Tässä hän seisoo.
Kirves? Ulla kaivaa kaivamistaan lumesta, mutta ei löydä kirvestä. Hän aikoo suoriutua ilman kirvestä ja koettaa nostaa puuta, mutta hän on kuin pieni lapsi ja saa liikutetuksi vain äärimmäisiä oksia. Hän etsii jälleen kirvestä, on pimeä, mutta hän kaivaa käsin ja jaloin; Aksel ei voi osottaa, hän voi vain sanoa, missä kirves oli, mutta siellä se ei ole enää. — Kunhan ei olisi niin pitkältä Sellanråhon! sanoo Aksel. Mutta nyt alkaa Ulla omin päinsä etsiä ja Aksel huutaa hänelle, että ei, siellä se ei ole. — Eiei, sanoo Ulla, minä vain tahdon katsoa kaikki paikat! Ja mikä on tämä? sanoo hän. — Luulen että löysit sen? kysyy Aksel. — Niin Kaikkivaltiaan avulla! vastaa Ulla korkeapuheisesti. Mutta Aksel ei ole varsin korkea, hän myöntää ettei hän ehkä ole aivan järjissään, hän on käynyt miltei selväksi. Ja mitä tekisi Aksel kirveellä? Hän ei voinut liikahtaakaan, Ullan piti hakata hänet irti. Ulla oli kyllä käytellyt kirvestä ennenkin, hän oli pilkkonut enemmän kuin sylen puita eläissään.
Aksel ei voi käydä, hänen toinen jalkansa on kuoleutunut lonkkaa myöten, selkä on sijoiltaan, ankarat pistokset saavat hänet suorastaan ulvahtamaan, yleensä tuntee hän itsensä vain joksikin jäännökseksi, osa hänestä makaa yhä puun alla. — On niin omituista, sanoo hän, enkä minä sitä ymmärrä! — Ulla ymmärtää sen ja selittää hänelle ihmeellisin sanoin, niin, sillä hän on pelastanut ihmisen kuolemasta ja hän tietää sen: — Kaikkivaltias on käyttänyt vähäpätöistä asetta eikä ole tahtonut lähettää ketään hallitsijaa. Eikö Aksel huomannut hänen viisasta neuvoa ja päätöstään? Ja jos hän olisi tahtonut lähettää käärmeen maahan olisi hän voinut sen tehdä. — Niin sen tiedän kyllä, sanoo Aksel, mutta minun laitani on niin kumma? — Kumma? Hänen pitäisi odottaa pikkuruikkusen, liikkua, taivuttaa ja suoristaa itseään, kas niin, vähän kerrassaan, hänen jäsenensä olivat näivettyneet ja kuoleutuneet, hänen piti saada takki ylleen ja lämmetä. Mutta ikinään ei hän unohtaisi sitä Herran enkeliä, joka kutsui häntä ulos portaille viimeisen kerran, ja silloin hän kuuli huudon metsästä. Se oli kuin Paratiisin aikoina, kun puhallettiin pasuunoilla Jeerikon muureilla. —
Kummallista. Tämän puheen aikana on Akselilla tilaisuus norjistaa jäseniään ja hän oppii kävelemään.
He saapuvat sitten hiljakseen kotiinpäin, Ulla on edelleen pelastaja ja tukee häntä. Menetteleehän sekin. Jonkun matkan päässä kohtaavat he Breden.
— Mitä nyt? sanoo Brede, oletko sairas? autanko minä sinua? sanoo hän.
Aksel vaikenee epäävästi. Hän on luvannut Jumalalle, ettei hän kosta
Bredelle, eikä anna häntä ilmi, mutta pitemmälle ei hän ole mennyt. Ja
mitä varten oli Brede jälleen matkalla ylöspäin? Oliko hän nähnyt, että
Ulla oli tullut Månelandiin ja käsittänyt, että tämä kuulisi hätähuudot?
— Vai niin, sinäkö se olet, Ulla? sanoo Brede puheliaana. Mistä sinä hänet löysit? Puun alta? Niin, eikö ole ihmeellistä meidän laitamme! purkautuu häneltä, minä olin sähköjohtoa tarkastamassa ja niin kuulin huutoja. Brede äkkäsi paikalla asian, tahdoin tulla auttamaan, jos tarvittaisiin. Ja sitten se olit sinä, Aksel! Makasitko puun alla?
— Kyllä sinä sekä näit että kuulit, kun menit ohitse, vastaa Aksel, mutta sinä menit ohitseni.
— Herra minua syntistä armahtakoon! huudahtaa Ulla niin suuresta pahuudesta kuullessaan.
Brede selittää: — Näinkö sinut? Näin hyvästi. Mutta sinä olisit voinut huutaa, miksi et huutanut? Minä näin sinut niin ihmeen hyvin, mutta minä luulin, että sinä lepäsit vähän.
— Ole vain hiljaa! vastaa Aksel, sinä tahdoit, että olisin jäänyt makaamaan! —
Nyt ymmärtää Ulla, ettei Brede saa sekaantua asiaan, se vähentäisi hänen oman apunsa välttämättömyyttä ja tekisi hänen pelastustyönsä vähemmän ehdottomaksi, hän estää Bredeä auttamasta, tämä ei edes saa kantaa eväsreppua eikä kirvestä. Oo tällä hetkellä on Ulla kokonaan Akselin puolella; kun hän saapuu Breden luokse joskus sitten ja istuu kahvikupin ääressä, on hän taas hänen puolellaan.
— Etkö voi antaa minun kantaa kirvestä ja lapiota edes? sanoo Brede.
— Ei, vastaa Ulla Akselin puolesta, hän tahtoo kantaa ne itse.
Brede jatkaa: — Olisit voinut huutaa minua, emme kai ole niin huonoissa väleissä, ettet saa sanaa suustasi. Huusitko? Vai niin. Olisit huutanut kovaa, tiedät kai, että oli lumimyrsky. Ja sitäpaitsi olisit voinut viitata kädelläsi.
— En saanut käsiäni liikkumaan, vastaa Aksel, näithän että makasin aivankuin lukolla lukittuna.
— Sitä en nähnyt. Enpä ole niin hulluja kuullutkaan! Anna minun nyt kantaa tavaroitasi, kuuletko!
Ulla sanoo: — Anna Akselin olla rauhassa. Hän on heikoissa voimissa. —
Mutta nyt on kai Akselinkin aivot päässeet käyntiin jälleen. Hän on kuullut vanhasta Ullasta ennen, hän tietää, että tämä käy sekä kalliiksi että kiusalliseksi ikipäiviksi, jos hän saa itselleen ehdottomasti yksinään ansion hänen pelastamisestaan, hän tahtoo vähän jakaa voitonriemua, Brede saa todellakin repun ja työaseet kannettavikseen, niin, Aksel lausuu jonkun sanan, että se keventää häntä, tekee hyvää. Mutta Ulla ei tahdo siihen suostua, hän nyhtää reppua itselleen ja selittää, että hän, eikä kukaan muu, kantaa mitä kannettavaa on. Viekas yksinkertaisuus on joutunut tukkanuottasille kummallakin puolen, Aksel jää hetkeksi vaille tukea ja Breden täytyy tosiaankin hellittää repusta ja tarttua häneen, vaikka hän ei enää horjukaan.
Mutta niin he kulkevat edelleen, Brede tukee heikkoa miestä ja Ulla kantaa taakkoja. Hän kantaa raahustaa, hän on täynnä ilkeyttä ja kypeniä: hän on saanut nyhtäistyksi itselleen halvimman ja karkeimman osan pelastuksesta kotiin. Mitä pirua teki Brede täällä!
— Kuulehan Brede, sanoo hän, mitä minä kuulinkaan, ovatko ne ottaneet ja myynet koko talosi?
— Kenenkä puolesta sitä kysyt? vastaa Brede rehvakasti.
— Kenenkä puolesta? En tiennyt, että tahdot sitä salata.
— Se on lorua, Ulla, olisit tullut huutamaan taloa.
— Minä? Teet pilkkaa raukasta!
— No etkö ole rikastunut? Sanovat sinun perineen vanhan Siivertin lippaan, hehehee.
Se ei tehnyt Ullaa leppeämmäksi että näin muistutettiin häntä tyhjiin huvenneesta perinnöstä: — Niin, vanha Siivertti soi minulle kaikkea hyvää, muuta ei voi sanoa. Mutta kun hän oli kuollut, tekivät he hänet putipuhtaaksi maallisesta tavarasta. Sinä tiedät itse, miltä tuntuu joutua puillepaljaille, Brede, ja asustaa toisen nurkissa; mutta vanhalla Siivertillä on nyt suuret salit ja uutimet, ja sinä ja minä, Brede, me kuljemme täällä vielä jokamiehen jaloissa.
— Viis minä sinusta, sanoo Brede, ja hän kääntyy Akselin puoleen: —
Olen iloinen, että tulin, kun näin jouduin auttamaan sinua kotiin.
Käynkö liian kovaa kanssasi?
— Et. —
Torata Ullan kanssa, soittaa suutaan Ullan kanssa? Mahdotonta. Koskaan ei hän jättäytynyt tappiolle eikä kukaan voinut voittaa häntä taivaan ja maan sekoittamisessa yhdeksi ystävällisyyden ja ilkeyden, lorun ja myrkyn tulvaksi. Nyt kuulee hän, että Brede oikeastaan auttaakin Akselin kotiin!
— Mitä minun pitikään sanoa, alottaa hän: ne suuret herrat, jotka olivat Sellanråssa silloin — saitko näytetyksi niille kivipussisi?
— Jos tahdot Aksel, niin otan sinut kerrassaan selkääni ja kannan sinut kotiin, sanoo Brede.
— Ei, vastaa Aksel. Mutta todella ansaitset kiitoksen! —
He kulkevat edelleen eikä ole enää pitkälti matkaa jäljellä. Ulla tuntee, että hänen täytyy käyttää aikaa hyväkseen voidakseen saada jotakin toimeen: — Olisi ollut parasta, että sinä olisit pelastanut Akselin kuolemasta, sanoo hän. Ja miten oli, Brede, näitkö hänen surkeutensa ja kuulit hänen hätähuutonsa ja menit kauniisti ohitse?
— Pidä vain suusi kiinni, Ulla! vastaa Brede.
Se olisikin ollut parasta hänelle, hän kahlasi lumessa raskaine taakkoineen, hän huoahti; mutta suutaan ei hän pitänyt kiinni. Hän näytti säästäneen hyvän makupalan viimeiseksi, niin varsin vaarallisen asian, ja uskaltaisiko hän kosketella sitä?
— Barbro, sanoo hän — niin, ei kai hän vain ole muuttanut pois, tiedämmä?
— On, sanoo Brede kevytmielisesti. Niinpä sait talveksi työtä samalla.
