TOINEN OSA

I

Sellanrå ei ole enää autio paikka, siellä on seitsemän henkeä, pienet ja suuret siihen luettuna. Mutta sinä lyhyenä aikana, jona heinää tehtiin, saapui myös jokunen vieras, naapureita, jotka tulivat katsomaan niittokonetta, Brede tietenkin ensimmäisenä, mutta myöskin Aksel Ström tuli ja muut uutisasukkaat aina kylästä saakka. Ja tunturin takaa tuli Ulla. Hän oli häviämätön.

Ulla ei tälläkään kertaa tullut ilman uutisia kotiseudultaan, hän ei koskaan kulkenut tyhjiltään: nyt oli Vanhan-Siivertin tilit saatu tarkastetuksi, eikä häneltä ollut jäänyt mitään omaisuutta! Ei mitään!

Tässä muikisti Ulla suunsa suppuun ja katsoi toista toisensa jälkeen.

No, eikö huokauksia kuulunutkaan tuvassa? eikö katto romahtanutkaan alas? — Elias hymyili ensimmäisenä: — Mitenkä on, etkö sinä ole Siivertti-enon kaima? kysyy hän hillitysti. — Pikku-Siivertti vastaa yhtä hillitysti: Niin, mutta minä lahjoitin sinulle kaikki, mitä häneltä jäi. — Paljonko sitä oli? — Viiden ja kymmenen tuhannen välillä. — Taalaria? huudahti Elias äkkiä ja matki Siiverttiä.

Ullasta ei hetki suinkaan ollut sopiva leikinlaskuun, oo, itse hän oli surkeasti pettynyt, ja kuitenkin oli hän Vanhan-Siivertin arkun ääressä koonnut koko sitkeän voimansa ja vuodattanut kyyneleitä. Elias tiesi itse parhaiten, mitä hän oli kirjoittanut: niin ja niin paljon Ullalle, tukisauva hänen vanhuutensa varalle — miten oli sauvan käynyt? Taitettu polvea vasten.

Ulla raukka, hän olisi kernaasti saanut vähän periä, se olisi ollut ainoa kultainen pilkahdus hänen elämässään! Hän ei ollut hemmoiteltu. Harjaantunut pahassa tosin, tottunut taistellen elättämään itseään päivästä päivään koukuilla ja pikkupetoksilla, terhakka vain juoruja levittämään, tekemään kielensä peljätyksi kylläkin. Mutta eihän häntä mikään olisi nyt sen pahemmaksi tehnyt, perintö kaikkein vähimmin. Hän oli koko elinikänsä tehnyt työtä, synnyttänyt lapsia ja opettanut niille omat pienet konnankoukkunsa, kerjännyt niille, ehkä myös varastanut niille, mutta pitänyt ne hengissä — äiti niukoissa oloissa. Hänen kykynsä eivät olleet vähäisemmät kuin muidenkaan politikkojen kyvyt, hän toimi itsensä ja omaistensa hyväksi, soitti suutaan hetkeä varten ja pelasti itsensä, ansaitsi sillä kotiin juuston, kourallisen villoja, hänkin saattoi elää ja kuolla tyhjänpäiväisessä ja vilpillisessä sanavalmiudessa. Ulla — ehkä Vanha-Siivertti oli silmänräpäyksen ajan muistanut hänet nuorena, sievänä ja punaposkisena, mutta nyt on hän vanha ja ruma, hävityksen kuva, kuolevainen. Minne hänet haudattaisiin? Hänellä ei ole omaa perhehautaa, hänet haudataan varmaankin johonkin hautuumaahan aivan vieraiden ja tuntemattomien luiden joukkoon, sinne päätyy hänen tiensä. Ulla, syntynyt ja kuollut. Hän oli kerran nuori. Perintökö hänelle nyt lasku köydessä? Niin, yksi ainokainen kultainen säde, ja orjavaimon kädet olisivat hetkeksi menneet ristiin. Oikeus olisi vihdoinkin palkinnut hänet, siksi että hän kerjäsi lapsilleen, ehkä myös varasti heille, mutta joka tapauksessa sai ne ruokituksi. Silmänräpäys vain — ja pimeys hallitsisi jälleen hänessä, silmät salaisivat, sormet hapuilisivat: — Paljonko sitä on? sanoisi hän, eikö enempää? sanoisi hän. Hän tahtoisi jälleen oikeutta. Hän oli ollut usean kerran äitinä ja toteutti elämää, se oli suuren palkan arvoinen.

Kaikki toiveet pettivät. Vanhan-Siivertin laskut olivat nyt Eliaksen tarkastuksesta selvinneet, mutta talo ja lehmä, vene ja nuotta täyttivät osapuilleen vajauksen kassassa. Ja että kaikki meni niinkin hyvin kuin meni, riippui osaksi Ullasta, hän koetti niin kaikin mokomin saada itselleen pientä ylijäämää, että hän kaivoi esiin unohdettuja maksueriä, jotka hän vanhana juoruakkana tiesi, tai maksueriä, joita tarkastajat eivät tahallaan tahtoneet ottaa huomioon, etteivät tuottaisi arvossapidetylle seutulaiselle häpeätä. Vietävän Ulla! Eikä hän nyt manannut vanhaa Siiverttiäkään, hän oli testamentannut hyvästä sydämestä ja häneltä olisi jäänyt sievoiset perut, mutta ne kaksi miestä, jotka kihlakunnan hallinnon puolesta penkoivat asiaa, olivat pettäneet häntä. Mutta kerran on kaikki tuleva Kaikkitietävän kuuluviin! sanoi Ulla luottavana.

Ihmeellistä, hän ei nähnyt mitään naurettavaa siinä, että hänet oli mainittu testamentissa, se oli sittenkin kunnia, ketään hänen vertaistaan ei oltu siinä mainittu!

Sellanrån asukkaat ottivat onnettomuuden vastaan kärsivällisesti, hehän eivät olleetkaan aivan valmistumattomia. Inkeri ei kuitenkaan voinut sitä käsittää: Siivertti-veli, joka koko elinaikansa oli ollut niin rikas! sanoi hän. — Hän olisi voinut seisoa suorana ja rikkaana miehenä Karitsan ja valtaistuimen edessä, mutta he ovat rosvonneet hänet! sanoi Ulla. — Iisakki teki lähtöä kylälle ja Ulla sanoi: — Olipa vahinko, että sinä lähdet, Iisakki, niin en saa nähdä niittokonetta. Sinähän olet saanut niittokoneen, eikö niin? — Joo. — Niinhän sanotaan. Ja että se niittää nopeammin kuin sata viikatetta. Ja mitäpä et sinä, Iisakki, saisi varoillasi ja kullallasi! Meidän pappimme on saanut uuden kaksivartisen auran, mutta mitäpä on pappi sinuun nähden, sen sanoisin hänelle vasten kasvoja. — Siivertti niittää sinulle koneella, hän onkin paljoa taitavampi kuin minä, sanoi Iisakki ja meni.

Iisakki meni. Breidablikissä on huutokauppa juuri puolipäivän aikaan ja hän aikoo sinne, täpärältä pitää, että hän sinne ehtii. Ei niin, että Iisakki enää aikoo ostaa uutistaloa, mutta huutokauppa on ensimäinen huutokauppa korvessa, ja kuului niinkuin asiaan olla siellä läsnä.

Kun hän tulee niin pitkälle kuin Månelandin kohdalle ja näkee Barbron, aikoo hän vain tervehtiä ja mennä ohi, mutta Barbro puhuttelee häntä ja kysyy meneekö hän edelleen. — Joo, vastaa Iisakki ja aikoo mennä ohi. Barbron lapsuudenkoti on myytävänä, siksi vastaa Iisakki niin lyhyesti. — Menetkö huutokauppaan? kysyi Barbro. — Huutokauppaan? Menenpähän vain kylälle päin. Missä Aksel on? — Akseliko, enpä tiedä. Hän on mennyt huutokauppaan. Hän vaanii kai tilaisuutta ostaakseen hyvällä kaupalla yhtä tai toista hänkin.

Miten paksu Barbro olikaan, ja miten naseva hän oli, raivoisa!

Huutokauppa on alkanut, hän kuulee nimismiehen huudot ja näkee paljon väkeä. Kun hän tulee lähemmäs, ei hän tunne kaikkia, joukossa on muilta paikkakunniltakin tulleita, mutta Brede pyörähtelee parhaissa pukimissaan sinne tänne vilkkaana ja puheliaana: — Hyvää päivää, Iisakki! Vai niin, sinä osoitat minulle sen kunnian, että haluat olla läsnä huutokaupassani? Siitä sinulle kiitos. Me olemme olleet naapureita ja hyviä ystäviä monet vuodet, eikä koskaan ole meidän kesken pahaa sanaa sanottu! Brede heltyi. Onhan ihmeellistä ajatella sellaisen asuinpaikan jättämistä, jossa olen elänyt ja ponnistellut ja johon olen mieltynyt; mutta mikäpä auttaa, kun kerran niin on käynyt. — Sinulle voi tästä lähtien käydä paljoa paremmin kuin ennen, lohduttaa Iisakki. — Niin, tiedätkö, vastaa Brede ja iskee asiaan, sitä minäkin luulen. Minä en sitä kadu, en läheskään. Enpä ole kehrännyt silkkiä täällä korvessa, tästä lähin kai käy paremmin, lapset tulevat suuriksi ja lentävät ulos pesästä — niin, vaimo on kyllä taas uutta tekemässä, mutta kuitenkin! — Ja äkkiä sanoo Brede lyhyesti: — Minä olen sanoutunut irti telegraafista. — Mitä? kysyy Iisakki. — Minä olen sanoutunut irti telegraafista. — Oletko sanoutunut irti telegraafista? — Uudesta vuodesta. Mitä minä sillä! Ja jos niinkin että olen ansiolla ja olen nimismiestä ja tohtoria kyydissä, niin pitäisikö telegraafin olla ensi sijalla? Se on mahdotonta! Tehköön sitä se, jolla on hyvää aikaa: juosta pitkin telegraafilinjaa yli vuorien ja laaksojen pienestä tai vallan tyhjästä maksusta, sitä ei Brede tee! Ja sitä paitsi jouduin napinaan johdon kanssa, joka taas on kimpussani.

