TAMMEN LASTUJA.

AALTOJEN ALLA.

On uljahin korallilinna meren pohjalla myrskyisen ja linnassa valta-istuin se päilyvi päärlyinen, ja istuimella on impi, ei impiä inhan maan, ja kauvas loistavi kruunu hänen tummilla kutreillaan.

Niin suuret on suojat siellä, salit hohtaen huikaisee, sadat soihdut seinillä räiskyy, tuhat tuohusta leimuelee. Ja tuuli kun joskus tyyntyy ja taivas seijastuu, niin kaunihit kangastukset veen pintahan heijastuu.

Ja myrskyt merta ne velloo ja tuulet ne tuivertaa ja vetten vyöryvät vuoret ne nousta ja vaipua saa, mut tyyntä on aaltojen alla, kuhun tuul' ei tunkea voi,— vain vienona viestinä sinne humu ulapan aaltojen soi.

Ja luovien haahdet halkoo meren pintaa meuruavaa, vene taivahan rannasta nousee ja vaipuvi taas sen taa; eri lippujen alla ne kulkee, eri matkan on määrä ja tie, mut tuuli ne vihdoin kaikki taa taivahan rannan vie.

Ei haaksien onnesta huoli meren vaahtisen valtiatar, merimiesten pyyntöjä kuule ei linnan haltiatar, hän aaltojen kulkea antaa, miten tahtovi taivas vaan, ja haaksien hautahan syöstä meren kuiluja kulkemaan.

Mut joskus pursi kun pieni on joutunut myrskyhyn, jolt' aalto on airon saanut, mela hukkunut hyrskyhyn ja rikki on purren ruori ja venhoa viimat vie, mi lahtien lainehille vain luotukin varmaan lie—

Niin silloin Ahtolan impi se astuvi linnastaan ja ulapan ympäri purren hän peittävi kutreillaan: jo taltuvi aaltojen raivo, jo vienona viimat soi ja korjata haapion hauraan merenkulkija koito voi.

Mut laiva jos purppurapurjein yli aaltojen ylpeilee, min rungossa pillat piilee, rikos mastossa vaanielee, min kannella karkelo käypi, ilo raikuvi sortajain, mut ruuma on orjia täynnä ja itkua, vaivaa vain—

Niin silloin Ahtolan impi se astuvi linnastaan, sen seiniltä soihdut tempaa ja tarttuvi valtikkaan, yön synkäksi taivahan lientää, vihan vaahtohon vellovi veen, ja sortajan haahden hautaa hän pauhulla pauvanteen.

Mut muutoin aaltojen alla hän yksin istuvi vaan ja silmänsä suuret hän tunkee meren kuilujen maailmaan, mihin kurjan kuolevan silmä ei konsana nähdä voi, mut kaikuja kummia josta pyhähetkinä joskus soi.

Niin, laulujen korallilinna ajan aaltojen alla on ja helmistä ihmishengen on istuin morsion, min otsalla aattehen kruunu kuun loistolla kuumottaa, ja valtikka hällä on tunteen merenkultaa kuultavaa.

Ja suuret on suojat siellä, salit hohtaen huikaisee, sadat soihdut seinillä räiskyy, tuhat tuohusta leimuelee. Ja tuuli kun joskus tyyntyy sekä taivas seijastuu, niin kaunihit kangastukset veen pintahan heijastuu.

VÄINÄMÖISEN SYNTY.

Näin oli synty Väinämöisen, rotu rohkean runojan:

Meren laajan suuri sulho kaihosi Kavetta naia, halki aikojen halasi immeksensä Ilmatarta. Valjasti valiot varsat, veden varsat, vaahtoharjat, kokosi kosiokullat, huolitteli huomenlahjat, ajoi neittä kihlomahan, ilman impeä kosihin.

Kauvas kaikui ruoskan roiske, kuului kuorskuna hepojen, kauvas kuulti kullan välke, loitos helmyet helisi, ajaessa Ahtolaisen ilman impeä kosihin.

Tuop' on impi, ilman tyttö, Kave luonnotar korea, istui ilman vempelellä, taivon kaarella kajotti pilvilinnan liepehellä, utu-uudinten takana.

Lausuipa ulapan urho:
»Istu impi korjahani!»—
Impi noin sanoiksi virkki:
»Miksi neittä korjahasi?»

Veden valta vastaeli: »Meren laajan morsioksi, aaltojen ajelijaksi, Ahdin linnan liikkujaksi, suojien sulostajaksi, kultieni kantajaksi, helmien helistäjäksi.»

Lausui laajan ilman impi: »Suotta kultasi kuluvi, helmesi helähtelevi! Impenä ikäni kaiken aina aionkin elellä, enkä suostu sulhosihin, mielly miesten leikkilöihin.»

Veen valio, ulapan urho, tuosta suuttui ja syäntyi, nosti aallot ärjymähän, hirmumyrskyt mylvimähän väkivalloin vieäksensä ilman impyen ihanan. Vuorina meret kohosi, tuntureina tuulten alla, veet samosi syövereistä, pohja kuivana kihisi, paaet paukkui, louhet loukkui, vaahto pilviä valeli.

Mutta Ilmatar ihana istui ilman vempelellä suojassa ikisulonsa, impisalpojen salassa, kuhun ei tunnu tuulten voima, ei ulotu urhon raivo.

Vihdoinpa vihainen sulho leppyi vallan lempeäksi, vuoret laski, laaksot nosti, meren tanteren tasasi kirkasna kimaltamahan, lämminnä läpäjämähän. Syvältä sydämestänsä kultansa kuvan hän nouti, toip' on lempensä totisen pinnallensa päilymähän, kaunisna kajastamahan.

Kave luonnotar korea pilkisti lomasta pilven: Katso! Kalvosta ulapan paistoi kaunis taivon kaari, kaarelta korea impi, kuuhut neien kulmaluilta, päivyt impyen povelta.

Neitosen sydän sykähti, kimmahti kivinen rinta, leimahti povessa liekki, suonissa säkenet suihki— vaan ei vielä ilman impi suostu sulhonsa sylihin.

Tuostapa ulapan urho epätoivohon topertui, suri yössä yksinänsä, hämyssä häveten itki, itki ilmoille surunsa, kaihonsa utuna kantoi.

Mutta katso! Kaihopilvet, kyynelten utuiset uhrit, korkeammalle kohosi kuin vihan vihuriaallot, tai hymy hyvän sydämen; nousi taitse taivon kaaren, otavaisen olkapäitse, sylihinsä immen sulki, kaulasi Kapehen nuoren, kuiski kummia sanoja, ulpujen utuista kieltä, kertoi kaihoja kevähän, umppujen unelmamieltä, lemmen nuoren nautinnoita, luonnon luomisen lumoa.

Silloin Ilmatar ihana tunsi tuntehen povessa, tuskan niin ilonihanan, riemun niin surunsuloisen, kuin on kuutamo keväinen ilman tumman tuoksutessa— ja hän astuikse alemma, vaipui valtahan utujen.

*

Vieri impi veen emona, meren laajan morsiona, vuotta seitsemän satoa, yhdeksän yrön ikeä, allansa aliset aallot, yllänsä ylinen taivas— Siellä syntyi Väinämöinen lemmestä meren ja ilman.

KUN KELLO SEISOO—

Tää kansa on kuin kaupunki, min tornin kello seisovi, ja aikaa kysymähän niin nyt kaikki juoksee naapuriin.

Mut toisen kello edistää ja toisen jälkeen ihan jää ja kaikki toimet nurin käy, kun ajan johtajaa ei näy,

Jos tääll' ois mies, jos yksikin, niin itse nousis tornihin ja voiman oikeudella hän sen kellon vetäis käymähän.

Ja huutais: »Näin on aika maan!»— ja oman päänsä mukaan vaan hän ajan kellon asettais— ja kaikki uskoa sen sais!

Ja vaikk' ei ois se tullutkaan niin sekunnilleen oikeaan, ois pälkähästä päästy pois ja jokin aika saatu ois.

Mut mies se viipyy, viipyy vaan ja yhä seisoo kello maan ja kaikki toimet nurin käy, kun ajan johtajaa ei näy.

LEMMINKÄISEN LAULU.

    Puhu tuuli purjehesen,
    ahava aja alusta!
                  Kal. XXIX.

Tule tuuli, tuui purtta, vieös veikkosi venettä, anna juosta puisen purren, mennä mäntyisen venehen saarelle sanattomalle, niemelle nimettömälle!

Sinut tunnen kyllä, tuuli, sinä vanhin veljistäni: saman saaren kainalossa syntyi Ahti ja Ahava ilman impien ilossa, päivän lämmön läikkehessä.

