Viittaus, joka Iisakin täytyi torjua: — Lapset ovat kyllä hyviä. Mutta voitko sinä sanoa, mitä hyvää Jänkä-Antti on tehnyt minulle ja omaisilleni? — Hyvää? sanoo Ulla. — Niin? — Jänkä-Antti? sanoo Ulla. — Niin? Että minä olisin hänelle kutunjuustoja velkaa? — Ulla on voittanut aikaa ja antaa seuraavan vastauksen: — Ei, mutta Herra varjelkoon minua sinusta, Iisakki! Minäkö olen aloittanut jutun tuosta Jänkä-Antista? Jos minä olen sanallakaan hiiskunut hänestä, niin saat minut nitistää tähän paikkaan!
Mainiota. Iisakki on aseeton, kuten niin monesti ennenkin. Ulla ei hellittänyt: — Ja jos minun pitää tässä vallan paljasjaloin ottaa talvea vastaan, aivan ilman kenkiä, jotka Jumala on luonut jalkoja varten, niin anna minun se tietää. Minä puhuin kengistä jo kolme, neljä viikkoa sitten, mutta minä en näe niistä vielä merkkiäkään ja tässä minä kuljen niinkuin ennenkin. — Iisakki kysyi; — Mikä vaivaa puukenkiäsi, kun et niitä käytä? — Mikä vaivaa? kysyy Ulla yllätettynä. — Niin, sitä minä kysyn? — Puukenkiä? —
— Niin? — Sinä et puhu siitä, että minä karttaan ja kehrään ja ruokkoan elukat ja pidän lapset kurissa, siitä et puhu mitään. Ja jos niin on, niin ei kai sinunkaan vaimosi, joka on linnassa — ei kai hänkään kulkenut paljasjaloin lumessa. — Ei, hän kulki puukengissä, sanoi Iisakki. Ja kun hän lähti kirkkoon tai ihmisiin, niin meni hän karvatallukoissa, sanoi hän. — Niin, niin, vastasi Ulla, hän olikin niin paljon parempi! — Niin oli. Ja kun hän kulki karvatallukoissa kesällä, niin oli hänellä vain heiniä niissä. Mutta sinä — sinä käytät sukkia kengissä kaiken vuotta.
Ulla sanoi: — Mitä siihen tulee, niin kyllä kai minä puukengätkin rikki kulutan. Enpä luullut, että oli niin kiire kuluttaa hyvät puukengät hajalle. — Hän puhui hiljaa ja jauhomaisesti, hänen silmänsä olivat puoliummessa ja hän oli hyvä ja viekas: — Inkeri, sanoi hän, vaihdokas, kuten me häntä nimitimme, hän oli minun lasteni seurassa ja oppi kaikenlaista noina vuosina. Siinä on nyt kiitos. Kun minun tyttäreni Bergenissä käy hattu päässä, niin samoin kai tekee Inkerikin, hän matkusti Trondhjemiin hattua ostamaan, hehe.
Iisakki nousi ja aikoi lähteä ulos; mutta nyt oli Ulla pääsyt alkuun, hän purki koko suursuuaarteensa, hän vallan säteili häijyyttä ja tunnusti, ettei ainoallakaan hänen tyttäristään ollut repaleisia kasvoja aivankuin jollakin tultasylkevällä pedolla, paremmin sanoen, mutta silläpä heille oli luonnistunutkin. Kaikilla ei ollut sydäntä kuristaa lapsia. — Varo itseäsi! huusi Iisakki, ja että toinen ymmärtäisi päivän selvästi, lisäsi hän: — Saatanan akka!
Mutta Ulla ei varonut itseään, ei hehe! sanoi Ulla ja katsoi taivasta kohden ja huomautti, että oli oikeastaan ristihuulisuuden väärinkäyttämistä menetellä siten kuin eräät. Täytyi sentään pitää rajansa!
Iisakki oli iloinen päästessään vihdoin talosta ulos. Ja mitäpä muuta saattoi hän tehdä kuin hankkia Ullalle kengät? Korven raataja ei ollut lainkaan jumalien kaltainen, eikä voinut käsivarret ristissä sanoa palvelijalleen: — Mene! — Niin välttämätön taloudenhoitajatar, hän oli turvassa, sanoipa hän tai teki mitä tahansa.
Yöt ovat kylmät ja kuutamoiset, rämeet routaantuvat sen verran, että ne juuri kantavat miehen, päivisin sulattaa aurinko ne taas ja tekee ne ylipääsemättömiksi. Iisakki lähtee kylälle eräänä pakastavana yönä tilaamaan kenkiä Ullalle. Hänellä on mukanaan kaksi kutunjuustoa rouva Geisslerille.
Puoliväliin tietä on nyt lähin uutisasukas sijoittunut. Hän oli kai varoissaan oleva mies, koska hänellä oli ollut rakentajia kylältä taloa pystyttämässä ja lisäksi palkkaväkeä kyntämässä auki pientä hiekkarämekaistaa perunamaaksi; itse teki hän sangen vähän tai ei mitään. Mies oli Brede Olsen, nimismiehen apuri ja todistaja, mies, joka saatiin noutamaan lääkäriä tai jolle papin rouva saattoi uskoa porsaan teurastuksen. Hän ei ollut vielä täyttä kolmeakymmentä, mutta hänellä oli jo neljä lasta elätettävänään, lukuunottamatta vaimoa, joka hänkin oli melkein vielä lapsi. Eihän se Breden varallisuus varsin leveätä ollut, ei oikein lyönyt leiville sellainen laiskan virka ja ulosmittauksissa kierteleminen; nyt aikoi hän koettaa maanviljelystä. Hän oli lainannut pankista rakennusrahat. Hänen talonsa oli nimeltään Breidablik, nimismies Heyerdahlin rouva oli antanut sille tämän ihanan nimen.
Iisakki kiirehtii uutistalon ohi, eikä suo itselleen aikaa pistäytyä sisälle, mutta lasi-ikkuna on täynnä lapsia, niin aikaista kuin vielä onkin. Iisakki kiiruhtaa, sillä hän aikoo ehtiä takaisin tänne saakka ensi yökelillä. Korven miehen tulee ajatella kaikenlaista saadakseen kaikki juontumaan parhaalla tavalla. Hänen töillään ei tällä erää kylläkään ole niin tavatonta kiirettä, mutta hän on huolissaan pikku pojista, jotka ovat kotona Ullan kanssa.
Kulkiessaan muistaa hän ensimmäisen vaelluksensa täällä. Aika on vierinyt, kaksi viimeistä vuotta ovat olleet pitkät; on ollut paljon hyvää Sellanråssa ja muuan paha seikka, jaa'a Herra paratkoon! Nyt oli siis ilmestynyt korpeen uusi raivio, Iisakki tunsi hyvin tämän paikan, se oli muuan noista miellyttävistä paikoista, joita hän itse oli tutkinut vaelluksellaan, mutta sivuuttanut. Tästä oli lyhempi matka kylään, se oli totta, mutta metsä ei ollut niin hyvää; tässä oli tasankoa, mutta se oli rämettä; maa oli helppoa raivata, mutta ilkeätä ojittaa. Tuo hyvä Brede ei saanut peltoa, jos hän tonki rämettä! Entäpä, eikö Brede aikonutkaan laittaa vajaa heinäladon päähän työkaluja ja ajoneuvoja varten? Iisakki pani merkille, että pihalla seisoi rattaat paljaan taivaan alla.
Hän suorittaa asiansa suutarilla, ja rouva Geissler on matkustanut pois, niinpä myy hän kutunjuustonsa kauppiaalle. Illalla on hän paluumatkalla. Pakastuu yhä enemmän, on kevyt kävellä, mutta Iisakin kulku on raskasta. Herra ties, milloin Geissler nyt palaa, kun hänen vaimonsakin oli matkustanut pois, ehkei hän palannut enää koskaan. Inkeri oli poissa, aika kului.
Hän ei poikkea Bredelle paluumatkallakaan, ei, hän tekee pienen kaarroksen Breidablikin kohdalla ja käy ohitse. Hän ei tahdo puhella ihmisten kanssa, hän haluaa vain päästä eteenpäin. Vieläkin seisovat Breden kärryt siellä, saa nähdä, jääkö ne siihen ainaiseksi? ajattelee hän. No, kullakin on omansa! Nythän on hänellä itsellään — Iisakilla itsellään — sekä kärryt että vaja niitä varten, mutta ei hänelle silti ole paremmin käynyt: hänen kotinsa on puolinainen, se oli kerran ehjä, nyt se on puolinainen.
Kun hän päivällä on päässyt niin pitkälle, että hän näkee kotinsa kaukana mäellä, kirkastuu hänen mielensä, vaikka hän on väsynyt ja uuvuksiin saakka kävellyt, kaksipäiväisen taipaleen jälkeen: siellä kohoavat rakennukset, savua nousee kattotorvesta, pienet pojat ovat ulkona, niin pian kun he näkevät hänet, tulevat he häntä vastaan. Hän käy sisälle, tuvassa istuu kaksi lappalaista, Ulla nousee yllätettynä rahilta ja sanoo: — Mitä — joko nyt tulit! — Hän keittää kahvia liedellä. Kahvia? Kahvia!