Nimismies jatkaa yhä tarjouksien kuuluttamista uutistalosta, summa on nyt noussut niihin muutamiin satoihin kruunuihin, joiksi se on arvioitu, siksi tarjotaan vain viisi ja kymmenen kruunua enemmän kerrallaan. — Luulen, että tarjooja on Aksel! sanoo Brede äkkiä ja rientää uteliaana hänen luokseen: — Sinäkö tahdot taloni? Eikö sinulla ole kyllin suuri talo itselläsi? — Minä tarjoan toisen miehen puolesta, vastaa Aksel hieman vältellen. — Vai niin, no mitäpä minä siitä, eipä silti. — Nimismies kohottaa vasaran, tehdään uusi tarjous, sata kruunua yhdellä kertaa, kukaan ei huuda siitä yli, nimismies toistaa tarjouksen muutamia kertoja, odottaa hetkisen vasara ilmassa ja lyö.

Kuka tarjosi?

Aksel Ström. Toisen miehen puolesta.

Nimismies kirjoittaa pöytäkirjaan: Aksel Ström, välittäjänä.

— Kelle sinä ostat? kysyi Brede. Eipä silti, että se minuun kuuluu, mutta.

Mutta nyt vetäytyy muutamien herrojen päät yhteen nimismiehen pöydän ympärillä, siinä istuu pankin edustaja, kauppiaan puolesta on hänen apulaisensa, jotakin pohditaan, velat eivät ole peittyneet. Brede kutsutaan luo, ja Brede nyökkää vain kevyenä ja huolettomana, että olkoon menneeksi, hän on yhtä mieltä, mutta kuka olisi luullut, ettei talosta tullut enemmän! sanoo hän. Ja äkkiä kuuluttaa hän äänekkäästi kaikille: — Koska meillä nyt kerta on täällä huutokauppa ja minä olen vaivannut nimismiestä tänne, niin myyn kaikki, mitä minulla on: kärryt, elukat, tadikot, tahkokiven, minä en niitä enää tarvitse, minä myyn maat ja mannut!

Pieniä tarjouksia. Breden vaimo, kevyt ja huoleton hänkin, vaikkakin maha tavattoman pulleana, on sillä välin alkanut myydä kahvia erään pöydän ääressä, hänestä on hauskaa olla kauppiaana, hän hymyilee, ja kun Brede itse tulee saamaan kahvia, vaatii hän leikillään maksua häneltäkin. Brede ottaa todellakin esiin laihan kukkaronsa ja maksaa. — Kas vaan eukkoa! sanoo hän ympärillä seisoville, onpa hän ollakseen! sanoo hän.

Kärryt eivät ole suurenkaan arvoiset, ne ovat seisseet liiaksi ulkona paljaan taivaan alla, mutta Aksel lisää lopuksi kokonaista viisi kruunua ja saa kärrytkin itselleen. Enempää ei Aksel osta; mutta kaikki ihmettelevät, että tuo varovainen mies oli ostanut niin paljon.

Elukat oli vielä jäljellä. Ne olivat tänään sisällä ollakseen nähtävissä. Mitä tekisi Brede elukoilla, kun hänellä ei enää ollut niille maata! Hänellä ei ollut lehmää. Hän oli alottanut maanviljelyksensä kahdella vuohella, nyt oli hänellä neljä. Sitä paitsi oli hänellä kuusi lammasta. Hevosta ei hänellä ollut.

Iisakki osti erään lattakorvaisen lampaan. Kun Breden lapset taluttivat ulos tämän lampaan navetasta, alkoi hän heti huutaa sitä, se herätti huomiota, olihan Sellanrån Iisakki varakas ja arvossapidetty mies, eikä hän liioin tarvinnut lisää lampaita, kuin mitä hänellä oli. Breden vaimo keskeyttää silmänräpäykseksi kahvinkauppansa ja sanoo: — Niin, sen lampaan voit kernaasti ostaa, Iisakki, se on vanha, mutta sillä on pari kolme karitsaa joka ainoa vuosi. — Kyllä minä tiedän, vastasi Iisakki ja katsoi häneen, minä tunnen lampaan.

Kotimatkalla hän joutuu kulkemaan yhdessä Aksel Strömin kanssa ja taluttaa lammastaan nauhasta. Aksel on harvapuheinen ja häntä näyttää vaivaavan jokin, ties mikä. Hänellä ei ole mitään ulkonaista syytä alakuloisuuteen, ajattelee kai Iisakki, hänen laihonsa on kaunista, hän on jo saanut korjuuseen suurimman osan heinistään ja hän on alkanut rakentaa tupaansa. Kaikki käy niinkuin pitääkin Aksel Strömin talossa, hitaasti mutta varmasti. Nyt on hän saanut hevosen.

— Sinä ostit Breden paikan, sanoi Iisakki, aijotko viljellä sitä? — En minä sitä viljellä aio. Minä ostin sen toiselle. — Vai niin. — Mitä arvelet, maksoinko liikaa? — Etkä. Siellä on hyvää suota, kunhan se tulee viljellyksi. — Minä ostin sen veljelleni, joka asuu Helgolandissa. — Vai niin. — Mutta sitte ajattelin minä puolittain, että minä voisin vaihtaa hänen kanssaan. — Vaihtaa hänen kanssaan, tahtoisitko tehdä — Jos niinkuin Barbro haluaisi mieluummin olla siellä. — Niinpä niin, sanoi Iisakki.

He astelevat hyvän matkaa vaiti. Aksel sanoo: — Ne tyrkyttävät minulle sitä telegraafia. — Telegraafia. Vai niin. Minä kyllä kuulin, että Brede on sanonut itsensä irti. — Vai niin, vastaa Aksel ja hymyilee, eihän se nyt aivan niin ole, mutta Brede on sanottu irti. — No, sanoo Iisakki ja koettaa vähän puolustella Bredeä, viehän se paljon aikaa. — Hänet pannaan pois uudesta vuodesta, jollei hän paranna tapojaan. — Vai niin. — Eikö minun pitäisi sinun mielestäsi ottaa sitä paikkaa? — Iisakki ajatteli kauan ja vastasi: — Niin, onhan ne rahat kylläkin, mutta. — He aikovat lisätä minulle palkkaa. — Kuinka paljon? — Kaksinkertaiseksi. — Kaksinkertaiseksi? No sitte kylläkin minun mielestäni voisit vähän ajatella asiaa. — Mutta he ovat vähän pidentäneet linjaa. Enpä tiedä mitä minun oikein pitää tehdä; mutta täällä on nyt metsääkin vähemmän myytävänä kuin sinulla oli ja minun täytyy ostaa enemmän työkaluja kuin minulla on. Rahaa tarvitaan aina, enkä minä ole saanut karjaa niin suureksi, että siitä voisi myydä. Minä arvelen ottaa telegraafin yhdeksi vuodeksi koetteeksi… Kummankaan päähän ei pälkähtänyt, että Brede parantaisi tapansa ja saisi pitää paikan.

Kun he tulevat Månelandiin, on myöskin Ulla tullut sinne käväisemään, niin, Ulla oli merkillinen, hän taapertaa lihavana ja pyöreänä kuin makkara ja on yli seitsemänkymmenen, mutta perille hän pääsee. Hän istuu tuvassa kahvia juomassa, mutta kun hän huomaa miehet, pannaan kaikki syrjään ja hän astuu ulos: — Hyvää päivää Aksel ja tervetuloa huutokaupasta! Et kai pahastu, että minä pistäydyn vähän sinun ja Barbron luo? Ja sinä rakentelet suurta tupaa ja tulet yhä mahtavammaksi! Oletko ostanut lampaan Iisakki? — Olen, vastaa Iisakki, tunnetko sen? — Tunnenko sen? En. — Sillä on tuollaiset lattakorvat niinkuin näet. — Lattakorvat, mitä? Entä sitten? Mitä minun pitikään sanoa: kuka sai Breden talon? Minä sanoin juuri Barbrolle, että kenenkähän nyt saat naapuriksesi? minä sanoin. Barbro raukka se vain istuu ja itkee, kuten odottaa sopii; mutta Kaikkivaltias on suonut hänelle toisen kodin täällä Månelandissa! Lattakorva — minä olen nähnyt monta lattakorvaista lammasta iässäni. Ja se oli totta, Iisakki, että se sinun koneesi oli melkein enemmän, kuin mitä minun vanhat silmäni saattoivat käsittää. Ja mitä se maksaa, sitä en edes kysykään, sillä en osaa sitä laskea. Oletko nähnyt sen, Aksel, niin tiedät mitä minä tarkoitan, oli kuin olisin nähnyt Eliaksen tulivaunut, armahtakoon syntini…

Kun heinät oli korjattu, alkoi Elias valmistautua lähtemään kaupunkiin. Hän oli kirjoittanut insinöörille, että nyt hän tuli, mutta saanut sen merkillisen vastauksen, että ajat olivat huonot, täytyi supistaa menoja, insinöörin täytyi lakkauttaa hänen toimensa ja kirjoittaa tästä lähin kaikki itse.

Sepä hittoa! Mutta mitä oikeastaan teki alueinsinööri konttoriapulaisella? Silloin kun hän otti nuoren Eliaksen kotoa, tahtoi hän kai vaan näytellä suurta miestä korvessa, ja kun hän elätti ja vaatetti hänet rippikoulun yli, niin oli hänellä siitä hyvästä vähän kirjoitusapua. Nyt oli poikanen kasvanut suureksi, se oli muuttanut kaiken.

Mutta, kirjoitti insinööri, jos tulet takaisin, niin teen voitavani hankkiakseni sinulle toisen konttoripaikan, vaikkakin se ehkä on vaikeata, täällä kun on niin paljon nuorukaisia, jotka pyrkivät sille uralle. Ystävällinen tervehdys.

Tietenkin tahtoi Elias takaisin kaupunkiin, oliko siitä epäilystäkään? Pitikö hänen luopua kaikesta? Hän tahtoi päästä eteenpäin maailmassa! Eikä Elias sanonut mitään kotilaisille muuttuneesta tilanteesta, siitä ei olisi ollut mitään hyötyä, ja sitä paitsi oli hän hieman veltto, hän siis vaikeni.

