kun näin sua katselen.
6.
Mikä on laulu lainehilla, soitto aalloilla sorea?— Laiva aaltoja ajavi, häävene vesiä käypi.— Kenen on kulta kulkemassa, kenen on häätulet hämyssä?— Sirkan on vesillä venho, sirkan tuoma tuhtopuulla. Kuka on kulta heinäsirkan?— Lepinkäinen leppälintu. Minne matka miekkosien?— Saarelle selälliselle, terhenniemen tanterelle.
7.
Hän kulkevi kuin yli kukkien, hän käy kuni sävelten siivin, niin norjana notkuvi varsi sen, kun vastahan vaiti mä hiivin.
Ja kunis mun voimani kukoistaa ja soi minun soittoni täällä, sinis laulujen laineilla käydä hän saa ja kulkea kukkien päällä!
8.
Leikitäänkö? Leikitään.
Kisasilla kiistellään.
Ole sinä kissa, minä olen hiiri,
täss' on tanhumme piiri.
Hupsis! Ohi hurahdit.
Kupsis! Kohti kurahdit.
Joko tuli hirmu, joko tuli surma?
Ei, vaan huulien hurraa.
9.
Olin kulkenut kukkaistarhat ja lempesi lehdot nuo ja hiljaa hiipien tullut sydänkammios sisimmän luo.
Minä kuuntelin, kurkistelin, minä katselin kallella päin, ei kuulunut armahan ääntä, niin läksin mä kotihin päin.
Niin itkien illan suussa taas läksin mä kotihin päin— kah, sieltähän impeni armaan jo vastahan tulevan näin.
Voi, kuinka hän säikähti silloin
syyspuolaksi punastuen.
—»Mist' täältä te tulette neiti?»
—»Tulen juurelta tuomien.»—
—»Miks huulenne sinisnä värjyy?»—
—»Siellä mustikoita ma söin.
Mut silmänne vesiss' on, herra?»—
—»Minä oksahan itseni löin.»—
Minä kuivasin silmäni, neiti puri huulensa punaisiks, minä kumarsin kohteliaasti ja neiti niiasi, niks.
10.
Oi, suljehan silmäsi sirkkusein ja luo'os kiini luomet, niin näätkö sä vieläkin virran veen ja tunnetko rannan tuomet?
Ma tahtoisin tuomien tuoksut nää sun rintahas ijäiseksi ja tehdä sun päiväs ja tehdä sun yös sinivirtojen välkkeheksi.
11.
Nuku hetkinen impeni nuori, nuku hiljaa hetkeä kaks, niin teen minä tenhosoljen unes valkean vartiaks.
Taon soljeksi toivoni kullan, katinkultani kauneimman, sydänhelmeni, lauluni helkkeen, teen solkisen soreimman.
Se untesi ulpuja suojais,
sulot varjelis valkoiset.
Sen suullesi suutelen hiljaa.
Toki tuosta sa heränne et?
12.
Oi, muistatko vielä sen virren, jota lapsena laulettiin, kun yö liki ikkunan liikkui— se virsi se viihdytti niin.
Se antoi rintahan rauhaa, se uskoa unehen loi— Jos muistat vielä sen virren, nyt laula, laula se oi!
13.
Hyi, kuinka sa impeni hymysit noin ihan keskellä kerrontaas, kun untes jo kentillä karkeloin— hyi, miksi sä hymysit taas?
Vai arvaatko impeni armainen, sa mille nyt nauroit, mille? Sa nauroit umpuille nuoruuden, elos haaveille hienoimmille.
Se hymy se herjasi hennointas, se pyhintäs anteheks pyys. Vai etkö sä tuntenut, rinnassas miten silloin riemusi syys?
14.
Sa kuuletko laulua kummaa, joka lemmikin lehdiltä soi?— Oli kerran neitonen nuori, joka kulki ja karkeloi.
Oli kerran neiti, mi nuorna kevätpolkuja karkeloi, niin tulikin vastahan syksy ja sylinsä auki loi.
Voi, kuinka ne säikähti silloin tien laidalla laulupuut, voi, kuinka ne kuiskivat silloin sinivuokot ja siskot muut:
»Varo syksyä, valkea neiti, ja kummejas kuulekkin!» Ei tyttö se kummeja kuullut, meni syksylle sylihin.
