Hän ei unohtanut pistäytyä Aksel Strömin luo antamaan hänelle neuvoja: Olen ajatellut sitä, sanoi hän, asia on esillä, et voi tehdä mitään nyt. Sinut kutsutaan kuulusteluun, ja saat selittää asiat… Vain ylimalkaista juttua, Geissler ei ollut ehkä ajatellut koko asiaa. Ja Aksel sanoi alakuloisena: Niin kaikkeen. Lopuksi pöyhistyi taas Geissler mahtavaksi mieheksi, hän rypisti kulmansa ja sanoi mietiskellen: Jospa minä voisin saapua kaupunkiin ja olla läsnä? — Niin, kunpa hän voisi tehdä sen! pääsi Akselilta.— Geissler ratkaisi asian heti: Minäpä katson, saanko aikaa, mutta minulla on niin paljon puuhattavaa etelässä. Mutta katsotaan, liikeneekö minulta aikaa. Lähetän sinulle ne työkalut!
Geissler lähti.
Olisiko se nyt hänen viimeinen matkansa?
VI.
Loput työmiehet tulevat alas tunturilta, kaivaus on keskeytetty. Nyt on tunturi jälleen autiona.
Nyt on myös Sellanrån navetta valmis. Se on saanut väliaikaisen turvekaton talveksi, tuo suuri rakennus jaetaan eri huoneiksi, valtava sali keskellä ja suuria kabinetteja kumpaankin päähän, se on aivankuin ihmisiä varten. Iisakki asui kerran täällä turvemajassa yhdessä vuohien kanssa: nyt ei Sellanråssa ole enää lainkaan turvemajaa.
Laitellaan pilttuita ja hinkaloita. Jotta saataisiin se pikemmin valmiiksi ovat muurarit edelleen työssä, mutta Gustav ei osaa puutöitä, sanoo hän, ja lähtee sentähden. Gustav on ollut mainio mies muureilla ja nostanut kuin karhu; iltaisin on hän ilahduttanut kaikkia ja soittanut huuliharppua, ja hän on sitä paitsi auttanut naisväkeä raskaitten saavien kannossa virralle ja sieltä takaisin; mutta nyt täytyy hänen matkustaa. Ei, hän ei osaa puutyötä, sanoo hän. On aivankuin hän välttämättä tahtoisi pois.
— Voisit olla huomiseen, sanoo Inkeri. — Ei, hänellä ei ole enää työtä täällä ja nyt saa sitä paitsi seuraa rajan yli viimeisistä kaivostyömiehistä. — Kuka nyt auttaa minua saavien kannossa? sanoo Inkeri kaihomielisesti hymyillen. — Siihen keksi reipas Gustav heti neuvon: hän mainitsee Jalmarin. Ja Jalmari oli nuorempi noista kahdesta muurarista, mutta kumpikaan ei ollut niin nuori kuin Gustav, eikä kukaan sellainen kun hän. — Vai Jalmari! vastaa Inkeri halveksivasti. Mutta äkkiä tarttuu hän siihen ja tahtoo kiihdyttää Gustavia ja sanoo: Niin, Jalmari ei ole hullumpi. Ja hän laulaa niin kauniisti kivellä.
— Koirankuonolainen! selittää Gustav kiihtymättä.
— Mutta saattoihan hän olla yli yön? — Ei. Silloin jättäisi seura hänet.
Gustav oli kai väsynyt koko juttuun. Olihan loistavata napata hänet koko toverijoukon nähden ja pitää häntä pari viikkoa, minkä hän paikassa oli; mutta nyt kun hänen piti lähteä täältä toisiin töihin, ehkä rakastetun luokse kotiin, aukesi uusia näköoloja. Kannattiko hänen jäädä kuljeksimaan Inkerin tähden? Hänellä oli niin hyvä syy katkaista suhteensa Inkeriin, että tämän itsensäkin täytyi se käsittää; mutta Inkeri oli käynyt niin uskaliaaksi, niin edesvastuuttomaksi, hän ei piitannut mistään. Kananhan sitä ei ollut kestänyt heidän välillään, ei, mutta se oli kestänyt muuraustyön päättymiseen saakka.
Inkeri kuljeskelee todellakin surullisena, niin, hän on niin eksyneen uskollinen, että hän melkein suree. Se ei ole hauskaa hänelle, hän on aivan tekeytymättään eikä suinkaan onnettomasti rakastunut. Ei, hän ei häpeä sitä, hän voimakas nainen täynnänsä heikkoutta, nyt seuraa hän luontoa ympärillään, hänellä on syyshehkunsa. Seistessään laittamassa evästä Gustaville aaltoilee hänen rinnassaan tuntemuksia. Hän ei ajattele, onko hänellä siihen oikeutta tai onko siinä vaaraa, hän vain myöntyy, hän on käynyt urhakaksi saatuaan maistaa, nauttia. Iisakki saisi nostaa hänet kattoon ja jymäyttää permantoon vielä kerran, — saisi kyllä, mutta hän ei luovu ilostaan.
Hän vie eväät ulos ja antaa ne.
Hän oli asettanut sangon portaiden viereen siltä varalta että Gustav mahdollisesti haluaisi kantaa sitä hänen kanssaan virralle viimeisen kerran. Hän tahtoo ehkä sanoa hänelle jotakin, ehkä pistää hänelle yhtä tai toista, kultasormuksen, Herra ties, hän oli valmis kaikkeen. Mutta täytyihän sen päättyä, Gustav kiittää eväistä, sanoo hyvästi ja menee. Ja menee.
Siinä hän seisoo.
— Jalmari! huutaa hän kovaa, oo niin turhan kovaa. — On aivankuin hän riemuitsisi uhalla — tai on tuskassa.
Gustav menee…
Koko syyskauden on korvessa tavalliset työt käynnissä kyliä myöten, perunat otetaan maasta, viljat korjataan suojaan, karja lasketaan sänkipellolle On kaikkiaan kahdeksan uudistaloa ja kaikissa on kiire, mutta Storborgin kauppatalossa ei ole elukoita eikä viljelyksiä, siellä on vain puutarha, eikä siellä muuten enää käy kauppakaan, eikä kellään ole kiirettä.
Sellanråssa on viljelty erästä uutta juurikasvia ⁱnimeltä turnipsi, se seisoo viheriöivänä ja valtavana suotilkullaan huojutellen lehtiään, mutta elukoita ei tahdo millään saada pysymään sieltä poissa, ne särkevät kaikki aidat ja ryntäävät ammuen sinne. Ei, Leopoldiinan ja pikku Rebekan täytyy vartioida turnipsisuota, ja pikku Rebekka kulkee pitkä raippa kädessä ja ajaa topakasti pois elukoita. Isä työskentelee lähistöllä ja tulee siiloin tällöin koettamaan hänen käsiään ja jalkojaan ja kysyy, paleleeko häntä. Leopoldiina, joka on suuri ja varttunut kutoo vartioidessaan sukkia ja tumppuja talveksi. Hän on syntynyt Trondhjemissa ja tuli Sellanråhon viiden vuotiaana muisto suuresta kaupungista, jossa on paljon ihmisiä, ja pitkä matka höyrylaivalla haipuvat yhä hämyisempään etäisyyteen hänen mielestään, hän on korven lapsi eikä tunne enää muuta suurta maailmaa kuin kylän tuolla alhaalla, jossa hän on käynyt kirkossa jonkun kerran ja jossa hän pääsi edes viime vuonna…
Ja sitten ilmaantuu aina satunnaisia töitä, niinpä on tie kylälle parista kohden huonossa kunnossa. Kun maa vielä on sula menevät Iisakki ja Siivertti eräänä päivänä ja alkavat ojittaa tietä. Kaksi suokohtaa on kuivattava.
Aksel Ström on luvannut tulla auttamaan koska hänelläkin on hevonen ja hänkin tarvitsee tietä; mutta nyt sai Aksel niin välttämätöntä asiaa kaupunkiin — mitä ihmettä hän nyt siellä mahtoi tehdä, mutta se oli aivan välttämätön asia, sanoi hän. Mutta hän on saanut veljensä Breidablikista sijaisekseen tienkorjaukseen. Hänen nimensä on Fredrik.
Tämä mies on nuori ja vastanainut, iloluontoinen mies, joka voi laskea leikkiä ja olla yhtä hyvä siltä; Siivertti ja hän muistuttavat toisiaan. Nyt oli Fredrik ollut lähimmän naapurinsa Aronsenin luona Storborgissa aamulla tullessaan tientekoon ja siksi haasteli hän, mitä kauppias oli sanonut Se sanoi siitä, että Fredrik tahtoi ostaa tupakkirullan. Minä lahjoitan sinulle tupakkirullan, kun sen saan, sanoi Aronsen. — No, eikö hänellä ole tupakkia? Ei, enkä minä sitä haluakaan, ei ole ketään, joka ostaisi. Mitä luulet minun ansaitsevan tupakkirullasta? — Aronsen ei ollut huonolla tuulella, hänen mielestään oli ruotsalainen kaivosyhtiö ikäänkuin narrannut häntä: nyt oli hän asettunut tänne korpeen kauppiaaksi ja sitten keskeytyy työ!
Fredrik hymyilee levollisesti Aronsenille ja kertoo hänestä: Ei, hän ei ole kajonnutkaan maahansa! sanoo hän, eikä hänellä ole edes rehuja elukoillensa, hän ostaa senkin! Hän pyysi ostaa minulta heiniä. Ei, minulla ei ollut heiniä myytävänä. — No, etkö tarvitse rahaa! sanoi Aronsen. — Hän luulee, että rahat ovat kaikki kaikessa, hän käänteli satakruunusta tiskillä ja sanoi: Rahaa! — Niin, raha on hyvää! sanoin minä. — Se on kontanttia! sanoi hän. Hän on sellaisena kuin hän esiintyy hieman narrimainen, ja hänen vaimonsa käyttää taskukelloa arkipäivisin — mitä välttämättömiä kellonlyöntejä hänen pitänee muistaa.
Siivertti kysyy: — Eikö Aronsen puhunut eräästä, jonka nimi on Geissler? — Kyllä. Se oli joku, joka ei tahtonut myydä tunturiaan, sanoi hän. Aronsen oli raivoissaan: virkaheitto nimismies, sanoi hän, tuskin on hänellä viittä kruunua taskussaan, hänet olisi pitänyt ampua. — Hän koettaisi nyt odottaa vähän, sanoin minä, niin myy hän kai myöhemmin. — Ei, sanoi Aronsen, älä luulekaan. Sillä tiedän kai minä kauppiaana, että kuin toinen puoli vaati kahtasataaviittäkymmentä tuhatta ja toinen tarjoaa kahtakymmentäviittä, niin on ero liian suuri, siitä ei tule kauppaa. Mutta onnea matkalle! sanoi Aronsen, olisinpa ollut vain iloinen, jollen olisi koskaan astunut jalkaani tähän läpeen, minä ja omaiseni! — Ei kai hän vain aio myydä? — Kyllä, vastasi hän, sitä juuri ajattelen. Tämä suomaa, sanoi hän, tämä läpi ja tämä erämaa! Minä en saa enää kruunuakaan sisälle päivittäin, sanoi hän.