Elämä Sellanråssa vaikutti häneen taas, se oli maineetonta ja jokapäiväistä elämää, mutta se oli rauhallista ja tylsyttävää, se vaikutti unelmia herättävästi, hänellä ei ollut mitään minkä vuoksi muokata itseään, hänen ei tarvinnut peilailla itseään. Kaupungissaolo oli kehkeyttänyt häntä ja tehnyt hänet muita hienommaksi, tehnyt hänet heikommaksi, hän alkoi pohjaltaan tuntea itsensä kodittomaksi kaikkialla. Olkoon menneeksi, että hän alkoi taas sietää pietar-yrtin hajua! Mutta ei ollut soveliasta maalaispojalle seisoa kuuntelemassa, miten äiti ja piiat lypsivät elukoita iltaisin ja sitte vaipua seuraaviin ajatuksiin: ne lypsävät, kuuntele nyt tarkasti, onpa miltei merkillistä kuunnella sitä, se on jonkinlaista soitantoa yksinäisinä ruiskauksina, se eroaa kaupungin torvimusiikista ja pelastusarmeijan soitosta ja höyrylaivanpuhalluksesta. Ruiskuaa kiuluun…

Sellanrån asukkaat eivät paljoakaan osanneet ilmaista tunteitaan ja Eliasta kaihersi se hetki, jolloin hänen piti sanoa jäähyväiset. Nyt oli hän hyvästi varustettu, hänen piti taas saada uusi kangaspakka alusvaatteiksi mukaansa ja isä oli antanut toisen tehtäväksi pistää Eliaksen käteen vähän rahaa hänen lähtiessään ulos ovesta. Rahaa — saattoiko Iisakki todellakin luovuttaa rahaa? Eipä toisinkaan voinut käydä, Inkerihän oli vakuuttanut, että se tapahtui viimeisen kerran, Elias oli pian pääsevä kohoamaan ja tuleva toimeen. — Vai niin, sanoi Iisakki. — Mieliala kävi juhlalliseksi, koti kävi hiljaiseksi, he olivat kukin saaneet keitetyn munan viimeiseksi ateriaksi, ja Siivertti seisoi jo ulkopuolella valmiina lähtemään mukaan kantajaksi. Elias saattoi alottaa.

Hän alotti Leopoldiinasta. Tämä vastasi jäähyväisiin ja suoriutui hyvin. Samoin Jensine-piika, joka istui villoja karkaamassa, hän vastasi hyvästi; mutta molemmat tytöt töllistelivät pahuuksesti häntä siksi, että hänen silmänsä ehkä vähän punottivat. Hän ojensi kätensä äidille ja tämä itkeä pillitti koreasti ja välitti viis siitä, että Elias oli itkun vastustaja. — Voi nyt oikein hyvin! nyyhki hän. — Isää oli kaikkein pahin hyvästellä, totisesti, ja monestakin syystä: hän oli niin raihnas ja äärettömän luottavainen, hän oli kantanut lapsia käsivarrellaan ja puhellut heille lokeista ja muista linnuista ja eläimistä ja korven ihmeistä, siitä ei ollut vielä kauan, muutamia vuosia… Isä seisoo ikkunan ääressä, sitte käännähtää hän äkkiä ympäri, tarttuu pojan käteen ja sanoa tokasee äreästi: — Jaha, hyvästi! Uusi hevonen on päässyt tuolla irti! — Ja hän kiiruhtaa ulos ja juoksee tiehensä. Mutta hän oli vähän aikaisemmin vartavasten itse irroittanut hevosen, ja sen tiesi Siivertti veitikka vallan hyvin seistessään siellä ulkopuolella ja katsellessaan hymyillen isän jälkeen. Ja sitä paitsi kävi hevonen sänkiäisellä.

Niin oli Elias valmis.

Niin tuli äiti hänen jälkeensä portaille yhä nyyhkien ja sanoi, että Jumala olkoon kanssasi! Ja antoi hänelle jotakin — tässä on — eikä sinun pidä kiittää häntä, hän ei tahdo sitä. Älä nyt unohda kirjoittaa ahkerasti. —

Kaksisataa kruunua.

Elias katseli pelloille: isä ponnisteli tavattomasti paalun kimpussa, jota hän koetti hakata maahan, se ei näyttänyt oikein onnistuvan hänelle, vaikka hän oli vetisellä niityllä.

Veljekset painuivat korpeen, he tulivat Månelandiin ja Barbro seisoi portailla ja kutsui heidät sisälle: — Matkustatko taas, Elias? Tulehan sitte sisälle juomaan kuppi kahvia, jollei muuta! — He menevät sisälle majaan, eikä Eliasta enää niin vaivaa rakkaus, että hän yrittäisi hypätä ikkunasta ulos ja ottaa myrkkyä, ei hän asettaa vaalean kevätpalttoonsa poikittain polvilleen ja pitää huolen siitä, että hopeakilpi tulee näkyviin, sitten pyyhkii hän tukkaansa nenäliinalla ja sanoo perin koreasti: — Onpa klassillinen ilma!

Barbro ei liioin ole tietääkseenkään, hän hypistelee hopeasormus toisessa ja kultasormus toisessa kädessään — hän oli todellakin saanut myös kultasormuksen — ja hänellä on esiliina, joka ulottuu kaulasta jalkoihin saakka, niin ettei paljoa huomaakaan hänen raskauttaan. Ja kun hän saa kahvin valmiiksi ja vieraat juovat, ompelee hän ensin valkoista liinaa ja nyplää kaulusta ja tekee yhtä ja toista neitseellistä askaretta. Barbrosta ei vierailu ole kiusallinen ja se on hyvä, seurustelu käy luonnollisesti, Elias voi liihotella pinnalla taas nuorena ja hullutellen.

— Minne olet pannut Akselin? kysyy Siivertti. — Minne lie jäänyt, kaipa jossakin on, vastaa Barbro kohentautuen. Nyt et kai enää koskaan tule tänne korpeen? kysyy hän Eliakselta. — Tuskinpa vaan, vastaa tämä. — Sillä tämä ei ole niitä varten, jotka ovat tottuneet kaupunkiin. Luulenpa, että voisin lyöttäytyä samaan matkaan sinun kanssasi. — No sitä nyt et ainakaan tarkoita? — Miksi en? — Minä olen maistanut miltä tuntuu olla kaupungissa ja miltä tuntuu olla maalla, sillä minä olen ollut suuremmassa kaupungissa kuin sinä; kuinka siis voisin viihtyä täällä? — Enhän sitä tarkoittanutkaan, sinä kun olet ollut itse Bergenissä! kiiruhti Elias sanomaan, olipa se Barbro koko kärsimätön! — Sen tiedän, että jollei minulla olisi sanomalehteä luettavana, niin lähtisin tieheni paikalla, sanoi Barbro. — Entä Akseli sitten ja kaikki muu, sitä minä tarkotin? — Mitäpä Akseli minulle kuuluu. Entä sinä itse, eikö sinulla ehkä ole joku, joka odottaa sinua kaupungissa? — Nyt ei Elias voinut olla vähän elehtimättä ja sulkematta silmiään ja loksauttamatta kielellään, että hänellä tosiaankin saattoi olla joku, joka odotti häntä kaupungissa. Mutta hän olisi voinut käyttää tätä tilaisuutta hyväkseen aivan toisin, jollei Siivertti olisi istunut siinä, nyt saattoi hän vain vastata: — Lörpötystä! — Vai niin, sanoi Barbro loukkaantuneena, ja olipa tosiaan noloa, että hän oli niin ärtyisä: Lörpötystä, sanoi hän. Niin, ethän voi odottaa enempää meiltä täällä Månelandissa, me emme ole niin suurellisia. —

Elias antoi muuten hänelle palttua, hänen kasvonsa olivat tulleet melko rumiksi, ja Eliaksen lapsensilmätkin olivat vihdoin huomanneet hänen tilansa. — Etkö voisi vähän soittaa kitaraa? sanoi Elias. — En, vastasi Barbro lyhyesti. Mitä minun pitikään sanoa, Siivertti: etkö voi tulla auttamaan Akselia muutamiksi päiviksi uuden tuvan salvamisessa? Mitä jos alkaisit huomenna, kun tulet takaisin kylältä? — Siivertti ajatteli asiaa: Niin. Mutta minulla ei ole työvaatteita. — Minä juoksen kotoasi hakemaan arkivaatteesi illalla, niin että ne ovat täällä kun tulet. — Niin, sanoi Siivertti, vaikkapa niin. — Barbro tuli ylen innokkaaksi: Kyllä sinun pitäisi tulla! Nyt on niin, että kesä menee ja tuvan pitäisi olla pystyssä ja katon alla ennen syyssateita. Aksel on aikonut pyytää sinua monta kertaa, mutta ei häneltä ole tullut sitä tehdyksi. Kyllä sinun pitäisi tehdä meille se hyvätyö! — Voinhan auttaa minkä kykenen, sanoi Siivertti.

Se oli päätetty.

Mutta nyt on tosiaan Eliaksen vuoro loukkaantua. Hänestä on kylläkin hyvin tehty, että Barbro huolehtii omasta ja Akselin puolesta ja hankkii rakennusapua ja koettaa saada talon pystyyn, mutta se tulee vähän liian avoimesti, eihän hän ole talon emäntä sentään, eikä siitä ole vielä niinkään pitkää aikaa, kun hän itse oli suudellut häntä, tätä ihmistä. Eikö hänessä ollut häpyä! — Niin, sanoo hän senvuoksi äkkiä, minä tulen takaisin tänne kummiksi. — Barbro loi häneen silmäyksen ja sanoi äkeästi: Kummiksi? Sinä puhut lörpöttelystä! Ja sitä paitsi kyllä minä lähetän sanan sitten, kun minä kummia tarvitsen. — Mitäpä saattoi Elias muuta tehdä kuin hymyillä häveliäästi ja toivoa olevansa kaukana majasta! — Kiitos kahvista! sanoi Siivertti. Kiitos kahvista! sanoi myöskin Elias, mutta hän ei noussut eikä hän liioin kumartanut, kaikkea vielä, ja Barbro oli perin pikkumainen, aika kana.

— Annappas kun katson! sanoi Barbro. Niillä konttoristeilla, joiden luona minä olin, oli myöskin hopealevyt paidoissaan, paljoa suuremmat hopealevyt, sanoi hän. No sinä tulet sitten tänne yöksi, Siivertti? Minä haen vaatteesi.

Siinä oli hyvästit.