Mut saipa ne siskot ja kummit nenän kyynärän pitkän kai, kun helmasta synkeän syksyn kesän nousevan nähdä he sai—
Kesäpäivät kaunihit, vienot, kuin kukkaset lemmikkein. Sa kuuletko laulua kummaa, jota sykkivi sydämein?
15.
Katsokaamme kauvan näin silmän pohjaan, sielun pohjaan, salaisille salmiloille venhoni veikaten ohjaan.
Soudelkaamme kauvan näin silmissämme, sieluissamme, utuisilla ulapoilla sotkina soudelkamme!
16.
Kuin kilpaa kulkuset soivat ja kummasti loistavi kuu. Kas, tuolta jo tuttu kirkko yli kuusien kohoutuu.
Tuo tuolla on pappila, tuolta näät Tuomelan kattoja ja täällä on äitini hauta— Miks vienosti värähdit sa?
Elä pelkää impeni nuori, ei emo sua peloittais, häll' oli niin lempeät silmät— jo kirkkokin jäädä tais.
17.
Hän onneton rannalle uinui sinikellojen siimekseen ja kellot ne hiljaa keinui ja soitteli sormet veen.
Hän onneton rannalle uinui— käen kukkuhun heräsi hän, hän ennen einettä kuuli käen kultien helkkyvän.
Hän onneton rannalle uinui— ja poikasen povessa ain nyt aaltojen sormet ne soittaa ja kellot ne keinuvi vain.
18.
Näkinkengät ne rannalla karskui
ja helisi heisipuut.
Kuka rantoja riemuiten kulkee?
Niin kulje, kulje ei muut—
Siell' impeni armahin astuu näkinkengillä keikuttain. Häll' on niin valkea jalka, sen kerran ma nähdä sain.
19.
Vait! Hän nukkuvi nurmella. Käkönen kukkuvi kaukana. Tuuloset vienot tuomipuun tuoksuja kantelee, haavehet hienot marjasuun nauruja narrailee, nauruja impeni nuoren. Vait!
Vait! Hän nukkuvi valveillaan. Kesä se kukkuvi kulmillaan. Kesä se laihoja tähkäpäin täysin jo lakoilee, lempi se kaihoja kypsyttäin rintoja raukaisee, rintoja impeni nuoren. Vait!
20.
Elä pelkää impeni armas suven murheita, suruja sen, vaan itkeös iloja lemmen ja kerkkiä keväimen.
Mitä kauniimpi kesän on aika, sitä synkempi syksy on. Siks niin minä syksyä pelkään, oma perhoni onneton.
21.
Näin pääni kun helmahas painan ja kun kuuntelen huountaas, en tiedä, miksi sen vanhan merimiehen mä muistan taas.
Kai siellä hän kotini alla yhä valvovi yksinään, ja kuusten hän hiljaa kuulee yli huojuvan harmajan pään.
Ei ain ole töllissä tässä hän istunut iltojaan, hän kaukana syntyi ja kasvoi, monen matkasi meren ja maan.
Hän ollut on oppinut herra— niin kansan kaskut ne ties— hän tehnyt on merillä töitä, joita tee ei joka mies.
Syysmyrskyllä tänne hän saapui yön ajona, yksinään. Nyt kuusten hän hiljaa kuulee yli huojuvan harmajan pään.
Nyt kuuset ne hiljaa kuiskii yli vainajan valkopään— Oi, tiedätkö impeni, miksi taas muistan ma tarinan tään?
22.
Sua katselen silmin ma huikaistuin kuni kaunista sateenkaarta, sua silmäni sulkien muistelen kuin meren laskija lehtosaarta.
Sua katson ma hiljaa henkien kuin kuvaa äitini armaan ja uskon, ett' enkelit lapsuuden nyt lähellä liikkuvat varmaan.
23.
Jo lapset laivoja veistää, jo karkelot kyliltä soi, kevät laulaen lehtoja astuu ja kumpuja kullervoi.
Suvituuli jo Suomehen saapui, puki nuoriksi nurmet ja puut— Oi, joutuos impeni nuori, jo häitänsä viettävi muut!
24.
Oi poimikaamme, oi poimikaamme
tien varsien vaapukoita!
Kas, kuinka ne kauniina heloittaa!
Kas, kuinka ne viittoen vilkuttaa!
Kuka hennoisi heittää noita?
