Mutta nyt kävi hän jälleen nöyräksi Geisslerille, entiselle nimismiehelleen, eikä enää sinutellut häntä, vaan tervehti häntä ja teititteli. Geissler oli jollain tekosyyllä ottanut lompakon taskustaan ja näyttänyt, miten paksu se oli rahasta. — Eikö nimismies voisi auttaa minua! sanoi Brede. — Mene kotiin ja ojita suosi! sanoi Geissler eikä antanut vähintäkään apua. — Olisinhan hyvin voinut ottaa mukaani kokonaisen kantamuksen näytteitä, mutta eikö olisi ollut parasta tarkastaa vuoret, kun he nyt olivat täällä? — Geissler ei kuunnellut häntä, vaan kysyi Iisakilta: — Etkö nähnyt, minne minä panin sen todistuksen? Se oli mitä tärkein. Monia tuhansia kruunuja. Kas, täällähän se on, keskellä setelipinkkaa! — Mitä väkeä he olivat? Olivatko he vain ratsastusmatkalla? kysyi Brede.
Geissler oli kai ollut ankarassa jännityksessä, ja nyt se laukesi. Mutta hänellä oli yhä vireyttä ja halua toimittaa jotakin: hän sai mukaansa Siivertin ylös tunturille ja hänellä oli mukanansa suuri paperi, jolle hän piirsi kartan järven etelänpuoleisesta korvesta — mitä ajatuksia hänellä nyt sen suhteen lie ollutkin. Kun hän joitakin tunteja myöhemmin palasi alas taloon, oli Brede vielä siellä, mutta Geissler ei vastannut hänelle mihinkään kysymyksiin, vaan oli ynseä ja viittasi vain kädellään.
Hän nukkui yhteen menoon seuraavaan aamuun, jolloin hän nousi ylös auringon keralla täysin levänneenä. — Sellanrå! sanoi hän ja seisoi pihalla ja katseli ympäriinsä.
— Saanko minä pitää kaikki ne rahat, jotka sain? sanoi Iisakki.
— Pötyä! vastasi Geissler. Etkö älyä, että sinä olisit tullut saamaan paljon enemmän? Ja minultahan sinä olisit ne tullut saamaan meidän sopimuksemme mukaan; mutta kuten näit, ei niin käynyt. Paljonko sitte sait? Vain tuhat taalaria, vanhan laskun mukaan. Minä tässä ajattelen, että sinä tarvitset hevosen lisää taloon. — Niin. — Minä tiedän erään hevosen. Hän, joka nyt on nimismies Heyerdahlin todistajana, antaa talonsa rappeutua, hänestä on hauskempaa matkata ympäri ulosmittauksilla. Hän on jo ennen myynyt karjansa, nyt haluaa hän myydä hevosen. — Minä kuulustan häneltä, sanoi Iisakki.
Geissler osoitti kädellä laajalti ympäri ja sanoi: — Kaikki tuo on maakreivin! Sinulla on talo ja karjaa ja peltoja, kukaan ei voi sinua nälkään näännyttää!
— Ei, vastasi Iisakki, meillä on kaikkea, mitä Jumala on luonut!
Geissler hääri edes takaisin pihalla ja meni äkkiä sisälle Inkerin luo! — Saankos tänäänkin vähän evästä taas? kysyi hän. Jonkun vohvelin taas, ilman voita ja juustoa, ne ovat kyllin hyviä muutenkin. Ei, tee niinkuin sanon, en halua kantaa enempää.
Geissler läksi jälleen ulos, hän oli nähtävästi rauhaton, hän meni rakennukseen ja istuutui kirjoittamaan. Hän oli ajatellut edeltä käsin, mitä kirjoittaisi, niin ettei se vienyt pitkää aikaa; hän kääntyi siinä valtion puoleen, sanoi hän ylemmyydellä Iisakille, sisäasiainvirastoon, sanoi hän. Minulla on suuret puuhat!
Kun hän oli saanut eväänsä ja heitti hyvästit, oli kuin hän äkkiä olisi muistanut jotakin: — Se on totta, minä unohdin viimein täältä lähtiessäni — olin ottanut setelin lompakosta, mutta sitte olin pistänyt sen liivintaskuun. Sieltä löysin sen. Minulla on niin paljon toimitettavia. — Näin sanoen pani hän jotakin Inkerin käteen ja läksi.
Niin läksi Geissler ja näytti varsin reippaalta. Hän ei suinkaan ollut alasmenossa eikä vielä pitkiin aikoihin kuollut, hän tuli vieläkin Sellanråhon ja vasta monta vuotta myöhemmin hän kuoli. Talossa aina kaivattiin, kun hän läksi; Iisakki oli aikonut kysyä häneltä Breidablikista ja neuvotella hänen kanssaan, mutta siitä ei tullut mitään. Geisslerkin ehkä olisi kieltänyt häntä ostamasta paikkaa — ostamasta viljelysmaata konttoristi Eliakselle.
XVIII
Siivertti eno piristyikin vielä. Eliakselta meni kolme viikkoa hänen luonaan, sitten kuoli ukko. Elias järjesti hautajaiset ja oli varsin nokkela siinä puuhassa, hän sai käsiinsä joitakuita verenpisaroita naapurituvista ja lainasi lipun, jonka veti puolitankoon ja osti mustaa harsoa kauppiaalta suruverhoiksi. Iisakille ja Inkerille lähetettiin sana ja he tulivat hautajaisiin, Elias oli varsinainen isäntä ja huolehti kestityksen kutsuvieraille; jopa, kun ruumis oli siunattu, lausui Elias vielä joitakin kauniita sanoja haudan ääressä, ja hänen äitinsä turvautui nenäliinaan ylpeydestä ja liikutuksesta. Kaikki kävi loistavasti.
Kotimatkalla isän seurassa täytyi Eliaksen kantaa kevättakkiaan julkisesti, mutta kävelykeppi täytyi hänen kätkeä sen hihaan. Kaikki kävi hyvin siihen saakka, kun heidän piti kulkea veneellä järven yli; silloin kosketti isä varomattomasti takkia ja siitä kuului naksahdus. — Mitä se oli? kysyi hän. — Ei mitään, vastasi Elias.
Mutta katkennutta keppiä ei heitetty pois, vaan kun he tulivat kotiin, etsi Elias sopivaa helaa. — Eikö sitä voi nivoa? kysyi Siivertti, tuo suuri kujeilija. Siihen voi panna tikut kahden puolen ja sitoa pikilangalla…? — Kyllä minä sinut sidon pikilangalla, vastasi Elias. — Hahaha. Mutta sinä haluaisit kai sitoa mieluummin punaisella sukkanauhalla? — Hahaha, sanoi myös Elias, mutta sitten hän meni äidin luo ja sai häneltä vanhan sormustimen ja siitä hän viilasi pohjan pois ja sai itselleen oikein sievän helan kävelykeppiin. Eliaksella pitkine, valkeine käsineen ei ollutkaan peukalo keskellä kämmentä!
Veljekset hulluttelivat edelleen keskenään: — Saanko minä sen, mitä Siivertti enolta jäi? kysyi Elias. — Että saatko? Paljonko sitä on? kysyi Siivertti. — Hahaha, sinä tahdot ensin tietää, paljonko sitä on, senkin saituri! — Saat kernaasti pitää sen! sanoi Siivertti. — Se on viiden ja kymmenen tuhannen välillä. — Taalarin? huudahti Siivertti. Hän ei voinut pidättyä siitä. — Elias — ei koskaan laskenut taalareissa, mutta nyt se sopi hyvästi ja hän nyökkäsi. Ja hän antoi Siivertin olla siinä luulossa seuraavaan päivään.
Sitte palasi Elias asiaan: — Sinä varmaan kadut eilistä lahjaasi? sanoi hän. — Senkin vietävä! vastasi Siivertti, mutta viisituhatta taalaria oli kuitenkin viisituhatta taalaria, eikä mikään pikku raha; jollei veli ollut täi tai intiaani, niin antoi hän kai takaisin puolet. — Nyt sanon sinulle sen asian, selitti vihdoin Elias, minä luulen, etten siitä perinnöstä paljoa liho. — Siivertti katsoi ihmeissään häneen: — Vai niin, etkö? — Eipä erikoisesti eikä varsin lihavaksi.
Eliashan oli oppinut kirjanpitoa, enon lipas, tuo kuulu pullolaatikko oli avattu hänelle ja hänen oli pitänyt läpikäydä kaikki paperit ja summat ja laskea kassa. Siivertti eno ei ollut pannut sisarenpoikaansa maatöihin tai nuotanparsintaan talaassa, hän oli johtanut hänet hirvittävään lukujen ja tilien sekasotkuun. Jos joku veronmaksaja kymmenen vuotta sitten oli maksanut vuohella tai jollakin leiviskällä kapakalaa, niin ei vuohta tai kapakalaa oltu merkitty kirjoihin, vaan vanha Siivertti penkoi miehen esille muististaan ja sanoi: — Hän on maksanut! — No sitte pyyhimme sen erän, sanoi Elias.