Niin mä kasvoin tuulen kanssa nenässä utuisen niemen, kuljin tuulen kumppalina, vierin veljenä ahavan ympäri selän sinisen, lakkipäien lainehien.

Tuuli se pojan povehen puhalsi vihurit vinhat, idän irnut, kaakon karjut, luotehen sotaiset soitot; henki myöskin hellät tuulet, kodin armahat ahavat, emosen etelätuulet, lemmen vienot länsileyhkät.

Näinpä kaikki taivon tuulet tunnen raukka rinnassani, siksi kuikkana kujerran, lokkina lotaeleime, enkä tieä, kunne kuljen, minne viepi mun vihuri, viepikö kohin kotia, vaiko mieron valkamoille.

Kaikki tunnen tuulten kärjet, paitsi pohjosen tereä! viel' ei halla verta hyydä, puhalla puhurin henki Ahtolan pojan povessa, saati liedon Lemminkäisen.

Enkä kuikkana kujerra, lokkina lotaja aina, vaan ma kotkana kohoan, haukkana viriän vielä, taivot kaarran, maat tähystän, halki ilmojen havisen.

Pelätkätte peipposeni, varokatte varpuseni, ilman kokkojen iloa, taivon haukkojen halua!

Liidän neitten linnan päälle, impien laelle lasken, haiverran havukan lailla tyttöparvesta parahan, heleimmän helmipäistä, kukkapäistä kuuluisimman.

Puhu tuuli purjehesen anna vauhtia ahava, läikytä alusta länsi, lempi lennätä venettä saaren impien iloihin, kassapäien karkeloihin!

VANHOILLE.

Te seisotte keskellä keväimen kuin kaislikko mennehen kesäinen, joka lahden rannassa säilyi yli talven ja tuiskujen.

Se myöskin on nauttinut nuoruuttaan ja kevään nähnyt on loistossaan, kun päivässä aallot päilyi ja tuuloset tuoksui vaan.

Niin lietona lehtojen helke soi, niin vienoja viestejä tuuloset toi ja perhonen silkkisiipi yli kaislojen karkeloi.

Mut joutui syksy ja synkät säät, sai kylmät ilmat ja tuulispäät ja halla se maahan hiipi, tuli pakkaset, tuiskut ja jäät.

Yli talven kaislat ne murheissaan lumipäisinä rannalla seisoi vaan ja kun vinkui talvinen tuuli, he kuiskivat muistojaan.

Ja muistivat aikoja nuoruuden, noit' aikoja toivojen, riemujen— ja ijäksi kuollehen luuli he luonnosta keväimen.

Kevät taasen tuoksuja, toivoja toi, taas lintujen lauluja lehdot soi, taas lahdella sotkat soutaa ja perhoset karkeloi.

Mut rannan kalpeat kaislat vaan ne hiljaa huojuvat huolissaan ja miettivät, miksihän joutaa koko luonto nyt riemuamaaan.

Nää aallot outoja heille on, tään tuulosen kuiske tuntematon ja kumma on kukkien tuoksu ja helkkinä haaviston.

Ei uutta se oo, on vanhaa vain, mut vanhaa, mikä on uutta ain kuin vierivän virran juoksu ohi rantojen viljavain!

Tää laulu on laulua keväimen, tää aalto on aaltoja nuoruuden, joka ulapan tuulissa nousi ja nyt vyöryvi lahtehen!

Ken ei sitä ymmärrä onneton on, sen murtava hyöky on aallokon, sen ampuva ajan on jousi, se kuoleman kulkija on!—

Te seisotte keskellä keväimen? kuin kaislikko mennehen kesäinen, joka lahden rannassa säilyi yli talven ja tuiskujen.

VÄINÄMÖISEN PALAUS.

»Oi joutuos Väinämö vanha luo kaihovan kansasi taas, nyt Suomessa suuri on juhla ja joulu on ympäri maas! Jo paistavi päivyt meillä ja päällä on taivas sees, mut poissa on Pohjan sampo ja vaiti on kantelees.»—

Näin kansan huuto se kaikui yli laaksojen, laineiden ja pauhaten ilman patsaat satakerroin kertasi sen. »Oi joutuos Väinämö vanha, sua kaihoten vartovi maas, on tarvis sampoa uutta ja tarvis soittoa taas!»

Ja Väinämö kutsun kuuli ja riemuten rinnassaan hän reilahan laivan laittoi ja hattarahaljakkaan, ja lykkäsi vesille venhon ja suuntasi Suomehen päin ja taivahan rannat jätti ja pilvien paltehet näin.

—Kas, Suomen lahdella laiva läpi hyrskyjen kiidättää, min kokka kuultavi kultaa ja päivänä välkkyvi pää, ja ruorissa istuvi urho niin muhkea muodoltaan— ken lie, kenen lienevi laiva?—kävi huuto nyt kautta maan.

Ja rantahan vierasta vastaan koko kansa se virtasi niin… jo nähtihin laivan laatu, jo laskija tunnettiin! Niin oudot on purjehet purren ja masto on kummana maan, mut tulija ei ole outo, vaan tuttupa vanhastaan.

Ja rannalle kansa se joutuin telapuita nyt viskoelee ja urhot kuusia kaataa, pojat kuoria kiskoelee: »Hän saapuvi, sankari suurin, hän saapuvi Suomehen taas— oi terve, Väinämö vanha, taas vanhaan valkamaas!»—

Jo maalle laiva se laski, emä piirsi jo pohjahan, mut silloin laitahan tarttui kädet kansan riemuavan ja kauvas kaarnana laiva lens keskehen kuusiston perämiehen rannalle tuoden—kuten maan tapa vanha on.

Nyt Päivän kummulle käytiin tulojuhloa riemuamaan, kevätjuhloa nuoren Suomen, valojuhloa Väinön maan, johon yhtyis nuoret ja vanhat ja aika vanha ja uus ja muinaispäivien muistot ja toivojen vastaisuus.

Ikitammien sijalla kasvoi siell' lehto nyt kaunoinen ja lietona leppien helke soi lempeä tuulosten; mut viel' oli ennallansa kisatanner tanhuavain ja paikallaan oli paasi, pyhä paatero loihtijain.

Ja lehdossa, lehvien alla taas haasteli harmajapäät, siell' leimusi muistojen liekit, suli sydänten jäykkien jäät; ja kiertäen miehestä mieheen simasarkat vaahtiset käy— vaikk' kuultavi kannujen pohjat, ei muistojen pohjoa näy.

Mut tuoltapa laulut liedot pyhä-illan ilmahan soi, siell' aamun nousevan kansa kisakentällä karkeloi; ei yön ole varjoja siellä, ei murheen muistojakaan, siell' liehuvi onni ja lempi ja toivehet nuoret vaan.

Ja kansan keskehen Väinö hymyhuulin istunut on ja katsovi vanhojen juhlaa ja riemua nuorison. Hän nähnyt on onnessa kansan ja nähnyt onpi sen yöss'— siin' istuvi muistojen urho, mut toivojen sankari myös.

Näin juhlivi Väinön kansa, näin juhlivi Väinön maa ja ilma on onnea täynnä ja toivojen tuoksuntaa. Meri kuohuvi kunnahan alla, kilo laineill' leikkiä lyö ja kauvas kumpuja kaartaa käen kukkujen kultavyö.

Mut kaunehin kassapäistä nyt astuvi Väinön luo ja kantelon viisikielen ikitietäjän kätehen tuo: »Oi ottaos omasi Väinö, suo soittosi soida taas, ja laulaos vanha laulu—näin pyytävi nuoret maas.»

Ja pitkin poskia Väinön vedet virtasi tulvanaan,
kun vanhan, vaskisen soiton taas tunsi hän polvellaan.
Ja riemuten kansa se huusi nyt rientäen tietäjän luo:
»Oi laulaos vanha laulu, taas kantelon kaikua suo!»—

Mut silloin Väinämö nousi ja harmajan nosti pään ja loihtijan outo lieska nyt leimusi silmistään: »En vanhaa laulua laula, vaan uuden laulun ma juon, ja aamua Suomeni armaan ma soittoni soida suon!»—

Nyt lehtohon Väinämö läksi ja naulojen leppiä toi ja halkoen vasket vanhat hän kieliä uusia loi; ja uutehen riemun kaikuun hän soiton sommittaa ja aamun sointuhun sorjaan hän kantelon vanhan saa.

