XII
Nyt on kaikki hyvin.
Iisakki kylvää kauransa, karhitsee sen ja jyrää. Pikku Leopoldiina tulee ja tahtoo istua päälle. Istua jyrän päälle — hän on niin pieni ja tietämätön, hänen veljensä tietävät paremmin, eihän isän jyrässä ole istuinta.
Mutta isästä on hauskaa, että pieni Leopoldiina tulee ja on niin luottavainen, hän puhelee hänelle ja pyytää häntä astumaan varovasti pellolla, ettei hän saa kenkiään täyteen multaa. —
Tokkohan sinulla on ylläsi sininen hame tänään? Katsotaan, sininenpä se näkyy olevan. Ja sen päällä vyö ja kaikki. Muistatko sitä suurta laivaa, jolla tulit? Näitkö koneet? Niin, nyt saat mennä kotiin poikien luokse, niin keksit siellä jotakin. —
Kun Ulla oli lähtenyt, ryhtyi Inkeri jälleen entisiin tehtäviinsä talossa ja läävässä. Hän menee ehkä hieman liiallisuuteen puhtauden ja järjestyksen pidossa näyttääkseen, että hän on saanut aikaan uuden komennon kaikessa, ja onpa todella merkillistä nähdä sitä suurta muutosta, läävämajan lasiruudutkin pestiin nyt ja hinkalot lakaistiin.
Mutta näin oli laita vain ensi päivinä, ensimmäisellä viikolla, sitten alkoi hän käydä huolimattomammaksi. Oikeastaan se ei ollut niin välttämätöntä tuo läävän prameus, aikaa voitiin käyttää paremmin, Inkeri oli oppinut niin paljon kaupungissa ja sitä oppia piti hänen käyttää hyväkseen. Hän otti jälleen rukin ja kangaspuut käytäntöön, ja totta oli, että hän oli tullut vieläkin taitavammaksi ja nopeakätisemmäksi, liiankin nopeakätiseksi, hui, varsinkin kun Iisakki sitä katseli; hän ei ymmärtänyt, että ihminen voisi oppia käyttämään sormiaan niin, tuon suuren käden pitkiä, somia sormia. Mutta kesken kaiken Inkeri jätti yhden työn ja siirtyi toiseen. Niinpä niin, hänellä oli nyt useampia töitä toimitettavana kuin ennen ja enemmän juoksua, ehkäpä hän ei ollut niin kärsivällinenkään enää, häneen oli tullut hieman jotakin rauhatonta.
Siinä olivat nyt nuo kukatkin, jotka hän oli tuonut tullessaan, ne olivat mukuloita ja taimia, pieniä alkuja, joita niitäkin piti ajatella. Ikkuna kävi liian pieneksi, ikkunalauta kapeaksi kaikille kukkaruukuille, hänellä ei ollut ruukkujakaan ja Iisakin täytyi tehdä pieniä laatikoita begoniaa, fuksiaa ja ruusua varten. Ja sitäpaitsi ei yksi ikkuna ollut riittävä; mitä oli yksi ikkuna kokonaista tupaa varten!
— Mutta sitäpaitsi ei minulla ole silitysrautaakaan, sanoi Inkeri. Minä tarvitsisin silitysraudan silittääkseni hameita ja vaatteita, on mahdotonta saada hyviä neuloksia aikaan ilman minkäänlaista rautaa.
Iisakki lupasi pyytää kylässä asuvan sepän takomaan oikein hyvän silitysraudan. Iisakki tahtoi tehdä kaikki, mitä Inkeri toivoi, sillä niin paljon tunsi hän hänen oppineen ja tulleen verrattomaksi. Myöskin hänen puheensa oli muuttunut toisenlaiseksi, hieman paremmaksi, huolellisemmaksi. Hän ei enää koskaan huutanut hänelle kuten ennen: — Tule sisälle syömään! — nyt hän sanoi: — Ole hyvä, tule ruualle! Kaikki oli muuttunut. Hän oli entisinä aikoina korkeintaan vastannut: — Jaa! — ja tehnyt edelleen työtä hyvän aikaa, nyt hän vastasi: — Kiitos! ja meni heti. Rakastuminen tekee viisaan tyhmäksi, toisinaan vastasi Iisakki: — Kiitos, kiitos! — Mutta totisesti oli kaikki muuttunut, ja eikö hän jo alkanut käydä liian hienoksi? Kun Iisakki sanoi sontaa ja puhui maanviljelyskieltä, sanoi Inkeri lantaa, "lasten tähden".
Inkeri huolehti lapsista ja opetti heille kaikkea, kehitti heitä, pikkuinen Leopoldiinakin oppi pian häkilöimään ja pojat saivat ohjausta kirjoituksessa ja alkeistiedoissa, heidän ei tarvinnut joutua valmistumattomina kouluun kylälle. Varsinkin oli Eliaksesta tullut taidokas, mutta pikku Siivertistä suoraan sanoen ei vielä ollut suurtakaan taikaa, hän oli vain suuri vekkuli, uskalsipa hän ruuvailla äidin ompelukonettakin ja hän oli veistellyt lastuja sekä tuolista että pöydistä linkkuveitsellään, jonka oli saanut. Häneltä oli jo uhattu ottaa pois koko veitsi.
Sitäpaitsi oli lapsilla koko talon karja, ja Eliaksella vielä lisäksi värikynä. Hän käytti sitä hyvin varovasti ja lainasi vain hätimmiten veljelleen, mutta vuosien kuluessa ilmestyi piirroksia sittenkin kaikille seinille ja värikynä pieneni arveluttavasti. Vihdoin katsoi Elias todella välttämättömäksi panna Siivertin valvonnan alle ja lainata hänelle värikynän yhtä piirustusta varten joka sunnuntai. Tämä ei ollut Siivertin mielen mukaista, mutta Elias oli horjumaton mies. Lukuunottamatta sitä, että Elias oli vahvempi, oli hänellä lisäksi pitemmät käsivarret ja hän saattoi eri mielisyyksien sattuessa viedä niillä paremmin tahtonsa läpi.
Mutta sitä Siiverttiä! Silloin tällöin löysi hän riekonpesän metsästä, kerran puhui hän hiirenkäytävistä ja teki itsensä mielenkiintoiseksi, toisen kerran ihmisen kokoisesta taimenesta virrassa; mutta ne olivat hänen omia keksintöjään, hänellä oli hieman taipumusta tehdä musta valkeaksi, sillä Siivertillä, mutta muuten hän oli kunnon mies. Kun kissa sai pieniä, vei hän sille maidon, kun se sähisi liiaksi Eliakselle, eikä Siivertti väsynyt katselemaan tuota levotonta laatikkoa, tuota kotia, joka kuhisi käpäliä.
Entä kanat sitten, joita hän päivittäin piti silmällä, kukko orhinharjoineen ja prameuksineen, kanat, jotka astuskelivat kaakotellen ja noukkivat hiekkaa tai yhtäkkiä kirkuivat tavattoman äkäisinä munimisen jälkeen.
Siinä oli nyt iso pässi. Pikku Siivertti oli oppinut tekemään hyvin vertailuja, mutta hän ei voinut sanoa pässistä, mikä roomalainen nenä sillä oli! Sitä hän ei voinut sanoa. Mutta Siivertti taisi parempaa: hän tunsi pässin karitsasta saakka ja ymmärsi sitä ja oli yhtä sen kanssa, sukulainen, kanssaluomus. Kerran oli mystillinen alkuvaikutelma häilähtänyt hänen aisteissaan, sitä hetkeä hän ei koskaan unohtanut: pässi kulki syöden metsässä, äkkiä nosti se päänsä, eikä enää pureskellut, seisoi vain ja katseli. Siivertti katsoi ehdottomasti samaan suuntaan — ei mitään merkillistä. Mutta silloin tunsi Siivertti itse jotakin merkillistä sisässään: — On aivankuin se katselisi Eedenin tarhaan! ajatteli hän.
Siinä olivat raavaat, joista lapset omistivat pari kappaletta kukin, suuria purjehtivia eläimiä, niin hyvänsävyisiä ja ystävällisiä, että ne milloin tahansa saatettiin tuoda sisälle pienten ihmislasten taputeltaviksi.
Siinä oli porsas, valkoinen ja perin tyytyväinen oloonsa, kun se oli hyvällä ruokolla, se kuunteli kaikkia ääniä, oli aivan koomillisen kärkäs ruualle, kutkuava ja hytkähtelevä kuin tyttö. Ja tuossa oli pukki — Sellanråssa oli aina vanha pukki, kun toinen pääsi päiviltään, otti toinen paikan. Ei ollut sen pukkimaisempaa naamaa kuin pukilla! Parhaillaan oli sillä useita vuohia holhouksessaan, mutta väliin kyllääntyi hän koko seurueeseensa ja heittäytyi pitkäkseen, miettiväisenä ja pitkäpartaisena, täydellisenä isä Aabrahamina. Mutta kesken kaiken ponnahti se taas ylös ja laukkasi vuohien jälkeen. Se jätti jälkeensä väkevän hajun.
Talon jokapäiväinen elämä kulkee kulkuaan. Kun joku harvinainen vieras, joka aikoo tunturin yli, kulkee ohi ja kysyy: — Hyvinkö täällä voidaan? niin vastaa Iisakki ja vastaa Inkeri: — Kyllä, kiitos vain kysymästä!
Iisakki tekee alituiseen työtä, hän kysyy almanakalta neuvoa kaikkiin töihinsä nähden, ottaa vaarin kuun vaihteista, sovitteleikse säätietojen mukaan, tekee työtä. Hän on saanut kuntoon sen verran tietä erämaan halki, että hän voi ajaa hevosella ja kärryillä kylälle, mutta useimmiten hän kuitenkin itse kantaa taakkoja, kuljettaen kutunjuustoja tai nahkoja ja kaarnaa ja tuohia ja voita ja munia, kaikki tavaroita, joita hän myi ja sai sijaan muita tavaroita. Hän ei aja useasti kesässä senkään vuoksi, että tie Breidablikista lähtien on niin huonossa kunnossa. Hän oli pyytänyt Brede Olseniakin auttamaan puolestaan tien kuntoon laittamisessa, ja Brede oli luvannut, mutta ei ollut koskaan pitänyt sanaansa. Niinpä ei Iisakki viitsi sitä enää kerjätä. Hän kantaa mieluummin taakkoja selässään. Ja Inkeri sanoo: Enpä ymmärrä, kuinka sinä jaksat tuollaista! Ja kyllä hän jaksoikin. Hänellä oli niin paksut, raskaat ja raudoitetut saappaat, joiden raksitkin oli kiinnitetty niittinauloilla — että oli vallan merkillistä, kuinka mies saattoi sellaisilla kävellä.