He nauroivat Aronsenille eivätkä lainkaan säälineet häntä. — Luuletko, että hän myy? kysyi Iisakki. — Siltä kuulosti. Ja nyt on hän pannut renkinsäkin pois. Tuo Aronsen on perin sukkela ja taitava mies, se on varma! Hän erottaa rengin, joka voisi halkoa talven puut ja ajaa kotiin heiniä hänen omalla hevosellaan, mutta hän pitää esimiehen! On totta, ettei hän enää myy kruununkaan edestä päivittäin, sillä hänellä ei ole tavaroita puodissaan; mitä tekee hän sitten esimiehellä? Se on vain suurellisuutta ja ylpeyttä: hänellä pitää olla mies, joka seisoo pulpetin ääressä ja kirjoittaa suureen kirjaan. Hahaha, onpa tosiaan kuin olisi tuo Aronsen vähän hassahtanut!
Nuo kolme miestä työskentelevät päivälliseen saakka, syövät eväsrepuistaan ja juttelevat hetkisen. Heillä on omat asiansa pohdittavana, korven ja uutistalojen menestys, ne eivät ole pikku asioita, mutta he käsittelevät niitä miettiväisinä, he ovat rauhallisia, heidän hermonsa ovat kulumattomat ja tekevät tehtävänsä. Nyt alkaa syksy, metsä ympäriltä vaikenee, tunturit seisovat siinä, aurinko paistaa, illalla ilmestyvät kuu ja tähdet, kaikki on kiinteässä suhteessa, kaikki on ystävällistä, se on kuin syli. Täällä on ihmisillä aikaa levätä kanervikossa, käsivarsi päänalusena.
Fredrik puhelee Breidablikista, ettei hän ole saanut vielä paljoa aikaan siellä. — Kyllä sinä olet tehnyt aika paljon, sanoo Iisakki, näin sen ollessani siellä päin. — Tämä korven vanhimman, itse uroon kiitos ilahduttaa kai Fredrikkiä, hän kysyy rehellisesti: Siitäkö hänestä näyttää? Ei, paremmin sen vasta pitää käymään. Oli niin paljon muuta puuhaa viime vuonna, tupaa täytyi kattaa, se vuoti ja olisi mennyt piloille; heinälato täytyi purkaa ja pystyttää uudelleen; navettamaja oli liian pieni, minulla kun on lehmä ja hieho, joita ei Bredellä aikoinaan ollut, sanoo Fredrik ylpeänä. — Viihdytkö täällä? kysyy Iisakki. — Kyllä minä viihdyn ja vaimoni viihtyy, miksikäs ei? Onhan avarat tilat ympärillämme, näemme ylöspäin ja alaspäin tietä. Pieni lehto rakennusten lähellä on meistä kaunis, siinä on koivuja ja raitoja, istutan niitä pihan toisellekin puolelle, kunhan tästä kerkiän. Tavattomasti on suo kuivunut vain viime vuodesta senjälkeen kuin ojitin, mitä nyt sitten mahtaa kasvaa siinä tänä vuonna! Vai viihtyä? Kun vaimollani ja minulla on talo ja koti ja maata? — Kaksiko teitä vain tulee olemaan? kysyy Siivertti viekkaasti. — Eipä suinkaan, voi sattua, että tulee lisäväkeä, vastaa Fredrik iloisesti. Ja kun on puhe viihtymisestä, niin en ole nähnyt vaimoni paremmin viihtyvän.
He työskentelevät iltaan saakka; tuolloin tällöin he suoristavat selkäänsä ja juttelevat keskenään: No etkö saanut tupakkia? kysyy Siivertti. — En ja se oli minusta yhden tekevää, vastaa Fredrik. Minä en käytä tupakkia. — Etkö käytä tupakkia? — En. Mutta minä tahdoin vain pistäytyä Aronsenin luona kuulemassa, mitä hän sanoisi. — Silloin hymyilivät nuo veitikat ja heillä oli hauskaa.
Kotimatkalla ovat isä ja poika harvasanaisia kuten tavallista, mutta Iisakki on kai ajatellut jotakin, hän sanoo: Siivertti, kuulehan? — No? vastaa Siivertti. — Ei mitään. — He kulkivat pitkän matkan, sitten puhuu isä taas: Mitenkä voi tuo Aronsen tehdä kauppaa, kun hänellä ei ole tavaraa? — Eipä niin, sanoo Siivertti, mutta täällä korvessa ei ole juuri väkeäkään, minkä kanssa tehdä kauppaa. — Vai niin arvelet? Ei, niin kai se on! — Siivertti ihmettelee hieman näitä sanoja. — Isä jatkaa: Täällä on ainoastaan kahdeksan uudistaloa, mutta niitä voi karttua. Enpä tiedä. — Siivertti ihmettelee vieläkin enemmän; mitä isä oikein ajattelee? Ei mitään? Isä ja poika astelevat pitkän hetken taas ja ovat jo melkein kotona. — Hm. Mitä arvelet Aronsenin vaativan paikastaan? kysyy ukko. — Vai sitäkö sinä! vastaa Siivertti. Aiotko ostaa sen? sanoo hän piloillaan. Mutta äkkiä selviää hänelle, mihin isä tähtää: ukko ajattelee Eliasta. Hän ei kai koskaan ole unohtanut häntä, vaan ajatellut yhtä ahkerasti häntä kuin äitikin, vain omalla tavallaan, lähempänä maata, ja lähempänä Sellanråta myös. — Hinta on kai kohtuullinen, sanoo Siivertti. — Ja kun Siivertti puolestaan niin paljon, käsittää isä, että häntä on ymmärretty, ja aivankuin hän olisi peloissaan siitä, että on sanonut liian selvästi, muuttaa hän heti keskustelunaihetta sanomalla pari sanaa tienkorjauksesta, että oli hyvä, että he olivat päässeet siitäkin.
Parina päivänä neuvottelivat Siivertti ja hänen äitinsä ja kuiskuttelivat paljon, kirjoittivatpa kirjeenkin; kun tuli lauantai, sai Siivertti halun lähteä kylälle. — Mitä sinä taas kylällä teet sotkemassa saappaasi säpäleiksi? kysyi isä aika närkästyneenä — tavallista tuimempana kasvoiltaan, hän älysi kyllä, että Siivertti aikoi postiin. — Kirkkoon, vastasi Siivertti. — Parempaa aihetta ei ollut, isä sanoi: Mitenkähän olisi!
Mutta koska Siivertti aikoi kirkkoon, saattoi hän valjastaa hevosen ja ottaa pikku Rebekan mukaansa. Pikku Rebekka ansaitsi tosiaan tämän ilon ensi kerran elämässään, hän oli niin topakasti vartioinut turnipseja ja muutenkin koko talon helmi ja umppu, se hän oli. Hevonen valjastettiin, ja Rebekka sai Jensinen seurakseen — mihin Siivertti ei pannut vastaan.
Heidän poissaollessaan sattuu Storborgin edusmies käymään ylämaassa. Mitä nyt? Eipä suuriakaan, muudan edusmies vain, muudan Andresen, tuli käyden, hän aikoo tunturille, hänen isäntänsä on hänet lähettänyt. Ei sen enempää. Eikä tämä tapahtuma aiheuta Sellanrån asukkaissa mitään ailahdusta, ei ole enää niinkuin entisinä aikoina, jolloin vieras oli harvinainen nähtävyys uudistalossa ja Inkeri elostui enemmän tai vähemmän. Ei, Inkeri on vaipunut jälleen omaan itseensä ja on hiljainen.
Mainio kapine tuo hartauskirja, tienviitta, jopa käsivarsi kaulalla! Kun Inkeri oli ollut avokätinen itseensä nähden ja harhaillut marjassa, löysi hän jälleen kotiin muistaessaan kamarin ja hartauskirjan, nyt oli taas alakuloinen ja jumalinen. Hän muistaa ne vuodet kauan sitten, jolloin hän ompeli ja- pistäessään neulalla sormeensa sanoi: Piruvie! Sen oppi hän kanssasisariltaan tuon suuren räätälinpöydän ääressä. Pistäessään nyt neulalla sormensa imee hän veren pois ääneti. Vaaditaan melkoista itsensähillintää, jotta niin voi kääntyä. Ja Inkeri meni vieläkin pitemmälle. Kun kaikki työmiehet olivat hävinneet ja kivinavetta oli valmistunut, ja koko Sellanrå oli jälleen yksinäinen, silloin oli Inkerillä kova kamppaus, hän itki ja kärsi ankarasti. Hän ei syyttänyt ketään muuta epätoivostaan ja hän oli syvästi nöyrtynyt. Kunhan hän vain voisi puhua Iisakin kanssa ja keventää mieltään, mutta sitä ei tehnyt kukaan Sellanråssa, he eivät puhuneet tuntemuksistaan eivätkä tehneet mitään tunnustuksia. Niinpä kutsui hän miestänsä ylen huomaavaisesti ruoalle ja meni aivan hänen luokseen ja pyysi häntä, sen sijaan että olisi huutanut ovelta, ja iltaisin tarkasti hän hänen vaatteitaan ja neuloi niihin nappeja. Mutta Inkeri meni vieläkin pitemmälle, eräänä yönä nousi hän kyynärpäänsä varaan ja sanoi: Kuulehan Iisakki? — Mitä nyt? kysyy Iisakki. — Oletko valveilla? — Olen. — Eipä mitään, sanoo Inkeri. Mutta minä en ole ollut niinkuin olisi pitänyt. — Mitä? kysyy Iisakki. Se pääsi häneltä ja hänkin kohousi kyynärpäänsä varaan. He makasivat puhellen edelleen; Inkeri on joka tapauksessa verraton nainen ja hänen sydämensä on täysi: En ole ollut sinua kohtaan niinkuin olisi pitänyt, sanoo hän. Olen siitä niin pahoillani! — Nämä yksinkertaiset sanat liikuttavat Iisakkia, liikuttavat myllynruhoa, hän tahtoo todella lohduttaa Inkeriä, hän ei käsitä itse asiaa, mutta käsittää, ettei ole ketään sellaista kuin hän: Älä huoli itkeä mokomaa, sanoo Iisakki, sillä eihän kukaan ole niinkuin meidän pitäisi! — Niin, ei, ei, vastaa Inkeri kiitollisena. Oo, Iisakilla oli niin terve käsitys asioista, hän käänsi ne aina tolalleen, kun ne järkkyivät. Kuka olisi niinkuin pitäisi? Hän oli oikeassa, itse sydämen jumalakin, hän joka sentään on jumala, käy seikkailemassa, ja me voimme nähdä sen hänestä, vekkulista: milloin keikkuu hän ruusustossa ja lipoo kieltään ja muistelee, milloin on hän astunut okaaseen ja vetää sen pois epätoivoisin ilmein. Kuoleeko hän siitä? Ei vähintäkään, hän on yhtä hyvä. Näyttäisipä kauniilta, jos hän kuolisi.
Inkerikin rauhoittuu, hän pääsee siitä irti, mutta hän jatkaa yhä hartaushetkiään ja löytää turvaisaa armahdusta niistä. Inkeri on ahkera ja kärsivällinen ja hyvä joka päivä, hän tuntee Iisakin kaikista muista miehistä eikä toivo itselleen muuta kuin hänet. Luonnollisesti ei hän ole mikään leikkijä eikä laulaja ulkomuodoltaan, mutta hän on hyvä kyllä, se oli hänen mielipiteensä! Ja toteutui taaskin, että Herranpelko ja tyytyväisyys on suuri voitto.