Iisakki on huomannut sen ennenkin: kun Jänkä-Antti tai joku muu lappalainen on käynyt, keittää Ulla kahvia Inkerin pienessä pannussa pitkät ajat. Hän tekee sitä Iisakin ollessa metsässä tai maillansa, ja kun Iisakki odottamatta saapuu ja näkee sen, on hän vaiti. Mutta hän tietää, että hän on joka kerta tullut kutunjuustoa tai villamyttyä köyhemmäksi. Iisakki on sittenkin perin hyvänahkainen, kun hän ei ota Ullaa kouriinsa ja rusenna häntä kappaleiksi hänen alhaisuutensa vuoksi. Oikeastaan koettaa Iisakki todenteolla tulla yhä paremmaksi ja paremmaksi ihmiseksi, mitä hän nyt sillä tarkoittaneekin, tehneekö hän sen kotirauhan vuoksi vai toivoen, että Jumala pikemmin antaisi hänelle Inkerin takaisin sen vuoksi. Hänellä on taipumusta mietiskelyyn ja taikauskoon, hänen talonpoikaismaisuutensakin on herkkäuskoinen. Tässä syksyllä havaitsi hän, että hänen tallinsa turvekatto alkoi painua alas hevosen päälle, silloin kourasi Iisakki pari kertaa ruostepartaansa, mutta sitten hän hymyili kuten ainakin mies, joka ymmärtää leikkiä, ja pönkitti katon parruilla. Häneltä ei päässyt ainoatakaan pahaa sanaa. Toinen piirre: aitta, jossa hänellä oli kaikki ruokatavaransa, oli pystytetty korkeille kivipylväille. Nyt tuli pikku lintuja aittaan sisälle suurista aukoista muurissa ja lenteli ympäri löytämättä ulospääsyä. Ulla valitti, että ne noukkivat ruokavaroja ja söivät säilykelihaa ja, mikä pahempi, likasivat niitä. Iisakki sanoi: — On hullusti, että pikku lintujen pitää tuleman sisälle löytämättä ulospääsyä! — Ja keskellä kiirettä työaikaa louhi hän kiviä ja täytti aukon.
Herra ties, mitä hän tarkoitti sillä, toivoiko hän saavansa Inkerin takaisin jo ensi tilassa, kun hän käyttäytyi näin hyvin.
IX
Vuodet kuluvat.
Taaskin tuli insinööri päällysmiehen ja kahden työmiehen kanssa Sellanråhon ja heidän piti taas raivata sähkölennätinlinjaa tunturin yli. Nykyisen suunnitelman mukaan piti linjan kulkea läheltä rakennuksia, soma tie piti hakattaman metsään, se ei haitannut, se teki paikan vähemmän autioksi, muu maailma pääsi valaisemaan.
Insinööri sanoi: — Tämä paikka tulee kahden laakson keskipisteeksi, sinä ehkä ottaisit huoleksesi linjan kunnossapidon molemmille suunnille. — Vai niin, sanoi Iisakki. — Sinä saat kaksikymmentäviisi taalaria vuodessa. — Vai niin, sanoi Iisakki, mutta mitä minun pitää sen edestä tekemän? — Pitää johto kunnossa, korjata lankaa, kun se katkeaa, raivata pois pensaita, jotka kasvavat linjalle. Sinä saat seinällesi pienen, sievän koneen, joka näyttää, milloin sinun pitää lähteä. Ja silloin pitää sinun heittää kaikki puuhasi ja lähteä.
Iisakki ajatteli asiaa: — Voisin ottaa työn talveksi, sanoi hän. — Koko vuodeksi, sanoi insinööri, koko vuodeksi tietysti, sekä kesäksi että talveksi. — Iisakki selitti: — Keväisin ja kesäisin ja syksyisin on minulla maatyöt, enkä jouda muuhun.
Silloin katseli insinööri häntä hetkisen, ennenkuin teki seuraavan yllättävän kysymyksen: — Voitko ansaita sillä enemmän? — Ansaita? sanoi Iisakki. — Ansaitsetko enemmän maanviljelyksellä niinä päivinä, jolloin voit olla linjan tarkastuksella? — Sitä en tiedä, vastasi Iisakki. Mutta maatyötähän minä täällä olen tekemässä. Minulla on monta ihmistä ja vielä useampia elukoita elätettävänä. Me elämme maasta. — No niin, voin tarjota paikan toiselle, sanoi insinööri.
Tämä käänne näytti vain keventävän Iisakin mieltä, eikä hän olisi tahtonut vastustaa korkeata herraa, hän selitti: — On sillä lailla, että minulla on neljä raavasta, härkä siihen luettuna. Ja sitten on minulla kaksikymmentä lammasta ja kuusitoista vuohta. Elukoista saadaan ruokaa ja villoja ja nahkaa, niiden täytyy saada ravintoa. — Se on selvää, sanoi insinööri lyhyesti. — Niin. Enkä sano muuta, kuin että miten minä hankkisin niille ravintoa, jos minun pitäisi maatöiden aikana lähteä sähkölennätintä korjailemaan? — Insinööri sanoi: — Emme puhu enää koko asiasta. Mies tuolla lähistöllä, Brede Olsen, saa toimen, hän sen kyllä ottaa mielellään vastaan. — Insinööri kääntyi väkensä puoleen parilla sanalla: — No, lähdetään eteenpäin, pojat!
Nyt huomasi kai Ulla äänensävystä, että Iisakki oli ollut jäykkä ja tolkuton, siitä oli ehkä hänelle hyötyä: — Mitä sinä sanoit, Iisakki: kuusitoista vuohta? — Iisakki katsoi häneen. Ja Ulla katsoi häntä suoraan kasvoihin. — Eikö vuohia ole kuusitoista? kysyi Iisakki. — Ei, vastasi Ulla ja katsoi avuttomasti vieraisiin Iisakin tolkuttomuuden vuoksi. — Vai niin, sanoi Iisakki hiljaa. Hän sai jonkun parranhaivenen hampaittensa väliin ja alkoi sitä pureskella.
Insinööri ja hänen miehensä läksivät.
Jos nyt Iisakissa olisi ollut miestä osoittamaan tyytymättömyyttään Ullalle ja ehkä rouhimaan häntä, niin oli hänellä siihen hyvä halu, vallan taivainen halu, he olivat yksin tuvassa, pikku pojat olivat seuranneet vieraita, eivätkä vielä olleet palanneet. Iisakki seisoi keskellä permantoa ja Ulla istui lieden luona. Iisakki rykäsi pari kertaa antaakseen tietää, että häneltä ei ollut puhe kaukana. Hän vaikeni. Se oli hänen sielunvoimansa. Eikö hän tuntenut omat vuohensa yhtä hyvin kuin kymmenen sormeaan, oliko akka hullu! Katoaisiko navetasta joku elukoista, joiden parissa hän joka päivä oleili ja joille hän puheli, vuohia oli kuusitoista! Oliko Ulla hävittänyt yhden vuohen eilen, kun Breidablikin emäntä kävi täällä katsomassa? — Hm! sanoi Iisakki ja oli aivan vähällä sanoa enemmän. Mitä oli Ulla tehnyt? Se ei ehkä ollut suorastaan murha, mutta se ei ollut siitä kaukanakaan. Iisakki saattoi puhua kuolettavan vakavasti kuudennestatoista vuohesta.
Ikuisesti ei Iisakki voinut seista siinä permannolla ja vaieta. Hän sanoi: — Hm. Vai niin, eikö ole muuta kuin viisitoista vuohta nyt: — Ei, vastasi Ulla lauhkeasti. Niin, voit itse laskea ne, minä en saa niitä enempää kuin viisitoista.
Nyt, tässä silmänräpäyksessä saattoi hän sen tehdä: ojentaa kätensä ja muuttaa melkoisesti Ullan ulkomuotoa yhdellä ainoalla kunnon otteella. Sen hän saattoi tehdä. Hän ei tehnyt sitä, mutta hän sanoi urhakasti mennessään ovelle: — En sano enempää tällä kertaa! — Sen sanottuaan läksi hän ulos aivan kuin seuraavalla kerralla ei tulisi puuttumaan nasevia sanoja hänen puoleltaan.
Elias! huusi hän.
Missä oli Elias, mihin olivat menneet molemmat pojat? Isällä oli heiltä kysyttävää, he olivat nyt suuria poikia, heillä oli hyvät silmät. Hän löysi heidät ladon permannon alta, he olivat ryömineet aivan perälle, eikä heitä näkynyt, mutta pelokas kuiskaili! ilmaisi heidät. He tulivat esille aivankuin rikollisina.
Seikka oli se, että Elias oli löytänyt insinöörin jäljiltä värikynän pätkän ja kun hän aikoi juosta sitä viemään, olivat nuo pitkäsääriset aikamiehet jo ehtineet pitkälle metsään, Elias pysähtyi. Hänessä heräsi ajatus, että hän ehkä saattoi pitää kynän — mitäpä, jos hän voisikin sen tehdä! Hän sai mukaansa pikku Siivertin, ettei hän olisi aivan yksin työssä osallisena, ja he ryömivät molemmin ladon permannon alle saaliineen. Sitä kynän pätkää — se oli merkillinen esine heidän elämässään, ihme! He löysivät lastuja ja piirtelivät niihin merkkejä, ja kynän toinen pää teki punaisen, toinen sinisen jäljen; pojat käyttivät sitä vuorotellen. Kun isä kutsui heitä niin käskevästi ja äänekkäästi, kuiskasi Elias: — Vieraat ovat kai tulleet takaisin noutamaan kynää! Ilo oli kuin pois pyyhkäisty heidän mielistään ja heidän pienet sydämensä alkoivat rajusti pamppailla. Pojat ryömivät esiin; Elias piti kynää kurkotettuna niin pitkälle kuin taisi isää kohden, että tässä se on ja etteivät he sitä ole rikkoneet, kunpa eivät olisi sitä koskaan nähneetkään. —
He eivät nähneetkään insinööriä. Heidän sydämensä rauhoittui, he tunsivat sanomatonta onnea jännityksensä jälkeen.
— Täällä oli muuan vaimo eilen, sanoi isä. — Niin? — Naapurin emäntä.
Näitkö, kun hän lähti pois? — Näinkö? — Oliko hänellä vuohi mukanaan? —
Ei, sanoivat pikku pojat. Vuohi? — Eikö hänellä ollut vuohi mukanaan,
kun hän lähti täältä? — Ei. Mikä vuohi?
Iisakki mietti miettimistään. Kun karja illalla tuli kotiin metsästä, laski hän vuohet kerran: niitä oli kuusitoista. Hän laski ne vielä toisen kerran, laski ne viisi kertaa — vuohia oli kuusitoista. Ei ainoakaan ollut poissa.