Eräällä kylämatkallaan tapaa hän rämeillä työmiehiä, jotka muuraavat kivialustoja ja pystyttävät sähkölennätinpylväitä. Osa miehistä on kylältä, Brede Olsenkin on joukossa, vaikka hän on asettunut tänne korpeen maanviljelystä harjoittamaan. Että hänellä on aikaa! ajattelee Iisakki.
Päällysmies kysyy Iisakilta, eikö hän halua myydä sähkölennätinpylväitä. — En. — Eikö hyvästäkään maksusta? — Ei. Iisakki oli jo tullut nokkelammaksi, hän osasi jo paremmin katsoa eteensä. Jos hän nyt myisi pylväitä, niin saisi hän vain vähän rahaa lisää, joukon taalareita, mutta hänellä ei olisi enää metsää, mitä etua siitä olisi? Itse insinööri tulee paikalle esittämään saman pyynnön, mutta Iisakki epää. — Meillä on kyllä pylväitä, sanoo insinööri, mutta olisi helpompi ottaa niitä sinun metsästäsi ja säästyä pitkältä kuljetukselta. — Minulla on liian vähän metsää ja tukkeja itselläni, sanoo Iisakki, minun pitäisi saada pystyyn pieni saha ja sahata niitä, minulla ei ole latoa, minulla ei ole rakennuksia.
Nyt sekaantuu Brede Olsen keskusteluun ja sanoo: — Olisinpa sinun sijassasi Iisakki, niin myisin pylväät. — Tuo varsin pitkämielinen Iisakki kävi hieman tuimaksi katsahtaessaan Bredeen ja vastasi: — Sen kyllä uskon. — Mitenkä niin? kysyy Brede. — Mutta minä en olekaan sinun laisesi, sanoi Iisakki.
Joku työmiehistä virnisti hieman tämän vastauksen johdosta.
Niin, Iisakilla oli erikoinen syy antaa hieman naapuriaan nenälle, hän oli juuri tänään nähnyt kolme lammasta Breidablikin maalla ja yhden niistä Iisakki tunsi, saman lattakorvan, joka Ullan aikana oli kadonnut. Antaa Breden pitää lampaan, ajatteli hän jatkaessaan matkaansa, antaa Breden ja hänen vaimonsa rikastua lampaalla!
Ja saha oli myöskin alituiseen hänen ajatuksissaan, olipa hän jo viime talvikelin aikana ajanut kotiin suuren sirkkelilevyn ja välttämättömät rautaosat, jotka kauppias oli hankkinut hänelle Trondhjemista. Nyt olivat nämä koneosat hänen aitassaan pellavaöljyllä siveltyinä, etteivät ruostuisi. Jonkun sulkulaitteeseen tarvittavan hirren oli hän myös ajanut kotiin, hän saattoi alottaa rakentamisen milloin tahansa, mutta hän lykkäsi sitä. Hän ei sitä ymmärtänyt, oliko hänen alotekykynsä herpoutunut? Muille se ei olisi ollut mikään ihme, mutta hänelle itselleen se oli vallan uskomatonta. Oliko hän tullut pyörälle päästään? Hän ei ollut ennen välttänyt työtä, mutta hän oli kai muuttunut senjälkeen kun hän oli rakentanut myllyn pieneen koskeen. Hänellä oli tarjona apua kylästä, mutta hän tahtoi taas koettaa yksin, ryhtyä työhön jonakin päivänä, Inkeri sai olla hänelle apuna.
Hän puhui siitä Inkerille: — Hm. Kunpa jonakin päivänä ehtisit vähän auttaa minua siinä asiassa! — Inkeri ajatteli asiaa: — Niin, jos minulle sopii. Oletko aikonut rakentaa sahan? — Se on vakaa aikomukseni. Olen sen jo tuuminut päässäni. — Onko se pahempi kuin mylly? — Paljon pahempi, kymmenen kertaa pahempi, kehui Iisakki. Hyvänen aika, tässähän täytyy kaiken sopia yhteen pienintä piirtoa myöten ja sirkkeli pyörii keskessä. — Kunpa siitä vain suoriutuisit! sanoi Inkeri ajattelemattomuudessaan. — Iisakki otti hieman itseensä näistä sanoista ja vastasi: — Sittenpähän nähdään. — Etkö voi saada jotakin osaavaa miestä avuksesi? kysyy Inkeri. — En. — No sitten et siitä suoriudu, sanoi Inkeri ja pysyi päätöksessään.
Iisakki kohotti hiljaa käden tukkaansa, oli aivankuin karhu olisi nostanut käpäläänsä. — Sitähän minä juuri pelkäsin: etten siitä suoriutuisi, sanoi hän, siksi olisin halunnut hieman apua sinulta, joka ymmärrät asioita, sanoi hän. — Tässä karhu todellakin osasi oikeaan, mutta se ei sukeutunut hänelle miksikään voitoksi, Inkeri nakkasi niskojaan ja heittäytyi nurjaksi ja kieltäytyi auttamasta. — Vai niin, sanoi Iisakki. — Pitäisikö minun seista polvia myöten virrassa ja menettää terveyteni? Ja kenen luulet sitten neulovan koneella ja hoitavan elukoita ja huoltavan taloutta ja kaikkea? — Eiei, sanoi Iisakki.
Mutta olisihan hän tarvinnut apua ainoastaan neljän kulmapylvään pystyttämisessä ja kahden keskipylvään asettamisessa sivuseinille, ei muuta! Oliko Inkeri sisimmässään tullut niin mutkalliseksi pitkän kaupungissa olonsa aikana?
Seikka oli se, että Inkeri oli paljon muuttunut eikä enää ajatellut niin vakaasti heidän yhteishyväänsä kuin omaa itseään. Hän oli ottanut kartat ja rukin ja kangaspuut käytäntöön, mutta hän neuloi paljoa mieluummin ompelukoneella, ja kun seppä oli takonut hänelle silitysraudan, oli hän täysin valmis toimimaan ammattitaitoisena neulojana. Se oli hänen kutsumuksensa. Alkajaisiksi neuloi hän pari hametta pikku Leopoldiinalle, Iisakista ne olivat kauniita ja hän ylisti niitä ehkä vähän liikaakin, Inkeri huomautti, ettei se vielä ollut mitään siihen nähden, mitä hän osasi. — Mutta ne ovat liian lyhyitä, sanoi Iisakki. — Sellaisia käytettiin kaupungissa, vastasi Inkeri, niin ettet sinä sitä ymmärrä. — Iisakki oli mennyt liian pitkälle ja antanut toiveita jonkinlaisesta kankaasta hänelle itselleen, Inkerille itselleen. — Päällystakkikangastako? kysyi Inkeri. — Niin, tai mitä tahdot. — Inkeri halusi päällystakkikangasta ja kuvaili, minkälaista sen piti olla.
Mutta kun hän oli neulonut päällystakin, täytyi hänen myöskin saada näyttää sitä ja siksi seurasi hän poikien mukana kylälle, kun ne piti panna kouluun. Eikä tämä matka mennyt hukkaan, se jätti jälkensä.
Ensiksi ajoivat he Breidablikin ohi, ja Breidablikin emäntä ja hänen lapsensa tulivat ulos katsomaan matkustajia. Siinä istuivat Inkeri ja molemmat pojat ja ajoivat herrasväkenä, ja pojat olivat matkalla kouluun ja Inkeri istui siinä päällystakissa. Breidablikin emännän lävitse sähähti käärme kun hän tämän näyn näki, ilman päällystakkia hän saattoi olla, eihän hän, Herra paratkoon, ollut narrimainen; mutta hänellä oli itsellään lapsia, suuri tyttö Barbro, häntä lähin Helge, ja Katri, kaikki kouluiässä. Luonnollisestikin oli kaksi vanhinta ollut koulussa heidän kylässä asuessaan, mutta kun perhe muutti rämeille, tänne syrjäiseen Breidablikiin, tuli lapsista taas pakanoita.
— Onko sinulla ruokaa pojille? kysyy vaimo. — Ruokaako? Etkö näe tätä kistua? Se on minun matkakistuni, jonka toin kotia tullessani, se on täynnä ruokaa. — Mitä sinulla on mukana? — Mitäkö minulla on mukana? Minulla on läskiä ja lihaa keittoruuaksi ja voita ja leipää ja juustoa kuivaksi ruuaksi. — Onpa siellä suuremmeistä korvessa! sanoi vaimo, ja hänen kalpeat lapsiraukkansa kuuntelivat sekä silmin että korvin puhetta noista hyvistä ruuista. Mistä saat asunnon heille? kysyi hän. — Sepältä. — Vai niin, sanoi vaimo. Minun lasteni pitäisi nyt myös tulla kouluun, he saavat asunnon nimismiehen luona. — Vai niin, sanoi Inkeri. — Tai tohtorin tai pastorin luona. Tuo Brede se on niin hyvä tuttu kaikkien isoisten kanssa. — Silloin korjasi Inkeri päällystakkinsa poimuja ja sai joitakin mustia silkkitupsuja edullisesti esiin. — Mistä olet saanut tuon kapan? kysyi vaimo, toitko sen mukanasi? — Olen neulonut sen itse. — Johan minä sanoin, teillä on siellä metsänkorvessa tavaraa ja ruokaa ihan yltäkyllin!
Kun Inkeri ajoi edelleen, tunsi hän itsensä ylpeäksi ja iloiseksi, ja kun hän tuli kylään, esiintyi hän ehkä hieman liian suurellisesti, ainakin harmitti nimismies Heyerdahlin rouvaa se, että hänellä oli yllään kappa: Sellanrån emäntä unohti, mikä hän oli, unohti, mistä hän oli tullut kuuden vuoden oleskelun jälkeen! Mutta Inkeri sai joka tapauksessa näytetyksi päällystakkiansa, eikä kauppiaan vaimolla, eikä sepän vaimolla, eikä opettajan vaimolla ollut mitään sitä vastaan, että hekin olisivat saaneet samanlaisen kapan, mutta he tahtoivat vielä odottaa.
