Niin kaivoivat Siivertti ja Andresen ojaa ja lepäsivät välillä sekä juttelivat iloisesti. Andresen oli myös tavalla tai toisella saanut itselleen kultaisen kaksikymmenkruunusen, ja Siivertti halusi kovasti tätä kirkasta rahaa, mutta Andresen ei tahtonut siitä luopua, hän kätki sen silkkipaperiin käärittynä kistuunsa. Siivertti ehdotti, että he vetäsivät pitkää tikkua kultarahasta, mutta siihen ei Andresen halunnut suostua; Siivertti tarjosi kaksikymmentä kruunua seteleissä ja lupasi sitäpaitsi yksinään ojittaa koko suon, jos hän sai rahan; mutta silloin loukkaantui edusmies Andresen ja sanoi: Niin, että saisit sitte kotona kertoa, etten minä osaa tehdä työtä suolla! Vihdoin sopivat he siitä, että Siivertti antaisi kaksikymmentäviisi paperikruunua kultarahasta, ja hän juoksi yöllä kotiin Sellanråhon ja sai isältä setelit.
Nuoruuden päähänpistoja, kauniin elämän nuoruuden! Valvoa yö, juosta penikulma edestakaisin, tehdä seuraavana päivänä työtä — se ei ollut mitään nuorelle, voimakkaalle miehelle, ja niin sai hän kauniin kultarahan. Andresen oli miltei halukas laskemaan vähän leikkiä tästä harvinaisesta kaupasta, mutta siihen keksi Siivertti hyvän keinon, hänen tarvitsi vain virkkaa sana Leopoldiinasta, että niin, se oli totta: Leopoldiina käski tervehtämään! Niin keskeytyi Andresenin puhe paikalla ja hän punastui.
Ne olivat hauskoja päiviä heille kumpaisellekin, kun he työskentelivät suolla ja pilkoillaan soittivat suutaan ja tekivät työtä ja taas soittivat suutaan. Joskus tuli Elias ulos heidän luokseen ja auttoi heitä, mutta hän väsyi pian, hänellä ei ollut ruumiin- eikä tahdonvoimia, mutta hän oli mitä parhain ihminen. — Tuolla tulee Ulla, saattoi Siivertti koiranleuka sanoa, nyt voit mennä sisälle myymään hänelle naulan kahvia taas! — Ja sen teki Elias kernaasti. Hän meni sisälle ja myi Ullalle yhtä ja toista pientä. Pääsi siksikin ajaksi kaivamasta suota.
Ja Ulla raukka, hän tarvitsikin jonkun kahvipavun joskus, jos hän sitten joskus sai niihin rahat Akselilta tai kähvelsi ne itselleen jollakin pienellä kutunjuustolla. Ulla ei enää ollut entisellään, palvelus Månelandissa oli liian raskasta tuolle vanhalle vaimolle ja oli kuluttanut hänen voimiaan. Mutta hän ei kuitenkaan tunnustanut vanhentuneensa ja huonontuneensa, eipä suinkaan, ja hän olisi tullut erinäiseen mielentilaan, jos hänet olisi sanottu irti. Hän oli sitkeä ja kestävä, teki tehtävänsä ja ehti vielä käydä naapureissakin tyydyttämässä kielevyyttään, jota hänen oli pakko kotona hillitä. Aksel ei ollut puhelias.
Hän oli tyytymätön asian päätökseen, loukkaantunut siitä. Vapautusta pitkin linjaa! Että Breden Barbro pääsi vapaaksi kun Sellanrån Inkeri sai kahdeksan vuotta, sitä ei Ulla saattanut käsittää, hän tunsi sangen epäkristillistä suuttumusta siitä, että "oli oltu hyviä toista kohtaan". Mutta Kaikkivaltias ei ole vielä sanonut ajatustaan! nyökäytti Ulla ja tahtoi sillä ennustaa mahdollista, taivaasta tulevata tuomiota myöhemmin. Luonnollisestikaan ei Ulla voinut salata tyytymättömyyttään asian päätökseen, varsinkin kun hän joutui epäsopuun isäntänsä kanssa yhdestä ja toisesta asiasta, otti hän omituisella tavallaan asian puheeksi ja oli erikoisen pisteliäs: Niin, niin, enpä tiedä miten laki nyt lie muuttunut Sodoman synteihin nähden, mutta minä toistan Jumalan omia sanoja, niin yksinkertainen kuin olenkin!
Aksel oli jo perin kyllästynyt emännöitsijäänsä ja toivoi häntä pois! Ja nyt tuli jälleen kevät ja hänen täytyi tehdä työt yksin; sitten tuli heinänteko ja hän kävi aivan neuvottomaksi. Eikä ollut tietoakaan avusta. Hänen veljensä vaimo Breidablikissa oli kirjoittanut kotiin Helgolandiin hänen puolestaan ja koettanut saada hänelle kunnollista naisapua, mutta hän ei ollut siinä vielä onnistunut. Ja joka tapauksessa olisi hänen silloin ollut pakko maksaa matkarahat.
Ei, Barbro teki sangen pahasti ja rumasti, että hän toimitti pienokaisen päiviltä ja itse meni tiehensä! Kaksi talvea ja yhden kesän oli hän nyt saanut tulla toimeen Ullan kanssa ja niin näytti yhäkin jatkuvan. Ottiko Barbro pahastuakseen tuosta kujeesta? Hän oli puhunut Barbron kanssa muutaman sanan kylällä eräänä päivänä talvella, mutta ei ainoakaan kyynel ollut herunut hänen silmistään ja jäätynyt hänen poskelleen. — Mihin olet pannut sormukset, jotka sinulle annoin? kysyi Aksel. — Sormukset? sanoi Barbro.— Niin, sormukset? — Ei minulla niitä enää ole. — Vai ei sinulla ole niitä enää. — Kaikkihan oli ohitse meidän kesken, sanoi Barbro, enkä minä enää voinut käyttää sormuksia. Ei niitä kenenkään ole tapana käyttää, kun kaikki on ohitse. — Minä vain tahtoisin tietää, mihin sinä olet ne pannut? — Olisitko ottanut ne takaisin? kysyi Barbro. Minä en tahtonut luulla sinua niin yksinkertaiseksi. — Aksel mietti hieman ja sanoi: Minä olisin voinut velkoa niitä sinulta. Et olisi päässyt siitä ilman muuta! Mutta mitä vielä, Barbro oli menettänyt sormukset eikä antanut hänelle toiveitakaan kultaisen ja hopeaisen sormuksen takaisin saamisesta edes kohtuullisesta maksustakaan.
Mutta muuten ei Barbro ollut raaka eikä ynseä kuitenkaan, ei todellakaan. Hänellä oli pitkä, rimpsuilla koristettu esiliina ja kaulassa oli hänellä valkoinen kaulus, se oli somaa. Ihmiset juttelivat, että hän oli jo saanut jonkun pojan kylältä rakastetukseen, mutta se oli kai vaan juorua, nimismiehenrouva piti häntä kovassa kurissa, eikä päästänyt häntä edes joulutansseihin tänä vuonna.