Iisakki huokasi keventyneenä. Miten oli tämä ymmärrettävissä? Ulla, se nauta, ei kai ollut osannut laskea kuuteentoista. Iisakki sanoi hänelle äkäisellä äänellä: — Mitä sinä lörpöttelet, onhan vuohia kuusitoista? — Onko vuohia kuusitoista? kysyi Ulla viattomana. — On. — Vai niin. Jaa — Olet sinä aika laskumestari. — Ulla vastasi tähän hiljaa, kuin vääryyttä kärsineenä: — Kun kaikki vuohet ovat tallella, niin ei Ulla ole niistä ainakaan yhtään syönyt, Jumalan kiitos. Siitä olen iloinen hänen puolestaan!
Hän eksytti tällä metkullaan Iisakin ja sai hänet rauhoittumaan. Hän ei enää laskenut karjaa, hänen päähänsä ei pälkähtänyt laskea lampaita. Luonnollisestikaan ei Ulla ollut aivan pahimpia, hän piti hänelle jotenkin taloutta ja hoiti hänen karjaansa, hän oli vaan niin tyhmä, että hän vahingoitti itseään, eikä häntä. Antaa hänen eleskellä, ei häneen kannattanut kiinnittää huomiota. Mutta harmaata ja ilotonta oli elää Iisakkina sellaista elämää.
Vuosia oli kulunut. Nyt kasvoi ruohoa tuvan katolla, ja ladon kattokin, joka oli useita vuosia nuorempi, viheriöitsi. Metsän alkuperäiset maahiiret olivat jo kauan pitäneet aittaa tyyssijanaan. Talitiaisia ja muita pikku lintuja parveili uutistalon ympärillä, oravia oli mäellä, olipa tullut harakoita ja variksiakin. Mutta ihmeellisin tapaus sattui edellisenä kesänä, kun rannikolta tuli lokkeja, tuli peninkulmain takaa rannikolta ja asettui tälle alueelle erämaahan. Niin tunnetuksi oli uutistalo tullut luomakunnassa! Ja mitäpä ajatuksia Elias ja pikku Siivertti salvatkaan nähdessään lokit? Ne olivat vieraita lintuja tavattoman kaukaa, niitä ei ollut paljon, mutta niitä oli kuusi kappaletta, valkoisia, aivan samanlaisia, ne astelivat maassa sinne tänne ja nokkasivat välillä ruohoa. — Isä, mitä varten ne ovat tänne tulleet? kysyivät pikku pojat. — Sentähden että ne odottavat myrskyä merellä, vastasi isä. — Tuo lokkien tulo oli hämärää ja ihmeellistä!
Monta muutakin hyödyllistä ja hyvää opetusta antoi Iisakki lapsilleen. He olivat nyt siinä iässä, että heidän olisi pitänyt olla koulussa, mutta koulu oli monen peninkulman päässä kylässä, eikä sinne voinut päästä. Iisakki oli opettanut pojille aakkosia sunnuntaisin, mutta minkäänlaista korkeampaa oppia ei hän itsekään omistanut, ei tuo synnynnäinen maanmöyrijä itsekään omistanut; katkismus ja raamatunhistoria saivat olla kaikessa rauhassa hyllyllä kutunjuustojen parissa. Iisakki kai arveli, että kirjatiedon puutteessa piili ihmiselle jonkinlainen voima, niin antoi hän poikien kasvaa. Ne olivat hänen ilonsa ja siunauksensa, Iisakki muisti ehkä usein sen ajan, jolloin ne olivat pieniä ja niiden äiti oli kieltänyt häntä nostamasta niitä sentähden, että hänen kätensä olivat pihkassa. Pihka, sehän oli puhtainta elämässä! Terva ja kutunmaito ja esimerkiksi luunydin — tervettä ja erinomaista nekin; mutta pihka, männyn pihka — mitä siitä puhuikaan!
Niin, lapset elelivät täydellisessä tietämättömyyden paratiisissa; mutta ne olivat somia lapsia, kun ne joskus pestiin, ja pikku Siivertti oli oikea kunnon mies, mutta Elias oli hienompi ja syvempi. — Niin, mutta kuinka voivat lokit tietää, milloin myrsky tulee? kysyi hän. — Ne ovat säätautisia, sanoi isä. Mutta muuten ei ole mikään niin säätautinen kuin kärpänen, sanoi hän, miten hänen laitansa sitten lieneekin, saaneeko hän kihtiä vai pyörryttäneekö häntä vai ei. Mutta älkää koskaan hosuko kärpästä, sillä siitä se vain tulee pahemmaksi, sanoi hän. Muistakaa se, pojat! Toista maata on hyttynen, se kuolee itsestään. Hyttynen ilmestyy kesällä yhtäkkiä ja yhtäkkiä se taas katoaa. — Minne se joutuu? kysyy Elias. — Minnekö se joutuu? Rasva kuivaa siinä niin, että se kellistyy!
Joka päivä lisää oppia: Kun he hyppäsivät alas korkeilta kiviltä, tuli heidän pitää kieli tarkasti suussa, ettei se jäänyt hampaiden väliin. Kun he kasvoivat suuremmiksi ja heidän piti saada kirkkoon mennessään itsensä hyvänhajuisiksi, tuli heidän vähän hieroa itseään pietaryrtillä, jota kasvoi mäellä. Isä oli täynnä viisautta, hän opetti lapsille kivistä ja piistä, että valkoinen kivi oli kovempaa kuin harmaa; mutta kun hän löysi piikiveä, piti hänen myös löytää kääpää, jota hän keitti lipeässä, josta hän teki taulaa. Sitten hän iski heille tulta. Hän opetti heille kuusta, että kun he saattoivat tarttua siihen vasemmalla kädellä, oli se kasvava, ja kun he saattoivat tarttua siihen oikealla kädellä, oli se vähenevä — muistakaa se, pojat! Kerran meni Iisakki liian pitkälle ja jutteli ihmeitä; hän lausui erään kerran, että vaikeampi on kamelin tulla taivaaseen kuin ihmisen päästä neulansilmän läpi. Erään toisen kerran hänen puhuessaan enkelien loistosta, sanoi hän, että ne olivat naulanneet kengänpohjiinsa tähtiä pohjarautojen asemasta. Hyvä ja herkkäuskoinen oppi, joka sopi uutistaloon, koulunopettaja kylällä olisi nauranut sille, Iisakin lapset ravitsivat sillä vahvasti mielikuvitustaan. He saivat oppia ja kasvatusta omaa, lähintä maailmaansa varten, mikä olikaan parempaa? Syksyllä teurastuksen aikaan olivat pojat hyvin uteliaita ja ylen pelokkaita ja apeamielisiä eläinten vuoksi, joiden piti kuolla. Iisakin täytyi toisella kädellä pidellä kiinni ja toisella pistää, ja Ulla sekoitti verta. Vanha pukki talutettiin esiin varmana ja parrakkaana, pikku pojat katselivat kulman takaa — on sikamaisen kylmä tuuli tänä vuonna, sanoi Elias ja tuhisutti nenäänsä ja kuivaili silmiään. Pikku Siivertti itki peittelemättömämmin, eikä voinut pidättäytyä vaan huusi: — Vanha pukki raukka! — Kun pukki oli teurastettu, tuli Iisakki poikiensa luo ja antoi heille seuraavan opetuksen: — Ei pidä koskaan valitella ja säälitellä teuraita. Silloin ne vain tulevat sitkeähenkisiksi. Muistakaa se!
Niin olivat vuodet vierineet, ja nyt oli taas kevät tulossa.
Inkeri oli jälleen kirjoittanut, että hänen oli hyvä olla ja että hän oppi paljon laitoksessa. Hänen pikku tyttönsä oli jo iso ja se oli ristitty syntymäpäivänsä, lokakuun viidennentoista mukaan Leopoldiinaksi. Hän osasi kaikkea, vieläpä häkilöidä ja ommellakin taitavasti, olipa sitten kysymys karkeammasta tai hienommasta.
Merkillisintä tässä viimeisessä kirjeessä oli se, että Inkeri itse oli sen kirjoittanut. Iisakki ei ollut yhtä taitava, hänen täytyi luetuttaa kirje kylässä kauppiaalla; mutta kun hän oli saanut sen päähänsä, pysyi se myös siellä, tullessaan kotia, osasi hän sen ulkoa.
Nyt istuutui hän juhlallisesti pöydän päähän, levitti kirjeen eteensä ja luki sen pojille. Ulla sai myöskin kernaasti nähdä, että hän luki sujuvasti kirjoitusta, mutta muuten ei hän kääntynyt tämän puoleen sanallakaan. Lopetettuaan lukemisen, sanoi hän: — Siinä kuulette, Elias ja Siivertti, teidän äitinne on itse kirjoittanut tämän kirjeen ja hän on oppinut paljon kaikenlaista. Ja teidän pikkuruikkuinen sisarenne, hän osaa enemmän kuin me kaikki yhteensä. Muistakaa se. Pojat istuivat ja ihmettelivät ääneti. — Sepä vasta on! sanoi Ulla.
Mitä hän tarkoitti? Epäilikö hän Inkerin vilpittömyyttä, vaiko Iisakin lukutaitoa? Ei ollut helppoa päästä selville Ullan todellisesta tarkoituksesta, kun hän istui siinä sävyisänä ja päästeli kaksimielisyyksiä. Iisakki ei ollut häntä huomaavinaan.
— Ja kun teidän äitinne tulee kotiin, niin pitää teidän myös oppia kirjoittamaan, sanoi hän pikku pojille.
Ulla siirsi joitakin uunin luona kuivamassa riippuvia vaatteita, siirsi pataa, siirsi taas vaatteita ja oli yleensä tekevinään jotakin. Hän ajatteli koko ajan. — Kun täällä korvessa nyt on niin tavatonta tulossa, niin olisit voinut ostaa taloon naulan kahvia, sanoi hän Iisakille. — Kahvia? pääsi Iisakilta. — Ulla vastasi rauhallisesti: — Näihin asti olen ostanut vähäisen omillani, mutta.