Ei kulunut kauan, ennenkuin Inkerin luona alkoi käydä vieraita. Joitakuita vaimoja tunturin toiselta puolen tuli uteliaisuudesta, Ulla oli kai vasten tahtoansakin tullut maininneeksi hänestä vähän yhdelle ja toiselle, tulijat toivat tullessaan paljon uutisia Inkerin kotiseudulta, siitä hyvästä kestittiin heitä ja he saivat katsella ompelukonetta. Nuoria tyttöjä tuli parittain meren puolelta, kyliltä, kysymään Inkeriltä neuvoa: oli syksy, he olivat säästäneet itselleen kangasta ja nyt piti Inkerin neuvoa heille suuren maailman muotia ja silloin tällöin leikata kangas. Inkeri virkistyi näiden käyntien kautta, kukoisti, oli hyväntahtoinen ja avulias ja sitäpaitsi taitava ammatissaan, niin että hän muitta mutkitta osasi leikata; toisinaan hän neuloi pitkät ompeleet koneella ilmaiseksi ja antoi tytöille kankaat takaisin noilla herttaisen leikillisillä sanoilla: — No, nyt voit itse neuloa napit kiinni!
Myöhemmin syksyllä sai Inkeri kutsun tulla kylään ompelemaan isoisille. Sitä hän ei voinut, hänellä oli väkensä ja karjansa ja kotiaskareensa, eikä hänellä ollut piikaa. — Mitä hänellä ei ollut? — Piikaa!
Hän sanoi Iisakille: — Kun minulla olisi apua, niin voisin enemmän neuloa. — Sitä ei Iisakki ymmärtänyt: Apua? — Niin, talousapua, piika. — Silloin kai asia selvisi Iisakille, koska hän myhäili ruostepartaansa ja otti sen pilaksi: — Niin, meillä pitäisi olla piika, sanoi hän. — Kaikilla emännillä kaupungissa on piika, sanoi Inkeri. — Vai niin, sanoi Iisakki.
Kas, Iisakki ei enää ollut niin leppeä ja iloinen, ei niin myöntyvä, sillä nyt oli hän alkanut pystyttää sahaa ja se oli vienyt paljon aikaa, hän ei voinut pitää pylvästä yhdellä kädellä, ohjata vipevää toisella kädellä ja samalla kiinnittää vinolankkuja, mutta nyt kun pojat tulivat kotiin koulusta, kävi se paremmin, noista siunatuista pojista oli suuri hyöty, varsinkin oli Siivertti merkillisen tanakka poika nauloja lyömään, mutta Elias pystyi parhaiten luotaamaan narulla. Viikon kuluttua oli Iisakki poikineen todellakin saanut nurkkapylväät pystytetyiksi ja kiinnitetyiksi paksuilla vinolankuilla. Suuri työ oli tehty.
Se kävi — kaikki kävi. Mutta Iisakki alkoi iltaisin tuntea väsymystä, mistä se nyt lie tullutkin. Ei ollut vain kysymys sahan rakentamisesta ja sillä hyvä, kaikki muukin oli tehtävä. Heinä oli ladossa, mutta vilja tuleentui parhaillaan, nyt piti se pian leikattaman ja kuivattaman, perunat piti myös pian otettaman maasta. Mutta Iisakilla oli pojista mainio apu. Hän ei kiittänyt heitä, se ei kuulunut heikäläisen kansan tapoihin, mutta hän oli heihin erinomaisen tyytyväinen. Joskus istahtivat he hetkeksi kesken kiireen ja puhelivat keskenään, isä saattoi silloin melkein täydellä todella neuvotella poikiensa kanssa, mihin ensin ryhdyttäisiin ja mihin sitten. Ne olivat pojille suuria hetkiä ja he oppivat ajattelemaan tarkasti ennenkuin puhuivat, etteivät erehtyisi. — Olisipa hullua, jollemme saisi sahaa katon alle ennen syyssateita, sanoi isä.
Kunhan vain Inkeri olisi ollut sellainen kuin entisinä päivinä! Mutta Inkeri ei, paha kyllä, ollut enää niin luja terveydeltään kuin ennen, kuten odottaa saattoikin tuon pitkäaikaisen sisälläolon jälkeen. Että hänen mielensä oli muuttunut, se oli toinen seikka, hän oli tullut niin ajattelemattomaksi, aivankuin matalammaksi, kevytmielisemmäksi. Hän sanoi lapsesta, jonka hän oli kuristanut: — Olinpa minä otus, hänen huulensahan olisi voinut neuloa, niin ettei minun olisi tarvinnut häntä tappaa! — Eikä hän koskaan mennyt metsään pienelle haudalle, jonka hän kerran oli paljain käsin laittanut ja ristillä varustanut.
Mutta Inkeri ei ollut mikään ihmispeto, hän piti yhä hyvää huolta toisista lapsistaan, vaihtoi heille vaatetta, neuloi heille uusia, saattoi istua myöhään yöhön neulomassa heille pukimia. Hänen unelmansa oli, että heistä tulisi jotakin suurta.
Niin tuli vilja kuivatuksi, niin saatiin peruna otetuksi maasta. Niin tuli talvi. Mutta saha ei tullutkaan katon alle syksyksi, sille ei mitään mahtanut, se ei ollut elinkysymys. Ensi kesä kyllä neuvon toisi.
XIII
Ja talvella oli tavalliset puuhat halkojen vedossa ja työ- ja ajokalujen kuntoon laittamisessa, ja Inkeri hoiti taloutta ja ompeli. Pojat olivat taas kylällä koulussa. Heillä oli talvisin ollut yhteisesti pari suksia ja niillä he tulivat hyvästi toimeen niinkauan kun olivat kotona: toinen seisoi ja odotti niinkauan kuin toinen hiihti tai seisoi toinen toisen takana suksilla. He tulivat siten hyvin toimeen, he eivät paremmasta tienneet, niin alkuperäisiä he olivat. Mutta kylässä olivat olot suuremmat, koulussa oli vilisemällä suksia, Breidablikin lapsillakin näkyi olevan kullakin omat suksensa. Iisakin täytyi niin ollen saada tehdyksi uudet sukset Eliakselle, niin Siivertti sai pitää yksinään vanhat.
Iisakki teki enemmänkin, hän puetti pojat uudelleen ja antoi heille lujat saappaat. Mutta kun se oli tehty, meni Iisakki kauppiaalle ja tilasi sormuksen. — Sormuksen? kysyi kauppias. — Niin, sormuksen. Olen käynyt niin ylpeäksi, että tahdon antaa vaimolleni sormuksen. — Pitäisikö sen olla hopeasormus vai kultasormus vai vaan messinkisormus, joka on riippunut kultasavussa? — Sen pitää olla hopeasormus. — Kauppias ajatteli kauan asiaa: — Koska kerran sitä puuhaat Iisakki ja koska tahdot lahjoittaa vaimollesi sormuksen, josta hänet voit tuntea — niin osta nyt kultasormus! — Mitä! sanoi Iisakki äänekkäästi. Mutta hän oli varmasti sisimmässään ajatellut kultasormusta.
He punnitsivat asiaa joka puolelta ja saivat sen jonkinlaiseen päätökseen, Iisakki mietti ankarasti ja ravisti päätään, hänestä oli juttu pulmallinen, mutta kauppias ei tahtonut tilata muuta kuin kultasormuksen. Kun Iisakki palasi kotia päin, oli hän itse asiassa iloinen päätöksestään, mutta samalla hän kauhistui niitä menoja, joita rakastuminen saattoi tuoda tullessaan.
Oli tasaisen luminen talvi ja kun uudenvuoden tullen tuli hyvä keli, alkoivat miehet vetää kylästä sähkölennätinpylväitä rämeille ja sijoittivat niitä määrättyjen välimatkojen päähän. He ajoivat monilla hevosilla Breidablikin ohi, ajoivat Sellanrån ohi — sitten kohtasivat he hevosmiehiä, jotka ajoivat pylväitä toiselta puolen tunturia, ja niin oli koko linja täydellinen.
Niin kului elämä päivästä päivään ilman suuria tapahtumia. Mitäpä saattoi tapahtua? Keväällä alkoi sähkölennätinpylväiden pystytys, Brede Olsen oli taas mukana, vaikka hänellä oli kevättyöt tehtävänä talossaan. Että hänellä on aikaa! ajatteli kai Iisakki taas.
Iisakilla itsellään oli tuskin aikaa syödä ja nukkua, täpärällä oli, että hän sai kevättyöt ajoissa tehdyksi, hänen maansa oli jo laajentunut siksi suureksi.
Mutta maatöiden väliajalla sai hän kuitenkin sahan katon alle ja saattoi aloittaa koneiston paikoilleen asettamista. Se ei ollut tuo hänen aikaansaannoksensa mitään ihmeen hienoa puutyötä, mutta jättimäisen lujaa, ja se seisoi siinä ja tuotti hyötyä, saha kävi, saha halkoi; Iisakki oli käyttänyt silmiään ollessaan kylällä sahassa ja pannut muistiinsa. Se oli herttainen, pieni sahalaitos, tuo hänen rakentamansa, mutta hän oli siihen tyytyväinen, hän piirsi oven päälle vuosiluvun ja puumerkkinsä.
Ja kesällä tapahtui sitten kuitenkin jotakin tavallisuudesta poikkeavaa
Sellanråssa.
Sähkölennätintyömiehet olivat nyt ehtineet niin pitkälle korpeen, että ensimmäiset ryhmät ehtivät jo taloon eräänä iltana ja pyysivät yösijaa. He saivat maata ladossa. Sitä mukaa kuin päivät kuluivat, saapui uusia ryhmiä, he saivat kaikki suojaa Sellanråssa, työ edistyi talon ohitse, mutta miehet tulivat yhä latoon makaamaan. Eräänä lauvantai-iltana tuli insinööri maksamaan palkkoja.
Kun Elias näki insinöörin, alkoi hänen sydämensä pamppailla ja hän luikki ulos ovesta, jottei joutuisi tilille värikynästä. Ne olivat ankaria hetkiä, eikä Siiverttikään tullut ulos, että hän olisi saanut hieman tukea! Elias hiipi aivankuin kalpeana varjona seinävieriä, vihdoin hän sai käsiinsä äidin ja lähetti sanan Siivertille. Ei ollut muuta neuvoa.
Siivertti otti asian kevyemmin, häntä ei liioin painostanut syyllisyyden taakka. Veljekset istuutuivat turvalliseen paikkaan ja Elias sanoi: — Kunpa sinä tahtoisit ottaa sen syyksesi! — Minäkö? sanoi Siivertti. — Sillä sinä olet niin paljon pienempi, ei hän sinulle mitään tee. — Siivertti ajatteli asiaa ja näki veljen olevan hädässä, se hiveli myös hänen itserakkauttaan, että Elias pyysi häneltä apua. — Voisinhan minä sinua auttaa, sanoi hän miehevästi. — Tee se! huudahti Elias ja antoi muitta mutkitta veljelle sen pätkän, mikä värikynästä oli jäljellä. Saat pitää sen omanasi! sanoi hän.