Ikipaadella Väinämö istui ilo entinen polvellaan ja paaden ympäri kansa se ääneti vartoi vaan … niin hiljaa lainehet loiski ja hiljaa kuunteli kuus— jo helisi vasket vanhat, jo virisi virsi uus.

Se soi kuni ukkosen nuoli läpi pilvien pauhoa vain, se soi kuni kuutamon hohde yli ulpujen uinuvain, se kertoi päivyen voimaa, valon voittoa keväimen, se luonnon aamua lauloi, ilon nousua ihmisten.

Yli aaltojen, alhojen, vuorten sävelkeijuset karkeli näin joka kuusehen kiiveten kilpaa, joka kukkahan pilkistäin: »Miks' uinut siskoni vielä, oi heräjä veikkoni, hei— on päivä, on palannut Väinö, yön peikoista pelkoa ei!»—

Kas, tuolta jo honkien alta sinihuntuja huiskaelee ja oksilla haltiat harmaat hymyhuulin kuiskaelee! Kas, täällä jo Vellamo itse meren kuohuja halkoelee ja Ahtolan armahat immet yli aaltojen palkoelee.

Mikä helinä päivyen päällä, mikä kulina kuussa soi?
Mikä kaarella siintävän taivaan niin kummasti kuultaa voi?
Siell' Ilmatar aavojen merta punapilvellä purjehtii
ja Kuutar ja Päivätär siellä valon huntuja huolehtii.

Jo kajahti kangashiekka, jo pemahti peltomaa, kumu kuuluvi nurmen alta, aho liikkuvi, aaltoaa— sielt' astuvi Mannun joukot, peri-isännät ilmautuu, esivainajat vainioiden ja Kammojen kansa muu.

Yli aaltojen, alhojen, vuorten näin Väinämön soitto soi, se kuorehen sielua loihti, se luontohon laulua loi. Ja tuoksuen, helkkyen, soiden ilo kaikuvi kautta maan: on herännyt luonnon henki, on syntynyt Suomen Pan!

KEVÄTLAULU.

Terve päivä Pohjolahan, terve Suomehen suvinen aika! Terve lepikot lehtimään, terve käköset helkkymään, terve lämpimät lounatuulet, lemmen tuulet, tuoksumaan— veet sinertämähän, maat vihertämähän, taivahan auteret tanhuamaan!

Paistaos armahin aurinko, hellitä hempeä huomen! Pitkä, pitkä on Pohjan yö, kolkko on talvi Suomen.

Kauvan kattanut maata on hallan ja hämärän vyö, kauvan on kuura peittänyt maan, kauvan on huura huokunut mielihin hallaa vaan—

Paistaos armahin aurinko, hellitä hempeä pouta, jotta lähtisi sydänten jää ja sulais rintojen routa.

Suo jo lämpesi, sula on maa. Joutukaa kyntäjät vakoja luomaan, vakoja suoria vapauden, uria uusia aattehen halki harmajan suomaan!

Kyll' on maata kyntäjällä Suomen sinisaloilla, korvet suuret, pellot pienet, kyntäjät vähäväkiset.

Joutukaa, joutukaa kylväjät siementä tuomaan, tietojen kylvöjä, taitojen kylvöjä kyntäjän uutehen uomaan,

jotta nousis nuori vilja, kasvaisi Kalevan touko, aaltoisi Suvannon auvo, Suomen henki heilimöisi!

Kyntäkää, kylväkää, toukojen, toivojen aika on tää! Toivehet milloin toteutuu, milloin halla ne syö. Nyt on Suomen toukokuu, nyt on kynnön ja kylvön työ, leikkuu, korjuu—kaikki muu jääköön Herran huomaan!

Ei voimoa puutu pelto ja mehevä musta on multa, kun taivas antavi sadetta vaan ja lämpöä päivän kulta.

Ja Jumala armon-paistettaan on Suomenmaalle suova ja nostava orahat aaltoamaan ja laihot laajat luova— Ja riemuja raikuvi Väinön maa ja toivehet lauluja kaiuttaa ja kautta kumpujen, vuorten helavalkeat leimuaa.

Mut tyyni on kansojen surma, ei myrsky, ei tuulispää. On aurinko toukojen turma, jos kauvan kestävi kaunis sää Poudan poika on velttous, tyynen tyttö on saasta, mut ukkonen ilmoja puhdistaa ja tappaa tauteja maasta.

Ja idästä nouseva polvi on ja kaakosta kamala lonka, mi taivahan lientävi myrskysäin ja jylisten rientävi Suomehen päin mustana niinkuni muuri.

Ja synkkä on yö ja ukkonen vyöryvi, salamat lyö, ja maassa on murhe suuri.

Mut jälkeen yön ja ukkosen taas taivas seijastuu ja helmaan Suomen järvien taas päivä heijastuu ja leivo laulavi, lehto soi ja tuoreena tuoksuvi kuusi ja perhoset kukilla karkeloi ja touko on taas kuni uusi.—

Rakas on taaton raatama pelto, makea maammon leipoma leipä, kova on vierahan maankamara, karvas kakku äitipuolen. Kauvan Suomeni pettua söi, almuja aneli teillä, muruja liikoja muukalaisten kerjäsi kyyneleillä.

Mut kerran loppuvi kerjuu ja vierahan viiltävä herjuu, ja Suomen selkä nousta saa ja kansa päänsä kohottaa: Jo tähkivi Väinön vilja, jo kasvavi Kalevan laiho, ja poistuva maasta on leivän puute ja vierahan viljan kaiho!

Mut leivästä ei kansa elä vaan, ei mesileiväst' edes tiedonkaan, vaan niinkuin päivän kumppaliksi suotu on vieno, valju kuu ja niinkuin puu on luotu heelmää antamaan, niin järjen siskoksi on tunne luotu ja hyöty kauneutta kantamaan.

Ja ainapa vainion keskehen näin esi-raatajat entisaikain leposijaksi lintujen lentäväin puun vehreän jäädä antoi. Ja pihalla töllien pienimpäin toki pihlaja terttuja kantoi.

Ja pihalla kotien köyhimpäin pyhä taitehen pihlaja nouskohon näin ja vienona tuoksu sen tuntukoon joka suojahan, kammioon! Ja jääköhön käkösen kukuntapuu ja Suomen laulun puu myös laitahan aattehen laihojen ja keskehen kansani keväisen! Ajan henget sen oksia heijailkoon, valon keijut sen lehvillä leijailkoon ja soikohon sorea laulu yli peltojen mustan mullan kyntäjille, kylväjille, kylmän vainion vakoajille!

Näin vasta nousee seinät Suomen vallan, näin vasta valmistuupi Suomen sampo.

On sampuen saanut laine ja vienyt Ilmarin ihmetyön ja Ugrin heimojen maine on haudattu helmahan yön. Mut tuntehen voimalla tunkien me tähtiä löydämme yöstä ja etsien silmillä rakkauden myös muruja Ilmarin työstä.

On meillä loihtu ja laulun valta ja kieli joustava, norja lie. Siin' on noustava kukkapalta, siin' on soihtu ja siin' on tie!

Näin joutuen henkemme hettehen luo sen veestä me voimoa juomme ja takoen taidolla muruset nuo me sampuen uuden luomme, aattehen sammon, laulujen sammon, tietehen, taitehen sammon, veljien riemun, siskojen auvon, Suomen syöjien kammon, mi ukkosen voimalla jyristen sois ja kansojen kummana pauhais ja maailman mainehet Suomehen tois ja Suvannon viljoja jauhais—

syötäviksi, myötäviksi, ihmisten iki-iloksi!

YÖKEHRÄÄJÄ.

Istuin ma illalla yksinäni, kuulin ma hyrinän sydämestäni.

Mikä siellä hyrisevi ainiaan?—
Neitonen rukkia polkevi vaan.

Istuin ma illalla aatteissani, kuulin ma laulua kupeeltani.

Kuka siellä laulavi ainiaan?—
Kuolema neitoa kutsuvi vaan.

Istuin ma illalla yksinäni, kuulin ma itkua sydämestäni.

Kuka siellä itkevi ainiaan?—
Impi se itkevi vapauttaan.

PROLOOGI.

Suomen nuorille sepoille omistettu.

I.