Nyt tuli tuo pieni edusmies Storborgista, tuo Andresen, hän tuli Sellanråhon sunnuntaina, eikä Inkeri elostunut, kaukana siitä, hän ei edes itse mennyt viemään hänelle maitokippoa, vaan palvelijan ollessa poissa lähetti hän Leopoldiinan sitä viemään. Ja Leopoldiina vei maitokipon koreasti ja sanoi: olkaa hyvä, ja punastui kasvoiltaan, vaikka hänellä oli pyhäpuku yllään eikä hänellä ollut mitään häpeiltävää. — Kiitos, se on liian paljon! sanoi Andresen. Onko isäsi kotona? sanoi hän. — Kyllä, hän on kai jossakin ulkona. — Andresen joi ja pyyhki huuliaan nenäliinalla ja katsoi kelloa. Onko pitkältä ylös kaivoksille? sanoi hän. — Ei. Tunnin matka eikä sitäkään. — Minä menen katsastamaan niitä Aronsenin puolesta, jonka edusmiehenä minä olen. — Vai niin. — Tunnet kai minut? Olen edusmiehenä Aronsenilla. Olet ollut meillä ostoksilla. — Olen — Muistan sinut hyvin, sanoi Andresen, sinä olet ollut kaksi kertaa ostoksilla. — On enemmän kuin odottaa sopii, että hän muistaisi minut, vastasi Leopoldiina, mutta olivatkin hänen voimansa lopussa, hän seisoi nojaten tuoliin. — Andresen ei ollut menettänyt voimiaan, hän jatkoi ja sanoi: Enkö muistaisi sinua! Ja hän sanoi edelleen: Etkö voi tulla minun kanssani tunturille?
Vähin erin kävi kaikki Leopoldinaan silmissä punervaksi ja kummalliseksi, ja lattiata ei tuntunut lainkaan olevan jalkojen alle ja Andresen puhui kaukaisuudesta: Eikö sinulla ole aikaa? — Ei, vastasi hän. — Herra ties miten hän pääsi ulos keittiöön. Äiti katsoi häntä ja kysyi: Mikä sinua vaivaa? — Ei mikään. —
Ei mikään, eipä niin. Mutta kas nyt oli Leopoldiinan vuoro elostua, alkaa kiertokulku. Hänellä oli kyllä mahdollisuuksia siihen, solakka ja sievä, ja vasta edespäässyt kun on, hänestä tulisi kyllä hyvä uhri. Hänen nuoressa rinnassaan livertää lintunen, hänen pitkät kätensä ovat täynnä hellyyttä kuin äidin, täynnä tuntemuksia. Eikö hän osannut tanssia? Kyllä. Oli ihme, miten ne oppivat sen taidon, mutta Sellanråssakin opittiin vain tanssimaan, Siivertti osasi, Leopoldiina osasi, se oli korvessa luotua tanssia, säännöllistä, voimallista pyörähtelyä, skottilaista, masurkkaa, reiniläistä ja valssia. Ja eikö Leopoldiina osannut koristella itseään ja rakastua ja uneksia aivan valveillaan? Aivankuin toisetkin! Kun hän seisoi kirkonpermannolla, sai hän lainaksi äidin kultasormuksen, sitä ei pidetty minään syntinä, se oli vain somaa, ja seuraavana päivänä, kun hänen piti mennä alttarille, ei hän saanutkaan sormusta ennenkuin kaikki oli ohitse. Hän sai kernaasti pitää kultasormusta kirkonpermannolla seistessään, hän oli mahtavan miehen, maakreivin tytär.
Kun edusmies Andresen palasi tunturilta, tapasi hän Iisakin, joka kutsui hänet sisään. Hän sai päivällistä ja kahvia. Koko talonväki oli nyt turvassa ja otti osaa keskusteluun. Edusmies selitti, että Aronsen oli lähettänyt hänet tutkimaan miten kaivosten laita oli, oliko mitään merkkiä kaivauksen ja työn alkamisesta. Herra ties, edusmies taisi valehdella, että hänet oli lähetetty, hän oli saattanut yhtä hyvin keksiä tämän retken omasta päästään, eikä hän missään tapauksessa ollut voinut käydä kaivoksilla asti sinä lyhyenä aikana, jonka hän oli ollut poissa. — Vaikeahan on nähdä päältä päin, aikooko yhtiö jälleen aloittaa, sanoi Iisakki. — Ei, sen myönsi edusmies, mutta Aronsen oli nyt lähettänyt hänet ja olihan niin, että neljä silmää näkee enemmän kuin kaksi.
Mutta nyt ei Inkeri voinut kauempaa pidättää itseään, hän kysyy: Onko niinkuin puhutaan, että Aronsen aikoo jälleen myydä? — Edusmies vastaa: Kyllä hän siitä puhuu. Ja sellainen mies kuin hän, voi tehdä mitä tahtoo, sillä hänellä on varaa kaikkeen. — Vai niin, onko hänellä paljon rahoja? — Kyllä, vastaa edusmies, ei häneltä niitä puutu! — Inkeri ei voi taaskaan vaieta, vaan kysyy: Mitähän hän pyytää talostaan? — Iisakki puuttuu asiaan, hän on ehkä vielä uteliaampi kuin Inkeri; mutta tuo Storborgin osto ei saa näyttää hänen keksimältään, hän tekeytyy tietämättömäksi siitä ja sanoo: Mitä sinä kyselet, Inkeri? — Kyselenpähän vain, vastaa tämä. — He katsovat molemmat edusmies Andreseniin ja odottavat. Andresen vastaa.
Hän vastaa kylläkin pidättyvästi, että hinnasta hän ei tiedä, mutta hän tietää mitä Aronsen itse on sanonut Storborgin hänelle maksaneen. — Paljonko? kysyy Inkeri, eikä voi vaieta ja pitää suutaan kiinni. — Se on tuhatkuusisataa kruunua, vastaa edusmies. — Vai niin, Inkeri lyö heti käsiään yhteen, sillä jos naisilta mitä puuttuu, niin juuri älyä ja järkeä talonhintoihin nähden, sitä heiltä puuttuu. Mutta tuhatkuusisataa ei muuten ole mikään pieni summa korvessa, ja Inkeri pelkää vain yhtä asiaa: että Iisakki säikähtäisi sitä. Mutta Iisakki on totisesti kuin tunturi ja sanoo ainoastaan: Siellä on ne suuret rakennukset! — Niin, vastaa edusmies Andresenkin, siellä on ne mainiot rakennukset! —
Vähää ennen kun edusmies lähtee, on Leopoldiina vetäytynyt ovesta ulos. On niin ihmeellistä, hänestä tuntui kai mahdottomalta antaa hänelle kättä. Mutta hän on keksinyt itselleen hyvän paikan ja seisoo kivinavetassa ja katselee ulos eräästä ikkunasta. Hänellä on sininen silkkinauha kaulassa, sitä ei hänellä ollut ennen, ja merkillistä on, että hän on ehtinyt saada sen yllensä. Siinä menee Andresen ohi, hän on pieni ja pyöreä, hontelosäärinen, hänellä on vaaleahko koko parta, hän on kahdeksan, kymmenen vuotta Leopoldiinaa vanhempi. Hän ei ole hullumpi, arvelee kai tämä!…
Ja niin tulee kirkkoväki kotiin myöhään maanantaita vasten yöllä. Kaikki oli käynyt hyvin, pikku Rebekka oli nukkunut viimeiset tunnit taipaleesta ja hänet nostettiin myös nukkuvana rattailta ja kannettiin sisälle. Siivertti on kuullut paljon uutta, mutta kun äiti kysyy Mitä kuluu? vastaa hän vain: Eipä paljon mitään. Akseli on saanut niittokoneen ja kääntöäkeen. — Mitä sanot? kysyy isä uteliaana. Näitkö sen? — Näin. Se oli laiturilla. — Vai sitä asiaa hänellä oli kaupunkiin! sanoo isä. Ja Siivertti on täynnä muita tietoja, mutta ei virka enää sanaakaan.
Isä sai kernaasti uskoa, että Aksel Strömin välttämätön asia kaupunkiin koski niittokoneen ja kääntöäkeen ostoa; äiti sai myöskin kernaasti uskoa samaa. Mutta kumpikaan vanhemmista ei sitä uskonut, he olivat kyllä kuulleet mainittavan, että se oli yhteydessä uuden, korvessa tapahtuneen lapsenmurhan kanssa. — Niin, nyt voit käydä maata! sanoo isä lopuksi.
Siivertti käy maata, hän on täynnä tietoja. Aksel on kutsuttu kuulusteluun, se oli suuri asia, nimismies on matkustanut hänen kanssaan. Se oli niin suuri asia, että nimismiehenrouva, joka todella oli taas saanut pienokaisen, oli jättänyt lapsen ja matkustanut myöskin kaupunkiin. Hän oli luvannut puhua valamiesten kanssa.
Nyt kierteli juoruja ja huhuja kylällä, ja Siivertti huomasi kyllä, että erästä vanhempaa lapsenmurhaa muisteltiin uudelleen. Kirkon ulkopuolella vaikeni puhelu, kun hän lähestyi; ja jollei hän olisi ollut se mikä hän oli, olisi kai väki kääntynyt hänestä pois. Oli hyvä olla Siivertti, ensiksikin suuresta talosta, rikkaan miehen poika, sitäpaitsi itse kunnon mies, työntekijä, hän oli muista edellä ja häntä kunnioitettiin. Hän oli myös aina ollut kansan suosiossa.
Kunhan ei nyt vain Jensine kuulisi liikoja, ennenkuin he pääsivät kotimatkalle! Siivertilläkin oli omat pelkonsa, korven asukkaatkin voivat punastua ja kalveta. Hän näki, kun Jensine lähti kirkosta pikku Rebekan kanssa, tämäkin oli nähnyt hänet, mutta oli vain mennyt ohi. Hän odottaa hetken, ajaa sitten sepän tuvalle noutamaan heitä.
He istuvat syömässä, koko perhe syö päivällistä. Siivertiäkin pyydetään ruoalle, mutta hän on syönyt, kiitos! He tiesivät, että hän tulisi, he olisivat voineet odottaa hetken, niin olisi tehty Sellanråssa, niin ei tehty täällä. — Niin, ei kai se ole sellaista ruokaa, johon sinä olet tottunut, sanoo sepänvaimo. — Mitä kirkkoon kuuluu? kysyy itse seppä, vaikka hänkin oli ollut kirkolla.
Kun Jensine ja pikku Rebekka istuvat rattailla, sanoo sepänvaimo tyttärelleen: Niin Jensine, älköön nyt kuluko kauan ennenkuin tulet takaisin kotiin! — Se voidaan käsittää kahdella tavalla, ajatteli kai Siivertti, sillä hän ei sekaantunut asiaan. Mutta jos olisi hieman selvemmin sanottu, olisi hän ehkä vastannut. Hän rypistää silmäkulmansa ja odottaa, enempää ei kuulu.
He ajavat kotiin päin ja pikku Rebekka on ainoa, jolla on jotakin sanottavaa, hänestä on kaikki kirkossa ollut niin ihmeellistä, pappi, hopearistillä koristetussa paidassaan, kynttiläkruunut, urut. Pitkän ajan kuluttua sanoo Jensine: Olipa häpeällistä se Barbron asia! — Mitä tarkoitti äitisi sillä, että sinä tulisit taas pian kotiin? kysyy Siivertti. — Mitäkö hän tarkoitti? — Aiotko lähteä meiltä? — Täytyy kai minun kotiin kerran, vastaa toinen. — Ptruu! sanoo Siivertti ja pysäyttää hevosen. Tahdotko, että kyyditsen sinut heti? — Jensine katsoo häneen, hän on kalpea kuin ruumis. — Ei, vastaa hän. Hetken kuluttua alkaa hän itkeä. Rebekka katsoo ihmetellen toista ja toista. Pikku Rebekka oli varsin tarpeellinen olemassa mukana tällaisella matkalla, hän ryhtyy hyvittämään Jensineä, taputtelee häntä ja sai hänet vihdoin hymyilemään. Ja kun pikku Rebekka uhkasi veljeään sillä, että hän hyppää rattailta ottamaan vitsan häntä varten, täytyy Siivertinkin hymyillä. — Mutta nyt täytyy minun kysyä, mitä sinä tarkoitit? sanoi Jensine. — Siivertti vastasi aikailematta: Minä tarkoitin, että jos sinä tahdot lähteä meiltä, niin koetamme tulla toimeen ilman sinua. — Pitkän hetken kuluttua sanoo Jensine: Niin, Leopoldiinahan on jo suuri ja voi tehdä minun tehtäväni.