Heidän piti mennä jälleen yhdessä sisälle, mutta Eliaksella oli jotain tekemistä sahalla, sanoi hän, tai oikeastaan myllyssä, sanoi hän, hänen piti käydä siellä jotakin katsomassa, se veisi aikaa, hän ei sieltä aivan heti pääsisi palaamaan. Siivertti meni yksin sisälle.
Siellä istui insinööri ja maksoi palkkoja seteleissä ja hopearahoissa, ja kun hän oli saanut palkat maksetuiksi, sai hän Inkeriltä juodakseen maitoa kannusta ja lasista ja hän oli siitä kiitollinen. Sitten jutteli hän pikku Leopoldiinalle ja kun hän näki piirustukset seinähirsissä, kysyi hän heti, kuka oli mestaroinut, sinäkö? kysyi hän Siivertiltä. Insinöörin piti kai vähän miellyttää talon väkeä kiitollisuuden osoitukseksi vieraanvaraisuudesta, hän ilahutti äitiä kiittämällä piirustuksia, Inkeri puolestaan antoi tarkat selitykset: piirustajia oli ollut kaksi, hänen molemmat poikansa. Heillä ei ollut ollut paperia, ennenkuin hän oli tullut kotia ja tuonut sitä, niinpä olivat he tuhrineet seinät. Mutta hänellä ei ollut sydäntä pestä niitä. — Antaa niiden olla, sanoi insinööri. Paperia? sanoi hän ja otti esille joukon suuria arkkeja: Siinä on, piirtäkää nyt, kunnes tulen seuraavan kerran! Miten on lyijykynien laita? — Siivertti näytti muitta mutkitta lyijykynän pätkää, miten pieni se oli. Hän sai uuden alkamattoman värikynän: — Piirusta tuolla! Mutta tee mieluummin hevonen punaiseksi ja pukki siniseksi. Eikö totta, ettet ole nähnyt sinisiä hevosia?
Niin matkusti insinööri.
Samana iltana tuli kylältä muuan mies laukkuineen, hän jakoi työmiehille muutamia pulloja ja läksi taas takaisin. Mutta hänen mentyään ei Sellanråssa enää ollutkaan niin hiljaista, vetopeli soi, puhuttiin ja laulettiin äänekkäästi ja pistettiin tanssiksikin pihamaalla. Muuan työmiehistä halusi saada Inkeriäkin pyörimään, ja Inkeri — kukapa häntä käsitti, hän naurahti ja tanssi tosiaankin muutamia kierroksia. Kun hän lopetti, tahtoivat useat tanssittaa häntä ja hän tanssikin aika lailla.
Kukapa käsitti Inkeriä! Hän tanssi ehkä ensimmäistä onnellista tanssiaan elämässä, kolmekymmentä miestä tavoitteli ja kiihkeästi ahdisti häntä, hän oli yksin, ainoa valittavana, kukaan ei häntä tunkenut tieltään. Ja miten nuo juurevat sähkölennätinmiehet nostelivatkaan häntä! Miksi ei tanssisi? Elias ja Siivertti nukkuivat kuin tukit kamarissa ja pikku Leopoldiina oli ylhäällä ja katseli ihmeissään äidin hyppyä.
Iisakki oli tällä välin ollut pellolla koko ajan illallisen jälkeen ja kun hän tuli kotia käydäkseen levolle, tarjottiin hänelle pulloa ja hän ryyppäsikin hieman. Hän istuutui ja katseli tanssia Leopoldiina sylissään. — No nyt saat pyöriä! sanoi hän hyväntahtoisesti Inkerille, saatpa nyt käyttää jalkojasi! sanoi hän.
Mutta hetken kuluttua lopetti soittoniekka soittonsa ja tanssi oli lopussa. Työmiehet valmistautuivat lähtemään kylään viettääkseen siellä lopun yötä ja koko huomisen päivän ja tullakseen vasta maanantaiaamuna takaisin. Pian oli Sellanrå taas yhtä hiljainen kuin ennenkin, pari vanhempaa miestä vain jäi jäljelle mennen latoon nukkumaan.
Iisakki katseli ympärilleen etsien Inkeriä, jotta tämä veisi Leopoldiinan sisälle nukkumaan, mutta kun hän ei nähnyt häntä missään, kantoi hän itse lapsen sisälle vuoteeseen. Hän pani itsekin levolle.
Yöllä heräsi hän, eikä Inkeri ollut sisällä. Onko hän läävässä? ajatteli hän, nousi ylös ja meni läävään. — Inkeri? kysyi hän. Ei vastausta, elukat nostivat päätään ja katsoivat häneen, kaikki oli hiljaista. Vanhasta tottumuksesta laski hän karjan, laski pikku elukatkin, yhdellä lampaalla oli tapana usein maata ulkona — nyt se oli taas ulkona. — Inkeri? kysyi hän. Ei vastausta nytkään. Ei kai hän nyt ole mennyt kylälle saakka mukaan? ajatteli hän.
Kesäyö oli valoisa ja lämmin, Iisakki istui hetken portailla, sitten nousi hän ja lähti metsään etsimään lammasta. Hän löysi Inkerin. Inkeri täällä? Inkeri ja vielä eräs toinen. He istuivat kanervikossa ja Inkeri pyöritti miehen lierihattua etusormellaan, he juttelivat keskenään, Inkeriä kai tavoiteltiin taas.
Iisakki kähmi hiljakseen heitä kohden, Inkeri kääntyi ja näki hänet, hän lysähti kasaan kuin riepu, tupertui rinnoilleen, pudotti hatun, lyykähti lamaan. — Hm. Tiedätkö, että lammas on taas poissa? sanoi Iisakki. Mutta sitä et kyllä sinä tiedä! sanoi hän.
Nuori sähkölennätintyömies poimi lakkinsa ja alkoi sivuttain poistua: — Minun kai pitää lähteä toisten jälkeen, sanoi hän, ja hyvää yötä, sanoi hän ja meni. Ei kukaan vastannut.
— No, istutko sinä täällä! sanoi Iisakki. Aiotko istua täällä?
Hän alkoi kulkea kotia päin. Inkeri pääsi polvilleen, pääsi jaloilleen ja lähti jäljessä, niin he kulkivat, mies edellä, vaimo perässä, sanaakaan sanomatta. He tulivat kotia.
Inkeri oli kai jo ehtinyt tointua, kyllä hän itsensä pelasti: — Sitä lammastahan minä juuri menin etsimään, sanoi hän, minä näin, että se oli poissa. Sitten tuli se mies ja auttoi minua etsinnässä. Me olimme tuskin istuutuneet, kun tulit. Minne sinä menet?
— Minäkö? Pitänee etsiä elukkaa.
— Ei, sinun pitää käydä levolle. Ja jos joku etsii sitä vielä, niin minä sen teen. Sinun pitää käydä levolle, sinä tarvitset sitä. Mutta voihan lammas maata ulkonakin, onhan se ennenkin maannut.
— Ja joutua petojen ruuaksi! sanoi Iisakki ja meni.
— Älä hulluttele! huudahti Inkeri ja tarttui häneen. Sinä tarvitset lepoa. Minä menen.
Iisakki antoi myöten. Eikä hän halunnut, että Inkerikään enää etsisi lammasta. He menivät molemmat sisälle.
Inkeri katsasti lapsia, kävi kamarissa poikia katsomassa, esiintyi aivankuin hän olisi ollut ulkosalla mitä luvallisimmilla asioilla, eipä paljoa puuttunut, ettei hän hieman hyvitellen kohdellut Iisakkia, aivankuin hän olisi odottanut tänä iltana vähemmän rakkautta kuin koskaan ennen — sillä nyt oli Iisakki saanut täyden selityksen. Mutta Iisakki ei ollutkaan niin nopea käänteissään, hän olisi mieluummin nähnyt, että Inkeri olisi ollut syvästi suruissaan ja suunniltaan katumuksesta. Sitä olisi hän mieluummin suonut näkevänsä. Mitäpä merkitsi se vähäinen, että hän lysähti kasaan metsässä, se vähäinen hämmennys, mihin hän joutui, kun Iisakki yllätti hänet — mitäpä se merkitsi, kun se niin pian meni ohitse!
Hän ei ollut seuraavanakaan päivänä, sunnuntaina leppeä, vaan kuljeskeli katsomassa sahaa ja katsomassa myllyä ja katsomassa maita poikien kanssa tai yksinään. Kun Inkeri erään kerran aikoi lyöttäytyä joukkoon, meni Iisakki tiehensä: — täytyy mennä virtaa ylöspäin katsomaan jotakin, sanoi hän. — Jokin hänen mieltään kalvoi, mutta hän salasi sen, eikä hiiskunut mitään. Iisakissa oli jotakin suurta, samantapaista kuin Israelissa, luvattua ja petettyä, mutta kylläkin uskovaa.
Maanantaina oli mieliala jo keveämpi ja sitä mukaa kuin päivät kuluivat, alkoi tuon harmillisen lauvantaiyön vaikutelma haihtua. Aika korjaa kaiken: sylky ja sade, uni ja ruoka parantaa kaikki haavat. Iisakin ei ollut käynyt kaikkein hulluimmin, hän ei edes varmasti tiennyt, oliko häntä petetty, hänellä oli sitäpaitsi paljon muuta ajateltavaa, juuri nyt piti heinänteko alettaman. Ja kaiken lisäksi oli sähkölennätinkin pian valmis, jolloin taas vallitsisi rauha talossa. Leveä, valoisa maantie kävi halki metsän ja pylväitä lankoineen oli ylös tunturille saakka.
Seuraavan lauvantain palkanmaksuajaksi, joka olikin viimeinen, laittautui Iisakki pois kotoa, hän tahtoi itse niin. Hän lähti kylään voita ja juustoa viemään ja palasi takaisin maanantaita vasten yöllä. Kaikki työmiehet olivat lähteneet ladosta, melkein kaikki, viimeinen mies asteli talosta pussi seljässä, melkein viimeinen mies. Ettei vielä ollut täysin turvallista, sen huomasi Iisakki rasiasta, joka vielä oli ladossa; missä sen omistaja oli, sitä hän ei tiennyt, ei tahtonut tietää, mutta lierihattu rasian päällä oli harmillinen todistuskappale.