Yöllä syntyi Ilmarinen, seppojen suvun kuningas, se syntyi sysimäellä, kasvoi hiilikankahalla vaskinen vasara vyöllä, käsissä käverät pihdit. Katsoi kahta kämmentänsä, arvelee, ajattelevi: Miks nämä minulle luotu, mitä varten vastuksiksi? Läksi kontion kotihin kuoman mieltä kuulemahan. »Saattaako setä sanoa miks nämä minulle luotu?» Ukkokarhu uksen eessä simoa siretti juoda kultaisesta kannusesta, sarkasta hopehisesta, katsoi kannun uurta myöten, vantehen väliä myöten,— äkkäsi tulijan oudon, kirposi kädestä kannu, sima vieri suun sivutse: »Ohoh sinua kuoma kulta, kyll' on kynsiä sinulla!» Sanoi seppo Ilmarinen: »Kynnet on kyynärän pituiset, vaan en tiedä, enkä taida, kulle työlle työnteleisin, mille tenhoisin teolle— saattaisko setä sanoa?» Vaari vastahan vihelsi: »Oisihan talossa työtä, kun oisi tekijä toinen! Kovin oot koivilta kapea, ylen laiha lantehilta, pää suuri, suu supukka, iho ilkeän värinen— lähde toisehen talohon!» Läksi seppo läylimielin kangasta kävelemähän, läksi työtä etsimähän, tekemistä tietämähän; hiuka souti sormen päissä, nälkä suolia näversi. Niin saapui suden kotihin. Suden akka orren alla kirnusi kesäistä voita kultaisessa kirnusessa männällä hopehisella— työntyvi sisähän seppo, yli kynnyksen kysyvi: »Oisiko talossa tässä työtä tehdä tyhjän miehen?» Akka kiljas, kirnu kaatui, lapset parkasi pahasti, ukko uunilta tomahti koivuhalko kainalossa: »Ken olet kurja mieronkierto mikä mies, mitä sukua?» Sanoi seppo Ilmarinen: »En tiedä sukuni tietä, en isoa, en emoa, tuolla honkien humussa synnyin mä sysimäellä— etsisin elosijoa, asuinpaikkoa anoisin.» »Ei ole talossa tässä suurusta suvuttomalle, tokko erkanet, elikkä—!» Läksi seppo läylimielin kangasta kävelemähän, emoansa etsimähän, tietämään sukunsa tietä; suupieltä suru vetävi, murhe mieltä mustentavi. Kysyi puilta, pensahilta, kuulusti ahon kukilta, tutki ilman lintusilta, kysyi maan matelijoilta, eikä löytänyt emoa, ei tavannut taattoansa. Niin tuli ketun kotihin Repolaisen renkipoika tervasi lylyä tiellä ehtiäksensä erähän illalla isännän kanssa; katsoi tielle ja—kavahti kannon päähän huutamahan: »On tulossa outo miesi, kumma kulkija kylältä, mies kapea, kaksijalka, tassut kaikki tuota pitkät!» Repo kuuli rengin huudon, luuli jo tuhon tulevan, jousen vaarnalta varusti, savuna pihalle saapi: »Seis! Seiso henkesi uhalla! Mikä mies, mikä asia?» Sanoi seppo Ilmarinen: »Mikä lienen miehiäni! Liekö sotka suolle saanut, vai rauku vesirajahan, ilves tehnyt iljenelle, suokurki sulalle maalle— oon emoa etsimässä, taattoa tavottamassa.» Repo vastahan remahti: »Ei ole sukua sulla tämän ilman kannen alla! Min' olen metsän henkiherra, veen riistan verolle viejä, saukon kummi, mäyrän kuoma, ylikaitsija kanojen; tunnen kaikki tuulen karjat, maan kävijät, tien tulijat, jalan neljän juoksevaiset, siiven kahden kantamaiset— kaikki on kirjoissa minulla, kaikki mulla muistossani. Ei siellä oo sinun näköistä!» Selitellä seppo koitti: »Minkäpä minä osannen, kun olen kerran tänne luotu, syntynyt sysimäelle»— »Sin' olet syntynyt luvatta, lurjus, vastoin maan lakia— kursi tiehesi, tahikka—!» Läksi seppo läylimielin kangasta kävelemähän; pilkaten puut puheli, kukat viittoi vilkusilmin, oravat osoittelivat, linnut lennosta ivasi angervon avuttomuutta, heimotuutta herjan lapsen. Astui seppo allamielin, itkuvirttä vieritellen, astui päivän järven päitä, toisen vaaroja vaelsi, niin päivänä kolmantena suo suuri etehen aukes. Astui seppo allamielin, orvon virttä vieritellen: »Kun oisin syntynyt sudeksi, taikka karhuksi kasunut, oisi turkki tuulissäällä, koti ois kovalla säällä, kodissa korea liesi, liedellä punainen loimo, emo lieden liepehellä, minä itse emon sylissä— ja minun sylissä onni!» Jo väsähti väki sepolta, uupui jo urohon voima, vaipui mies maan varahan, tuskissansa turpehelle, otsa suohon, suu norohon, rinta rimpeä halaten. Lauloi rauta rahkan alta, soi suosta teräksen soitto: »Kussa viivyt maan kuningas, raudan ruhtinas väkevä, joudu joukkos johtajaksi, valtasi vapahtajaksi! Tääll' on miehet miekka vyöllä, sota-orhit ohjaksissa, pyssyt on pamahtamassa, torvet on torahtamassa, kun vaan saapuisi kuningas, sois käsky sotien herran!» Jo tunsi sukunsa seppo, tiesi työnsä työn hakija, kimmahti kohoksi maasta, viskasi vasaratansa, tuli suihki suonen päissä, koski rinnassa kohisi, voiton tuli, voiman koski, kutsumus kuningastöiden. Kohotti kätensä seppo kohti kuusten korkeutta, vannoi maalle valan ikuisen, sanan Luojalle lupasi: »Tahdon ma takoa ilmi luonnon voimat maan lumosta, herättää vesien henget, ainehet norojen alta, tahdon tehdä maan hyväksi, manteret hymyäviksi, lehdot leivän kasvaviksi, pelloiksi petojen korvet, tahdon taivahan takoa yli maani onnellisen, taivahalle tähtikehrät, kuut, otavat, päivät kummat— tahdon luoda luonnon onnen oman onneni heraksi!» Näin se vannoi vanhin seppo, vannoi ruhtinasvalansa.

II.

Kimposi kipunat yössä, kuului kalske kukkulalta.

Mikä on korvessa kohina, tuli vuoren tutkaimella?

Seppo taivasta takovi, ilman kantta kalkuttavi.

Kelle taivasta tekevi, kelle kuita kuumentavi?

Taatollensa taivon kantta,
Luojallensa lunnahia.

*

Kimposi kipunat yössä, kuului kalske kukkulalta.

Mikä on pajassa pauke, välke honkien välillä?

Taatto kruunua takovi,
Luoja luopi valtikkata.

Kelle kruunu kultalehti, kelle valtikka väkevä?

Kruunu maan kuninkahalle, valtikka sepon suvulle.

*

Kimposi kipunat yössä, kuului kalske kukkuloilta.

Mikä on jyske maan navoilla, ilmassa sakea sauhu?

Sepot vuorilla sotivat, sepon lapset laaksomailla.

Miksi on meteli maassa, sota veljesten välillä?

Kruunusta perintöriita, veljesvaino valtikasta.

III.

On luonnon loitsut ilmi luotu, on herätetty henget maan, on tuli pilven päältä tuotu ja vuorten voimat piilostaan, on aalto vanki ja tuuli työssä ja koski toivoja tottelee ja pyörät laulavi laakson yössä ja paljat säihkyen säestelee— Mut missä, missä on onni?

Maa kaikki meille verokuormaa kantaa ja laaksot viljaa lakoaa, ja metsä riistaa meille antaa ja meri suolaa sakoaa. Vain meille varttuvi varsakarjat ja uuhten villat ne uhkeaa, vain meille nousevi noron marjat ja kukat kummulla puhkeaa— Mut missä, missä on onni?

On vuoret puhkaistu ja radat raattu, on vesi viitottu ja auki maa ja porraspuut on poikki soiden kaattu ja yhteen kaupungit ja kansat saa. Kas, kuinka haahdet ne merta halkoo ja venhot virtoja vilisee, kas, kuinka tanssivi täällä talkoo ja tuolla kulkuset kilisee— Mut missä, missä on onni?

Me oomme tehneet talot suuret, laajat ja kodit kaunihit kaartaneet, me oomme lyöneet maahan malmivaajat ja paadet seiniksi saartaneet. Ne liedet kylmät me lämmitimme, me suojat valkeiksi valaistiin, me salit korkeat koristimme ja palkit pehmeiksi peiteltiin— Mut missä, missä on onni?

Me oomme tehneet Herran temppeleitä, maan lunnahia maksaneet, me oomme kilvan käyneet kirkkoteitä ja uskollemme uhranneet. On alttarit noussehet ympäri maan ja kaikunut kansojen kuoro, ja lempi on ilmahan leimunnut vaan— nyt tullut on ihmisten vuoro!