Tässä työssä oli Elias kylläkin oikea mies paikallaan ja hän rohkaisi sairasta sanomalla, että tila oli hyvä, he olivat keskustelleet yhdessä, vieläpä vähin laskeneet leikkiäkin. Elias oli kai yhdessä ja toisessa narrimainen, mutta niin oli vanha Siiverttikin, he olivat yksinkertaisesti kirjoittaneet korkealentoisia asiakirjoja ei yksin pikku Siivertin, vaan myös kunnan hyväksi, sen kunnan, jota ukko oli palvellut kolmekymmentä vuotta. Ne olivat ihania päiviä! — En olisi ikinä voinut saada parempaa kuin sinut, Eliasmies! sanoi Siivertti eno. Hän lähetti ostamaan lampaanmahaa keskellä kesää, kalaa tuotiin hänelle tuoreena rannikolta, Elias sai käskyn maksaa lippaasta. He elivät hyvästi. He saivat käsiinsä Ullan, he eivät olisi voineet parempaa keksiäkään ottamaan osaa kesteihin eikä kielevämpää levittämään mainetta vanhan Siivertin viimeisistä päivistä. Ja tyytyväisyys oli molemminpuoleista: — Olen sitä mieltä, että meidän tulee muistaa Ullaakin vähäisen, sanoi Siivertti eno, hän on nyt leski ja vähissä varoissa. Pikku Siivertille jää vielä kyllin. — Se maksoi Eliakselle jonkun kynänvedon tottuneella kädellä, lisäyksen testamenttiin, ja niin oli Ullakin perinnönsaajien joukossa. — Minä tahdon pitää sinusta huolta, sanoi vanha Siivertti hänelle. Siinä tapauksessa, etten enää tulisi astelemaan tässä maailmassa, niin en tahdo, että sinä näkisit nälkää, sanoi hän. — Ulla huudahti, että hän kävi sanattomaksi, mutta sanattomaksi hän ei käynyt, hän oli vain liikutettu ja itki ja kiitti; kukaan ei olisi voinut keksiä sellaista yhteyttä maallisen lahjan ja esimerkiksi "taivaan palkinnon" välillä "siellä ylhäällä" niinkuin Ulla. Ei, sanattomaksi hän ei jäänyt.
Mutta Elias? Jos hänellä aluksi olisikin ollut valoisampi ja suurempi käsitys enon varallisuudesta, niin täytyi hänen myöhemmin ryhtyä harkitsemaan ja puhumaan. Hän koetti heikolla viittauksella: — Kassa ei taida olla täydessä järjestyksessä, sanoi hän. — Niin, mutta entä kaikki, mitä minulta jää jälkeeni vastasi ukko. — Ja sitte on sinulla kai rahoja siellä täällä pankeissa? kysyi Elias; sillä niin kerrottiin. — No, sanoi ukko, miten nyt lie sen asian. Mutta entä nuottavehkeet ja talo ja rakennukset ja karja ja valkeat lehmät ja punaiset lehmät! Luulen, että hulluttelet, Eliasmies!
Elias ei tiennyt, minkä arvoinen nuotta saattoi olla, mutta karjan hän oli nähnyt: se supistui yhteen lehmään. Se oli valkoisen ja punaisen kirjava. Siivertti eno ehkä houri. Eikä Elias liioin saanut tolkkua ukon kaikista laskuista, ne olivat vallan sekaisin, varsinkin siltä vuodelta, jolloin raha vaihtui taalarista kruunuksi: kunnankassanhoitaja oli silloin usein laskenut nämä pienet kruunut täysiksi taalareiksi. Eipä ollut ihme, että hän luuli itseään rikkaaksi! Mutta kun kaikki oli laskettu, pelkäsi Elias, ettei ehkä jäisi paljoakaan jäljelle, ehkä ei mitään. Ehkäpä eivät varat riittäisikään.
Niin, Siivertti saattoi kernaasti luvata hänelle enon perut.
Veljekset laskivat asiasta pilaa. Siivertti ei ollut siitä alakuloinen, päinvastoin, sillä häntä olisi kai kalvanut enemmän, jos hän todellakin olisi heittänyt menemään viisituhatta taalaria. Hän tiesi hyvin, että hänet oli ristitty enon kaimaksi pelkästään hyödyn toivossa, ei hän ollut häneltä mitään ansainnut. Nyt pani hän Eliaksen vastaanottamaan perinnön: tietysti sinä sen saat, tule, tehdään kirjallinen sopimus! sanoi hän. Minä suon sinulle rikkaudet. Älä hylkää niitä!
He pitivät monet ilveet. Siivertti todellakin parhaiten auttoi Eliasta viihtymään kotona; olisi ollut paljon ikävämpi ilman häntä.
Nyt oli Elias taas varsin turmeltunut, tuo kolmen viikon laiskanaolo tunturin toisella puolella ei ollut vaikuttanut häneen edullisesti, siellä oli hän myös käynyt kirkossa ja komeillut hyvällä menestyksellä, olipa tavannut tyttöjäkin. Täällä kotona ei ollut ketään, Jensine, uusi palvelija, ei ollut mikään, ainoastaan työihminen, hän sopi paremmin Siivertille. — Minä haluaisin nähdä, minkälaiseksi Breidablikin Barbro on muuttunut aikuiseksi tultuaan, sanoi hän. — Mene Aksel Strömin luo katsomaan! sanoi Siivertti.
Elias meni eräänä sunnuntaina. Hän oli ollut maailmalla ja käynyt rohkeammaksi ja iloiseksi, päässyt makuun, hän tuli ja toi eloa Akselin majaan. Barbro itse ei suinkaan ollut hyljeksittävä, hän oli joka tapauksessa ainoa korvessa, hän soitti kitaraa ja puhui vilkkaasti, sitäpaitsi hän ei lemunnut pietaryrtille, vaan oikeille aineille, hajuvedelle. Elias puolestaan antoi ymmärtää, että hän oli vain kotona lomalla, konttori kutsui häntä pian takaisin. Olihan kuitenkin hauskaa olla taas kotonakin, vanhoilla paikoilla, ja hänellä oli nyt kamari asuttavanaan. Mutta toistahan sentään oli kaupunki!
— Ei, Herra nähköön, eihän korpi ole kaupungin veroinen, sanoi
Barbrokin.
Aksel itse ei suuria merkinnyt näiden kaupunkilaisten rinnalla, hän ikävystyi ja läksi ulos maitaan katsomaan. Heillä oli täysi vapaus ja Elias oli suuremmoinen. Hän kertoi, että hän oli ollut naapuriseudulla ja haudannut enonsa, eikä unohtanut, että hän oli pitänyt puheen haudalla.
Kun hänen piti lähteä, pyysi hän Barbrota saattamaan häntä vähän kotimatkalla. Mutta kiitos ei. — Onko siinä kaupungissa tapana, että naiset saattavat herroja kotimatkalla? kysyi Barbro. — Silloin Elias tosiaankin punastui ja tunsi, että hän oli lähennellyt.
Mutta hän taivalsi Månelandiin seuraavanakin sunnuntaina ja silloin oli hänellä keppi kädessä. He puhelivat kuten viime kerrallakin, eikä Aksel nytkään ollut mitään: — Isälläsi on suuri talo ja hän on rakentanut tavattomasti, sanoi hän. — Ojaa, hänellä on nyt myös millä rakentaa. Ei se hänelle mitään ole! vastasi Elias ja paloi halusta ylvästellä hieman; toista on meidän muiden köyhien raukkojen! — Miten niin? — Eikö hän sitten ole kuullut. Siellä oli juuri eräitä ruotsalaisia miljonäärejä, jotka ostivat häneltä kuparivuoren. — Mitä sanotkaan! Saiko hän paljonkin rahaa? — Suunnattomasti. En tässä nyt tahdo kerskua, mutta niitä oli joka tapauksessa monia tuhansia. Mitä minun pitikään sanoa: rakentaa, sanot? Näen tuolla hirsiä ulkona, milloin aijot itse rakentaa: — Barbro vastasi: — Ei koskaan!
Ei koskaan! oli vain näsäviisautta ja liioittelua: Aksel louhi kivet viime syksynä ja ajoi ne talvella kotiin; nyt oli hän maatöiden lomassa tehnyt kivijalan ja kellarin, ei ollut jäljellä muuta kuin pystyttää rakennus. Hän toivoi saavansa tuvan katon alle jo syksyksi, ja oli ajatellut saada Siivertin muutamaksi päiväksi apumiehekseen; mitä Elias siitä arveli: — Miksei, arveli Elias. Mutta voit saada minut, sanoi hän hymyillen. — Hänetkö? sanoi Aksel kunnioittavasti ja teititteli häntä äkkiä; hänellä on kykyä muuhun. — Miten hyvältä tuntuikaan saada tunnustusta edes korvessa! Epäilen pahoin, etteivät nämä minun käteni kelpaa, sanoi Eliaskin hienostellen. — Anna kun katson! sanoi Barbro ja otti hänen kätensä.