Oi poimikaamme, oi poimikaamme, kesä kestihin kutsuvi meitä. Ken ties, koska toisti me juhlitaan! Pian synkeä syksy on peittävä maan ja kylvävä kyyneleitä.
Oi poimikaamme, oi poimikaamme nyt kerrankin kyllin siksi! Oi, syökäämme hampahin syntisin! Oi, kootkaamme kourihin, helmoihin nyt talvenkin tarpehiksi!
25.
Sua lemmin kuin soutava sotka avovettänsä virran alla, kun talvi jo lahdet ja lammet hyys ja rantoja routivi halla.
Sua lemmin kuin kulkurikoira sulosoittoa vierahan linnan, niin sävelet maantielle tunkeutuu ja vellovi vyöryjä rinnan.
Ja koira se haukkuvi, hullautuu ja se pyörivi, piehtaroi kiel' ulkona ulvoen, vaahdossa suu— Ja soitto se soi ja soi.
26.
Yöperhonen nuori se nukkui lepän lehdellä yksikseen. Mut näkki se aaltoja souti, näki perhosen päällä veen.
Heräs äkkiä nukkuja hento— kas, laineilta laulua soi. Se rintahan riemukkaasen niin kummaa kaihoa loi.
Ja perho se lentää ja lentää.
Mihin häipynyt hämyhyn lie.
Mut näkki se aaltoja soutaa
Ja Ahdille anteja vie.
27.
Emo etsien huoneesta huoneesen käy, mut häntä, oi häntä ei missään näy, oi, minne äidin lintunen lensi?
He verhosivat ikkunat uutimiin ja katu kuusenlehvillä peiteltiin. Miksi, miksi on nyt kaikki niin hiljaa!
Oli sitten niinkuin kukkasilla kuljettu ois, kuin kallista jotakin ois kantaneet he pois. Oi, miksi kaikki ihmiset itkee?
Ne sanoi hänen matkalle lähteneen. Mut miksi lapsen laskivat he yksikseen, ma miks en hältä hyvästiä saanut?
Ja äiti se huoneesta huoneesen käy, mut häntä, oi häntä ei missään näy, oi, minne emon lintunen lensi?
28.
Miks tuli mun äkkiä kylmä nyt?
On niinkuin päiv' olis päättynyt.
Häll' oli niin lämpimät kätöset.
Oi, ethän sä impeni pettänyt, et.
Oi, ethän sä jääksi mun muuttuvan sois?
Mut miksi sä kuitenkin läksit pois?
METSÄTORPPARIN LAULUJA.
Menen metsähän mäelle,
puhelen Jumalan puille.
Kanteletar.
METSÄTORPPARIN LAULU.
Pois kirkolta ma muutin korpehen, pois pienen metsälammen rannallen ja talon tahdoin sinne rakentaa, mut omin voimin, ilman auttajaa.
En kylää kutsunut ma talkoihin, en käynyt luona papin, lukkarin ma päivätöitä heiltä kerjäten ja kauppamiestä miellytellyt en.
Vaan itse kaasin, veistin honkapuut ja hankin sammaleet ja tarpeet muut ja kesän kirvestä kun heilutin, niin valmis syksyll' oli mökkikin.
Nyt etähällä metsätorpassain ma yksin erakkona elän vain, en kylän karkeloiss', en häissä käy ja vierasta ei torpan tiellä näy.
Mut kesä-illoin peltoni kun nään ja pellollani täyden tähkäpään ja illan päivän yli lampuen ja ranta-saunan savun rauhaisen.
Niin silloin tielle katson kaihoten ja kulkijata sieltä vuottelen mun kanssain nauttimahan onnestain ja kera kylpemähän saunahain.
Mut eipä kuulu kulkijata vaan. He eivät anteeks anna konsanaan, kun kylää kutsunut en talkoihin, vaan itse onneni ma rakensin.
TERVE, LUONTO!
Oi terve, suuri luonto taas, sa tuhat-ilmeinen! Ma lasken äidin-valkamaas, ma vaivun vienoon huokunaas, ma tunnen rintas aallot, sa tuhat-rintainen.
Ma kauvan poissa ollut oon, oi, äiti armahain, ma jouduin tuulten taisteloon, ma eksyin elon ahdinkoon ja kääpiöiden maahan kuin Gulliver ma sain.