Mutta tähän oli Ullan hyvä iskeä kiinni taas, hän saattoi tehdä tiettäväksi, miten tarpeellinen Ulla hän oli, miten kaivattu Ulla ympäri kotiseudun: eiköhän olisi voinut olla kahdessa paikassa, niin jopa kolmessa paikassa yhtä hyvin? Pappilaankin olisivat häntä tahtoneet. Ja hän antoi samalla tietää erään asian, mikä Akselin oli hyvä kuulla, se ei lainkaan haitannut: hänelle oli tarjottu niin ja niin paljon, sitä paitsi uudet kengät, vieläpä vuona kaupan päälle. Mutta hän tiesi, että täällä Månelandissa hän tuli erikoisen hyvän miehen luokse, joka tahtoi palkita hänet yltäkylläisesti, ja niin tuli hän mieluummin tänne. Ei tarvinnut Breden sitä surra, tähän saakka oli hänen taivaallinen isänsä avannut oven toisensa jälkeen hänelle ja pyytänyt häntä sisälle. Ja näyttihän melkein siltä, että Jumalalla oli ollut joku tarkoitus lähettäessään hänet tänne Månelandiin, hän oli pelastanut ihmishengen tänä iltana. —
Mutta nyt alkaa Aksel käydä niin uupuneeksi ja hänen jalkansa niin hervottomiksi. Se on omituista, tähän asti on hän voinut yhä paremmin kävellä sitä mukaa kuin lämpöä ja eloa palasi hänen jäseniinsä, nyt tarvitsee hän välttämättä Bredeä pysyäkseen pystyssä! Se näytti alkaneen silloin, kun Ulla puhui palkastaan, ja sitte kun hän taas oli pelastanut hänen henkensä, kävi Akselin tila vallan huonoksi. Tahtoiko hän vielä kerran vähentää hänen voitonriemuaan? Herra sen tietää, mutta hänen aivonsa olivat kai päässeet hyvään kuntoon. Kun he olivat lähellä taloa pysähtyy hän ja sanoo: — Näyttää siltä, etten tästä pääse kotiin!
Brede ottaa hänet muitta mutkitta selkäänsä. Niin he jatkavat matkaa, Ulla harmista pakahtumaisillaan, Aksel pitkin pituuttaan Breden seljässä.
— Mutta miten oli, kysyy Ulla, eikö Barbron pitänyt saada lasta?
— Lasta? karjasee Brede painonsa alla. Kuje on mitä omituisin, mutta
Aksel antaa kantaa itseään aivan portaille saakka.
Brede puhkuu ankarasti.
— Niin, tai eikö hänellä ollut lasta? kysyy Ulla.
Aksel kiirehtii sisälle sanoen Bredelle: — En tiedä, miten olisin pelastunut kotiin tänä iltana, jollei sinua olisi ollut! Eikä hän unohda Ullaakaan: — Kiitos sinulle, Ulla, sinä löysit minut ensiksi! Ja kiitos nyt teille molemmille! —
Se oli se ilta, jolloin Aksel pelastettiin…
Seuraavina päivinä ei Ulla tahdo muusta puhuakaan kuin tuosta suuresta tapahtumasta, Akselilla on täysi työ pidättäessään häntä. Ulla voi näyttää sen paikan tuvassa, jossa hän seisoi, kun Herran enkeli kutsui häntä ulos portaille kuuntelemaan hätähuutoja, Akselilla on taas muuta miettimistä ja hän tahtoo olla mies. Hän aloittaa jälleen työnsä metsässä, ja kun se on tehty ryhtyy hän ajamaan hirsiä Sellanråhon sahalle.
Tasaista ja sopivata talvityötä niin kauan kuin keliä kestää: hirsiä ylöspäin, sahattuja lautoja alaspäin. Mutta täytyy ehtiä valmiiksi ennen uutta vuotta, jolloin ankarat pakkaset alkavat ja jäädyttävät sahan. Se käy mainiosti, kaikki käy, kun sattuu, että Sellanrån Siivertti palaa tyhjänä kylältä ottaa hänkin hirren rekeensä ja auttaa naapuriaan. He voivat silloin perusteellisesti pakista keskenään ja olla toisilleen huviksi.
— Mitä kuulit kylällä? kysyy Aksel.
— En mitään, vastaa Siivertti. Tänne pitäisi tulla muudan uusi mies korpeen.
Uusi mies — se ei ollut aivan tyhjää tuo Siivertin juttu. Uusia miehiä tuli vuoden väliajoilla korpeen ja asettui sinne, Breidablikin alapuolella oli nyt viisi uutistaloa, ylöspäin kävi asutus hitaammin, vaikka maa eteläänpäin oli yhä multaisempaa ja vähemmän soista. Ylimmäksi yhteismaalle uskaltautunut uutisviljelijä oli Iisakki, joka perusti Sellanrån, hän oli rohkein ja älykkäin. Myöhemmin tuli Aksel Ström hänen jälkeensä; nyt oli siis uusi mies ostanut. Tuo uusi mies aikoi ottaa suuren alan viljeltävää suota ja metsää Månelandin alapuolelta — olihan siellä ottamista.
— Oletko kuullut, millainen mies hän on? kysyy Aksel.
— En, vastaa Siivertti. Hän tuo valmiit talot tullessaan, jotka hän kuljettaa tänne ja, pystyttää yht’äkkiä.
— Vai niin. No hän on varoissaan?
— Kaipa hän on. Hän tulee perheineen, hänellä on vaimo ja kolme lasta.
Ja hänellä on hevonen ja elukat myös.
— Sitten on hän varoissaan, sanoo Aksel. Etkö kuullut enempää?
— En. Hän on kolmenkymmenenkolmen vanha.
— Mikä hänen nimensä on?
— Aaron, sanoivat kylällä. Talon nimeksi tulee Storborg.
— Vai Storborg. Vai niin, eipä vähän mitään.
— Hän on rannikolta. Sanoivat, että hän on kalastellut.
— Lieköpähän tuo sitte maanviljelijä, sanoo Aksel. Etkö kuullut sitten mitään enempää hänestä?
— En. Hän maksoi käteisellä ostaessaan paikan. Muuta en kuullut. Hän on kai ansainnut mahdottomasti kalastuksella, sanoivat he. Nyt asettuu hän tänne kauppiaaksi.
— Vai kauppiaaksi?
— Niin he juttelivat.
— Vai kauppiaaksi!
Se oli tärkeintä, ja naapurukset haastelivat siitä juurta jaksain ajaessaan edelleen. Se oli suuri uutinen, ehkä suurin koko korven historiassa, siitä kannatti pakista: — Kenen kanssa aikoi tuo uusi mies käydä kauppaa? Korven kahdeksan uutistalonko kanssa? Vai odottiko hän myös ostajia kylältä? Joka tapauksessa olisi kauppapaikalla merkitystä, maatilat kohoaisivat arvossa, kukapa tiesi.
Miten he sitä pohtivatkaan, väsymättä! Näillä kahdella miehellä oli harrastuksensa ja päämääränsä, yhtä tärkeät kuin muillakin, korpi oli heidän maailmansa, työ, vuodenajat ja vuodentulo ne seikkailut, joita he kokivat. Eikö siinä ollut jännittäväisyyttä? Aivan kylliksi jännitystä! Monta kertaa saivat he nukkua kevyesti, monta kertaa työskennellä yli ruoka-aikojen, he sietivät sitä, heillä oli terveyttä, seitsemän tuntia hirren alla ei heitä vahingoittanut eliniäksi, jos jäsenet jäivät ehjiksi. Maailmako vailla laajuutta, vailla näköaloja? Niinkö? Mutta mitä maailmoja ja näköaloja avasi tämä Storborg kauppoineen korpeen!
Ihmiset pohtivat sitä jouluun saakka…
Aksel oli saanut kirjeen, suuren, leijonankuvalla varustetun kirjeen valtiolta: että hänen piti noutaa sähkölangat, tarpeet ja työaseet Brede Olsenilta ja ottaa huolekseen linjan kunnossapito uudesta vuodesta.
IV.
Monia hevoskuormia kulkee rämeiden halki, ajetaan uuden korven asukkaan rakennuksia, kuorma toisensa jälkeen kulkee, päiväkausia. Ne puretaan erääseen paikkaan, jonka nimi tulee olemaan Storborg, se paisuu kyllä suureksi kerran, neljä miestä louhii nyt kiviä vuorella kivijalkaa ja kahta kellaria varten.
Niin ajetaan ja ajetaan edelleen. Jokainen hirsi on ennakolta veistetty, ei tarvitse muuta kuin latoa ne päällekkäin kevään tullen, kaikki on hienosti suunniteltu, hirret on numeroitu, eikä puutu ovia, ei ikkunoita, eikä värillisiä ruutuja kuistia varten. Ja muudan ajuri tuo eräänä päivänä suuren kuorman säleitä. Mitä ne ovat? Muudan uutisasukas Breidablikin alapuolelta tietää asian, hän on etelästäpäin ja on nähnyt sellaisia ennen: Se on puutarhanaitaa, sanoo hän. — Tuo uusi mies aikoo siis laittaa puutarhan korpeen, suuren puutarhan.
Se tiesi hyvää, koskaan ei ollut ollut sellaista liikettä korvessa ja moni hevosmies ansaitsi rahoja. He pohtivat tätä asiaa myös: oli tiedossa ansiota tulevaisuudessa, kauppias tarvitsi tavaroita kotimaasta ja ulkomailta, hänen täytyi ajattaa ne monilla hevosilla meren rannalta.
Näytti siltä, että suurta tulisi kaikki täällä olemaan. Oli tullut nuori päällysmies tai edusmies, joka järjesti ajoa, hän oli hienosteleva eikä näyttänyt saavan tarpeeksi hevosia, vaikka ei ollut enää montakaan kuormaa jäljellä. — Ei kai ole niin monta kuormaa jäljellä talosta enää? sanottiin hänelle. — Mutta entä tavarat! vastasi hän. — Sellanrån Siivertti tuli ajaen kotiinpäin, kuten tavallista tyhjiltään, ja edusmies huusi hänelle: Tuletko tyhjiltäsi? Miksi et ottanut kuormaa tänne Storborgiin? — Olisinhan voinut ottaa, mutta en tiennyt siitä mitään, vastasi Siivertti. — Hän on Sellanråsta, niillä on kaksi hevosta! kuiskasi joku. — Onko teillä kaksi hevosta? kysyi edusmies. Ottakaa ne molemmat ja tulkaa ajamaan meille, täällä ansaitsee rahaa! — Niin vastasi Siivertti, eihän se olisi hullumpaa. Mutta juuri nyt ei meillä ole aikaa. — Eikö sinulla ole aikaa ansaita rahoja? sanoi edusmies.
Ei, Sellanråssa ei aina ollut aikaa, oli niin paljon puuhaa kotona. Nyt olivat he ensi kerran ottaneet miesapua taloon, kaksi ruotsalaista muuraria, jotka louhivat kiviä navettaa varten.
Tämä navetta oli monta vuotta ollut Iisakilla mielessä suurena suunnitelmana, turvemaja kävi liian pieneksi ja hankalaksi elukoille, oli tarpeen kivinavetta, kaksinkertaisilla seinillä ja kunnollisella lautakellarilla varustettuna. Mutta oli niin paljon tarpeen, toinen vaati aina toista, ei tullut koskaan loppua rakentamisesta. Hänellä oli saha ja mylly ja kesänavetta, eikö hän tarvinnut pajaa? Vain pieni paja, kotitarpeiksi, hätäavuksi, oli niin pitkälti kylään, kun kuokka tylsyi tai hevosenkenkiä piti teroittaa. Siis vain sen verran, että tuli toimeen: palkeet ja alasin, eikö hän tarvinnut niitä? Kaiken kaikkiaan kohoaa Sellanråhon niin monta pientä ja suurta rakennusta.