Aksel jäi taas keskustelun ulkopuolelle ja läksi ulos, he jäivät jälleen kahden. He olivat yhdenikäiset, he olivat käyneet yhdessä koulua ja leikkineet ja suudelleet toisiaan ja hypänneet, nyt verestivät he tavattomalla ylemmyydellä lapsuusmuistojaan, eikä Barbro ollut hieman mielistelemättä. Luonnollisestikaan ei Elias ollut sellainen kuin nuo suuret Bergenin konttoristit, joilla oli sekä nenäkakkulat että kultakello, mutta hän oli herra täällä korvessa, sitä ei voinut kieltää. Ja nyt otti hän esille ja näytti Eliakselle Bergenin aikaista valokuvaa: sellaiselta näytti hän silloin; mutta nyt! — Mikäpä sinua nyt sitten vaivaa? kysyi Elias. — Vai niin, enkö ole sinun mielestäsi menettänyt näköäni? — Menettänyt näköäsi? Tahdon vain sanoa sinulle kerta kaikkiaan, että minun mielestäni sinä olet toista vertaa kauniimpi nyt, sanoi Elias, täyteläisempi ylimalkaan. Menettänyt näköäsi? Ei, se on klassillinen! sanoi hän. — Mutta eikö sinusta minun pukuni ole kaunis tässä, tuollainen viillos kaulassa ja seljässä? Ja sitten oli minulla hopeaketju, kuten näet, ja se oli maksanut paljon rahaa, minä sain sen toiselta niistä konttoristeista, joiden luona minä olin. Mutta sitte minä sen kadotin. En oikeastaan kadottanut, vaan minä tarvitsin rahaa, kun matkustin kotiin. — Elias kysyi: — Enkö minä saa tätä valokuvaa? — Sitäkö? Mitä saan minä siitä hyvästä?
— Elias tiesi sangen hyvin, mitä hänen teki mieli vastata, mutta hän ei uskaltanut. — Minä valokuvautan itseni, kun palaan kaupunkiin, niin saat sitte minun kuvani, vastasi hän vain. — Barbro kätki kuvan ja sanoi: — Ei, minulla on vain tämä. — Silloin vilahti varjo Eliaksen nuoren sydämen läpi ja hän ojensi kätensä ottaakseen kuvaa. — Niin, anna minulle siitä hyvästä heti jotakin! sanoi Barbro hymyillen. Ja tällöin otti Elias ja suuteli häntä oikein kunnollisesti.
Nyt kävi kaikki vapaammasti, Elias vallan kukoisti, hän oli suuremmoinen. He naljailivat ja laskivat leikkiä ja nauroivat, heidän piti olla sinuja, sanoi Elias. Kun sinä otit käteni, olit sinä aivankuin soma joutsenenhillitsijä, sanoi Elias. — Niin, nyt sinä matkustat taas pian kaupunkiin, etkä kai enää koskaan tule tänne, sanoi Barbro. — Luuletko minusta niin hassua? kysyi Elias. — No, eikö sinulla ole ketään, joka sinua pidättää? — Ei. Näin meidän kesken sanoen en ole kihloissa. — Olet varmasti. — Enkä ole, totta se on.
He naljailivat pitkän aikaa, Elias oli vallan rakastunut: — Minä kirjoitan sinulle, sanoi hän; saanko luvan? — Saat, sanoi Barbro. — Niin, sillä minä en tahdo olla pikkumainen ja tehdä sitä ilman lupaa! — Äkkiä hän kävi mustasukkaiseksi ja sanoi: — Olen kuullut, että sinä olet kihloissa Akselin kanssa, onko niin? — Akselin kanssa! sanoi Barbro niin halveksivasti, että se lohdutti häntä. Hän vasta mustankipeäksi käy! sanoi hän. Sitte hän katui ja lisäsi: — Aksel on hyvä kyllä, mutta. Ja hän tilaa lehteä minulle ja antaa minulle paljon lahjoja, en voi sanoa muuta. — Herra paratkoon! myönsi Eliaskin, hän saattaa olla sangen oivallinen ja erinomainen mies tavallaan, se ei ole asian ydin.
Mutta muistaessaan Akselin oli kai Barbro käynyt hiukan levottomaksi, hän nousi ja sanoi Eliakselle: — Ei, nyt sinun täytyy lähteä, minun on mentävä läävään!
Seuraavana sunnuntaina meni Elias melkoista myöhemmin kuin ennen ja hänellä oli itsellään kirje mukanaan. Se vasta oli kirje! Kokonaisen viikon innostus ja päänvaiva; näin hän oli sen esittänyt ja kuvannut: — Neiti Barbro Bredesenille, kaksi kertaa on minulla nyt ollut sanomaton onni nähdä sinut jälleen…
Kun hän tuli näin myöhään, täytyi Barbron olla suoriutunut läävästä ja ehkä hän oli jo käynyt makuullekin. Se ei haitannut, se sopi päinvastoin hyvin.
Mutta Barbro oli ylhäällä ja istui majassa. Nyt näytti hän kerrassaan siltä, kuin ei hän haluaisikaan enää olla rakasteleva, ei lainkaan; Elias sai sen vaikutelman, että Aksel oli yllättänyt hänet ja ehkä uhannut häntä. — Ole hyvä, tässä on kirje, jonka olen luvannut sinulle! — Kiitos! sanoi hän ja avasi kirjeen ja luki sen ilman iloa. — Minä olisin voinut kirjoittaa yhtä hyvin kuin sinä! sanoi hän. — Elias oli loukkaantunut. Mitä oli hän tehnyt, mikä Barbrohon oli mennyt? Ja missä oli Aksel? Poissa. Hän oli ehkä väsynyt näihin kiusallisiin sunnuntaikäynteihin ja tahtoi olla poissa kotoa; hänellä saattoi myös olla välttämätöntä asiaa, kun hän Iäksi kylälle eilen. Pois.
— Miksi sinä istut sisällä ummehtuneessa ilmassa tällaisena kauniina iltana? Tule ulos! sanoi Elias.— Minä odotan Akselia, vastasi Barbro. — Akselia? Etkö voi elää ilman Akselia? — Kyllä, mutta, eikö hän tarvitse ruokaa, kun hän tulee?
Aika kului, meni hukkaan, he eivät päässeet lähemmäksi toisiaan, Barbro oli ja pysyi oikullisena. Elias koetti kertoa naapuriseudusta taas, eikä nytkään unohtanut, että hän oli pitänyt puheen: — Eihän minulla paljon puhuttavaa ollut, mutta vedet sain kuitenkin muutamien silmiin. — Vai niin, sanoi Barbro.
— Ja sitten olin kirkolla eräänä sunnuntaina. — Mitä sinä siellä paasasit? — Paasasit? Minä kävin vain siellä katsastamassa. Pappi ei ollut mikään erikoinen saarnaamaan, minun vähäisen käsitykseni mukaan, hänellä ei ollut mikään hyvä ulosanti.
Aika kului.
— Mitä arvelet Akselin ajattelevan siitä, jos hän tapaa sinut täällä illalla? sanoi Barbro äkkiä. — Jos hän olisi antanut Eliakselle iskun vasten rintaa, ei hän olisi käynyt sen enemmän hämilleen. Oliko hän unohtanut koko edellisen kerran? Eikö oltu sovittu, että hän tulisi tänä iltana? Hän loukkaantui syvästi ja mutisi: — Voinhan lähteä! — Siitä ei Barbro näyttänyt olevan millänsäkään. — Mitä olen sinulle tehnyt? kysyi Elias värisevin äänin. Se näytti kaivelevan hänen mieltään ylen kovasti, hän oli pulassa. — Tehnyt minulle? Et sinä ole tehnyt minulle mitään. — Mikä sinua sitten vaivaa tänä iltana? — Minuako? Hahaha! Mutta minä en ainakaan ihmettele sitä, että Aksel äkämystyy. — Minä lähden! uudisti Elias. Mutta se ei häntä taaskaan säikyttänyt, hän ei välittänyt Eliaksesta eikä siitä, että tämä istui ja taisteli tunteidensa kanssa. Hän oli koko aasi ihmiseksi.