Niin, nimismiehenrouva piti todellakin tarkkaa vaaria: kun Aksel seisoi siinä tiellä ja puheli entisen morsiamensa kanssa kahdesta sormuksesta, tulla tupsahti rouva yhtäkkiä heidän luokseen ja sanoi: Eikö sinun pitänyt mennä puotiin minun asialleni, Barbro? — Barbro lähti. Rouva kääntyi Akselin puoleen ja sanoi: Ei kai sinulla olisi jotakin lahtia myytävänä minulle? — Hm! vastasi Aksel vain ja tervehti.
Juuri nimismiehenrouvahan oli syksyllä kehunut häntä kerran, että hän oli erinomainen mies ja kaikkein parhaita miehiä, se olisi vaatinut hyvitystä. Aksel tunsi kansanomaisen käytöstavan entisajoilta suurellisia, ylempiä kohtaan, hänen mieleensä olikin heti tullut jotakin lahdintapaisesta, vuoden vanha mullikka, jonka voisi uhrata. Mutta niin kuluivat päivät ja syksy kului ja kuukausi kuukauden jälkeen, ja hän säästi mullikkaa. Ei näyttänyt tapahtuvan mitään hullumpaa, vaikka hän pitikin sen itse, hän olisi joka tapauksessa sen verran köyhempi, jos hän antaisi sen pois, ja se oli aika jukuri mullikaksi.
Hm. Hyvää päivää! Ei, sanoi Aksel ja ravisti päätään, ettei hänellä ollut lahtia. — Oli kuin olisi rouva seisonut siinä ja arvaillut hänen sisimpiä ajatuksiaan, hän sanoi: Olen kuullut, että sinulla on härkämullikka? — Onhan minulla, vastasi Aksel. — Aijotko pitää sen? — Kyllä aion. — No, sanoi nimismiehenrouva, eikö sinulla ole pässiä? — Ei ole nyt. On nyt niin, että minä en ole välittänyt enemmistä elukoista kuin mitä voin elättää. — No ei sitten muuta, nyökäytti rouva ja läksi.
Aksel ajoi edelleen kotiin päin, mutta hän tuli lähemmin ajatelleeksi tätä keskustelua ja pelkäsi, että hän oli ehkä menetellyt hullusti. Nimismiehenrouva oli ollut tärkeimpiä todistajia kerran, hänen puolestaan ja häntä vastaan, mutta tärkeä todistaja kuitenkin. Oli ollut jotakin häntäkin vastaan, mutta hän oli joka tapauksessa selvinnyt tuosta raskaasta ja epämieluisasta jutusta, joka koski hänen metsässään olevaa lapsenruumista. Hänen täytyi kai kuitenkin uhrata pässi.
Merkillistä muuten, tällä ajatuksella oli jotakin yhteyttä Barbron kanssa: Kun hän toisi pässin Barbron emännälle, saisi hän kai määrätyn vaikutelman Akselista.
Päivät kuluivat eikä mitään hullumpaa tapahtunut sentähden että päivät kuluivat. Kun hän taas ajoi kylälle, ei hän ottanut pässiä mukaansa, mitä vielä; mutta viime hetkessä otti hän karitsan. Se oli muuten suuri karitsa, niin ettei se ollut mikään vaivainen eläin, ja tullessaan sanoi hän: Pässin liha on niin sitkeätä, tahdoin mieluummin antaa hänelle parempaa! — Mutta nimismiehenrouva ei tahtonut kuulla puhuttavankaan mistään lahjasta: Sano, mitä haluat naulasta, sanoi hän. Tuo ylpeä rouva, ei kiitos, hän ei ottanut vastaan lahjoja rahvaalta! Juttu päättyi niin, että Aksel sai karitsasta hyvän hinnan.
Barbrota hän ei tavannut. Ei, nimismiehenrouva oli kai nähnyt hänen tulevan ja toimittanut Barbron syrjään. Ja onnea matkalle, Barbro oli petkuttanut häntä naisavun suhteen puolitoista vuotta!
IX
Tapahtui jotakin aivan odottamatonta ja hyvin tärkeätä keväällä: kuparikaivoksissa aloitettaisiin jälleen työt, Geissler oli myynyt tunturinsa. Oliko tuo uskomaton seikka tapahtunut? Geissler oli todella käsittämätön herra, hän saattoi tehdä kaupan tai olla tekemättä, ravistaa päätään kieltävästi tai nyökätä myöntyvästi. Hän sai kokonaisen paikkakunnan jälleen hymyilemään.
Omatunto oli kai kehoittanut häntä, hän ei siis enää tahtonut rangaista entistä nimismiespiiriään kotoisilla puuroksilla ja rahapulalla? Vai oliko hän saanut neljännesmiljoonansa? Mutta ehkä oli Geissler itse alkanut tarvita rahoja ja ollut pakotettu myymään tunturin siitä, mitä tarjottiin? Kaksikymmentäviisi tai viisikymmentä tuhatta oli rahaa sekin. Huhuttiin muuten, että hänen vanhin poikansa oli päättänyt kaupan isänsä puolesta.
Mutta kaivostyöt aloitettiin joka tapauksessa uudelleen, sama insinööri tuli mukanaan joukko miehiä ja sama työ alkoi. Sama työ kylläkin, mutta aivan toisella tavalla, takaperoisella tavalla.
Kaikki näytti suurelliselta: ruotsalaiset tulivat miehineen, dynamiitteineen ja rahoineen, mikä olisi enää esteenä? Ja Aronsenkin tuli, kauppias Aronsen, joka välttämättä tahtoi ostaa Storborgin takaisin. — Ei, sanoi Elias, en minä myy. — Kai hän myy, jos hän saa tarpeeksi rahoja? — Ei. —
Ei, Elias ei tahtonut myydä Storborgia. Asia oli niin, että kauppamiehen asema korvessa ei enää tuntunut hänestä niin vaivaiselta, hänellä oli hieno, värillisillä laseilla varustettu kuisti, hänellä oli edusmies tekemässä työt hänen puolestaan, itse saattoi hän matkustella. Matkustella, ensi sijoilla, hienojen ihmisten seurassa! Jospa hän kerran voisi päästä aina Ameriikkaan saakka, sitä oli hän usein ajatellut. Jo nuo hankintamatkat eteläisempiin kaupunkeihin olivat jotakin, jonka varassa hän saattoi elää kauan. Eipä niin, että hän olisi hummaillut ja matkustanut omalla höyrylaivalla ja elostellut. Hänkö elostellut! Hän oli pohjaltaan omituinen, koskaan ei hän välittänyt tytöistä enää, hän oli heittänyt heidät, menettänyt mielenkiinnon heitä kohtaan. Mutta luonnollisesti oli hän maakreivin poika ja matkusti ensi sijoilla ja osti paljon tavaroita. Itse palasi hän näiltä matkoilta kotiin vähän hienompana ja suurempana joka kerta, vihdoin palasi hän kotiin kalossit jalassa. Käytätkö sinä kaksia kenkiä? sanottiin kotona. — Minulla on kylmät jalat, sanoi Elias. Ja silloin he säälivät hänen kylmiä jalkojaan.