Veljekset jatkoivat matkaansa, Elias antoi siis hänelle palttua ja hänellä oli kun olikin kaksi tukevata seteliä povitaskussaan! Veljekset varoivat koskettamasta mitään surumielisiä aineita, isän omituista hyvästijättöä ja äidin itkua, he kiersivät Breidablikin ohi, jottei heitä taas pidätettäisi ja laskivat reippaasti leikkiä tästä peijauksesta. Mutta kun he tulivat niin pitkälle, että näkivät kylän ja Siivertin piti kääntyä takaisin, kävivät he hieman epämiehekkäiksi kumpikin. Siivertti otti sanoakseen: Taitaapa olla niin, että tulee sinua ikävä! — Silloin alkoi Elias niistää nenäänsä ja tarkastella kenkiään ja tutkia naarmua sormessansa ja etsiä jotakin taskuistaan, joitakin papereita, sanoi hän, kas mokomaa! Mutta hullusti olisi kuitenkin käynyt, jollei Siivertti olisi pelastanut heitä: Viimeinen! huusi hän ja antoi veljellensä lyönnin ja juoksi tiehensä. Se auttoi, he lähettivät toisilleen joitakin jäähyväissanoja etäämpää ja lähtivät kumpikin suunnalleen.

Kohtalo tai sattuma. Elias palasi kaiken uhalla takaisin kaupunkiin toimeen, jota hänellä ei enää ollut, mutta saman erikoisen sattuman kautta sai Aksel miehen työhön. He alkoivat rakentaa tupaa 21:ntena päivänä elokuuta ja kymmenen päivää myöhemmin oli se katon alla. Eihän se ollut mikään suuri tupa ja vain muutaman kyynärän korkuinen, mutta olihan se puutalo eikä turvemaja, ja saivathan elukat mainion läävän talveksi entisestä ihmisten asunnosta.

II

Syyskuun kolmantena päivänä pysyi Barbro poissa. Kokonaan poissa ei hän tosin ollut, mutta häntä ei näkynyt rakennusten luona.

Aksel nikkaroi minkä kerkisi, hän asetteli parhaillaan ikkunaa ja ovea paikoilleen uuteen tupaan, joten hänellä oli yllin kyllin puuhaa; mutta kun puolipäivä oli jo mennyt ohitse eikä hän vielä ollut saanut kutsua ruualle, meni hän majaan. Siellä ei ollut ketään. Hän sai itselleen jotakin ruokaa ja katsasteli ympärilleen syödessään, kaikki Barbron vaatteet riippuivat siinä, hän oli vain jossakin ulkosalla. Hän palasi takaisin työhönsä ja jatkoi edelleen jonkun aikaa, sitte kurkisti hän jälleen majaan — ei, se oli tyhjä. Hän on ehkä jäänyt jonnekin makaamaan. Hän lähtee ulos etsimään.

— Barbro! kutsuu hän. Ei. Hän etsii rakennusten ympäriltä, menee joidenkin pensaiden luo pellon laitaan, etsii kauan, ehkä tunnin, huutelee — ei. Hän löytää hänet etäämmältä, hän makaa maassa pensaiden suojassa, puro virtaa hänen jalkojensa ohitse, hän on avopäin ja avojaloin, sitä paitsi likomärkä selkää myöten.

— Makaatko täällä? sanoo Aksel. Miksi et vastannut?

— En voinut, kuiskaa Barbro ja on niin käheä, ettei tahdo ääntä saada kuuluville.

— Mitä — oletko ollut vedessä?

— Olen. Luiskahdin. Oo!

— Oletko heikko?

— Olen. Se on ohi.

— Onko se ohi? sanoo Aksel.

— On. Nyt saat auttaa minut kotiin.

— Missä on —?

— Mitä?

— Eikö se ollut lapsi?

— Ei. Se oli kuollut.

— Oliko se kuollut?

— Oli.

Aksel vitkastelee, eikä liiku paikaltaan. — Missä se on? kysyy hän.

— Sitä ei sinun tarvitse tietää, vastaa Barbro. Auta minut kotiin. Se oli kuollut. Minä voin itse kävellä, jos vähän tuet minua kainalosta.

Aksel kantaa hänet kotiin ja asettaa hänet tuolille. Hänestä valui vettä.

— Oliko se kuollut? kysyy hän.

— Kuulit kai sen, vastaa Barbro.

— Missä se on?

— Pitääkö sinun sitä haistella? Oletko löytänyt ruokaa sillä aikaa, kun minä olin poissa?

— Mutta mitä sinä teit purolla?

— Mitäkö tein purolla? Menin hakemaan katajia.

— Katajia?

— Sankkoja varten.

— Eihän siellä ole katajia, sanoo Aksel.

— Mene sinä vaan työhöni virkkaa Barbro käheästi ja kärsimättömästi. Mitäkö tein purolla? Menin hakemaan luudanvarpuja. Oletko syönyt, kysyn minä?

— Syönyt? toistaa Aksel. Oletko kovin heikko?

— Enkä.

— Tarkoitan, että tarvitset tohtoria.

— Koetapahan noutaakin! vastaa Barbro ja nousee etsimään kuivia vaatteita itselleen. Etkö muuhun voi tuhlata rahoja!

Aksel menee takaisin työhön, mutta hän ei saa suuriakaan tehdyksi, hän vasaroi ja veistelee kuitenkin hieman, niin että Barbro kuulee hänen olevan puuhassa; vihdoin hän asettaa ikkunan paikoilleen ja tilkitsee sen sammalilla.

Illalla ei Barbro enää ole millänsäkään, hän hyörii ja pyörii, menee läävään ja lypsää ja astuu vain hieman varovaisemmin kuin tavallisesti kynnyksen yli. Hän meni nukkumaan heinälatoon kuten tavallisesti ja niinä kahtena kertana, jolloin Aksel yön aikaan katsasti häntä, nukkui hän sikeästi. Hänellä oli hyvä yö.

Seuraavana aamuna oli hän miltei ennallaan, käheä vain niin, ettei tahtonut saada äännähdystäkään kurkustaan, ja pitkä sukanvarsi kiedottuna kaulan ympäri. He eivät voineet keskustella. Päivät menivät menojaan ja tuo episoodi vanheni, muut asiat astuivat etualalle. Uuden tuvan piti oikeastaan seisoa jonkun aikaa painumassa salvoksistaan ja tulla tiiviiksi ja pitäväksi, mutta siihen ei ollut aikaa, se piti ottaa heti käytäntöön ja panna kuntoon uusi läävä. Kun se oli tehty ja muutto ohitse, ottivat he perunat maasta ja kun se oli tehty, leikkasivat he rukiin. Elämä kului tavalliseen tapaansa.

Mutta useasta pienestä ja suuremmasta seikasta tunsi Aksel, että suhde oli käynyt löyhemmäksi, Barbro ei tuntunut olevan sen enempää kotonaan Mänelandissa kuin kuka tahansa muukaan palvelija olisi ollut, ei liioin sidotumpi, Akselin ote oli hellinnyt, kun lapsi oli kuollut. Hän oli ajatellut niin suuria, että odotahan vain kunhan lapsi tulee! Mutta lapsi tuli ja meni. Vihdoin otti Barbro sormuksetkin sormistaan eikä käyttänyt niitä enää. — Mitä se merkitsee? kysyi Aksel. — Mitä se merkitsee? vastasi Barbro niskaansa nakaten. —

Mutta se ei voinut tietää mitään muuta hänen puoleltaan kuin uhmaa ja petosta.

Nyt oli Aksel löytänyt tuon pienen ruumiin puron luota. Hän ei kylläkään ollut erikoisemmin sitä etsinyt, hän tiesi miltei pilkulleen missä sen täytyi olla, mutta hän oli antanut sen olla. Sattuma kuitenkin johdatti sen hänen mieleensä: tuon paikan yllä alkoi oleilla lintuja, kirkuvia harakoita ja variksia, mutta vähän myöhemmin myös kotkapari huimaavassa korkeudessa. Oli aivankuin joku harakka vain olisi aluksi nähnyt jotakin laskettavan sinne eikä ollut voinut vaieta siitä niinkuin ihminen, vaan oli ruvennut juoruamaan. Silloin heräsi Akselkin välinpitämättömyydestään ja odotti sopivaa hetkeä hiipiäkseen sinne. Hän löysi sen sammalen, oksien ja parin kivenlohkareen alta, käärittynä riepuun, suureen liinaan. Uteliaana ja kammoksuen avasi hän hieman vaatetta — silmät kiinni, tumma tukka, poika, jalat ristikkäin, enempää ei hän nähnyt. Riepu oli ollut märkä, mutta oli alkanut kuivaa, koko käärö näytti kuin puoleksi avatulta nyytiltä peson jälkeen.

Aksel ei voinut antaa sen lojua tuolla lailla näkyvissä, sisimmässään pelkäsi hän myös itsensä ja kotinsa puolesta, hän juoksi paikalla hakemaan lapiota ja kai voi haudan syvemmäksi, mutta kun se oli niin lähellä puroa että siihen tihkui vettä, täytyi hänen siirtää se ylemmäs mäelle. Tällä välin katosi hänen pelkonsa, että Barbro yllättäisi hänet ja löytäisi hänet täällä, hän kävi suorastaan rohkeaksi ja uhkamieliseksi, Barbro sai kernaasti tulla, silloin saisi hän luvan kauniisti kietoa ruumiin kunnollisemmin kuin ennen, olipa se sitte kuolleenasyntynyt tai ei! Hän tunsi hyvin mitä hän oli kadottanut tämän lapsen keralla, että hän oli taas vaarassa jäädä vaille apua uutistaloonsa, ja vielä nyt kun karjaakin oli kolmin kerroin enemmän. Ole hyvä, ei ollut liikaa, jos hän tulisi! Mutta Barbro — kernaasti oli hän saattanut huomata, mitä hän puuhaili, hän ei tullutkaan, hänen täytyi itse kääriä ruumis miten parhaiten taisi ja muuttaa se uuteen hautaan. Päällimäiseksi pani hän jälleen ruohoturpeen ja peitti jälkensä, muuta ei jäänyt näkyviin kuin pieni vihreä kumpu pensaiden keskelle.

Hän tapasi Barbron pihalla palatessaan kotiin.

— Missä olet ollut? kysyi tämä.

Katkeruus oli jo hänestä mennyt, hän vastasi vain: — En missään. Missä olet itse ollut? — Mutta Barbro kai kavahti ilmettä hänen kasvoillaan, hän meni sisälle sanomatta enempää.

Aksel meni jäljestä.

— Mitä se tietää, sanoi hän ja kysyi suoraan, ettet enää käytä sormuksiasi?

Ehkä piti Barbro parhaana antaa hieman myöten, hän hymyili ja sanoi: — Sinä olet niin yrmeä, että oikein naurattaa! Mutta jos tahdot, että tulee kuluttaa sormuksia arkipäivisin, niin teen sen! Ja hän otti ne esille ja pani sormiinsa.