Nyt alkoi suuttumus saada valtaa hänessä; aluksi ilmaisi hän sitä hienolla tavalla: ettei Barbro todellakaan ollut mikään edullinen naissuvun edustaja! Mutta kun se ei auttanut — oo, hänen olisi pitänyt vaieta ja sietää, Barbro kävi vain pahemmaksi. Mutta Eliaskaan ei muuttunut paremmaksi, vaan sanoi: — Olisinpa tiennyt, millainen olet, niin en olisi tullutkaan tänä iltana tänne. — Mitäpä sitten? vastasi toinen vain. Silloinhan et olisi saanut tuuletetuksi keppiäsi, joka on kourassasi. — Oo sitä Barbrota, hän oli ollut Bergenissä, hän osasi pilkata, hän oli myös nähnyt kunnollisia kävelykeppejä, siksi saattoi hän nyt kysyä nenäkkäästi, että mikä paikattu sateenvarjon varsi se oli, jota hän heilutteli? — Hän sieti sen. — Tahdot kai sitten valokuvasikin takaisin? sanoi hän. — Jollei tämä vaikuttanut, niin ei vaikuttanut mikään, pahinta, mitä korvessa saattoi ajatella, oli lahjan takaisin ottaminen. — Miten nyt lie sen laita? sanoi Barbro välttäen. — Tietenkin, selitti Elias ravakasti, minä lähetän sen ensi tilassa. Annapa myös minulle kirjeeni!
Hän nousi.
No niin, Barbro antoi hänelle kirjeen, mutta samalla sai hän myös kyyneleet silmiinsä; nyt hän muuttui, palvelijatar tuli liikutetuksi, ystävä jätti hänet, hyvästi iäksi! — Älä mene, sanoi hän, minä en välitä, mitä Aksel luulee. — Mutta nyt tahtoi Elias käyttää hyväkseen yliotettaan ja sanoi hyvästi ja kiitti. — Sillä kun nainen on sellainen kuin sinä, niin pysyn poissa, sanoi hän.
Hän läksi hiljakseen majasta kotiin päin ja rentoili ja heilutti keppiä ja oli miestä. Pyh! Hetken kuluttua tuli myös Barbro käyden, hän huuteli Eliasta pari kertaa. Jaha, hän pysähtyi, sen hän teki, mutta hän oli haavoitettu leijona. Barbro istuutui kanervikkoon ja näytti katuvalta, hän heilutteli kanervanvarpua, ja vähitellen kävi Eliaskin suopeammaksi ja pyysi pusua viime hyvästiksi, sanoi hän. — Ei, sitä ei Barbro tahtonut antaa. — Ole nyt taas ihastuttava niinkuin viime kerrallakin! sanoi Elias ja kierteli hänen ympärillään joka puolella vaanien tilaisuutta. Mutta Barbro ei suostunut olemaan ihastuttava, hän nousi. Siinä hän seisoi. Silloin Elias nyökkäsi ja läksi.
Kun hän oli kadonnut näkyvistä, sukeltautui äkkiä Aksel esiin pensaikosta. Barbro kavahti ja kysyi: — Kuinka, tuletko sinä ylhäältä päin? — En kun alhaalta, vastasi Aksel. Mutta minä näin teidän kahden menevän ylöspäin. — Niinkö! Jaa, siitäpä sinä hyödyitkin jotakin! huudahti Barbro äkkiä raivostuen. Hän ei ollut nyt vähemmän oikullinen: — Mitä sinä käyt ja nuuskit jäljessäni? Mitä se sinuun kuuluu! — Aksel ei ollut aivan lempeä: — Vai on hän ollut täällä tänäänkin? — Entä sitten? Mitä sinä hänestä tahdot?
— Mitäpä minä hänestä tahdon. Mutta mitä sinä hänestä tahdot? Sinun pitäisi hävetä! — Hävetä? Vaietaanko siitä, vai puhutaanko siitä? kysyi Barbro vanhalla sanontatavalla. Minä en kyki sinun majassasi minään muistomerkkinä, ettäs tiedät sen! Mitä minun pitäisi hävetä? Kunhan hankit uuden emännöitsijän, niin matkustan tieheni. Pidä vain suusi kiinni, jollei se muuta osaa pälpättää. Siinä on vastaukseni. Nyt menen kauniisti kotiin ja laitan sinulle ruokaa esille ja keitän kahvia, sitte saan tehdä mitä tahdon.
He saapuivat ilmitorassa kotiin.
Ei, he eivät eläneet sovussa, Aksel ja Barbro, nyt ollut kaksi vuotta siellä ja silloin tällöin kahnauksia, enimmäkseen siksi, että Barbro tahtoi matkustaa. Aksel koetti saada häntä taloon ainaisesti, asettumaan kuin kotiinsa ja jakamaan majan ja elontaipaleen hänen kanssaan, sillä hän tiesi, miten vaikeata oli jäädä taas vaille apua, — siihen oli hän useampia kertoja suostunut, eipä hän hellinä hetkinä ajatellutkaan muuta kuin jäädä. Mutta kohta kun he riitaantuivat, uhkasi hän matkustaa. Jollei muuta, niin sanoi hän matkustavansa kaupunkiin hampaidensa takia, ne särkivät piloille. Matkustaa, matkustaa! Akselin täytyi jollakin lailla sitoa hänet.
Sitoa? Kuulosti siltä, ettei hän piitannut mistään siteistä.
— Vai niin, sinä tahdot matkustaa nytkin? sanoi Aksel. — Entä sitten? kysyi Barbro. — Voitko matkustaa? — Miksen voisi? Luulet, että olisin pulassa, kun talvi lähestyy, mutta minä voin saada Bergenissä paikan, milloin haluan. — Silloin sanoi hän varsin varmana: — Nyt ei käy päinsä kuten ennen. Etkö sinä ole raskaana? — Raskaana? En. Mistä raskaudesta sinä juttelet? — Aksel tuijotti häneen. Oliko Barbro tullut hulluksi?
Toinen seikka oli, että hän itse — Aksel — oli ollut vähän liian kärsimätön: kun hän nyt oli saanut hänet sidotuksi, alkoi hän esiintyä hieman liian varmasti, se oli epäviisasta, hänen ei pitänyt niin usein panna vastaan ja ärsyttää häntä, ei olisi ollut liioin tarpeellista vaatia häntä olemaan mukana perunan istutuksessa keväällä, sen olisi hän pahan pakoin saanut yksinkin tehdyksi. Hän pystyisi kyllä aikoinaan kohoamaan isännäksi, kunhan he olivat naimisissa, siihen asti tuli hänen käyttää järkeään ja antaa myöten.
Mutta häpeällistä oli vain tuo kurttailu Eliaksen, konttoristin kanssa, joka tulla touhusi hienoine puheineen ja kävelykeppeineen. Oliko se nyt soveliasta kihlatulle tytölle ja hänen tilassaan! Oliko mahdollista uskoa niin hullunkurista! Tähän saakka oli Aksel ollut vailla kilpailijoita korvessa, nyt oli tilanne muuttunut.
— Tässä on tuoreita sanomalehtiä sinulle, sanoi hän. Ja sitte on tässä pieni kapine, jonka olen sinulle hankkinut. Saat nyt katsoa, mitä siitä pidät. — Barbro oli kylmä. Vaikka he istuivat juomassa tulikuumaa kahvia, vastasi hän jääkylmästi: — Luulenpa, että se on se kultasormus, jonka olet luvannut minulle jo enemmän kuin vuosi sitten?
Tässä hän kuitenkin erehtyi. Se oli kyllä sormus, mutta kultasormus se ei ollut, eikä Aksel sitä ollut koskaan hänelle luvannutkaan, sen hän keksi nyt; mutta se oli hopeasormus, jonka kupeessa oli kullatut kädet, siis oikea kuitenkin ja leimattu karaateissa. Mutta voi tuota onnetonta Bergeninmatkaa, Barbro oli nähnyt kunnollisia kihlasormuksia, älä tulekaan latelemaan hänelle mitä tahansa! — Tuon sormuksen voit pitää itse, sanoi hän. — Mikä sitä vaivaa? — Vaivaa? Sitä ei vaivaa mikään, sanoi Barbro ja nousi ja alkoi korjata ruokia pöydästä. — Saat nyt pitää sen toistaiseksi, sanoi hän, kaipa tässä saadaan toinenkin vielä. — Siihen ei Barbro vastannut mitään.
Mutta muuten oli Barbro aika ilkimys tänä iltana. Eikö uusi hopeasormus ollut edes kiitoksen arvoinen? Tuo hieno konttoristi se kai oli sotkenut hänen ajatuksenjuoksunsa. Aksel ei voinut olla sanomatta: — Mutta kerro minulle, mitä se Elias täällä juoksee? Mitä hän sinusta tahtoo? — Minusta? — Niin, sillä eikö se tulokas huomaa, miten sinun laitasi on? Eikö hän näe sitä sinun päältäsi? — Barbro kääntyi häneen päin ja sanoi: — Vai niin, sinä luulet nyt sitoneesi minut itseesi, mutta saatpa nähdä, että se on vale! — Vai niin, sanoi Aksel. — Niin. Ja saat nähdä vielä, että minä matkustan myös! — Aksel vain hieman hymyili, eikä sitäkään julkisesti, sillä hän ei tahtonut ärsyttää häntä. Sitte sanoi hän viihdyttäen kuin lapselle: — Ei, nyt sinun täytyy olla järkevä, Barbro. Sinähän tiedät, sinä ja minä!