Onnellisia päiviä, herraselämää ja joutenoloa! Ei, hän ei tahtonut myydä Storborgia. Palaisiko hän tuohon pieneen kaupunkiin jälleen seisomaan pienessä maalaiskaupassa, jossa hänellä ei olisi edusmiestä käytettävänään! Sitäpaitsi aikoi hän tästä lähtien tehdä huimasti kauppaa Storborgissa, ruotsalaiset olivat jälleen tulleet takaisin ja rahaa tulvisi varmasti taas korpeen, hän olisi pöllö, jos hän myisi. Aronsen sai joka kerta palata tyhjin toimin, yhä enemmän kuohuissaan siitä tyhmyydestä, että oli jättänyt korven.
Mutta Aronsen olisi voinut säästää itsesoimauksiaan ja samoin olisi Elias voinut rajoittaa suuria odotuksiaan; mutta ennen kaikkea olisi korven ja paikkakunnan pitänyt vähemmän toivoa, eikä hymyillä ja hieroa käsiään niinkuin autuaat enkelit tekevät, sitä ei korven eikä paikkakunnan olisi pitänyt tehdä, sillä nyt tuntui pettymys sitä ankarammalta. Olisiko voinut uskoa mokomaa: kaivostyö alkoi todellakin, mutta tunturin vastaisessa päässä, kahden peninkulman päässä, Geisslerin tunturin eteläpäässä, kaukana toisella paikkakunnalla, vieraalla paikkakunnalla. Sieltä piti työn hitaasti pureutuman pohjoista kohden ensimmäiselle kuparivuorelle, Iisakin kuparivuorelle ja tuottaa siunausta korvelle ja paikkakunnalle. Se veisi parhaassa tapauksessa monet vuodet, ihmisiän.
Se iski kuin pahin dynamiittiräjähdys huumaten ja lyöden lumpeen korvat. Paikkakunnan väestö vaipui suruun. Joku noitui Geissleriä, tuota saatanan Geissleriä, joka taas oli tehnyt heille tepposen, toiset kömpivät kokoukseen ja lähettivät lähetystönä luottamusmiehiään tällä kertaa kaivosyhtiön luo, insinöörin luo. Siitä ei ollut mitään hyötyä, insinööri selitti, että hänen täytyi aloittaa työt eteläpäästä, koska se oli aivan meren rannalla, ei tarvinnut ilmarataa, ei ollut juuri mitään kuljetusta. Ei, työt täytyi aloittaa eteläpäästä. Se oli päätetty.
Silloin matkusti Aronsen paikalla uudelle työseudulle, uuteen kultalaan. Tahtoipa hän vielä viedä edusmies Andreseninkin mukaansa: Mitä sinä täällä erämaassa teet? sanoi hän. Sinun on paljon parempi tulla minun kanssani! — Mutta edusmies Andresen ei tahtonut jättää korpea, se oli käsittämätöntä, mutta oli kuin jokin olisi sitonut hänet korpeen, hän tuntui viihtyvän täällä, hän oli juurtunut kiinni tänne. Andresenin oli täytynyt muuttua, korpi ei ollut muuttunut. Täällä olivat ihmiset ja olot samat kuin ennenkin: kaivostyö oli siirtynyt pois näiltä seuduilta, mutta kukaan korven asukas ei ollut sen johdosta mennyt päästään pyörälle, heillä oli maanviljelys, heillä oli peltonsa ja elukkansa. Ei ollut niin paljon rahoja enää, mutta oli kaikkia elämisen tarpeita, aivan kaikkia. Eipä tehnyt edes Eliastakaan toivottomaksi se, että rahavirta luisui hänen sivuitseen, pahinta oli, että hän ensi huumauksessa oli ostanut joukon kaupaksi käymättömiä tavaroita, mutta ne saivat toistaiseksi odottaa, olivathan ne koristuksena ja tuottivat kunniaa rihkamakaupalle.
Korvenasukas ei mennyt päästään pyörälle. Hänestä ei ilma ollut epäterveellistä, hänellä oli kyllin yleisöä uusia vaatteitaan varten, hän ei kaivannut timantteja, viinin tunsi hän Kaanaan häistä. Korvenasukas ei pahoitellut niistä ihanuuksista, joita hän ei saanut: taide, sanomalehdet, ylellisyystavarat, politiikka oli täsmälleen sen arvoista, mitä ihmiset tahtoivat niistä maksaa, ei muuta; maan hedelmät sitä vastoin tuli hankkia mistä hinnasta tahansa, ne olivat kaiken alku, ainoa lähde. Korvenasukkaan elämäkö autio ja surullinen? Kaikkea muuta! Hänellä oli korkeammat voimansa, unelmansa, rakastumisensa, rikas taikauskonsa. Siivertti kulkee eräänä iltana virtaa ylöspäin ja pysähtyy äkkiä: alhaalla vedessä kelluu kaksi heinäsorsaa, koiras ja naaras. Ne ovat huomanneet hänet, ne ovat nähneet ihmisen ja käyvät levottomiksi, toinen niistä sanoo jotakin, päästää lyhyen äänen, kolmiosaisen säveleen, toinen vastaa samoin. Samassa ne kohoutuvat, räpyttävät kuin kaksi pientä pyörää kivenheiton virtaa ylöspäin ja laskeutuvat jälleen kellumaan. Silloin sanoo toinen taas jotakin ja toinen vastaa, se on samaa kieltä kuin ensi kerrallakin, mutta niin vapautunutta, että siitä soinnahtaa pientä autuutta: se on viritetty kaksi oktaavia ylemmäksi! Siivertti seisoo ja katsoo lintuja, katsoo niiden ohi kauas unelmiin. Jokin sointu oli värähtänyt hänen lävitsensä, jokin sulo, hän seisoi aloillaan ja hänessä heräsi haalea ja hieno muisto jostakin villistä ja kauniista, jostakin ennen eletystä, mutta muistista häipyneestä. Hän palaa kotiin hiljaisena, ei puhu siitä, ei juorua siitä, se erosi moisista sanoista. Se oli Sellanrån Siivertti, hän meni nuorena ja tavallisessa mielenvireessä ulos eräänä iltana ja eli tämän.
Se ei ollut hänen ainoa seikkailunsa, hänellä oli muitakin. Mutta hänellä oli sekin seikkailu, että Jensine jätti Sellanrån. Se tuotti Siivertille paljon mielipahaa.