279

278

Mutta nyt näki hän varmaankin, että Akselin naama kävi tuhmaksi ja tyytyväiseksi, hän kysyi rohkeasti:

— Onko sinulla muuta minua vastaan?

— Ei minulla ole mitään sinua vastaan, vastasi Aksel. Ja sinun tulee vain olla niinkuin olit ennen, kaiken aikaa ennen, kun tulit tänne. Sitä minä tarkoitan.

— Ei ole niin helppoa olla samallainen iankaiken.

Aksel jatkoi:

— Kun ostin isäsi paikan, tein sen siinä mielessä, että mieluummin ehkä haluaisit asua siellä, voisimmehan muuttaa sinne. Mitä siitä arvelet?

Siinä hän menetti pelin, oo hän siis pelkäsi menettävänsä naisapunsa ja jäävänsä jälleen pulaan karjoineen ja talouksineen, sen huomasi Barbro hyvästi.

— Niin, siitä olet puhunut ennenkin, vastasi hän vältellen.

— Niin. Mutta en ole saanut vastausta.

— Vastausta? sanoi Barbro. En kärsi kuulla siitä enää puhuttavan!

Akselista tuntui että hän oli mennyt hyvinkin pitkälle: hän oli antanut Breden perheen jäädä asumaan Breidablikiin, ja vaikka hän oli ostanut kasvavan kylvönkin ostaessaan paikan, oli hän ajanut vain muutaman kuorman heiniä sieltä kotiin ja jättänyt perunat perheelle. Oli perin kummallista Barbron puolelta asettua nyt poikkiteloin, mutta hän ei harkinnut asiaa, vaan kysyi syvästi loukkaantuneena: — Muuttaisimmeko me Breidablikiin ja ajaisimme minun omaiseni maantielle! —

Kuuliko hän oikein? Hän istui aluksi suu auki, sitte alkoi hän liikutella huuliaan aivankuin suurempaa vastausta varten, siitä ei tullut mitään, hän kysyi: — Eivätkö ne aio kylään?

— Sitä en tiedä, vastasi Barbro. Oletko ehkä vuokrannut heille kylältä? —

Aksel ei tahtonut ryhtyä pitempiin selvittelyihin hänen kanssaan, mutta hän ei voinut vaieta siitä, että Barbro ihmetytti häntä vähän, ihmetytti häntä himpun verran: — Sinä käyt yhä itsepintaisemmaksi ja vastahakoisemmaksi, sanoi hän, mutta sinä et tarkoita sillä mitään, sanoi hän.

— Minä tarkoitan mitä sanon, vastasi Barbro. Ja mikseivät minun omaisenikaan saaneet tulla tänne, voitko sen minulle selittää? Silloin olisi äiti vähän auttanut minua. Mutta sinä luulet, ettei minulla ole niin paljon tekemistä, että minä tarvitsisin apua. —

Tässä oli luonnollisesti tottakin joukossa, mutta myös paljon paikkansa pitämätöntä: Breden perheen olisi pitänyt asua turvemajassa ja Aksel olisi ollut yhtä pahassa pulassa, mihin elukat sijoittaa. Mihin hän oikeastaan pyrki, eikö hänellä ollut järkeä päässä! — Sanonpa sinulle yhden asian, sanoi hän, saat mieluummin piian avuksesi! — Talvea vastenko kun on vähemmän työtä? Ei. Minun olisi pitänyt saada piika silloin, kun sitä tarvitsin. —

Hän oli taas jossain määrin oikeassa: kun hän kulki täällä raskaana ja sairaana, olisi pitänyt olla piika! Mutta olihan niinkin, ettei Barbro lainkaan jäänyt makaamaan ja jättänyt työtään, hän oli itse asiassa yhtä reipas ja vankka, hän teki kaiken mitä tehtävää oli, eikä koskaan puhunut piiasta. Mutta hänellä olisi pitänyt olla. — Sitte en ymmärrä, sanoi Aksel allapäin.

Äänettömyys.

Barbro kysyi: — Mitä minä olenkaan kuullut, sinäkö otat telegraafin isän jälkeen?

— Miten niin? Kuka on niin sanonut.

— Siitä puhutaan.

— Niin, sanoi Aksel, eihän se mahdotonta ole.

— Vai niin.

— Mitä sinä sitä kysyt?

— Kysyn vain siksi, vastasi Barbro, että sinä olet ottanut talon ja kodin isältä ja nyt sinä otat leivänkin.

Äänettömyys.

Mutta nyt ei Aksel kai enää halunnut jatkaa siinä äänilajissa: — Minä sanon sinulle suoraan yhden asian, huudahti hän, ettet sinä ole kaiken sen arvoinen, mitä minä teen sinulle ja omaisillesi!

— Vai niin, sanoi Barbro.

— Ei! sanoi Aksel ja löi nyrkin pöytään. Sitte hän nousi.

— Älä luule peloittavasi minua! vikisi Barbro surkealla äänellä ja siirtyi lähemmäksi seinää.

— Peloittavasi sinua! matki Aksel ja puhalsi halveksivasti. Mutta nyt on tosi kysymyksessä ja minä tahdon tietää, miten on lapsen laita. Oletko sinä tukehduttanut sen?

— Tukehduttanut sen?

— Niin. Se on ollut vedessä.

— Vai niin, sanoi Barbro, sinä olet nähnyt sen? Sinä olet ollut — nuuskimassa sitä, aikoi hän sanoa, mutta ei uskaltanut, Akselin kanssa ei ollut leikittelemistä tällä hetkellä. — Olet ollut katsomassa?

— Näin että se on ollut vedessä.

— Jaa, sanoi Barbro, sen sait kernaasti nähdä. Se syntyi vedessä, en päässyt enää ylös, liukastuin.

— Vai liukastuit.

— Niin. Ja samassa tuli lapsi.

— Vai niin, sanoi Aksel. Mutta sinä otit rievun mukaasi kotoa, otitko sen siltä varalta, että liukastuisit?

— Rievun? toisti Barbro.

— Suuren valkean liinan, erään minun paitani, jonka sinä olit leikannut halki.

— Niin, sanoi Barbro, sen liinan otin mukaani kantaakseni katajia.

— Katajia?

— Niin, katajia. Enkö ole kertonut sinulle, että menin katajia hakemaan?

— Kyllä. Tai luudanvarpuja.

— Samantekevää, mitä lie ollut…

Mutta tuonkin ankaran yhteentörmäyksen jälkeen kävi heidän välinsä jälleen hyväksi, toisin sanoen, ei juuri hyväksi, mutta siedettäväksi, Barbro käyttäytyi viisaasti ja taipuisammasti, hän vainusi vaaraa. Mutta tällaisen suhteen vallitessa kävi elämä Månelandissa vielä tukalammaksi ja sietämättömämmäksi, ilman luottamusta, ilman iloa, alati vahdissa. Kului vain päivä kerrallaan, mutta niinkauan kuin sentään kaikki meni menojaan täytyi Akselin olla tyytyväinen. Hän oli nyt kerran saanut tämän tytön luokseen ja tarvitsi häntä ja oli rakastellut hänen kanssaan ja sitonut elämänsä häneen, ei ollut helppoa muuttaa itseään ja elämäänsä. Barbro tiesi kaiken uutistaloa koskevan: missä hinkit ja astiat olivat; milloin elukoiden piti kantaa; oliko talvirehua niukasti vai runsaasti; että se maito oli juustoja varten ja se ruuaksi, — vieras ei olisi selvillä mistään, ja vierasta ei ehkä olisi saatavissa.

Mutta monasti oli Aksel Ström ajatellut vaihtaa Barbron toiseen palvelijaan, hän oli toisinaan oikea peikko, ja Aksel miltei pelkäsi häntä. Sinäkin aikana, jolloin Akselilla oli onnettomuudekseen ollut onnea hänen parissaan, oli hänen toisinaan täytynyt peräytyä hänen merkillisen julmuutensa ja epähienon käytöksensä takia, mutta hän oli kaunis ja hänellä oli suloiset hetkensäkin ja kietoi hänet hellästi syliinsä. Se oli silloin, nyt se oli lopussa. Ei kiitos, hän ei enää uudistaisi sitä kurjuutta! Mutta ei ole helppoa muuttaa itseään ja elämäänsä toiseksi: Niinpä mennään heti naimisiin! sanoi Aksel ja hoputti asiaa. — Heti? vastasi Barbro. Ei, minä lähden ensin kaupunkiin hampaideni takia, ne särkevät kaikki pilalle.

Niin täytyi suhteen jäädä ennalleen, eikä Barbro saanut enää varsinaista palkkaa, mutta hän sai paljon yli palkan, ja joka kerta, kun hän pyysi rahoja ja sai, kiitti hän myös aivankuin lahjasta ainakin. Mutta muuten ei Aksel käsittänyt, mihin hän rahoja käytti, mihin hän tarvitsi rahoja korvessa? Säästikö hän? Mutta mitä ihmettä varten hän olisi säästänyt ja säästänyt kautta vuoden?

Oli niin paljon, mitä Aksel ei ymmärtänyt: eikö hän ollut saanut kihlasormusta, niin eikö hän ollut saanut kultasormusta? Heidän välinsä oli myös käynyt hyväksi pitkäksi aikaa tämän viimeisen suuren lahjan jälkeen, mutta eihän se ikipäiviä vaikuttanut, kaukana siitä, eikä hän voinut alinomaa ostaa sormuksia hänelle. Kerta kaikkiaan: Eikö Barbro huolinut hänestä? Naiset olivat kummallisia! Oliko hänellä tiedossa muualla miestä, jolla oli valmis karja ja hyvä uutistalo? Aksel saattoi kernaasti myöntyä niinkin pitkälle, että katsoi sormien lomitse naisten typeryyksiä ja oikkuja.

Oli merkillistä, Barbron päässä ei näyttänyt pyörivän muuta kuin kaupunkielämä ja Bergen. Hyvä. Mutta miksi oli hän sitten pitänyt parempana matkaa takaisin pohjoiseen, Herra paratkoon? Isän sähkösanoma sinänsä ei olisi saanut ottamaan askeltakaan, hänellä täytyi olla muita syitä. Täällä kulki hän tyytymättömänä aamusta iltaan vuoden toisensa jälkeen. Puisia astioita, eikä peltisiä ja rautaisia; patoja kattiloiden asemesta; ainainen lypsy kävelyn asemesta meijeriin; maalaiskengät, keltasuopa, heinäpussi pään alla; ei koskaan torvisoittoa, ei koskaan ihmisiä. Täällä hän kulki…

He torailivat monet kerrat tuon suuren yhteenoton jälkeen, niin, monet kerrat. — Puhutaanko siitä vai ollaanko puhumatta! sanoi Barbro, etkä sinä muista, miten paljon olet tehnyt isää vastaan, sanoi hän.

