XV
Siitä tuli itse asiassa merkillinen ilta, käännekohta, Inkeri, joka pitkät ajat oli ollut poissa raiteiltaan, oli yhdellä nostolla permannolta päässyt entiselleen. Kumpikaan heistä ei puhunut tapahtumasta, Iisakkia oli myöhemmin hävettänyt käytöksensä tuon taalarin takia, joka ei ollut mikään suuri raha ja joka hänen kuitenkin oli täytynyt antaa, koska hän sen Eliakselle soi. Ja sitäpaitsi: eikö taalari ollut yhtähyvin Inkerin kuin hänen? Tuli aika, jolloin Iisakki oli nöyrä.
Seurasi kaikenlaisia aikoja, Inkeri oli taaskin vaihtanut käsityskantaansa, hän muuttui taas, lausui taas vähin hienouksiaan ja kävi jälleen vakavaksi ja sydämmelliseksi uutistalon emännäksi. Että miehen nyrkit saattoivat niin suuria asioita aikaan! Mutta niin oli oleva, vahva, kunnollinen nainen, jonka oleskelu teennäisessä ilmapiirissä oli pilannut, häilyi sinne tänne, — hän puski miestä vastaan, joka seisoi vankkumatta jaloillaan. Iisakki ei ollut hetkeksikään jättänyt luonnollista paikkaansa maan kamaralla, omaa alustaansa. Häntä ei voinut muuttaa.
Seurasi kaikenlaisia aikoja, seuraavana vuonna tuli taas kuivuus ja näivetti kasvullisuuden ja vähensi ihmisten muonantoiveita. Vilja kuivettui, peruna — tuo ihmeellinen peruna — ei kuivettunut, vaan kukoisti kukoistamistaan. Korkeampi voima ohjasi kaikkia asioita, mutta niityt alkoivat käydä harmaiksi.
Niin tuli Geissler eräänä päivänä, entinen nimismies Geissler, vihdoinkin tuli hän jälleen. Oli oikein ilahduttavaa, ettei hän ollut kuollut, vaan sukelsi taas esiin. Minkätähden hän tuli?
Geisslerillä ei ollut tällä kertaa suuria asioita, ei vuorikauppoja eikä asiapapereita, vaan oli päinvastoin varsin köyhissä pukimissa ja hänen tukkansa ja partansa olivat harmaantuneet ja hänen silmänsä olivat punareunaiset. Hänellä ei ollut enää ketään kantajaa, papereita vartenkin oli hänellä vain tasku eikä enää laukkua.
— Hyvää päivää, sanoi Geissler.
— Hyvää päivää, vastasi Iisakki ja vastasi Inkeri. Sellaisiako vieraita nyt tulee!
Geissler nyökkäsi.
— Ja kiitos viimeisestä Trondhjemissa! sanoi Inkeri erikseen.
Ja tähän nyökkäsi myöskin Iisakki ja sanoi: — Niin, kiitos viimeisestä molempien puolesta!
Mutta Geisslerillä oli se tapa, ettei hän sulanut aivan hellämieliseksi, hän sanoi: — Minäpä olen matkalla tunturien yli Ruotsiin.
Vaikka talon väki olikin masennuksissa kuivuuden takia, elpyivät he Geisslerin tulon johdosta, he kestitsivät häntä runsaasti, heistä oli erittäin hauskaa ottaa hänet vastaan sydämellisesti. Hän oli tehnyt heille niin paljon hyvää.
Geissler puolestaan ei ollut masennuksissa, hän alkoi heti puhella, katsella peltoja ja nyökkäillä, hänen ryhtinsä oli yhä suora ja hän näytti siltä, kuin olisi hänellä satoja taalareita taskussaan. Ja hänen muassaan tuli taloon vilkkautta ja elämää, ei niin, että hän olisi pitänyt melua, mutta hän puheli eloisasti.
— Ihana paikka tämä Sellanrå! sanoi hän. Ja nyt lappaa niitä yhä useampia tänne korpeen sinun jäljessäsi, Iisakki, minä laskin jo viisi uutistaloa. Onko useampia?
— Seitsemän kaikkiaan, kahta ei näy tielle.
— Seitsemän taloa, sanokaamme viisikymmentä asukasta. Tästä tulee pian tiheään asuttu seutu. Eikö teillä ole jo koulupiiri ja koulutupakin?
— On.
— Sen arvasin. Koulutupa Breden talossa, koska se on keskellä. Ajatelkaa, Brede kun on ruvennut uutisviljelijäksi! sanoi hän ja myhähti. Olen kuullut sinusta, Iisakki, sinä olet perustus. Olen iloinen siitä. Oletko saanut sahankin pystyyn?
— Sellainen kun se nyt on. Mutta hyvin sillä toimeen tulee. Ja minä olen sahannut sillä usean tukin niillekin siellä alempana.
— Niin sitä pitää!
— Olisipa hupaista kuulla, mitä nimismies siitä sanoo, jos hän tahtoo tulla katsomaan sahaa.
Geissler nyökkäsi aivankuin ammattimiehenä, että sen hän tekee, tulee katsomaan sahaa, tarkastaa kaikki paikat. Hän kysyy: — Sinulla oli kaksi poikaa, missä on toinen? Kaupungissa? Konttorissa? Hm! sanoi Geissler. Mutta tuo tuossa näyttää aimo pojalta, mikä sinun nimesi olikaan?
— Siivertti.
— Entä toisen? —
— Elias.
— Sellaisessa insinöörikonttorissa? Mitä hän siellä oppii? Se on pelkkää kitumista. Olisi tullut minun luokseni, sanoi Geissler.
— Niin sanoi Iisakki vain tahtoen olla kohtelias. Hänen kävi häntä sääli. Tuo kunnon Geissler ei näyttänyt siltä, että hän voisi nyt pitää vierasta apua, hänen oli ehkä vaikea itsekin tulla toimeen, olihan hänen takkinsa hiansuista aivan risainen.
— Ehkä hän tahtoo kuivat sukat? kysyi Inkeri ja toi uuden parin omiaan, jotka olivat hänen hienoimmilta päiviltään ja olivat raitaiset ja ohuet.
— Kiitos ei, sanoi Geissler lyhyesti, vaikka hänen jalkansa tietenkin olivat märät. — Hänen olisi ollut parempi tulla minun luokseni, sanoi hän Eliaksesta, minä olisin tarvinnut häntä, sanoi hän ja otti taskustaan pienen hopeaisen tupakkirasian ja leikitteli sillä. Se oli ehkä ainoa loistoesine, mikä hänelle oli jäänyt entisiltä päiviltä.
Mutta hän ei malttanut viivähtää kauan missään asiassa, hän pisti hopearasian takaisin taskuun ja alotti jotain muuta: — Mutta — onko niitty harmaana tuolla alhaalla? Minä luulin sitä varjoksi. Miksi palaa maa tuolla lailla? Tule minun kanssani, Siivertti!
Hän nousi samassa pöydästä ja jätti kestityksen, hän kääntyi ovelle, kiitti Inkeriä ruuasta ja läksi. Siivertti seurasi.
He kulkivat virralle, Geissler tähysteli ympäriinsä koko ajan. — Tässä! sanoi hän ja pysähtyi. Ja nyt purki hän sanottavansa: — Ei käy päinsä, että maa näin kuivettuu niiltä, joilla on kaiken maailman vesi saatavana virrasta! Niitty on huomiseksi viheriöivä!
Hämmästynyt Siivertti sanoi: — Niin.
— Sinä kaivat tästä ojan poikittain, maa on tasainen, alkupäässä käytämme kuurnaa. Kun teillä kerran on saha, on kai myös joku pitkä lauta? Hyvä? Käy noutamassa kuokka ja lapio ja alota tästä, minä tulen uudelleen ja merkitsen kunnolla linjan.
Niin juoksi hän takaisin talolle ja hänen saappaissaan lotisi, niin märät olivat hänen jalkansa. Hän pani Iisakin laittamaan kuurnia, useita kuurnia, ne piti pantaman sinne tänne, missä maahan ei kaivettu ojaa. Iisakki koetti huomauttaa, että vesi ei ehkä ehtisi perille, tie oli liian pitkä, kuiva maa imisi sen, ennenkuin se ehtisi kuivuneille niityille. Geissler selitti, että siihen menisi vähän aikaa, maa imisi jonkun verran, mutta vähitellen virtaisi vesi pitemmälle — pellot ja niityt viheriöivät huomenna näihin aikoihin! — Vai niin, sanoi Iisakki ja alkoi naulata kuurnia kaikin voimin. Geissler palasi Siivertin luo: — Hyvä on, sanoi hän, jatka vain sillä lailla, johan minä näin, että sinä olet aimo poika! Linja kulkee näitä seipäitä pitkin. Jos tapaat kiven tai kallion, niin väistä sivulle, mutta samalla tasolla. Ymmärrätkö: samalla korkeudella.
Sitten meni hän taas Iisakin luo: — Olet saanut valmiiksi yhden, me tarvitsemme ehkä kuusi, jatka vain Iisakki, huomenna se viheriöi, viljasi on pelastettu! Geissler istuutui mäelle, löi kätensä polviin ja oli ihastunut, jutteli, ajatteli kaikkea: — Onko sinulla tervaa, onko sinulla tilkkeitä? Suuremmoista, kaikkea sinulla on. Sillä alussa tahtovat kuurnat vuotaa, sitten ne kyllä turpoavat ja käyvät pitäviksi kuin pullot. Sinulla on sekä tilkettä että tervaa, koska olet rakentanut veneen, sanot sinä, missä se vene on? Tunturijärvessä? Käynpä katsomassa sitäkin!
Geissler lupasi niin paljon. Hän oli häilyväinen herra ja oli käynyt vielä entistään vilkkaammaksi, hän teki kaikkea laukaten. Mutta nytpä kävikin kaikki nopeasti. Hänessä oli kyllä ylemmyyttä. Luonnollisestikin pyrki hän liioittelemaan, pellot ja niityt eivät voineet käydä viheriöiviksi seuraavaksi päiväksi, mutta Geissler oli rivakka mies näkemään ja tekemään päätöksiä, ja tämän merkillisen miehen ansioksi on luettava, että Sellanrån viljelys säästyi.
— Montako kuurnaa sinulla nyt on? Niitä on liian vähän. Kuta useampia puukuurnia sinulla on, sitä tasaisemmin vesi juoksee. Jos naulaat kymmenen tai kaksitoista kymmenen kyynärän kuurnaa, niin et siinä tappiolle joudu. Onko sinulla joku kahdentoista kyynärän lauta, sanot sinä? Käytä ne, kyllä ne itsensä maksavat syksyyn mennessä! Enempää ei Geissler malttanut, vaan nousi mäestä ja juoksi taas Siivertin luo: — Suuremmoista, Siivertimies, nyt käy hyvin, sinun isäsi naulaa ja laittaa kuurnia, me saamme useampia kuin luulinkaan. Käy nyt noutamassa kuurnia, niin alotamme!