Ja luonnollisesti, myöhään yöllä päättyi kaikki siihen, että Barbro kävi leppeäksi jälleen, vieläpä nukkui hopeasormus sormessa.
Kaikki kai kuontui taas.
Noille kahdelle majassa olevalle kuontui kylläkin kaikki, mutta Eliaksen laita oli huonommin, hänen oli vaikea sulattaa kärsimäänsä loukkausta. Kun hän ei ymmärtänyt hysteriaa, luuli hän, että häntä oli narrattu pelkästä ilkeydestä, Breidablikin Barbro oli ollut liian urhakka puolestaan, olkoon että hän oli ollut Bergenissä!
Valokuvan hän oli lähettänyt takaisin sillä tavalla, että hän itse toi sen eräänä yönä ja vei sen heinälatoon, jossa Barbron vuode oli. Hän ei suinkaan ollut tehnyt sitä karkealla ja epäkohteliaalla tavalla: hän oli kopeloinut kauan ovea saadakseen hänet hereille, ja kun hän kohottausi kyynärpäilleen ja kysyi: — Etkö löydä tietä tänä iltana? niin oli tuo tuttavallinen kysymys pistänyt häntä kuin neula tai sapeli, mutta hän ei ollut huutanut, vaan viskannut valokuvan kauniisti sisälle lattialle. Ja sitte oli hän astellut tiehensä. Astellut? Oikeastaan oli hän astellut vain muutaman askeleen, mutta sitte oli hän alkanut juosta, hän oli niin kuohuksissaan, hänen sydämensä jyskytti ankarasti. Etäällä pysähtyi hän joidenkin pensaiden taa ja katsoi taakseen — ei, hän ei tullut. Oo, hän oli sitä puolittain toivonut! Ja kuitenkin oli Barbro osoittanut hänelle niin suurta hyvyyttä! Mutta niinhän olisi pirukin juossut, kun ei Barbro heti ollut hänen kintereillään paljaalla paidalla, juossut epätoivoisena ja murtuneena, varsinkin tuon tuttavallisen kysymyksen johdosta, joka ei ollut hänelle tarkoitettu.
Elias kulki kotia kohden ilman keppiä ja rentoilematta, ei, hänessä ei ollut miestä enää. Pistos rintaan ei ollut mikään pieni asia.
Ja oliko sillä kaikki lopussa?
Eräänä sunnuntaina meni hän jälleen alaspäin vain katsastamaan. Kipeällä ja uskomattomalla kärsivällisyydellä makasi hän ja vaaniskeli pensaikossa ja tuijotteli majalle. Kun elämää ja liikettä vihdoinkin näkyi siellä, antoi se vain kuin viimeisen iskun hänelle: Aksel ja Barbro tulivat yhdessä ulos majasta ja menivät läävään. He olivat rakkaita toisilleen nyt, heillä oli vallan siunattu hetki, he kulkivat käsivarret toistensa vyötäisillä, Aksel auttoi Barbrota läävään. Kas vaan!
Elias katseli paria sen näköisenä kuin hän olisi menettänyt kaiken, aivankuin hän olisi ollut sortunut. Ehkä ajatteli hän näin: hän käy käsikkäin Aksel Strömin kanssa, miten hän on siihen tullut, sitä en tiedä, kerran kietoi hän käsivartensa minun kaulaani! Siellä katosivat he majaan.
No, olkaa niin hyvät! Pyh! Pitikö hänen makailla täällä pensaikossa ja unohtaa itsensä? Sepä vielä puuttui, maata mahallaan ja unohtaa itsensä. Kuka tuo tuolla oli? Mutta hän oli se, mikä oli. Ja pyh taas!
Hän hypähti pystyyn. Sitte ravisti hän kanervat ja rikat housuistaan ja kohentautui seisomaan. Hänen vihansa ja ylimielisyytensä ilmeni omituisella tavalla: hän julmistui ja alkoi laulaa melko rivoa viisua. Ja hänellä oli kiihkeä ilme kasvoissaan, kun hän hoilasi ja lauloi vielä kovempaa pahimmat paikat.
XIX
Iisakki palasi kylältä tuoden hevosta.
Niin kävi, että hän osti hevosen nimismiehen todistajalta, se oli myytävänä, kuten Geissler oli sanonut, mutta se maksoi kaksisataa neljäkymmentä kruunua, mikä teki kuusikymmentä taalaria. Ei ollut enää mitään määrää hevosen hinnoilla nykyään, Iisakin lapsuuden aikana saattoi saada parhaimman hevosen viidelläkymmenellä taalarilla.
Mutta miksi ei hän itse ollut kasvattanut hevosta? Hän oli sitä harkinnut, oli ajatellut itselleen vuoden vanhaa varsaa, jota hän olisi saanut odottaa parisen vuotta. Siten saattoi menetellä vain se, jolla oli aikaa ottaa kaikki huomioon maanviljelyksessä, joka saattoi jättää jonkun peltopalan viljelemättä siksi, kunnes hän kerran sai hevosen, millä ajaa kotiin sadon. Kuten todistaja sanoi: — En minä rupea hevosta ruokkimaan; sen heinän, mikä minulla on, voi vaimoväki kantaa suojaan sillä aikaa, kun minä olen ansioilla!
Uutta hevosta oli Iisakki ajatellut jo kauan, useampia vuosia, Geissler ei ollut häntä tähän ajatukseen johtanut. Siksi oli hän valmistautunut voimainsa mukaan: pilttuu lisää, lieka lisää nyt kesän ajaksi; ajoneuvoja oli hänellä muutamia, uusia saattoi hän tehdä syksyksi. Tärkeintä kaikesta, ruokaa, ei hän luonnollisestikaan ollut unohtanut: miksi olisi ollut välttämätöntä raivata viimeinenkin suomaa viime vuonna, jollei tarkoituksena ollut karjakannan säilyttäminen ja silti riittävän talviruuan varaaminen uudelle hevoselle? Nyt viheriöi suo heinänä. Se oli poikivia nautaelukoita varten.
Kaikki oli suunniteltu. Inkerillä oli jälleen syytä ihmetellä ja lyödä käsiänsä yhteen kuten entisinä päivinä.
Iisakki toi uutisia kylältä: Breidablik oli myytävänä, se oli kuulutettu kirkonmäellä. Pieni laiho, heinänkorret ja peruna meni mukana, ehkäpä elukatkin, joku nauta, pikku elukat.
— Aikooko hän tyyten myydä koko kotinsa ja jäädä puille paljaille! huudahti Inkeri. Ja minne hän aikoo muuttaa? — Kylään. —
Niin, kylään Brede aikoi, kylään. Mutta hän oli ensin koettanut päästä asumaan Aksel Strömin luo, jossa Barbro yhä oli. Sinne hän ei päässyt. Brede ei millään muotoa tahtonut häiritä tyttärensä ja Akselin välejä eikä ollut tuppautuvainen, mutta laskuvirhe se oli kuitenkin. Akselinhan piti pystyttää uusi tupa syksyksi, kun hän ja Barbro muuttaisivat siihen, niin voisi kai Brede perheineen asua majassa. Ei! Kas! Brede ei osannut ajatella niinkuin uutisasukas, hän ei käsittänyt, että Akselin piti muuttaa siksi, että hän tarvitsi majaa lisääntyvälle karjalle: majakin muutettiin lääväksi. Vaikka hänelle selitettiin asia, oli ajatuksenjuoksu hänelle vieras: ihmisten kai piti käydä ennen elukoita, sanoi hän. — Ei, uutisasukas ei ajatellut sinne päinkään: elukat ensin, ihmiset saattoivat aina hankkia itselleen talvensuojaa. — Barbro yhtyi nyt puheeseen ja sanoi: — Vai niin, sinä asetat elukkasi edelle meistä ihmisistä? Oli hyvä, että sain sen tietää! — Aksel teki todellakin kokonaisen perheen vihamieliseksi häntä kohtaan, kun hänellä ei ollut heille tilaa. Mutta hän ei antanut myöten. Hän ei ollut tyhmä ja hyväntahtoinen, vaan oli tullut yhä enemmän saidaksi, hän tiesi hyvin, että sellainen muutto lisäisi syöjien lukua. — Brede kehoitti tytärtään vaikenemaan ja antoi ymmärtää, että hän mieluimmin muutti kylään taas, hän ei voinut viihtyä erämaassa, sanoi hän, sen vuoksi yksin hän myi.