Aksel kysyi: — No, mitä minä olen tehnyt?

— Tiedät kai sen itsekin, vastasi Barbro. Mutta et kai sinä nyt kuitenkaan rupea tarkastajaksi?

— Vai niin.

— Ei, sitä en usko, sillä näen sen.

— Luuletko ettei minulla ole päätä siihen?

— Onhan sinulla kyllä päätä siihen, mutta ethän sinä lue etkä kirjoita etkä koskaan ota sanomalehteä käteesi.

— Osaan kyllä sekä lukea että kirjoittaa omiksi tarpeikseni, sanoi
Aksel, mutta sinä olet vain suuri suunpieksäjä!

— Siinä on sinulle tuo aluksi! sanoi Barbro ja tempasi hopeasormuksen pöydälle.

— No entä toinen? kysyi Aksel hetken kuluttua.

— Niin, jos tahdot ottaa takaisin sormuksesi, niin kyllä ne saat, sanoi
Barbro ja koetti irroittaa kultasormusta sormestaan.

— Jo on sinulla sisua! selitti Aksel ja lähti ulos.

Ja tietenkin käytti Barbro taas kohta molempia sormuksia.

Häntä ei liioin ajan oloon huolettanut se seikka, että Aksel epäili häntä lapsen murhasta. Päinvastoin hän yhä kiihdytti hänen epäilyksiään. Ei niin, että hän olisi mitään tunnustanut, mutta hän sanoi: — No entä jos olisin sen tukehduttanutkin! Sinä asut täällä korvessa etkä tiedä mitään muusta maailmasta!

Kun he kerran puhelivat tästä kysymyksestä, näytti hän tahtovan saada hänet ymmärtämään, miten turhan vakavasti hän sen otti, itse hän ei pannut lapsenmurhaan enempää merkitystä kuin se ansaitsi. Hän tiesi kaksi tyttöä Bergenissä, jotka olivat tappaneet lapsensa, mutta toinen oli saanut jonkun kuukauden vankeutta, sillä hän oli ollut tyhmä eikä ollut surmannut sitä, vaan jättänyt sen paleltumaan kuoliaaksi, ja toinen oli vapautettu.

— Ei, laki ei ole enää niin ankara kuin ennen, sanoi Barbro. Eikä se sitäpaitsi aina tule ilmi, sanoi hän. Eräs Bergenin hotellin palvelijatar oli tappanut kaksi lastansa, hän oli Kristianiasta ja kävi oikein sulkahatussa. Toisesta murhasta joutui hän kolmeksi kuukaudeksi linnaan, mutta ensimmäinen ei tullut lainkaan ilmi, kertoi Barbro.

Aksel kuunteli, ja häntä alkoi Barbro yhä enemmän pelottaa. Hän koetti ymmärtää, erottaa jotakin tässä pimeydessä, mutta pohjaltaan oli Barbro oikeassa: Aksel otti sen tavallaan liian vakavasti. Barbro ei kaikessa arkipäiväisessä turmeluksessaan ollut perusteellisen ajatuksen arvoinen. Lapsen murha ei hänestä ollut mitään erikoisempaa. Se oli vain tuota moraalista rappiota ja löyhyyttä, jota saattoi piikatytöltä odottaa. Seuraava aika sen osoittikin todeksi: ei hetkenkään mietintää, hän oli tasaisesti ja luonnollisesti sama kuin ennenkin, muuttumatta tyhjiä lörpöttelevä, täydellinen piikatyttö.

— Minun täytyy lähteä hampaitani laitattamaan, sanoi hän, ja sitte pitäisi minun saada saketti. Se oli lyhyt päällystakki, joka ulottui vain vähän alapuolta vyötärön, se oli ollut muodissa jonkun aikaa, Barbro tahtoi saada saketin.

Kun hän otti asian niin huolettomasti, mitäpä saattoi Akselkaan muuta tehdä kuin jättäytyä rauhaan? Hän ei liioin aina vakavasti epäillytkään häntä eikä Barbro itse myöntänyt mitään, päinvastoin oli hän kerta kerran jälkeen kieltänyt kaiken syyllisyytensä ilman harmia, ilman itsepäisyyttä, mutta hiton itsetietoisesti — niinkuin piikatyttö kieltää rikkoneensa jonkun lautasen, vaikka hän olisikin sen tehnyt.

Kului pari viikkoa, silloin tuntui se jo Akselista olevan liikaa, hän pysähtyi eräänä päivänä keskelle tupaa ja teki huomion: — Mutta Herran nimessä, kaikkihan olivat nähneet hänen tilansa, että hän oli ollut raskaana, että hän oli hautonut, mutta nyt hän oli jälleen hoikka, ja missä oli lapsi? Entä jos ihmiset tulisivat etsimään. He vaatisivat jonakin päivänä selitystä. Jollei asiassa ollut mitään hullusti olisi parempi haudata ruumis kirkkomaahan. Silloin se olisi poissa pensaista, poissa Månelandista. —

— Ei. Siitä koituisi hankaluuksia, sanoi Barbro. Ruumis avattaisiin, ja pidettäisiin kuulustelu. Sitä en kaipaa.

— Kunhan ei vaan käy hullummin myöhemmin, sanoi Aksel.

Barbro kysyi hyvätuulisena: — Mitä sinä sitä mietiskelet? Anna sen maata pensaissa! Vieläpä hän hymyili ja kysyi: Luuletko, että se juoksee jäljessäsi? Sinun pitää vain olla vaiti eikä lörpötellä siitä.

— Vai niin, no.

— Olenko ehkä tukehduttanut lapsen? Se tukehtui itse vedessä, kun minä lankesin. Eikö ole merkillistä, mitä sinä keksitkään! Eikä se sitä paitsi tule ilmi, sanoi hän.

— Tulihan Sellanrån Inkerinkin ilmi, olen kuullut, väitti Aksel.

Barbro ajatteli asiaa: — Sama se minulle! sanoi hän. Lakia on muutettu nyttemmin, kunhan lukisit lehtiä niin saisit nähdä. On niin paljon sellaisia, jotka saavat lapsia ja kuristavat ne, eikä heille tapahdu siitä mitään! — Barbro selittää sen hänelle avoimesti ja katselee asioita suuresti, hän ei ollut turhan tautta ollut maailmalla ja kuullut ja nähnyt ja oppinut paljon, nyt istui hän täällä ja oli Akselia nokkelampi. Hänellä oli kolme päätodistetta, joita hän toisti: ensiksi ei hän ollut tehnyt sitä. Toiseksi ei ollut niin vaarallista, vaikka hän olisi tehnytkin sen. Mutta kolmanneksi ei se tulisi ilmi.

— Minä luulen, että kaikki asiat tulevat ilmi, sanoi Aksel.

— Ei, kaukana siitä! vastasi Barbro. Ja joko ällistyttääkseen häntä tai rohkaistakseen häntä, tai ehkä turhamaisuudesta, kerskumisen halusta, antoi hän pommin räjähtää: — Minä olen itse tehnyt jotakin, mikä ei ole tullut ilmi.

— Sinäkö? sanoi Aksel epäilevästi. Mitä sinä olet tehnyt?

— Mitäkö olen tehnyt? Minä olen surmannut!

Ehkei hän ollut aikonut mennä niin pitkälle, nyt hänen täytyi jatkaa, Aksel istui siinä ja tuijotti häntä. Se ei ollut mitään tavatonta julkeutta, se oli suunpieksäntää, kielenkilkatusta, hän tahtoi olla etevämpi ja voittaa lörpöttelyssä.

— Etkö usko minua? huudahti hän. Muistatko tuon lapsenruumiin kaupunginpuistossa? Sen olin minä heittänyt sinne!

— Mitä? sanoi Aksel.

— Sen lapsenruumiin silloin. Sinä et muista mitään. Me luimme sanomalehdestä siitä.

Hetken kuluttua puhkesi Aksel, sanomaan: — Olet sinä hourupäinen!

Mutta hänen hämmennyksensä kai yllytti Barbrota, antoi hänelle jonkinlaista omituista voimaa, niin että hän saattoi kertoa yksityiskohtia: — Minulla oli se matkalaukussani — se oli kuollut, sen tein samassa, kun se syntyi. Ja kun olin tullut kaupunginpuistoon, heitin sen pois.

Aksel istui synkkänä ja äänetönnä, mutta Barbro yhä kertoi: siitä oli nyt kauan, useita vuosia, se tapahtui silloin, kun hän tuli Månelandiin. Niin että saattoi nähdä ettei kaikki tullut ilmi, kaukana siitä. Mitä hän sanoisikaan, jos kaikki tulisi ilmi, mitä ihmiset tekivät! Entä kaikki, mitä naineet ihmiset kaupungeissa tekivät? He surmasivat lapset ennen syntymistä, oli sellaisia lääkäreitä. He eivät tahtoneet muuta kuin yhden lapsen, korkeintaan kaksi, ja niin avasi lääkäri vähän kohtua. Niin että Aksel saattoi uskoa ettei se ollut suurikaan asia maailmassa.

Aksel kysyi: — No sitte olet kai tehnyt samoin tälle viimeisellekin lapselle?

— Enkä! vastasi Barbro mahdollisimman välinpitämättömänä. Sitä minun ei tarvinnut tehdä, sanoi hän. Mutta hän toisti vieläkin kerran, ettei se olisi ollut niin vaarallista. Hän oli tottunut näitä kysymyksiä pohtimaan, siksi oli hän käynyt niin välinpitämättömäksi. Aluksi se kai oli hieman outoa, hieman vierasta hänelle, tuo lapsen surmaaminen; mutta toisen kerran? Hän saattoi ajatella tekoa jonkinlaisella historiallisella tunteella: se oli tehty ja niin tehtiin.