Siitä tuli ikävä kotimatka.
VII.
Mies astelee korpeen. Tuulee ja sataa, syyssateet ovat alkaneet, mutta siitä ei mies välitä, hän näyttää iloiselta ja onkin iloinen, se on Aksel Ström, hän tulee kuulustelusta ja hänet on vapautettu. Ja hän on iloinen: ensinnäkin on nyt uusi niittokone ja kääntöäes hänelle laivalaiturilla, ja lisäksi on hänet vapautettu. Hän ei ole ollut mukana lasta murhaamassa. Niin saattaa käydä!
Mutta kylläpä hänellä olikin tiukka paikka! Seistessään todistajana oli tällä uupumattomalla raatajalla kestettävänä ankarin työtaakka, mitä hän eläissään oli tehnyt Häntä ei hyödyttänyt Barbron syyllisyyden lisääminen, sentähden varoi hän tarkasti sanomasta liikaa, hän ei edes ilmaissut kaikkea, mitä tiesi, jokaista sanaa saatiin kysyä häneltä ja hän vastasi useimmiten vaan: Kyllä tai Ei. Eikö se ollut kyllin? Pitikö asia tehdä vielä suuremmaksi? Monesti näytti tulevan tosi kysymykseen, korkea oikeus oli niin mustapukuinen ja vaarallinen, se olisi voinut muutamalla sanalla kääntää kaikki pahoin päin ja ehkä saanut hänet tuomituksi. Mutta ne olivat ystävällistä väkeä, ne eivät halunneet hänen häviötään. Ja sattui niin, että mahtavia voimia toimi Barbron pelastamiseksi, siitä koituisi hänellekin hyötyä.
Mitä ihmettä sitten saattoi häntä vastaan ilmetä?
Barbro itse ei suinkaan voisi ryhtyä selittämään mitään epäedullista entiseen isäntäänsä ja rakastettuunsa nähden, Akselhan tiesi vaarallisia asioita sekä tästä että eräästä aikaisemmasta lapsijutusta, ei kai Barbro ollut typerä. Ei, Barbro oli kylläkin viisas, hän kiitti Akselia ja sanoi, ettei tämä tiennyt mitään koko synnytyksestä, ennenkuin kaikki oli ohi. Hän oli vähän omituinen eivätkä he oikein sopineet, mutta hän oli hiljainen mies. Että hän oli kaivanut uuden haudan ja piilottanut ruumiin siihen, sehän tapahtui paljoa myöhemmin, sen hän teki siksi, että hänestä entinen hauta ei ollut kyllin kuiva, kuten se kuitenkin oli, se vain johtui siitä, että Aksel oli niin omituinen.
Mitäpä sitten enää olisi ilmennyt häntä vastaan, kun Barbro otti koko syyn niskoilleen? Ja Barbron puolesta toimi perin mahtavia voimia. Nimismiehenrouva Heyerdahl toimi hänen puolestaan.
Hän kävi korkeiden jos alhaistenkin henkilöiden puheilla eikä säästänyt itseään, hän pyysi saada esiintyä todistajana ja piti puheen oikeudessa. Kun hänen vuoronsa tuli, seisoi hän siinä kaiteen ääressä ja oli aimo naista, hän otti käsitelläkseen kysymystä lapsenmurhasta koko laajuudessaan ja piti oikeudelle esityksen, oli aivankuin hän olisi hankkinut siihen luvan ennakolta. Ajateltakoon mitä tahansa nimismiehenrouvasta, mutta puhua hän osasi ja perehtynyt hän oli politiikkaan ja yhteiskuntakysymyksiin. Oli ihme, mistä hän saikin sanansa. Silloin tällöin näytti nimismies tahtovan hieman johtaa häntä takaisin asiaan, mutta hänellä ei kai ollut sydäntä häiritä häntä, hän antoi hänen paasata. Ja lopuksi lausui pari käyttökelpoista tiedonantoa ja teki oikeudelle huomiotaherättävän tarjouksen.
Kaikki kävi — oikeudellista laveutta lukuunottamatta — seuraavasti:
— Me naiset, sanoi nimismiehenrouva, me olemme onneton ja sorrettu osa ihmiskuntaa. Miehet laativat lait, meillä naisilla ei ole mitään vaikutusvaltaa siinä. Mutta voiko mies käsittää, mitä merkitsee naiselle lapsensaanti? Onko hän tuntenut tuskan, onko hän tuntenut tuon kauhean kivun ja päästänyt kirkaisut?
Tässä tapauksessa on lapsensaaja palvelustyttö. Hän on naimaton, hänen täytyy siis koko aika kantaa lasta koettaen salata sitä. Miksi täytyy hänen salata sitä? Yhteiskunnan tähden. Yhteiskunta halveksii naimatonta naista, jolle ilmaantuu lapsi. Se ei ainoastaan ole suojelematta häntä, vaan se vainoaa häntä halveksumisella ja häpeällä. Eikö se saa hiukset nousemaan päässä pystyyn? Sen luulisi liikuttavan jokaista ihmistä, jolla on sydän! Tytön ei täydy vain synnyttää lasta maailmaan, joka jo näyttää kyllin ankaralta, vaan häntä kohdellaan vielä rikollisena. Tahdon sanoa, että oli onni tälle tytölle, joka istuu tässä syytettyjen penkillä, että hänen lapsensa onnettomuustapauksen johdosta syntyi purossa ja tukehtui. Se oli onni sekä hänelle että lapselle. Niin kauan kuin yhteiskunta on nykyisellään, ei naimatonta äitiä saa rangaista, vaikkapa hän surmaisikin lapsensa.
Kuului hiljainen murahdus sieltä, missä laamanni istui.
— Tai tulee häntä rangaista ainoastaan lievästi, sanoi nimismiehenrouva. Onhan selvää, että me kaikki olemme yksimielisiä siitä, että lasten elämää tulee varjella, mutta eikö sitten mitään ihmisyyden lakia tule sovelluttaa onnettomaan äitiin? sanoi hän. Asettukaa hänen tilalleen ja kuvitelkaa, mitä hän on tuntenut raskautensa aikana, mitä tuskia hän on kokenut salatessaan tilaansa, tietämättä miten menetellä itsensä ja syntyvän lapsensa suhteen. Sitä ei voi kukaan mies kuvitella, sanoi hän. Lapsen korjaa kuitenkin hyväätarkoittava kuolema. Äiti ei halua itselleen eikä rakkaalle lapselleen niin pahaa, että se jäisi elämään, häpeä on hänelle liian raskas taakka, niin kypsyy hänessä ajatus lapsen surmaamisesta. Sitten synnyttää hän salassa ja hän on kaksikymmentäneljä tuntia niin järkytetyssä mielentilassa, että hän on syyntakeeton itse murhan aikana. Hän ei oikeastaan sitä tehnytkään, koska hän oli niin järkytetyssä mielentilassa. Jokainen nikama vielä särkevänä synnytyksen jäljeltä täytyy hänen nyt surmata lapsensa ja toimittaa ruumis kätköön, — ajatelkaa sitä tahdonponnistusta, mitä tarvitaan tähän työhön! Mutta luonnollisestikin me kaikki toivomme, että lapset saavat elää ja surkuteltavaa vain on, että jotkut niistä joutuvat surman omiksi. Mutta se on yhteiskunnan oma syy, tämän toivottaman, säälimättömän, juorunhaluisen, ilkeämielisen yhteiskunnan, joka koettaa lannistaa naimattoman äidin kaikin keinoin!
Mutta sellaisenkin kohtelun jälkeen yhteiskunnan puolelta voivat nuo pahoinpidellyt äidit jälleen nousta. Usein on niin, että nämä tytöt juuri yhteiskunnallisen harha-askeleensa jälkeen alkavat kehittää parhaita ja jaloimpia ominaisuuksiansa. Oikeus voisi kysyä niiden laitosten johtajattarilta, jotka ottavat hoivaansa äidit ja lapset, eikö tämä ole totta. Ja kokemus on osoittanut, että juuri niistä tytöistä, jotka ovat — niin, jotka yhteiskunta niinmuodoin on pakottanut surmaamaan lapsensa, niistä tulee niin erinomaisia lapsentyttöjä. Siitä riittäisi hieman jokaiselle ajattelun aihetta.
Toinen puoli asiasta on tämä: miksi vapautetaan mies? Äiti joka murhaa lapsensa, hänet heitetään vankeuteen ja häntä kiusataan, mutta lapsen isään, itse viettelijään ei kajota. Mutta koska hän on lapsen aiheuttaja, on hän osallinen murhaan ja suurin syyllinen siihen, ilman häntä ei onnettomuutta olisi tapahtunutkaan. Miksi saa hän kulkea vapaana? Siksi että lait ovat miesten laatimia. Siinä on vastaus. Täytyy aivan huutaa taivaan apua noita miehiä vastaan! Eivätkä asiat ennen parane, ennenkuin me naiset pääsemme mukaan ja saamme sanoa sanamme vaaleissa ja eduskunnassa.
Mutta, sanoi nimismiehenrouva, kun nyt tämä kauhea kohtalo tulee syyllisen — enemmän tai vähemmän syyllisen — naimattoman äidin osaksi, joka on surmannut lapsensa, mitä on meidän sitten ajateltava viattomasta, jota vain epäillään murhasta, mutta joka ei ole sitä tehnyt? Minkä hyvityksen antaa yhteiskunta tälle uhrilleen? Ei mitään hyvitystä! Minä todistan, että tunnen syytetyn tytön, joka istuu tuossa, olen tuntenut hänet lapsesta saakka, hän on palvellut minulla, hänen isänsä on mieheni todistaja. Me naiset suvaitsemme ajatella ja tuntea aivan vastoin miesten syytöksiä ja vainoja, meilläkin on mielipiteemme. Tuo tyttö on vangittu, häneltä on riistetty vapaus ensiksikin epäiltynä salasynnytyksestä, toiseksi lapsensa surmaamisesta. Hän ei ole — sitä en minä epäile — tehnyt kumpaakaan; oikeus tulee itsekin tähän päivänselvään lopputulokseen. Synnyttänyt salassa! Hän synnyttää keskellä valoisaa päivää. Tietenkin on hän yksin, mutta kukapa hänen luonaan olisi? Hän on kaukana erämaassa, ainoa ihminen häntä lukuunottamatta on siellä mies, olisiko hän kutsunut häntä sellaisena hetkenä? Meitä naisia hämmästyttää sellainen ajatus, me luomme katseemme alas sellaisesta ajatuksesta. — Olisiko hän surmannut lapsensa? Hän synnytti sen purossa, hän makaa siellä jääkylmässä vedessä ja synnyttää. Miten on hän tullut purolle? Hän on palvelija, siis orja, hänellä on jokapäiväiset työnsä, nyt on hänen mentävä metsään noutamaan katajia puuastioita varten; mennessään puron yli luiskahtaa hänen jalkansa ja hän putoo puroon. Siellä hän makaa, lapsi syntyy ja tukehtuu veteen.