Voi, kuinka tää on ihanaa, kun ilmaa keuhkoihin, kun nostaa taasen päänsä saa ja seljän oikein ojentaa— näät kääpiöiden maassa käy köyryyn selkä suorinkin.
Tuo mulle voimaas äityein, sa tuhat-rintainen ja hengi henkes povehein, suo sitä lauluin, kantelein mun heikon heijastella kuin peili tuhat-pintainen!
HANGET SOI.
Hanget soi, hanget soi, jo kevät yli kenttien tuulee. Rintani lyö, rintani käy, taas sieltä jo kuohua kuulee.
Hanget soi, hanget soi, jo loppuvi talven valta. Pyytehet pursuvi syömessäin taas vuosien roudan alta.
Hanget soi, hanget soi, ne Suomehen kevättä soittaa. Toivo jo uus, usko jo uus läpi murheeni muistojen koittaa.
Hanget soi, hanget soi, ne soittavat Pohjan häitä. Riemujen leivot lemmestäin jo laittavat laulunpäitä.
Hanget soi, hanget soi, kevät saapuvi tuoksuvin tuulin. Rintani lyö, rintani käy, min jäässä jo olevan luulin.
AAMUN TOIVOSSA.
Mä heräsin aamulla aikaiseen, soi sirkutus kumma mun korvissain kuin pääskyjen karkelo päällä veen— ja ma nousin ja katsoin ja hain.
Mut yö oli yllä ja yö oli alla ja yö minun mökkini ikkunalla ja kukkulan kuuset ne huokas vaan yli synkeän, syksyisen maan.
Mut sirkutus soi minun korvissain, en kuullut ma kieltoja ystäväin, vaan taivahan rantoja tarkastain minä aamuni uskohon jäin.
Ja niin minä valvoin ja niin minä vuotin ja aamuni nousevan koittohon luotin ja taistelin lauluin ja kantelein yön taistoja yksiksein.
Lien kauvan jo kaihoten vartonut näin, on ammoin jo riittynyt mökkini lies ja aamunkin aik' olis mielestäin— vaikk' kenpä sen tarkkahan ties!
En tiedä, onko vierinyt vuos eli hetki, tai ehkä kohta lopussa on elämäni retki ja aamu se viipyvi, viipyvi vaan, ties koittaako koskonkaan.
Mut sirkutus soi minun rinnassain ja ilmassa lehtojen tuoksua on, pian päivä on koittava, pilvi se vain lie peittänyt auringon.
Sen sieltä ilmi loihdin ma silmin ja korvin, sen veisaan ma virsin ja toitotan torvin ja tulla sen täytyvi, aamuni sen, kun valvon ja rukoilen.
TÄLLÄPÄ POJALL' ON—
Tälläpä pojall' on kulta jo tietty ja kulta kuin apilan kukka, huuli joll' on kuin mansikan marja ja silmä kuin sametin nukka.
Tälläpä pojall' on anturakengät ja kello, mi käypi ja kukkuu— Vuotahan tyttöni, kyllä mä joudun, kun vaan äitisi nukkuu.
Tälläpä pojall' on välkkyvä varsa ja karhun talja on reessä— Vuotahan varsani, kohta sa välkyt pappilan kuistin eessä.
Tälläpä pojall' on mökki jo valmis ja kuokittu sarkaa kaksi— Sinne mä tyttöni, tyttöni noudan lautsojen laulelijaksi.
TUNTEMATTOMILLE TUTUILLE.
Kun Herra vielä taiteen talttaa käytti ja maailmoita, maita loi, kun taivaan vahvuudet hän tähdin täytti, maan ihanuudet unelmoi, niin kuvat nousi ja kuvat vaipui ja aatteet aineessa heijastui, ja aine totteli, tahdas taipui ja värit sointuhun seijastui. Näin ihmemuotoihin, muodon alle, loi Luoja sielunsa maailmalle.
Loi laulun laaksot, alpit, aatevuoret, loi vihan virrat vaahtosuut, loi rantamille rauhan lehdot nuoret ja antoi armon öljypuut, loi linnut puihin, loi tarutarhat, loi ihmelähtehet iloineen ja surun hattarat, toivon harhat ja kaaret kaunihit kyynelveen. Ja kaiken kauniinsa viimeiseksi loi ihanne-uskonsa ihmiseksi.