Kahvia, joka oli unelmaa ja seikkailua Iisakille, sateenkaari! Ulla höpsi tietysti, hän ei suuttunut hänelle; mutta vihdoin viimein tuli tuo hidasajatuksinen mies muistaneeksi Ullan vaihtokaupat lappalaisten kanssa ja hän sanoi äreästi: — Kyllä minä ostan kahvia sinulle! Naulastako puhut? Olisit pyytänyt edes leiviskän. Sitä ei pidä puuttuman! — Älä höpise, Iisakki. Niilo veljelläni on kahvia, Bredellä tuolla Breidablikissä on kahvia. — Niin, kun niillä ei ole raukoilla maitoa. — Miten liekin sen asian. Mutta sinä, joka tiedät niin paljon ja osaat lukea kirjoitusta oikosenaan — sinä kai tiedät myös, että kahvia on joka miehen tuvassa. — Nauta! sanoi Iisakki.
Silloin istuutui Ulla rahille, eikä suinkaan halunnut vaieta: — Ja mitä Inkeriin tulee, sanoi hän — jos uskallan tässä sanaakaan hiiskua. — Voit sanoa, mitä haluat. Minä en sinun puheistasi piittaa. — Hän palaa kotiin ja on oppinut kaikkea. Hänellä on kai helmiä ja sulkia hatussakin? — Kyllä kai hänellä on. — Niin, niin, sanoi Ulla, hän voi nyt kiittää minua vähäisen kaikesta siitä suuruudesta, mihin hän on tullut. — Sinua? pääsi Iisakilta. — Ulla vastasi nöyrästi: — Koska minä olen ollut vähäisenä välikappaleena ja syynä siihen, että hän joutui pois.
Siihen ei Iisakki voinut sanoa mitään, sanat salpautuivat hänen kurkkuunsa, hän istui tuijotellen. Kuuliko hän oikein? Ulla näytti siltä kuin hän ei olisi mitään sanonut. Ei, sanasotaan ei Iisakki pystynyt.
Hän työntäytyi ulos pinta pimeänä. — Ulla, tuo elukka, joka elätti itseään ilkeydellä ja lihoi — olipa hullusti, ettei hän ollut iskenyt häntä hengiltä heti ensimmäisenä vuonna! ajatteli hän ja harmitteli itseään. Siihen hänestä kyllä olisi ollut miestä, ajatteli hän edelleen. Miestä — hänestä? Kukaan ei voinut olla peloittavampi.
Ja nyt sattuu naurettava tapaus: hän menee läävään ja laskee vuohet. Ne seivovat siinä kileineen täysilukuisina. Hän laskee raavaat, porsaat, neljätoista kanaa, kaksi vasikkaa. — Olenpa miltei unohtanut lampaat! sanoi hän ääneen itsekseen, hän laskee lampaat ja on olevinaan jännittynyt siitä, ovatko ne kaikki tallella. Iisakki tietää sangen hyvin, että yksi lammas on poissa, hän on tiennyt sen jo kauan, miksi siis näytellä tietämättömän osaa? Asia oli se, että Ulla oli aikoinaan johtanut hänet harhaan puhumalla vuohista, vaikka kaikki vuohet olivat tallella, hän oli pahastunut siitä sillä kertaa aika lailla, mutta siihen se asia oli jäänyt. Samoin kävi aina, milloin hän joutui Ullan kanssa sanasille. Kun hän syksyllä teurasti, huomasi hän heti, että yksi lammas oli poissa, mutta hänessä ei ollut miehen mieltä eikä sydäntä vaatia siitä Ullaa tilille heti. Eikä siitä tullut myöhemminkään mitään.
Mutta tänään on Iisakki tuima, Ulla on saattanut hänet hupsuksi. Hän laskee uudelleen lampaat, koskettaa sormella jokaista lammasta ja laskee ääneen — Ulla saa kernaasti kuulla sen, jos hän on ulkosalla. Ja hän lausuu kovalla äänellä paljon pahaa Ullasta: että hän ruokkii lampaita aivan uudella tavalla siten, että yksi on joutunut hukkaan, yksi lammas; hän on vallan tavaton varaslönttänä, ymmärsikö hän sen! Niin, Ulla sai kernaasti olla ulkosalla ja säikähtää oikein kunnolla!
Hän kähmii ulos läävästä, menee talliin, laskee hevoset, sen jälkeen painelee hän sisälle — painelee hän omaan taloonsa puhumaan suunsa puhtaaksi. Hän astuu niin nopeasti, että pusero löyhähtelee äkäisesti hänen selässään. Mutta Ulla on ehkä huomannut yhtä ja toista ikkunasta, hän tulee hiljaa ja varmana kynnykselle, hänellä on pyttyjä käsissä ja hän aikoo läävään.
— Minne sinä olet haudannut sen lattakorvaisen lampaan? — kysyy hän. — Lampaan? kysyy Ulla. — Ja jos se nyt olisi ollut täällä, olisi sillä ollut kaksi karitsaa, mihin olet ne haudannut? Se sai aina kaksi karitsaa. Sillä lailla olet hävittänyt minulta kolme lammasta, ymmärrätkö!
Ulla on aivan pökertynyt syytöksistä, hänen päänsä huojuu ja hän näyttää olevan lysähtämäisillään maahan, hän voi ehkä kaatua ja kolhaista itseään. Hänen päänsä huojuu koko ajan viekkaasti, hänen kekseliäisyytensä on aina päästänyt hänet pälkähästä, aina tuottanut hänelle hyötyä, se ei nytkään pettäisi.
— Minä varastan vuohet ja minä varastan lampaat, sanoi hän hiljaisella äänellä. Enpä tiedä, mitä niillä oikein teen? Syön ne suuhuni. — Itsepä tiedät, mitä teet. — Vai niin. Eikö minulla sitten olisi yllin kyllin ruokaa ja särvintä täällä sinun leivissäsi, Iisakki, olisiko minun pakko varastaa lisää? Mutta sen minä sanon sinulle suoraan, että sitä minun ei ole tarvinnut näinä vuosina tehdä. — Minnekä sinä sitten olet sen lampaan pannut? Onko Jänkä-Antti saanut sen? — Jänkä-Antti! Ullan täytyy laskea pytyt maahan ja lyödä kätensä yhteen: — Olisinpa yhtä puhdas synnistä! Mistä lampaasta karitsoineen sinä oikein puhut? Siitäkö vuohesta, jolla on lattakorvat? — Nauta! sanoo Iisakki ja aikoo mennä. — Kylläpä olet merkillinen, Iisakki! Sinulla on läävässä kaikenlaista elukkata niinkuin tähtiä taivaalla, mutta sinulla ei ole kylliksi! Mistä minä tiedän, mitä lammasta ja mitä karitsaa sinä minulta vaadit? Kiittäisit Jumalaa hänen armostaan, joka ilmenee tuhansin tavoin. Tämä kesä ja kappale syksyä lisäksi, niin karitsoivat lampaat taas ja sinulla on kolme kertaa niin paljon kuin sinulla nyt on!
Sitä Ullaa!
Iisakki lähti pois muristen kuin karhu. — Kylläpä olin pöllö, kun en nitistänyt häntä heti ensi päivänä! ajatteli hän ja sadatteli voimakkaasti itseään; olinpa tolvana, hevosensontaa koko mies! Mutta ei se vieläkään ole myöhäistä, odottakoon, antaa hänen mennä läävään! Tänä iltana ei sovi tehdä hänelle mitään mutta huomenna sopii. Kolme lammasta kateissa! Kahvia! sanoi hän.
X
Seuraava päivä oli tuova tullessaan suuren elämyksen: uutistaloon tuli vieraita, Geissler tuli. Rämeillä ei ollut vielä kesä, mutta Geissler ei välittänyt kelistä, hän tuli jalkaisin hienoissa leveällä lakeerireunalla koristetuissa saappaissa; hänellä oli keltaiset hansikkaat ja hän oli hienona; muuan kylän mies kantoi hänen tavaroitaan.
Hän tuli nyt oikeastaan ostamaan tunturialuetta Iisakilta, kuparikaivantoa, ja mikä sille pantaisiin hinnaksi? Mutta sitäpaitsi toi hän terveisiä Inkeriltä — toimekas vaimo, josta pidettiin; hän tuli Trondhjemista ja oli puhutellut häntä. Iisakki, sinä olet tehnyt lujasti työtä täällä! — Niinpä kyllä. Onko hän puhutellut Inkeriä? — Mikä tuo tuolla on? Olet laittanut myllyn, jauhat itse jauhosi? Mainiota. Ja sinä olet raivannut paljon maata senjälkeen kun olin täällä. — Ja hänelle kuului hyvää? — Hyvin hän voi. Niin, vaimosi? Saatpa kuulla jotakin! Menkäämme kamariin. — Ei — siellä ei ole kunnossa! sanoo Ulla useammasta syystä torjuen.
He menivät kamariin ja lukitsivat oven, Ulla jäi tupaan, eikä saanut kuulla mitään.
Nimismies Geissler istuutui ja löi lujasti polviinsa ja julisti Iisakin kohtalon. — Et ole kai vielä myynyt kuparivuortasi? kysyi hän. — En. — Hyvä. Minä ostan sen. Niin, minä olen puhunut Inkerin kansaa ja useiden muidenkin. Hän pääsee vapaaksi ensi tilassa, asia on nyt kuninkaalla. — Kuninkaalla? — Kuninkaalla. Minä menin vaimosi luo, minun ei luonnollisestikaan ollut vaikea sinne päästä, me puhelimme yhdessä pitkän aikaa: — No, Inkeri, täällä sujuu hyvästi, oikein hyvästi? — Eipä ole valittamisen syytä.
— Kaipaatko kotiin? — Enpä voi muutakaan sanoa.
— Pääset pian kotiin, sanoin minä. Ja sen voin sinulle sanoa, Iisakki, hän on topakka vaimo, ei lainkaan kyyneliä, päinvastoin hän sekä hymyili että nauroi — hänen suunsa on muuten leikattu ja neulottu. Hyvästi, sanoin minä hänelle, ei sinun täällä enää kauan tarvitse olla, annan siitä sanani!