Niin, Jensine lähti omasta tahdostaan. Oo, Jensine ei ollut ensimäinen paras, sitä ei kukaan sanoisi! Siivertti oli kerran luvannut ajaa hänet takaisin kotiin, siinä tilaisuudessa oli Jensine vielä kaiken päätteeksi itkenytkin, myöhemmin katui hän itkuaan ja näytti, että hän sitä katui, hän sanoi itsensä irti. No hauskaa matkaa.
Eikä mikään voinut olla Sellanrån Inkerille mieluisempaa kuin hänen lähtönsä, Inkeri oli alkanut käydä tyytymättömäksi palvelijaansa. Merkillistä se oli, hänellä ei ollut mitään muistuttamista häntä vastaan, mutta hänen läsnäolonsa tuntui Inkeristä vastenmieliseltä ja täpärältä piti, että hän sieti häntä talossaan. Se johtui ehkä Inkerin mielentilasta: hän oli ollut raskasmielinen ja uskonnollinen koko talven eikä päässyt siitä. Tahdot siis lähteä? Niin kyllä, sanoi Inkeri. — Se oli kuin siunaus, yöllisten rukousten täyttymys. Olihan talossa joka tapauksessa kaksi isoa naisihmistä, mitäpä tarvittiin tätä verevää naimavalmista Jensineä täällä? Inkeri katseli vastenmielisyydellä tätä naimavalmiutta ja ajatteli kai näin: Aivankuin minä itse kerran!
Hänen suuri uskonnollisuutensa ei vähentynyt. Hän oli itsessään niin vähän turmeltunut, hän oli maistanut, näpistänyt niin, hän ei aikonut jatkaa sitä koko ikäänsä, ei puhettakaan siitä, Inkeri karkoitti sen ajatuksen pelokkaana. Kaivostyö ja kaikki työmiehet pysyivät poissa. — Herra nähköön, eipä sen paremmin olisi voinut käydä! Hyve ei ollut vain kestäväinen, se oli välttämätön hyvä, armo.
Mutta maailma oli hupsu. Kas, nyt käyskeli Leopoldiina siinä, pieni Leopoldiina, siemen, pieni lapsi, hän käyskeli täällä pursuvan täynnä terveyttä ja syntiä; jos käsi kiertyisi hänen vyötäröilleen raukenisi hän siihen, hyi! Hän oli alkanut saada näppylöitä kasvoihin, se tiesi jo veren villiyttä, oo äiti muisti sen, että silloin alkoi veri villiytyä. Äiti ei tuominnut tytärtään näistä kasvoihin ilmaantuvista näppylöistä, mutta hän tahtoi saada ne loppumaan, Leopoldiinan piti päästä niistä. Mitä tuo edusmies Andresenkin aina juoksi Sellanråssa sunnuntaisin ja istui juttelemassa maanviljelyksestä Iisakin kanssa? Luulivatko nuo miehet, ettei pieni Leopoldiina mitään ymmärtänyt? Oo, nuoriso oli hupsua ennen vanhaan, kolme-, neljäkymmentä vuotta sitten, mutta nyt se oli vielä hullumpaa.
— Miten nyt lie sen laita, sanoi Iisakki, kun he puhelivat siitä; mutta nyt on kevät ja Jensine on lähtenyt ja kenen saamme kesätöihin? — Leopoldiina ja minä haravoimme, sanoi Inkeri. Minä haravoin ennen yötä päivää! sanoi hän kiihtyneenä ja valmiina itkuun. — Iisakki ei käsittänyt tätä kiihkeätä purkausta, mutta hänellä oli omat ajatuksensa, niin lähti hän metsän reunaan kuokkineen ja rautakankeineen ja ryhtyi kivitöihin. Ei, Iisakki ei todellakaan ymmärtänyt, että Jensine lähti pois, hän oli kelvollinen piika. Iisakki ymmärsi itse asiassa vain kaikkein oleellisimman, työn, tarpeelliset ja luonnolliset toimet. Hän oli pyöreä ja tukeva yläruumiiltaan, kukaan ei ollut vähemmän astraalinen, hän söi kuin mies ja hyötyi siitä, siksi joutui hän sangen harvoin pois tasapainostaan.
Siinä oli nyt tuo kivi. Olihan siinä useampiakin kiviä, mutta tämä oli nyt tässä aluksi. Iisakki ajattelee, että hänen on jolloinkin rakennettava pieni tupa tähän, pieni koti itselleen ja Inkerille, hän tahtoo pitää varalta ja perata hieman tonttia sillä välin, kun Siivertti on Storborgissa, muuten saisi hän selitellä pojalle ja sitä tahtoo hän välttää. Luonnollisestikin koittaa päivä, jolloin Siivertti tarvitsee kaikki talon rakennukset itselleen, silloin pitää vanhemmilla olla tupa. Oikeastaan ei rakentaminen koskaan loppunut Sellanråssa, suuri heinälatokin oli vielä rakentamatta kivinavetan päälle. Mutta hirret ja laudat olivat valmiina.
Nyt oli tuossa tuo kivi. Se ei näyttänyt erikoisen suurelta, mikäli sitä maan päällä oli, mutta se ei liikkunut iskuista, niin että se mahtoi olla sittenkin aika raamisko. Iisakki kaivoi sen ympärystää ja koetti sitä rautakangella, se ei liikahtanut. Hän kaivoi enemmän ja koetti taas — ei. Silloin täytyi Iisakin lähteä kotiin noutamaan lapiota saadakseen soran ylös, hän kaivoi taas ja koetti — ei. Onpa se koko äijä! ajatteli kai Iisakki kaikessa kärsivällisyydessään kivestä. Hän kaivoi hyvän hetken, kivi istui vain yhä vankkumatta maassa eikä hän saanut kunnon otetta siitä. Olisipa harmillista, jos hänen täytyisi räjäyttää se. Silloin kuuluisi jymy taloon ja saisi kaikki tulemaan paikalle. Hän kaivoi. Hänen täytyi hakea vipukanki ja koetti sillä — ei. Hän kaivoi taas. Iisakkia alkoi kivi hieman harmittaa, hän rypisti kulmakarvansa ja katsoi sitä aivankuin hän olisi tullut vartavasten tarkastamaan näitä kiviä, ja erikoisesti oli tämä kivi perin typerä. Hän arvosteli sitä, se oli niin pyöreä ja tomppelimainen, siitä ei saanut otetta, vähältä piti, ettei se näyttänyt hänestä vallan hullusti laaditulta. Räjäyttääkö se? Ei puhettakaan ruudin haaskaamisesta siihen. Ja pitäisikö hänen jättää se, näyttäisikö hän jonkinlaista pelkoa siitä, että kivi ehkä pääsisi voitolle?