Koko iltapäivän he rehkivät, se oli ankarinta työtä mitä Siivertti oli vielä tehnyt, aivan vieras tempo hänelle, he malttoivat tuskin käydä sisällä ruualla. Mutta nyt virtasi vesi! Siellä täällä täytyi heidän kaivaa ojaa syvemmäksi, siellä täällä täytyi heidän laskea tai nostaa kuurnaa, mutta vesi virtasi. Myöhään iltaan kulkivat nuo kolme miestä ja parantelivat ja korjailivat työtään ja olivat ankarassa puuhassa, mutta kun vettä alkoi valua kuivimmille paikoille pellolla, ilostui talon väen mieli. — Minä unohdin kelloni, mitä kello on? sanoi Geissler. Viheriätä huomenna näihin aikoihin! sanoi hän. Vielä yöllä nousi Siivertti katsomaan vesijohtoa. Hän tapasi isänsä, joka oli ulkona samalla asialla. Herra nähköön, mikä jännitys ja elämys korvessa!
Mutta seuraavana päivänä makasi Geissler pitkään sängyssä ja oli raukea, hoppu oli mennyt hänestä. Hän ei jaksanut käydä katsomassa venettä tunturijärvellä ja ehkä vain häpeissään hän kävi katsomassa sahaakin. Vesijohtoakaan kohtaan ei hänellä enää ollut samaa lämmintä harrastusta; kun hän näki, etteivät pellot eivätkä niityt olleet yöllä tulleet viheriöiksi, meni häneltä halu, hän ei ajatellut, että vesi virtaili ja levisi yhä laajemmalle alalle pitkin maata. Hän piti itseään jonkun verran vireillä sanomalla: — Saattaa käydä niin, että vasta huomenna näet seuraukset. Mutta älä menetä rohkeuttasi!
Päivemmällä tulla tupsahti Brede Olsen, hänellä oli kivinäytteitä, joita hän tahtoi näyttää Geisslerille: — Ne ovat joitakin aivan ihmeellisiä, minun ymmärtääkseni! sanoi Brede. — Geissler ei tahtonut nähdä hänen kiviään: — Sillä laillako sinä harjoitat maanviljelystä korvessa, että juokset ympäriinsä rikkauksia etsimässä? kysyi hän pilkallisesti. — Brede ei enää huolinut pitää hyvänään ojennuksia entiseltä nimismieheltään, hän antoi hänelle kunnollisesti takaisin, alkoi sinutella häntä ja sanoi: — Sinusta minä viis välitän! — Yhä sinä vieläkin puuhaat pötyä, sanoi Geissler. — Entä sinä! vastasi Brede, mitä muuta olet sinä puuhannut koko elämäsi! Sinullahan on vuori tuolla ylhäällä, josta ei ole mihinkään, se vaan on siellä omia aikojaan. He, he, sinä vasta mies olet paikallasi! — Mene tiehesi! sanoi Geissler. — Eikä Brede enää viipynytkään, vaan heitti pienen pussin olalleen ja läksi hyvästiä sanomatta takaisin kotiansa.
Geissler istuutui selailemaan joitakin papereita ja painui ajattelemaan niitä. Oli kuin hän olisi päässyt saaliin makuun ja tahtonut nähdä, miten kuparivuoren, kauppakirjan ja analyysin laita oli: sehän oli melkein puhdasta kuparia, sinikuparia, hänen pitäisi tehdä jotakin, eikä taaskin lysähtää kasaan.
— Minä tulinkin oikeastaan järjestämään koko asiaa, sanoi hän Iisakille. Minä arvelen sangen pian voivani panna töihin suuren miesjoukon ja alottaa toiminnan vuoressa, mitä sinä siitä ajattelet?
Iisakin kävi taas häntä sääli, eikä hän sanonut vastaan.
— Se ei ole yhdentekevää sinulle. Eihän voi välttää sitä, että tänne tulee paljon hälinää, touhua ja louhimista, en tiedä, mitä sinä siitä pidät. Toiselta puolen tulee seudulle elämää ja liikettä ja sinä saat hyvän menekin tuotteillesi. Voit pyytää, mitä haluat niistä.
— Niin, sanoi Iisakki.
— Puhumattakaan siitä, että sinä saat korkean prosentin kaikesta, mitä vuoresta voitetaan. Siitä tulee paljon rahaa, Iisakki.
Iisakki vastasi: — Minä olen saanut jo aivan liian paljon häneltä…
Seuraavana aamuna lähti Geissler talosta ja suuntasi kulkunsa itään päin, Ruotsia kohti. Hän sanoi lyhyesti ”Kiitos ei” Iisakille, joka tahtoi saattaa häntä matkalla. Teki miltei pahaa nähdä hänen lähtevän niin köyhänä ja yksinäisenä, Inkeri oli antanut hänelle mainiot eväät ja paistanut muun muassa vohveleita hänelle, mutta eiväthän ne kyllä kaikkein parhaita olleet; hänen piti myöskin saada kermaa panniin ja joukko munia, mutta niitä hän kieltäytyi kantamasta. Niin että niissä toiveissa Inkeri pettyi hänestä.
Geisslerin oli varmaankin vaikeata lähteä Sellanråsta, ilman että hän maksoi, kuten tavallista, hän tekeytyi siis aivankuin olisi maksanut, aivankuin hän todella olisi antanut suuremman setelin, ja sanoi pikku Leopoldiinalle: — Ja nyt saat sinäkin jotakin lisäksi, tule tänne! Ja niin antoi hän hänelle tupakkikotelon, hopeakotelon. — Voit pestä sen ja pitää siinä neuloja, sanoi hän. Eihän se muuten oikein sovi, jos vaan olisin päässyt kotia, niin olisit saanut jotain muuta, onhan minulla yhtä ja toista…
Mutta vedenjohdatin jäi jäljelle Geisslerin käynnistä, jäi ja vaikutti yötä päivää, viikko viikolta, sai pellot viheriöimään, sai perunan kukkimaan, sai viljan tähkimään.
Uutisasukkaat alempaa tulivat vuoron perään ylös katsomaan ihmettä, Aksel Ström tuli, naapuri Månelandista, hän joka oli naimaton ja jolla ei ollut naisapua, mutta kuitenkin tuli toimeen, hänkin tuli. Hän oli valoisalla mielellä sinä päivänä ja kertoi, että hän oli saanut lupauksen eräältä tytöltä kesäavuksi, niin oli siitä kiusasta suorittu! Hän ei maininnut tytön nimeä, eikä Iisakkikaan sitä kysynyt, mutta hän oli saanut lupauksen Breden Barbrolta, se maksaisi vain sähkösanoman Bergeniin. No, Aksel pani rahat sähkösanomaan, vaikka hän olikin perin tarkka mies, vieläpä hieman saitakin.
Vedenjohdatin oli tänään houkutellut Akselin Sellanråhon, hän tarkasti sen päästä päähän suurella mielenkiinnolla. Hänen maatalollaan ei ollut virtaa, mutta hänellä oli puro, hänellä ei myöskään ollut lautoja kuurniksi, mutta hän aikoi kaivaa koko johdon maahan, sen kyllä saattoi tehdä. Hänen veteläperäinen maansa ei tosin vielä näyttänyt uhatulta, mutta jos kuivuutta kestäisi, täytyisi hänenkin ruveta kastelemaan. — Kun hän oli nähnyt, mitä halusi, sanoi hän hyvästi. Häntä pyydettiin käymään sisälle, mutta hänellä ei ollut aikaa, hän tahtoi vielä samana iltana alottaa kaivauksen. Niin hän läksi.
Se oli toista kuin Brede.
Nyt oli Brede saanut levitetyksi sen tiedon ympäri rämeitä, että Sellanråssa oli nyt vedenjohdattimet ja kaikki ihmeet! Ei ole hyvä liiaksi tonkia maata, oli hän sanonut, Iisakki on nyt ojittanut niin kauan, että hänen täytyi ruveta kastelemaan!
Iisakki oli kärsivällinen, mutta hän toivoi usein pääsevänsä tästä miehestä, tästä kielikellosta Sellanrån ympäristöllä. Brede sanoi sähkölennättimen syyksi, että niin kauan kuin hän on julkinen katsastusmies, hänen täytyy pitää linjaa kunnossa. Mutta sähkölennätinlaitoksen oli jo useita kertoja täytynyt huomauttaa häntä hänen laiminlyönneistään ja tointa oli jälleen tarjottu Iisakille. Ei, sähkölennätin ei Bredeä kiinnittänyt, vaan metallit tunturilla, se oli tullut hänelle sairaloisuudeksi, päähänpiintymäksi.
Tapahtuipa varsin usein, että hän tuli Sellanråhon siinä luulossa, että hän oli löytänyt aarteen, hän nyökkäsi ja sanoi: — En sano enempää, mutta että olen löytänyt jotakin erikoista, sitä en kiellä! Hän hukkasi aikaa ja voimia aivan turhaan. Kun hän siten tuli väsyneenä kotia tupaansa, laski hän pienen, kivinäytteitä sisältävän säkin laattialle ja läähätti ja huokasi päivätyönsä päälle ja oli sitä mieltä, ettei kukaan raatanut niin ankarasti elatuksensa vuoksi. Hän kasvatti vähän perunaa vetisellä suolla ja niitti ne ruohotäplät, joita kasvoi itsestään hänen tupansa ympärillä. Se oli maanviljelystä. Hän oli joutunut väärälle uralle, eikä hän voinut menestyä. Nyt oli jo hänen turvekattonsa pilalla ja kyökinportaansa lahonneet vesitipusta; pieni tahko oli maassa, rattaat seisoivat ainaisesti paljaan taivaan alla.
Breden oli sikäli hyvä olla, etteivät sellaiset pikkuseikat häntä lainkaan vaivanneet. Kun lapset kierittivät tahkoa leikkien sillä, oli isä hyvä ja ystävällinen ja auttoikin toisinaan kierittämisessä. Kevyt ja laiska luonne vailla vakavuutta, mutta myös vailla raskasmielisyyttä, heikkoluonteinen, hieman edesvastuuton, mutta hän hankki ruokaa miten taisi, hän eli omaisineen päivästä päivään, he pysyivät kaikki hengissä. Mutta luonnollisestikaan ei kauppias voinut ikipäiviä elättää Bredeä ja hänen perhettään, hän oli sanonut sen usein, nyt oli hän sanonut sen ankarasti. Brede itsekin älysi asian ja lupasi, että hän nyt keksisi keinon: hän aikoi myydä talonsa ja ehkäpä voittaa siitä hyvästi ja maksaa kauppiaalle!
Vaikkapa Bredelle tulisi tappiotakin siitä, niin tahtoi hän myydä, mitäpä hän maalla! Hän kaipasi takaisin kylälle kevytmielisyyteen ja juoruiluun ja rihkamapuotiin — sinne kaipasi hän sensijaan, että olisi asettunut tänne rauhaan ja tehnyt työtä ja unohtanut suuren maailman. Saattoiko hän unohtaa joulujuhlat tai kevätjuhlat tai hallit kunnantalolla! Hän rakasti puhella jonkun kanssa, udella uutisia, mutta kenenkä kanssa puhelisi hän täällä suolla? Sellanrån Inkeri oli yhteen aikaan osoittanut hieman taipumuksia siihen, nyt oli hän jälleen muuttunut aivan toisenlaiseksi, niin harvasanaiseksi. Ja sitäpaitsi oli hän ollut linnassa ja Brede oli julkisuuden mies, se ei sopinut.