Näät hänkin uskonut ol' unelmoihin ja halki aikain harmajain ain aattehensa lensi aamun koihin, mi nousi kaukaa kangastain. Hän nähnyt vuossadat suurta unta ol' sankar'heimosta sankar'maan, ett' eläis kaukana kansakunta, mi hänet tuntisi kokonaan, mi kuulis Herransa hellän kielen, mi tajuis miettehet taaton mielen.
Hän katsoi. Luonto lumo-äänin soitti, toi kauneutensa kasvun muut, maa kukki, meri aaltos, päivä koitti ja vieri virrat vaahtosuut. Mut vait ol' ihminen, vait ol' kansa, maan herraks luotu ol' orja maan, ei kuullut laaksojen lintujansa, ei nähnyt kukkien kumpujaan, sen silmät täynn' oli maata, multaa. sen sydän syttä, sen korvat kultaa.
Hän katsoi. Murhe Isän silmän kasti, soi Herran huokaus kautta maan. Se soi kuin kuolinkello raskahasti, se hautas haaveet kuolemaan, se Tuonen rannalle toivot soitti, se itki multahan ihanteet; ja meri aaltos ja päivä koitti ja kukki kummut ja vieri veet. Mut koskaan uskottu unelmoihin ei sitten täällä, ei aamun koihin.
Käy maassa laulu, että vielä voisi nuo vainaat nousta haudoistaan, kun kuka suurta unta unelmoisi taas sankareista sankar'maan, kun Luojan toivehet toisen kerran maan päällä toivoa tohtis ken ja taasen uskoa uneen Herran ja elää uskonsa eestä sen. Mut kenpä, kenpä se lauleloihin tääll' enää luottaa ja aamun koihin?
PÄIVÄN LASKIESSA.
Muistatteko, kuinka muinoin lassa talvihämyn tullen ikkunassa istuttihin kanssa siskojen syvään tuumien ja tutkien?
Muistatteko, kuinka metsän rantaan päivä vaipui niinkuin aalto santaan, jälkeen jäi vaan vaahtokuplat sen, kultakuplat aallon kultaisen?
Muistatteko, kuinka kamalasti silloin rusko päivän haudan rasti, pilvet paloi, hehkui hattarat, tulta hyrskyi taivaan rantamat?
Näytti kuin ois ollut meri siellä, tulitulva, joka maata niellä tahtoi—kas, se tänne vyöryvi!— kas, jo tuolla kuusi leimahti!—
Muistatteko, kuinka toisihimme silloin siskoset me painausimme, kuinka hiljaa kuiskittihin vain äänin värjyvin ja huohottain?
Ilmi kuiskittihin kammot rinnan, aavistukset alta lammen pinnan, unten harmaat pohja-usmat nuo, joita nostaa Manan suuri suo.
Pelkäsimme toitotusta torven, Herran vihan ääntä kautta korven, idän päältä tuolta pitkäisen leimausta hamaan läntehen—
Maa kun huojuis, taivas tulta löisi, meri maata, tuli merta söisi, ukkosena Herran uhka sois— missä, missä silloin suoja ois?
Muistatteko, kuinka toisihimme silloin siskoset me painausimme, kunnes äiti armas valon toi hämärään ja mieliin levon loi?
SALOJÄRVEN JOUTSENET.
Ken rantamalle Salojärven käy, kun aamu koittaa, ilta hämärtäy, se veden päällä näkee välkkehen, mi häipyy salmiloihin saarien.
Ne joutsenia Salojärven on. Ne päiväks väistyy lehdon varjohon, mut yö kun joutuu yli metsämaan, ne ulapoille uivat laulamaan.
Niin kerrotaan, on ijäks onneton, ken niiden laulun kerran kuullut on, se päivät uinuu, yönsä unhottaa ja kaipaa jotain, jot' ei koskaan saa.
Siks harvoin rantamalle järven sen vain tulla tohtii joku hiipien. Mut talvi-illoin kautta kaiken maan näin järven joutsenista lauletaan:
Ol' ennen mökki järven rannalla. Siin' yksin asui ukko uuttera, pyys pyitä syksyt, talvet nuottaa loi ja kesät purressansa pulikoi.
Hän ain ol' iloinen, vaikk' yksikseen, ja muille altis, vilkas vierailleen, hän köyhää auttoi, antoi omastaan ja ohjas eksyneitä oikeaan.