Hän kaivoi. Hän ponnisti lujasti, niinpä kyllä, mutta mitä tuloksia siitä oli? Vihdoinkin sai hän vipukangen pään kiven alle ja koetti — kivi ei liikahtanut. Eipä ollut aivan tyhjä hänen otteensa, mutta se ei vaikuttanut. Mitä tämä oli, eikö hän ollut vääntänyt kiviä ylös ennenkin? Oliko hän käynyt vanhaksi? Hullunkurista, hehe. Naurettavaa. Hän oli tosin äskettäin huomannut voimiensa vähentyneen, toisin sanoen, hän ei ollut sitä huomannut eikä siitä välittänyt, se oli luulottelua. Ja nyt käy hän taas kiveen käsiksi, päättäen ottaa sen.
Ei ollut aivan turhanpäiväistä, kun Iisakki nojasi viputankoon koko voimallaan. Nyt viruu hän siinä ja ponnistaa ponnistamistaan, valtavana kuin kyklooppi, niin että hänen yläruumiinsa näytti ulottuvan polviin saakka. Hänessä oli eräänlaista komeutta ja loistoa, hänen ekvaattorinsa oli uskomaton.
Mutta kivi ei liikkunut paikoiltaan.
Ei auttanut mikään, hänen täytyi kaivaa enemmän. Räjäyttääkö kivi? Vaiti. Ei, mutta hänen täytyi kaivaa enemmän. Hän innostui kovin, kiven täytyi nousta! Tässä ei voinut sanoa olevan mitään luonnotonta, mitä Iisakkiin tuli, se oli vanhaa maanraatajan rakkautta, mutta aivan vailla hellyyttä. Se näytti narrimaiselta, aluksi hän ikäänkuin keräsi voimansa joka puolelta kiven ympäri ennenkuin hän iski siihen, sitten kaivoi hän sen ympäri ja möyri ja ammensi maata ylös paljailla käsillään, niin hän teki. Mutta se ei ollut rakkaudenosoitusta. Hän oli lämmin, mutta lämmin uutteruudesta.
Jospa hän koettaisi taas vipukangella? Hän työnsi sen sinne mistä hänellä oli eniten toiveita — ei. Jopa oli vietävästi uhkamielisyyttä ja itsepäisyyttä kivessä! Mutta jopa näytti luonnistavan, Iisakki koetti taas ja hänellä oli toiveita, maanraataja tunsi, ettei kivi enää olisi voittamaton. Silloin luiskahti vipukanki ja paiskasi Iisakin maahan. Piru vie! sanoi hän. Se pääsi häneltä. Hänen hattunsa oli siinä rysäyksessä saanut mällin ja luisunut korvalliselle, hän näytti ryöväriltä, espanjalaiselta. Sitten hän sylkäisi.
Tuolla tulee Inkeri. — Tulehan nyt jo syömään, Iisakki! sanoo hän aivan ystävällisesti. — Kyllä, vastaa Iisakki, mutta hän ei halua Inkeriä lähemmäksi eikä tahdo joutua puheisiin. Oo sitä Inkeriä, hän ei huomannut mitään, hän tuli: Mitä sinä nyt olet ajatellut tehdä kysyy hän hyvitelläkseen Iisakkia sillä, että tämä melkein joka päivä ajatteli jotakin suurenmoista. — Mutta Iisakki on niin tuima, pelottavan tuima, hän vastaa: Enpä tiedä! — Ja Inkeri puolestaan on niin höpäkkä, uh, hän kyselee ja juttelee yhä enemmän Iisakille eikä vain lähde. — Koska nyt tulit näkemään, sanoo Iisakki, niin tahdon saada tämän kiven ylös! — Vai niin, tahdotko saada sen ylös? — Niin. — En kai minä voi auttaa sinua? kysyy Inkeri. — Iisakki ravistaa päätään. Mutta olihan joka tapauksessa kaunis piirre Inkerissä tuo, että hän tahtoi auttaa häntä eikä hän enää voinut karkoittaa häntä luotaan: Odotahan vähän! sanoi hän ja juoksi kotiin noutamaan moukaria ja talttaa.
Jos hän saisi kiven hieman särmikkääksi lyömällä siitä jonkun liuskan irti oikealta kohdalta, saisi vipukangella siitä paremman otteen. Inkeri pitelee talttavasaraa ja Iisakki lyö. Lyö, lyö. Se luonnistui, liuska irtautuu. — Kiitos nyt avusta, sanoo Iisakki. Äläkä huoli tyrkyttää mulle ruokaa, tahdon saada tämän kiven ylös!
Mutta Inkeri ei lähde. Ja oikeastaan on Iisakista varsin mieluista, että hän seisoo ja katselee hänen työskentelyään, se on ollut hänestä mieluista nuoremmilta päiviltä lähtien. Ja kas, hän saa siunatun hyvän otteen vipukangella ja vääntää — kivi liikahtaa! — Se liikkuu! sanoo Inkeri. — Et kai laske leikkiä? kysyy Iisakki. — Leikkiäkö! Liikkuuhan se!
Niin pitkälle oli hän päässyt, se siis helpotti, hitto vieköön, hän oli päässyt voitolle kivestä, he ryhtyivät yhteistyöhön. Iisakki ponnistaa ja rynnistää vipukangella ja kivi liikkuu, mutta ei muuta. Hän jatkaa hetken, yhtä laiha tulos. Hän ymmärtää samassa, ettei ole vain kysymys ruumiin painosta hänen puoleltaan, hänellä ei ole enää entisiä voimia, niin on asian laita. Hänellä ei ole enää entistä sitkeätä joustavuutta ruumiissaan. Ruumiinpaino? Eihän ollut mitään heittäytyä ja katkaista raskas kanki. Hän oli käynyt heikommaksi, siltä näytti. Tämä täyttää tuon kärsivällisen miehen katkeruudella; kunpa ei edes Inkeri olisi ollut näkemässä sitä!
Äkkiä heittää hän vipukangen ja tarttuu moukariin. Viha valtasi hänet, hän on sellaisessa mielentilassa, että hän käy rajusti käsiksi. Kas, hänellä on edelleenkin lakki korvalliselta ja hän näyttää ryövärimäiseltä, nyt kiertää hän valtavana ja uhkaavana kiveä, aivankuin antaakseen sille oikean käsityksen itsestään, hän näyttää aikovan muuttaa tämän kiven raunioksi entisestään. Miksi hän ei sitä tekisi? Onhan vain muotoseikka murskata kivi, jota vihaa. Jos kivi teki vastarintaa, jollei se antanutkaan murskata itseään? Se saisi nähdä, kumpi heistä jäisi elämään!
Mutta sitten sanoo Inkeri aivan pelottomana taas, sillä hän huomaa kai mitä miehessä liikkuu; hän sanoo: Entä jos me molemmat painamme hirttä? Ja hirrellä tarkoitti hän vipukankea. — Ei! huutaa Iisakki raivoisana. Mutta hetken mietittyään sanoo hän: No niin — koska sinä nyt olet täällä, mutta minä en ymmärrä, miksi sinä et mene kotiin. Koetetaan!