Ei, hän oli itse vetäytynyt syrjään lähtiessään kylästä. Nyt näki hän kateudella, että nimismies oli hankkinut itselleen toisen todistajan ja tohtori toisen kyyditsijän; hän oli lähtenyt pois ihmisten luota, jotka tarvitsivat häntä, nyt kun hän ei ollut enää saatavissa, tultiin toimeen ilman häntä. Mutta sellainen todistaja ja sellainen kyyditsijä! Oikeastaan pitäisi hänet — Brede — noutaa takaisin kylään hevosella!
Mutta siinä oli nyt Barbro, ja miksi olikaan hän halunnut saada häntä Sellanråhon? Keskusteltuaan asiasta vaimonsa kanssa. Jos kaikki kävi hyvin, saattoi siinä olla tytöllä tulevaisuus, ehkäpä vähän tulevaisuutta koko Breden perheelle. Kahden konttoristin taloudenhoitaminen oli hyvä kyllä, mutta Herra ties, mitä siitä hänelle pitemmän päälle koituisi; Barbrohan oli sievä ja kukkea, hänellä oli kai parempi mahdollisuus täällä kotona päästä eteenpäin. Sellanråssa oli kaksi poikaa.
Mutta kun Brede tunsi, että tämä suunnitelma raukesi, keksi hän uuden. Eipä itse asiassa ollutkaan mitään houkuttelevaa joutua Inkerin, rangaistun henkilön sukulaiseksi, olihan muitakin poikia kuin Sellanrån pojat, olipa Aksel Ström. Hänellä oli talo ja turvemaja, siinä oli mies, joka teki ja säästi ja vähin erin keräsi elukoita ja muuta omaisuutta, mutta jolla ei ollut vaimoa eikä mitään naisapua. — Sen minä sanon sinulle, että jos saat Barbron, niin saat sen avun mitä tarvitset, sanoi Brede Akselille. Ja tässä näet hänen valokuvansa! sanoi hän.
Pari viikkoa kului, sitten tuli Barbro, ja Aksel oli hiljattain alottanut heinänteon ja hänen täytyi niittää öisin ja korjata päivisin ja sai tehdä yksin kaiken, mutta sitten tuli Barbro! Se oli todellinen lahja. Hän huomasi, että Barbro osasi tehdä työtä, hän pesi astiat ja vaatteet ja keitti ruokaa, hän lypsi elukat ja oli ulkotöissä, kantoipa hän sisään heiniäkin, teki kaikkea; Akseli päätti antaa hänelle hyvän palkan ja kuitenkin suoriutua siitä.
Hän ei ollut täällä ainoastaan hienon naisen valokuva. Barbro oli suora ja laiha, puhui hieman käheästi, osoitti kypsyyttä ja kokemusta sangen paljossa, eikä ollut mikään rippikoululainen. Aksel ei käsittänyt, miksi Barbro oli kapea ja kuihtunut kasvoiltaan: — Minunhan pitäisi tuntea sinut ulkomuodolta, sanoi hän, mutta sinä et ole valokuvan näköinen. Se on matkan tähden ja koko kaupungin ilman tähden. Ei kestänytkään kauan, kun Barbro pyöristyi ja sievistyi jälleen ja hän sanoi: — Voit uskoa, että sellainen matka ja sellainen kaupungin ilma on sangen kuluttavaa! Hän viittasi myös Bergenin viettelyksiin — siellä sai varoa itseään! Mutta kun he näin juttelivat keskenään, pyysi hän Akselia tilaamaan sanomalehden, bergeniläislehden, niin että hän saattoi nähdä maailman uutisia. Hän oli tottunut lukemiseen ja teatteriin ja musiikkiin, täällä oli niin autiota.
Kun Aksel Strömillä oli ollut sellainen menestys kesäavustaan, niin tilasi hän lehden ja pyysi myös Breden perhettä usein käymään hänen uutistalossaan syömässä ja juomassa. Hän tahtoi antaa tunnustusta palvelusavulleen. Mikään ei voinut olla hauskempaa, kuin sunnuntai-illat, kun Barbro näppäili kitarankieliä ja lauleskeli käheällä äänellään, hän tuli aivan liikutetuksi siitä, noista vieraista, somista lauluista ja siitä, että joku todella istui ja lauloi hänen uutistalossaan.
Kesän kuluessa oppi Aksel myös tuntemaan hänet muilta puolilta, mutta hän oli yleensä kuitenkin tyytyväinen häneen. Barbro oli hiukan oikullinen ja hän saattoi olla pikainen vastaamaan, hieman liiaksikin pikainen. Sinä lauvantai-iltana, jolloin Akselin välttämättä täytyi mennä kylälle rihkamapuotiin, ei Barbron olisi pitänyt jättää elukoita ja majaa ja lähteä hänenkin pois koko talosta. Siitä nousi pieni tora. Ja minne hän oli mennyt? Vain kotiinsa, Breidablikiin, mutta kuitenkin. Kun Aksel tuli kotiin majaansa yöllä, oli Barbro poissa, hän katsoi elukoita, etsi ruokaa ja pani maata. Aamupuoleen tuli Barbro. — Minä tahdoin vain koettaa, miltä tuntui taas olla talossa, missä on puupermanto, sanoi hän koko purevasti. — Tähän ei Aksel voinut mitään vastata, sillä hänellä oli vain maja, jossa oli multapermanto, mutta hän vastasi kuitenkin, ettei hän ollut aivan ilman hirsiä, kaipa kerta saataisiin tupa ja puupermantokin! — Silloin näytti kuin Barbro olisi katunut, sen pahempi ei hän ollut, ja koska oli sunnuntai, meni hän koreasti metsään noutamaan uusia katajanhavuja permannolle.
Mutta kun hän oli niin erinomainen ja hyväsydäminen, niin täytyikin Akselin ottaa esille se korea pääliina, jonka hän oli ostanut hänelle eilen illalla, hän oli jo aikonut unohtaa sen ja odottaa jotakin erikoisempaa Barbron puolelta, ennenkuin sen antaisi. Kas, hän näytti siitä pitävän ja koetti sitä heti, vieläpä hän kysyi Akselilta, eikö se pukenut häntä. No tietenkin, panipa hän vaikka Akselin nahkalakin päähänsä, niin se puki häntä! Silloin hymyili Barbro ja tahtoi olla hänkin puolestaan oikein makea ja sanoi: — Minä menen paljoa mieluummin kirkkoon tämä liina kuin hattu päässä. Bergenissä me tosin kaikki kävimme hatussa, lukuunottamatta tavallisia piikatyttöjä, jotka tulivat maalta.
Pelkkää ystävyyttä jälleen.
Ja kun Aksel otti esille lehden, jonka hän oli saanut postitoimistosta, istuutui Barbro lukemaan maailman uutisia, sisäänmurrosta erään kultasepän liikkeeseen Rantakadulla, tattarien tappelusta, lapsenruumiista, joka oli löydetty uiskentelemassa kaupungin satamasta. Se oli neulottu vanhaan paitaan, joka oli leikattu poikki hihojen kohdalta. — Kukahan sen lapsenkin on sinne heittänyt? sanoi Barbro. Hän luki myös vanhasta tottumuksesta torihinnat.
Kesä meni.
XVI
Suuria muutoksia Sellanråssa.
Niin, mitään ei enää tuntenut samaksi kuin ensi aikoina oli, siellä oli nyt kaikenlaisia rakennuksia ja sahat ja myllyt, autio korpi oli muuttunut ihmisten asumaksi maaksi. Ja vielä enemmän oli tulossa. Mutta Inkeri oli ehkä merkillisin, hän oli taas niin kääntynyt ja hyveellinen.
Viime vuotinen selkkaus ei kylläkään ollut yhtäkkiä saanut voittoa hänen kevytmielisyydestään, alussa tunsi hän taantumisen taipumuksia, hän tahtoi yhä puhella laitoksesta ja Trondhjemin tuomiokirkosta. Nehän kyllä olivat pieniä ja viattomia asioita, ja sormuksen otti hän kädestään ja huolettoman lyhyet hameenhelmansa teki hän pitemmiksi. Hän oli tullut ajattelevammaksi, talo kävi hiljaisemmaksi, vieraat vähenivät, seutukunnan tytöt ja vaimot tulivat harvemmin, koska hän ei ryhtynyt heidän kanssaan lörpöttelyihin. Kukaan ei voi elää syvällä korvessa ja pysyä seuran rakkaana. Ilo ei ole ajankulutusta.
Korvessa on jokaisella vuodenajalla ihmeensä, mutta aina muuttumatta tuo raskas, rajaton ääni taivaalta ja maasta, jokapuolella piirittävä korpi, metsän pimeys, puiden ystävällisyys. Kaikki on raskasta ja hempeää, mikään ajatus ei siellä ole mahdoton. Sellanrån pohjoispuolella oli pienoinen lammikko, lätäkkö, akvariumin kokoinen. Siellä uiskenteli pienoisia kalanpoikasia, jotka eivät koskaan tulleet suuremmiksi, ne elivät ja kuolivat siellä, eivätkä kelvanneet mihinkään, Herra paratkoon, eivät kerrassa mihinkään. Eräänä iltana seisoi Inkeri siellä ja kuulosteli lehmänkelloja, silloin hän ei kuullut muuta, sillä kaikki oli kuollutta, vaan ainoastaan laulua akvariumista. Se oli niin hiljaista, tuskin mitään, melkein tyhjää. Se oli noiden pienten kalojen laulua.
He olivat Sellanråssa onnellisia siitä, että joka syksy ja kevät näkivät villihanhien parvissa liitävän erämaan ylitse ja kuulivat niiden juttelun ylhäällä ilmassa, se oli kuin kuulohäiriöistä puhelua. Ja oli kuin maailma olisi seissyt hetken alallaan, kunnes parvi oli kadonnut. Eivätkö ihmiset tunteneet jonkunlaisen heikkouden kulkevan heidän lävitsensä sinä hetkenä? He alottivat jälleen työnsä, mutta he hengähtivät ensin, jokin oli puhellut heille tuolta puolen.
Suuret ihmeet ympäröivät heitä joka aika, talvella tähdet, talvella myös usein revontulet, taivaanlaki täynnä siipiä, tulipalo, Jumalan luoma. Silloin tällöin, ei usein, ei tavallisesti, vaan silloin tällöin kuulivat he ukkosen. Se tapahtui varsinkin syksyisin, se oli pimeätä ja juhlallista ihmisille ja eläimille, karja, joka kävi kotilaitumella, keräytyi yhteen ryhmään seisomaan. Miksi ne noin olivat painuksissa? Odottivatko ne loppua? Ja mitä odottivat ihmiset korvessa, kun he seisoivat ukkosessa päät painuksissa?