Talo suurenee suurenemistaan, käy vahaiseksi, ei siis enää tulla toimeen palvelijatta, ja Jensine saa edelleen jäädä olemaan. Hänen isänsä, seppä, kyselee toisinaan häntä, eikö hän jo pian tule jälleen kotiin, mutta hän ei kärtä sen pahemmin, hän on perin myöntyväinen ja hänellä on kai siinä joku tarkoitus. Sellanrå sijaitsee ylinnä yhteismaassa ja kasvaa kasvamistaan, rakennuksia tulee lisää, maa kasvaa, ihmiset pysyvät samoina. Lappalaisia ei enää tule herrastelemaan uutistalossa, he ovat jo kauan sitten lakanneet käymästä. Lappalaisia ei usein kulje ohitse, he kiertävät mieluummin kaukaa talon, he eivät tule enää tupaan, he pysähtyvät ulkona, jos pysähtyvät. Lappalaiset kuljeksivat syrjäseutuja, epäilyttäviä teitä, valoa ja ilmaa he karttavat kuin syöpäläiset. Silloin tällöin katoaa joku vasikka tai lammas Sellanrån takalistoilta. Minkäpä sille mahtaa. Tietenkin Sellanrå kestää sen. Ja jos Siivertti osaisi ampua, ei hänellä olisi pyssyä, mutta hän ei osaa ampua, hän ei ole sotaisa, vaan iloinen, suuri koiranleuka: Sitäpaitsi ovat kai lappalaiset rauhoitettuja! sanoo hän.
Sellanrå kestää pieniä karjankatoja, sillä se on suuri ja vauras, mutta suruja vailla ei olla, ei. Inkeri ei ole kautta vuoden yhtä tyytyväinen itseensä ja elämäänsä, ei, hän on kerran tehnyt suuren matkan ja silloin sai hän kai eräänlaisen ruman sopeutumattomuuden itseensä. Se saattaa mennä menojaan, mutta se palaa taas. Hän on ahkera ja nokkela, aivankuin parhaina päivinään, ja hän on sievä ja terve vaimo miehelleen, myllynruholle, mutta eikö hänellä ole muistoja Trondhjemista, eikö hän unelmoi koskaan? Kyllä, varsinkin talvisin. Hänessä on vietävä elämä ja halu toisinaan, ja kun hän ei voi tanssia yksinään, ei synny juhlaa. Raskaat ajatukset ja hartauskirja. Niinpä niin. Mutta tuo toinenkin on aika ihanaa ja verratonta, kuten Herra tietää. Hän on oppinut olemaan tyytyväinen, nuo ruotsalaiset muurarit edes ovat vieraita ihmisiä ja tuntemattomia ääniä talossa, mutta he ovat vanhempia, hiljaisia miehiä, he eivät leiki, he tekevät työtä. Mutta he ovat tyhjää parempia, he elähyttävät, toinen laulaa kauniisti kivellä ja Inkeri seisoo toisinaan kuuntelemassa. Hänen nimensä on Jalmari.
Mutta sillä ei ole kaikki hyvin Sellanråssa. On tuo suuri pettymys, jonka Elias aiheutti. Oli tullut kirje häneltä, että hänen toimensa insinöörin luona oli lakkautettu, mutta hän saisi kyllä toisen paikan, täytyi vain odottaa. Sitte tuli toinen kirje, että odottaessaan muudatta korkeata konttoripaikkaa ei hän voinut elää tyhjästä, ja kun hän sai satakruunusen kotoa kirjoitti hän, että se riitti juuri pienten velkojen maksoon. — Vai niin, sanoi Iisakki, Mutta nyt on meillä muurarit ja paljon menoja, kysy nyt Eliakselta, eikö hän mieluummin halua tulla kotiin auttamaan meitä! — Inkeri kirjoitti, mutta Elias ei tahtonut takaisin kotiin, ei, hän ei halunnut taas tehdä tuota matkaa turhan tautta, ennen hän näki nälkää.
Kas, koko kaupungissa ei kai ollut vapaana mitään korkeata konttoripaikkaa, eikä Elias ollut liioin mikään partaveitsi aukoakseen itselleen tietä. Herra ties, ehk'ei hänellä ollut suurempaa kykyä. Kiltti ja ahkera kirjoittamaan oli hän kyllä, mutta oliko hänellä henkeä ja valoa? Ja jollei, miten kävisi hänen sitten!
Kun hän tuli kotoa kaksisataa kruunua taskussaan, vastaanotti hänet kaupunki vanhoine laskuineen, ja kun hän oli maksanut ne, täytyi hänen ostaa itselleen kävelykeppi sateenvarjon varren sijaan. Erinäisiä muitakin tavaroita tuli hankkia: karvalakki talveksi, kuten kaikilla hänen tovereillaankin oli, pari luistimia luistelua varten kaupungin jäällä, hopeinen hammastikku, jolla saattoi kaivella hampaitaan ja osoitella hienosti istuessaan lasin ääressä. Ja niin kauan kuin hän oli rikas, tarjoili hän voimainsa mukaan, itse tuliaiskesteissään antoi hän avata puolisen tusinaa pulloa olutta mitä suurimmalla säästäväisyydellä. — Mitä, annatko kaksikymmentä äyriä tarjoilijalle? kysyttiin häneltä; me annamme kymmenen. — Ei pidä olla kitsas! sanoi Elias.
Hän ei ollut kitsas, ei, se ei sopinut hänelle, hän oli suuresta talosta, kartanosta, hänen isänsä maakreivi omisti rajattomat tukkimetsät ja neljä hevosta, neljäkymmentä nautaa ja kolme niittokonetta. Elias ei ollut mikään valesäkki eikä hän levittänyt juttua Sellanrån kartanosta, sen oli piiri-insinööri aikoinaan tehnyt ja rehennellyt kaupungissa. Mutta Eliaalla ei ollut sitä vastaan, että juttua vähitellen alettiin uskoa. Kun hän ei itse ollut mitään, saattoi hän olla jonkun poika, hän sai luottoa siitä hyvästä ja saattoi pelastautua. Mutta loppumattomiin se ei lyönyt leiville, hänen täytyi kerran maksaa ja silloin oli hän kiikissä. Eräs hänen tovereistaan sai hänet silloin isänsä liikkeeseen, maalaiskauppaan, jossa oli kaikenlaisia tavaroita, olihan se tyhjää parempi. Sopi kyllä huonosti niin vanhalle pojalle joutua vasta-alkajan palkalle rihkamakauppaan, kun hänestä piti paisua nimismies, mutta henkipitimikseen täytyi turvautua tilapäiseenkin ansioon, eikähän se oikeastaan ollutkaan hullumpaa. Elias oli kiltti ja hyvä sielläkin ja ostajat pitivät hänestä, sitten kirjoitti hän kotiin, että hän oli siirtynyt kauppa-alalle.
Tämä se oli äidille suuri pettymys. Kun Elias seisoi rihkamapuodissa ei hän ollut sen enempää kuin kauppa-apulainen alhaalla kylässä; ennen oli hän ollut vailla vertaisia; ei kukaan muu kuin hän ollut seudulta muuttanut kaupunkiin ja tullut konttoristiksi. Oliko hän kadottanut suuren päämääränsä näkyvistä? Inkeri ei ollut niin tuhma, hän tiesi, että oli ero tavallisen ja epätavallisen välillä, mutta hän ei erottanut sitä ehkä aina niin selvästi. Iisakki oli ymmärtämättömämpi ja yksinkertaisempi, hän otti yhä vähemmän laskuihin Eliasta tehdessään laskelmia, hänen vanhin poikansa liukui hänen piirinsä ulkopuolelle, hän lakkasi ajattelemasta Sellanrån jakamista poikainsa kesken, kun hän itse kerran kaatuisi.
Kevätpuolella tuli insinööri ja työmiehiä Ruotsista, heidän piti rakentaa teitä, pystyttää parakkeja, valmistaa maaperää, louhia, solmia suhteita elintarvehankkijoiden, hevostenomistajien, maanomistajien kanssa meren rannalla — mitä — mutta miksi kaikki tämä puuha? Eikö olla korvessa, jossa kaikki on kuollutta? Niin, nyt piti aloitettaman koekaivaukset kuparivuoressa.
Tulipa siitä siis viimeinkin jotakin, Geissler ei ollut touhunnut turhia.
Ne eivät olleet samoja suuria herroja kuin viime kerralla, ei, maaherra oli poissa, tehtailija oli poissa, mutta entinen vuoritieteilijä ja insinööri olivat mukana. He ostivat Iisakilta kaikki sahatut laudat, jotka hän saattoi luovuttaa, he ostivat ruokaa ja juomaa ja maksoivat hyvin, sitte juttelivat he, olivat ystävällisiä ja pitivät Sellanråsta. Köysirata! sanoivat he, ilmarata tunturin laelta meren rantaani sanoivat he. — Näidenkö soiden kautta täällä? kysyi Iisakki. — Ei, herrat hymyilivät; toiselle puolelle, sanoivat he, ei tänne päin, siitä tulisi peninkulmamääriä, ei, toiselle puolelle, suoraan merelle, sinne on jyrkkä rinne ja lyhyt matka. Me kuljetamme malmin ilman halki rautavaunuissa, saat nähdä, että siitä tulee suurenmoista; mutta aluksi me ajamme malmia alas, rakennamme tien ja ajamme sitä hevosilla — niin viidelläkymmenellä hevosella, suurenmoista sekin. Eikä meitä ole vain tämä määrä, minkä täällä näet; mitä me olemme? ei mitään! Suurempi määrä tulee ylös toiselta puolelta, kokonainen jono työmiehiä ja valmiiksirakennettuja parakkeja ja muonatarpeita ja aineita ja työkaluja kaikkia lajia, sanoivat he, me kohtaamme laella. Täytyy saada työ vauhtiin, miljooneja on kysymyksessä, ja kiisu viedään Etelä-Amerikaan. — Eikö maaherra ole mukana? kysyi Iisakki. — Mikä maaherra? Jaa hän, ei, hän on myynyt. — Entä tehtailija? — Hän on myöskin myynyt. Vai muistat heidät? Ei, he ovat myyneet. Ja ne, jotka ostivat heiltä, ovat taas myyneet. Nyt omistaa suuri yhtiö kuparivuoren, tavattoman rikasta väkeä. — Missä mahtaa Geissler olla? kysyi Iisak. — Geissler? En tunne. — Nimismies Geissler, hän, joka silloin möi heille kuparivuoren. — Vai hän! Geisslerkö hänen nimensä oli? Herra ties, missä hän on! Muistatko hänetkin?
Niin ammuskelivat ja työskentelivät he suurella miesjoukolla kesäkauden, syntyi liikettä ja elämää, Inkeri myi maitoa ja karjantuotteita ja hänestä oli hauska tehdä kauppaa ja puuhata, nähdä paljon ihmisiä tulevan ja menevän. Iisakki kulki jysähtelevin askelin ja viljeli maatansa, mikään ei häirinnyt häntä; nuo kaksi muuraria ja Siivertti pystyttivät navetan. Siitä tuli laaja rakennus, mutta rakentaminen kesti kauan, miehiä oli liian vähän työssä ja Siivertti oli sitä paitsi usein auttamassa maatöissä. Nyt oli niittokone hyvään tarpeeseen ja samoin kolme reipasta naisihmistä haravoimisessa.