Ja niin saavat he kiven kyljelleen. Se onnistui. Puh! sanoo Iisakki.
Mutta nyt näkevät he jotakin odottamatonta: kiven alapuoli oli lattea, tavattoman leveä, kauniisti lohjennut, tasainen, sileä kuin lattia. Kivi on vain puolikas kivestä, jonka toinen puoli varmaankin on jossakin lähistöllä. Iisakki tiesi hyvästi, että saman kiven kaksi puolikasta saattoi sijaita eri paikoissa, kirsi kai on ne pitkän ajan kuluessa eroittanut toisistaan; mutta löytö ihmetyttää häntä ja tuottaa hänelle iloa, se on tarvekivi, parasta lajia, porraskivi. Suurempi rahasumma ei olisi täyttänyt korven asukkaan sydäntä sellaisella tyydytyksellä. Hieno porraskivi! sanoo hän ylpeästi. — Inkeri virkkaa kaikessa totuudessa: Enpä ymmärrä kuinka sinä sen saatoit tietää! — Hm! sanoi Iisakki, luuletko, että minä kaivoin täällä maata turhanpäiten!
He menivät yhdessä kotiin, Iisakki nauttii ansaitsemattomasta ihailusta, se maistuu melkein samalta kuin ansaittukin. Hän on ollut haeskelevinaan kunnollista porraskiveä koko tämän ajan, nyt oli hän sen löytänyt. Nyt ei ollut liioin enää mitään epäilyttävää hänen työskentelyllään tontilla, hän saattoi kaivella siellä miten paljon hän halusi sillä verukkeella, että hän etsi porraskiven toista puolikasta. Kun Siivertti tuli kotiin, sai hän vielä hänetkin auttamaan itseään.
Mutta kun asian laita oli niin, ettei hän enää saanut mennä yksin vääntämään kiviä maasta, oli suuri muutos tapahtunut, asema oli käynyt vaaralliseksi, tonttia täytyi kiirehtää. Vanhuus oli saavuttanut Iisakin, hän alkoi kypsyä elättivaariksi. Se riemu, minkä hän oli itselleen hankkinut porraskiven avulla, meni menojaan päivän kuluessa, se ei ollut oikeata eikä kestävää. Iisakki kulki jo kumarassa.
Eikö ollut niin, että hän kerran elämässään tuli tarkkaavaksi ja virkuksi, kun joku puhui hänelle kivestä tai ojasta? Siitä ei ollut aikaakaan, vain joitakin vuosia. Ja silloin oli parasta sen, joka katsoi ynseästi kuivattua suota, välttää häntä. Nyt alkoi hän vähitellen ottaa kaiken sellaisen rauhallisemmin, niin, Herra paratkoon! Ei mikään ollut niinkuin ennen, koko korpi oli muuttunut, tätä leveätä telegraafitietä metsän läpi ei ollut ennen, tuntureita ylhäällä järven luona ei oltu räjäytelty pirstaleiksi ennen. Ja ihmiset? Sanoivatko he Herran rauhaa! kun he tulivat ja Jääkää Herran rauhaan! kun he lähtivät? He nyökkäsivät vain, eivätkä edes nyökänneet.
Mutta eihän ollut liioin mitään Sellanråta ennen, oli vain turvemaja; mutta mitä oli nyt? Eikä liioin ollut maakreiviä ennen.
Niin, mutta millainen oli maakreivi nyt! Vain surullinen surkastunut ihminen. Mitä hyödytti syöminen ja hyvä suolisto, kun ei siitä enää tullut voimia? Siivertillä oli nyt voimia, ja Herralle kiitos, että Siivertillä niitä oli; mutta ajattele, jos Iisakilla itselläänkin olisi niitä ollut! Mitä hyvää olisi siitä, että hänen pyöränsä alkoi hidastua? Hän oli toiminut kuin mies, hänen selkänsä oli kestänyt vetojuhdan taakkoja, tästä lähtien osoittaisi hän kestävyyttään lepuuttamalla sitä hevoskaakilla.
Iisakki on tyytymätön, Iisakki on raskasmielinen.
Siinä on nyt mäellä vaakaviiri ruostumassa. Myrsky kai on kuljettanut sen tänne metsänlaitaan, tai ehkä ovat sen tuoneet pojat ennen pienenä ollessaan. Se makaa siinä vuodesta vuoteen ja ruostuu yhä enemmän, mutta se oli kerran uusi viiri ja oli kokonaan keltainen. Iisakki muistaa kun hän toi sen kotia kauppiaalta ja Inkeri sanoi, että se oli kaunis viiri. Pari vuotta myöhemmin meni hän maalarin luo kylällä ja sai viirinsä maalatuksi mustaksi ja kirkkaaksi ja vielä vihreän suojustimen siihen. Kun hän tuli tällä kertaa kotiin, oli se Inkerin mielestä entistään kauniimpi viiri. Inkeristä oli aina kaikki hyvää, oo se oli hyvää aikaa, hän hakkasi puita ja Inkeri katseli, se oli hänen parasta aikaansa. Ja kun tuli maalis- ja huhtikuu, olivat hän ja Inkeri vallan hullaantuneita toisiinsa, aivankuin linnut ja eläimet metsässä, ja kun toukokuu tuli, kylvi hän rukiin ja pani perunan ja ahersi pyöreitä vuorokausia. Oli työtä ja unta, rakkautta ja haaveita, hän oli kuin ensimmäinen sonni, ja se olikin aika hirviö, suuri ja kiiltävä kuin kuningas, kun se tuli. Mutta sellaista kevättä ei enää nykyisin ole, ei.
Iisakki oli muutaman päivän hyvin masentunut. Ne olivat pimeitä päiviä. Hänellä ei ollut halua eikä voimia ryhtyä latoon, se sai jäädä Siivertin asiaksi kerran; kysymykseen tuli vain elättivaarin tupa. Ikipäiviä ei hän voinut salata Siivertiltä, että hän perkasi tonttia tänne metsän laitaan, ja eräänä päivänä hän sen ilmaisi: Siinä olisi hyvä kivi, jos niinkuin jotain muuraisimme, sanoi hän. — Siivertin kasvoilla ei värekään muuttunut, hän vastasi: Oikeita kivijalkakiviä! — Niin, mitä arvelet, sanoo isä: näin kauan on jo tässä möyritty ja etsitty porraskiveä, että tästä alkaisi tulla tonttimaa? Mutta enpä tiedä. — Eipä tämä taitaisi olla hullumpi tontiksi liioin! vastaa Siivertti ja silmäilee paikkaa. — Niinkö arvelet. Sillä täällä sietäisi olla joku pieni tupa vieraiden varalta, jos niitä joskus tulee. — Niin. — Pitäisi kai olla tupa ja kamari? Näit, millaista oli, kun nuo ruotsalaiset herrat tulivat tänne viimen, eikähän meillä nyt ole uutistupaakaan heille. Mutta mitä luulet: pitäisi kai olla pieni keittiökin, jos he haluaisivat keittää jotakin?