Kevät — oli menneeksi, sen nopeus ja hullutus ja innostus; mutta syksy! Se luontui pimeän pelkoon ja iltarukoukseen, nähtiin näkyjä ja kuultiin varoituksia. Ihmiset saattoivat mennä ulos jonakin syyspäivänä ja etsiä jotakin, miehet saattoivat haeskella jotakin katupuuta ja naiset elukoita, jotka nyt juoksivat hullaantuneina sieniä hakemassa, — he palasivat kotia monta salaisuutta mielessään. Astuivatko he huomaamattaan mauriaisen päälle ja litistivät sen takaosan polkuun kiinni, niin ettei yläruumis enää päässyt hievahtamaan? Tulivatko he liian lähelle riekonpesää ja saivat vastaansa räpyttelevän ja sähisevän emon? Eikä suuri lehmänsienikään ollut aivan mitään sanomatta, ihminen ei käy tyhjäksi ja valkeaksi silmiltään sitä katsoessaan. Lehmänsieni ei kukoista, eikä siirry paikaltaan, mutta siinä on kuitenkin jotain vierivää ja se on kummitus, se muistuttaa keuhkoa, joka seisoo ja elää paljaana ilman ruumista.
Inkeri kävi lopulta varsin murtuneeksi, korpi painoi häntä, hän tuli uskonnolliseksi. Saattoiko hän sitä välttää? Kukaan korvessa ei voi sitä välttää, siellä ei ole ainoastaan maallista puuhaa ja maailmallisuutta, siellä on hartautta ja kuolemankammoa ja paljon taikauskoa. Inkeri toivoi kai siten voivansa paremmin kuin muut suoriutua taivaan rangaistuksesta, se ei kylläkään jäisi tulematta, hän tiesi kyllä, että Jumala kiersi iltaisin katsomassa kaikkea korpeaan ja hänellä oli satumaiset silmät, hän kyllä löytäisi hänet. Hänen jokapäiväisessä elämässään ei tosin ollut niin kovin paljoa, jota hän olisi voinut muuttaa, hän saattoi piilottaa kultasormuksen syvälle kistun pohjalle ja hän saattoi kirjoittaa Eliakselle, että tämäkin tekisi kääntymyksen; mutta sen lisäksi ei ollutkaan jälellä muuta kuin tehdä itse hyvästi työtä, eikä säästää itseään. Vielä saattoi hän tehdä jotakin: pukeutua nöyrään pukuun ja ainoastaan sitoa pienen, sinisen silkkinauhan kaulaan sunnuntain merkiksi. Tämä teennäinen ja tarpeeton köyhyys oli eräänlaisen filosofian, itsensäalentamisen, stoalaisuuden ilmausta. Tuo sininen silkkinauha oli käytetty, oli ratkottu hilkasta, joka oli tullut pikku Leopoldiinalle liian pieneksi, se oli sieltä täältä haalistunut ja suoraan sanoen hieman likainen, nyt käytti Inkeri sitä nöyränä koristeena pyhäpäivisin. Niin, hän liioitteli ja jäljitteli matalien majojen kurjuutta, hän teki itsensä muka köyhäksi, — olisivatko hänen ansionsa olleet suuremmat, kun hän oli pakotettu näin vähäiseen koreiluun? Jättäkäämme hänet rauhaan, hänellä on oikeus rauhaan!
Hän liioitteli suuremmoisesti ja teki enemmän kuin hänen olisi tarvinnut. Talossa oli kaksi miestä, mutta Inkeri piti varalta, kun he olivat poissa, ja sahasi puita, mitäpä hyötyä tästä vaivasta ja kurituksesta nyt oikeastaan oli! Hän oli niin vähäpätöinen ihminen, niin mitätön, hänen voimansa olivat niin tavalliset, hänen kuolemaansa tai elämäänsä ei huomattaisi maassa, ainoastaan täällä korvessa. Täällä hän oli miltei suuri, hän oli ainakin suurin, ja hän oli mielestään kaiken sen kurituksen arvoinen, johon hän itsensä alisti. — Hänen miehensä sanoi: — Siivertti ja minä olemme puhelleet siitä, me emme halua, että sinä sahaat meidän puut ja rasitat itsesi pilalle. — Minä teen sitä omantuntoni vuoksi, vastasi Inkeri.
Omantunnon? Se teki taas Iisakin ajattelevaksi, hän oli jo iäkäs mies, hidas käänteissään, mutta painava, kun hän vihdoin puhkesi sanomaan. Omantunnon täytyi olla aika voimakkaan, koska se käänsi aivan ylösalaisin Inkerin. Ja miten liekin ollut, mutta Inkerin kääntymys vaikutti myöskin häneen, Inkeri tartutti miehensä, hänestä tuli mietiskelevä ja kesy. Se oli perin raskas ja loppumaton talvi, Iisakki etsi yksinäisyyttä, etsi piilopaikkoja. Säästääkseen omaa metsäänsä, oli hän ostanut joitakuita toltteja hyvää tukkimetsää valtion Ruotsinpuolella olevasta maasta, — hän ei halunnut lainkaan apua näiden hirsien kaatamiseen, hän halusi olla yksin, Siivertti sijoitettiin olemaan kotona estämään äitiä liiaksi rasittamasta itseään.
Lyhyinä talvipäivinä kulki Iisakki metsään pimeässä ja palasi kotia pimeässä, aina ei ollut kuuta eikä tähtiä, toisinaan oli hänen oma aamullinen jälkensä peittynyt lumeen ja hänen oli vaikea löytää tietä. Eräänä iltana tapahtui hänelle jotakin.
Hän oli taivaltanut suurimman osan tietä, kirkkaassa kuunvalossa näki hän Sellanrån etäällä mäellä, siellä se seisoi somana ja siistittynä, mutta osaksi ikäänkuin maanalaisena, sillä se oli niin syvällä lumessa. Nyt sai hän hirsiä taas, ja Inkeri ja lapset tulisivat kai suuresti ihmeisiinsä, kun saavat kuulla, mihin hän ne käyttäisi, mitä ylimaallista rakennusta hän ajatteli. Hän istuutui lumeen ja aikoi vähän levätä, jottei tulisi uuvuksissa kotiin.
Hänen ympärillään on hiljaista, ja Jumala siunatkoon tätä hiljaisuutta ja ajatustäyteisyyttä, se on vain hyvästä! Iisakkihan on maanperkaaja ja hän näkee tuolla maillansa, mistä hänen on perattava edelleen, hän vierittää ajatuksissaan suuria kiviä pois, hänellä on vankkumaton maanraatajan kutsumus. Tuolla, sen hän tietää, on perin vesiperäinen rämeikkö hänen maallaan, se on täynnä malmia, joka lätäkössä siellä on tavallisesti metallinkarvainen kalvo, nyt aikoo hän ojittaa sen. Hän jakaa katseellaan maan neliöihin ja hänellä on näistä neliöistä suunnitelmia ja toiveita, hän tahtoo tehdä ne viheriöiksi ja hedelmällisiksi. Viljelty maa oli suuri hyvä, se vaikutti häneen aivankuin järjestys ja oikeus ja oli sitäpaitsi hyödyllinen…
Hän nousi, eikä ollut oikein tolkulla itsestään. Hm. Mitä oli tapahtunut? Ei mitään, hän oli hieman istunut. Nyt seisoi jotakin hänen edessään, jokin olento, henki, harmaata silkkiä — ei se ollutkaan mitään. Hänen mielensä kävi omituiseksi, hän astui lyhyen, epävarman askeleen eteenpäin ja meni aivankuin katsetta kohden, suurta katsetta, kahta silmää. Samassa alkoivat haavat lähistöllä suhista. Jokainen tietää, että haapa voi suhista sangen epämiellyttävällä ja koiramaisella tavalla, mutta Iisakki ei ollut kuitenkaan koskaan kuullut sikamaisempaa suhinaa kuin nyt ja hän tunsi väristyksen kulkevan ruumiinsa lävitse. Hän kohotti hieman kättänsä aivankuin suojakseen ja se oli kai avuttomin liike, minkä tuo käsi koskaan oli tehnyt.
Mutta mitä nyt oli tuo hänen edessään, ja oliko se joku olento vai eikö? Iisakkihan oli aina voinut vannoa, että oli olemassa korkeampi voima, ja kerran oli hän nähnyt sen, mutta tämä, minkä hän nyt näki, ei muistuttanut Jumalaa. Saattoiko Pyhähenki olla tuon näköinen? Mutta miksi se siis seisoi täällä, pelkällä maalla kaksi silmää, katse, eikä muuta? Oliko se tullut ottamaan häntä, noutamaan hänen sieluaan, niinpä sai se niin olla, kerranhan se kuitenkin tapahtuisi, niinpä tulisi hän autuaaksi ja pääsisi taivaaseen.
Iisakki oli jännityksessä siitä, mitä tapahtuisi, väristystä kesti yhä, olennostahan huokui kylmää, pakkasta, se oli kai paholainen. Tässä pääsi Iisakki niin sanoaksemme enemmän tunnetulle pohjalle, eihän ollut mahdotonta, että se oli paholainen; mutta mitä tekemistä oli sillä täällä? Miksi oli hän juuri iskenyt Iisakkiin? Istua ja muokata maata ajatuksissaan, se ei kai sitä ollut suututtanut. Mitään muuta syntiä ei Iisakki tiennyt tehneensä, hän oli vain kotimatkalla tukkimetsästä, työmies sekä väsynyt että nälkäinen, hän oli matkalla Sellanråhon, kaikella oli hyvä tarkoitus —
Niin otti hän taas askeleen eteenpäin, mutta se ei ollut mikään pitkä askel ja hän otti sen sitäpaitsi samassa takaisin. Kun ei näky aikonut väistyä, rypisti Iisakki todella silmäkulmansa, aivankuin hän olisi alkanut epäillä sitä. Jos se oli paholainen, niin sai se olla paholainen, mutta sillä ei ollut korkeinta valtaa, Lutherhan oli ollut kerran vähällä tappaa sen, ja monet muut olivat mananneet sen pois ristinmerkillä ja Jeesuksen nimellä. Ei niin, että Iisakki olisi voittanut vaaran ja istuutunut ja nauranut sille, mutta hän heitti joka tapauksessa kuolemisen ja autuaaksi tulemisen, kuten hänen aikomuksensa alussa oli ollut, ja nyt otti hän kaksi askelta näkyä kohden, risti itsensä ja huusi: — Jeesuksen nimessä!
Hm! Kun hän kuuli oman huutonsa, oli kuin hän olisi hetkessä tullut tolkulleen ja hän näki Sellanrån etäällä mäellä. Haavat eivät enää suhisseet. Nuo kaksi silmää olivat poissa ilmasta.
Hän ei vitkastellut kotiin mennessään, eikä jäänyt uhmaamaan vaaraa. Mutta kun hän seisoi kotinsa portailla, rykäsi hän voimakkaasti ja vapautuneesti, ja hän astui täysin tointuneena tupaan kuin mies, jopa kuin maailmanmies.
Inkeri hämmästyi, hän kysyi, miksi Iisakki oli niin kuolemankalpea.
Tällöin ei Iisakki kieltänyt, että hän oli nähnyt paholaisen.
— Missä? kysyi Inkeri.
— Tuolla aholla. Meitä vastapäätä.