Uus aika koittaa, uusi kannel soi, uus tuuli käy, uus huomen huminoi, se veljeyttä yli vetten soittaa, se kaikuu rakkautta rantamille, se heikot herättää, se vahvat voittaa, se kantaa ilon viestin ihmisille: Maan päälle, tänne, taivas takokaamme! Niin kaikki kuninkaita olla saamme!

Se taivas kaunihina kaartuu kerran, kun kansat merten yli kättä lyö, kun joka mökkiin paistaa päivä Herran, kun joka lapsi lemmen leipää syö, ja itse Luoja jättää taivahansa, käy alas onnen kruunu otsallansa ja jokaisell' on joulu rinnassansa, ja väistyy maasta vihan, vainon yö.

KALEVALAN KANKAHILTA.

Siell' on maata kyntäjällä, vettä viljoin soutajalla.

MARJATAN LAULU.

Keinutan kehtoa, laulatan lasta vaulussa vemmelpuun. Nukkuos tähtiä katselemasta, vaipuos kuusia kuuntelemasta, uinuos äitisi lauleluun, keinuhun vemmelpuun!

Harva on soimi ja hieno on loimi, kuurassa kiiltävi maa. Lämmitä lempi, äityen lempi, varjele lastani valkeaa!

Ihmiset emollesi kantavat kaunaa.
Saanut en kylpyä, saanut en saunaa.
Pysty on kulkea pyytäjän tie—
sulleko loivempi lie?

Harva on soimi ja hieno on loimi, kylmä on yö kuni sois. Hengitä halla, kohtalon halla, hengitä orponi onneton pois!

Nukkuos äityen nurmilintu, tuuti, tuuti lulla! Uiunuos pakkasen untuville, armahille, harmahille, painuos yöhyen parmahille— tais jo Tuoni tulla?

Miksi et nuku oma kukkani, rukkani? Itket—kylmäkö koski? Kylmäkö on?— Ihme! Lämmin on lapseni poski, sulanut seimin on seinä, allasi, allasi angervon kuumana huokuvi heinä.

Kas, mikä kajastus päälläni päilyy?— kas, mikä sajastus seinällä häilyy?— Seimen päällä on tähti, tummempi päivää, kirkkaampi kuuta, selvempi, suurempi tähteä muuta— Luojako lähetti tähden sen suojaks lapseni valkoisen?

Keinuos kehtoni vemmelpuinen, tuuti, tuuti lulla! Tuutios lapseni tuiretuinen, armahuinen, naurusuinen, tuutios rinnoille rakkauden— tais jo Unetar tulla?

VELLAMON NEIET.

Soutakaa, soittakaa ihmislapset vaan! Täällä huolet haihtuu, vaahdoks surut vaihtuu, nuoret riemut nuoren rinnan täällä pulppuaa.

Laskekaa, laulakaa ihmislapset vaan! Tuuli, laine laulaa, taivas merta kaulaa— kultakatto Ahdin linnan tuolta pilkoittaa.

Leikkikää, leikkikää ihmislapset vaan! Sinne käypi tiemme, sinne teidät viemme Vellamoisen vierahiksi Ahdin linnahan.

Lempikää, lempikää ihmislapset vaan! Siellä kullat välkkyy, helmet, päärlyt helkkyy, siikasien siskosiksi sinne joutukaa!

Nauttikaa, naurakaa ihmislapset vaan! Untuvaiset vienot, höyhenpatjat hienot helmahansa hempeähän siellä odottaa.

Uinukaa, uinukaa ihmislapset vaan! Tuuli, laine laulaa, taivas merta kaulaa— siin' on linna, matka tähän päättyä jo saa.

LEMMINKÄISEN ÄITI.

Tuima on tuuli ja pimeä on taivo,
suuri on ulapalla aaltojen raivo.
Lahti on tyyni ja selkeä vaan.
Kussa mun kotkani kulkeekaan?

Joudu jo kotihin ja lentosi heitä!
Taikka jo ajeletkin aaltojen teitä,
poikani pieni ja hentoinen.
Lahti on tyyni ja rauhainen.

Heitä jo haukkojen sotakisat kerran!
Kustapa löytänet itsesi verran,
poikani suuri ja kaunoinen?
Lahti on tyyni ja rauhainen.

Anna jo pääskyjen rauhassa lentää!
Tuostapa emollesi surusanat entää,
poikani synkeä, syyllinen.
Lahti on tyyni ja rauhainen.

Ihmiset pahaks sinut parjaavat mulle— paha lienet muille, mut hyvä olet mulle, poikani lempeä, puhtoinen. Lahti on tyyni ja rauhainen.

Ulkona ulapalla myrskyt ne pauhaa,
täällä on lämmintä, täällä on lauhaa.
Lahti on tyyni ja selkeä vaan.
Laske jo lahtesi valkamaan!

POHJAN NEIEN KUOLO.

Se musta lintu lens puusta puuhun, lens Imatran rannoilta Ruijan suuhun.

Näin saapui murhe se matkallaan myös Tieran mökkihin matalaan.

Hän astui saunansa kynnyksellä ja kannel polvella helisi hellä.

Kun kukkui kuusessa lintu kumma:
Jo Pohjolan neien vei Tuoni tumma.

Niin värähti oudosti vanhan mieli, niin kajahti kummasti kannelkieli.

»On aika laata jo laulamasta.
Jo katosi kauneus Kalevalasta.

On suurten sulhojen aika poissa, on laulu kuollut ja murhe koissa.

Hän paistoi päivänä talvi-öissä, hän kuulti kullassa, kirjovöissä.

Hän tuoksui tuomena tanhualla ja urhot leikki sen lehvän alla.

Hän kukki kumpuna Suomen suossa, hän lauloi koskena laakson vuossa.

Nyt syys on manssa ja sydämissä ja kansa kaipion kyynelissä.

On suurten sulhojen aika poissa, on laulu kuollut ja murhe koissa.»

Näin äänin murtuvin laulaen hän ripusti naulahan kantelen.

Ja kuusi huokas ja humisi tuomi:
Nyt Pohjan impeä surevi Suomi.

KIPUTYTÖN LAULU.

Jyrise Tuonelan tumma paasi, järise vaivojen vaara! Jauha kaunoja katkeroita, surujen, tautien talkkunoita, keitä ailutten atrioita valtojen valiopöytään!

Vilise Tuonelan virran vuoksi, kohise kolmikopru! Tuo'os tuskien tähkäpäitä, rikosten viljoja, rinnan jäitä— kohta juodahan Häijyn häitä Tuonelan kosken alla.

Kohta jo täysi on Tuonelan paasi— karpio, kahmalo vielä! Silloin se paatero paukahtaa, tuskien vaahtohon vaipuvi maa, kuolema kutsua kansat saa Tuonelan immen häihin.

Jyrise Tuonelan tumma paasi, järise vaivojen vaara! Jauha kaunoja katkeroita, surujen, tautien talkkunoita, keitä ailutten atrioita valtojen valiopöytään!

SUKKAMIELI.

Kaks istui palolla paimenta, yks verevä, toinen vaalea.

Se verevä soitteli torveaan, se vaalea vaieten istui vaan.

Niin saapui kolmas ja kaukaa huus:
»Hei, veikot, hei, mull' on sanoma uus!

Tuoll' äsken mä Sukkamielen näin, kun astelin aamunkoittohon päin.

Hän oli niin viehkeä varreltaan yli kunnahan korsien kulkeissaan.

Sinikellot soi hänen silmistään, katinkullat kuulteli päällä pään.

Ja kun hän kulki, niin, aatelkaas, hän viittas mulle ja viittas taas!»

Näin kolmas se haasteli riemuiten.
Ja kaiholla kuuli se verevä sen:

»Ken miekkonen näkis hänet kerrankaan!»
Se vaalea vaieten istui vaan.

Se vaalea istui itkien.
Hän oli jo nähnyt immen sen.

MIERON TIELLÄ.

MAANTIELLÄ.

Yksi tuli sieltä ja toinen tuli täältä, idästä, lännestä, pohjan päältä.

Yksi tuli hevosin ja välkkyvin valjain, toinen tuli kävellen ja kyynärpäin paljain.

Eri oli matka ja eri oli määrä, kellä oli oikea, kellä oli väärä.

Maantien varteen me yhdyimme yössä, siinä oli toiset jo tulenteon työssä.

Kohta me istuimme veljien lailla ympäri valkean, huolia vailla.