Iisakki paiskasi rasian pihalle ja paiskasi hatunkin pihalle ja lukitsi ladon. Sitten meni hän talliin ja kurkisteli ulos ikkunasta. Antaa rasian olla siellä, ajattelee hän varmaan, ja antaa hatun olla siellä, olkootpa kenen tahansa, hän on kelmi ja viis minä hänestä, ajattelee hän varmaan. Mutta kun hän nyt tulee rasiataan ottamaan, niin menee Iisakki ulos ja tarttuu häntä vähän käsivarteen ja sinervöittää sitä. Ja mitä pellolle heittämiseen tulee, niin saa hän tuta senkin!
Sitten lähti Iisakki tallista läävään ja kurkisteli sieltä, eikä hänellä ollut lepoa missään. Rasia oli sidottu narulla, raukalla ei ollut edes lukkoa siihen ja naru oli irtautunut — oliko Iisakki tarttunut liian kovakouraisesti rasiaan? Miten lie ollutkaan, mutta hän ei ollut enää aivan varma, oliko hän menetellyt oikein. Hän oli vastikään nähnyt kylämatkallaan uuden haravansa, jonka hän oli tilannut, mainion koneen, pyhimyskuvan, niin, se se oli, tuo uusi tulokas. Mahtoikohan nyt siunaus sitä seurata. Se korkeampi mahti, joka ohjasi ihmisten askeleita, tarkasteli kai parhaillaan häntä, ansaitsiko hän siunausta vai ei, Iisakki askarteli aina korkeampien voimien kanssa, olipa hän nähnyt omin silmin Jumalan metsässä eräänä syysyönä, hän oli merkillinen näkemään.
Iisakki meni ulos pihalle ja seisoi rasian vieressä. Hän mietti, hän työnsi hatun toiselle korvalle ja raapi päätänsä ja näytti hurjalta ja uhkamieliseltä, näytti espanjalaiselta. Mutta näin mahtoi hän siinä ajatella: — Ei, tässä minä seison ja olenpa kaikkea muuta kuin kunnon ihminen, mainio ihminen, koira minä olen! Niin köytti hän narun rasian ympäri, otti ylös hatun ja kantoi kaikki takaisin latoon. Nyt se oli tehty.
Kun hän lähti ladosta ja kulki myllylle päin, pois pihamaalta, pois kaikesta, eikö seissyt Inkeri tuvan ikkunassa. No niin, antaa hänen seista missä haluaa, muuten makasi hän kai sängyssä, missäpä muualla hän olisi? Mutta entisinä päivinä, ensimmäisinä viattomina vuosina täällä uutisviljelyksellä, silloin ei Inkerillä ollut lepoa eikä rauhaa, vaan oli hän ylhäällä ja odotti häntä, kun hän oli tulossa kylältä. Nyt olivat asiat muuttuneet, kaikki oli muuttunut. Niinkuin silloinkin, kun hän antoi hänelle sormuksen — olisiko enää voinut huonommin luonnistaa? Iisakki oli ollut tavattoman säyseä, eikä ollut puhunut mitään kultasormuksesta: — Eihän se juuri mikään ole, mutta voithan sen panna sormeesi ja koettaa sitä! — Onko se kultaa? kysyi Inkeri. — On, mutta eihän se suuri ole, sanoi Iisakki. — Onpas! oli hänen tarkoituksensa vastata, mutta hän vastasi: — Ei, ei, päinvastoin niin suuri, mutta. — Voithan käyttää sitä toisena oljenkortena, sanoi Iisakki lopuksi apeana.
Mutta Inkeri oli kyllä kiitollinen sormuksesta ja piti sitä oikeassa kädessä ja välkytteli sitä neuloessaan; ja silloin tällöin saivat kylältä tulleet tytöt koetella sitä ja pitää sitä vähän aikaa sormessaan, kun he tulivat hänen luokseen neuvoa kysymään. Eikö sitten Iisakki ymmärtänyt, että Inkeri oli tavattoman ylpeä sormuksesta!…
Mutta yksinäiseksi kävi myllyssä istuminen ja kosken kohinan kuunteleminen yön pitkään, Iisakki ei ollut mitään hullutuksia tehnyt, eikä hänen tarvinnut piileskellä. Niin läksi hän myllystä ja kulki peltoja pitkin ylös kotiansa, tupaan. —
Ja nyt kävi Iisakki noloksi, tosiaankin, iloiseksi ja noloksi. Brede Olsen istui siellä, naapuri, eikä kukaan, muu, hän istui siellä ja hörppi kahvia. Inkeri oli ylhäällä, he istuivat siellä vain kahden ja juttelivat ja joivat kahvia. — Siinähän se Iisakki on! sanoi Inkeri ystävällisellä äänellä ja nousi ja kaasi hänellekin kupin. — Hyvää iltaa! sanoi Brede ja oli yhtä ystävällinen.
Iisakki huomasi kyllä, että Brede oli ollut viettämässä erojaisia sähkölennätintyömiesten kanssa, hän näytti perin väsyneeltä, mutta se ei tehnyt mitään, hän oli hymyilevä ja ystävällinen. Luonnollisestikin kerskaili hän hieman: oikeastaan ei hänellä olisi ollut aikaa tähän sähkölennätintyöhön, hänellähän oli talonsa; mutta hän ei ollut voinut kieltäytyä, kun insinööri oli niin kovin häntä halunnut. Ja niin oli se johtanut myöskin siihen, että Breden oli pitänyt ottaa vastaan linjan tarkastajan toimi. Se ei suinkaan ollut palkan vuoksi, kylällä saattoi Brede ansaita monta kertaa enemmän, mutta hän ei ollut tahtonut panna vastaan. Niin oli hän saanut pienen, kiiltävän koneen seinälleen, se. oli varsin mukava, melkein sähkölennätin.
Iisakki ei parhaalla tahdollaankaan voinut kantaa kaunaa tätä pienkerskuria ja laiskuria kohtaan, siksi keveäksi kävi hänen mielensä, kun hän tapasi kotoaan naapurinsa eikä vierasta. Iisakilla oli talonpojan tasapainoisuus, hänen niukat tunteensa, hänen vankkumattomuutensa, hänen hitautensa, hän jutusti Breden kanssa ja nyökkäili hänen pintapuolisuudelleen. — Eikö sinulla ole vielä kahvia Bredelle? kysyi hän Inkeriltä. Ja Inkeri kaasi.
Inkeri kertoi sitäpaitsi insinööristä, hän oli verrattoman hyväntahtoinen mies, hän oli katsellut pikku poikien piirustuksia ja kirjoituksia ja nyt tahtoi hän ottaa Eliaksen luokseen, sanoi hän. — Ottaa hänet luokseen? kysyi Iisakki. — Ottaa hänet kylään. Hän halusi hänet kirjoittamaan itselleen, konttoristiksi konttoriinsa, niin paljon piti hän hänen piirustuksistaan ja kirjoituksistaan. — Vai niin, sanoi Iisakki. — Niin, mitä ajattelet? Hän käyttäisi hänet rippikoulussakin. Minusta se on vallan paljon. — Niin minustakin! sanoi Brede. Ja niin paljon tunnen minä insinööriä, että kun se mies sanoo sellaista, niin tarkoittaa hän täyttä totta. — Meillä ei ole Elias liikaa täällä maatöissä, sanoi Iisakki.
Näitä sanoja seurasi pieni, ikävä äänettömyys. Luonnollisestikaan ei Iisakin päätä kannattanut käännyttää. — Kun nyt poika itse tahtoo päästä eteenpäin! sanoi Inkeri vihdoin, ja kun hänellä on kykyä tulla joksikin! sanoi hän. — Taas äänettömyyttä. Mutta nyt sanoi Brede hymyillen: — Insinöörihän olisi tahtonut ottaa yhden minun lapsistani! minulla niitä on kylliksi. Mutta vanhin on Barbro ja hän on tyttö. — Niin, Barbro on hyvä kyllä, virkkoi Inkeri ollakseen kohtelias. — Niin, eihän häntä mikään vaivaa, sanoi Bredekin, hän on kyllä kelpaava, hän menee nyt nimismiehelle olemaan. — Meneekö hän nimismiehelle? — Eikö minun olisi pitänyt luvata! Nimismiehen rouva kun sitä minulta niin pyysi. —
Oli jo aamupuoli ja Brede laittaitui lähtemään. — Minulla on rasia ja hattukin teidän ladossanne, sanoi hän. Jolleivät miehet vaan ole ottaneet mukaansa kaikkia, sanoi hän kujeillen.
XIV
Ja aika kului.
Tietystikin joutui Elias kaupunkiin, Inkeri ajoi sen lävitse. Hän oli siellä ensin yhden vuoden, sitten kävi hän rippikoulun, minkä jälkeen hän vakituisesti istui insinöörin konttorissa ja kehittyi yhä pätevämmäksi kirjuriksi. Hän kirjoitti kotiinkin kirjeitä, toisinaan mustalla ja punaisella musteella, oikeita kuvailuja. Ja se vasta kieltä ja puhetta oli! Silloin tällöin pyysi hän rahaa, pyysi apua, hän tarvitsi sitä taskukelloon perineen, ettei hän nukkunut liian kauan aamulla ja tullut myöhään konttoriin; hän tarvitsi sitä piippuun ja tupakkaan, kuten kaupungin muutkin nuoret konttoristit; tarvitsi johonkin, jota hän nimitti taskurahoiksi; johonkin, jota hän nimitti iltakouluksi, jossa hän oppi piirustusta ja voimistelua ja muita säätynsä ja asemansa vaatimia aineita. Eliaksen virassa pitäminen kaupungissa kävi kaiken kaikkiaan varsin kalliiksi.