Inkeri ei osoittanut lainkaan kateellisuutta. Hän ei kylläkään kehunut häntä siitä, mutta hänen ilmeessään ei ollut mitään, mikä olisi muistuttanut pahaa sanaa tai potkaisua. Kas, Inkeri oli päinvastoin viime aikoina tullut hieman valoisammalle tuulelle ja ystävällisemmäksi, mistä lie johtunutkin; nyt kysyi hän vain:
— Oliko se itse paholainen?
Iisakki nyökkäsi, että mikäli hän saattoi nähdä, oli se paholainen itse.
— Miten sinä hänestä setvisit?
— Minä menin häntä kohden Jeesuksen nimessä, vastasi Iisakki.
Inkeri huojutteli hämmästyksen valtaamana päätään ja kului hetkinen, ennenkuin hän sai ruuan pöytään. — Ei missään tapauksessa saa tapahtua, että vielä menet yksin metsään! sanoi hän.
Hän oli huolissaan Iisakista, se tuntui Iisakista hyvältä. Iisakki tekeytyi yhtä rohkeaksi kuin ennenkin, aivankuin kaikki, mitä metsässä saattoi tapahtua, olisi ollut hänelle yhdentekevää, mutta näin teki hän vain siksi, ettei säikäyttäisi Inkeriä turhanpäiten ilkeällä näyllään. Hän itsehän oli mies, perheen pää, kaikkien turva.
Inkeri näki kuitenkin hänen lävitsensä ja sanoi: — Niin, sinä et tahdo säikäyttää minua, mutta sinun pitää ottaa Siivertti mukaasi. — Iisakki vain nuuskahutti. — Sinä voit tulla sairaaksi ja surkeaksi metsässä, enkä minä luule, että sinä olet ollut oikein terve viime aikoina. — Iisakki nuuskahutti taas. — Sairas? Rasittunut ja väsynyt kylläkin; mutta sairas? Inkerin ei pitänyt tehdä häntä naurettavaksi, hän oli ja pysyi terveenä, hän söi, nukkui ja teki työtä, hänen pelottavassa terveydessään oli aivankuin jotakin parantumatonta. Hän kaatoi kerran puun päälleen ja silpaisi korvansa, se ei sen enempää häntä äköittänyt, hän nosti korvan ylös ja piti sitä hatulla paikoillaan yötä päivää, niin kasvoi se kiinni. Sisäisiin vaivoihin joi hän kuumaan maitoon sekoitettua tervaa ja alkoi hikoilla, lakritsia siis, jota hän osti kauppiaalta, koeteltua ainetta, itse vanhojen rohtoa. Jos hän haavoitti kätensä, laski hän vettänsä haavaan ja suolasi sen ja niin se parani muutamassa päivässä. Lääkäriä ei oltu koskaan haettu Sellanråhon.
Ei, Iisakki ei ollut sairas. Terveinkin saattoi kohdata paholaisen. Iisakki ei liioin tuntenut mitään vaivaa tuon vaarallisen seikkailun jälkeen, päinvastoin oli aivankuin hän olisi siitä voimistunut. Sitä mukaa kuin talvi kului, eikä ollut enää niin ikuisen pitkältä kevääseen, alkoi mies ja perheen pää melkein tuntea itsensä jonkinlaiseksi sankariksi: — Minä ymmärrän nämä asiat, meidän on vain seurattava minua, voinhan hädän tullen manata!
Muuten olivat päivät jo pitempiä ja valoisampia, pääsiäinen oli jo ohi, tukit oli ajettu kotiin, kaikki loisti, ihmiset hengähtivät kestetyn talven jälkeen.
Inkeri oli taas ensimäinen tuntemaan ilmojen muutoksen, hän oli jo kauan ollut hyvällä tuulella. Mistä se mahtoi johtua? Siihen oli omat syynsä: hän oli taas tullut raskaaksi, hän oli taas saamassa lapsen. Kaikki tasoittui hänen elämässään, ei mikään pettänyt. Mutta sehän olikin suurin armo kaiken sen jälkeen, mitä hän oli rikkonut, onni seurasi häntä, onni vainosi häntä! Iisakki huomasi asian eräänä päivänä ja kysyi häneltä: — Minä luulen, että on taas tulossa jotakin, miten on laita? — Niin, Jumalan kiitos, on kai tulossa, vastasi Inkeri. — He olivat kumpikin yhtä ihmeissään. Luonnollisestikaan ei Inkeri ollut liian vanha, Iisakin mielestä hän ei ollut liian vanha mihinkään, mutta kuitenkin kaikitenkin, taas lapsi, jaa'a. Pikku Leopoldiina, hän oli useita kertoja vuodessa Breidablikissa, joten heillä ei ollutkaan pienokaista kotona, ja Leopoldiina oli nyt sitäpaitsi suuri.
Muutamia päiviä kului, niin jopa uhrasi Iisakki aikaansa lauvantai-illasta maanantai-aamuun tekemällä matkan kylälle. Hän ei tahtonut sanoa asiaansa lähtiessään, mutta hän palasi takaisin piikatytön kanssa. Hänen nimensä oli Jensine. — Mitä hulluttelet, kysyi Inkeri, en minä häntä tarvitse. — Iisakki vastasi, että nyt juuri hän apua tarvitsi.
Ja joka tapauksessa oli se niin hauska ja hyväsydäminen keksintö Iisakin puolelta, että Inkeri tuli vallan liikutetuksi, uusi palvelustyttö oli sepän tytär, hänen piti aluksi olla kesän yli, sittenhän saisi nähdä.
Ja lisäksi, sanoi Iisakki, olen minä lähettänyt sähkösanoman Eliakselle.
Tämä tieto sai sävähdyksen kulkemaan äidin lävitse. Sähkösanoma? Tahtoiko Iisakki tehdä vallan lopun hänestä hyväsydämellisyydellään! Hänellehän oli tuottanut suurta surua se, että Elias oli kaupungissa, kunniattomassa kaupungissa, hän oli kirjoittanut hänelle Jumalasta ja sitäpaitsi myös selittänyt, että isä alkoi tulla raihnaiseksi ja talo kasvoi yhä suuremmaksi ja suuremmaksi, pieni Siivertti ei jaksanut kaikkea tehdä ja hän perisi sitäpaitsi eno Siivertin kerran — kaikesta tästä oli hän kirjoittanut ja lähettänyt kerta kaikkiaan matkarahatkin. Mutta Eliaksesta oli tullut kaupunkilainen, eikä hän kaivannut takaisin talonpoikaiselämään, hän vastasi, että mitäpä hän kotona tekisi? Pitäisikö hänen tehdä maatyötä ja heittää pois kaiken oppinsa ja taitonsa jälleen? Totta puhuen ei minulla ole siihen lainkaan halua, kirjoitti hän. Ja jos voit taas lähettää minulle jotakin kangasta alusvaatteiksi, niin pääsen tekemästä sen vuoksi velkaa, kirjoitti hän. — Ja tietenkin, äiti lähetti kangasta, lähetti merkillisen usein kangasta alusvaatteiksi; mutta kun hän tuli heränneeksi ja uskovaiseksi, putosivat suomukset hänen silmistään ja hän tunsi, että Elias kauppasi kankaan ja käytti rahat muuhun.
Ja samoin tunsi isä. Hän ei siitä koskaan puhunut, hän tiesi, että Elias oli äidin silmäterä ja että hän itki hänen tähtensä ja ravisteli päätään; mutta toinen kaksiniitinen kangas toisensa jälkeen hävisi ja Iisakki ymmärsi, ettei kukaan ihminen maailmassa voinut kuluttaa niin paljon alusvaatteita. Harkittuaan tarkoin kaikkea, piti kai Iisakin olla mies ja perheenpää taas ja puuttua asiaan. Maksoihan tosin suhteettoman paljon, että sai kauppiaan sähköttämään, mutta osaksi vaikuttaisi sähkösanoma tavallista enemmän poikaan, osaksi oli Iisakille itselleen jotakin tavallisuudesta poikkeavaa tulla kotiin ja kertoa siitä Inkerille. Kun hän palasi kotiin päin, kantoi hän tosin palvelustytön lipasta selässään, mutta hän oli yhtä ylpeä ja salaperäinen kuin silloin, kun hän toi kotiin kultasormuksen…
Oli hauskaa aikaa tätä seuraava, Inkeri ei tiennyt, mitä kaikkea hyvää ja hyödyllistä hän olisi tehnyt ja hän saattoi sanoa miehelleen niinkuin entisinä päivinä: — Kaikkea sinä jaksat! Toisen kerran: — Sinä vallan turmelet itsesi! Toisen kerran: — Ei, tule nyt sisälle syömään, minä olen paistanut vohveleita sinulle! — Tuottaakseen hänelle iloa kysyi hän: — Minä tahtoisin tietää, mitä sinä olet aikonut näistä hirsistä ja mitä sinä olet aikonut rakentaa? — Sitä en oikein tiedä, vastasi Iisakki ja tekeytyi arvokkaaksi.
Heidän välinsä olivat muuttuneet samanlaisiksi kuin entisinä päivinäkin. Ja lapsen syntymisen jälkeen, ja se oli pieni tyttö, suuri, sievä ja virheetön tyttö — tämän jälkeen olisi Iisakin täytynyt olla kiven tai koiran kaltainen, jollei hän olisi kiittänyt Jumalaa. Mutta mitä hän aikoi rakentaa? Siitä oli tuleva jotakin, jota Ulla taas saisi juosta katsomassa: lisärakennus tupaan, toinen tupa. Kas, heitä oli jo niin monta Sellanråssa, heillä oli palvelija, he odottivat Eliasta kotiin ja pieni, virkeä, uusi tyttö oli tullut, — vanha tupa saisi jäädä kamariksi, muuksi ei siitä ollut.
Ja tietenkin täytyi hänen kertoa siitä Inkerille eräänä päivänä, hän kun oli niin utelias tietämään sitä, ja vaikka Inkeri ehkä jo oli saanut kuulla salaisuuden Siivertiltä — he kaksi kuiskuttelivat niin usein yhdessä — niin kävi hän kuitenkin sangen ihmeisiinsä ja antoi käsiensä vaipua ja sanoi: — Et kai hullutele? — Iisakki vastasi hyväilevästi sisäisellä itsetunnolla: — — Sinä hankit niin paljon uusia lapsia taloon, että mitenkä minä ne kaikki sijoitan!
Miehet olivat nyt joka päivä louhimassa kiviä uuteen kivijalkaan. He olivat tasaväkisiä tässä työssä, toinen nuori ja tanakka hyvinvoipine ruumiineen, nopea näkemään tarvittavan lohkareen, löytämään sopivan kiven, toinen vanheneva ja sitkeä pitkine käsivarsineen ja tavattoman painavine rautakankineen. Kun he olivat suoriutuneet suuremmasta lohkareesta, hengähtivät he mielellään ja juttelivat leikillisesti ja umpimielisesti keskenään:
— Brede aikoo myydä, sanoi isä. — Niin, sanoi poika. — Mitä hän mahtaa pyytää? — Sepä se. — Etkö ole kuullut mitään? — En. Olen kuullut kaksisataa. — Isä ajatteli hetken ja sanoi: — Mitä arvelet, tuleeko tästä niskakivi? — Se riippuu siitä, saammeko siitä irti tämän kulman, vastasi Siivertti ja nousi paikalla ylös, hän antoi isälle lohkomisvasaran pideltäväksi ja käytteli itse moukaria. Hän kävi punaiseksi ja lämpimäksi, hän ojentautui koko pituuteensa ja antoi moukarin pudota, ojentautui taas ja antoi sen pudota, kaksikymmentä iskua, kaksikymmentä jyrähdystä. Hän ei säästänyt työasetta, eikä itseään, se oli karkeata työtä, jota hän teki, paita kohosi ylös housuista ja hänen mahansa vilkkui välistä, hän nousi joka kerta varpailleen antaakseen moukarille enemmän vauhtia. Kaksikymmentä lyöntiä.