Siks yli seudun häntä siunattiin. Ja kun hän joskus sattui naapuriin, kaikk' kansa kertyi ympär' istumaan— hän usein silloin alkoi kertomaan.
Hän kertoi kauneudesta keväimen, mi tullut taas ol' Salojärvellen, hän kuvas rannan kukat, kuikat veen ja metsän tapaukset tarkalleen.
Myös maista kaukaisista kertoi hän ja kaupungeista, kansoist' etelän, hän kaikki tunsi, vaunut valtojen ja herrain herkut, riemut rikasten.
Ne laulaa turhuudesta taistojen, ne kertoo kauneudesta keväimen, ne rakkautta, rauhaa julistaa— ne mielen valtaa, tempaa, tenhoaa.
Näin kertoi hän ja kansa ihmeissään se häntä katsoi, mietti mietteitään. Mut aina laulujensa lopuksi hän Salojärven rauhaa kiitteli.
Hän yksin eli. Vuodet kulki niin.
Vain harvoin vanhus sattui naapuriin.
Mut kerran häntä vierren viikkojen
kun nähty ei, niin käytiin mökillen.
Hän makas kuollehena majassaan. Mut mökin alla hänen rannallaan sous oudot linnut, suuret, valkoiset— ne oli Salojärven joutsenet.
Ne varmaan aatoksia vainaan on. Ne päiväks väistyy lehdon varjohon, mut yö kun joutuu yli metsämaan, ne ulapoille uivat laulamaan.
Ja on kuin maassa koittais aika uus ja viha väistyis, katois kavaluus, kuin veljet yhtyis, sisko siskon sais ja yhteisvoimin voittoon astuttais.
Niin kerrotaan, on ijäks onneton, ken niiden laulun kerran kuullut on, se yönsä valvoo, päivät unelmoi ja tahtoo jotain, jot' ei koskaan voi.
ELKÄÄ TE RIKKAHAT!
Elkää te rikkahat ihmetellä, jos köyhän lapsi laulaa. Köyhällä sydän suruja täynnä ja laulu on köyhän rauha.
Elkää te rikkahat ylvästellä, kun köyhän lapsi laulaa. Kerran on vuodessa köyhän juhla ja kekrinä köyhä nauraa.
Elkää te rikkahat rinnan tulla, kun köyhän lapsi laulaa. Saattaisi ilo mennä rikkahalta ja köyhälle tulla kauna.
Elkää te rikkahat yritellä, jos köyhän lapsi laulaa. Köyhällä sydän on kipeä, ja rikkaalla vain on kaulaa.
LEGENDA.
Kun Herra ynnä Pyhä Pietari ne merta, maata muinoin matkasi, niin kerrotaan, he kesä-illan tullen myös saivat Suomenmaalle siunatullen.
He alle istahtivat koivupuun, mi kasvoi kaltahalla salmensuun, ja tavan mukaan pikku toraan jälleen he joutuivat. Sen Pietar' alkoi tälleen:
»Oi Herra, mille maalle jouduttiin!
Mik' kansa, köykkyselkä, köyhä niin!
Maa karu, kallioinen, pellot pienet,
ei muuta hedelmää kuin marjat, sienet!»
Mut Herra hiljakseen vain hymyili: »Voi olla, maa on karu, kylmäki, ja vilja kasvaa voisi vikkelämmin, mut kansa, sen on sydän kaunis, lämmin.»
Näin lausuin Herra hymyi hiljakseen. Ja katso! Kumma hohde peitti veen, suo kuivi, korpi kaatui, metsä aukes, ja vainiolta roudan valta raukes.
Pois Herra kulki kanssa Pietarin. Mut kerrotaan, kun illoin kesäisin sa istut koivun alla, on kuin täällä viel' liikkuis Herran hymy vetten päällä.
NUORTEN USKO.
Näin unta, että oli suuri maa, mi päivän alla aaltos vainioina, ja nurmet nuoret taivaan rannan taa ne kukki kunnahina, laaksoloina.
Näin unta, että virroin vaahtosuin maan kaiken halki kaikui kevään valta ja virran vieret tuoksui tuomipuin ja savut armaat nousi puiden alta.
Näin unta, että valkomajoissaan siell' asui suuri, suora, ylväs kansa, niin kuulu kunniastaan, tarmostaan ja vapaa, terve, täysi tavoiltansa.