Mutta itse asiassa ei Brede Olsen myönytkään, vaan pankki ja kauppias muuttivat rahaksi Breidablikin, mutta näön vuoksi piti sen käydä Breden nimessä. Siten luuli hän pelastuvansa häpeästä. Eikä Brede ollut erikoisen alakuloinen, kun Iisakki hänet tapasi, hän lohdutti itseään sillä, että hän edelleen oli sähkölennätinlinjan tarkastusmiehenä; siitä oli varma tulo, ja ajan mittaan kohottaisi hän kyllä taas itsensä entiseen asemaansa seudulla apurina ja nimismiehen seuralaiseksi. Luonnollisesti oli Brede myös ollut liikutettu, se kuului asiaan: olihan jotakin siinäkin, että erosi paikasta, jossa oli asunut ja ahertanut ja tehnyt työtä monta vuotta ja joka oli tullut rakkaaksi! Mutta tuo kelpo Brede ei koskaan pysyvästi masentunut. Se oli hänen paras puolensa, hänen avunsa. Hän oli kerran innostunut muokkaamaan maata; se yritys ei ollut onnistunut, mutta yhtä kevyesti oli hän toiminut muissakin asioissa ja suoriutunut paremmin: kukapa tiesi vaikka hänen kivinäytteistään vielä koituisi valtava liikeyritys! Mutta kas, Barbron hän kuitenkin oli saanut Månelandiin, hän ei enää koskaan lähtisi Aksel Strömin luota, sen saattoi hän sanoa, senhän jokainen näki.
Ei ollut hätää niin kauan, kun hän pysyi terveenä ja saattoi toimia itsensä ja omaistensa hyväksi! sanoi Brede Olsen. Ja nythän kaikki lapsetkin jo tulivat niin suuriksi, että lähtivät kotoa ja ansaitsivat toimeentulonsa, sanoi hän. Helge oli sillinpyynnissä ja Katrin piti mennä tohtorin luo olemaan. Siten jäi heille vain kaksi pienempää — niin, kolmas oli kyllä tulossa, mutta.
Iisakki toi kylältä uutisen: nimismiehen rouva oli saanut pienen. —
Inkeri kysyi uteliaana: — Poikako vai tyttö? — Sitä en kuullut, vastasi
Iisakki.
Mutta nimismiehen rouva oli saanut lapsen — hän, joka naisyhdistyksessä aina oli puhunut lisääntyvää syntyneisyyttä vastaan köyhäintaloissa: saakoon nainen äänioikeuden ja saakoon hän ohjata oman kohtalonsa! sanoi hän. Nyt oli hän kahlittu. Niin, oli papinrouva sanonut, hän on kyllä ohjannut, hahaha, mutta ei hän kuitenkaan välttänyt kohtaloaan! Tämä sukkela lause rouva Heyerdahlista kiersi ympäri seutua ja sangen useat sen ymmärsivät; Inkeri ymmärsi kai myös sen, Iisakki vain ei ymmärtänyt mitään.
Iisakki ymmärsi tehdä työtä, hoitaa tilaansa. Nyt oli hänestä tullut rikas mies, jolla oli suuri talo, mutta niitä rahavaroja, joita sattuma oli hänelle lahjoittanut, käytti hän huonosti hyväkseen: hän kätki ne. Korpi pelasti hänet. Jos Iisakki olisi elänyt kylässä, olisi maailma sentään vaikuttanut häneenkin; siellä oli niin paljon kaikellaista, niin hienot olot, että hän olisi ostanut turhanpäiväisyyksiä ja käynyt punaisessa pyhäpaidassa arkisin. Täällä korvessa hän oli suojassa kaikilta liiallisuuksilta, hän eli raikkaassa ilmassa, hän pesi itsensä pyhäaamuisin ja ollessaan ylhäällä tunturijärvellä. — Nuo tuhat taalaria — niin, tuon taivaanlahjan kätki hän viime killinkiä myöten. Mitenkä muutenkaan? Iisakki saattoi ansaita yli vakituisten menojensa myymällä karjan ja maan tuotteita.
Elias tiesi kyllä paremmin, hän oli neuvonut isää panemaan rahat pankkiin. Ehkäpä se olisi ollut järkevintä, mutta se oli kuitenkin lykkäytynyt, ehkäpä ei siitä tulisi koskaan mitään. Ei siksi, että Iisakki oli aina ollut ottamatta huomioon poikansa neuvoja, Elias ei todellakaan ollut niin hupsu, sen osoitti hän myöhemmin. Nyt heinänteon aikana oli hän koettanut niittää — siinä hän ei ollut mikään mestari, ja hänen täytyi pysytellä Siivertin läheisyydessä, jotta tämä terottaisi hänen viikatteensa joka kerta; mutta Eliaksella oli pitkät kädet ja hän saattoi haravoida heinää kuin mies. Nyt työskentelivät hän ja Siivertti ja Leopoldina ja piika Jensine niityllä, he kokosivat vuoden ensi heinää, eikä Elias nytkään säästänyt itseään, vaan haravoi niin, että sai kätensä rakoille ja hänen täytyi sitoa ne. Parin viikon ajan oli hänellä ollut huono ruokahalu, mutta oli kuitenkin tehnyt työtä yhtä innokkaasti. Jotakin uutta oli poikaan tullut, oli kuin häneen olisi vaikuttanut hyvää jokin vastoinkäyminen jossakin rakkausjutussa, jotakin sen tapaista, jokin pieni suru tai loukkaus. Nyt oli hän polttanut loppuun kaiken kaupungista mukanaan tuomansa tupakan, ja tämä olisi kai saattanut toisissa olosuhteissa tuollaisen konttoristin paiskomaan ovia ja lausumaan yhtä ja toista terävää, mutta Elias muuttui siitä vain kelpo pojaksi, lujatunteisemmaksi, todellakin mieheksi. Mitä sai nyt Siivertti ilveilijä tuta hänen härnäämisestään? Tänään makasivat pojat kivillä virran äyräällä ja joivat ja Siivertti oli kyllin varomaton ehdottamaan, että kuivattaisiin erikoisen hyvää sammalta tupakaksi — tai ehkä mieluummin poltat sitä raakana? sanoi hän. — Kyllä minä annan sinulle tupakkaa! sanoi Elias ja kurottautui ja antoi veljelle iskun harteille. Höh, siitä hän sai! Siivertin pää kastui kokonaan.
Arvelenpa, että Elias alkaa muodostua kelpo mieheksi! ajatteli kai Iisakki nähdessään poikansa työssä. — Hm. Saa nähdä jääneekö Elias kotiin? kysyi hän Inkeriltä. — Tämä yhtä merkillisen varovasti: — Enpä tiedä. Ei kai hän aijo jäädä. — No oletko puhunut siitä hänen kanssaan? — Enkä. Olenhan kyllä hieman puhellut hänen kanssaan. Mutta minä tunnen sen. — Olisipa mukava tietää, mitä sitten, jos hänellä olisi maapalsta itsellään? — Miten niin? — Että olisiko hänellä halua viljellä sitä? — Ei. — Oletko puhunut siitä hänelle? — Puhunut? Etkö näe, miten muuttunut hän on? En enää tunne Eliasta! — Älä sinä moiti häntä, sanoi Iisakki puolueettomasti. Minä en näe muuta kuin että hän tekee hyvin työtä tuolla alhaalla. — Niinpä kyllä, vastasi Inkeri sävyisästi. — En voi käsittää, mitä sinulla on poikaa vastaan, huudahti Iisakki suuttuneena. Hän tekee työnsä päivä päivältä yhä paremmin, vieläkö muuta odotat? — Inkeri mutisi: — Hän ei ole entisellään. Voisit puhella hänen kanssaan liiveistä. — Liiveistä? Mitenkä niin? — Että kesällä kävi hän valkeissa liiveissä kaupungissa, kertoo hän. — Iisakki ajatteli sitä eikä ymmärtänyt mitään: — No eikö hän voi saada valkeita liivejä? kysyi hän. Iisakki hämmentyi, koko juttu oli luonnollisesti jotain naislorua, hänestä poika oli oikeassa valkeihin liiveihin nähden, eikä hän sitä paitsi käsittänyt tarkoitusta, hän tahtoi hypätä koko asian yli: — Mitä arvelet, jos hän saisi Breden uutismaan viljelläkseen? — Kuka? kysyi Inkeri. — Elias. — Breidablikin? kysyi Inkeri. Älä huoli puhuakaan siitä!