— Katsotaan nyt! huudahti isä. — Poika lopetti ja kysyi: — Onko se säröytynyt? — He laskeutuivat polvilleen ja tutkivat kiveä joka puolelta, ei, se ei ollut säröytynyt. — Minäpä koetan sitä pelkällä moukarilla, sanoi isä ja nousi ylös. Se oli vielä ankarampaa työtä, se kysyi yksinomaan voimaa, moukari lämpeni, teräs muhentui, varsi höltyi. — Se irtautuu varresta, sanoi Iisakki moukarista ja lopetti. — Enpä jaksakaan enempää, sanoi hän. Sitä hän ei tosin tarkoittanut, ettei hän jaksaisi enempää.
Tämä isä, tämä lotja, vähäpätöisen näköinen, täynnä kärsivällisyyttä ja hyvyyttä, hän antoi pojan lyödä viimeiset iskut ja lohkaista kiven. — Siinä se nyt lepäsi kahtena kappaleena. — Olipa sinulla siinä pieni urakka, sanoi isä. Hm. Breidablikista voisi tulla jotakin. — Sitä minäkin, sanoi poika. — Kunhan suo ojitettaisiin ja muokattaisiin. — Tupaa pitäisi korjata. — Tietysti, tupaa pitäisi korjata, siinä olisikin aika työ, mutta. Mitenkä on, kuulitko, halusiko äitisi kirkkoon pyhänä? — Kyllä hän siitä jutteli. — Vai niin. Ei, nyt meidän täytyy katsella kaikkialta kaunista porraskiveä uutta tupaa varten. Oletko nähnyt sellaista? — En, vastasi Siivertti.
He jatkoivat työtään.
Pari päivää myöhemmin arveli kumpikin, että heillä oli kylliksi kiviä kivijalkaa varten. Oli perjantai-ilta, he istuutuivat ja hengähtivät ja puhelivat taas hieman.
— Hm. Mitä tuumit, sanoi isä, jos vähän ajattelisimme Breidablikia? — Mitenkä? kysyi poika, mitä siitä? — Enpä tiedä. Siellä on koulu ja se on aivan puolimatkassa. — Entä sitten? kysyi poika. — Enpä tiedä, mitä sillä tekisin, sillä ei se ole oikeata lajia. — Oletko ajatellut sitä? kysyi poika. — Isä vastasi: — En. Jollei Elias haluaisi siellä työskennellä. — Eliasko? — Enpä tiedä. — Kumpikin harkitsi pitkän aikaa. Isä alkoi kerätä työkaluja ja kuormittaa niillä itseään lähteäkseen kotiin. — Jospa niin, sanoi Siivertti vihdoin. Voithan ilmoittaa siitä hänelle. — Isä lopetti ja sanoi: — Emme ole löytäneet kaunista porraskiveä uutta tupaa varten tänäänkään. — Seuraavana päivänä oli lauvantai ja silloin piti heidän olla aikaisin liikkeellä ehtiäkseen vuoren yli lapsen kanssa. Jensine, palvelija, tulisi mukaan, hänestä saivat he yhden kummin, toiset kummit piti saada tunturin toiselta puolen Inkerin sukulaisten joukosta.
Inkeri oli niin soma, hän oli ommellut itselleen erikoisen sopivan sitsipuvun, ja kauluksessa ja hiansuissa oli valkoista. Lapsi oli kokonaan valkoisessa, uusi sininen silkkinauha kurottuna liepeeseen, mutta se olikin erikoinen lapsi, se hymyili ja jutteli kaikkea ja makasi kuunnellen, kun tuvan kello löi. Isä oli antanut hänelle nimen. Se kuului hänelle, hän aikoi toimia asiassa — seuratkaamme vain minua! Hän oli horjunut Jakobiina ja Rebekka nimien välillä, jotka kumpikin olivat Iisakin maun mukaisia, ja vihdoin hän meni Inkerin luo ja sanoi arkaillen: — Hm. Mitä arvelet Rebekasta? — Kyllä, vastasi Inkeri. — Kun Iisakki kuuli tämän, pöyhistyi hän ylen ja sanoi päättävästi: Jos hälle nimi annetaan, niin annetaan Rebekka. Sen minä takaan!
Ja luonnollisesti hän tahtoi tulla mukaan kirkkoon ollakseen kantamassa ja järjestyksen vuoksi. Rebekalta ei pitänyt puuttua hyvää seuraa! Hän leikkasi partansa ja vaihtoi ylleen punaisen paidan, kuten ennen nuorempana; oli lämpimin aika, mutta hänellä oli hauska, uusi talvipuku ja sen hän puki ylleen. Mutta Iisakki ei suinkaan ollut niitä miehiä, jotka pitävät velvollisuutena ylellisyyttä ja loistoa, niinpä otti hän matkalle jalkaansa sangen sadunomaiset saappaat.
Siivertti ja Leopoldiina jäivät kotiin elukoita hoitamaan.
He soutivat veneellä tunturijärven yli, ja se oli suuri helpotus siihen nähden, kun he ennen olivat saaneet kiertää sen. Mutta keskellä järveä, kun Inkerin piti antaa pienokaiselle rintaa, näki Iisakki jonkin välkkyvän nyörissä hänen kaulassaan — mikä se lie ollutkin. Kirkossa pani hän merkille, että Inkerillä oli kultasormus sormessaan. Sitä Inkeriä! Hän ei ollut voinut siitä kieltäytyä!
XVII
Elias tuli kotia.
Hän oli ollut poissa monta vuotta ja hänestä oli tullut isää pitempi, hänellä oli pitkät, valkeat kädet ja mustaa viiksien alkua ylähuulessa. Hän ei tekeytynyt miksikään, vaan näytti harrastavan luonnollista ja hyvänsävyistä käytöstä; äiti oli ihmeissään ja iloissaan. Hän sai asua kamarissa Siivertin kanssa, veljekset tulivat hyvin toimeen keskenään ja tekivät toisilleen pieniä kepposia, jotka heitä huvittivat. Mutta tietenkin täytyi Eliaksen olla mukana tupaa rakennettaessa, silloin väsyi hän surkeasti, tottumaton kun oli ruumiilliseen työhön. Vallan hullusti kävi silloin, kun Siivertin täytyi lähteä työstä ja jättää se isän ja Eliaksen huoleksi — silloin jäi isä vallan kehnolle avulle.
Minnekä Siivertti lähti? Eikö tullutkin Ulla eräänä päivänä tunturin yli tuomaan sanaa eno Siivertiltä, että hän oli nyt kuolemaisillaan! Eikö siis pikku Siivertin pitänyt lähteä? Olipa sekin nyt, ei olisi huonompaa aikaa voinut sattua Siivertin pois lähettämiseen, mutta ei auttanut.
Ulla sanoi: — Minulla ei olisi ollut aikaa juosta asialla, ei olisi sopinut, mutta minä niin pidän kaikista lapsista täällä ja varsinkin pikku Siivertistä ja minä tahdoin häntä auttaa saamaan perintönsä. — Oliko Siivertti eno hyvin sairas? — Siunatkoon sinua, hän heikkonee päivä päivältä. — Oliko hän makuulla? — Makuullako? Älähän huoli tehdä piloja kuolemasta Herran istuimen edessä! Hän, Siivertti, ei enää juoksentele tässä maailmassa.
Tästä vastauksesta piti heidän huomata, että Siivertti oli jo varsin heikkona, ja Inkeri vaati, että pikku Siivertin piti lähteä heti.
Mutta Siivertti eno, se kelmi, se koiranleuka ei ollut lainkaan kuolemaisillaan, eipä edes ollut kunnolla makuulla. Kun pikku Siivertti tuli, huomasi hän tavattoman epäjärjestyksen ja surkeuden tuossa pienessä talossa, eikä kevättöitäkään oltu kunnolla tehty, eipä edes kaikki lantakaan oltu vielä ajettu; mutta kuolema ei näyttänyt vielä siinä silmänräpäyksessä olevan tulossa. Eno Siivertti oli jo vanha mies, yli seitsemänkymmentä vuotta, hän oli raihnaantunut ja kuljeskeli puolipukineissa ympäri tupaa ja lepäili usein sängyssä, hän tarvitsi apua yhdessä ja toisessa, kuten sillinuotan paikkauksessa, joka riippui talaassa ja oli huonossa kunnossa; mutta hän ei ollut vielä niin viimeisillään, ettei olisi syönyt hapanta kalaa ja polttanut nurkantakuisia.
Kun Siivertti oli ollut puolisen tuntia ja nähnyt, miten asiat olivat, tahtoi hän lähteä takaisin kotiin. — Kotiin? sanoi ukko. — Me rakennamme tupaa ja isällä on huonoa apua. — Vai niin, sanoi ukko, eikö Elias ole kotona? — Niin, mutta hän on niin tottumaton. — Miksi sinä sitten tulit? — Siivertti selitti, minkä sanan Ulla oli tuonut. — Kuolemaisillaan? kysyi ukko, luuliko hän, että minä olin kuolemaisillani? Sepä helkkaria! — Hahhahhaa, sanoi Siivertti. — Ukko katsoi häneen äkäisenä ja sanoi: — Sinä virnistelet kuolevalle miehelle ja sinä olet minun kaimani! — Siivertti oli liian nuori kursaillakseen, hän ei ollut koskaan välittänyt enosta ja nyt hän tahtoi jälleen kotiin.
— Vai niin, niinpä taisit sinäkin luulla, että minä olin kuolemaisillani ja niin tulit juosten, sanoi ukko. — Ulla sen sanoi, vastasi Siivertti. — Hetken vaitiolon jälkeen teki eno tarjouksen: — Tahdotko paikata nuottani, niin näytän sinulle jotakin. — Vai niin, sanoi Siivertti, mitä se on? — Se ei kuulu sinuun, vastasi ukko jyrkästi ja paneutui sänkyyn.
Neuvottelut näyttivät vievän aikaa ja Siivertti istui ja kääntelehti. Hän meni ulos ja katseli paikkoja, kaikki oli rempallaan ja hoidotta, oli mahdotonta ruveta täällä töihin. Kun hän palasi jälleen sisälle, oli eno ylhäällä ja istui uunin luona.