— Taskurahoja, kysyi Iisakki, ovatko ne rahoja, joita pidetään taskussa? — Niinpä kai, päätteli Inkeri, se on kai sitä paljon, ettei ole aivan ilman. Eikä se niin paljoa olekaan taalari silloin tällöin. — Todellakin, taalari silloin ja taalari tällöin, vastasi Iisakki äkäisenä. Mutta hän oli äkäinen sentähden, että hän kaipasi Eliasta ja halusi hänet takaisin kotiin. — Mutta siitä kertyy monta taalaria, sanoi hän. Eikä se kannata, sinun täytyy kirjoittaa, ettei hän saa enää. — Vai niin, sanoi Inkeri loukkaantuneena. — Entä Siivertti, saako hän mitään taskurahoja? kysyi Iisakki. — Inkeri vastasi: — Sinä et ole ollut kaupungissa, etkä tunne sitä, Siivertti ei tarvitse taskurahoja. Mutta sitäpaitsi niin eihän Siivertti joudu tappiolle, kun Eno Siivertti kuolee. — Sitä et sinä tiedä. — Kyllä minä tiedän. —
Ja hän oli tavallaan oikeassa, eno Siivertti oli luvannut, että pikku Siivertti saisi periä hänet. Eno Siivertti oli kuullut harmistuen Eliaksen kaupunkilaishienoudesta ja suuruudesta ja hän oli nyökännyt ja purrut huulensa yhteen, ettei sisaren pojan, jolla oli hänen nimensä — eno Siivertin nimi — tarvitse joutua puutteeseen! Mutta mitä eno Siivertti oikeastaan omisti? Omistiko hän huonossa ruokossa olevan talonsa ja kalaveneensä lisäksi sen suuren rahasumman ja omaisuuden, jota yleisesti huhuttiin? Kukaan ei sitä tiennyt. Ja lisäksi tuli, että eno Siivertti oli itsepäinen mies, hän toivoi, että pikku Siivertti tulisi olemaan hänen luokseen. Se oli eno Siivertille kunnia-asia: hän tahtoi ottaa luokseen Siivertin niinkuin insinööri oli ottanut Eliaksen. Mutta miten mahtoi pikku Siivertti päästä kotoaan? Se ei ollut mahdollista. Hän oli isän ainoa apu. Sitäpaitsi ei pojalla itsellään ollut suurtakaan halua joutua enon luo, tuon kuuluisan kihlakunnan kassanhoitajan luo, hän oli jo sitä kokenut kerran, mutta oli palannut kotiin. Hän kävi rippikoulun, työnsi latvaa ja kasvoi, sai hienoa untuvaa leukapuoliinsa ja suuret, käsnäiset kädet. Hän teki työtä kuin mies.
Iisakki ei kai koskaan olisi saanut pystyyn uutta latoa ilman Siivertin apua, mutta nyt se seisoi siinä ajosiltoineen ja ilmaluukkuineen ja kaikkineen, suurena kuin itse pappilan lato. Luonnollisestikin oli se vain laudoitettu ristikkorakennus, mutta erittäin lujasti rakennettu, nurkat varustettu rautahakasilla ja seinät peitetty tuuman laudoilla, jotka oli sahattu omassa sahassa. Siellä täällä oli Siivertti nuijinut seinään usean naulan ja nostanut raskaita hirsiä parsille, niin että oli menehtyä. Siivertti viihtyi isän seurassa ja teki työtä ankarasti isän rinnalla, hän oli isän juurta. Eikä hän ollut sen hienommaksi ja hemmotellummaksi tullut kuin että hän meni ylös mäelle ja hieroi itseään hieman pietaryrtillä, tuoksuakseen hyvälle kirkkomatkalla. Silloin alkoi todella pieni Leopoldiina olla vaativampi kuten odottaa saattoikin, hän kun oli tyttö ja ainoa tytär. Nyt kesän mittaan ei hän ollut voinut syödä iltapuuroaan ilman siirappia, ei, hän ei saanut sitä alas, eikä hänestä ollut mihinkään työhönkään.
Inkeri ei ollut luopunut ajattelemasta piian saantia, joka kevät oli hän siitä puhunut, mutta aina oli Iisakki pannut vastaan. Miten paljon enemmän hän olisikaan voinut leikellä kankaita ja neuloa ja kutoa hienoja kankaita ja ommella koruompeleisia tohveleita, jos hänellä olisi ollut kylliksi aikaa! Eikä Iisakki pohjaltaan ollutkaan enää niin taipumaton kuin ennen, mutta hän murahteli kuitenkin. Ensi kerralla oli hän puhunut pitkän pätkän, ei mistään järkisyistä eikä liioin ylpeydestä, mutta sen pahempi, heikkoudesta ja raivosta. Mutta nyt oli kuin hän antaisi hieman myöten ja häpeisi.
— Jos kerta apua tarvitsen, niin tarvitsen sitä nyt, sanoi Inkeri.
Sillä sitten tulee Leopoldiina suuremmaksi ja voi tehdä yhtä ja toista.
— Apua? kysyi Iisakki, mihin sinä apua tarvitset? — Mihinkäkö apua
tarvitsen? Eikö sinulla itselläsi ole apua? Entä Siivertti? —
Mitäpä voisi Iisakki vastata sellaiseen järjettömyyteen? Hän vastasi: — Jaa, kun nyt sitten saat piian, niin voitte kai kahdessa kyntää ja niittää ja hoitaa taloa. Niin voimme Siivertti ja minä lähteä tiehemme.
— Miten nyt lie sen laita, vastasi Inkeri, mutta nyt voisin saada Barbron palvelukseen, hän on siitä kirjoittanut kotia. — Mikä Barbro? kysyi Iisakki, Bredenkö Barbro? — Niin. Hän on Bergenissä. — Minä en tahdo nähdä sen Breden Barbrota täällä, sanoi Iisakki. On kai niitä muitakin, lisäsi hän.
Hän ei siis kieltänyt kaikkea.
Kas, se Breidablikin Barbro ei nauttinut Iisakin luottamusta, hän oli häilyvä ja pintapuolinen kuten isäkin — ehkä myös kuten äiti —, hän oli huikenteleva ja vailla kestävyyttä. Hän ei ollut kauan ollut nimismiehellä, vain yhden vuoden, kun hän oli käynyt rippikoulun, muutti hän kauppiaalle ja oli sielläkin vuoden. Siellä hän tuli heränneeksi ja uskovaiseksi ja kun seudulle tuli pelastusarmeija, liittyi hän siihen ja sai punaista käsivarteensa ja kitaran käteensä. Tässä asussa matkusti hän Bergeniin kauppiaan jahdilla, se oli edellisenä vuonna. Nyt oli hän juuri lähettänyt valokuvansa kotiin Breidablikiin, Iisakki oli sen nähnyt: oudon näköinen naikkonen, tukka korkealle röyhellettynä ja pitkät kellonperät rinnoilla riippumassa. Vanhemmat olivat ylpeitä pikku Barbrosta ja näyttivät kuvaa jokaiselle, joka poikkesi Breidablikiin, hänestä oli tullut vallan suurta, eikä hänellä enää ollut punaista käsivarressa eikä kitaraa käsissä.
— Minä otin sen mukaan ja näytin sitä nimismiehen rouvalle, hän ei enää tuntenut häntä, sanoi Brede. — Jääkö hän Bergeniin? kysyi Iisakki epäilevänä. — Hän on Bergenissä niin kauan kuin leipää pystyy puremaan, vastasi Brede. Jollei hän matkusta Kristianiaan, sanoi hän. Mitäpä hän täällä kotona? Hän on nyt saanut uuden paikan ja on taloudenhoitajana kahdelle hienolle konttoristille, nuorellemiehelle. Ja hänellä on tavaton palkka. — Paljonko? kysyi Iisakki. — Sitä hän ei suoraan mainitse kirjeessä. Mutta että se on vallan kamala verrattuna täkäläisiin, sen huomaa siitä, että hän sai joululahjoja ja kaikenlaisia lahjoja ilman että niitä vedetään pois palkasta. — Vai niin, sanoi Iisakki. — Niin, et kai sinä tarvitsisi häntä palvelukseen? kysyi Brede. — Minäkö? kysyi Iisakki. Se kysymys pääsi häneltä. — Ei, hehe, minä kysyin vain muuten, Barbro jää sinne, missä on. Mitä minun pitikään sanoa: Näetkö mitään vikaa sähkölennättimessä siellä päin? — Sähkölennättimessä? En. — Niin, ei siinä ole paljon korjailemista ollut sen jälkeen kun otin sen tarkastaakseni. Ja sitten on minulla seinällä oma koneeni, joka ilmoittaa minulle milloin jotakin on vialla. Minun täytyy kai käydä jonain päivänä linjaa katsomassa. Minulla on niin liian paljon tekemistä ja puuhaamista, enemmän kuin yhden miehen työt. Mutta niin kauan kuin olen tarkastajana ja minulla on tämä julkinen toimi, niin täytyy minun se toimi suorittaa niin kauan kuin sitä kestää. — Iisakki kysyi: — Et siis aio siitä luopua?
— Enpä tiedä, vastasi Brede, en ole oikein selvillä, mitä teen. He tahtovat niin, että muuttaisin takaisin kylään. — Kuka tahtoo? kysyi Iisakki. — Kaikki tyynni. Nimismies tahtoo minua vieraaksimieheksi ja tohtori kaipaa minua kyyditsijäksi ja pastorin rouva on useammin kuin kerran halunnut minun apuani, jollei matka vain olisi niin pitkä. Mitenkä oli, Iisakki, saitko niin paljon rahaa, kuin sanottiin, vuorestasi?
— Kyllä, ei se mikään vale ole, vastasi Iisakki. — Mutta mitä sillä Geisslerillä oli siinä tekemistä? Siinäpä se. Se on merkillistä. Ja nyt on siitä kulunut vuosia. — Iisakki oli itse useasti pohtinut tätä arvoitusta, hän oli puhunut siitä nimismiehen kanssa, oli kysynyt Geisslerin osoitetta kirjoittaakseen hänelle. Olihan koko asia merkillinen. — En minä tiedä mitään, sanoi Iisakki.
Brede ei salannut, että hänen mieltään kiinnitti tämä vuorikauppa: — Sanovat, että on muitakin vuoria siellä yhteismaalla kuin sinun, sanoi hän, siellä voi olla paljonkin niissä, me kuljemme täällä vain kuin mykät elukat, emmekä näe sitä. Olen päättänyt mennä jonakin päivänä sinne tutkimaan asiaa. — Vai niin, ymmärrätkö sinä vuoria ja kivilajeja? kysyi Iisakki. — Enhän minä vallan taitamaton ole ja minä olen vähin kysellyt muilta. Ja täytyyhän minun jotakin keksiä, minä en voi elää täällä talostani koko perheineni. Se on vallan mahdotonta. Vallan toista on sinun, joka sait kaiken metsän ja kaiken hyvän maan. Täällä ei ole muuta kuin suota. — Suo on hyvää maata, sanoi Iisakki lyhyesti. Minulla on itselläni suota. — Sitä on mahdoton saada kuivaksi, vastasi Brede…
Mutta ei ollut mahdoton saada suota kuivaksi. Kun Iisakki tänään asteli tietä kylälle päin, näki hän uusia raivauksia, kaksi niistä oli lähellä kylää, mutta yksi oli kaukana Breidablikin ja Sellanrån välillä — erämaa alkoi jo tulla viljellyksi, ensi aikoina Iisakin siellä asuessa oli se autio. Ja nämä kolme uutisviljelijää olivat muilta paikkakunnilta ja näyttivät olevan järkevätä väkeä, he eivät ensi töikseen lainanneet rahoja ja rakentaneet taloa, he tulivat yhtenä vuonna ja ojittivat maan ja menivät taas matkoihinsa, olivat kateissa kuin kuolleet. Se oli oikea menetelmä: ojittaa, kyntää, niin sitä piti. Aksel Ström oli nyt Iisakin lähin naapuri, kelpo mies, naimaton, syntyjään helgolantilainen, hän oli saanut lainaksi Iisakin kääntökoneen suon muokkausta varten ja vasta toisena vuonna oli hän saanut pystyyn ladon ja majan itselleen ja parille elukalle. Hänen asuinpaikkansa oli nimeltään Måneland, koska kuu paistoi niin kauniisti siellä. Hänellä ei ollut naisväkeä ja hänen oli vaikea saada kesäapua syrjäiseen paikkaansa, mutta hänen edistymismenetelmänsä oli suuremmoisen oikea. Vai olisiko hänen Breden tavoin ensin tullut rakentaa tupa ja sitten tulla perheineen ja monine lapsineen korpeen, omistamatta elukoita tai peltomaata, mistä elää? Mitäpä tiesi Brede Olsen suonmuokkauksesta ja uutismaan raivauksesta!