Nimismiehen rouva vaikenee. Hän saattoi nähdä oikeudesta ja katsojista, että hän oli puhunut erinomaisen hyvin, oli niin hiljaista salissa, ainoastaan Barbro istui pyyhkien tuolloin tällöin liikutuksesta silmiään. Rouva lopetti seuraavilla sanoilla: Meillä naisilla on sydän. Minä olen jättänyt lapseni vieraisiin käsiin matkustaakseni tänne todistamaan tämän onnettoman tytön puolesta, joka istuu tässä. Miesten laki ei voi kieltää naisia ajattelemasta: minä ajattelen, että tätä tyttöä on tarpeeksi rangaistu siitä, ettei hän ole tehnyt mitään pahaa. Vapauttakaa hänet siis, niin minä otan hänet luokseni. Hänestä on tuleva erinomaisin lapsentyttö, mitä minulla on ollut.
Rouva lopettaa.
Laamanni huomautti: Niin mutta lapsenmurhaajistahan rouvan mielestä tuli niin erinomaisia lapsentyttöjä? Mutta laamanni ei ollut toista mieltä kuin rouva Heyerdahl, kaukana siitä, hänkin oli niin ihmisellinen, niin papillisen lempeä. Niiden parin kysymyksen aikana, jotka valtionasianajaja sai tehdyksi rouvalle senjälkeen, istui hän enimmäkseen tehden muistiinpanoja papereihinsa.
Asian käsittely kesti aamupäivän, ei juuri muuta, todistajia oli niin vähän ja asia todellakin niin selvä. Aksel Ström toivoi parasta, mutta sitten näyttivät äkkiä nimismiehenrouva ja valtionasianajaja ryhtyvän tuottamaan hänelle ikävyyksiä siksi, että hän oli haudannut lapsenruumiin, sen sijaan että olisi tehnyt ilmoituksen kuolemantapauksesta. Hänelle tehtiin ankaranlaisia kysymyksiä eikä hän ehkä olisi selvinnyt kyllin hyvin tästä pälkähästä, ellei hän olisi huomannut Geissleriä salissa. Aivan oikein: Geissler istui siellä. Tästä sai Aksel jonkunlaista tukea, hän ei enää tuntenut olevansa yksin ylempiensä edessä, jotka yrittivät häntä nujertaa. Geissler nyökkäsi hänelle.
Geissler oli tullut kaupunkiin. Hän ei ollut ilmoittautunut todistajaksi, mutta hän oli läsnä. Hän oli myös käyttänyt pari päivää kuulustelun edellä perehtyäkseen asiaan ja kirjoittaakseen muistiin, mitä hän muisti Akselin omasta kertomuksesta Månelandissa. Useimmat todisteet olivat Geisslerin silmissä vähän sitä ja tätä, tuo nimismies Heyerdahl oli koko lailla rajoitettu ihminen, hän oli tutkimuksessaan koettanut osoittaa Akselin tienneen lapsenmurhasta. Tuo pölkkypää, tuo idiootti, hän ei tuntenut elämää korvessa, hän ei ymmärtänyt, että lapsi oli juuri se side, joka olisi sitonut naisen Akselin taloon!
Geissler puhui valtionasianajajan kanssa, mutta hän sai sen vaikutelman, että hänen ei olisi tarvinnut sitä tehdä: hän tahtoi auttaa Akselia takaisin kotiinsa ja taloonsa korvessa, mutta Aksel ei tarvinnut apua. Ei, sillä näyttihän Barbro neitsyen asia siunatun valoisalta, ja jos hänet vapautettaisiin, raukeisi tietenkin Akselin osallisuus tyhjiin. Sehän riippui todistajien lausunnoista.
Kun harvat todistajat oli kuulusteltu — Ullaa ei oltu kutsuttu esille, vaan nimismies, Aksel, asioihin perehtyneet sekä pari tyttöä kylältä, kun heidät oli kuulusteltu, oli päivällisloma käsissä ja Geissler meni uudelleen valtionasianajajan luo. Valtionasianajaja oli edelleen sitä mieltä, että neitsyt Barbron asia näytti valoisalta, kuten tulikin. Nimismiehen rouva Heyerdahlin lausunto oli ollut suuriarvoinen. Kaikkihan riippui oikeudesta.
— Herättääkö tämän tytön asia teissä erikoisesti mielenkiintoa? kysyi valtionasianajaja. — Jonkun verran, vastasi Geissler. Tai ehkä oikeastaan miehen. — Onko hän palvellut teilläkin? — Ei hän ole palvellut minulla. — Mies, niin. Mutta tyttö? Hän se on saavuttanut oikeuden myötätunnon. — Ei hän ole palvellut minulla. — Mies on epäilyttävämpi, sanoi valtionasianajaja. Hän menee aivan yksin hautaamaan lapsenruumiin metsään. Se on epäilyttävää. — Hän tahtoi kai ylipäänsä haudata sen, sanoi Geissler, sitä ei tehty ensi kertaa. — No, tyttöhän oli nainen eikä hänellä ollut miehen voimia kaivaa hautaa. Ja siinä tilassa, missä hän oli, ei hän jaksanut muuta. Yleensä olemme, sanoi valtionasianajaja, päässeet inhimillisempään käsitykseen näihin lapsen murhaajiin nähden. Minä en oikeutena tuomitsisi tätä tyttöä ja kaiken esilletuodun jälkeen en tule vaatimaan hänelle rangaistusta. — Se on sangen hauskaa! sanoi Geissler ja kumarsi. — Valtionasianajaja jatkoi: Ihmisenä ja yksityismiehenä menen vieläkin pitemmälle: en tuomitsisi rangaistusta ainoallekaan naimattomalle äidille, joka surmaa lapsensa. — On mieltäkiinnittävää, sanoi Geissler, että herra valtionasianajaja ja rouva, joka tänään oli todistajana, ovat niin yksimielisiä. — No, hän! Mutta hän puhui muuten hyvin. Niin, mitä varten kaikki nämä tuomiot? Naimattomat äidit ovat kärsineet niin tavattomia tuskia etukäteen, ja maailman kovuus ja raakuus on polkenut heidät niin alas, että siinä on kyllin rangaistusta. — Geissler nousi ja sanoi lopuksi: Mutta entä lapset? — Niin, vastasi valtionasianajaja, se on surullinen asia. Mutta onhan toisaalta Herra kyllin siunannut ihmisiä lapsilla. Ja varsinkin tuollaisten aviottomien lasten, miten niiden käy? Mitä niistä tulee? — Geissler halusi ehkä hieman kiusoittaa tuota pyöreätä miestä, tai ehkä tahtoi hän vain tehdä itsensä salaperäiseksi ja syväksi, hän sanoi: Erasmus oli äpärä. — Erasmus? — Erasmus Rotterdamilainen. — Vai niin. — Leonardo oli äpärä. — Leonardo da Vinci? Niin. Onhan poikkeuksia, muutenhan ei sääntöä olisikaan. Mutta yleensä ottaen! — Lintuja ja elukoita rauhoitetaan, sanoi Geissler, onhan omituista, ettei pieniä lapsia rauhoiteta. — Valtionasianajaja tarttui hitaasti ja arvokkaasti joihinkin papereihin merkiksi, että hänen täytyi keskeyttää: Niin, sanoi hän hajamielisesti, niinpä kyllä. — Geissler kiitti siitä erittäin valaisevasta keskustelusta, johon hän oli saanut tilaisuuden, ja lähti.
Hän istuutui jälleen oikeussaliin ollakseen ajoissa läsnä. Häntä kai hieman kutkutti, että hän istui siinä niin mahtavana: hänen tiedossaan oli muudan paidasta leikattu riepu, jolla piti kantaa — luudanvarpuja, muudan lapsenruumis, joka virui kerran kaupunginpuistossa, hän saattoi panna oikeuden ahtaalle, sana vain häneltä nyt olisi yhtä kuin tuhat miekkaa. Mutta Geissler varoi sanomasta tätä sanaa nyt, jollei se ollut tarpeen. Näyttihän lupaavalta, itse yleinen syyttäjä oli syytetyn puolella.
Niin täyttyi sali ja istuntoa jatkettiin.
Siitä sukeutui mieltäkiinnittävä komedia pikkukaupungissa, valtionasianajajan velvoittava vakavuus ja puolustajan vilkas kaunopuheisuus. Oikeus istui kuuntelemassa, mitä mieltä sen tulisi olla Barbro neitsyeen ja hänen lapsensa kuolemaan nähden.
Eipä siksi: niinkään selvä ei ollut asian ratkaisu. Valtionasianajaja oli komea mies katsella ja hän oli varmasti myös hyvä ihminen, mutta jokin oli kai häntä äsken suututtanut, tai hän oli havainnut, että hänen tuli puolustaa norjalaista oikeudenkäyttöä, Herra ties. Se oli käsittämätöntä, mutta hän ei ollut enää niin taipuvainen kuin aamupäivällä, hän puhui mahdollisesta rikoksesta, tosiaankin, sanoi hän, se oli synkkä lehti, jos voitiin varmuudella sanoa sen olevan niin synkän, kuin todistajain lausunnot saattoivat uskomaan ja arvelemaan. Oikeuden tuli se ratkaista. Hän tahtoi kiinnittää huomiota kolmeen seikkaan: ensiksikin siihen, oliko kysymyksessä synnytys salassa, oliko tämä kysymys selvillä tuomareille. Hän teki joitakin persoonallisia huomautuksia. Toinen seikka ole vaate, tuo paidanpuolikas, miksi oli syytetty ottanut sen mukaansa? Siksikö, että hän mahdollisesti tarvitsisi sitä? Hän kehitti tätä edelleen. Kolmas seikka oli kiireellinen ja salainen hautaus ilman kuolemanilmoitusta papille tai nimismiehelle. Tässä oli mies päähenkilönä, ja mitä tärkeintä oli oikeudelle päästä täyteen selvyyteen siitä. Sillä olihan ilmeistä, että jos mies tiesi asioista, ja siksipä hän toimitti hautauksenkin omin päin, niin oli hänen palvelijattarensa täytynyt tehdä rikos, josta hän oli saanut tietää.
— Hm! kuului salista.
Aksel Ström tunsi jälleen olevansa vaarassa, hän katsahti ylös eikä tavannut ainoatakaan katsetta, kaikki seurasivat silmillään puhujaa. Mutta kaukana perällä istui jälleen Geissler, hän näytti kovin ylimieliseltä, ylpeältä aivan haljetakseen, hänen alahuulensa oli eteenpäin työntynyt ja hän katseli ylös kattoon. Tämä tavaton välinpitämättömyys oikeuden ankarasta vakavuudesta ja tuo Hm! kohti taivasta vaikutti rohkaisevasti Akseliin, hän ei tuntenut enää olevansa yksin koko maailmaa vastaan.
Ja nythän jo helpottikin, tuo valtionasianajaja näytti vihdoinkin arvelevan, että se jo riitti, hän oli saanut kerätyksi niin paljon epäluuloja ja pahuutta häntä vastaan kuin mahdollista, nyt hän lopetti. Hänpä tavallaan pyörsi aivan ympäri, hän ei vaatinut tuomiota. Hän sanoi lopuksi suoraan, ettei hän esitettyjen todistusten jälkeen voinut omasta puolestaan vaatia syytetylle rangaistusta.
Sepä oli oikein hyvä! ajatteli kai Aksel, nythän tämä päättyy!