Minä menin johtajan luo, olisi vain puuttunut, ettei hän olisi ottanut minua vastaan. — Teillä on täällä vaimo, jonka pitäisi päästä pois kotiin, sanoin minä, Inkeri Sellanrå. — Inkeri? sanoi hän, niin, hän on hyvä ihminen, olen tyytyväinen, voisimme pitää hänet täällä vielä kaksikymmentä vuotta, sanoi hän. — Siitä ei tule mitään, sanoin minä, hän on ollut täällä jo liian kauan. — Liian kauan? sanoi hän, tunnetteko te asian? — Minä tunnen asian perin pohjin, olin hänen nimismiehensä. — Olkaa hyvä, istukaa, sanoi hän silloin — se vielä puuttui! — Niin, me järjestämme Inkerin ja hänen pienen tyttönsä asian niin hyvin kuin voimme, sanoi johtaja. Vai on vaimo teidän seudultanne? Olemme auttaneet häntä saamaan oman ompelukoneen, hänestä on tullut oikea mestari työhuoneessa, hän on oppinut kunnollisesti kutomaan kangasta, kunnollisesti hoitamaan taloutta, värjäämään, leikkaamaan.
Onko hän ollut täällä liian kauan, sanotteko niin? — Tiesin kyllä, mitä minun olisi ollut vastattava, mutta minä tahdoin odottaa ja sanoin vain: — Niin, hänen asiaansa on käsitelty huonosti, se tulee ottaa uudelleen käsiteltäväksi; nyt rikoslain uudistuksen jälkeen olisi hän ehkä kokonaan vapautettu. Hänelle lähetettiin jänis hänen ollessaan raskaana. — Jänis? kysyi johtaja. — Jänis, niin, sanoin minä. Ja lapsesta tuli haarahuuli. — Johtaja hymyili ja sanoi: — No siis. Teidän mielipiteenne mukaan ei siis ole otettu tätä seikkaa tarpeeksi huomioon? — Ei, sanoin minä, tätä seikkaa ei ole edes mainittu. — Ehkeipä se ollut niin vaalilistakaan? — Se kävi kyllä hänelle vaaralliseksi. — Luuletteko te jäniksen voivan tehdä ihmeitä? kysyi hän. — Minä vastasin: — Missä määrin jänis voi tehdä ihmeitä tai ei, siitä en tahdo keskustella herra johtajan kanssa. Kysymys on siitä, mitä vaikutuksia jäniksen näkemisellä on siinä tilassa ristihuuliseen vaimoon, uhriin. — Sitä ajatteli hän hetken: — No niin, sanoi hän, mutta täällä laitoksellahan meidän tehtävänämme on vain vastaanottaa tuomittuja, me emme tarkista tuomioita. Tuomion mukaan ei Inkeri ole ollut täällä liian kauan.
Nyt aloin siitä, mitä oli sanottava: — On tehty virhe Inkerin vastaanottamisessa. — Virhe? — Ensiksikään ei häntä olisi pitänyt passittaa siinä tilassa, missä hän oli. — Johtaja katsoi tarkasti minuun: — Niin se on, sanoi hän. Se ei kuitenkaan ole meidän asiamme täällä vankilassa. — Toiseksi, sanoin minä, ei hän olisi saanut olla täällä kahta kuukautta täyttä rangaistusta kärsimässä, ennenkuin hänen tilansa olisi pitänyt tulla viranomaisten tietoon. — Se sattui paikalleen, johtaja oli kauan vaiti: — Onko teillä valtakirja asian ajoon vaimon puolesta? kysyi hän. — On, sanoin minä. — Kuten sanottu, me olemme tyytyväisiä Inkeriin täällä ja kohtelemme häntä sen mukaan, puheli johtaja, ja hän luetteli taas kaiken, mitä he olivat hänelle opettaneet, niin, he olivat opettaneet hänet myöskin kirjoittamaan, sanoi hän. Ja pienen tyttären he olivat antaneet jonkun huostaan ja niin edespäin. — Minä selitin olosuhteita Inkerin kotona: kaksi pientä sielläkin ja palkattu apulainen niitä hoivaamassa ja niin edespäin. Minulla on hänen mieheltään esitys, sanoin minä, se voidaan liittää myötä, joko sitten asia tulee uudelleen käsiteltäväksi, tahi anotaan armahdusta vaimolle. — Antakaa minulle tuo esitys, sanoi johtaja. — Minä tuon sen huomenna vastaanottoaikana, vastasin minä.
Iisakki istui ja kuunteli, se oli mukaansatempaavaa, seikkailu vieraasta maasta. Hän seurasi Geisslerin huulia orjan katsein.
Geissler kertoi edelleen: — Menin hotelliin asuntooni ja kirjoitin esityksen, tein asian omakseni ja kirjoitin alle Iisakki Sellanrå. Mutta älä luulekaan, että minä kirjoitin sanaakaan siitä, että oli tehty vankilaan passittaminen hulluun aikaan. En maininnutkaan sitä. Seuraavana päivänä vein asiakirjan. — Olkaa hyvä, istukaa! sanoi johtaja heti. Hän luki esitykseni ja nyökäytti silloin tällöin, lopuksi hän sanoi: — Mainiota. Ei kannata ottaa asiata uudelleen käsiteltäväksi, mutta. — Kyllä, sen lisäesityksen johdosta, joka minulla myös on, sanoin minä ja se osui taas paikalleen. Johtaja kiirehti sanomaan: — Olen harkinnut asiaa eilisen jälkeen ja huomaan olevan paikallaan, että jätetään anomus Inkerin puolesta. — Jota herra johtaja tilaisuuden tullen tahtoo kannattaa? kysyin minä. — Tahdon puoltaa sitä, puoltaa lämpimästi.— Silloin kumarsin minä ja sanoin: — Silloin on armahdus varma. Minä kiitän onnettoman ihmisen ja tyhjän kodin puolesta. — Enpä luule, että tarvitsemme lisäselvityksiä hänen kotiseudultaan, sanoi johtaja, tehän tunnette hänet? — Minä tiesin, miksi asian piti mennä niin sanoakseni kaikessa hiljaisuudessa ja vastasin: — Selitykset kotipuolesta vain viivyttäisivät asiaa.
Siinä kuulit koko historian Iisakki. — Geissler katsoi kelloaan: — Ja nyt itse asiaan! Voitko seurata minua taas kuparivuorelle?
Iisakki oli kuin kivitönkkä, hän ei voinut niin äkisti siirtyä asiasta toiseen, hän oli vaipunut ihmetteleviin ajatuksiin ja alkoi tehdä kysymyksiä. Hän sai kuulla että anomus oli lähetetty kuninkaalle ja saattoi tulla ratkaistuksi ensimmäisissä valtioneuvoston istunnoissa. — Ihme ja kumma! sanoi hän.
He lähtivät tunturille, Geissler, hänen seuralaisensa ja Iisakki, ja he olivat poissa muutamia tunteja; tänä lyhyenä aikana seurasi Geissler kuparisuonta pitkän vuorenharjan mitan ja pystytti rajamerkkejä sille alueelle, jonka hän halusi ostaa. Hän oli perin sukkela. Mutta tyhmä ei mies ollut, hänen nopea arvostelukykynsä oli ihmeen varma.
Kun hän palasi takaisin taloon — taaskin pussillinen koekiviä mukanaan — otti hän esille kirjoitusneuvot ja istuutui kirjoittamaan. Mutta hän ei vain kirjoittamistaan kirjoittanut, hän jutteli välillä: — Niin, Iisakki, suuria rahoja ei tällä kertaa vuorestasi lähde, mutta pari sataa taalaria voit saada! Sitten kirjoitti hän taas. — Muista huomauttaa minulle, että käyn katsomassa myllyäsi, ennenkuin lähden, sanoi hän. — Hän huomasi joitakin sinisiä ja punaisia piirroksia kangaspuissa ja kysyi: — Kuka on piirtänyt tuon?
— Kas, Eliashan se oli piirtänyt hevosen ja pukin, hän käytti värikynäänsä kangaspuihin ja muihin puuesineihin, koska hänellä ei ollut paperia. Geissler sanoi: — Se ei ole hullummin tehty! ja Elias sai kahdenkymmenen killingin rahan.
Geissler kirjoitti taas hetken ja sanoi: — Tänne kai tulee pian joitakin uutisasukkaita lisäksi, tänne korpeen? — Seuralainen virkkoi tähän: — Niitä on jo alkanut tulla. — Keitä? — Siellä on nyt ensiksi Breidablik, kuten sitä nimitetään, Breidablikin Brede.
— Vai hän! tuhautti Geissler halveksivasti. — Niin, ja sitten on pari muuta, jotka ovat ostaneet. — Kunhan niistä olisi johonkin! sanoi Geissler. Ja kun hän samassa havaitsi, että tuvassa oli kaksi poikasta, veti hän pikku Siivertin luokseen ja antoi hänellekin rahan. Ihmeellinen mies se Geissler! Nyt olivat muuten hänen silmänsä alkaneet käydä ikäänkuin kipeiksi, silmäluomien reunoissa oli ikäänkuin punaista härmää. Se oli saattanut tulla yövalvonnasta: toisinaan johtuu se väkevistä juomista. Mutta hän ei tehnyt sitä vaikutusta, että hän oli alaspäin menossa; kun hän puheli yhtä ja toista, istui hän silti koko ajan ajatellen edessään olevaa asiakirjaa, sillä äkkiä tarttui hän kynään ja kirjoitti taas pätkän.
Nyt näytti hän saaneen sen valmiiksi.
Hän kääntyi Iisakin puoleen: — Kuten sanottu, mikään rikas mies ei sinusta tule tämän kaupan kautta.
Mutta voit saada myöhemmin lisää. Mutta kaksisataa voit saada nyt.
Iisakki ei tajunnut koko asiasta paljoakaan, mutta kaksisataa taalaria oli joka tapauksessa jälleen ihme ja suuri summa. Hän ei ajatellut saavansa sitä muuta kuin paperilla, ei luonnollisestikaan käteisessä, mutta välipä sillä, Iisakilla oli muuta mielessä, hän kysyi:
— Ja hän uskoo, että hän saa armahduksen? — Vaimosi? Jos täällä olisi lähistöllä sähkölennätin, vastasi Geissler, olisin kysynyt Trondhjemista, onko hän jo päässyt vapaaksi. — Iisakki oli kuullut puhuttavan sähkölennättimestä, se oli jotain ihmeellistä, lanka korkeiden pylväiden varassa, jotain ylimaailmallista, — nyt oli hän vähällä ruveta epäilemään Geisslerin suuria sanoja ja hän virkkoi: — Mutta jos kuningas epää? — Geissler vastasi siihen: — Siinä tapauksessa lähetän minä lisäesitykseni, joka tulee sisältämään kaiken. Ja silloin täytyy sinun vaimosi päästä vapaaksi. Älä ensinkään epäile sitä.