— Näetkö tätä? sanoi hän ja näytti tammista lipasta, joka oli lattialla hänen jalkojensa välissä. Se oli rahalipas. Oikeastaan oli se tavallinen, useaan osastoon jaettu pullokotelo, jollaisia esivalta ja muut suuruudet kuljettivat matkoilla ennen vanhaan; nyt ei siinä enää ollut pulloja, vanha kihlakunnan kassanhoitaja säilytti siinä nyt papereitaan ja rahojaan. Oo tuota pullokoteloa. Juttu kiersi, että siinä oli kaiken maailman rikkaudet, seutukunnan väen oli tapana sanoa: — Ollappa minulla vain kaikki rahat, jotka Siivertin lippaassa ovat olleet!
Siivertti eno otti lippaasta paperin ja sanoi juhlallisena: — Osaat kai lukea kirjoitusta? Lue tämä asiapaperi! — Pikku Siivertti ei suinkaan ollut varsin taitava luvuissa, sitä hän ei ollut, mutta hän luki, että hänet oli asetettu enon kaiken jälkeenjäävän omaisuuden perijäksi. — Ja nyt voit tehdä aivankuin haluat! sanoi ukko ja pani paperin takaisin lippaaseen.
Siiverttiä ei asia paljoakaan liikuttanut; oikeastaan ei asiapaperi sanonut enempää, kuin mitä hän jo ennestään tiesi, sillä olihan hän varhaisesta lapsuudestaan saakka alituiseen kuullut, että hän saisi kerran periä enonsa. Toista olisi, jos hän saisi nähdä lippaan varat. — Siellä on kai paljon arvokasta siellä lippaassa, sanoi hän. — Enemmän kuin luuletkaan! vastasi ukko lyhyesti.
Hän oli niin loukkaantunut ja äimistynyt sisarenpoikaansa, että hän lukitsi lippaan ja kävi jälleen sänkyyn. Siellä makasi hän ja lähetteli sieltä erinäisiä tiedonantoja: — Minä olen ollut seudun valtuutettu ja sen rahojen ja omaisuuden päämies kolmekymmentä ajastaikaa, minun ei tarvitse kerjätä ketään avukseni. Mistä Ulla oli saanut tietää, että minä olin kuolemaisillani? Enkö voi lähettää vaikka kolme miestä hevoskyydillä tohtoria hakemaan, jos tahdon! Ei sinun pidä metkuilla minun kanssani. Ja sinä Siivertti et voi odottaa siksi, kunnes minä vetäisin viime henkäykseni? Minä tahdon vain kertoa sinulle, että nyt olet lukenut asiapaperin ja se on rahalippaassa keskellä, enempää en sano. Mutta jos lähdet minun luotani, niin vie sana Eliakselle, että hän tulee tänne. Hän ei ole minun kaimani, eikä hänellä ole minun maallista nimeäni — antaa hänen vain tulla!
Huolimatta näiden sanojen uhkaavasta sävystä, harkitsi Siivertti niitä ja sanoi: — Minä vien sanan Eliakselle!
Ulla oli yhä Sellanråssa, kun Siivertti palasi. Hänellä oli ollut aikaa pistäytyä korvessa niinkin pitkällä kuin Aksel Strömin ja Barbron luona heidän uutistalossaan, ja sieltä palasi hän täynnä juoruja ja salaisuuksia: — Barbro lihoo, sanoi hän kuiskaten, eiköhän se vaan merkitse jotakin? En sentään sano mitään! Vai niin, joko sinä tulet Siivertti? Ei kai ole siis enempää kysymistä, enosi on kuollut? Niin, hän olikin vanha mies, haudan partaalla oleva ukko. Mitä — vai ei hän ole kuollut? Onpa syytä kiittää Jumalaa! Lorujako kuletin, niinkö sanot? Kunpahan olisin ollut yhtä vapaa synnistä! Saatoinko minä tietää, että enosi valehteli kuolinvuoteellaan? Hän heikkonee, ne olivat minun sanani, ja niistä minä vastaan kerran valtaistuimen edessä. Mitä sanot Siivertti? Niin, mutta eikö enosi itse maannut sängyssä ja tupakoinut ja pannut käsiään ristiin rinnan päälle ja sanonut, että hän on aivan kuolemaisillaan?
Ullan kanssa oli mahdoton väitellä, hän voitti vastustajansa lörpötyksellään ja tukki häneltä suun. Kun hän kuuli, että eno Siivertti oli kutsunut Eliasta luokseen, tarttui hän tähänkin seikkaan ja käytti sitä hyväkseen: — Siinä voitte kuulla, kuljetinko minä loruja! Vanha Siivertti kutsuu sukuansa ja ikävöi lihaansa ja vertansa, hän on viimeisillään! Sinun ei pidä kieltäytyä Elias, sinun pitää paikalla lähteä nähdäksesi enosi vielä hengissä! Minä lähden myös tunturin yli, meillä on sama matka.
Ulla ei jättänyt Sellanråta ennenkuin hän oli saanut Inkerin syrjään ja kuiskannut lisää Barbrosta: — En sano mitään, mutta hänellä oli merkit! Ja nyt on kai tarkoituksena, että hänestä tulee emäntä uutistaloon. Muutamat ne paisuvat, vaikka aluksi ovat pieniä kuin meren hiekka. Kuka nyt olisi uskonut sellaista Barbrosta! Aksel on toimelias mies, ja sellaisia suuria maita ja taloja kuin täällä korvessa on, ei ole meidän puolella tunturia, senhän tiedät sinäkin Inkeri, joka olet meidän seudultamme ja olet siellä syntynyt. Barbrolla oli joku naula villoja, ne olivat vain talvivilloja, minä en ollut mikään pyytäjä, eikä hän liioin tarjonnut minulle mitään, meidän kesken ei ollut muuta kuin hyvää päivää ja hyvästi, vaikka minä tunsin hänet lapsesta saakka koko ajan, kun minä olin täällä Sellanråssa ja sinä Inkeri olit opissa —
— Nyt itkee pikku Rebekka, sanoi Inkeri ja keskeytti Ullan ja ojensi hänelle kourallisen villoja.
Suuri kiitospuhe Ullan puolelta: — Niin, eikö todella ollut kuten hän juuri oli sanonut Barbrolle, että Inkerin veroista ei ollut antajaa! Hän antoi niin, että tuntui, mutta ei koskaan hiiskunut siitä mitään. Mene vaan pikku enkelin luo, eikä koskaan ole ollut niin äitinsä näköistä lasta kuin pikku Rebekka. Muistiko Inkeri, mitä hän kerran oli sanonut: ettei hän saanut enää? Nyt hän näki! Ei, piti kuulla, mitä vanhat sanovat, joilla itsellään on ollut lapsia, ne ovat tutkimattomia niinkuin Herran tiet.
Niin löntysteli hän Eliaksen jäljessä metsän halki, vanhuuttaan kutistuneena, jauhomaisena ja harmaana ja uteliaana, katoamattomana. Vanhan Siivertin luo tahtoi hän nyt mennä ja sanoa, että hän — Ulla — oli saanut Eliaksen lähtemään.
Mutta Elias ei ollut pannutkaan vastaan, häntä ei ollut vaikea saada suostumaan. Kas, hän oli itse asiassa kehittyneempi, kuin miltä hän näytti, Elias, hän oli tavallaan kyvykäs poika, sävyisä ja hyväntahtoinen luonnostaan, vain vähän heikonpuoleinen. Omat syynsä oli sillä, ettei hän mielellään tahtonut tulla kaupungista kotiin, hän tiesi hyvin, että äiti oli ollut vankilassa murhasta, kaupungissa ei hän kuullut siitä mitään, korvessa muistivat sen kaikki. Eikö hän nyt ollut useita vuosia ollut toverien seurassa, jotka olivat opettaneet hänelle hienompaa tuntemusta, kuin hänellä ennen oli ollut? Eikö haarukka ollut yhtä välttämätön kuin veitsi? Eikö hän ollut kaiket aikansa kirjoittanut kruunuja ja äyrejä, mutta täällä korvessa käytettiin yhä vanhaa taalarirahaa? Niin, hän vaelsi sangen mielellään tunturin yli toiseen seutuun, kotona sai hän joka silmänräpäys pitää ylemmyyttään aisoissa. Hän koetti parhaansa mukaan sopeutua ympäristöönsä ja hän onnistui siinä, mutta hän sai olla varuillaan. Niinkuin silloinkin, kun hän oli tullut kotiin Sellanråhon pari viikkoa sitten: hän oli ottanut mukaansa vaaleanharmaan kevätpalttoonsa, vaikka oli keskikesä, ja kun hän ripusti sen tuvassa naulaan, olisi hän voinut hyvästi kääntää ulospäin hopeakilven, jossa oli hänen nimikirjaimensa, mutta hän ei tehnyt sitä. Samoin oli kepin laita, kävelykepin. Se oli tosin vain sateenvarjon varsi, josta hän oli irroittanut kaikki terässakarat, mutta täällä ei hän ollut käyttänyt sitä niinkuin kaupungissa, eikä heilutellut, kaukana siitä, vaan ainoastaan kantanut sitä piilossa sivullaan.
Ei, se ei ollut mikään ihme, että Elias läksi tunturin yli. Hänestä ei ollut kirvesmieheksi; hän pystyi kirjoittamaan kirjaimia, johon ei kelvannutkaan joka mies, mutta kotona ei tälle hienolle opille ja taidolle osannut kukaan antaa arvoa, lukuunottamatta ehkä äitiä. Hän asteli iloisena metsätietä ylöspäin Ullan edellä, hän aikoi odottaa häntä ylempänä, hän juoksi kuin vasikka, hän kiirehti. Elias oli tavallaan varastautunut talosta, hän pelkäsi, että hänet nähtäisiin, sillä hän oli korjannut mukaansa matkalle sekä kevätpalttoon että kävelykepin. Tunturin toisella puolen toivoi hän näkevänsä väkeä ja tulevansa itse nähdyksi, ehkä pääsisi hän kirkollekin. Niinpä asteli hän iloisena kevätpalttoossa, joka oli aivan liikaa auringonpaahteessa.
Eikä hän ikävöinyt rakenteella olevaa tupaa, päinvastoin, saihan isä Siivertin jälleen, ja Siivertistä oli moninkertainen hyöty ja hän teki työtä aamusta iltaan. Heiltä ei mennyt pitkää aikaa tuvan pystyttämiseen, se oli lisärakennus, kolme seinää; heillä ei ollut hirsien piiluamista, he sahasivat ne sahassa; siitä saivat he samalla kattolaudat. Eräänä kauniina päivänä näkivät he tosiaan tuvan valmiina silmiensä edessä, katettuna, permantoineen ja ikkunoineen. Enempää eivät he ehtineet maatöiden välillä, laudoitus ja maalaus täytyi jättää myöhempään.
Nyt tuli Geissler suuren seurueen kera tunturin yli Ruotsista. Seuralaiset tulivat ratsain, ratsastaen kiiltävillä hevosilla ja keltaisilla satuloilla, he olivat kai rikkaita matkustajia, koska olivat niin paksuja ja raskaita, että hevoset notkuivat heidän allaan; näiden suurten herrojen seurassa tuli nyt Geissler jalkaisin. Heitä oli kaikkiaan neljä herraa ja Geissler, sen lisäksi oli kaksi palvelijaa, jotka kumpikin taluttivat kuormahevosta.