Aksel tuli ulos tuvasta pää raskaana. Häntä ei vaivannut erikoisemmin se, että Barbro oli surmannut ensimmäisen lapsensa, se ei kuulunut hänelle. Ja että hänellä yleensä oli ollut tämä lapsi, siitä ei ollut suuriakaan sanomista, mikään koskematon ei hän ollut eikä ollut sellaisena esiintynytkään, päinvastoin, hän ei suinkaan ollut salannut taitojaan, vaan opettanut hänelle monta pimeätä leikkiä. Hyvä. Mutta viimeistä lasta ei hän olisi tahtonut kadottaa, pientä poikaa, vaaleata jumalanluomaa, riepuun käärittyä. Jos Barbro oli syypää tämän lapsen kuolemaan, oli hän tehnyt väärin häntä, Akselia kohtaan, katkaissut siteen, joka oli hänelle arvokas ja jollaista hän ei enää saisi. Mutta saattoihan olla, että hän oli livennyt puron yli astuessaan eikä ollut päässyt ylös. Vaikka riepuhan oli siellä, tuo paidanpuolikas, jonka hän oli ottanut mukaansa. —

Mutta aika kului nytkin, tuli päivällisen aika, tuli ilta. Ja kun Aksel oli käynyt levolle ja tuijottanut tarpeekseen pimeyteen nukahti hän ja nukkui aamuun saakka. Niin tuli uusi päivä, ja sen jälkeen tuli jälleen päivä ja toisia päiviä.

Barbro oli yhäti sama kuin ennenkin. Hän tiesi niin paljon maailmasta ja käsitteli välinpitämättömyydellä sellaisia pikkuseikkoja, jotka olivat peloittavia ja vaarallisia korvessa. Se oli tavallaan lohdullista, Barbro oli nokkela heidän kummankin puolesta, huoleton heidän kummankin puolesta. Sitä paitsi ei hän liioin liikkunut minään vaarallisena henkilönä. Barbroko peto? Kaikkea muuta! Hän oli päinvastoin soma tyttö, sinisilmäinen, hieman nykerönenäinen, kätevä töissä. Hän näytti alituiseen ikävystyneeltä uutistaloon ja puupyttyihin, joita aina tarvitsi ankarasti pestä, ja ehkä koko Akseliin ja siihen unohdettuun elämään, jota hän vietti, mutta hän ei tappanut elukoita nälkään eikä koskaan uhannut häntä veitsellä yöllä.

Vielä kerran johtuivat he puhumaan lapsenruumiista metsässä. Aksel oli taas sitä mieltä, että se olisi pitänyt haudata kirkkomaahan ja heittää multaa päälle, mutta Barbro puolusti silloin kuten ennenkin omaa menettelytapaansa, mikä oli hänestä hyvä kylläkin. Minkä jälkeen hän sanoi jotakin, mikä osoitti, että hänkin pohti asioita, ajatteli pienellä vaivaisella neekerisydämellä: — Ja jos niikseen, että se tulisi ilmi, niin minä puhun nimismiehelle, minä olen palvellut hänellä, rouva Heyerdahl auttaa kyllä minua. Kaikilla ei ole niinkään asiat, ja kuitenkin he pääsevät vapaiksi. Ja sitä paitsi on isä hyvissä väleissä isoisten kanssa ja on todistaja ja kaikkea.

Aksel vain puisti päätään.

— Epäiletkö?

— Mitä luulet isäsi voivan tehdä?

— Sitä et sinä tiedä! huudahti Barbro suuttuneena. Luuletko nujertaneesi hänet riistäessäsi häneltä talon ja leivän.

Hänellä oli ehkä jonkinlainen käsitys siitä, että isän arvo oli laskenut viime aikoina ja että siitä saattaisi koitua hänelle itselleen vahinkoa. Mitä vastaisi hänelle Aksel? Vaikenisi. Hän oli rauhan mies ja työn mies.

III

Talven tullen oli Aksel Ström jälleen yksinään Månelandissa, Barbro oli matkustanut. Se oli lorun loppu.

Hänen kaupunkimatkansa ei veisi pitkää aikaa, arveli hän, eikä se ollut mikään Bergeninmatka, mutta hän ei tahtonut menettää hampaitaan ja tulla suustaan vasikan kaltaiseksi.

— Mitä se maksaa? kysyi Aksel.

— Mistä minä tiedän! vastasi Barbro. Mutta ei se ainakaan sinulle mitään maksa, minä ansaitsen sen summan.

Barbro oli selittänyt, miksi oli parasta, että hän teki matkan juuri nyt: nyt oli vain kaksi elukkaa lypsettävä, keväällä kantaisi kaksi muuta ja samoin vuohet, tulisi maatyöt, olisi puuhaa ylenmäärin.

— Tee kuten tahdot, sanoi Aksel.

— Se ei maksaisi hänelle mitään, ei kerrassaan mitään. Mutta hän tarvitsi vähän rahaa, aivan vähäisen vain, hän tarvitsi sekä matkaan että hammaslääkärille, sitä paitsi tarvitsi uutta sakettia varten ja yhteen ja toiseen muuhun, mutta ne saisivat jäädä, jos niikseen oli.

— Sinä olet saanut aikalailla rahaa ennenkin, sanoi Aksel.

— Vai niin, sanoi Barbro. — Mutta ne ovat joka tapauksessa menneet

— Etkö ole säästänyt?

— Säästänyt? Voit tulla ja penkoa kistuani. En säästänyt
Bergenissäkään, kun minulla oli paljoa suurempi palkka.

— Minulla ei ole sinulle rahoja, sanoi Aksel. —

Hän ei suuresti uskonut, että Barbro enää yleensä palaisi takaisin tältä matkalta, ja hän oli kyllästyttänyt jo niin kauan Akselia kaikin tavoin nurjuudellaan, että tätä oli alkanut kiusata koko juttu. Mainittavampaa erää ei Barbro liioin saanut häneltä nyhdetyksi, mutta hän katsoi sormien lomitse sitä, että hän laittoi tavattomasti eväitä mukaansa, ja hän kyyditsi sekä hänet että hänen kistunsa kylän laivarantaan.

Niin oli sekin tehty.

Olisihan menetellyt tämä yksinolo uutistalossa taas, hän oli siihen tottunut entisinä aikoina; mutta elukat sitoivat häntä liiaksi ja kun hänen täytyi lähteä kotoa, saivat ne olla nälissään. Kauppias oli neuvonut häntä ottamaan Ullan talveksi, hän oli kerran ollut Sellanråssa monta vuotta, hän oli nyt vanha, mutta ketterä ja työteliäs. Ullalle oli lähetetty sana, mutta hän ei ollut tullut, eikä Aksel ollut kuullut hänestä mitään.

Odotellessaan työskentelee Aksel halkometsässä ja pui vähäiset viljansa ja hoitelee elukoita. Oli yksinäistä ja hiljaista. Silloin tällöin ajoi Sellanrån Siivertti ohi kylälle päin tai kylältä palaten, hänellä oli mennessään kuormana puita ja nahkoja tai karjantuotteita, mutta takaisin palasi hän miltei aina tyhjiltään, Sellanrån talon tarvitsi perin vähän ostaa.

Tuolloin tällöin kulki Brede Olsenkin Månelandin ohi ja viime aikoina yhä useammin — mitä hän nyt mahtoi niin ahkerasti kulkeakin. Ehkäpä tahtoi hän näyttää uutteruuttaan sähkölennättimen korjailussa ja koetti säilyttää paikkansa. Barbron lähdettyä ei hän enää pistäytynyt sisälle Akselin luo, vaan meni kauniisti ohitse, ja se oli hieman liikanaista ylpeyttä hänen puoleltaan, koska hän yhä edelleen asusti Breidablikissa eikä ollut muuttanut pois.

Eräänä päivänä, jolloin hän aivan tervehtämättä aikoi mennä ohitse, pysäytti Aksel hänet ja kysyi, milloin hän oli aikonut tyhjentää talon.

— Miten sinä erosit Barbrosta? kysyi Brede vastaan.

Sana seurasi sanaa:

— Sinä lähetit hänet luotasi aivan pennittömänä, hän ei ollut päästä
Bergeniin millään pelin.

— Vai niin, hän on Bergenissä?

— Niin, vihdoinkin hän pääsi sinne, kirjoittaa hän, mutta siitä ei lankea kiitos sinulle.

— Minä häädän sinut Breidablikista heti paikalla, sanoi Aksel.

— Niin, jos olet niin ystävällinen? vastasi toinen pilkallisesti. Mutta uudesta vuodesta muutamme sieltä muutenkin, sanoi hän ja lähti.

Vai niin, Barbro oli matkustanut Bergeniin, oli siis käynyt, kuten Aksel oli arvellutkin. Hän ei sitä surrut — surrut? kaukana siitä, Barbrohan oli oikea peikko; mutta tähän saakka ei hän kuitenkaan ollut heittänyt kaikkea toivoa hänen palaamisestaan. Hitto mokomaa ymmärsi, hän oli kai sittenkin tullut liiaksi riippuvaiseksi tästä ihmisestä, tästä epäihmisestä, hänellä oli suloiset hetkensä, unohtumattomat hetkensä, ja juuri estääkseen häntä matkustamasta Bergeniin saakka oli hän ollut tiukka rahoista erottaessa. Nyt oli hän kuitenkin karannut. Siinä riippui vielä joku hänen vaatekappaleensa ja linnunsulalla varustettu olkihattu oli paperiin käärittynä luhdissa, mutta hän ei tullut niitä hakemaan. O-jaa, ehkä hän vähän suri. Ikäänkuin suureksi pilkaksi tuli yhä hänen sanomalehtensä ja tulisi kai vuoden loppuun.

Mutta olihan hänellä muutakin ajattelemista, hänen täytyi olla mies.

Keväällä piti hänen pystyttää uusi vaja uuden tuvan pohjoisseinälle, hänen täytyi kaataa hirret talvella ja sahauttaa laudat. Akselilla ei ollut varsinaista tukkimetsää, mutta yksinäisiä suuria honkia oli kyllä siellä täällä hänen metsässään, hän aikoi kaataa niitä Sellanråhon päin vievän tien varrelta, ettei ajo sahalle tulisi liian pitkäksi.

Eräänä aamuna ruokkii hän sitten elukat erikoisen hyvin, niin että ne voivat kestää iltaan saakka, lukitsee ovet jälkeensä ja lähtee metsään; paitsi kirvestä ja eväspussia kantaa hän lapiota lumen luomista varten. On leuto ilma, eilen oli aika myrsky ja pyry, mutta tänään on tyyni. Hän seuraa telegraafilinjaa koko matkan kunnes hän saapuu määräpaikkaan, sitten riisuu hän takin ja alkaa hakata. Kaadettuaan puun oksii hän sen aina ja veistää hirreksi, keräten latvat ja oksat kasaan.