Sitten luki hän sen, mitä oli kirjoittanut, kauppakirjan vuoren myynnistä, kaksisataa taalaria käteen ja myöhemmin korkea prosentti liikkeestä tai mahdollisesta kuparilöydön myynnistä. — Kirjoita tähän alle! sanoi Geissler. Iisakki tahtoi paikalla allekirjoittaa, mutta hän ei ollut mikään kynäniekka, hän oli koko ikänsä vain leikannut kirjaimia puuhun. Mutta tuossa seisoi tuo vastenmielinen Ulla ja katseli, hän tarttui kynään, tuohon mitättömän keveään vehkeeseen, sipasi oikean pään alaspäin ja kirjoitti — kirjoitti nimensä. Sen jälkeen lisäsi Geissler siihen jotakin, varmaankin jonkun selityksen, ja seuralainen todisti nimikirjoituksellaan.
Valmis.
Mutta vieläkin seisoi Ulla paikoillaan, nyt hän oikeastaan vasta jäykistyikin. Mitä oli tulossa?
— Tuo ruokaa pöytään, Ulla! sanoi Iisakki ja oli vähän olevinaan miestä senjälkeen, kun hän oli kirjoittanut paperille. Sellaista ruokaa, kuin me voimme vieraille tarjota, sanoi hän Geisslerille.
— Täällä lemuaa hyvälle lihalle ja sopalle, sanoi Geissler. Kas tässä,
Iisakki, ovat rahat! — Geissler otti lompakkonsa ja se oli paksu ja
raskas, otti siitä kaksi setelipinkkaa, laski ne ja pani pöydälle: —
Laske itse!
Äänettömyys. Hiljaisuus.
— Iisakki! kutsui Geissler.
— Jaa. No niin, vastasi Iisakki, mutisten hämmentyneenä: — Se ei nyt ole minun vaatimukseni — kaiken sen jälkeen, mitä hän on tehnyt. — Tuossa pitäisi olla kymmenen kymppiä ja tuossa kaksikymmentä viitosta, sanoi Geissler lyhyesti. Toivon, että saat kerran paljon enemmän.
Silloin tuli Ulla jälleen tolkuilleen. Ihme oli tapahtunut. Hän toi ruuan pöytään.
Aamulla oli Geissler virran luona myllyä katsomassa. Kaikki oli pientä ja karkeatekoista, se näytti olevan aivankuin joidenkin maanalaisten mylly, mutta luja ja hyödyllinen ihmisille. Iisakki kuljetti vieraansa hieman ylemmäs virtaa ja näytti erään toisen putouksen, johon hän myös oli jo hieman pannut työtä, siihen piti tulla saha — jos Jumala terveyttä soi. — Mutta se vain on, että koulu on niin kaukana, sanot hän, minun täytyy lähettää pojat kylälle. — Kevytajatuksinen Geissler ei nähnyt tässä suurempaa haittaa: Nythän juuri tulee useampia uutisasukkaita korpeen ja niin muodostuu tänne koulupiiri. — Siitä kai ei tule mitään, ennenkuin minun lapseni ovat suuria. — Ja entä, jos laitat ne johonkin taloon kylälle? Viet hevosella pojat ja ruokaa ja noudat heidät taas kotiin kolmen viikon tai kuuden viikon kuluttua, onko se mikään asia sinulle! — Ei, sanoi Iisakki. —
Eipä niin, mikään ei pohjaltaan ollut Iisakille vaikeata nyt, kun Inkeri palaa kotiin. Hänellä oli talot ja maat ja ruokaa ja olemista, suuret rahat oli hänellä nyt myöskin ja rautainen terveys. Mikä terveys todellakin, tuima ja kuihtumaton kaikin tavoin, oikea miehen terveys.
Kun Geissler oli lähtenyt, alkoi Iisakki mietiskellä monia ylpeitä asioita. Tuo siunattu Geissler oli sanonut hänelle viimeksi ne rohkaisevat sanat, että hän lähettäisi Iisakille tiedon ensi tilassa — päästessään sähkölennättimen yhteyteen. Voit kuulustaa puolisen kuukauden ajan postista, sanoi hän. Ne olivat kaikki suuria asioita, ja Iisakki alkoi laitella istuinta kärryihin, todenteolla, istuinta, joka voitiin ottaa pois, kun lantaa ajettiin, ja panna jälleen sijoilleen kyydittäessä. Ja kun hän oli saanut istuimen valmiiksi, oli se niin valkoinen ja uusi, että se piti maalata tummemmaksi. Mutta sitäpaitsi — mikä olisi ollutkaan tehtävä! Koko talo olisi pitänyt maalata. Eikö hän myös vuosikausia ollut miettinyt latoonsa lavaa ja lavasiltaa heinien sisäänajamista varten? Ja eikö hän ollut ajatellut saada sahan pian valmiiksi, aidata koko viljelyksensä, rakentaa veneen tunturijärveen? Monta seikkaa oli hän ajatellut. Mutta ei auttanut, vaikka hänen voimansa olisivat olleet tuhatkertaiset, aikaa ei riittänyt kaikkeen. Oli sunnuntai ennenkuin hän tiesikään, ja vähän päästä oli taas sunnuntai.
Mutta maalata hän tahtoi joka tapauksessa, välttämättömästi, rakennukset seisoivat siinä harmaina ja alastomina aivankuin paitahihasillaan. Hänellä oli aikaa ennen kevättöitä, ei ollut vielä kunnon kevät, pieni karja oli laskettu ulos, mutta maa oli vielä yleensä roudassa.
Hän ottaa mukaansa muutaman tiun munia myytäväksi, lähtee kylään ja palaa maalia mukanaan. Se oli yhtä rakennusta, latoa varten, siitä tuli punainen. Hän noutaa uutta maalia, keltaista okkeria tuparakennusta varten. — Niinkuin sanon, täällä tulee nyt vallan tavatonta! mutisee Ulla joka päivä. Ulla huomasi varmaankin, että hänen olonsa Sellanråssa oli pian lopussa, hän oli kyllin sitkeä ja luja kestääkseen sen, mutta ei ilman katkeruutta. Iisakki puolestaan ei antautunut mihinkään kohtauksiin hänen kanssaan, vaikka hän viime aikoina pisteli ja varastelikin hyvästi. Iisakki antoi hänelle vuoden vanhan pässin, sillä hän oli itse asiassa ollut kauan hänen luonaan pienellä palkalla. Ulla ei sitäpaitsi ollut ollut lapsia kohtaan niinkään hullumpi, hän ei kyllä ollut ankara eikä rehellinen eikä muuta sellaista, mutta hän oli säyseä lapsille, kuunteli heidän puheitaan, eikä kieltänyt heiltä juuri mitään. Jos he tulivat paikkeille, kun hän teki juustoa, antoi hän heidän maistaa, jos he jonain sunnuntaina pyysivät päästä kasvojenpesusta, salli hän sen.
Kun rakennukset oli yhteen kertaan sivelty, läksi Iisakki kylälle noutamaan niin paljon maalia, kun hän kantaa jaksoi, eikä se suinkaan ollut pieni määrä. Hän siveli rakennukset kolmeen kertaan ja maalasi ikkunat ja reunuslaudat valkoisiksi. Kun hän nyt tuli kotiin kylältä ja näki kotinsa mäellä, näki hän Soria Morian linnan. Korpi oli tullut tuntemattomaksi ja asutuksi, se oli saanut siunauksen, elämä oli herännyt pitkästä unesta, siellä eli ihmisiä, lapsia liikkui rakennusten ympärillä. Aina siniseen tunturiin saakka seisoi metsä suurena ja ystävällisenä.
Mutta kun Iisakki oli viimeistä kertaa noutamassa maalia, antoi kauppias hänelle sinisen, vaakunalla varustetun kirjeen, se maksoi viisi killinkiä. Kirje oli sähkösanoma, joka oli lähetetty edelleen postitse, se oli nimismies Geissleriltä. Siunattu olkoon se Geissler ja merkillinen mies hän oli! Hän sähkötti nuo muutamat sanat, että Inkeri vapaa, tulee pian. Geissler. — Ja nyt pyöri kauppapuoti Iisakin silmissä, ja myymäpöytä ja ihmiset loittonivat kauas. Hän paremmin tunsi kuin kuuli sanovansa: — Jumalalle kiitos ja kunnia! — Hän voi jo olla täällä huomenna, jos niikseen on, että hän on matkustanut ajoissa Trondhjemista, sanoi kauppias. — Vai niin, sanoi Iisakki.
Hän odotti seuraavaan päivään. Vene, joka toi postia höyrylaivan päätekohdasta, tuli kylläkin, mutta Inkeri ei ollut mukana. — Sitten hän ei tule ennenkuin ensi viikolla, sanoi kauppias.
Olipa miltei hyvä, että Iisakki sai niin pitkän odotusajan, hänellä on niin paljon tehtävää. Tuliko hänen unohtaa kaikki ja lyödä laimin maansa? Hän lähtee kotiin ja alkaa vetää lantaa pelloille. Se on pian tehty. Hän koettelee rautakangella peltoja ja seuraa päivästä päivään roudan sulamista. Aurinko paistaa suurena ja lämmittävänä, lumi on poissa, kaikkialla viheriöi, iso karjakin on laskettu ulos. Eräänä päivänä Iisakki kyntää, jonkun päivän päästä hän kylvää ohran ja panee perunan. Pikku pojatkin kylvävät perunaa kuin enkelit, niillä on siunatun pienet kädet ja ne voittavat täydellisesti isän.