Hän osasi kyllä kuluttaa aikaa vetelehtimiseen, tuo Brede Olsen. Eikö hän eräänä päivänä kulkenut Sellanrån ohi ja ollut matkalla tuntureille etsimään kalliita metalleja! Illalla tuli hän takaisin, eikä ollut löytänyt mitään varmempaa, sanoi hän, vain muutamia merkkejä, sanoi hän ja nyökkäsi. Hän aikoi tehdä pian uuden matkan, hän aikoi myös tutkia kauempana Ruotsin rajalla olevat tunturit.
Ja aivan oikein tulikin Brede uudelleen. Hän oli kai päässyt makuun, hän sanoi syyksi sen, että hänen täytyy tarkastaa sähkölennätinlinjaa. Sillä välin saivat vaimo ja lapset hoitaa maita kotona tai saivat ne olla hoidotta. Iisakki työlästyi hänen käynteihinsä ja läksi ulos tuvasta kun hän saapui, niinpä juttelivat Inkeri ja Brede sydämellisesti yhdessä. Mitä he oikein mahtoivat jutella? Brede oli usein kylällä ja tiesi aina uutisia sikäläisestä vallasväestä, Inkerillä taas puolestaan oli kerrottavaa tunnetusta matkastaan Trondhjemiin ja olostaan siellä. Hän oli tullut niin kieleväksi niinä vuosina, jotka hän oli ollut poissa, hän soitti suutaan kenen kanssa tahansa. Ei, hän ei ollut enää sama vilpitön ja oikea Inkeri kuin ennen.
Vaimoja ja tyttöjä kävi edelleen Sellanråssa saamassa kankaansa leikatuiksi tai pitkät saumat neulotuiksi käden käänteessä, ja Inkeri piti heille kaikille hauskaa. Ulla tuli myös jälleen, hän ei voinut pysyä poissa, vaan tuli keväisin ja syksyisin, jauhemaisen pehmeänä, sulavana kuin voi ja viekkaana. — Minun piti tulla katsomaan, miten te täällä voitte, sanoi hän joka kerta. Ja minä kaipaan niin pikku poikia, sanoi hän, minä niin kiinnyin niihin herranenkeleihin. Niin, niin, ne ovat nyt suuria miehiä jo, mutta on niin ihmeellistä, minä en unohda sitä, kun ne olivat pieniä ja ne olivat minun hoivissani. Ja hän rakentaa ja rakentaa ja laittaa tästä vallan kaupungin. Aikooko hän ripustaa oikein kellon soimaan ladon katon yläpuolelle niinkuin pappilassa on?
Kun Ulla kerran tuli, seurasi häntä muuan toinen nainen, ja nuo kaksi vaimoa pitivät nyt Inkerin kanssa hauskan päivän. Kuta useampia Inkerillä oli ympärillään istumassa, sitä paremmin hän leikkasi ja neuloi ja käytti kieltään ja heilui saksineen tai silitysrautoineen. Se muistutti häntä siitä ajasta, jolloin hän oli laitoksella ja heitä oli niin paljon. Inkeri ei salannut sitä, mistä hänen taitonsa ja tietonsa olivat peruisin, ne oli hän saanut Trondhjemissa. Oli aivankuin hän ei olisi ollutkaan vankilassa tavalliseen tapaan, vaan opissa, räätälinopissa, kutomakoulussa, värjärinopissa, kirjoitusopissa, kaiken sen oli hän oppinut Trondhjemissa. Hän puheli laitoksesta aivankuin kodistaan, siellä oli niin paljon väkeä, siellä oli päälliköitä ja tarkastusmiehiä ja vartioita, kun hän palasi kotia, oli siellä aivan autiota, hänestä oli tuntunut varsin kovalta vetäytyä kokonaan pois seuraelämästä, johon hän oli tottunut. Hän oli yhä ikäänkuin vilustunut, koska hän oli tottumaton olemaan raa'assa ulkoilmassa, vielä vuosia senjälkeen kun hän tuli kotiin ei hänen terveytensä sietänyt tuulta ja tuiskua. Ulkotöihin hän oikeastaan olisi tarvinnut apua. — No Herranen aika, sanoi Ulla, eikö sinulla nyt pitäisi olla palvelija, sinulla kun on varaa ja sinulla kun on oppia ja suuri talous!
Inkeriä miellytti se, että häntä ymmärrettiin, eikä hän sanonut vastaan. Hän ompeli niin, että sormus hänen sormessaan välkähteli.
— Nyt näet, sanoi Ulla toiselle vaimolle, eikö ole totta niinkuin sanoin, että Inkeri on saanut kultasormuksen? — Tahtooko hän katsoa sitä? kysyi Inkeri ja otti sen sormestaan. Ulla tarttui siihen, hän ei näyttänyt olevan aivan varma, hän tutki sormusta aivankuin apina tutkii pähkinää, katsoi leimaa: — Niin on, kuten sanoin, sillä Inkerillä on rikkautta ja tavaraa! — Toinen vaimo otti sormuksen kunnioittavana käteensä ja hymyili nöyrästi. — Saat pitää sitä vähän aikaa, pane se vain sormeesi, eihän se kulu!
Inkeri oli ystävällinen ja hyväsydäminen. Hän kertoi Trondhjemin tuomiokirkosta ja alkoi: — Ette kai ole nähneet Trondhjemin tuomiokirkkoa, ei, ettehän te siellä ole olleet. Se oli kuin hänen oma kirkkonsa, hän puolusti sitä, kehui sitä, ilmoitti korkeuden ja suuruuden, vallan tavattomat. Seitsemän pappia saarnasi siellä yhtaikaa, eivätkä he kuitenkaan voineet kuulla toisiaan. Ette kai ole liioin nähneet pyhän Olavin kaivoa? Se on keskellä tuomiokirkkoa, toisella sivulla, ja se kaivo on pohjaton. Kun me menimme sinne, oli meillä pieni kivi kullakin ja me pudotimme sen siihen, mutta se ei tavannut lainkaan pohjaan. — Ei tavannut pohjaan! kuiskailivat vaimot ja huojuttelivat päitään. — Mutta sitäpaitsi on tuomiokirkossa tuhat muuta seikkaa, puheli Inkeri innostuneena, siellä on se hopealipaskin. Se on pyhän Olavi pyhimyksen lipas, joka hänellä oli. Mutta marmorikirkon, joka oli yhdestä marmorikappaleesta hakattu pieni kirkko, sen ottivat tanskalaiset meiltä sodan aikana…
Vaimot tekivät lähtöä, Ulla vei Inkerin syrjään, vei hänet aittaan, jossa hän tiesi kaikkien juustojen olevan ja lukitsi oven. — Mitä tahdot? kysyi Inkeri.
— Ulla kuiskasi: — Jänkä-Antti ei enää tohdi tulla tänne. Olen häntä kieltänyt. — Vai niin, sanoi Inkeri.
— Sanoin hänelle, että uskaltakoonpa vaan, sen jälkeen mitä hän sinulle teki! — Niin, sanoi Inkeri. Mutta hän on ollut täällä useampia kertoja, ja sitäpaitsi voi hän kernaasti tulla, minä en häntä pelkää! — Ei, sanoi Ulla, mutta minä tiedän mitä tiedän, ja jos tahdot, niin minä ilmoitan hänet. — Vai niin, sanoi Inkeri. Ei, älä huolikaan!
Mutta hänen mieleensä oli, että Ulla oli hänen puolellaan, se maksoi pienen kutunjuuston, mutta Ulla kiitteli suuremmoisesti siitä: — Niin on kuin sanoin ja aina olen sanonut: Inkeri ei epäröi antaessaan, hän antaa molemmin käsin! Ei, sinä et pelkää Jänkä-Anttia, mutta minä olen nyt kieltänyt häntä tulemasta sinun silmiesi eteen. Se oli vähin, millä voin sinua palvella. — Silloin sanoi Inkeri: — Mitäpä siitä, vaikka hän tulee? Hän ei voi enää minua vahingoittaa. — Ulla heristi korviaan: — Vai niin, oletko oppinut jonkun tempun sitä vastaan? — Minä en saa enää lapsia, sanoi Inkeri.
Niinpä he olivat siis tasaväkiset ja heillä oli yhtä hyvät valtit:
Ullahan tiesi, että Jänkä-Antti lappalainen oli kuollut toissapäivänä…
Miksei Inkeri saisi enää lapsia? Hän ei ollut huonoissa väleissä miehensä kanssa, he eivät olleet koira ja kissa, kaukana siitä. Heillä oli kummallakin omituisuutensa, mutta he torailivat harvoin, eivätkä koskaan kauan, jälkeenpäin oli taas kaikki hyvin. Useasti saattoi Inkerikin äkkiä riehaantua aivankuin entisinä aikoina ja raataa läävässä ja pelloilla, oli aivankuin hän olisi uudelleen nuortunut ja saanut aika ajoin terveytensä takaisin. Iisakki katseli silloin kiitollisena vaimoaan ja jos hän olisi ollut niitä, jotka heti ilmaisevat ajatuksensa, olisi hän sanonut jotain sentapaista kuin: — Mitä? Hm. Hullutteletko? tai jotain muuta tunnustusta ilmaisevaa. Mutta hän vaikeni liian kauan ja tuli kiitoksineen liian myöhään. Se ei tietenkään ollut Inkerille mieleen, eikä hän välittänytkään sen pitemmältä ponnistella.