Sanaleikit lensi ja eväsviinat kulki, toisen suu jo odotti, kun toinen suunsa sulki.

Yksi tiesi kertoa kevättuulten mailta, toinen taisi tarut Lapin tunturin lailta.

Tuo tiesi lännestä sotasanat uudet, tämä idän impien kuvas ihanuudet.

Toisen suu jo odotti, kun toinen suunsa sulki.
Otava se kääntyi ja yön hetket kulki.

Metsä oli pimeä ja tie sumuvyössä.
Ääneti tulehen me tuijotimme yössä.

Minkä tuli mielehen vielä emovainaa, minkä mieltä yhä muisto murhien painaa.

Yksi mietti kavaluutta ystävän armaan, toinen suri syksyä sydämensä harmaan.

Orpo itki emoa ja murhamies rauhaa, kaikki kaipas kotia ja lapsuutta lauhaa.

Ei ole suuri apu mieron nuotioista, toista puolta polttaa, kun jäätää jo toista.

Metsä oli pimeä ja tie sumuvyössä.
Ääneti tuhkaan me tuijotimme yössä.

PIHLAJAN ALLA.

—»Miks äkkiä vaikenit, impyein, miks silmäsi kyynelöi? Mikä pilvi peittävi päivyein, mikä onnesi ontoks söi? Kas, kuinka kukkivi kaunis maa ja laulavi leivonen ja kuinka pihlaja tuoksuaa— sinä vain olet murheinen!

Sa oothan umpussa nuoruuden ja rintasi raikas on ja elämä viittovi hymyillen— siis olkosi huoleton! Ja jospa huolien häivä vois sun taivosi synkistää, sen paistais lempeni päivä pois ja taas olis suukkossää.»—

—»Ma muistin syksyä synkeää, kun harmaja taivas on, kun nurmen kukkaset peittää jää ja metsä on lauluton. Ma elämän syksyä aattelin, kun harmaja taivas on, kun poiss' on poskien ruusutkin ja ääni on soinnuton,

Ja syksyn-synkeä aatos tuo se hiipi mun rintahain: Lie silloin jäässä jo lempes vuo ja tuntehes tuhkaa vain. Sa lemmit säihkyä silmien ja ruusuja poskipään, kun niiden näät sinä kuollehen, kuin käynevi lempes tään?»—

—»Oi, ällös itke mun armahain! mun Ainoni armainen nyt kukkivi lempeä tuoksuttain kuin pihlaja keväinen. Sen tuoksuja hengin mä vallaton ja kukkia poimin vaan, kun taivas siintävä, kuulas on ja nuori on nurmi maan.

Niin, talvi saapuvi kerran kai ja kukkaset kuolla voi, mut pihlajassapa talvellai taas tilhien laulu soi. On sorja kukkiva pihlajapuu, mut sorjempi marjassaan, kun kylmä, kuollut on luonto muu ja poissa on marjat maan!»—

MA OON KUIN AALLOILLA PURSI—

Ma oon kuin aalloilla pursi jo puoleksi täyttynyt. On ulkoa ulapan laulu sen tunkenut sisähän nyt.

Ne ulapat toistahan etsii, ne toistahan toivoelee ja läpi mun purteni laidan ne suukkoja suihkaelee.

Ma päivät pumpussa seison, yöt valvon ja mittailen, ja tuskasta vavisten tutkin ma pohjia sydämen.

Yhä vaan mun venhoni vaipuu, yhä nousevi sydämen yö— Oi, kohta ne yöt jo yhteen yli purteni haudan lyö!

HUONOA SEURAA.

Sill' lohtua tarjona kyllin on, joka lempensä multahan peitti, se ei ole orpo, ei onneton, jonka ystävät yksin heitti; voi seestyä lientynyt onnen koi ja syttyä toivojen karsi ja lippunsa vieläkin nostaa voi, jos tuulessa katkesi varsi.

Mut silloin vast' olet onneton ja mielesi vasta on musta ja riemusi, rauhasi mennyt on ja löydä et lohdutusta, kun maailman touhussa hetkeks ees saat yksin jäädä sä illoin ja huonohon seurahan joutunees sinä inholla huomaat silloin.

SONETTI LEILALLE.

Mua syytät Leila siitä, ett'en laula kuin muutkin lempiväiset immestään, vaikk' ennen niistä lauloin yhtenään ja sullai silmät on ja suu ja kaula.

Ja väität, etten sua lemmikään ja tuhkana on tunteheni taula ja että löyhä lie sen lemmen paula, mi aina ihannoi vain itseään!—

Ei taide taivon päivää luoda saata, vaikk' kyllä tähden. Siks se kuvaa ain vaan päivän heijastuksia ja maata.

Ma ennen kyllä lauloin neitojain, mut sinun eessäs täytyi laulun laata ja itseäni ilmi tuoda vain.

SOUTELEMASSA.

Yli tyynen lampuen soudeltiin suvi-illalla immen kanssa, ja silloin Laina se lausui niin alas katsoen aatteissansa:

»En tahdo ma katsoa taivaaseen, vaan katselen järven pintaan; on aurinko astunut alle veen ja laskenut lammen rintaan.

Ja päälläpä päivyen heijastuu siell' untuvahattara hieno ja rantaman lempeä lehmuspuu ja ulpukan umppu vieno.

Niin, maailma aaltojen allakin on
ja maailma kaunihimpi.
Mut tiedätkö, miksi se kauniimpi on?»—
Näin hiljaa haasteli impi.

Ja se soutaja vastasi huoahtain: »Niin, neitonen armahainen, vale kauniimpi paljasta totta on ain ja tuo on valhetta vainen.

Ja siksipä nuoruus kaunis on ja armas on kevään aika, mut syksy ja vanhuus synkät on, kun poissa on valheen taika.

Näät tuoksut ja laulut ja kukkaset ja onni ja lempi ja nainen ja unelmat, uskot ja toivehet— ne kaikki on valhetta vainen.

Vain totta on halla ja myrsky ja mies ja murhe ja murheen muisto ja totta on sammunut toivon lies ja lehdetön lemmen puisto.

Niin, ällös yllesi katsokkaan, vaan peilihin lammen pinnan. Siell' onnesi taivahat onkin vaan ja rauha ja riemu rinnan.

Mut multa on haihtunut harhat nuo ja kaunihit kangastukset, on suljettu mulle jo taivas tuo ja kiini on onnen ukset.

Olen heittänyt uskoja haaveineen ja joutunut uskohon uuteen, olen pyrkinyt, pyrkinyt totuuteen ja saapunut—todellisuuteen.

Mut yksin en pyrkinyt, taistellut, minä taistelin tuhanten kanssa, ja saman on valkaman saavuttanut koko aikani taistostansa.

Ja siksipä halla nyt hallitsee ja kruunu on talven päässä, siks sydämet syksy nyt vallitsee ja tunne on järjen jäässä.

Ja siksi nyt toivo on turtunut ja riemu on ruostehen syömä, siks uskon muuri on murtunut ja lempi on leinin lyömä.

Niin, ällös yllesi katsokkaan, vaan peilihin lammen pinnan. Siell' onnesi taivahat onkin vaan ja rauha ja riemu rinnan.»

—»Sua luulenpa melkein pelkääväin—»
niin leikillä lausui Laina.
Ja se soutaja hymyten vastasi näin:
—»Suvi talvea pelkää aina.»—

—»Mut etkö sä usko, ett' talvikin ain toki pelkää kevättä juuri?»— »Niin, totuus valhetta pelkää vain ja valheen valta on suuri.»—

Niin leikki se lens kuni lempeä tuul' yli öisen lampuen pinnan. Suu leikkiä löi, hymys uhmaten huul', mut yö oli pohjassa rinnan.

Ja sydänten yöstäpä pulpahtain jo nyt kastehelmyet nousi; ja ääneti impi se istui vain ja vaieten soutaja sousi.

KUIN MUSTA JA VALKEA—

Kuin musta ja valkea perho yli kukkien yhdessä leijailee, niin yhdessä riemu ja murhe mun henkeni tuutua heijailee.

Kuin yhdessä yö sekä päivä suvi-iltaman pilvillä karkeloi, niin onnen aamu ja ilta mun päiväni päärmiä purppuroi.

Kuin kuolon ja elämän immet syyskuutamon kullassa leikkiä lyö, niin syksy mun sieluni yössä jo kerkeän kevään kukkia syö.