Sitten pesee Iisakki kärryt virran luona ja panee istuimen paikoilleen. Hän juttelee pojille matkasta, jonka hän aikoo tehdä kylään. — Niin, mutta etkö sinä kävele? kysyvät he. — En. Minun päähäni on pälkähtänyt lähteä hevosella ja kärryillä tänään. — Emmekö me saa tulla mukaan? — Teidän tulee olla kilttejä pikku poikia ja jäädä kotiin tällä kertaa. Nyt tulee teidän äitinne ja hän opettaa teille paljon kaikenlaista. — Elias tahtoo mielellään oppia ja kysyy: — Kun sinä kirjoitit paperille, miltä se tuntui? — Ei se tuntunut juuri miltään, vastaa isä, käsi liikkuu aivankuin tyhjiltään. — Eikö se pyri liukumaan aivankuin jäällä? — Mikä? — Kynä, jolla kirjoitat? — Kyllä niin. Jaa, sinä saat nyt oppia sitä ohjaamaan.
Mutta pikku Siivertti, hän oli toista maata, eikä hän puhunut kynästä mitään, hän tahtoi päästä kärryille, tahtoi vain istua laudalla ja maiskutella valjastamattomille kärryille ja ajaa huimaa vauhtia. Hänen ansiotaan on, että molemmat pojat saivat istua isän vieressä ja ajaa melko matkan tietä pitkin.
XI
Iisakki ajaa, kunnes hän tulee suonsilmän kohdalle, siinä hän pysähtyy. Suonsilmä, pohja on musta, pieni vedenpinta liikkumaton, Iisakki tiesi, mihin se kelpasi, hän oli tuskin koko elämässään käyttänyt muuta kuvastinta kuin tuollaista suonsilmää. Kas hän on perin somissa pukineissa tänään, punaisessa paidassa, nyt ottaa hän esille sakset ja leikkaa partansa. Tahtoiko tuo turhamainen myllynruho tehdä itsensä vallan uhkeaksi ja erota viisivuotisesta ruosteparrasta? Hän leikkaa leikkaamistaan ja peilaa itseään. Luonnollisesti olisi hän voinut tehdä tämän työn kotonakin, mutta hän ei tehnyt sitä Ullan tähden, oli jo varsin paljon, että hän aivan hänen nenänsä edessä otti ylleen punaisen paidan. Hän leikkaa leikkaamistaan, kuvastimeenkin putoaa muutamia karvoja. Kun hevonen ei enää tahtonut seisoa aloillaan, lopettaa hän työnsä ja pitää itseään valmiina. Ja totisesti tuntee hän itsensä ikäänkuin nuoremmaksi — hitto sen ties, mutta ikäänkuin norjemmaksi. Niin ajaa hän kylään.
Seuraavana päivänä tulee postihöyry. Iisakki on vastassa eräällä kallionkielekkeellä kauppiaan laiturin luona ja tähystelee, mutta nytkään ei Inkeriä näy. Herra nähköön, mukana oli useita matkustajia sekä aikuisia että lapsia, mutta Inkeriä ei. Hän oli pysytellyt syrjässä ja istuskellut siinä kallionkielekkeellä, nyt ei hänellä ollut enää mitään syytä istua siinä, hän meni laivalle. Lappoi yhä laatikoita, tynnyreitä, väkeä ja postia maihin, mutta omaisiaan ei Iisakki nähnyt. Sitävastoin näki hän erään naisihmisen ja pienen tytön seisovan ylhäällä hytinoven luona, mutta tuo naisihminen oli sievempi kuin Inkeri, vaikka ei Inkerikään ruma ollut. Mitä — mutta sehän oli Inkeri. — Hm, sanoi Iisakki ja kähmi ylöspäin. He tervehtivät toisiaan, Inkeri sanoi hyvää päivää ja antoi kättä, hän oli vähän viluinen ja kalpea meritaudista ja matkasta. Iisakki seisoi vaan siinä, vihdoin hän sanoi: — Nyt tekee kaunista ilmaa! — Minä näin sinut kyllä tuolla kauempana, mutta en tahtonut tunkeutua esiin, sanoi Inkeri. Oletko kylässä tänään? kysyi hän. — Olen. Hm. — Ja te kaikki siellä voitte hyvin? — Kyllä, kiitos vaan kysymästä. — Tämä on Leopoldiina, hän on ollut paljon kestävämpi kuin minä tällä matkalla. Tämä on isäsi, tervehdi nyt isääsi, Leopoldiina. — Hm, sanoi Iisakki yhä, hänen oli niin omituinen olla, hän oli kuin vieras heidän seurassaan. — Inkeri sanoi: — Jos näet ompelukoneen siellä alhaalla laivassa, niin se on minun. Ja sitten on minulla kistu. — Iisakki lähti perin mielellään, joku laivamies näytti hänelle kistun, mutta ompelukonetta täytyi Inkerin itsensä tulla etsimään. Se oli hieno, oudonmuotoinen laatikko, jonka päällys oli kupera ja jossa oli kahva kantamista varten — ompelukone tässä maan kolkassa! Iisakki nosti kistun ja ompelukoneen hartioilleen ja katsoi omaisiinsa: — Minä juoksutan nämä mitä pikimmin ylös ja tulen sitten häntä noutamaan, sanoi hän. — Ketä? kysyi Inkeri hymyillen. Luuletko, ettei iso tyttö voi kävellä?
He astelivat hevosen ja kärryjen luo. — Oletko saanut uuden hevosen? sanoi Inkeri, ja oletko hankkinut oikein istuinkärryt? — Tietystikin. Mitä minun pitikään sanoa: haluttaako sinua vähän syödä? Minulla on ruokaa mukana. — Anna sen olla, kunnes tulemme metsään, vastasi Inkeri. Mitä arvelet, Leopoldiina, voitko istua yksinäsi? — Isä ei salli sitä: — Ei, hän voi pudota pyöriin. Istu hänen kanssaan ja aja itse.
Niin he ajoivat ja Iisakki kulki jäljessä.
Hän asteli ja katseli noita kahta kärryissä istuvaa. Siinä oli nyt Inkeri palanneena, pukimiltaan ja ulkomuodoltaan vieraana, ilman jäniksenhalkiointa, vain punainen viiru ylähuulessa. Hänen puheensa ei ollut enää sihisevää, se oli merkillistä, hän puhui selvästi. Harmaa ja punainen, hetulareunainen villahuivi oli komeasti kiedottu hänen mustan tukkansa ympäri. Hän kääntyi kärryillä ja sanoi: — Olisi ollut hyvä, jos sinulla olisi ollut vällyt mukanasi, illalla voi lapsen tulla kylmä. — Hän saa minun nuttuni, sanoi Iisakki, ja kunhan tulemme pitemmälle metsään, saamme sinne panemani vällyt. — Onko sinulla vällyt metsässä? — On. En tahtonut ajaa ne mukanani laiturille siltä varalta, ettet tulisikaan tänään. — Vai niin. Mitä vastasitkaan minulle: voivatko pikku pojatkin hyvin? — Kyllä, kiitos vaan kysymästä. — Ne ovat nyt suuria, tiedän minä? — Onhan niillä jo kokoa. He jo istuttivat perunaa. — Oo, sanoi äiti hymyillen ja heilutti päätään, osaavatko ne jo istuttaa perunaa! — Elias ulettuu jo minulle tähän saakka ja Siivertti tähän, sanoi Iisakki ja näytti.
Pikku Leopoldiina alkoi pyytää ruokaa. Oo, tuo soma, pieni olento, tuo leppäkerttu kärryillä! Hän puhui laulaen, uskomatonta Trondhjemin kieltä, isä ei sitä aina ilman käännöstä ymmärtänyt. Hänellä oli pikku poikien piirteet, ruskeat silmät ja soikeat kas voi, jotka kaikilla olivat äidin perintöä; lapset olivat äidin lapsia ja se oli hyvä! Iisakki hieman kainosteli pientä tyttöään, kainosteli hänen pieniä kenkiään, hänen pitkiä, hoikkia, villasukkien peittämiä sääriään ja lyhyitä hameitaan; kun hän oli tervehtinyt vierasta isää, oli hän niiannut ja antanut hänelle pikkuisen kätensä.
He tulivat metsään ja pysähtyivät, kaikki söivät, hevonen sai ruokaa, Leopoldiina juoksi ympäri kanervikkoa ruokaa kädessä. — Sinä et ole suuresti muuttunut, sanoi Inkeri ja katsoi miestään. — Iisakki katsoi syrjään ja vastasi: — Vai niin, siitäkö näyttää. Mutta sinusta on tullut vallan suurellinen! — Hahhaa, ei, minä olen nyt vanha, sanoi Inkeri veikeillen. — Sitä ei voinut salata, Iisakki ei varmistunut, vaan oli yhä pidättyväinen ja aivankuin häpeissään. Miten vanha oli hänen vaimonsa? Hän ei voinut olla vähempää kuin kolmekymmentä vuotta — se on, hän ei voinut olla vanhempi, se oli mahdotonta. Ja vaikka Iisakki istui syöden ruokaa, nykäisi hän maasta kanervan ja alkoi pureskella sitäkin. — Mitä — syötkö sinä kanervaa! huudahti Inkeri hymyillen. Iisakki heitti pois kanervan varvun, pisti ruokaa suuhunsa ja meni ja nosti hevosen etujalat ilmaan. Inkeri seurasi tätä kohtausta hämmästyneenä ja näki hevosen seisovan kahdella jalalla. — Miksi sinä niin teet? kysyi hän. — Se on niin ystävällinen, sanoi hän hevosesta ja laski sen taas maahan. — Miksikä hän olikaan sen tehnyt? Hänet valtasi kai voimakas halu tehdä niin. Ehkä tahtoi hän peittää hämilläänoloaan sillä.
Sitten ajoivat he taas ja kaikki kolme kävelivät jonkun matkaa. He tulivat eräälle uutistalolle. — Mikä tämä on? kysyi Inkeri. — Se on Breden paikka, jonka hän on ostanut. — Breden? — Ja sen nimi on Breidablik. Tässä on laajat rämeet ja huono metsä.
— He puhelivat siitä enemmän päästyään Breidablikin sivuitse. Iisakki pani merkille, että Breden rattaat olivat ulkosalla paljaan taivaan alla.