Kaikki oli hyvin, korpeen oli tullut elämää, rahoja kasvoi kuin kukkia.
Kas nyt Storborgin kauppapaikkaa, eikö siitä ollut paisunut suurisuuntainen liike? Tuo Aaron oli varmasti aika vietävä miehekseen, hän oli saanut vihiä tulossa olevasta kaivostyöstä ja pani heti pystyyn rihkamakauppansa, hän teki kauppaa, niin, hän teki kauppaa kuin hallitus, kuin kuningas ikään. Ensiksikin myi hän nyt kaikenlaisia taloustavaroita ja työastioita; mutta rahakkaat kaivostyöläiset eivät ole niin tarkkoja penneistä, että he ostaisivat ainoastaan tarpeellista, ei, he ostavat kaikkea. Varsinkin lauantai-iltaisin vilisi Storborgin kauppapaikassa väkeä ja Aaron kahmi rahoja kasaan, hänellä oli sekä edusmiehensä että vaimonsa apuna tiskin takana ja itse myi hän niin paljon kuin ehti, mutta paikka ei jäänyt tyhjäksi eikä autioksi ennenkuin myöhään yöllä. Seudun hevosmiehet saivat työtä, tavattomat määrät tavaroita ajettiin Storborgiin, tietä täytyi useissa kohdin uusia ja panna hyvään kuntoon, siitä tuli hieman toista, kuin mitä oli ollut Iisakin ensimmäinen kapea polku korven halki. Aaronista tuli oikea korven hyväntekijä kauppansa ja tiensä kautta. Hänen nimensä ei muuten ollut Aaron, se oli vain hänen ristimänimensä, hänen nimensä oli Aronsen, niin nimitti hän itseään ja niin nimitti hänen vaimonsa häntä; perhe oli siitä ylpeä ja sillä oli kaksi palvelijatarta ja renki.
Storborgin maa sai edelleen jäädä koskemattomaksi, ei ollut aikaa maanviljelykseen, kuka möyrisi suota! Mutta Aronsenilla oli puutarha, jota ympäröi säleaita, ja viinimarjapensaita ja astereita ja kaikenlaisia istutettuja pensaita ja puita, hieno puutarha. Siinä oli leveä käytävä, jota Aronsen saattoi sunnuntaisin astella ja poltella pitkää piippua; perällä oli talon kuisti punaisine ja keltaisine ja sinisine ruutuineen, Storborg. Kolme pientä lasta juoksenteli somina ympäri, tytön piti oppia olemaan kauppiaan tyttärenä, poikien piti oppia kaupantekoa, kolme lasta, joilla oli tulevaisuus!
Jollei Aronsen olisi ajatellut tulevaisuutta, ei hän yleensä olisi tänne tullutkaan. Hän olisi jäänyt kalastamaan kaloja ja ehkä ollut onnellinen ja ansainnut silloinkin hyvin, mutta se ei ollut kauppiaana olemista, se ei ollut hienoa, se ei ollut kunnioitettua, hatut eivät lentäneet päästä sille. Aronsen oli näihin asti soutanut, tulevaisuudessa halusi hän purjehtia. Hänen oli tapana sanoa: vankka pohja. Hänen lapsillaan piti olla enemmän vankkaa pohjaa kuin hänellä oli ollut, sanoi hän, että hän tahtoi valmistaa heille vähemmän raadantaa vaativan elämän.
Ja kas, merkit olivat hyvät, väki tervehti häntä, vaimoa, vieläpä lapsia. Vähintä ei ollut, että tervehdittiin lapsia. Kaivosmiehet tulivat alas tunturilta eivätkä olleet nähneet lapsia pitkään aikaan, heitä vastassa pihalla olivat Aronsenin lapset, ja he puhelivat heti heille ystävällisesti, aivankuin he olisivat kohdanneet kolme villakoiraa. He olisivat antaneet lapsille rahaa, mutta kun ne olivat kauppiaan lapsia, soittivat he sensijaan heille suuharppua. Gustav tuli, tuo nuori huimapää hattu toisella korvalla ja aina iloinen sana huulillaan, niin, hän se tuli ja piti heille hauskaa pitkän ajan. Lapset tunsivat hänet joka kerta ja juoksivat häntä vastaan, hän nosti ne selkäänsä kaikki kolme ja tanssi niiden kanssa. Hoo! sanoi Gustav ja tanssi. Sitte otti hän suuharppunsa ja soitteli tansseja ja lauluja, vallan tulivat talon palvelustytöt ulos katsomaan Gustavia ja kuulemaan soittoa kostein silmin. Gustav kyllä tiesi, mitä teki, hulluttelija!
Sitte meni hän rihkamapuotiin ja siroitteli rahojaan ja osti selkäreppunsa täyteen tavaroita, ja kun hän palasi takaisin tunturille oli hänellä seljässään kokonainen pieni rihkamakauppa, jonka hän avasi Sellanråssa ja levitteli nähtäväksi. Siinä oli kukikasta kirjepaperia ja uusi paita ja koruja ja rimsuilla varustettu kaulaesiliina; siinä oli lahjoja, joita hän jakeli naisille; siinä oli kiiltäviä kaluja, kompassilla varustetut kellonperät, kynäveitsi; olipa vielä joukko muutakin, oli raketteja, jotka hän oli ostanut sunnuntaiksi ja joilla hän aikoi huvittaa itseään ja muita. Hän sai Inkeriltä maitoa juodakseen ja hän kujeili Leopoldiinan kanssa ja nosti pikku Rebekkaa ko-orkealle ilmaan. — No joko pian saatte navetan pystyyn? kysyi hän maanmiehiltään muurareilta ja oli ystävää heidänkin kanssansa. — Heitä oli liian vähän, sanoivat muurarit. — Hänestä saisivat apumiehen, sanoi Gustav piloillaan. — Sepä olisi hyvä! sanoi Inkeri, sillä navetta pitäisi valmistua syksyyn, jolloin elukat pannaan sisälle.
Nyt sytytti Gustav yhden raketin, ja kun hän oli polttanut toisenkin, saattoivat kernaasti kaikki kuusi mennä samaa tietä, ja naiset ja lapset katselivat henkeä pidättäen ja ihmetellen tuota taikatemppua ja taikuria, eikä Inkeri ollut koskaan ennen nähnyt rakettia, mutta nämä hulluttelut toivat hänen mieleensä suuren maailman. Mitä olikaan ompelukone nyt! Ja kun Gustav lopuksi soitti huuliharppua olisi Inkeri kernaasti seurannut häntä pelkästä voimakkaasta liikutuksesta…
Kaivostyö edistyy ja malmia ajetaan hevosilla rantaan, höyrylaiva on lastannut ja purjehtinut Etelä-Amerikaan ja toinen on tullut sijalle. Suurta liikettä. Joka vain kynnelle kykeni korvessa on käynyt katsomassa tunturilla ihmettä, ja Brede Olsen on ollut siellä kivinäytteineen ja saanut kääntyä takaisin, sillä vuoritieteilijä on matkustanut takaisin Ruotsiin. Sunnuntaisin on vaeltanut väkeä kosolta aina kylältä asti, yksinpä Aksel Ström, jolla ei ole liikaa aikaa, on pari kertaa pistäytynyt kaivoksille ollessaan linjantarkastuksella. Nyt on tuskin ainoatakaan, joka ei olisi nähnyt ihmettä. Silloin ottaa Inkeri Sellanråkin todella parhaat vaatteet ylleen ja sormeensa kultasormuksen ja lähtee tunturille.
Mitä hän sieltä tahtoo?
Hän ei tahdo mitään, hän ei ole edes utelias näkemään, miten ne aukovat tunturia, hän tahtoo vain näyttäytyä. Kun Inkeri näki, että muutkin naiset taivalsivat tunturille, tunsi hän että hän tahtoi myös. Hänellä on rumentava arpi ylähuulessa ja hänellä on isoja lapsia, mutta hänkin tahtoo lähteä. Häntä harmittaa, että muut ovat nuoria, mutta hän tahtoo koettaa ponnauttaa itsensä heidän tasalleen, hän ei ole vielä alkanut tulla lihavaksi, hän on solakka ja sievä, ja saattaa näyttää vielä joltakin. Luonnollisestikaan ei hän ole punainen ja valkoinen ja hänen kultainen persikkaihonsa on jo aikoja sitten kulunut, mutta saisivatpahan nähdä, saisivatpa nyökäyttää ja sanoa: Hän on hyvä kyllä!
Hänet otetaan vastaan erittäin ystävällisesti, työmiehet ovat saaneet monta kipollista maitoa Inkeriltä ja tuntevat hänet, he näyttävät hänelle kaivoksia, parakkeja, talleja, keittiöitä, kellareita, ruoka-aittoja, rohkeat tulevat lähelle ja ottavat häntä vähin käsipuolesta, se ei ole Inkeristä mitään, se tekee hänelle hyvää. Ja kun hän nousee tai astuu alas kiviportaita nostaa hän hameen korkealle ja näyttää pohkeitaan, mutta hän on levollinen sitä tehdessään, ja on aivankuin hän ei olisi mitään tehnyt. Hän on hyvä kyllä! ajattelevat kai työmiehet.
Tuo vanha ihminen, hän on joka tapauksessa liikuttava: saattoi nähdä, että jos yksi tai toinen noista lämpimistä miehistä loi häneen silmäyksen, tuli se hänelle odottamatta, hän kävi siitä kiitolliseksi ja vastasi siihen, oo häntä kutkutti tämä myötätuuli, hän oli nainen niinkuin muutkin naiset. Hän oli kai ollut kunniallinen viettelysten puutteessa.
Vanha ihminen!
Gustav tuli. Hän luovutti kaksi tyttöä kylältä eräälle toverilleen päästäkseen tulemaan. Gustav tiesi kyllä, mitä teki, hän kätteli Inkeriä tavattoman lämpimästi ja kiitti viimeisestä, mutta ei lähennellyt. — No, Gustav, etkö tule auttamaan meitä kivinavetan rakentamisessa? sanoo Inkeri ja karahtaa punaiseksi. — Gustav vastaa, että kyliä hän nyt tulee pian. — Hänen toverinsa kuulevat sen ja sanovat, että he tulevat kai piakkoin kaikki tyyni. — Vai niin, ettekö aiokaan olla täällä tunturilla talvea? kysyy Inkeri. — Työmiehet vastaavat pidätetysti että: Ei, siltä ei näyttänyt. — Gustav on rohkeampi, hän sanoo hymyillen, että he olivat kai pian karvineet kaiken kuparin vuoresta. — Et kai niin sano? kysyy Inkeri. — Ei, vastasivat työmiehet, siitä tulee Gustavin varoa itseään!