— No eipä se voi olla ihan ilman keittiötäkään ja saattaa meitä naurunalaisiksi, tiedämmä, sanoi Siivertti.
— Niinkö arvelet? —
Isä vaikeni. Olipa tuo Siivertti merkillinen poika äkkäämään heti, mitä tarvittiin tupaan, ruotsalaisia herroja varten, hän ei kysynyt edes mitään, vaan sanoi: Jos olisin sinun sijassasi, laittaisin pienen tavarasuojan pohjoisseinälle. Sellainen suoja olisi hyvään tarpeeseen, jos he tahtoisivat ripustaa märät vaatteet kuivamaan. — Isä iskee heti siihen: Sinäpä jotakin sanot! —
He työskentelevät kumpikin ääneti kivien kimpussa. Hetken päästä sanoo isä: Eikö se Elias ollut vielä tullut kotiin? — Siivertti vastaa vältellen: Hän tulee kyllä pian. —
Se oli nyt tuo Eliaksen asia, hän se oli aina vain poissa, matkoilla. Eikö hän voinut kirjoittaa tavaroita sen sijaan, että kävi niitä ostamassa pitkin? Hän sai niitä niin paljon halvemmalla, niin; mutta entä mitä matkat maksoivat? Hänen ajatuksenjuoksunsa oli niin omituinen. Ja tarvitsiko hän lisää pumpulikangasta ja erilaisia silkkinauhoja kastemyssyjä varten, ja mustia ja valkoisia olkihattuja ja pitkiä piippuja? Ei kukaan korvenasukas ostanut sellaisia ja kylältä tuli ostajia Storborgiin vain silloin, kun he olivat ilman rahaa. Elias oli kyllä tavallaan taitava, olisipa vain nähnyt hänen kirjoittavan paperille tai merkitsevän liidulla jonkun laskun! Olisipa minulla sinun pääsi! sanoivat ihmiset hänelle. Se oli kyllä kaikki totta, mutta hän pani liian paljon menemään. Nuo kyläläiset eivät milloinkaan maksaneet velkaansa ja kuitenkin tulivat sellaisetkin vaivaiset kuin Brede Olsen Storborgiin talvella ja saivat pumpulikangasta ja kahvia ja siirappia ja parafiinia velaksi.
Iisakilta on jo mennyt paljon rahaa Eliakselle ja hänen kauppaansa ja hänen matkoihinsa, hänellä ei ole enää mahdottomia jäljellä kuparivuoresta saamistaan rikkauksista, ja entä sitten? — Mitenkä luulet Eliaksen asiain sujuvan? kysyi Iisakki äkkiä. — Sujuvan? toistaa Siivertti voittaakseen aikaa. — Ei näytä siltä, että sujuu. — Hän uskoo menestyvänsä. — Vai niin, oletko jutellut hänen kanssaan siitä? — En. Andresen sanoi niin. — Isä ajattelee asiaa ja ravistaa päätään: Kyllä se ei suju! sanoo hän. Mutta synti on, että se Elias sillä lailla —!
Ja yhä pimeämmäksi käy isän mieli, se ei ollut ennestään liian valoisa.
Silloin virkkaa Siivertti uutisen: Tänne korpeen tulee nyt lisää asukkaita. — Mitenkä niin? — Kaksi uudisasukasta. He ovat ostaneet meidän läheltämme. — Iisakki jää seisomaan kanki kädessä, se oli suuri uutinen ja hyvä uutinen, parhaita uutisia: Sitten on meitä kymmenen täällä korvessa, sanoo hän. — Iisakki saa lähemmin kuulla, mistä nuo uudet miehet ovat ostaneet, hän tuntee koko korven maantieteen ja nyökkää: Siinä ovat he tehneet oikein, siellä on hyvää halkometsää, siellä on myöskin jokunen honka. Maa viettää kaakkoon päin.
Eipä niitä uudisasukkaita mikään pidättänyt, yhä uusia tuli. Kaivostyö päättyi, mutta siitä vain maanviljelys hyötyi, ei ollut totta, että korpi oli kuolemaisillaan, päinvastoin, se alkoi kiehua elämää, kaksi uutta tulokasta, neljä kättä lisää, peltoja, niittyjä ja koteja. Oo noita vihreitä läikkiä metsän sisällä, majoja ja lähteitä, lapsia ja eläimiä! Soilla, missä ennen kasvoi suopursuja, huojuu nyt ruista, sinikellot nuokkuvat pientareella, keltakukat heloittavat pihanurmikoilla. Ja siellä käyskelee ihmisiä puhellen ja ajatellen, ja ollen yhteydessä maan ja taivaan kanssa.
Tässä seisoo nyt korven ensimmäinen mies. Hän saapui kahlaten polviaan myöten rämeissä ja kanervissa, hän löysi mäen ja asettui siihen asumaan. Toisia tuli hänen jälkeensä, he polkivat polun autioon korpimaahan, taas tuli uusia, polusta tuli tie, nyt ajettiin sitä kärryillä. Iisakki voi olla tyytyväinen, hän saattaa tuntea ylpeyden värähdyksen: hän oli tämän seudun perustaja, hän on maakreivi.
— Niin, eihän tätä tonttia voi yhtämittaa raivata, jos aiotaan saada lato pystyyn tänä vuonna, sanoi hän.
Sen sanoi hän kai äkillisessä valoisan mielen puuskauksessa, hän oli kai saanut uutta uskoa elämään.
X.
Nainen astelee korpea. Tihuuttaa tasaista kesäistä sadetta, hän kastuu, mutta siitä hän ei välitä, hänellä on muuta ajattelemista, hän on jännittynyt — se on Barbro eikä kukaan muu, Breden Barbro. Hän on todellakin jännittynyt: hän ei tiedä, miten seikkailu päättyy, mutta hän on joutunut pois nimismieheltä ja jättänyt seudun. Niin on asian laita.
Hän kiertää kaikki korven uudistalot, sillä hän tahtoo karttaa ihmisiä; jokainenhan olisi huomannut, mihin hän oli menossa, kun hänellä oli vaatemytty selässä. Niin, hän oli menossa Månelandiin ja aikoi taas jäädä sinne.