Sitten puuttui puolustaja asiaan, nuori mies, joka oli opinnoinut lakimieheksi ja saanut puolustajan toimen mainiossa, kauniissa jutussa. Sen mukaista tuli jälkikin, koskaan ei ollut kukaan mies ollut varmempi siitä, että hän puolusti viatonta, kuin hän. Oikeastaan oli tuo nimismiehenrouva Heyerdahl ehtinyt ennen häntä ja siepannut eräitä todisteita häneltä aamupäivällä, häntä harmitti se, että rouva oli niin paljon puhunut kuulijoille — hänellä oli itsellään niin paljon sanottavaa kuulijakunnalle! Hän oli äkäinen tuomarille, joka ei ollut tukkinut rouvalta suuta, tämähän antoi täydellisen lausunnon, esiintoi koko menetelmän, mitä oli jäänyt hänelle?
Hän aloitti neitsyt Barbro Bredesenin elämän kuvailun aivan alusta, hän oli köyhästä kodista, hänen vanhempansa olivat muuten ahkeraa ja työteliästä väkeä, hän joutui aikaisin palvelukseen, tuli aluksi nimismiehelle. Olemme tänään kuulleet, minkä käsityksen hänen emäntänsä, rouva Heyerdahl, oli hänestä saanut, se ei voisi olla loistavampi. Barbro joutui Bergeniin.
Puolustaja kiinnitti huomiota siihen syvästi tunnettuun kirjalliseen lausuntoon niiltä kahdelta konttoristilta, joiden luona hän oli ollut luotetussa asemassa Bergenissä. Barbro palasi jälleen kotiseudulleen hoitamaan erään nuorenmiehen taloutta syrjäisellä seudulla. Tästä alkoi hänen onnettomuutensa.
Hän oli saamassa lapsen tälle nuorellemiehelle. Arvoisa valtionasianajaja oli — muuten mitä varovaisemmin ja hellävaraisimmin — viitannut salasynnytykseen. Oliko Barbro salannut tilansa, oliko hän kieltänyt sen? Kaksi todistajaa, hänen kotiseutunsa tyttöjä, olivat arvelleet hänen olevan raskaana, mutta kun he olivat kysyneet häneltä, ei hän ollut suinkaan kieltänyt, hän oli vain väistänyt kysymyksen. Siten tekevät nuoret tytöt näissä asioissa, he väistävät niitä.
Kukaan muu ei ollut Barbrolta kysynyt. Oliko hän mennyt emäntänsä luo ja tunnustanut? Hänellä ei ollut emäntää. Hän oli itse emäntä. Hänellä oli isäntä, mutta nuori tyttö ei mene miehelle sellaisia salaisuuksia ilmaisemaan, hän kantaa itse ristinsä, hän ei laula, hän ei kuiskaa, hän on vaitelias kuin trappisti. Hän ei salaa itseään, mutta hän liikkuu yksinäisyydessä.
Lapsi syntyy, se on täysiaikainen, terve poika, se on elänyt ja hengittänyt synnytyksen jälkeen, mutta on tukehtunut. Oikeus tuntee ne olosuhteet, joissa tämä synnytys tapahtui, se tapahtui vedessä, äiti kaatui puroon ja synnytti, hänellä ei ollut voimia lapsen pelastamiseen, hän jää siihen makaamaan eikä voi pelastaa edes itseään maalle ennenkuin myöhemmin. No niin, ei voida osoittaa mitään väkivallan jälkiä lapsen ruumiissa, siinä ei ole mitään merkkejä, kukaan ei ole tahtonut sen kuolemaa, sen on vesi tukehduttanut. Ei ole mahdollista keksiä luonnollisempaa selitystä.
Arvoisa valtionasianajaja viittasi erääseen riepuun: oli hämärä kohta siinä, että hän oli ottanut mukaansa tämän paidanpuolikkaan matkalleen. Ei mikään ollut selvempää kuin tämä hämäryys: hän oli ottanut rievun mukaansa kerätäkseen siihen katajia. Hän olisi voinut ottaa — sanokaamme pieluksenpäällisen, mutta hän otti rievun. Jotakin täytyi hänellä olla, hän ei voinut kantaa katajia paljain käsin. Ei, siitä saattoi oikeus olla varma!
Mutta oli toinen seikka, joka ei ollut aivan yhtä selvä: oliko syytetyllä sitä tukea ja hoivaa, jota hänen tilassaan oleva kaipasi niinä aikoina? Osoittiko hänen isäntänsä hänelle sääliväisyyttä? Hyvä, jos hän sitä osoitti! Tyttö on täällä kuulustelun aikana puhunut isännästään arvonannolla, se osoittaisi hyvää ja jaloa mielenlaatua. Itse mies, Aksel Ström, ei liioin ole selityksissään lisännyt syytetylle taakkaa eikä millään tavoin häntä moittinut, — siinä hän onkin tosiaan tehnyt oikein, etten sanoisi viisaasti: tyttö on näet pelastava myös hänet. Mahdollisimman paljon syyn työntäminen tytön niskaan voisi, jos se nimittäin johtaisi tämän tuomitsemiseen, vetää myöskin hänet samaan onnettomuuteen.
Ei voi syventyä käsilläolevaa juttua koskeviin asiakirjoihin tuntematta syvintä myötätuntoa tätä nuorta, hyljättyä tyttöä kohtaan. Ja kuitenkaan ei hänen tarvitse turvautua armeliaisuuteen, vaan ainoastaan oikeuteen ja ymmärtämykseen. Hän ja hänen isäntänsä ovat tavallaan kihloissa, mutta sopeutumattomuus ja syvä ero harrastuksissa on ehkäissyt avioliiton. Tämän miehen luona ei tällä tytöllä ole tulevaisuutta. Ei ole miellyttävää tehdä sitä, mutta palatakseni uudelleen tuohon mukaanotettuun riepuun: kun kaikki on tuotava esiin, ei tyttö ottanut mukaansa omaa paitaansa, vaan yhden isäntänsä paidoista. Kysyimme alussa itseltämme: Oliko tämä paita otettu mukaan kaiken varalta? Tässä, niin arvelimme, saattoi olla se mahdollisuus, että mies, Aksel, oli ollut osallisena pelissä.
— Hm! kuului salista. Se tuli niin kovaa ja äänekkäästi, että se keskeytti puhujan, kaikki kääntyivät silmäilemään tämän keskeytyksen aiheuttajaa, tuomari heitti terävän silmäyksen.
Mutta — jatkoi puhuja päästyään jälleen raiteilleen — tähänkin seikkaan nähden voimme olla levollisia, kiitos syytetyn itsensä, vaikka olisi hänelle edullista jakaa tässä syyllisyys, ei hän ole sitä tehnyt. Hän on mitä päättäväisimmin vapauttanut Aksel Strömin siitä epäluulosta, että hän olisi tiennyt hänen ottaneen Akselin paidan omansa asemesta mukaansa purolle — tarkoitan metsään katajien hakuun. Ei ole minkäänlaista syytä epäillä syytetyn sanoja, ne ovat kaiken aikaa pitäneet paikkansa, ja niin on laita tässäkin: jos hän olisi saanut paidan mieheltä, olisi se edellyttänyt lapsenmurhaa, ja syytetty ei halua totuudenrakkaudessaan saattaa tätä miestä syyhyn rikoksesta, jota ei ole tehty. Yleensä ilmaisee hän kaikki kauniisti ja avomielisesti eikä ole tahtonut saada syytä kenenkään niskoille. Tämä kaunis piirre ilmenee kaikissa hänen toimissaan, niinpä on hän käärinyt pienen ruumiin mitä huolellisimmalla tavalla. Sellaisena löysi sen nimismies.
Tuomari tahtoi — järjestyksen vuoksi — huomauttaa, että nimismiehen löytämä hauta oli toinen, ja siihen oli Aksel haudannut lapsen.
— Niin on, ja minä kiitän herra tuomaria! sanoo puolustaja kaikella sillä kunnioituksella, mikä oikeudelle on tuleva. — Niin on. Mutta nyt oli Aksel itse selittänyt, että hän oli vain nostanut ruumiin toisesta haudasta toiseen ja pannut sen siihen. Ja onhan epäilemättä niin, että nainen osaa paremmin kääriä sen kaikkein parhaiten? Äidin hellät kädet!
Tuomari nyökäyttää.
Mutta sitä paitsi: Eikö tämä tyttö — jos hän olisi ollut sitä lajia — olisi voinut haudata lapsen alastomana? Tahdon mennä niinkin pitkälle ja sanoa, että hän olisi voinut panna sen johonkin laatikkoon. Hän olisi voinut jättää sen jonkun puun juurelle paleltumaan kuoliaaksi — jollei se nimittäin olisi ollut kuollut. Hän olisi voinut pistää sen uuniin ollessaan yksin ja polttaa sen. Hän olisi voinut ottaa sen mukaansa Sellanråjoelle ja heittää sen virtaan. Mitään sellaista ei tämä äiti tehnyt, hän kääri kuolleen lapsen ja hautasi sen. Ja jos se oli somasti kääritty löydettäessä, niin oli sen tehnyt nainen eikä mies.
Nyt, sanoi puolustaja, tulee oikeuden ratkaista, mitä syytä jää Barbro neitsyelle. Sitä jäi tosiaan hyvin vähän jäljelle, sitä ei jäänyt puolustajan mielestä lainkaan jäljelle. Jos niikseen on, tulisi oikeus tuomitsemaan hänet kuolemantapauksen ilmoittamisen laiminlyönnistä. Mutta lapsihan oli kerta kaikkiaan kuollut, he asuivat kaukana erämaassa, monen peninkulman päässä papista ja nimismiehestä, se sai nukkua ikuista untaan hyvässä haudassa metsässä. Jos oli rikos haudata se sinne, niin silloin se jakautui syytetyn ja lapsen isän osalle; mutta se rikos voidaan joka tapauksessa myöntää tapahtuneen. On yhä enemmän luovuttu rankaisemasta rikollisia, heitä parannetaan. Vanhoina aikoina tahdottiin rangaista kaikesta mahdollisesta, se johtui vanhan testamentin kosto-opista: silmä silmästä, hammas hampaasta! Ei, se ei enää ollut lain hengen mukaista. Uudenaikainen oikeudenkäyttö on inhimillistä, se koettaa sovittautua sen enemmän tai vähemmän rikollisen mielenlaadun mukaan, jota asianomainen osoittaa.
Älkää siis tuomitko tätä tyttöä! sanoi puolustaja. Kysymyksessä ei ole rikollisten lukumäärän lisääminen yhdellä, kysymyksessä on hyvän ja hyödyllisen jäsenen luovuttaminen jälleen yhteiskunnalle. Puolustaja viittasi siihen, että syytetty saisi nyt mitä huolellisimman valvonnan uudessa paikassaan, jota hänelle tarjottiin: nimismiehenrouva Heyerdahl oli, tuntien vanhastaan Barbron ja omaten laajan kokemuksen äitinä, avannut kotinsa ovet hänelle; oikeus saattoi omalla vastuullaan tuomita tai vapauttaa hänet. Lopuksi tahtoi puolustaja kiittää hra valtionasianajajaa siitä, ettei hän vaatinut tuomiota. Se osoitti syvää ja inhimillistä ymmärtämystä.
Puolustaja istuutui.
Loppuosa asiainkäsittelyä ei vienyt pitkää aikaa, jutun selvittely oli jälleen sama, katsottuna kahdelta näkökulmalta: lyhyt yhteenveto koko näytelmän sisällöstä, kuivasti, ikävystyttävästi ja arvokkaasti. Juttu oli luistanutkin erinomaisesti, sekä valtionasianajaja että puolustaja olivat kosketelleet tuomarin alaa, he olivat tehneet hänen työnsä helpoksi.