Mutta Gustav ei varonut, hän sanoi hymyillen enemmänkin, ja mitä Inkeriin tulee, sai Gustav merkillisesti hänet kiintymään yksin häneen, vaikka hän ei lähennellytkään. Muudan toinen poika soitti hanuria, mutta toista oli kun Gustav soitti huuliharppua; eräs kolmas poika, aika vekkuli hänkin, koetti herättää huomiota laulamalla ulkoa laulun hanurin säestyksellä, mutta sekään ei ollut mitään, vaikka hänellä oli aimo ääni. Ei aikaakaan kun jo Gustav oli saanut Inkerin kultasormuksen pikkusormeensa. Ja miten se oli käynyt päinsä, kun hän ei lähennellyt? Oo hän lähenteli kylläkin, mutta hän käyttäytyi hiljakseen niinkuin Inkerikin, he eivät puhelleet siitä, hän ei ollut tietääkseenkään köhmiessään hänen kädellään. Kun hän myöhemmin istui parakkikeittiössä ja joi kahvia, kuuli hän hieman napinaa ja toraa ulkoa, ja hän ymmärsi, että se oikeastaan oli hänen kunniakseen. Se kutkutti häntä, vanha naarasteeri istui ja kuunteli suloista melua.
Miten hän tuli kotiin sinä sunnuntai-iltana tunturilta? Höh, mainiosti, yhtä hyveellisenä kuin hän oli ollut lähtiessään, ei enempää eikä vähempää. Häntä seurasi suuri ryhmä miehiä, he eivät tahtoneet kääntyä takaisin ennenkuin Gustav, he eivät halunneet antaa myöten! Inkerillä ei edes siellä suuressa maailmassa ollut ollut niin hauskaa. — Eikö Inkeri ollut kadottanut mitään? sanoivat he lopuksi. — Kadottanut? Ei. — Kultasormuksen! sanoivat he. — Silloin täytyi Gustavin antaa se, hänellä oli kokonainen sotajoukko vastassaan. — Oli hyvä että löysit sen! sanoi Inkeri ja kiirehti sanomaan hyvästejä seuralle.
Hän lähestyi Sellanråta ja näki nuo monet talonkatot, tuolla alhaalla oli hänen kotinsa. Hän heräsi jälleen siksi siveäksi vaimoksi, joka hän oli, ja aikoi mennä oikotietä kesänavetan ohi katsastaakseen eläimiä. Matkalla sinne kulkee hän erään paikan ohi, jonka hän tuntee hyvin: tässä lepäsi kerran pieni lapsi haudattuna, hän oli täyttänyt haudan käsillään, pannut pienen ristin sen päälle. Oo siitä oli niin kauan. Ihmetteli sitä vastoin, olivatko tytöt lypsäneet ja tehneet tehtävänsä…
Kaivostyö menee säännöllistä menoaan, niin, mutta huhuiltiin, ettei tunturi pidä lupauksiaan. Vuoritieteilijä, joka oli matkustanut kotiin, palaa takaisin ja hänellä on toinen asiantuntija mukanaan, he poraavat, ampuvat ja tutkivat perinpohjin. Mikä oikeastaan on vikana? Kupari on kyllä hienoa, sitä ei vaivaa mikään, mutta sitä on vähän eikä sitä ole syvälle, sen paksuus lisääntyy etelään päin, se alkaa käydä syväksi ja erinomaiseksi juuri siinä, missä yhtiön raja on, mutta sen takana on yhteismaa. Kas, nuo ensimmäiset ostajat eivät kai olleet tarkoittaneet varsin suuria kaupallaan, se oli perheneuvottelu, joitakin sukulaisia, jotka ostivat keinottelutarkoituksessa, he eivät varanneet itselleen koko tunturia, tuota pitkää peninkulmaa seuraavaan laaksoon, ei, he ostivat vain kaistaleen Iisakki Sellanrålta ja Geissleriltä ja myivät sen taas.
Ja mitä oli nyt tehtävä? Päälliköt ja esimiehet ja vuoritieteilijät tietävät sen hyvin, heidän tulee heti ryhtyä kauppoihin valtion kanssa. Niin lähettävät he lähetin kotiin Ruotsiin kirjeillä ja kartoilla varustettunapa ratsastavat senjälkeen korven halki nimismiehen luo hankkiakseen itselleen omistusoikeuden koko järven eteläpuolella olevaan tunturiin. Mutta tulee eteen joitain hankaluuksia: laki on esteenä, he ovat ulkolaisia, he eivät voi ostaa suoraan. Sen he tiesivät ja ovat järjestäneet sen asian. Mutta tunturin eteläinen puoli on jo myöty, sitä he eivät tienneet. — Myöty? sanovat herrat. — Kauan sitten, useita vuosia sitten. — Kuka on ostanut? — Geissler. — Mikä Geissler? Vai hän! — Lainhuudatuksella vahvistettu, sanoo nimismies. Se oli tyhjää tunturia, hän sai melkein ilmaiseksi. — Mikä hitto on tuo Geissler, josta me saamme kuulla silloin tällöin? Missä hän on? — Herra ties, missä hän on! —
Herrojen täytyi lähettää uusi lähetti Ruotsiin. Ja heidän piti myös saada tietää, missä Geissler oli. Toistaiseksi he eivät voineet työskennellä koko työvoimalla enää.
Niin tuli Gustav Sellanråhon kantaen seljässään koko maallista omaisuuttaan, ja nyt hän tuli! sanoi hän. Niin, Gustav oli jättänyt yhtiön, toisin sanoen, hän oli edellisenä sunnuntaina soittanut hieman liiaksi suutaan kuparivuoresta, hänen puheistaan kanneltiin esimiehelle ja insinöörille, ja Gustav oli saanut eron. Onnea matkalle, ja sitä paitsi oli hän kai juuri sitä halunnutkin: nyt ei herännyt mitään epäilyksiä hänen tulostaan Sellanråhon. Hän sai paikalla työtä kivinavetan rakennuksella.
He muuraavat muuraamistaan, ja kun vähän sen jälkeen tuli toinenkin mies tunturilta, sai hänkin paikan telineillä, ja nyt oli heitä kaksi ryhmää ja työ sujui nopeasti. Navetta valmistuisi kyllä syksyksi.
Mutta toinen työmies toisensa jälkeen laskeutui alas tunturilta. Heidät oli sanottu irti ja he lähtivät taivaltamaan takaisin Ruotsiin; koekaivaus keskeytettäisiin. Kävi kuin huokaus halki koko seudun, kas ihmiset olivat niin yksinkertaisia, he eivät käsittäneet, että koekaivaus oli kaivausta koetteeksi, mutta sitä se oli. Epäilys ja pahat aavistukset täyttivät ihmisten mielet seudulla, rahat kävivät harvinaisemmiksi, palkat olivat alentuneet, Storborgin kauppapaikka kävi hiljaiseksi. Mitä tämä kaikki merkitsisi? Nyt oli kaikki päässyt niin hyvään vauhtiin, Aronsen oli saanut lipputangon ja lipun, hän oli saanut jääkarhun taljan rekeensä talveksi ja hän oli laittanut perheelleen upeita vaatteita. Ne olivat tosin vain pikkuseikkoja, mutta suurempiakin oli tapahtunut: kaksi uutta miestä oli ostanut viljelysmaata korvesta, varsin kaukaa, Månelandin ja Sellanrån väliltä, se ei suinkaan ollut merkityksetöntä tuolle pienelle syrjäiselle maailmalle. Nuo kaksi uutisasukasta olivat pystyttäneet turvemajansa, raivanneet maan ja ojittaneet suon, he olivat ahkerata väkeä, he olivat päässeet pitkälle lyhyessä ajassa. Koko kesän olivat he ostaneet ruokatarpeita Storborgista, mutta kun he nyt tulivat viime kerran, oli tuskin mitään saatavana. — Tavaroita — mitä tekisi Aronsen tavaroilla, kun kaivostyö loppui? Nyt oli hänellä tuskin ollenkaan tavaraa, hänellä oli vain rahaa. Kaikista korven asukkaista oli Aronsen kai kaikkein toivottomin, hänen suunnitelmansa olivat olleet niin pettäviä. Kun joku neuvoi häntä viljelemään maata ja elämään siten parempia aikoja odotellen, vastasi Aronsen: — Möyriäkö maata? Sitä varten en minä omaisineni ole tullut tänne!
Vihdoin ei Aronsen enää voinut kauemmin kestää, hän tahtoi itse lähteä ylös kaivoksille katsomaan. Oli sunnuntai. Kun hän tuli Sellanråhon, tahtoi hän saada Iisakin mukaansa, mutta Iisakki ei ollut kertaakaan astunut jalkaansa tunturille sen jälkeen, kun koekaivaus aloitettiin, hän viihtyi parhaiten vainioillaan. Inkerin täytyi tulla avuksi: Etkö voi mennä Aronsenin kanssa, kun hän pyytää, sanoi hän. Kas, Inkerillä ei ollut mitään sitä vastaan, että Iisakki oli poissa hetken, oli sunnuntai, hän tahtoi päästä hänestä pariksi tunniksi. Niin lähti Iisakki mukaan.
He näkivät paljon outoa tunturilla, Iisakki oli vallan pyörällä päästään tässä kylässä täynnä parakkeja, ajoneuvoja ja ammottavia kaivoksensuita. Itse insinööri näytteli heille kaikkea. Ehkäpä ei hänen mielensä ollut vallan keveä nykyisin, tuon kunnon insinöörin, mutta hän oli koettanut keventää sitä raskasta tunnelmaa, joka painosti korven ja kylän asukkaita, tässä oli nyt oikein hyvä tilaisuus, itse Sellanrån maakreivi ja Storborgin kauppias olivat saapuvilla.
Hän selitteli kivilajeja: kiisua, kuparikiisua, se sisälsi kuparia, rautaa ja rikkiä. Oo, he tiesivät pilkulleen, mitä vuori sisälsi, niin, se sisälsi vähän kultaa ja hopeatakin. Vuorikaivostyötä ei harjoitettu ilman asiantuntemusta! — Mutta päättyykö se nyt? kysyy Aronsen. — Päättyykö? toistaa insinööri ällistyneenä. Sitä ei ainakaan Etelä-Amerika toivoisi. Se päättyisi lyhyeksi ajaksi, koekaivaus nimittäin, he olivat nyt nähneet, mitä täällä oli, sitten he rakentaisivat ilmaradan ja ryhtyisivät käsiksi koko etelänpuoleiseen tunturinosaan. Iisakki ei kai tiennyt, missä tuo Geissler mahtoi oleskella? — Ei. — No hänet kyllä löydettäisiin. Sitte alkaisi työ toden teolla. Ei puhettakaan päättymisestä!
Iisakki on äitynyt ihmettelemään ja ihailemaan pientä konetta, jota voi polkea jalalla, hän näkee heti, mikä se on, sehän on pieni paja, jota voi rattailla kuljettaa ja siirtää minne tahansa. — Mitä tuollainen kone maksaa? kysyy Iisakki. — Sekö? Kenttäahjo? Se ei suuria maksa. Heillä oli niitä useita kappaleita, mutta heillä oli toisia koneita ja laitteita, alhaalla meren rannikolla suurenmoisia koneita. Iisakki kai ymmärsi, että sellaisia syviä laaksoja ja onkalolta ei tunturiin tehdä pelkillä kynsillä, hahaha.