Seikka oli se, että Inkeri hyvin tiesi tämän suunnitelman Eliaksen suhteen, hän oli kuullut sen Siivertiltä, joka ei ollut voinut siitä vaieta. Ja sitä paitsi — miksipä Siivertti vaikenisikaan tästä suunnitelmasta, kun isä oli ilmaissut sen yksistään sen vuoksi, että sitä pohdittaisiin? Ei ollut se ensi kerta, jolloin hän käytti Siiverttiä välitysmiehenä. No, mutta mitä oli Elias vastannut? Niinkuin ennenkin, niinkuin kirjeissäänkin kaupungista, että ei, minä en halua heittää hukkaan kaikkea oppiani ja muuttua jälleen mitättömäksi olennoksi! Niin oli hän vastannut. Äiti oli kyllä esittänyt päteviä syitään, mutta Elias oli ne kaikki hyljännyt, hänellä oli muita suunnitelmia elämässä. Nuori sydän on tutkimaton; sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, oli hänestä ehkä mahdotonta asua Barbron naapurina. Sitä ei kukaan voinut tietää. Hän oli esittänyt suuria suunnitelmia äidille: hän saattoi saada paremman paikan kaupungissa, kuin mitä hänellä oli ollut, hän saattoi päästä amtmannin tai tuomarin luo konttoristiksi, se tiesi kohoamista, jonkun vuoden päästä saattoi hän päästä nimismieheksi tai ehkä majakkaesimieheksi tai pääsisi hän tullilaitokseen. Oli niin paljon mahdollisuuksia sillä, jolla oli oppia.
Miten lie käynytkin, mutta äidin mieli kääntyi, hän tempautui mukaan, hän oli vielä niin häälyväinen, maailma sai niin helposti otteen hänestä. Talvella hän oli kyllä lukenut erästä erinomaista hartauskirjaa, jonka oli saanut lähtiessään Trondhjemin laitoksesta: mutta johan nyt jotakin! Saattoiko Eliaksesta tulla nimismies? Kyllä, vastasi Elias, mikä muu on nimismies Heyerdahl kuin entinen konttoristi amtinkonttorista?
Suuret mahdollisuudet. Äiti tahtoi oikeastaan neuvoa Eliasta olemaan heittämättä hukkaan elämäänsä. Mitä teki tuollainen mies korvessa!
Mutta miksi ponnisteli Elias nyt sitten niin ankarasti kodin konnulla? Herra ties, kai hänellä siinäkin joku ajatus oli. Hieman talonpoikaisylpeyttä oli kai hänessäkin vielä, hän ei tahtonut antaa myöten; sitä paitsi ei ollut vahingoksi olla hyvissä väleissä isän kanssa sinä päivänä, jolloin hän taas jättäisi kodin, hänellä oli totta puhuen pieniä velkoja kaupungissa, olisi hyvä, jos hän saisi ne suoritetuksi, se tietäisi enentynyttä luottoa. Eikä tässä ollut kysymys vain jostain satamarkkasesta, vaan rahamäärästä, joka jo oli jotakin.
Elias oli kaikkea muuta kuin tyhmä, hän oli vain varsin ovela tavallaan. Hän oli nähnyt isän menevän kotiin ja tiesi, että hän nyt istui tuvan ikkunan ääressä ja katseli sinne. Jos siis Elias nyt ahersi työssä vähän ankarammin, niin oli siitä hänelle ehkä hyötyä eikä kenellekään vahinkoa…
Eliaksessa oli jotakin muuttunutta, mitä se nyt lie ollutkin, jotakin piloille mennyttä ja turmeltunutta; hän ei ollut ilkeä, mutta hieman pilkallinen. Oliko hän ollut ohjaavan käden puutteessa viime vuosina? Mitä saattoi äiti tehdä hänelle nyt? Ainoastaan olla hänelle tukena. Hän saattoi häikäistyä pojan suurista tulevaisuudensuunnitelmista ja ottaa vastaan hänen puolestaan isän hyökkäykset, sen hän saattoi tehdä.
Mutta Iisakki äkämystyi lopulta hänen kielteisen kantansa vuoksi, suunniteltu Breidablikin osto ei ollut niinkään hullumpi hänen mielestään. Nyt oli hän tänään ottanut ja pysäyttänyt hevosen ja kiireellä katsastanut tuota huonosti hoidettua uutistaloa; siitä saattoi hyvästikin tulla jotakin työteliäissä käsissä. — Miksi en sitä uskaltaisi? kysyy hän nyt Inkeriltä. Minä pidän niin paljon Eliaksesta, että tahdon auttaa häntä. — Jos sinä hänestä pidät, niin älä mainitsekaan enää Breidablikia! vastaa Inkeri. — Vai niin. — Ei, sillä hänellä on paljon suuremmat ajatukset kuin meillä. —
Iisakki ei kyllä itsekään ole varma, niin ettei hän voi ajaa asiaansa pontevasti; mutta se häntä suututtaa, että hän on paljastanut tämän suunnitelman ja käyttänyt niin varomattoman selviä sanoja, siksi ei hän hevillä siitä luovu: — Hänen on tehtävä niinkuin minä tahdon! selittää Iisakki äkkiä. Ja hän korottaa uhkaavasti äänensä Inkerin tähden, jollei hän kuulisi oikein hyvin: — Niin, katso sinä minuun, mutta minä en sano enempää. Siellä on koulukin ja se on puolimatkassa ja kaikki tyyni, mitä suuria ajatuksia hänellä on? Sellaisen pojan kanssa kuin hän kuolen minä pian nälkään, onko se parempi? Mutta nyt kysyn, miten on laita, kun minun oma lihani ja vereni voi olla tottelematon — minun omalle lihalleni ja verelleni? Iisakki vaikeni. Hän ymmärsi hyvin, että kuta enemmän hän puhui, sitä hullummaksi asia kääntyi. Hän aikoi ryhtyä muuttamaan pyhävaatteitaan, joissa hän oli ollut kylällä, mutta sitte hän mietti asiaa ja päättikin olla niinkuin oli — mitä hän nyt lie sillä tarkoittanutkin. — Saat puhua siitä Eliakselle, sanoo hän sitte. — Inkeri vastaa: — Parasta on, että itse puhut siitä. Minusta hän ei välitä! — No niin, Iisakki on kaikkien pää, se oli hänen mielipiteensä, koettakoonpa Elias vain niskuroida! Mutta tappionko pelosta Iisakki nyt väistänee ja sanoo: — Voinhan sen tehdä, voinhan itse puhua siitä. Mutta lukuunottamatta paljoja puuhia on minulla nyt muuta miettimistä. — Mitä? kysyy Inkeri ihmeissään.
Nyt lähtee Iisakki ulos jälleen, ainoastaan peltojen ulkolaitaan, mutta kuitenkin pois. Hän on niin salaperäinen, hän tahtoo olla yksinään. Seikka on se, että hän toi tullessaan kolmannenkin uutuuden tänään ja se on muita suurempi, se on vallan verraton, hän on kätkenyt sen metsänreunaan. Siellä se seisoo kiedottuna säkinsiekaleihin ja paperiin, hän riisuu sen ja se on suuri kone. Kas, se on punainen ja sininen, eriskummallinen vehje, jossa on monet hampaat ja veitset, jäsenet, käsivarret, pyörät, ruuvit, niittokone. Luonnollisestikaan ei uutta hevosta olisi tuotu juuri tänään, jollei sitä olisi tarvittu niittokonetta varten.
Hän seisoo perin teräväilmeisenä ja muistelee alusta loppuun käyttöohjetta, jonka kauppias on lukenut hänelle, hän kiinnittää jonkun teräsvieterin täällä ja työntää sisään jonkun pultin tuolla, sitte öljyää hän joka läven ja raon, sitte tarkastelee koko konetta. Iisakki ei ole koskaan elänyt sellaista hetkeä. Ottaa kynä käteensä ja kirjoittaa puumerkkinsä asiapaperiin — jaa, sangen vaarallista ja vaikeata sekin. Sama oli laita kääntöäkeen, jossa myös oli monet, äkäiset veitset soviteltavana. Ja entä sahan suuri sirkkeli, jonka piti levätä koreasti kohtisuorassa asennossaan eikä kieppua itään ja länteen tai ehkä ponnahtaa kattoon! Mutta niittokone — konstikas sommitelma teräshaaroineen ja koukkuineen ja vehkeineen ja satoine ruuveineen, Inkerin ompelukone oli vain leikintekoa tähän verraten!
Sitte valjastaa Iisakki itsensä aisoihin ja koettelee konetta. Se oli suuri hetki. Siksi tahtoi hän olla yksinään ja toimittaa itse hevosen virkaa.
Mitäpä jos tämä kone olisikin hullusti kokoonpantu eikä toimisikaan, vaan rämähtäisi kappaleiksi! Niin ei käynyt, kone niitti heinää. Se olisi vielä puuttunut, Iisakki oli seissyt täällä tutkimuksiin syventyneenä tuntikausia, aurinko oli laskenut. Hän tarttuu taas aisoihin ja koettaa, kone leikkaa heinää. Se vielä olisi puuttunut!
Kun kastetta alkoi kosolta laskeutua lämpimän päivän jälkeen ja pojat seisoivat kumpikin viikatteineen lähdössä niittämään huomista varten, silloin tuli Iisakki pihamaalle ja sanoi: — Ripustakaa viikatteet pois täksi illaksi. Pankaa uusi hevonen valjaisiin ja tulkaa sen kanssa tuonne metsän laitaan!