Sytytettiin valkea pariin kattolamppuun, joiden vaivaisessa valossa laamanni ei näyttänyt saavan selvää muistiinpanoistaan. Hän lausui kylläkin ankaria sanoja siitä, ettei pienen lapsen kuolemasta oltu tehty ilmoitusta viranomaisille; mutta — sanoi hän — niissä olosuhteissa olisi se ollut lähinnä lapsen isän asia eikä äidin, koska hän oli liian heikko siihen. Oikeuden tuli siis ratkaista, oliko kysymyksessä salasynnytys ja lapsenmurha. Asia selitettiin jälleen alusta loppuun. Sitten seurasi tuo tavanomainen lisäys vastuunalaisuudesta, jota oli teroitettu oikeudenjäsenten mieliin, ja vihdoin tuo tunnettu neuvo, että epäilevällä kannalla oltaessa lankeaisi ratkaisu syytetyn hyväksi.
Nyt oli asia selvä.
Niin menivät tuomarit salista viereiseen kamariin. Heidän tuli neuvotella niiden kysymysten johdosta, jotka yksi heistä oli saanut paperille kirjoitettuina. He olivat poissa viisi minuuttia ja palasivat vastaten kieltävästi kaikkiin kysymyksiin.
Ei, neitsyt Barbro ei ollut surmannut lastansa.
Sitte lausui tuomari jälleen pari sanaa ja sanoi, että neitsyt Barbro oli vapaa.
Yleisö lähti salista. Komedia oli päättynyt…
Joku tarttuu Akselia käsivarteen, se on Geissler. Hän sanoi: — No nyt olet kuitti asiasta! — Niin, sanoi Aksel. — Mutta vaivasivathan ne sinua suotta päiten. — Niin, sanoi Aksel. Mutta nyt oli hän jo tullut tolalleen ja lisäsi: Mutta saanhan olla iloinen, että pääsin erilleni. — Sepä vielä olisi puuttunut sanoi Geissler painostaen sanojaan. — Tästä sai Aksel sen vaikutelman, että Geisslerillä oli täytynyt olla jotakin tekemistä asian kanssa, että hän oli puuttunut siihen. Herra ties, eikö Geissler oikeastaan ollut johtanut koko oikeudenkäyntiä ja saanut aikaan haluamansa päätöksen. Hämärää se oli.
Mutta sen verran älysi Aksel, että Geissler oli ollut hänen puolellaan koko päivän. — Kiitoksia nyt hyvin paljon! sanoi hän ja tahtoi kiittää kädestä. — Mistä hyvästä? kysyi Geissler. — Kaikesta vain! — Geissler torjui hänet lyhyesti: En ole tehnyt mitään. En huolinut tehdä mitään, ei ollut tarpeen! Mutta Geisslerillä ei kai ollut kuitenkaan mitään tätä kiitosta vastaan, oli kuin hän olisi odottanut sitä ja nyt saanut: Minulla ei ole aikaa puhella enempää sinun kanssasi, sanoi hän. Matkustatko huomenna jo kotiin? Hyvä on. Hyvää vointia! — Geissler meni jo katua pitkin…
Kotimatkalla kohtasi Aksel höyrylaivalla nimismiehen ja rouvan, Barbron ja ne kaksi tyttöä, jotka olivat todistaneet. — No, sanoi nimismiehenrouva, etkö ole iloinen asian päättymisestä? — Aksel vastasi, että kyllä, saihan hän olla iloinen, että se päättyi. — Nimismies itsekin puhui: Tämä on jo toinen lapsenjuttu, joka minulla on ollut korvessa, ensimmäinen koski Sellanrån Inkeriä, nyt olen saanut toisen käsistäni. Ei sellaisia pidä painaa villaisella, oikeuden täytyy saada tehdä tehtävänsä!
Mutta nimismiehenrouva käsitti kai, ettei Aksel ollut aivan hyvillään hänen todistuksensa tähden eilen, nyt tahtoi hän hyvittää sen: Huomasit kai, minkä tähden minä puhuin ikäänkuin sinua vastaan? — Niin, kyllä, vastasi Aksel. — Ymmärsit kai sen. Luuletko, että tahdoin sinulle vahinkoa? Olen aina pitänyt sinua erinomaisena miehenä, sen tahdon vain sanoa sinulle. — Vai niin, sanoi Aksel vain, mutta hän kävi sekä liikutetuksi että iloiseksi. — Niin olen, sanoi nimismiehenrouva. Mutta minun täytyi vähän syyttää sinuakin, muuten olisi Barbro tullut tuomituksi ja sinä hänen ohellaan. Sen tein parhaassa tarkoituksessa. — Niin, kiitoksia vain paljon! — Minä eikä kukaan menen kaupungin Herodeksen ja Pilatuksen luo ja toimin teidän hyväksenne. Ja sinä kuulit kai, että kaikki me, jotka puhuimme, olimme pakotetut hieman syyttämään sinua saadaksemme teidät molemmat vapautetuiksi. — Niin, sanoi Aksel. — Et kai vaan hetkeäkään luule, että minä olisin suonut jotakin pahaa sinulle? Sinulle, jota minä pidän mainiona miehenä!
Se tuntui hyvältä kaiken alennuksen jälkeen! Aksel oli joka tapauksessa nyt niin liikutettu, että hän todellakin tahtoi antaa nimismiehenrouvalle jotakin, mitä tahansa, tahtoi näyttää kiitollisuuttaan ja antaa hänelle yhtä tai toista, ehkä jonkun lahdin syksyllä. Hänellä oli vuoden vanha mullikka.
Nimismiehenrouva Heyerdahl piti sanansa: hän oli ottanut Barbron luoksensa. Myöskin höyrylaivalla piti hän huolta hänestä, toimitti hänelle vaatetta ja ruokaa, eikä antanut hänen liioin lörpötellä bergeniläisen perämiehen kanssa. Ensi kerralla sen huomatessaan ei rouva sanonut mitään, hän vain huusi Barbron luokseen. Mutta kas, nyt seisoi Barbro taas naljailemassa perämiehen kanssa ja veikisteli päällään ja puhui Bergenin murretta ja hymyili. Silloin huusi rouva hänet luokseen ja sanoi: Minun mielestäni ei sinun nyt sovi seista lörpöttelemässä miesten kanssa, Barbro. Muista, missä sinä olet ollut ja mistä tulet. — Kuulin vain, että hän oli Bergenistä ja niin puhelin hänen kanssaan, vastasi Barbro.
Aksel ei puhunut hänen kanssaan. Hän pani merkille, että Barbron iho oli hieno ja kalpea ja että hän oli saanut kauniit hampaat. Hänellä ei ollut kumpaakaan Akselin antamaa sormusta…
Ja nyt talsii Aksel korpea. Tuulee ja sataa, mutta hänen mielensä on iloinen, hän on nähnyt niittokoneen ja kääntöäkeen kylän laiturilla. Sitä Geissleriä! Ei ainoatakaan sanaa hän maininnut kaupungissa tuosta suuresta lähetyksestä. Hän oli merkillinen herra.
VIII
Aksel ei saanut kauan levätä kotona, syysmyrskyt tuottivat hänelle uutta puuhaa ja vastusta, jonka hän oli ottanut huolekseen: telegraafi hänen seinällään ilmoitti, että telegraafi oli epäkunnossa.
Hän oli kai ollut liian perso penningeille ottaessaan vastaan tämän paikan. Se oli tuottanut ikävyyksiä alusta lähtien, Brede Olsen oli heti uhannut häntä, kun hän kävi noutamassa telegraafin tarpeita ja työkaluja, hän oli sanonut: Sinä et näy muistavan, että minä talvella pelastin henkesi. — Ulla minun henkeni pelasti, vastasi Aksel. — No enkö minä kantanut sinua kotiin omalla selkärangallani? Ja niinpä sinä pidit varalla ja ostit minun taloni kesällä ja teit talveksi minut kodittomaksi! Brede oli kovin loukkaantunut, hän sanoi: Mutta ota vain telegraafi mukaasi ja koko roska mukaasi. Minä ja perheeni muutamme kylään ja aloitamme jotakin, mutta sitä et sinä tiedä, mitä se on, mutta siitä on tuleva hotelli ja sellainen paikka, jossa ihmiset käyvät juomassa kahvia. Luuletko sinä, ettei me tulla toimeen! Vaimoni voi myydä kaikenlaista tarjoiltavaa ja minä toimitan asioita ja ansaitsen paljon enemmän kuin sinä. Mutta sen tahdon sanoa sinulle Aksel, että minä voisin tehdä sinulle monta tepposta, minä, joka tunnen niin hyvin telegraafin, minä voisin kaataa pylväitä ja katkaista lankoja. Ja sinun pitäisi lähteä kesken peltotöitä korjailemaan. Sen minä vain tahdon sanoa sinulle ja sen voit painaa mieleesi…
Nyt olisi Akselin pitänyt noutaa koneet laiturilta — ne olivat niin kullattuja ja maalattuja kuin vaakunakilvet, hän olisi kernaasti halunnut saada ne nähtäväkseen tänään ja tutustua niiden käytäntöön, — nyt ne saivat jäädä sinne. Oli vahinko, että täytyi laiminlyödä välttämättömät työt ja talsia telegraafilinjaa pitkin. Mutta tulihan siitä rahaa.
Tunturin laella tapaa hän Aronsenin. Kauppias Aronsen seisoo siellä ja katselee myrskyn keskellä, hän oli itse kuin aave. Mitä hän siellä teki? Hän ei kai ole saanut enää lepoa eikä rauhaa, vaan hän on lähtenyt tunturille itse tarkastelemaan kaivoksia. Sen teki kauppias Aronsen pelkästään itsensä ja omaistensa tulevaisuuden tähden. Nyt seisoo hän keskellä surkeutta ja autiutta hyljätyllä tunturilla: koneita ruostumassa, tarveaineita, ajoneuvoja, enimmäkseen paljaan taivaan alla, kaikki toivotonta. Siellä täällä parakkien seinillä oli kiinnitettynä käsinkirjoitettuja ilmoituksia, joissa kiellettiin ottamasta tai vahingoittamasta yhtiön työaseita, ajoneuvoja tai rakennuksia.
Aksel vaihtaa muutaman sanan tuon hupsun kauppasaksan kanssa ja kysyy: — Onko hän lähtenyt ammuskelemaan? — Niin, kyllä minun totisesti olisi pitänyt saavuttaa hänet! vastaa Aronsen. — Kenen hän olisi tahtonut saavuttaa? — Kenen? Hänet, joka saattaa häviöön sekä minut että kaikki muut täällä ympäristössä. Hänet, joka ei tahtonut myydä tunturiaan, jotta tänne olisi tullut liikettä, kauppaa ja rahoja. — Hän tarkoittaa Geissleriä? — Niin, sitä miestä minä juuri tarkoitan. Hänet olisi pitänyt ampua! — Aksel hymyilee ja sanoo: Geissler oli kaupungissa muutamia päiviä sitten, siellä olisi hän tavannut hänet. Mutta minun vähäisen ymmärrykseni mukaan ei hänen ole hyvä ryhtyä siihen mieheen. — Miksi ei? kysyy Aronsen äkäisenä. — Minä pelkään, että Geissler kävisi hieman liian hämäräksi ja vaaralliseksi hänelle. — He väittelivät hetken siitä ja Aronsen kävi yhä äkäisemmäksi. Lopuksi kysyi Aksel piloillaan: Ei kai hän sentään aio kerrassaan jättää meitä pulaan ja lähteä meidän luotamme? — Luuletko sinä, että minä rupean täällä tonkimaan teidän rämeitänne ansaitsematta edes kartuusia piippuuni? huusi Aronsen suuttuneena. Jos hankit ostajan, niin minä myyn! — Ostajan? sanoi Aksel. Sehän on yleensä hyvää maata, jos niin että hän viljelisi sitä; se ala, mikä hänellä on, elättää kyllä miehensä. — Etkö kuule, etten minä halua tonkia sitä! huusi Aronsen taas myrskyn huminassa. Osaan tehdä parempaakin! — Aksel arveli, että hän kyllä voisi saada ostajan, mutta Aronsen suhtautui ivallisesti sellaiseen ajatukseen: Täällä ei ole ainoatakaan koko korvessa, joka voisi minulta ostaa. — Ehkei juuri täällä korvessa, mutta voihan olla muita. — Täällä on vain lantaa ja köyhyyttä, päätti Aronsen raivoissaan. — Mitähän nyt lie. Mutta Sellanrån Iisakki voisi ostaa häneltä milloin tahansa, sanoi Aksel loukkaantuneena. — Sitä en usko, sanoi Aronsen. — Minäpä viis välitän siitä, mitä hän uskoo, vastasi Aksel ja aikoi mennä. Aronsen huusi hänen jälkeensä: odota vähän! No, luuletko, että Iisakki ostaisi minulta Storborgin? — Kyllä, vaikka olisi viisi sellaista Storborgia, mitä rahoihin ja varoihin tulee!