He kiertävät ympäri, samalla kertoo insinööri, että hän aikoo Ruotsiin lähipäivinä. — Mutta palaa kai hän takaisin? kysyy Aronsen. — Luonnollisesti. Hän ei tiennyt mitään, mistä hallitus ja poliisi voisi panna hänet kiinni! — Iisakki sovitti niin, että he joutuivat tuon pienen pajan eteen uudelleen: Mutta mitähän tuollainen koje maksaa? kysyy hän. — Maksaa? Sitä ei insinööri tosiaankaan muistanut. Jonkun summan se kai maksoi, mutta suuressa kaivosarviossa ei se maksanut mitään! Tuo mainio insinööri, tuskinpa oli hänen mielensä varsin valoisa nykyisin, eipä suinkaan, mutta hän säilytti pintakiillon, ja esiintyi suurellisesti ja avokätisesti viimeiseen asti: Tarvitsiko Iisakki kenttäahjoa? Ota tuosta! Hänen yhtiönsä oli mahtava, se lahjoitti hänelle kenttäahjon.
Tuntia myöhemmin vaeltavat Aronsen ja Iisakki takaisin kotia kohden. Aronsen on käynyt levollisemmaksi ja saanut hieman toivoa, Iisakki huojuu tunturia alaspäin kallisarvoinen kenttäahjo selässään. Tuo vanha erämaankameli oli tottunut kantamaan kuormaa! Insinööri tarjoutui lähettämään jonkun miehen tuomaan tuon aarteen huomenna Sellanråhon, mutta Iisakki kiitti, ettei tarvitse. Hän ajatteli kotolaisia, että he ällistyisivät melko lailla, kun hän tulisi kotiin paja harteillaan.
Mutta Iisakki saikin ällistyä.
Pihalle saapui juuri hevonen, jolla oli perin merkillinen kuorma vedettävättään. Ajaja oli kylän miehiä, mutta sivulla asteli muudan herrasmies, jota Iisakki ihmetellen tuijotteli: se oli Geissler.
V.
Iisakilla olisi ollut syytä ihmetellä yhtä ja toista muutakin, mutta hänessä ei ollut miestä pohtimaan useampia asioita yhtäaikaa. — Missä on Inkeri? sanoi hän vain mennessään keittiön oven ohi. Hän ajatteli, että Geissler pitäisi ottaa kunnollisesti vastaan.
Inkeri? Hän oli marjassa, oli ollut marjassa siitä saakka, kun Iisakki lähti tunturille, hän ja Gustav, ruotsalainen. Tuo vanha ihminen, hän oli niin hullaantunut ja rakastunut, syys ja talvi läheni, mutta hän tunsi itsessään taas lämpöä, kukoistusta. — Tule näyttämään, missä on lakkoja, sanoi Gustav, muuraimia! sanoi hän. Kukapa voisi sellaista vastustaa! Hän juoksi kamariin ja oli sekä vakava että uskonnollinen monta minuuttia, mutta siellä seisoi Gustav ulkona ja odotti, maailma oli aivan Inkerin kintereillä, niinpä päätyi hän korjaamaan hiuksiaan ja peilailemaan huolellisesti ja lähti jälleen ulos. Mitäpä siinä, kukapa ei olisi tehnyt samaten? Naiset eivät osaa erottaa miestä toisesta, eivät aina, eivät usein.
He menevät marjaan ja poimivat marjoja, poimivat lakkoja suolta, he astuvat mättäältä mättäälle, Inkeri nostaa helmojaan ja hänen pohkeensa paljastuvat. On hiljaista kaikkialla, riekon poikaset ovat jo suuria, eikä se enää ärhentele, suolla on rauhallisia pensaikkoja. He eivät kulkeneet tuntiakaan vielä, kun he jo lepäävät. Inkeri sanoo: Sellainenko sinä olet! Oo, hän on niin heikko hänen suhteensa, hän hymyilee sulaneesti, sillä hän on niin rakastunut, oo miten suloista ja kipeätä on olla rakastunut, kumpaistakin! Tapa vaatii kai puolustautumaan? Niin, antautuakseen. Inkeri on niin rakastunut, kuolettavasti ja armottomasti, hän suo Gustaville hyvää ja on vain hellä ja herttainen hänelle.
Tuo vanha ihminen.
— Kun navetta on valmis, niin sinä matkustat, sanoo hän sitten. — Ei hän matkustanut. Luonnollisestikin täytyi hänen kerran matkustaa, mutta ei vielä viikon aikana. — Emmekö lähde kotiin? kysyy Inkeri. — Ei. —
He poimivat marjoja, ja hetkistä myöhemmin keksivät he jälleen rauhallisen pensaikon ja Inkeri sanoo: — Olet hupsu, Gustav! Tunnit kuluvat, nyt ovat he kylliksi lepäilleet pensastoissa. Ovatko he lepäilleet? Se on verratonta, keskellä erämaata, Eedeniä. Silloin sanoo Inkeri nousten istualleen ja kuunnellen: Luulen kuulevani jonkun ajavan tiellä? — Aurinko laskee; kanervikko jo hieman tummenee illan varjosta, kun he palailevat kotia kohden. He kulkevat monen rauhallisen paikan ohi ja Gustav näkee ne ja Inkeri näkee ne myös, mutta hänestä tuntuu koko ajan, että joku ajaa heidän edellään. Oo, mutta voiko puolustautua hupsulta ja kauniilta pojalta koko kotimatkan? Inkeri on niin heikko, hän hymyilee vain ja sanoo: Ei, minä en ole nähnyt sellaista kuin sinä olet!
Hän saapuu yksin pihalle. Oli hyvä, että hän tuli nyt, suurenmoista, minuutin myöhästyminen ei olisi koitunut hyväksi. Iisakki on juuri astunut pihalle kenttäahjoineen Aronsenin kanssa; hevonen rattaineen on pysähtynyt.
— Hyvää päivää! sanoo Geissler ja tervehtää Inkeriäkin.
Siinä seisovat ihmiset toisiaan silmäillen. Eipä olisi paremmin voinut sattua…
Geissler on taas tullut. Hän on ollut poissa joitakin vuosia, mutta täällä on hän taas, vanhentuneena ja harmaantuneena, mutta ketteränä kuten aina, ja nyt on hän hieno, hänellä on valkeat liivit ja kultaketjut. Hitto sitä miestä ymmärtäköön!
Liekö hän saanut vihiä siitä, että nyt tapahtui jotakin kuparivuorella, ja tahtoi tutkia asiaa? Hyvä, tässä hän oli. Hän näyttää äärimmäisen tarkkaavalta, katsastaa taloa ja maita kääntämällä hiljaa päätään ja käyttäen silmiään, hän näkee suuria muutoksia, maakreivi on laajentanut alueitaan. Geissler nyökäyttää päätään.
— Mitä sinä kannat? kysyy hän Iisakilta. Kokonaista hevoskuormaa! sanoo hän. — Pajakojetta, selittää Iisakki. Se on minulle hyvään tarpeeseen monesti täällä uudistalossa, sanoo hän ja nimittää Sellanråta vielä uudistaloksi! — Mistä olet sen saanut? — Tunturilta, insinööri lahjoitti sen minulle. — Onko tunturilla insinööri? kysyy Geissler aivankuin hän ei sitä tietäisi.
Ja olisiko Geissler vuori-insinööriä huonompi! — Olen kuullut, että sinulla on niittokone, nyt on minulla koneharava sinulle, sanoo hän ja osoittaa rattaille. Siellä se seisoi punaisena ja sinisenä, suunnaton kampa, hevosella ajettava heinäharava. He nostivat sen rattailta ja tarkastivat sitä, Iisakki tarttui aisoihin ja koetteli sitä pihalla. Eipä ihme, että suunsa jäi auki, Sellanråhon kertyi nyt ihmeitä ihmeiden jälkeen.
He puhelivat kuparivuoresta, vuorityöstä: Ne kysyivät siellä häntä, sanoi Iisakki. — Kuka kysyi? — Insinööri ja kaikki herrat. Että heidän pitäisi löytää hänet, sanoivat he. — Oo, siinä meni Iisakki varmaankin liian pitkälle, Geissler ei sitä kestänyt, hänen niskansa jäykistyi ja hän sanoi: Olen täällä, jos ne jotakin minusta tahtovat!
Seuravana päivänä palasivat nuo Ruotsiin menneet lähetit ja heidän mukanaan oli kaksi kaivosten omistajaa, he tulivat ratsain ja olivat ylhäisiä ja lihavia herroja, näöstä päättäen pohjattoman rikkaita. He pysähtyivät vain ohimennen Sellanråhon ja kysyivät hevosenseljästä tietä, ratsastaen edelleen tunturia kohden. Geissleriä he eivät olleet näkevinään, vaikka hän seisoi kylläkin lähellä. Lähetit kuormahevosineen lepäsivät hetken, puhelivat muurarien kanssa navetalla, saivat tietää, että valkoliivinen, kultaketjuinen vanha herra oli Geissler ja jatkoivat sitten hekin matkaansa. Mutta toinen lähetti palasi vielä illalla takaisin tuoden suullisen kutsun Geisslerille saapua herrojen luokse tunturille. — Olen täällä, jos he jotakin minusta tahtovat! käski hän vastata.
Hän oli kai käynyt niin suureksi, hän luuli kai omistavansa kaiken maailman mahdin ja piti ehkä suullista kutsua hieman epäkohteliaana? Mutta miten sattui hän tulemaan Sellanråhon juuri silloin kuin häntä tarvittiin? Niinpä oli hän aika kaikkitietävä mestari, tiesi vallan ihmeitä. No, mutta kun herrat tunturilla saivat Geisslerin vastaukseen, täytyi heidän vaivautua tulemaan Sellanråhon. Insinööri ja nuo kaksi vuorilajien tuntijaa seurasivat heitä.
Oli siis monet koukut ja mutkat ennenkuin päästiin yhtymään. Se ei ennustanut hyvää, ei, Geissler oli ylen mahtava.
Herrat olivat nyt kohteliaita, he pyysivät anteeksi, että he olivat lähettäneet hänelle eilen kutsun, he olivat niin väsyneitä matkan jälkeen. Geissler oli myös kohtelias ja vastasi, että hänkin oli väsynyt matkansa jälkeen, muuten olisi hän tullut. — No, mutta nyt asiaan: Aikoiko hän myydä järven eteläpuolella olevan tunturin? — Ovatko herrat ostajia? kysyi Geissler, vai olenko puheissa välittäjien kanssa? — Tämä ei ollut muuta kuin metkua Geisslerin puolelta, kai hänen piti nähdä heistä, että nuo ylhäiset ja lihavat herrat eivät olleet välittäjiä. Sitte jatkettiin: Hinta? sanoivat he. — Niin, hinta! sanoi Geisslerkin ja ajatteli asiaa. Pari miljoonaa, sanoi hän. — Vai niin, sanoivat herrat ja hymyilivät. — Geissler ei hymyillyt.
Insinööri ja vuorilajien tuntijat olivat tutkineetkin sitä tunturin puolta, poranneet joitakin reikiä ja ampuneet, ja tulokset olivat seuraavat: Kuparin esiintymisen syyksi sanottiin purkausta, kuparikerrostuma oli epätasainen, oli suoritetun tutkimuksen mukaan paksuin yhtiön ja Geisslerin alueiden rajalla, sitten se oheni. Viimeinen puolipeninkulmaa ei sisältänyt enää kaivauskelpoista kiisua.