Sen kansan aatos tulta salamoi, sen tunne tuoksui suvi-aamun lailla ja kiurun lempenä sen kieli soi ja mieli päilyi niinkuin kaste mailla.
Ja maassa siinä laulu sääsi lain ja taide hallitsi ja tieto johti ja tuomioita jakoi tunto vain ja sääli syytöksien ponnet pohti.
Ja itse totuus oli usko maan ja oma sydän oli kirkko kunkin ja Luoja oli luodun hyve vaan ja työt ne rukoili, ei messut munkin.
Näin unta, että oli suuri maa ja maata suurta asui suuri kansa. Se maa se oli niinkuin Suomenmaa, sen kansan nimi soi kuin Suomen kansa.
Näin unta, että päältä tämän maan nous maailmalle uuden aamun rusko. Sen sinne nuoret nosti voimallaan— ja nuorten voima oli nuorten usko.
ERAKON HÄMMÄSTYS.
Ma olin maailmahan suuttunut ja kyllästynyt kylmiin ihmisiin, en heidän rientoihinsa puuttunut, vaan yksin erakkona elin niin.
Tää maailma ol' eläintarha vaan ja apinoita ihmishaamut nuo ja onnen haave oli harha vaan ja elon taival suuri korpisuo.
Mut kuinka kerran seuraan hienoston taas sitten mennä päätin kuitenkin. Tok' ensin hankin eläinnaamion, ja apinaksi aivan pukeusin.
Niin saavuin suureen juhlasalihin ja tungoksehen frakkiherrojen ja puoleen kumpahankin tervehdin ma kättä puristain ja hymyillen.
Kuin muutkin kuljin sekä keikaroin ja mairitin ja häntää heilutin ja herrain kanssa veljenmaljat join ja hamekansoa ma hakkailin.
Mut sitten alkoi minust' tuntumaan, ett' täytyy lopettaa jo leikki tää: He verraksensa luulee minut vaan ja se on sentään vähän ilkeää.
Niin erään heistä kutsuin kuiskuttain ma syrjähän ja lausuin: »Erehdyt, kun apinaksi minut luulet vain.»— Ja pois ma naamion heitin nyt.
Hän ensin hämmästyi, se totta on, mut hetkeks vaan—ja kohta hymyillen hän kasvoiltaan myös otti naamion: Kas kummaa, hänkin oli ihminen!
KESÄMUISTOJA.
Ei nyt enää, ei nyt enää kesämarjat auta. Suomal. kansani.
METSÄPURO.
Kevät joutui, metsäpuro paisui, vaahtopyörtehissä vedet kiiti, aallot vallatonna leikki, telmi, rannan kaarteet kaikki huuhtoellen; kuuset katsoi kummastellen tuota, hongat varoitteli vakavasti.
Miksi niin on tummaa vesi sulia— mietin usein puron partahalla— vesi tummaa, vaahto valkeata, loiske laineiden niin kumman lieto? Siksi niin on tummaa vesi sulla, tulet sydänmailta, hallanmailta, siks on vaahto sulla valkopäistä, kevättoiveita kun kansan kannat.
Mutta mistä loiske kumman lieto? Puron partahalla, kunnahalla, siell' on kullan koti kuusten alla, sieltä sivumennen laulut kuulit, laulut liedot, nuoret nuoren rinnan— sieltä lie tuo sinivuokko myöskin, jonka aallot tänne mulle tuovat.
AAMUTUNNELMA.
Kuin välkähti huomenen kultainen koi läpi haavanlehtien keväisten, niin lensit luokseni, immyt oi, läpi unteni lehtojen leijaillen.
Kuin lehvältä rantaman raidan vain yön kyynel läikähti kalvohon veen suven suloja hetkisen heijastain— niin lensi mun lempeni riemuineen.
SOITA SOMER, HELKÄ HIEKKA!
Suvi-illan suussa impi astui virran vieremää, kuuset kuiski, laine loiski, tuoksui nurmi nukkapää.
Sorsat kaislikossa souti, kalaparvet karkeloi, tuomilehdon lentosuukot vastarannan tuuli toi.
Ilakoiten impi kulki rantamata virran veen, somer soitti, hiekka helkki alla Annin askeleen.
Suven vienot vihkilaulut kaikui munkin mielessäin, kun ma virran äärtä kuljin armas impi vierelläin.