Ratsastajat laskeutuivat satulasta pihamaalle ja Geissler sanoi: — Siinä on Iisakki, hän on itse maakreivi. Hyvää päivää, Iisakki! Nyt näet, että minä vielä tulin, kuten sanoin.
Geissler oli sama kuin ennenkin. Vaikka hän tuli jalan, ei hän näyttänyt olevan halpa-arvoisempi muita, hänen kulunut takkinsa lerppui laihojen pakarain yllä, mutta hänen kasvonsa osoittivat ylemmyyttä ja ylpeyttä. Hän sanoi: — Tarkoituksena oli, että nämä herrat ja minä käväisisimme vähän tunturilla; he ovat niin lihavia ja heidän pitäisi laihtua.
Herrat olivat muuten hyviä ja ystävällisiä, he hymyilivät Geisslerin sanoille ja pyysivät Iisakkia suomaan anteeksi, että he tulivat kuin sodalla hänen taloonsa. Heillä oli evästä mukana, niin etteivät he söisi häntä putipuhtaaksi, mutta he olisivat kiitollisia, jos saisivat yöksi kattoa päänsä päälle. Ehkä he saisivat olla uudessa rakennuksessa?
Kun he olivat hetkisen levänneet ja Geissler oli pistäytynyt sisällä Inkerin ja lasten luona, lähtivät kaikki vieraat ylös metsän halki ja olivat iltaan saakka poissa. Silloin tällöin pitkin iltapäivää olivat talon asukkaat kuulleet ankaria laukauksia tunturilta, ja vieraat tulivat takaisin mukanaan uusia näytteitä pusseissa. — Sinikuparia, sanoivat he ja nyökkäsivät kiville. He keskustelivat kauan ja oppineesti ja tarkastelivat karttaa, jonka he summittaisesti olivat piirtäneet; heidän joukossaan oli vuorilajien tuntija ja insinööri, yhtä nimitettiin maaherraksi, yhtä tehtailijaksi; — ilmarata, sanoivat he, köysirata, sanoivat he. Geissler heitti silloin tällöin keskusteluun sanan ja se näytti joka kerta olevan herroille ohjeeksi, sillä he ottivat huomioon hänen sanansa. — Kuka omistaa järven etelälaidan? kysyi maaherra Iisakilta. — Valtio, vastasi Geissler nopeasti. Hän oli tarkkaava ja hanakka, hänellä oli kädessään se asiakirja, jonka Iisakki kerran oli allekirjoittanut puumerkillään. — Olenhan jo sanonut, että se on valtion, vieläkö sitä kyselet? sanoi hän. Jos haluat tarkistaa tiedonantoani, niin ole hyvä!
Myöhemmin illalla vei Geissler Iisakin syrjään kahdenkesken ja sanoi: — Myymmekö kuparivuoren? — Iisakki vastasi: — Se on nyt niin, että nimismies on kerran ostanut vuoren ja maksanut minulle. — Aivan niin, sanoi Geissler, minä ostin vuoren. Mutta nyt on asian laita niin, että sinun piti saada prosentteja kaupasta tai käytöstä, tahdotko nyt nostaa nuo prosentit? — Sitä ei Iisakki ymmärtänyt ja Geisslerin täytyi selittää: Iisakki ei voinut tehdä kaivaustyötä, hän oli maanviljelijä, hän muokkasi maata; Geissler ei liioin voinut tehdä kaivaustyötä. Rahoja, kapitaalia? Hoo, niin paljon kuin hän tahtoi! Mutta hänellä ei ollut aikaa, hänellä oli paljon puuhaa, hän oli aina matkoilla, hänen täytyi hoitaa maatilojaan sekä etelässä että pohjoisessa. Nyt tahtoi Geissler myydä vuoren näille ruotsalaisille herroille, jotka olivat kaikki hänen vaimonsa sukulaisia ja rikkaita miehiä, ammattimiehiä, ja voivat harjoittaa vuorityötä. Ymmärsikö Iisakki nyt asian? — Minä teen niinkuin hän tahtoo! selitti Iisakki.
Merkillistä — tämä suuri luottamus teki kuluneelle Geisslerille hyvää: — Niin, enpä tiedä, oivallatko pitää puoliasi, sanoi hän ja harkitsi. Äkkiä hän varmistui ja jatkoi: — Mutta jos annat minulle vapaat kädet, niin hieron minä ainakin paremmin kauppoja sinun puolestasi kuin itse pystyt. — Iisakki alotti. — Hm. Hän on alusta pitäen ollut hyvä mies meitä kaikkia kohtaan… Geissler rypisti otsaansa ja keskeytti hänet: — Hyvä on!
Seuraavana aamuna istuutuivat herrat kirjoittamaan. He kirjoittivat vakaita asioita: ensin neljänkymmenen tuhannen kruunun kauppakirjan vuoresta, sitte asiakirjan, jolla Geissler luopui koko tästä rahamäärästä vaimonsa ja lastensa hyväksi. Iisakki ja Siivertti kutsuttiin sisään todistamaan allekirjoituksellaan nämä paperit. Kun se oli tehty, tahtoivat herrat lunastaa Iisakilta hänen prosenttinsa polkuhinnasta, viidestäsadasta kruunusta. Geissler keskeytti heidät sanoilla: — Leikki syrjään!
Iisakki ei tajunnut paljoakaan koko puuhasta, hän oli kerran myynyt ja saanut maksun, mutta sitäpaitsi, niin, kruunut — nehän eivät olleet mitään, ne eivät olleet taalareita. Siivertti sitävastoin älysi vähän enemmän, keskustelujen sävy oli hänestä omituinen: se oli varmaankin joku perhejuttu, joka täällä saatettiin päätökseen. Eräs herroista saattoi sanoa: — Rakas Geissler, sinulla ei todellakaan pitäisi olla niin punaiset silmät! Johon Geissler vastasi hanakasti, mutta väistäen: — Eipä todella pitäisi. Mutta tässä maailmassa ei käy ansioiden mukaan!
Oliko niin, että Geisslerin rouvan veljet ja sukulaiset tahtoivat ostaa pois hänen miehensä, ehkä yhdellä iskulla vapautua hänen käynneistään heidän luonaan ja hänen kiusallisesta sukulaisuudestaan? Vuori ei kylläkään ollut arvoton, sitä ei kukaan väittänyt; mutta se oli etäällä; herrat sanoivat kuitenkin, että he ostivat sen saattaakseen sen sellaisten miesten käsiin, joilla oli paljoa enemmän mahtia kuin heillä sen käyttämiseen. Siinä ei ollut mitään tavatonta. He sanoivat myös avoimesti, etteivät he tienneet, paljonko he saisivat vuoresta takaisin sellaisena kuin se oli: jos kaivostyö saadaan käyntiin, ei neljäkymmentä tuhatta ollut hinta eikä mikään; jos taas vuori jäisi koskemattomaksi, olisi tuo summa mennyt kuin kaivoon. Mutta joka tapauksessa he halusivat saattaa kaupan päätökseen ja tarjosivat Iisakille viisisataa kruunua hänen osuudestaan.
— Minä olen Iisakin valtuuttama, sanoi Geissler, enkä myy hänen oikeuttaan alle kymmentä prosenttia ostohinnasta.
— Neljä tuhatta! sanoivat herrat.
— Neljä tuhatta, sanoi Geissler. Iisakki omisti vuoren, hän saa neljä tuhatta. Minä en omistanut sitä, minä sain neljäkymmentä tuhatta. Tahtovatko herrat vaivautua harkitsemaan sitä!
— Niin, mutta neljä tuhatta!
Geissler nousi ja sanoi: — Tai ei tule kaupasta mitään!
He harkitsivat asiaa, kuiskailivat siitä, menivät pihalle, venyttivät aikaa. — Laittakaa hevoset kuntoon! huusivat he palvelijoilleen. Eräs herroista meni sisälle Inkerin luo ja maksoi ruhtinaallisesti kahvista, muutamista munista ja asunnosta. Geissler kulki näköjään välinpitämättömänä ympäri, mutta hän oli silti yhtä varuillaan: — Miten kävi vesiviemärin viime vuonna? kysyi hän Siivertiltä. — Se pelasti koko laihon. — Te olette muokanneet tuon peltoläntyn senjälkeen, kun viimeksi olin täällä? — Niin kyllä. — Teillä pitäisi olla hevonen lisää talossa, sanoi Geissler.
Kaiken hän näki.
— Tule nyt tänne ja päätetään se asia! huusi tehtailija.
Kaikki menivät nyt taas sisälle uuteen rakennukseen ja Iisakin neljä tuhatta kruunua laskettiin pöytään. Geissler sai jonkun paperin, hän pisti sen sinältään taskuunsa, aivankuin sillä ei olisi mitään arvoa. — Kätke se! sanoivat vieraat hänelle, ja sinun vaimosi saa pankkikirjan muutaman päivän kuluttua, sanoivat he. — Geissler rypisti otsaansa ja vastasi: — Hyvä on!
Mutta he eivät olleet vielä suoriutuneet Geissleristä. Ei niin, että hän olisi avannut suunsa pyytääkseen jotakin, mutta siinä hän seisoi nyt ja he näkivät, miten hän siinä seisoi; ehkä oli hän vaatinut itselleenkin jonkun määrän rahaa. Kun tehtailija antoi hänelle setelitukun, nyökkäsi Geissler vain ja sanoi että hyvä oli. Ja sitte juomme lasin Geisslerin kanssa, sanoi tehtailija.
He joivat ja olivat valmiit lähtemään, sanoivat hyvästit Geisslerille.
Tällöin tuli Brede Olsen käyden. Mitä hän nyt tahtoi? Brede oli kyllä kuullut nuo jyrisevät laukaukset eilen ja hän ymmärsi, että jotakin oli tekeillä vuorella. Nyt hän tuli ja halusi hänkin myödä vuoren. Hän sivuutti Geisslerin ja kääntyi herrojen puoleen: hän oli tavannut merkillisiä kivilajeja, uskomattomia, toisia kuin verta, toisia kuin hopeata; hän tunsi joka sopen tunturilla ja osasi suoraan kaikkialle, hän tiesi pitkiä suonia raskasta metallia — mitähän mahtoi olla metallia? — Onko sinulla näytteitä? kysyi vuorilajien tuntija. — On. Mutta eivätkö he yhtä hyvin voineet mennä tunturille? Se ei ollut kaukana. Näytteitäkö? Monta säkillistä, monta kopallista, Bredellä ei ollut niitä mukanaan, ne olivat kotona, hän voi juosta noutamaan niitä. Mutta pikemmin saattoi juosta ylös tunturille niitä noutamaan, jos he tahtoivat odottaa. Herrat ravistivat päätään ja läksivät matkoihinsa.
Brede katsoi vääryyttä kärsineenä heidän jälkeensä. Jos toivo olikin hetkeksi syttynyt hänessä, sammui se nyt, hän työskenteli ilman onnea, mikään ei tahtonut hänelle luonnistua. Oli hyvä, että hänellä oli kevyt mieli kestämään elämän koettelemuksissa, hän katsoi ratsastajien jälkeen ja sanoi lopuksi: — Onnea matkalle!