Mutta nyt alkoi lasta nukuttaa ja isä otti hänet varovasti syliinsä ja kantoi häntä. He kulkivat kulkemistaan, Leopoldiina oli pian nukahtanut ja Inkeri sanoi: — Ei, nyt me panemme hänet vällyyn kärryille, jotta hän saa nukkua niinkuin haluaa. — Häntä tärskyttelee niissä, sanoi isä ja tahtoi kantaa häntä. He pääsevät rämeitten yli jälleen metsään ja ptruu! sanoo Inkeri. Hän seisauttaa hevosen ja ottaa lapsen Iisakilta ja pyytää häntä asettamaan kirstun ja ompelukoneen niin, että Leopoldiina voi nukkua rattaiden pohjalla: — Ei häntä siinä niin tärskytä, se on turhaa juttua! — Iisakki järjestää kaiken ja käärii vällyt pienen tyttärensä ympärille ja panee nuttunsa hänen päänsä alle. Niin ajavat he taas.
Mies ja vaimo kävelevät ja juttelevat kaikenlaista. Aurinko paistaa myöhään illalla ja ilma on lämmintä. — Ulla — missä hän on nukkunut? kysyy Inkeri. — Kamarissa. — Vai niin. Entä pojat? — He nukkuvat omassa sängyssään tuvassa. Siellä on kaksi sänkyä tuvassa, aivankuin sinun lähtiessäsi. — Sinä olet aivan samanlainen kuin ennenkin, sanoo Inkeri. Usean taakan ovat hartiasi kantaneet tästä korven halki, mutta ne eivät ole siitä heikontuneet. — Eipä suinkaan. Mitä minun pitikään sanoa: onko sinulla ollut siedettävä olo näinä vuosina? — Iisakki tuli sangen liikutetuksi tehdessään tämän kysymyksen ilmaan. Inkeri vastasi, että on, hän ei voinut valittaa.
Heidän keskustelunsa muuttui tunteellisemmaksi ja Iisakki kysyi, eikö
Inkeri ollut väsynyt kävelystä ja eikö hän mieluummin tahtonut ajaa. —
Ei, kiitos vaan, sanoi Inkeri. Mutta en ymmärrä, miten minun laitani
on: senjälkeen kun pääsin meritaudista, olen ollut nälkäinen koko ajan.
— Haluatko ruokaa? — Kyllä. Kunhan en vain kovin hidastuta kulkua. —
Sitä Inkeriä, hän ei suinkaan ollut itse nälkäinen, mutta hän toivoi
Iisakin syövän, tämän ateria kun oli häiriytynyt kanervanvarvun kautta.
Ja kun ilta oli lämmin ja valoisa ja heillä oli vielä pitkä peninkulma ajettavana, rupesivat he jälleen syömään.
Inkeri otti kirstustaan käärön ja sanoi: — Minulla on yhtä ja toista pikku miehille. Mennään tuonne pensaikkoon, sinne paistaa aurinko! — He menivät pensaikon luo istumaan ja Inkeri näytti tavaroita: hänellä oli somat, soijilla varustetut housunkannikkeet pikku pojille, kirjoitusvihkoja, joissa oli esikirjoitus, lyijykynä kummallekin, linkkuveitsi kummallekin. Itselleen oli hänellä erinomainen kirja — tahdotko nähdä, tuossa on nimi keskellä, se on hartauskirja. Hän oli saanut sen johtajalta muistoksi. Iisakki ihaili jokaista esinettä hiljaisin sanoin. Inkeri näytti pieniä kauluksia, jotka olivat Leopoldiinan, ja hän antoi Iisakille suuren kaulaliinan, joka kiilsi kuin silkki. — Saanko minä sen? kysyi hän. — Saat sinä. — Iisakki otti sen varovasti käsiinsä ja siveli sitä. — Onko se sinusta soma? — Oh, somako! Minä matkustaisin sillä vaikka maailman ympäri! — Mutta hänen sormensa olivat niin karheat, että ne tarttuivat kiinni tähän puolisilkkiin.
Nyt ei Inkerillä ollut enää muuta näytettävää, mutta kun hän laittoi kääröä, istui hän niin, että hänen säärensä näkyivät, hänen punaraitaiset sukkansa. — Hm. Ne ovat kai kaupunkilaissukat? kysyi Iisakki. — Niin, se on tehtaanlankaa, mutta minä olen itse kutonut ne — neulonut, niinkuin me sanoimme. — Ne ovat kovin pitkät sukat, polven yläpuolelle, kas vaan… Hetken perästä kuuli Inkeri kuiskaavansa: — Sinä — sinä olet samanlainen — kuin ennenkin!
Jonkun ajan kuluttua ajavat he taas eteenpäin ja Inkeri istuu ja pitelee ohjaksia. — Minulla on myöskin pussillinen kahvia, sanoo hän, mutta sinä et voi saada maistaa sitä tänä iltana, sillä se ei ole paahdettua. — Äläpä huolikaan! vastaa Iisakki.
Tunnin kuluttua laskee aurinko ja ilma käy viileäksi, ja Inkeri tahtoo laskeutua kävelemään. He kietovat molemmin vällyjä Leopoldiinan ympärille ja hymyilevät sille, että hän voi nukkua niin kauan. Sitten puhelevat mies ja vaimo taas vaeltaessaan. On hauskaa kuulla Inkerin puhuvan, ei kukaan puhu nyt puhtaammin kuin hän.
— Eikö meillä ole neljä raavasta? kysyy Inkeri. — Ei, meillä on nyt useampia, vastaa Iisakki ylpeänä, meillä on nyt kahdeksan. — Kahdeksan raavasta! — Niin, härän kanssa. — Oletko myynyt voita? — Olen. Ja munia. — Onko meillä kanojakin? — Tietysti. Ja sikoja. — Inkeri on toisinaan niin ihmeissään, ettei hän tajua kaikkea, vaan keskeyttää hetkiseksi: — Ptruu! — Ja Iisakki on ylpeä ja tahtoo hämmästyttää häntä: — Geissler, sanoo hän, tiedäthän Geisslerin? Hän oli täällä joku aika sitten. — No? — Hän osti minulta kuparivuoren. — Vai niin. Mikä se kuparivuori on? — Se on kuparista. Se on ylhäällä tunturilla, koko järven pohjoisen rannan pituinen. — Vai niin. Siitä kai et mitään maksua saanut? — No kuinkas. Hän ei ole sellainen mies, joka ei maksaisi. — Mitä sinä sait? — Hm. Sinä et kai usko sitä, mutta kaksisataa taalaria. — Jotka sinä sait? huudahtaa Inkeri ja pysäyttää taas hetkiseksi: — Ptruu! — Jotka minä sain. Ja talon olen maksanut jo aika päiviä, sanoi Iisakki. — Sinäpä verraton olet! —
Oli todellakin hauskaa saattaa Inkeri ihmeisiinsä ja tehdä hänestä rikas vaimo, sentähden lisäsi Iisakki, ettei hänellä ollut lainkaan velkaa kauppiaalle tai kenellekään. Eikä hänellä vain ollut Geisslerin kaksisataa hallussaan, vaan vielä enemmänkin, satakuusikymmentä taalaria enemmän. Niin etteivät he voineet kyllin kiittää Jumalaa.
He puhelivat enemmänkin Geissleristä, Inkeri saattoi antaa tietoja Geisslerin työstä hänen vapauttamisekseen. Se ei ollut sujunut niinkään helposti häneltä, hän oli ajanut asiaa kauan ja ollut monta kertaa johtajan luona. Geissler oli kirjoittanut myöskin itse valtioneuvoksille tahi joillekin muille korkeille virkamiehille, mutta sen hän teki johtajan tietämättä, ja kun johtaja sai sen tietää, pahastui ja suuttui hän, kuten odottaa sopi. Mutta Geissler ei siitä säikähtänyt ja niin vaati hän uutta kuulustelua ja uutta oikeudenkäyntiä ja kaikkea. Mutta silloin piti kuninkaan kirjoittaa alle.
Tuo entinen nimismies Geissler oli aina näille kahdelle ihmiselle ollut hyvä mies ja he olivat usein ajatelleet syytä siihen, hän oli tehnyt kaiken pelkällä kiitoksella, sitä ei saattanut ymmärtää. Inkeri oli puhellut hänen kanssaan Trondhjemissa eikä ollut tullut hänestä hullua viisaammaksi. — Hän ei välitä kenestäkään muista tällä seudulla kuin meistä, selitti hän. — Sanoiko hän niin? — Sanoi. Hän on kiukkuinen koko seudulle. Hän vielä näyttäisi heille! sanoi hän. — Vai niin. — Ja että he saisivat katua, että olivat hänet menettäneet, sanoi hän.
He tulivat metsän laitaan ja näkivät kotinsa. Oli useampia rakennuksia kuin ennen, ne olivat kauniiksi maalatut, Inkeri ei enää tuntenut niitä omikseen ja ja pysähtyi kerrassaan: — Et kai tarkoita, että tuolla — että tuo on meidän talomme! huudahti hän.
Pikku Leopoldiina heräsi vihdoin ja nousi pystyyn täysin levänneenä, hänet nostettiin alas ja hän sai kävellä. — Tuonneko mennään? kysyi hän. — Niin. Eikö se ole kaunis?
Huoneitten luona liikkui pieniä olentoja, ne olivat Elias ja Siivertti, jotka siellä odottelivat; nyt tulivat he juosten. Inkeri kävi niin vilustuneeksi, hän sai yskän ja nuhan, oo, se purkautui kuitenkin silmistä ulos, purkautui ulos vetenä. — Laivassa niin vilustuu, oletko nähnyt moista, kuinka kosteaksi ja vilustuneeksi käy silmistään!
Mutta kun pikku pojat tulivat lähemmäksi, pysähtyivät he äkkiä juoksussaan ja jäivät tuijottelemaan. Äitinsä ulkomuodon olivat he unohtaneet ja pientä sisartaan eivät he koskaan olleet nähneet. Mutta isä — häntä he eivät liioin tunteneet, ennenkuin hän tuli aivan lähelle. Hän oli leikannut pois tuuhean partansa.