TAI EN ITKIS OLLENKAAN—

Tai en itkis ollenkaan, rakentaisin majan vaan niemen kaiskun kainaloon, huojuvahan hongistoon. Souteleisin, jouteleisin lainehia lahden vaan, salmen poikki verkot veisin, paulat kautta korpimaan. Siellä kanssa äityeni, armahani, harmahani eleleisin yksin vain tuuditellen tuskiain; puhtehilla syksy-illan lohdun langat kehrättäis, kuuhut kultais pirtin sillan, sirkat yötä ylistäis;— hiljaa honkain huminoiden, hiljaa lahden laulun soiden äidin armaan sylihin pääni raskaan painaisin, hiljaa kulkis kutrejani käden vienon viihdytys, sammuis poltto poskiltani, verten kiiman kiihdytys, vaipuis aallot valtimoiden, tyyntyis tyrskyt unelmoiden, himon kosket hiljeneisi, synnin häivät hälveneisi, sammal surun lammen sais, hanki syksyn hautoais. Kuulla ehkä voisin noin elon alku-äänet vienot, pyhät, puhtaat, hellät, hienot, niinkuin lasna, kulta-hasna, kun ma äidin rintaa join.

KADOTETTU YSTÄVÄ.

On meitä kaksi lapsuusystävää, hän toinen vieno, puhdas, puron lainen ja hento niinkuin kielo helmipää, ma toinen rauhaton ja riehuvainen.

Me oomme kumpainenkin syntyneet tuoll lehtolahden tyynen rantamalla ja kummun kuusta lasna kuunnelleet ja leikkinehet rantakoivun alla.

Näin vieri vienot leikkivuodet nuo ja lapsuus lensi niinkuin perhon lempi ja koitti aavistusten aika tuo, kun kevät kutsui, mutta umppu empi.

Jäi silloin lapsen leikit. Rintahan sai kaihot, ennen oudot, kaukomielet, ja häipyi ääret kotimaailman ja soimaan alkoi uudet sydänkielet.

Ja kuuhut-öin, kun tunne siivet saa, me lahdelmalla yhdess unelmoimme ja soutelimme taivaan rannan taa ja tarinoita purren täydet toimme.

Kun vienot haave-yöt mä muistan nuo ja leikit, venematkat, marjaretket, ne sydämeen kuin sadekaaren luo ja uudelleen ma elän lapsuushetket.

Ja silloin mietin aina: Miksi on nuo ajat muisteloita vain nyt mulle, miks en ma jäänyt kotilaaksohon, vaan läksin kylätielle tarvotulle?

Hän kielsi kyllä, kielsi kyynelein mua lähtemästä kodin lehtoloista, mut tulta uhkui nuori sydämein ja tahtoi taivasta ja maata toista,

Ma läksin. Hän se seuras. Maailmaan näin kasvinkumppania kaksi kulki, mut hetken aikaa oli käyty vaan, kun toisiltaan he sydämensä sulki.

Ja ystävyyden ylle laski jää kuin syksy-yönä lammen hyytää halla, ei hyytäjää, ei hyytämistä nää, mut aamull' aalto itkee ikeen alla.

Ma jouduin joutorahvaan tungokseen, ma eksyin, outo, elon markkinoille, ma takerruin sen kauppaturhuuteen ja puutuin narrein pöytähaasteloille.

Pois niistä saada mua koitti hän ja kutsui luokseen ilta-unelmoihin, mut enää pauhinasta elämän en joutanut, en malttanut ma noihin.

Näin erottiin ja moneen aikaan en mä sitten kuullut hänen kohtaloistaan, jos joskus satuttiinkin yhtehen, niin tuntenut ei enää toinen toistaan.

Oi, jospa sovintoon taas ryhdyttäis ja kaksin taasen iltaa istuttaisi, jos unten maailmoissa yhdyttäis ja sointuun oikeaan jos sielut saisi!

Niin paljon, paljon meillä kummallai ois toisilleen nyt kertomista uutta, ois sulia tuoreet kotiviestit kai, ja mulla elon huolta, katkeruutta.

Siis joudu luoksein Fantasia vaan, siis istu vierelleni virren henki!— Mut eipä ystävääni kuulukkaan, lie elon myrskyt murtaneet jo senki.

JO LOPPUVI ÖLJY—

Jo loppuvi öljy mun lampustain.
Ulos ikkunan yöhön ma tuijotan vain.

Ma katson ja katson ja aattehet ne lentää, ne lentää kuin kuplaset.

Ja kuplat ne kulkee ja kuplat ne käy, mut ei minun onneni kuplaa näy.

Nään ikkunan yöstä ma itseni vain.
Jo loppuvi öljy mun lampustain.

MIEROLAISEN JOULU.

Pois joulukuuset, kynttilät ja riemulaulut lasten ja äidin tortut lämpimät— pois juhla onnekasten!

Tää päiv' on päivä sydänten ja sisarusten silta, tää päiv' on päivä rikasten ja ilollisten ilta.

Mut meille mieron miehille ja onnen kerjureille on muiston musta juhla se ja tuskan tuoja meille.

Nuo joulupuut ja kynttilät ja lasten laulajaiset ja äidin tortut lämpimät ja annit armahaiset—

Ken niitä muuten muisteleis, kun elon aallot pauhaa! sen venhon merten meuru veis— vain aallon all' on rauhaa.

Mut joulujuhlan tullessa kun taiston aallot vaipuu, niin on kuin rinnan pohjasta taas nousis kaiho, kaipuu.

Ja on kuin huone kylmä ois ja jäässä mieron liesi ja on kuin hetken olla vois taas lapsikin kentiesi.

Ja sydän pyytäis lämpöä ees hiukan, oven suusta, ja tekis mieli leikkiä ja nähdä joulukuusta.

Mut suljetut on ovensuut ja rinnat kiini meille ja ikkunoista joulupuut vain ilkkuu mieron teille.

Pois kaiho, kaipuu sydämen, pois rinnan riemupouta, taas tunnon päivä pilvehen, taas rintaan talven routa!

Tää päiv' on päivä rikasten ja ilollisten ilta, mut meille mieron köyhillen vain muiston musta silta.

Siis tulkaa, vanhat ystävät, mun ainoat, mun armaat, te syksyn tunteet synkeät, te mieron katseet karmaat!

Ma myöskin kanssa tuttavain tään illan tahdon olla— ne saapuu, saapuu sadoittain, ne joutuu joukkiolla.

Ne kasvaa, täyttää sydämen, ne tuntuu tuhansilta— tää päiv' on päivä rikasten ja ilollisten ilta.

SAMETTISILMÄ.

Oi, sinä impeni samettisilmä, neitoni kaurihinkatseinen, miks on ilmehes arka aina, aina käyt kuni säikkyen?

Puhdas tunto on pulmun turva— niinhän vanhojen virsi soi— kun ei rintoa rikokset paina, kulkea kuoleman matkat voi.

Vanhat on viisaat, vanhat on tyhmät, maailma kuorehen katsovi vain: Miks on perhosen pelko, jonka kukkanurmelta kiini sain?

Miksi herkkä on jänösen korva, miksi pysty on oravan pää, miksi kaino on karitsan mieli?— siks on impeni arka tää.

Pelkäät perhoni siipes kultaa, väistelet silmiä vainoojain, katselet kyttää, kuuntelet nuolta, lehden lentoa säikyt vain.

Oi, sinä impeni samettisielu, kaunoni kaurihintunteinen, kauvanko säilyt, kauvanko päilyt, syöttinä silmien ahnaiden!

ERÄÄLLE YSTÄVÄLLENI.

Niin, yksinäisyys, surun ystävä ja suurten aattehien äiti hellä, sen läheisyys se on niin lämmintä ja armas vierellään on viivähdellä.

Kun sydän synkkä, sielu rikki on ja ilma ahdistaa ja elo painaa ja uskon kukka kun on tuoksuton, kun riemu vaipunut ja toivo vainaa—

Voi, kuinka silloin ihmeen ihanaa on käydä yksin, yksin talvi-öissä ja nähdä eessään laaja erämaa ja kauvas harhaella haavevöissä.

Niin suuri, tyyni siell' on hiljaisuus ja elon aate kaikuu korkealta: Työn rantamilla kasvaa rauhan kuus ja hyve nousee murheen mullan alta.

Mut sulle, veikkoseni murheikas, ma neuvon seuraa sekä—ilta-unta! Sa erämaata kannat povessas ja yötä, talvea ja talven lunta.

METSÄÄN NUKKUNUT.

Ma oon kuin lapsi, metsään nukkunut, mi hämyn tullen herää huudahtain, mut pois on veikko, sisko hukkunut ja huutohonsa vastaa kaiku vain.