Geissler kuunteli tätä selostusta mitä suurimmalla välinpitämättömyydellä. Hän otti taskustaan joitakin asiakirjoja, joita hän tarkkaavasti silmäili, mutta ne eivät olleet karttoja ja Herra ties, olivatko ne lainkaan kuparivuorta koskevia asiakirjoja. — Te ette ole poranneet kyllin syvälle! sanoi hän aivankuin olisi nähnyt sen papereistaan. — Ei, sen myönsivät herrat heti; mutta insinööri kysyi: Miten voi Geissler sen tietää? Ettehän te ole lainkaan poranneet? — Silloin hymyili Geissler aivankuin hän olisi porannut pari sataa metriä maapallon sisään, mutta sitten peittänyt reiät.
He jatkoivat näin puolipäivään saakka, soutivat ja huopasivat ja alkoivat jo katsoa kehojaan. Nyt he olivat saaneet Geisslerin pudottamaan jo neljännesmiljoonaan, mutta ei hiuskarvan verrankaan enempää. Ei, he olivat kai loukanneet häntä vakavammin, he olivat lähteneet siitä otaksumasta, että hän oli iloinen saadessaan myydyksi, että hän oli pakotettu myymään, mutta hänpä ei ollutkaan, höh, eivätkö he nähneet, että hän istui siinä melkein yhtä hienona ja suurena kuin he! — Viisitoista, kaksikymmentä tuhatta olisi jo myös hyvä rahasumma, sanoivat herrat. — Sitä ei Geissler kieltänyt, kun sitä summaa tarvitsi, mutta kaksisataaviisikymmentä oli enemmän. — Silloin sanoi eräs herroista, ja hän sanoi sen pitääkseen Geissleriä maanpinnalla: Muistan samalla, että meillä on terveisiä Geisslerin sukulaisilta Ruotsista. — Kiitos! vastasi Geissler. — Kesken kaiken, sanoi toinen herroista, kun ei mikään auttanut: Neljännes miljoonaa! Eihän se ole kultaa, vaan kiisua. — Geissler nyökkäsi: Kiisua niin. —
Silloin kävivät kaikki herrat kärsimättömiksi ja viisi kellonkuorta napsahti auki ja kiinni taas, eikä nyt ollut enää aikaa leikinlaskuun, nyt oli päivällisaika käsissä. Herrat eivät pyytäneet ruokaa Sellanråsta, vaan ratsastivat takaisin kaivoksille syömään omaa ruokaansa.
Niin päättyi kohtaus.
Geissler jäi yksin.
Mitä mietteitä mahtoi nyt pyöriä hänen päässään? Ehkä ei mitään, ehkä oli hän yhtä iloinen ja ajatukseen? Eipä suinkaan, mutta hän ei näyttänyt levottomuuttaan. Hän sanoi Iisakille päivällisen jälkeen: Olisin lähtenyt pitkälle kävelylle tunturilleni ja halunnut Siivertin mukaani niinkuin viime kerrallakin. — Kyllä, sanoi Iisakki, heti paikalla. — Ei, hänellä on muuta tehtävää. — Hän lähtee kanssanne heti! sanoi Iisakki ja huusi Siivertin alas muurilta. — Geissler heilautti kättään ja sanoi lyhyesti: Ei.
Hän kierteli ympäri pihaa, tuli useamman kerran muurarien luo ja puheli vilkkaasti heidän kanssaan. Että saattoi sen noin kestää, suuri asia oli vastikään kiinnittänyt hänen mieltään! Geissler, ehkä oli hän niin kauan elänyt epävarmoissa oloissa, ettei enää mitään näyttänyt hänestä olevan menetettävissä, mitään huimaavaa romahdusta ei missään tapauksessa hänelle tapahtuisi.
Hän eli sattumien varassa. Myytyään tuon pienen kaivospalstan vaimonsa sukulaisille meni hän heti ostamaan koko jäljellä olevan osan tunturia; miksi teki hän niin? Tahtoiko hän suututtaa omaisiaan olemalla heidän lähin naapurinsa? Alkuaan oli hän kai ajatellut ostaa vain pienen kaistan järven eteläpuolelta, sieltä mihin kaivoskylä tulisi sijoitettavaksi, jos joskus työt aloitettaisiin; koko tunturin omistajaksi tuli hän taas siksi, ettei se maksanut juuri mitään, ja koska hän ei halunnut ottaa vaivakseen suuritöistä rajankäyntiä. Hänestä tuli vuorikuningas välinpitämättömyydestä, pieni kyläntontti parakkeja ja koneita varten tuli ulottumaan mereen saakka.
Ruotsissa kulki tuo ensimmäinen pieni kaivospalsta kädestä käteen ja Geissler hankki itselleen alati tietoja sen vaiheista. Tietenkin olivat ensimmäiset omistajat ostaneet hullusti, päin seiniä, perheneuvosto ei ollut vuoriväkeä, se ei ollut hankkinut tarpeeksi laajaa aluetta itselleen, vaan oli ainoastaan tahtonut maksaa Geisslerin pois läheisyydestään. Mutta uudet omistajat olivat yhtä koomillisia, he olivat kai mahtavaa väkeä, he saattoivat kestää pienen pilan ja ostaa huvikseen, ostaa kemuissa, Herra ties! Mutta kun alkoi koekaivaus ja tositoimi, olikin edessä äkkiä seinä: Geissler.
He ovat lapsia! ajatteli ehkä Geissler korkeudestaan, hän oli käynyt niin rohkeaksi, hänen niskansa oli niin jäykistynyt. Herrat olivat tosiaankin koettaneet jäähdyttää häntä hyvästi, he luulivat olevansa tarvitsevan edessä ja höpisivät jotakin viidestätoista, kahdestakymmenestä tuhannesta, — he olivat lapsia, he eivät tunteneet Geissleriä. Tässä hän seisoi.
Herrat eivät palanneet tunturilta enää sinä päivänä, he aikoivat kai toimia viisaasti näyttämällä, etteivät olleet kärkkäitä. Seuraavana aamuna he saapuivat ja heillä oli kuormahevoset mukanaan, he olivat kotimatkalla. Mutta silloin oli Geissler lähtenyt pois.
Oliko Geissler lähtenyt pois?
Herrat eivät voineet päättää mitään hevosen seljästä, heidän täytyi laskeutua alas ja odottaa. Minne oli Geissler mennyt? Kukaan ei sitä tiennyt, hän kuljeskeli kaikkialla, hänen mieltään kiinnitti Sellanrån talo, viimeksi oli hänet nähty sahalla. Lähetit saivat lähteä häntä etsimään, mutta Geissler oli ehkä mennyt kauas, sillä hän ei vastannut, kun häntä huudettiin. Herrat katsoivat kellojaan ja aluksi olivat he ylen suuttuneita ja sanoivat: Me emme ole mitään narreja, joita odotutetaan. Jos Geissler aikoo myydä, saa hän olla saapuvilla! — Oo, mutta herrojen suuri suuttumus lauhtui, he odottivat, vieläpä he alkoivat huvitteleidakin, alkoi näet jo käydä asema toivottomaksi, he jäivät maata rajatunturille yöksi. Sehän käy loistavasti! sanoivat he, sukumme on kerran löytävä meidän luumme!
Vihdoin saapui Geissler. Hän oli ollut katsastamassa paikkoja, viimeksi oli hän ollut kesänavetassa. — Se alkaa käydä liian pieneksi sinulle tuo kesänavettakin, sanoi hän Iisakille. Montako elukkaa sinulla on siellä? — Sellaisia saattoi hän jutella, vaikka herrat seisoivat siinä kello kädessä. Geisslerillä oli merkillinen puna kasvoillaan, aivankuin hän olisi nauttinut väkeviä. Puh, tulipa lämmin matkalla! sanoi hän.
— Odotimme puolittain, että olisitte ollut paikalla, sanoi eräs herroista. — Sitä eivät herrat ole pyytäneet minulta, vastasi Geissler, muuten olisin ollut paikalla. — No, entä kauppa? Tahtoiko Geissler tänään ottaa vastaan kohtuullisen tarjouksen? Ei kai ollut hänelle tarjolla viittätoista, kahtakymmentä tuhatta joka päivä, vai kuinka? — Tämä uusi viittaus loukkasi Geissleriä syvästi. Olipa sekin käytöstapaa! Herrat eivät kai olisi puhuneet niin, jolleivät he olisi olleet suutuksissaan, eikä Geissler kai olisi samassa muuttunut valkeaksi kasvoiltaan, jollei hän ensin olisi ollut yksinäisessä paikassa ja tullut punakaksi. Nyt kalpeni hän ja vastasi kylmästi: Minä en tahdo viittailla siitä, mitä herrojen mahdollisesti kannattaa maksaa, mutta sitä vastoin tiedän, mitä haluan saada. En halua kuulla enempiä lastenjuttuja tunturista. Hinta on sama kuin eilenkin. — Neljännesmiljoona? — Niin. —
Herrat nousivat satulaan.
— Nyt sanon Geisslerille jotakin: korotamme kahteenkymmeneenviiteen tuhanteen! — Te olette edelleenkin leikkisiä, vastasi Geissler. Minä sitävastoin ehdotan Teille jotakin täydellä todella: Tahdotteko myödä pienen kaivosalueenne? — Kyllä, sanoivat herrat hieman ällistyneinä, saattoihan sitä ajatella. — Sitte ostan minä sen, - sanoi Geissler. Oo sitä Geissleriä! Koko piha seisoi täynnä väkeä kuuntelemassa häntä, koko Sellanrån väki, muurarit, herrat ja lähetit, hän saattoi tuskin hankkia penniäkään sellaiseen kauppaan, mutta Herra ties, vaikkapa hän sentään olisi voinutkin, hitto häntä ymmärsi! — Joka tapauksessa teki hän näillä muutamilla sanoillaan jonkinlaisen vaikutuksen herroihin. Oliko se koukku? Aikoiko hän tehdä tällä sotajuonella tunturinsa arvokkaammaksi?
Herrat ajattelivat asiaa, herrat alkoivat todella keskustella hiljaa keskenään siitä, he astuivat alas hevosen selästä uudelleen. Siiloin puuttui insinööri asiaan, hänestä alkoi näet koko juttu näyttää liian surkealta, ja hänellä näytti olevan mahtia, ehkä myös arvovaltaa. Siinähän seisoi koko piha väkeä täynnä kuulemassa. — Me emme myy! sanoi hän. — Eikö? kysyivät herrat. — Ei. —
He kuiskailivat vähän keskenään, sitten nousivat he toden teolla hevosen selkään. — Kaksikymmentäviisi tuhatta! huusi eräs herroista. — Geissler ei vastannut, hän kääntyi ja meni jälleen muurarien luokse.
Ja niin päättyi viimeinen kohtaus.
Geissler näytti välinpitämättömältä seurauksista, hän kulki paikasta paikkaan puhellen yhtä ja toista, parhaillaan tarkkasi hän sitä, kun muurarit asettivat paikoilleen navetan kattoparruja. He aikoivat saada navetan tällä viikolla valmiiksi, katto tulisi vain väliaikainen, myöhemmin rakennettaisiin uusi heinälato navetan päälle.