Aronsen oli kiertänyt Storborgin menomatkalla, hän ei tahtonut näyttää itseään; paluumatkalla poikkesi hän sisään ja keskusteli Iisakin kanssa. Ei, oli Iisakki sanonut ja ravistanut vain päätään, en ole sitä ajatellut enkä sitä ymmärrä. —
Mutta kun Elias tuli kotiin Sellanråhon jouluksi, ei Iisakki ollut enää niin epäävällä kannalla. Hän ei todellakaan koskaan ollut kuullut niin hullua kuin oli Storborgin ostaminen, se päähänpisto ei ollut häneltä vieläkään mennyt; mutta jos Elias ajatteli, että kauppapaikka sopisi hänelle, niin voitiin asiaa ajatella.
Elias itse oli kahden vaiheilla, hän ei ollut erikoisen halukas, mutta ei välinpitämätönkään. Jos hän jää tänne kotiin, on hänen uransa tavallaan lopussa, korpi ei ollut kaupunki. Syksyllä, jolloin oli korpelaisten suuret kuulustelut kaupungissa, vältti hän näyttämästä itseään, hän ei halunnut tavata kotiseutulaisiaan, he kuuluivat toiseen maailmaan. Palaisiko hän nyt itse takaisin siihen maailmaan?
Hänen äitinsä tahtoi, että he ostaisivat, Siivertti tahtoi myös, että he ostaisivat, he lyöttäytyivät Eliaksen puolelle ja eräänä päivänä ajoivat he kaikki Storborgiin katsomaan komeutta.
Mutta saatuaan toiveita ostajasta, muuttui Aronsen nyt toiseksi mieheksi: hän ei ollut pakotettu myymään! Jos hän matkustaisi pois, niin saisi talo seisoa siinä, se oli arvokas talo ja komea talo, kyllä hän sen myydyksi saa. Te ette maksa siitä sitä, mitä minä siitä tahdon, sanoi Aronsen. — He olivat sisällä huoneissa, olivat läävässä, olivat puodissa, he silmäsivät vaivaisia tavaranloppuja: joitakin suuharppuja, kellonperiä, ruusupaperia sisältäviä laatikoita, lasihelyillä koristettuja kattolamppuja, kaikki tavaroita, jotka eivät menneet kaupaksi uudisasukkaille. Ja sitäpaitsi oli vähän pumpulikangasta ja vähän nauloja sisältäviä laatikoita.
Elias oli olevinaan ja katseli ammattimiehenä kaikkea. Sellaisia tavaroita en minä tarvitse, sanoi hän. — Niin parasta on antaa niiden olla, vastasi Aronsen. — Mutta minä tarjoan hänelle tuhatviisisataa kruunua talosta tavaroineen, eläimineen päivineen, sanoi Elias. Hänestä oli yhdentekevää, hänen tarjouksensa oli vain jonkinlaista rehentelyä, hän tahtoi näyttää joltakin.
He ajoivat takaisin kotiin. Kauppaa ei syntynyt, Elias oli tarjonnut Aronsenille häpeällisen vähän ja loukannut häntä: En tahdo kuulla sinun puheitasi! sanoi Aronsen ja sinutteli häntä, sinutteli tuota kaupunkioppinutta hepsankeikkaa, joka tahtoi antaa kauppias Aronsenille neuvoja tavaroista. — Mikäli muistan, en ole juonut sinunmaljaa kanssasi, sanoi Elias yhtä loukkaantuneena. Heistä näytti tulevan elinikäiset vihamiehet.
Mutta miksi oli Aronsen alun pitäen niin jäykkä ja haluton myymään?
Siihen oli omat syynsä, Aronsenilla oli näet jonkinlaisia toiveita taas.
Kylällä oli pidetty kokous, jossa käsiteltiin sitä tilannetta, joka oli syntynyt sen johdosta, ettei Geissler tahtonut myydä tunturiaan. Ei ainoastaan korpi kärsinyt siitä, koko seutu oli henkitoreissaan. Miksi eivät ihmiset voineet elää yhtä hyvin tai huonosti nyt kuin ennen koekaivausta kuparivuorella? He eivät voineet! He olivat tottuneet valkeaan puuroon ja valkeaan leipään, he olivat tottuneet käymään tehtaan kankaisissa vaatteissa, tottuneet suuriin palkkoihin, ylellisyyteen, paljoihin rahoihin. Ja nyt olivat rahat tipotiessään, niinkuin silliparvi olivat ne liukuneet mereen, Herra paratkoon, ja mitä oli nyt tehtävä?
Ei ollut epäilystäkään siitä, että entinen nimismies Geissler tahtoi kostaa paikkakunnalle, koska se oli avustanut amtmannia hänen erottamisessaan, ei ollut myöskään epäilystä siitä, että seutu oli arvioinut tämän miehen liian vähäksi. Hän ei ollut lähtenyt. Yksinkertaisimmalla keinolla, vain pyytämällä hävyttömän neljännes miljoonan tunturista seisautti hän koko paikkakunnan kehityksen. Eikö hänellä ollut mahtia? Månelandin Aksel Ström saattoi puhua siitä, hän oli tavannut Geisslerin viimeksi. Breden Barbrolla oli ollut juttu kaupungissa ja hän pääsi vapaaksi, mutta Geissler oli ollut läsnä koko kuulustelun ajan. Ja ken luuli, että Geissler oli muiden vaivaisten raukkojen tavoin ahtaalla, hänen ei tarvinnut muuta kuin nähdä ne kallisarvoiset koneet, jotka hän oli lähettänyt Akselille lahjaksi.
Tämä mies piteli siis kädessään paikkakunnan kohtaloa, hänen kanssaan täytyi tulla juttuun. Mistä summasta olisi Geissler vihon viimein halukas myymään tunturinsa? Siitä täytyi ottaa selko. Ruotsalaiset olivat tarjonneet hänelle kaksikymmentäviisituhatta, sen oli Geissler hylännyt. Mutta jos nyt seutu, jos kunta lisäisi loput, jotta saataisiin kauppa aikaan? Jollei Geissler vaatisi vallan tavattomia, kannattaisi se kyllä. Sekä meren rannalla asuva kauppias että Storborgin kauppias Aronsen tahtoivat avustaa yksityisesti ja salaisesti, sen erän saisivat he kyllin monin kerroin takaisin.
Päästiin niin pitkälle, että kahdelle miehelle uskottiin tehtäväksi matkustaa Geisslerin luo puhumaan hänen kanssaan. Ja nyt odotettiin heitä takaisin.
Siksipä oli Aronsenillakin taas hieman toivoa ja hän saattoi mielestään olla kopea niille, jotka tahtoivat ostaa Storborgin. Mutta kauan ei hän kopeilisi.
Viikon kuluttua palasivat uskotut miehet takaisin tuoden mitä kirkkaimman kiellon. Hulluinta oli, että toinen läheteistä oli yksinkertaisesti Brede Olsen, sillä hänellä oli niin hyvää aikaa. Miehet olivat kyllä löytäneet Geisslerin, mutta hän oli vain ravistanut päätään ja hymyillyt. Palatkaa kotiinne! oli hän sanonut. Mutta Geissler oli maksanut kotimatkan.
Ja niin sai siis paikkakunta menehtyä!
Kun Aronsen oli raivonnut jonkun aikaa ja käynyt yhä neuvottomammaksi, meni hän kauniisti Sellanråhon eräänä päivänä ja päätti kaupan. Sen teki Aronsen. Elias sai, mitä hän halusi, talon ja rakennukset ja elukat ja tavarat tuhannellaviidelläsadalla kruunulla. Taloa haltuunotettaessa havaittiin kyllä, että Aronsenin vaimo oli kähveltänyt itselleen suurimman osan pumpulikankaista; mutta sellaisista mitättömyyksistä ei Eliaksen tapainen mies piitannut. Ei pidä olla pikkumainen, sanoi hän.
Mutta yleensä ei Elias suinkaan ollut ihastunut: nyt oli hänen elämänjuoksunsa määrätty, korpi hautaisi hänet! Hänen täytyi luopua suurista suunnitelmistaan: konttoristi ei hän enää ollut, nimismiestä ei hänestä tullut, ei hänestä tullut edes kaupunkilaista. Isäänsä ja kotolaisiinsa nähden oli hän hieman ylpeä siitä, että oli saanut Storborgin juuri sillä hinnalla, minkä hän oli sanonut, siitä saattoivat he nähdä, että hän ymmärsi niitä asioita! Mutta tämä pieni riemu ei suuria merkinnyt. Hänellä oli vielä se ilo, että hän sai ottaa palvelukseensa edusmies Andresenin, joka siis tavallaan seurasi kauppaa. Aronsen ei tarvinnut edusmiestään, ennenkuin hän saisi uuden kaupan. Eliasta kutkutti omituisesti, kun Andresen tuli ja pyysi saada jäädä palvelukseen, tässä oli nyt Elias ensi kertaa herra ja päällikkö. Voit jäädä! sanoi hän. Minä tarvitsenkin edusmiestä täällä, kun tulen tekemään hankintamatkoja ja solmimaan suhteita Trondhjemissa ja Bergenissä.
Eikä Andresen ollutkaan hullumpi edusmies, sen näytti hän heti, hän teki paljon työtä ja piti hyvää huolta sillä välin, kun päällikkö Elias oli poissa. Vain alussa oli edusmies Andresen korvessa jonkun verran leveillyt ja hienostellut, se oli hänen herransa Aronsenin syy. Nyt oli toisin. Keväällä kun kirsi alkoi sulaa suosta, tuli Sellanrån Siivertti Storborgiin ja alkoi ojittaa veljensä maata, ja silloin meni totisesti edusmies Andresenkin suolle ja ryhtyi ojittamaan. Minkä tähden hän nyt sitten mahtoi niin tehdä, kun se ei kuulunut hänelle; mutta sellainen mies oli hän joka tapauksessa. Kirsi ei ollut vielä kylliksi sulanut, joten he eivät saaneet ojaa tarpeeksi syväksi, mutta he tekivät toistaiseksi puolinaista työtä ja olihan sekin jo paljon. Oli vanhan Iisakin ajatus tämä Storborgin soiden kuivaaminen ja viljelykseen saattaminen; pieni rihkamakauppa sai olla vain sivutoimena, niin ettei korven asukkaiden tarvinnut mennä kylälle saakka tarvitessaan lankarullaa.