Hän olisi voinut vielä yli viisikymmenvuotiaana saada lapsia, mutta nykyisellään oli hän tuskin neljääkymmentä. Kaikkea oli hän oppinut laitoksella — oli oppinut myös joitakin temppuja itselleen. Hän palasi niin oppineena ja kokeneena kotia, sieltä toisten murhaajien parista, hän oli ehkä myös kuullut yhtä ja toista herroilta, vartioilta, lääkäreiltä. Hän kertoi Iisakille kerran, mitä eräs nuori lääkäri oli sanonut koko hänen rikoksestaan: Miksi pitää olla rangaistus lapsen taposta, vieläpä terveiden, hyvinmuodostuneiden lasten? Eiväthän ne ole muuta kuin lihamöhkäleitä. — Iisakki kysyi: — Oliko hän sitten peto? — Hänkö! huudahti Inkeri ja kertoi, miten ystävällinen hän oli ollut häntä, Inkeriä itseään kohtaan, että juuri hän oli saanut erään toisen lääkärin opereeraamaan hänen suunsa ja tekemään hänestä ihmisen. Nyt oli hänellä vain arpi.
Nyt oli hänellä vain arpi ja hän oli oikein sievä vaimo, kookas, eikä mikään lihava, tumma, runsastukkainen, kesäisin enimmäkseen paljain jaloin ja hameenhelmat korkealla, pohkeet arastelematta näkyvissä. Iisakki näki ne, kukapa ei niitä olisi nähnyt!
He eivät torailleet enää, Iisakilla ei ollut siihen taipumuksia ja vaimo oli tullut paljoa rivakammaksi vastaamaan. Kelpo tora vei aikaa tältä ukolta, tältä myllynruholta, hän sotkeutui vaimon puhetulvaan, eikä saanut suuria sanotuksi, sitäpaitsi tunsi hän myös hellempiä tunteita häntä kohtaan, voimakasta rakkautta. Hänen ei tarvinnutkaan useasti vastata puolestaan, Inkeri ei tehnyt hyökkäyksiä, hän oli erinomainen mies monessa suhteessa ja vaimo antoi hänen olla. Mitä oli hänellä valittamista? Todellakin, Iisakkia ei ollut halveksiminen, hän olisi voinut saada huonommankin. Kulunut? Totta oli, että hänessä oli väsymisen merkkejä, mutta ei niin, että se olisi haitannut. Hän oli niin sanoakseni täynnä vanhaa, käyttökelpoista terveyttä aivankuin Inkerikin, ja jälkikesän yhdyselämässä täytti hän osansa lemmekkyydessä ainakin yhtäsuurella lämmöllä kuin hänkin.
Mutta suurempaa komeutta ja kauneutta ei hänessä kai ollut? Ei. Ja tässä suhteessa oli Inkeri häntä etevämpi. Inkeri tuli kai toisinaan ajatelleeksi, että hän oli nähnyt kauniimpaakin, miehiä hienoissa pukimissa ja kävelykeppi kourassa, herroja, joilla oli nenäliina ja kovat kaulukset, oo noita kaupunkiherroja! Hän kohteli senvuoksi Iisakkia ainoastaan sinä, mikä hän oli, niin sanoakseni ainoastaan hänen ansioittensa mukaan, ei enempää: hän oli uutisraivaaja korvessa; jos hänen suunsa olisi ollut kunnossa koko ajan, ei hän koskaan olisi ottanut häntä, sen tiesi hän nyt. Ei, hän olisi voinut ottaa toisen. Se koti, jonka hän oli saanut, koko se yksinäinen olo, jonka Iisakki oli hänelle valmistanut, oli itse asiassa perin vaatimaton, olisihan hän voinut päästä naimisiin kotiseudullaan, jossa hänellä olisi ollut seuraa ja tuttavia, eikä olisi näin muuttunut metsänpeikoksi. Täällä ei hän tarvinnut muuta, hänen käsityksensä oli muuttunut.
Eikö ollut merkillistä, miten katsomus saattoi muuttua! Inkeri ei enää jaksanut iloita oikein sievästä vasikasta tai lyödä ihastuksesta käsiänsä yhteen, kun Iisakki tuli kotia tuoden suuren kantamuksen tunturijärvestä saamiaan kaloja, ei, hän oli ollut kuusi vuotta suuremmissa oloissa. Olipa vähin erin mennyt ohi sekin aika, jolloin hän oli herttainen ja taivaallinen Iisakille kutsuessaan häntä ruualle: — Etkö tule sisälle syömään? sanoi hän nyt. Olipa sekin tapa! Aluksi ihmetteli hän hieman tätä muutosta, tätä perin töykeätä ja epäkohteliasta tapaa, Iisakki vastasi: — En tiennyt, että ruoka on valmista. — Mutta kun Inkeri väitti, että piti kai hänen tietää auringosta, luopui hän vastaväitteistä eikä hiiskunut sanaakaan.
Mutta kerran sai Iisakki hyvän tilaisuuden tarttua häneen ja käytti sitä: se oli silloin kun Inkeri aikoi varastaa häneltä rahoja. Ei siksi, että Inkeri olisi ollut niin perso rahoille, vaan siksi, että ne olivat niin ehdottomasti Iisakin. Siitä olisi voinut koitua hänelle pahoja. Eikä Inkeri kuitenkaan ollut tässä asiassa aivan tunnoton ja jumalaton, Eliaksenhan piti se raha saada, tuon siunatun Eliaksen, joka kaupungista käsin taas pyysi taalariaan. Pitikö hänen kulkea siellä hienon väen joukossa tyhjin taskuin? Eikö hänellä ollut äidin sydäntä? Hän oli pyytänyt rahoja isältä, mutta kun siitä ei ollut apua, oli hän itse ottanut. Mitenkä nyt sitten lie käynytkin, oliko Iisakki epäillyt häntä vai sattumako se lie ollut — tuo ruma juttu tuli joka tapauksessa ilmi ja samassa silmänräpäyksessä tunsi Inkeri otteen molemmissa käsivarsissaan ja tunsi, että hänet ensin nostettiin ylös permannolta ja sitten survaistiin alas lattialle jälleen. Se oli jotakin tavatonta, aivankuin jokin maanvieremä. Iisakin kädet eivät olleet nyt kuluneet ja väsyneet. Inkeriltä pääsi parahdus, hänen päänsä vaipui alas, hän vapisi ja ojensi taalarin takaisin.
Nytkään ei Iisakki paljoa puhunut, vaikka Inkeri antoi hänelle siihen tilaisuuden, hän vain puuskautti lyhyeen: — Tiedä huutia, sinulla ei ole tässä talossa enää sananvaltaa!
Hän oli aivan tuntemattomaksi muuttunut. Hän kai purki ulos pitkien aikojen suuttumuksen.
Seurasi murheellinen päivä ja pitkä yö ja jälleen päivä. Iisakki meni pois ja oleili ulkona, vaikka hänellä oli kuivia heiniä ajettavana latoon; Siivertti oli isän mukana. Inkerillä oli pikku Leopoldiina ja elukat luonaan, mutta hän tunsi olonsa yksinäiseksi, itki melkein koko ajan ja ravisteli päätään itsellensä: niin suuri mielenliikutus oli hänellä ollut vain kerran ennen, silloin kun hän kuristi pikku lapsensa.
Missä olivat Iisakki ja poika? He eivät olleet laiskotelleet, he olivat päinvastoin näpistäneet yhden vuorokauden heinänteolta ja rakentaneet veneen tunturijärvelle. Se oli kömpelö ja sangen koruton ruuhi, mutta pitävä ja luja niinkuin kaikki, mitä he tekivät, ja nyt oli heillä vene ja he saattoivat kalastaa siimalla.
He palasivat kotia ja heinä oli yhtä kuivaa. He olivat peijanneet taivasta luottamalla siihen, ja he olivat voittaneet siinä, heille oli ollut siitä hyötyä. Silloin osoitti Siivertti ja sanoi: — Äiti on korjannut heinää! — Isä katsoi niitylle ja sanoi: — Vai niin. — Iisakki oli heti huomannut, että osa heiniä oli poissa, olihan siis Inkeristä kotona johonkin. Hän oli tehnyt varsin hyvin korjatessaan heinät, vaikka Iisakki oli häntä eilen könistänyt. Ja se oli raskasta, pitkää heinää, hän oli tehnyt työtä ankarasti ja sitäpaitsi oli hänellä ollut lehmät ja vuohet lypsettävänä. — Mene sisälle syömään! sanoi Iisakki Siivertille. — Entä sinä? — En. —
Kun Siivertti oli ollut sisällä hetkisen, tuli Inkeri ulos ja seisoi nöyränä kynnyksellä ja sanoi: — Etkö sinäkin voisi tehdä niin hyvin itseäsi kohtaan, että tulisit syömään sinäkin? — Siihen murahti Iisakki vain ja sanoi: Hm! Mutta Inkerin nöyryys oli niin harvinainen ilmiö viime aikoina, että Iisakin itsepäisyys alkoi laantua. — Kunpa panisit pari hammasta haravaani, niin saisin enemmän haravoiduksi, sanoi Inkeri. Hän kääntyi pihalla olevan miehensä puoleen ylimalkaan vain pyynnöllä ja hän oli kiitollinen, kun ei saanut pilkallista kieltoa: — Sinä olet haravoinut ja ajanut kylliksi, sanoi Iisakki. — Ei se ole vielä kylliksi. — Minulla ei ole aikaa laittaa hampaita haravaasi, näethän, että sade uhkaa!
Niin sanoen meni Iisakki työhön.
Iisakki tahtoi kai säästää häntä; se pari minuuttia, joka olisi mennyt haravan hammastamiseen, olisi tullut kymmenkertaisesti korvatuksi sillä, että Inkeri olisi ollut mukana työssä. Nyt tuli Inkeri sitäpaitsi perässä haravoineen, sellaisena kuin se oli, ja alkoi korjata suurella touhulla; Siivertti tuli hevosineen ja heinäkärryineen, ja kaikki ahersivat niin, että hiki valui, ja heinä saatiin latoon. Se oli aimo työ. Ja Iisakki vaipui mietteisiin siitä korkeammasta voimasta, joka johtaa kaikkia askeleitamme, aina taalarin varastamisesta saakka kokoamaan joukon heiniä. Siellä oli nyt sitäpaitsi vene, jota hän puolen ikäänsä oli suunnitellut, tunturijärvellä oli nyt vene. — Jaa'a, Herra paratkoon! sanoi Iisakki.