Iisakki ei astunut sisään syömään illallista, kuten toiset olivat tehneet, hän kähmi pihamaalla ja meni saman tien kuin oli tullutkin.
— Valjastammeko rattaiden eteen? kysyi Siivertti hänen jälkeensä.
— Ei, vastasi isä ja meni menojaan.
Hän oli niin täynnä salaperäisyyttä ja niin ylimielinen, hän notkahteli vähän vasikan tapaan joka askeleella, niin painokkaasti hän asteli. Jos hän kulki kohden kuolemaa ja perikatoa, oli hän urhea mies, hänellä ei ollut käsissään mitään, millä puolustautua.
Pojat tulivat hevosta tuoden ja näkivät koneen, jääden seisomaan ja tölläilemään. Se oli ensimmäinen niittokone korvessa, ensimmäinen koko seudulla, punainen ja sininen, komea ihmisen silmille. Isä, kaikkien pää, kutsui välinpitämättömästi, oo niin tavallisesti: — Tulkaa pojat valjastamaan tämän niittokoneen eteen! sanoi hän. — Pojat valjastivat.
Sitte he ajoivat, isä ajoi. Brr! sanoi kone ja leikkasi heinää. Pojat perässä tyhjin käsin, työttä, hymyillen. Isä pysähtyi ja katsoi taakseen — no, olisipa saanut leikata kauniimmin. Hän ruuvaa pari paikkaa saadakseen veitset lähemmäksi maata ja koettaa jälleen. Ei, se leikkaa epätasaisesti, huonosti, terä veitsineen hyppii hieman, isä ja pojat vaihtavat pari sanaa, Elias on löytänyt käyttöohjeen ja lukee sitä: — Täällä seisoo, että sinun pitää istua tuossa istuimella ajaessasi, niin kulkee se tanakammin, sanoo hän. — Vai niin, vastaa isä. Niin, sen minä kyllä tiedän, vastaa hän, olen tutkinut sen kannesta kanteen. — Hän nousee istuimelle ja ajaa taas ja kone käy tasaisesti. Äkkiä ei kone kikkaakaan, ei, äkkiä pysähtyvät kaikki veitset. — Ptruu! Mitä nyt? Isä alas; istuimelta eikä ole enää ylimielinen, vaan kumartuu harmistuneena ja kysyvin ilmein koneen puoleen. Isä ja pojat tirkistelevät, jokin on hullusti, Elias seisoo käyttöohje kädessä. — Täällä on pieni pultti! sanoo Siivertti ja poimii sen ylös ruohosta. — No, olipa hyvä, että löysit sen, sanoo isä aivankuin siinä olisikin kaikki, jotta kone olisi jälleen kunnossa. Sitä pulttia minä juuri haeskelinkin! — Mutta nyt he eivät löytäneet reikää, missä hiivatissa on pultin reikä? — Tuossa! sanoo Elias ja osoittaa.
Ja nyt tunsi Elias itsensä hieman enemmän mieheksi, hänen kykynsä tutkia käyttöohjetta oli tässä ilmeinen, hän osoitti suottapäiväisen kauan reikää ja sanoi: — Kuvasta päättäen pitää tämä pultti panna tuohon! — Tietenkin siihen, sanoi isäkin, siihenhän minä sen panin! Ja päästäkseen entiselleen käski hän Siivertin etsiä useampia pultteja ruohosta: — Täytyy olla toinenkin, sanoi hän tavattoman tärkeän näköisenä aivankuin hän olisi muistanut kaikki. Etkö löydä useampia? No sitte kai se istuu reiässään!
Niin tahtoo isä taas ajaa.
— Mutta tämäpä on hullua! huudahtaa Elias. Hän seisoo piirustus kourassaan, laki kourassaan, häntä ei voi sivuuttaa: — Tuon vieterin pitää olla ulkopuolella! — Jokohan? kysyy isä. — Mutta nyt se on alla, olet pannut sen alle. Se on teräsvieteri, sen pitää olla ulkopuolella, muuten ponnahtaa pultti taas ulos ja veitset pysähtyvät. Se on täällä kuvassa niin! — Minulla ei ole silmälaseja mukanani, niin etten voi nähdä kuvia, sanoo isä sävyisämmin. Ruuvaa nyt vieteri, sinä joka näet. Mutta tee se nyt oikein! Jollei olisi niin pitkälti, hakisin silmälasini.
Kaikki on kunnossa ja isä istuutuu ylös. Elias huutaa hänen jälkeensä: — Ja sitten tulee sinun ajaa vähän kovempaa, niin leikkaavat veitset paremmin!
Täällä sanotaan niin!
Iisakki ajaa ajamistaan ja kaikki käy hyvin ja brr! sanoo kone. Hänen jälkeensä jää leveä jälki kaadettua heinää, se makaa niin sievästi suorana tämä, valmiina kasattavaksi. Nyt nähdään hänet talosta ja tuolla tulee koko naisväki, ja Inkeri kantaa pikku Rebekkaa käsivarrellaan, vaikka pikku Rebekka on oppinut kävelemään aikoja sitten. Mutta tuolla he tulevat, nuo neljä naista, pienet ja suuret siihen luettuina, ja he kiirehtävät tuijottavin silmin kummitusta kohden, he tulevat pelmuten. Oo, miten Iisakki nyt on mahtava ja ylpeä istuessaan korkealla istuimellaan pyhävaatteissaan ja täysissä tamineissaan, takki päällä, hattu päässä, vaikka hiki valuu virtoinaan! Hän kiertää neljässä suuressa kulmassa ja ajaa nurin yhden saran, kääntää, ajaa, leikkaa heinää, ajaa ohi naisväen, he ovat kuin taivaasta tipahtaneet, he eivät käsitä koko puuhaa, ja brr! sanoo kone.
Sitte pysäyttää Iisakki ja laskeutuu alas. Kas, hän kaipaa kai kuulla, mitä ihmiset maan päällä sanovat, mitä ne nyt mahtavat sanoa! Hän kuulee pidätettyjä huudahduksia, he eivät tahdo häiritä häntä, ihmiset, hänen suuressa asemassaan, mutta he tekevät pelokkaita kysymyksiä toisilleen ja nämä kysymykset hän kuulee. Ja ollakseen nyt ystävällinen ja isällinen pää kaikille rohkaisee Iisakki heitä sanomalla: — Jajaa, minä niitän nyt tämän saran, niin saatte koota sen huomenna! — Eikö sinulla nyt muka ole aikaa tulla syömään? kysyy Inkeri näyn valtaamana. — Ei. Minulla on nyt muuta tekemistä! vastaa Iisakki.
Sitte öljyää hän konetta taas ja antaa ymmärtää, että harjoittaa tässä tiedettä. Niin ajaa hän ja niittää lisää heinää. Pitkän ajan päästä lähtee naisväki kotiin.
Onnellinen Iisakki! Onnelliset Sellanrån asukkaat!
Hän odottaa lähinaapurin hyvin pian tulevan heille, Aksel Ström on tiedonhaluinen mies, hän tulee ehkä huomenna. Mutta Breidablikin Brede ehtii mahdollisesti jo yöllä. Iisakista ei ole vastenmielistä selittää heille niittokonetta ja näyttää, miten hän sitä käsittelee. Hän tahtoo osoittaa, että niin tasaisesti ja sileästi on mahdotonta niittää ihmisen viikatteella. Mutta mitä tuollainen ensiluokan sininen ja punainen niittokone maksaa, siinähän ei liioin ole mitään mainittavaa!
Onnellinen Iisakki!
Mutta kun hän kolmannen kerran pysäyttää koneen ja öljyää sitä, putoavat totisesti hänen silmälasinsa taskusta. Ja pahinta oli, että pojat sen näkivät. Oliko siinä korkeamman voiman sormi pelissä, oliko siinä kehoitus olemaan vähemmän ylpeä? Hänellähän oli koko ajan ollut silmälasit taskussa ja hän oli tutkinut käyttöohjetta kotimatkalla, mutta ei ollut ymmärtänyt mitään, tässä oli Eliaksen täytynyt tulla avuksi. Jaa'a, Herra paratkoon, olipa hyvä omata tietoa! Ja nöyryyttääkseen itseään tahtoo Iisakki luopua tekemästä Eliaksesta maanviljelijää korpeen, hän ei enää hiiskuisikaan siitä. Eipä siksi, pojat eivät tehneet mitään numeroa tuosta onnettomasta silmälasijutusta, päinvastoin, Siivertti veitikka ei tosin voinut pidättää itseään, sitä hän ei voinut, vaan hän tönäsi Eliasta käsivarteen ja sanoi: — Ei, tulehan nyt, niin menemme kotiin ja poltamme viikatteemme; isä niittää meidänkin edestämme! — Tämä leikinlasku menetteli kyllä.