Ei tiedä koito hän, mik' aika on, ei tiedä miss' on koti, kussa tie. Käy teitä kyllä kautta hongikon, kun tietäis vaan, mi äidin luokse vie.

Niin jylhä, kaamea on korpi, huu, niin kaikk' on hiljaista ja harmajaa, ei tunnu tuulonen, ei liiku puu, ja kuusten takaa peikot kurkistaa.

Ja lapsi itkee, juoksee, lankeaa ja nousee, lankee, nousee jällehen. Mut pien' on poika, suur' on metsämaa ja kaukana on koti kultainen.

Ma oon kuin lapsi, metsään nukkunut, mi hämyn tullen herää huudahtain, mut pois on veikko, sisko hukkunut ja huutohonsa vastaa kaiku vain.

JOUTOTYÖTÄ.

Niin, nyt sen tiedän. Siellä jossakin on laakson liepehellä linna suuri, niin' ympärill' on puisto ihanin, mut puiston kaiken kaartaa musta muuri.

Ja höyhenvuode hieno, uljas on sen linnan suuren saliss' suurimmassa ja Turkin matto peittää permannon ja purppurat on joka ikkunassa.

Sen vuoteen untuvilla unelmoi siell' linnan herra itse levollansa ja kaukaa vieno, kaunis soitto soi ja kummat yrtit tarjoo tuoksujansa.

Hän polttaa hienoimpata Havannaa ja silmin seuraa savukiehkuroita, näin milloin pyörylöitä puhaltaa ja milloin huviksensa rikkoo noita.

Hän haaveksii ja katse harhailee ja sulaa kauvas kaihon autereeksi; hän varmaan tehdä jotain aikonee, mut vielä saa ei sitä päättäneeksi.

Mut aika vierii, hetket lentävi ja yhä tuumii linnan herra tälleen; ja loppunut kun yks on sikaari, hän toisen, ottaa—sekä tuumii jälleen.

Miks ei hän päätä? Miksi aikansa näin turhaan tuhlailee hän patjoillansa?— Sht! Hiljaa! Hän on itse Jumala ja linna tää on hänen taivahansa.

Hän aikonee kai nousta toimimaan ja tehdä kohta oikein miehentöitä, mut niitä miettien hän joutessaan vain puhaltelee ihmis-ympyröitä.

Mut päivät, viikot kulkee kulkuaan ja sadat vuodet samoo niinkuin hetki ja samoin tuumii taivaan Herra vaan ja samoin lentää savupyörösetki.

Kai jotain aikonee hän parempaa ja miehentöitä häll' on mielessänsä. Mut miks ei päätä hän? Miks ei hän saa jo kyllin tästä lapsenleikistänsä?

HATARA SYDÄN.

Voi, voi sinun sydäntäni, tyttöparka, ja voi mua onnetonta, kun sydämesi ikkunat aina on auki ja niitä on liian monta.

Minä myös olen ollunna kerran siellä ja istunut illan ja toista. Mut huu! sitä vetoa ja prrr! sitä tuulta— en, en ole nähnyt mä moista.

Ken ei usko, se käyköhön koittelemassa, ja minä en käske, en kiellä,— mut sitä minä ain olen ihmetellyt, miten itse sa tarkenet siellä.

YÖ.

—Mun rintani on niin raskas ja synkeä niin mun syön— oi äiti, en yksin tohdi ma jäädä kanssa yön.

»On päivä jo laskenut ammoin ja hiipinyt hiljaisuus, oi nukkuos poikani nuori, taas huomenna työ on uus.»

—Älä lähde äitini vielä, sa kuuletko ääntä yön?
Se kutsuu, se käskee, se uhkaa—niin synkkä on lapses syön.

»Oi nukkuos poikani nuori, se on laulua lahden vain, se untas tuutia tahtoo kuin, muistatko, muinoin ain.»

—Älä lähde äitini vielä, sa näätkö silmiä yön?
Ne etsii, ne väijyy, ne vaanii—niin synkkä on lapses syön.

»Oi nukkuos poikani nuori, ne on tähtiä taivahan, ne luonas valvoa tahtoo kuin entis-aikahan.»

—Älä lähde äitini armas, kas tuossa on koura jo yön!
Se poikas temmata tahtoo—niin synkkä on lapses syön.

»Oi nukkuos poikani nuori, se hongan on oksa vaan, mi ulkoa kurkistaapi taas leikkikumppaniaan.»

—Niin kaikk' oli ennen ehkä, kun puhdas oli mun syön— oi äiti, äiti, äiti, miks heitit mun helmahan yön?

ON MUNKIN RINNASSANI HONGAT HUOJUNEET—

On munkin rinnassani hongat huojuneet ja soinut soitto siell' on latvain lautuvain, on munkin aatteheni nuorna nuojuneet ja kerkät kertoneet on munkin tunnettain.

On munkin lehvilläni lempi istunut ja onni laulanut on munkin oksillain, on munkin latvassani käkönen kukkunut ja vanamot viihtyneet on minunkin varjossain.

Ois munkin rinnassani voima noussut näin ja tullut tukkimetsä, vankka, vakainen. Mut kirpos kipunainen yöllä metsähäin ja sotasoihduks nous—ma itse iskin sen.

Nyt maa on mustana ja kangas karstana ja onni, lempi nyt ne lentää ohi sen. Mut sieltä täältä toki louhten lomista nään jälleen nousevan ma nuorten virpien.

Ei nouse rinnassani enää, tiedän sen, nyt humisten honkapuu, ei kuusi kukkapäin, mut jospa joskus edes ehtooks vanhuuden vois lemuta lehtimetsä minunkin mielessäin.

MA UNEKSIN—

Ma uneksin, että mun sydämein oli kuollut ja kylmä mun tuntehein.

Ja sydäntä kuollutta tuudittain minä maantien laidalla laulelin vain:

Ah, nuku mun nuori sydämen'!
Olet aikasi valvonut armainen.

Tien kulkijat katseli kummissaan.
Niin nousin ja läksin mä vaeltamaan.

En tiennyt, kunne ma kulkisin, mut kuljin ja hiljaa hyräilin:

Ah, nuku mun nuori sydämen'!
Olet aikasi itkenyt armainen.

Kuin kauvan jo kulkuni kestänyt lie!
Ma toivon, jo kohta on lopussa tie?

Mut sydäntä kuollutta tuudittain minä kuljen ja kuiskaten laulelen vain:

Ah, nuku mun nuori sydämen'!
Olet aikasi lempinyt armainen.

KUVERNÖÖRIN KOIRA.

Niin vakavan varmana istuvi hän torin pielessä portillansa ja kirkkoa, koulua katsastaa— ja kaukaa kiertävi kansa.

Kas, silläpä sitä vasta turkkia on!
Ja entä sen paksua selkää!
Ja milloin ääni sen ärjähtää
koko kaupungin pennut pelkää.

Mut kulkurikoirat, ne hulttiot maan, ne nostavat olkapäitä ja syrjässä korvahan nuorempain ne kuiskivat niitä ja näitä:

»On hänkin laihana laukannut ja ulvonut meidän lailla ja haukkunut, haukkunut näljissään, mut haukkunut kahletta vailla.

Ja kaikkia niin sitä haukuttiin, kuka vaan tuli vastahan tiellä, oli kerjuri taikka kenraali— sen vasta me tahdoimme niellä!

Mut silloin kuoli se Maaherran Fox ja silloin meidät hän heitti ja maaherran piikoja mairittain hän jälkensä entiset peitti.

Näin Murre Murreksi se porstattiin ja kun aamulla aateloitiin, niin illalla isien mainehet jo satavuosihin näyttää voitiin.

Nyt herroille häntää hän heiluttaa ja kansalle karvoja nostaa ja meihin kun tohdi hän koskea ei, niin teille hän koittavi kostaa.

Mut älkää te pentuset peljätkö, jos kuinka sen kiiltävi hammas, kun Murresta vaan häntä muistuttaa, hän lauhkea on kuin lammas.»

Näin hallit ne haasteli irvistäin, mut mennä ja uskoa heitä!— Kuka koskaan koirilta rauhassa lie astunut arvon teitä?

KOMPIA.

I.

MERKILLISTÄ.

Kun sinä arvostelet sanahelmin ja kukkivin kielin niin runoniekaksi sun luulevi kansa ja maa, vaan kun lauluja laitat taas, sitä mieltä on kaikki, että sä pohjaltas sentään kriitikus oot.

II.

ERÄÄLLE PAPILLE.

Ellei Eemil Martti pääse taivahasen kuoltuaan, lihan siin' ei syytä ole,—henki häll' on heikko vaan.