Iisakki oli ottanut Siivertin alas rakennukselta ja antanut hänen kuljeksia jouten, jotta Geissler milloin tahansa löytäisi pojan valmiina tunturimatkalle. Turha huoli, Geissler oli jättänyt koko retken tai ehkä unohtanut sen. Saatuaan vähän evästä mukaansa Inkeriltä lähti hän sensijaan päinvastaiselle taholle ollen poissa iltaan saakka.
Hän kulki niiden kahden raivauksen ohi, jotka olivat syntyneet Sellanrån alapuolelle ja jutteli miesten kanssa, hän asteli aina Månelandiin saakka ja halusi nähdä, mitä Aksel Ström oli saanut aikaan näinä vuosina. Häneltä ei ollut sujunut kaikki varsin nopeasti, mutta hän oli tehnyt tunnollisesti maatyötä. Geissler tunsi mielenkiintoa tätäkin uudistaloa kohtaan ja sanoi Akselille: — Onko sinulla hevosta? — On. — minulla on etelässä niittokone ja kääntöäes, uusia koneita, minä lähetän ne sinulle. — Mitä? kysyi Aksel, eikä käsittänyt sellaista anteliaisuutta, hän ajatteli maksua. — Minä lahjoitan sinulle ne työkalut, sanoi Geissler. — Ei kai se ole mahdollista? — Mutta sinun tulee auttaa noita kahta naapuriasi tuolla ylempänä ja äestää heille vähän uutismaata. — Sen teen! selitti Aksel, eikä voinut vielä käsittää koko Geissleriä: No, onko hänellä talo ja koneita etelässä päin sitten? — Geissler vastasi: Minulla on suuret puuhat. — Geisslerillä ei todella tainnut olla suuriakaan puuhia; mutta hän antoi usein siltä näyttää. Tämän niittokoneen ja äkeen saattoi hän ostaa jostakin kylästä ja lähettää pohjoiseen.
Hän puheli kauan Akseli Strömin kanssa toisista korven uudisasukkaista, Storborgin kauppapaikasta, Akselin veljestä, vastanaineesta miehestä, joka oli nyt tullut Breidablikiin ja alkanut aukoa suota ja saada sitä kuivamaan. Aksel valitti, ettei ollut saatavissa naisapua, hänellä oli vanha eukko nimeltä Ulla, hän ei suuria jaksanut, mutta hän sai silti olla iloinen saadessaan pitää hänet. Akselin oli kesällä täytynyt tehdä yötä päivää työtä yhteen aikaan. Hän olisi ehkä saanut erään naisen kotiseudultaan Helgolandista, mutta hänen olisi pitänyt maksaa matkarahat palkan lisäksi. Oli menoja joka taholle. Aksel kertoi edelleen, että hän oli sanonut irti telegraafilinjan kunnossapidon, mutta sitä hän vähät katui. — Se on sellaisia miehiä varten kuin Brede, sanoi Geissler. — Se on niin totta kuin sanottukin! vahvisti Aksel. Mutta se palkkahan nyt oli. — Montako nautaa sinulla on? — Neljä. Ja vuoden vanha sonni. Oli niin pitkä matka sonnin luo Sellanråhon. —
Mutta Aksel Strömin sydämellä oli paljon tärkeämpi seikka, josta hän olisi tahtonut puhella Geisslerin kanssa: nyt oli pantu alulle tutkimus Barbrota vastaan. Luonnollisestikin oli se tullut ilmi: Barbro oli ollut täällä raskaana, mutta hän oli matkustanut laihana ja lapsettomana täältä, miten se oli mahdollista? Kun Geissler kuuli, mitä asia koski, sanoi hän lyhyesti: Tule tänne! Hän vei Akselin pois rakennusten luota, hän tekeytyi pönäkäksi ja käyttäytyi kuten ainakin virkamies. He istuutuivat metsänreunaan ja Geissler sanoi: Anna nyt kuulua!
Luonnollisestikin oli se tullut ilmi, niin, miten se salassa pysyisi! Korvessa oli jo ihmisiä ja sitä paitsi oli Ulla tullut tänne. Mitä oli Ullalla sen asian kanssa tekemistä? Höh! Ja kaiken lisäksi oli Brede Olsen vihoittanut hänet. Nyt ei Ullaa enää voinut sivuuttaa, hän asusti tapahtumapaikalla ja saattoi tutkistella Akselia itseään pikku käänteissä, hänhän eli epäilyttäviä asioita varten, osittain eli niistä, kas tässä oli taas jotakin, jossa oli oikea haju! Itse asiassa oli Ulla jo käynyt liian vanhaksi ja heikoksi hoitamaan taloutta ja elukoita Månelandissa, hänen olisi pitänyt siitä luopua; mutta saattoiko hän sen tehdä? Saattoiko hän levollisena poistua paikasta, jossa niin ankara arvoitus oli kätkettynä? Hän kesti talven työt; vieläpä hän raatoi kesänkin ja ihmeellisen voiman sai hän yksinomaan siitä toivosta, että voisi paljastaa Breden tyttären. Lumi ei vielä ollut ehtinyt keväällä sulaa korvesta kun Ulla jo lähti nuuskimaan ympäristöjä, hän löysi tuon pienen vihreän kummun puron luota ja näki heti, että turve oli pantu päälle ruutuina; hänellä oli myös ollut onni tavata Aksel eräänä päivänä tasoittelemassa tuota pientä hautaa. Ulla nyökäytti harmaata päätään, että nyt oli hänen vuoronsa!
Ei sen puolesta, Akselin luona ei ollut hullumpi olla, mutta tarkka hän oli, laski juustonsa ja oli selvillä jokaisesta villakääröstä; Ullalla oli kaikkea muuta kuin vapaat kädet. Entä pelastus viime talvena, oliko Aksel osoittautunut herrasmieheksi ja myöntänyt hänen osuutensa siihen? Päinvastoin, hän pysyi yhä järkähtämättömänä ansion jakamisessa: Niin, sanoi hän, jollei Ulla olisi tullut, olisi hän saanut maata ja palella sen yön ulkona; mutta Bredestä oli myöskin ollut hyvä apu kotimatkalla! Siinä kiitos. Ullan mielestä oli Kaikkivaltiaalla todella syytä julmistua ihmisiin! Eikö Aksel olisi voinut ottaa lehmän ja tuoda sen hänen eteensä ja sanoa: Se on sinun lehmäsi, Ulla! Mutta ei.
Nytpähän nähtäisiin, eikö se maksanut hänelle enemmän kuin lehmää!
Kesän mittaan piti Ulla varalta jokaista ihmistä, joka kulki ohitse, ja kuiskutteli heille ja nyökäytteli ja uskoi heille kaiken. Mutta ei minun sanojani kellekään! sanoi hän. Ulla oli myös pari kertaa kylällä, Nyt alkoi korvessa kiertää huhuja, niitä levisi kuin sumua, ne laskeutuivat kasvoille ja tunkeutuivat korviin, yksinpä lapsetkin, jotka kävivät koulua Breidablikissa, alkoivat nyökkäillä salaperäisyyksiä. Viimein täytyi nimismiehen puuttua asiaan, tehdä asiasta ilmoitus ja saada määräyksensä. Sitten saapui hän apurinsa seuraamana ja papereineen Månelandiin eräänä päivänä ja tutki ja kirjoitti muistiin ja lähti taas. Mutta kolmen viikon kuluttua tuli hän uudelleen ja tutki ja kirjoitti lisää, ja tällä kertaa avasi hän pienen vihreän kummun puron luona ja otti esille lapsenruumiin sieltä; Ulla oli hänelle mitä parhaana apuna, siitä hyvästä sai hän vastata hänen moniin kysymyksiinsä ja hän vastasi muun muassa, että kyllä saattoi tulla kysymykseen pidättää Aksel. Silloin löi Ulla kätensä yhteen sen turmeluksen tähden, jonka keskelle hän oli joutunut täällä ja toivoi pääsevänsä pois, kauas pois. Mutta entä Barbro? kuiskasi hän. — Neitsyt Barbro, sanoi nimismies, hän on vangittuna Bergenissä; oikeuden täytyy saada tehdä tehtävänsä, sanoi hän. — Sitten otti hän ruumiin mukaansa ja lähti jälleen…
Eipä siis ollut ihme, että Aksel Ström oli jännityksessä. Hän oli kertonut asiat nimismiehelle, eikä ollut salannut mitään: osallinen oli hän lapsen olemassaoloon ja sitä paitsi oli hän omin päin kaivanut haudan sille. Nyt kysyi hän Geissleriltä, miten hänen oli edelleen meneteltävä. Hänen kai täytyi vielä kaupunkiin paljon pahempaan kuulusteluun ja pinteeseen?
Geissler ei ollut enää entisellään, perinpohjainen selonteko oli väsyttänyt häntä, hänen intonsa sammui — mikä nyt lie syynä ollutkin, ehkei hänellä enää ollut aamullista henkeä. Hän katsoi kelloaan, nousi maasta ja sanoi: Tuota täytyy harkita perusteellisesti, minä ajattelen asiaa. Saat vastaukseni ennenkuin matkustan!
Sitten lähti Geissler.
Hän palasi Sellanråhon illalla, söi vähän ja kävi levolle. Hän nukkui pitkään seuraavana päivänä, nukkui, lepäsi kyllikseen, hän oli ehkä väsynyt kohtauksen jälkeen ruotsalaisten kaivoksenomistajien kanssa. Vasta kahden päivän päästä laittautui hän matkalle. Hän oli jälleen suuri ja komea, maksoi hyvästi ja antoi pikku Rebekalle kirkkaan kruunun.
Iisakille piti hän puheen ja sanoi: Samantekevää, vaikkei tullut kauppaa nyt, kyllähän kerran tulee; toistaiseksi seisautan minä työt tunturilla. Ne olivat lapsia, ne aikoivat opettaa minua! Kuulitko, että ne tarjosivat kahtakymmentäviittä tuhatta minulle? — Kyllä, sanoi Iisakki. — No, jatkoi Geissler ja heilautti pois kaikki polkutarjoukset ja pölyhiukkaset päältään, ei ole haitaksi seudulle täällä ylhäällä, että seisautan kaivostyöt, päinvastoin, se panee väen viljelemään maataan. Mutta tuolla kylillä se tuntuu. Kesällähän tuli jo tuntuvasti rahoja liikkeeseen, tuli hienoja vaatteita ja ryynipuuroa vähin joka taloon; nyt se on lopussa. Seutukunnan olisi pitänyt olla ystävällisissä suhteissa minun kanssani, niin olisi ehkä käynyt toisin. Nyt määrään minä!
Hän ei kuitenkaan näyttänyt määräävän suuriakaan lähtiessään Sellanråsta, hänellä oli vähän evästä kädessään ja hän ei ollut enää aivan valkoinen. Hänen hyvä vaimonsa oli ehkä varustanut hänet tätä matkaa varten tuon neljänkymmenen tuhannen tähteillä, jotka hän kerran sai, Herra ties, eikö liene ollut niin. Mutta nyt hän tulee tyhjänä takaisin!