Brede Olsen astelee ohi Sellanråhon päin, niinpä ovat kai johdot epäkunnossa eilisen myrskyn jälkeen. Ehkä kulki Brede ilman aikojaan, hän oli käynyt niin virkaintoiseksi, hän oli parantanut nähtävästi tapansa. Miehet eivät puhelleet eivätkä tervehtäneet.

Aksel huomaa kyllä, että ilma on muuttumassa, tuuli kiihtyy kiihtymistään, mutta hän jatkaa vain työtään. On jo pitkältä yli puolipäivän eikä hän ole syönyt. Niin kaataa hän suuren hongan, joka kaatuessaan lyö hänet maahan. Mitenkä se tapahtui? Se oli onnettomuus. Honka huojuu kannollaan, ihminen koettaa sitä taholleen, myrsky toiselle, ihminen joutuu häviölle. Olisihan tuosta vielä selvinnyt, mutta maa oli lumen peitossa, Aksel astui harhaan, astui syrjään ja osui kallionkoloon, hän jäi kallionreunan ja hirren väliin.

No niin. Olisihan sekin vielä menetellyt, mutta hän oli jäänyt niin pahaan asentoon, ehjin jäsenin kylläkin, mikäli hän tunsi, mutta niin vääntyneeseen asentoon ettei hän kyennyt liikahtumaankaan tuon raskaan painon alta. Jonkun ajan kuluttua on hän saanut toisen kätensä irti, toisen päällä hän makaa, hän ei uletu ottamaan kirvestä. Hän silmäilee ympärilleen ja ajattelee, niinkuin jokainen muukin vangittu eläin olisi tehnyt, silmäilee ympärilleen ja ajattelee ja ponnistele puun alla. Brede kai tulee jonkun ajan kuluttua takaisin, ajattelee hän ja huokaa hieman.

Alussa ottaa hän asian kevyesti ja harmittelee vain sitä, että tämä tapaus, tämä surkea sattuma vie häneltä aikaa hukkaan, hän ei ole vähintäkään peloissaan terveydestään, vielä vähemmän hengestään. Tosin hän tuntee, että käsi, jonka päällä hän lepää, kuoleutuu hänen allaan, ja että jalka kallionkolossa kylmenee ja näivettyy, mutta olkoon niinkin. Brede tulee kai pian.

Brede ei tullut.

Myrsky kiihtyi, lumi ulottui Akselin kasvoihin saakka. Kas, nyt se alkaa oikein urakalla! ajattelee hän ehkä ja on vieläkin varsin huoleton, on kuin hän vilkuttaisi itselleen lumen lävitse, että nyt tulee olla tarkkaavainen, nyt se alkaa oikein urakalla! Pitkän ajan kuluttua päästää hän yksinäisen huudon. Se ei kai kuulu pitkälle myrskyssä, mutta kulkeutuu Breden korviin johtoa pitkin. Aksel makaa siinä aivan hyödyttömiä ajatellen: olisipa hän vain saanut käsiinsä kirveen niin olisi hän ehkä saanut hakatuksi itsensä irti! Olisipa hän edes saanut kätensä ylös, se lepäsi jotakin kovaa vastaan, kiveä, ja kivi syöpyi hiljaa ja varoen kädenlihakseen. Olisipa edes tuo saatanan kivi ollut poissa, mutta kukaan ei ole vielä voinut kertoa mitään liikuttavaa piirrettä kivestä.

Aika kuluu, lunta pyryttää ankarasti, Aksel peittyy lumeen, hän on aivan avuton, lumi laskeutuu viattomana ja tietämättömänä hänen kasvoilleen, se sulaa jonkun aikaa, sitte käyvät kasvot kylmiksi eikä lumi enää sula. Nyt se alkaa oikein urakalla!

Sitte hän huikkaa kovasti pari kertaa ja kuuntelee. Nyt hautautuu hänen kirveensä lumeen, hän näkee vain vähän vartta. Tuolla riippuu hänen eväsreppunsa puussa, olisipa hän vain saanut sen käsiinsä, olisi hän totisesti haukannut jonkun erinomaisen suupalan. Ja samalla, kun hän kerran on niin rohkea elämänvaatimuksissaan, voisi hän myös toivoa takin ylleen, alkaa kylmätä. Hän huikkasee jälleen voimainsa takaa. —

Siinä seisoo Brede. Hän on pysähtynyt, hän katsoo huutavaan mieheen päin, seisoo sekunnin vain ja luo silmäyksen sinne ikäänkuin havaitakseen, mitä on tekeillä.

— Etkö voi tulla ja antaa minulle kirvestä! huutaa Aksel hieman surkeana.

Brede kääntää katseensa pois, hän huomaa, miten asiat ovat, ja nyt silmäilee hän ilmaan, sähkölankoja, ja näyttää olevan aikeissa ryhtyä korjaustöihin. Olisiko hän hullu?

— Tule antamaan minulle kirves, uudistaa Aksel, minä makaan puun alla!

Brede on niin tapansa parantanut ja virkaintoinen, hän katselee sähkölankaa ja haluaisi alituiseen korjailla. Ja huomaa, että hän ehkä haluaa korjailla hyvätuulisena ja kostonhaluisena.

— Vai haluat sinä jättää minut tänne, etkä edes anna minulle kirvestä! huutaa Aksel.

Silloin on kuin pitäisi Breden mennä vähän kauemmas alaspäin tarkastamaan johtoa. Hän jää sinne lumipyryyn.

Vai niin. Jaa. Mutta nytpä olisi onnenpotkaus, jos hän itse pääsisi sen verran irti, että hän ulettuisi kirveeseen! Hän ponnistaa vatsaansa ja rintaansa keventääkseen sitä suunnatonta painoa, joka häntä pitää puristuksissa, hän saa puun liikahtamaan, huojuttaa sitä, mutta sillä hän vain ravistaa enemmän lunta ylleen. Muutaman turhan yrityksen jälkeen luopuu hän puuhasta.

Alkaa hämärtyä. Brede on mennyt, miten kauas on hän mahtanut joutua? Ei varsin kauas, Aksel huutaa taas ja puhuu samalla jättämisestä:

— Jätätkö minut vallan tänne, senkin miehenmurhaaja? huutaa hän, eikö sielusi autuus ole sinulle rakkaampi? Tiedät, että voisit saada lehmän auttaessasi vähän minua, mutta sinä olet koira, Brede, ja sinä tahdot tappaa minut tänne. Mutta minäpä annankin sinut ilmi, niin totta kuin makaan täällä, muista se! Ja etkö voi tulla antamaan minulle kirvestä?

Äänettömyys. Aksel ponnistelee jälleen puun alla, nostaa sitä hieman vatsallaan ja saa siitä hyvästä yhä enemmän lunta päälleen. Sitte heittää hän sen puuhan ja huokaa, hän väsyy ja käy uniseksi myös. Eläimet seisovat nyt nälkäisinä turvemajassa ja pitävät ääntä, ne eivät ole saaneet ruokaa eivätkä juomaa sitten aamun, Barbro ei anna niille enää, hän karkasi, karkasi molempine sormuksineen. Pimenee, niin, tulee ilta ja yö, mutta se vielä menettelisi, ellei olisi kylmä, nyt jäätyy parta, silmätkin tahtovat jäätyä kiinni, ja onko se mahdollista, hänen toinen jalkansa tuntuu kuoleutuneen lonkkaan saakka? Kaikki on Jumalan isänkädessä! sanoo hän ja sehän todistaa, että hän voi puhua jumalisestikin, kun tahtoo. Pimenee, no niin, hän voi kuolla ilman sytytettyä lamppua! Hän käy niin pehmeäksi ja hyväksi, ja ollakseen nöyrä hymyilee hän ystävällisesti ja kärsivällisesti rajuilmalle, se on Jumalan lunta, viatonta lunta! Niin, hänen kai täytyy luopua ilmiantamasta Bredeä. —

Hän vaikenee ja käy yhä unisemmaksi, aivankuin hajautuneeksi myrskystä, hän näkee niin paljon valkoista silmiensä edessä, metsiä ja tasankoja, suuria siipiä, valkoisia harsoja, valkoisia purjeita, valkoista, valkoista — mitähän se lienee? Lorua, hän tietää hyvin, että se on lunta, hän makaa maassa, ei ole mikään keksintö, että hän on hautautuneena puun alle.

Sitten huutaa hän taas, ulvoo, tuolla lumessa lepää hänen valtava, karvainen rintansa ja ulvoo, sen pitäisi kuulua majaan saakka, elukoiden korviin, hän ulvoo kerta kerran jälkeen. — Ja etkö ole sika ja peto, huutaa hän Breden jälkeen, oletko miettinyt, mitä teet antaessasi minun menehtyä? Etkö voi antaa minulle kirvestä, kysyn minä, ja oletko häpeällinen eläin vai ihminen? Mutta onnea matkalle, jos on tarkoituksesi mennä luotani. —

Hän on kai nukkunut, hän on niin jäykkä ja eloton, mutta silmät ovat auki, luomet jäähileissä, mutta auki, hän ei voi räpäyttää niitä; onko hän nukkunut silmät auki? Ehkä hän on vain torkkunut minuutin tai tunnin, Herra sen tietää, mutta nyt seisoo Ulla siinä. Hän kuulee hänen kysyvän: — Oletko hengissä Kristuksen veren nimessä? Ja vielä kysyy hän siitä, että hän makaa tässä ja että onko hän hullu? Ulla seisoo siinä joka tapauksessa.

Ullassa on jotakin vainuavaa, jotakin shakaalimaista, hän saapuu aina onnettomuuksien sattuessa paikalle, hänellä on niin tarkka vainu. Mitenkä olisi Ulla päässyt eteenpäin elämässä, jollei hän olisi kiertänyt haistelemassa niin tarkasti?

Nyt oli hän siis saanut Akselin kutsun ja oli tullut seitsemästäkymmenestä vuodestaan huolimatta tunturin ylitse ollakseen hänen luonaan. Oli viettänyt rajuilman ajan eilen Sellanråssa, oli tullut tänään Månelandiin, ei löytänyt ketään kotoa, ruokki elukat, oli vähin ulkona portailla kuuntelemassa, lypsi elukat illaksi, kuunteli jälleen, ei ymmärtänyt —

Niinpä kuulee huudon ja nyökkää: joko se on Aksel tai maanalaiset, kummassakin tapauksessa kannattaa hieman haistaa, löytää Kaikkivaltiaan ikuinen viisaus sellaisesta metsän melusta — eikä hän minulle mitään tee, sillä minä en ole voimallinen päästämään hänen kengännauhojaan. —