Soita somer, helkä hiekka, laula laine huoleton, ilakoitse impi nuori!— lyhyt Suomen suvi on.
KUUSI JA LÄHDE.
Kerran kesä-iltamalla kanssa Allin armahain istuttihin kunnahalla kuherrellen kaksin vain.
Lähde läksi kummun alta puhtahana pulputen, mutta lähteen rantamalta kasvoi kuusi kaunoinen.
Vienosti kun illan tuuli lehviä sen tuuditti, tuulen huminassa kuuli, kuinka kuusi kuiskasi:
»Oi, sa suuri sulho siellä, kuinka sua lemminkään! Siksi laulan riemumiellä yöt ja päivät yhtenään.
Vilppahalla veellä aina juottelet sa juuren, että lehvät voimakkaina taivahalle nousisi.
Illoin tuulten uinuessa nukun vienoon loiskinaas, hiljaa aamun auetessa laulus herättää mun taas.
Ja kun kanssa syksytuulten taasen käyn mä painimaan, silloin kuiskees vienon kuulten tuosta voimaa uutta saan.»
Noin se kummun lähtehelle kuusi kuiski lempien. Kohta kuultiin kuusoselle laulavan nyt lähtehen:
»Oi, sa lähde armahani, kuinka sua lemminkään! Siksi näin sun oksillani varjoon peitän vehreään.
Mistä tuulissäässä mulla turvaa muuten olla vois, ellei suojakseni sulla varjo-oksat vankat ois?
Illoin tarut kummat vasta lehviltäsi mulle soi tuolta kaukomaailmasta, jot' en itse nähdä voi.
Mutta vaikka ainiaaksi jäänkin maahan pieneksi, sinä vartut voimakkaaksi— siinä onkin onneni.»
Hiljaa tuuli illan henki, hiljaa lauloi loiske veen, ja he kuiskas kumpainenki hyvää yötä toisilleen.
KULJIN KERRAN LÄPI HONKAHOLVIN—
Kuljin kerran läpi honkaholvin, risut, puiden oksat peitti tien, avojalkani mun vuosi verta, tuota huomannutko silloin lien!
Tie se vei mun kahden kuusen alle, kahden tumman silmän poltteesen, siellä taivas kaksi valaa kuuli sykkiessä kahden sydämen.
Palatessain—aamun koittaessa— tunsin tiellä risut, oksat jo, mut en tuntenunna, kuinka sydän verta vuosi, kärsi angervo.
Joutui sekin päivä, jolloin tunsin tuskalla ma pistot sydämen, tunsin rinnan riehut, poltot tunsin neitoani tuntenut ma en.
KYLÄTIELLÄ.
Noin poikajoukko se vallaton
kylän reuhasi raitiolla.
—»Kas, kasvitarhassa tyttö on!»—
—»Mun rauhassa suokaa olla.»—
—»Elä huoli, solmia meille vaan pari morsiusseppeleitä ja sitten me lähtähän tanssimaan! —Kas, mistä on kyyneleitä?»—
—»Mun äitini kuollut on äskettäin, hänet eilen hauta jo sulki ja hälle mä solmian seppeltäin.»— Pois poikaset hiipien kulki.
MIKSI SUREE KUMMUN KUUSI?
Kasvoi kummulla kuusi tuores, tuoksuten, kukkapäin, tuulten tuudussa päivät leikki, tuskin uinahti tyynin säin.
Kerran lehvälle kuusen lensi illalla sirkkunen, lauloi lauluja lemmen nuoren, kertoi kaihoja keväimen.
Hiljaa laulua kuullen laski kuusonen kukkapään, hiljaa, hiljaa sen oksat painui. eikä leikkinyt lehvätkään.
Aamun tullessa laulaen sirkku lehvältä lensikin. Hiljaa surren kuusen oksat jäivät vain yhä painoksiin.
SYYSTUNNELMA.
Teit oikein ystävä ainoo, kun luotani läksit pois. Sun rintasi nuori ja lämmin mun rinnalla jäätynyt ois.
Kas, maantiellä kalpea kukka
lumipälvestä nostavi pään.
Mitä vuottelet kukkani vielä?
On aika jo painua pään.
Tuhat aatosta sieluni tunsi, sen vaan minä muistaa voin: Oli tielläni kuihtunut kukka ja sen peitoksi lunta ma loin.