Nyt on hän palvellut kymmenen kuukautta nimismiehellä, eikä se ole mikään lyhyt aika laskettuna päivissä ja öissä, mutta se on ikuisuus laskettuna pakko-olossa ja kaipuussa. Alussa meni kaikki oikein hyvin, rouva Heyerdahl piti hänestä huolta ja antoi hänelle esiliinoja ja vaatetti häntä, oli hauskaa lähteä asialle rihkamapuotiin niin kauniissa vaatteissa. Olihan Barbro tämän seudun lapsia, hän tunsi kaikki ihmiset niiltä ajoilta, jolloin hän leikki täällä, kävi täällä koulua, suuteli täällä poikia ja leikki kaikenlaisia leikkejä kivillä ja näkinkuorilla. Kaikki sujui hyvin pari kuukautta. Mutta sitten muuttui rouva Heyerdahl yhä huolehtivammaksi ja kun jouluhuvitukset alkoivat, tuli rouva Heyerdahl ankaraksi. Mitäpä siitä muuta olisi voinut seurata kuin hyvän suhteen rikkoutuminen! Barbro ei olisi kestänyt tätä, jollei eräät yön hetket olisi olleet hänen omiaan: kello kahdesta kello kuuteen aamulla saattoi hän olla kutakuinkin turvassa, ja hän saikin varkain monet nautinnot niinä tunteina. Minkälainen palvelija oli sitten kyökkäri, joka ei häntä ilmaissut? Tavallinen palvelija tästä maailmasta: kyökkäri kävi itse luvattomasti ulkona. He pitivät vuorotellen vahtia.
Kestikin kauan ennenkuin se tuli ilmi. Barbro ei suinkaan ollut niin kevytmielinen, että se olisi näkynyt hänen päältään, minkäänlaista turmelusta ei voinut havaita tässä ihmisessä. Turmelusta? Hän vastusti minkä taisi. Kun pojat pyysivät häntä joulutansseihin, sanoi hän: Ei, kerran, kahdesti, mutta kolmannella kerralla vastasi hän: Minä koetan tulla kahdesta neljään! Kas, sillälailla vastaa nokkela nainen eikä tee itseänsä huonommaksi kuin on, eikä komeile julkeudella. Hän oli palvelustyttö, hän palveli ijät päivät eikä tuntenut muuta huvitusta kuin yöjalassa käymisen. Muuta hän ei vaatinutkaan. Nimismiehenrouva tuli ja piti hänelle esitelmää ja lainasi hänelle kirjoja — tuo narri! Barbro, joka oli elänyt Bergenissä ja lukenut sanomalehtiä ja ollut teatterissa! Hän ei ollut mikään Jumalan sana erämaasta.
Mutta nimismiehenrouvassa oli kai herännyt epäilyksiä, hän seisoo eräänä aamuna kello kolme palvelijain oven takana ja kutsuu: Barbro! — Jaa, vastaa kyökkäri. — Eikö Barbro ole siellä? Avaa! — Kyökkäri avaa oven ja selittää kuten tuleekin: Barbro, ei, hänen täytyi välttämättä juosta nopeasti kotiinsa. — Kotiin, nopeasti? Kello on kolme yöllä ja kehittelee sitä lähemmin. Aamulla sukeutui suuri kuulustelu, Brede kutsuttiin paikalle ja rouva kysyi: Oliko Barbro kotona teillä kello kolme yöllä? — Brede on parantumaton, mutta hän vastaa: Oli. Kello kolme? Yöllä? Me jäimme istumaan niin kauaksi, koska oli jotakin juteltavaa, vastaa Barbron isä. — Nimismiehenrouva julistaa juhlallisesti: Barbro ei enää lähde ulos öisin! — Ei, ei, vastaa Brede. — Ei niin kauan kun hän on tässä talossa. — Ei. Niin, siinä kuulet nyt Barbro, sanoinhan sinulle! sanoo isä. — Voit käydä vanhempiesi luona silloin tällöin aamupäivisin! määrää rouva.
Mutta tuo aamuvirkku nimismiehenrouva ei ollut kai kokonaan päässyt epäilyksistään, hän odotti viikon ajan ja teki sitten kokeen neljän aikaan eräänä aamuna: Barbro! kutsui hän. — Oo, mutta tällä kertaa oli kyökkäri ulkona ja Barbro kotona, palvelijainhuoneessa vallitsi siis täysi viattomuus. Rouvan täytyi nopeasti keksiä jotakin: Otitko pyykin illalla sisälle? — Otin. — Hyvä oli, sillä on alkanut niin tuulla ulkona. Hyvää yötä!
Oli muuten vaivalloista nimismiehenrouvalle, kun nimismiehen täytyi herättää hänet öisin, ja kun sai sillä lailla juosta palvelijain luokse kuuntelemaan, olivatko he kotona. Menköön niinkuin meni, hän ei enää sitä tekisi.
Ja jollei nyt onni olisi kääntynyt vastaiseksi, olisi Barbro kyllä tullut toimeen koko vuoden emäntänsä kanssa tällä tavalla, mutta tässä muutamia päiviä sitten katkesivat heidän välinsä.
Oli varhainen aamu keittiössä. Barbro oli ensin vähän toraillut kyökkärin kanssa, eikä niinkään vähän, he korottivat ääntään ja unohtivat, että rouva saattoi tulla. Kyökkäri oli käyttäytynyt kurjasti ja livistänyt yöllä ulos, vaikka hänen vuoronsa ei ollutkaan, sillä oli sunnuntai-yö. Ja millä hän puolusteli itseään? Täytyikö hänen mennä sanomaan hyvästejä rakkaalle sisarelle, jonka piti matkustaa Ameriikkaan? Ei jälkeäkään, kyökkäri ei lainkaan puolustellut itseään, hän oli vain mielissään, että oli saanut käyttää hyväkseen tämän sunnuntai-yön. — Sinussa ei ole pisaraakaan rehellisyyttä ja kunniaa, senkin nauta! sanoi Barbro.
Rouva seisoi ovella.
Hän oli kai aluksi ajatellut kysyä syytä tähän kovaääniseen keskusteluun, mutta hän vastasi palvelijain hyvään huomeneen ja rupesi äkkiä katselemaan Barbrota, Barbron rintapieltä, vieläpä kumartui tarkemmin katsomaan. Tilanne alkoi käydä kiusalliseksi. Ja äkkiä päästää rouva kirkaisun ja peräytyy ovelle. Mitä ihmettä se on? ajattelee kai Barbro ja katsahtaa rintaansa. No Herra nähköön, täi! Barbro hymyilee, ja kun hän ei ole tottumaton toimimaan omituisissakin tilanteissa, näpsäyttää hän täin rintapielestään. — Laattialle? huudahtaa rouva. Oletko hullu? Ota elukka ylös! — Ja Barbro alkaa haparoida ja toimii taaskin nokkelasti: hän on löytävinään täin ja heittää sen kauniisti keittiön pesään.
— Mistä olet sen saanut? kysyy rouva kiihtyneenä. — Mistäkö olen sen saanut? vastaa Barbro. — Niin, minä tahdon tietää, missä sinä olet ollut ja mistä sinä olet sen tuonut mukanasi. Vastaa! — Nyt teki Barbro sen häpeällisen virheen, ettei hän sanonut: Rihkamakaupasta! Se olisi mennyt täydestä. Ei, hän ei tiennyt, mistä hän oli mahtanut saada täin, mutta hän epäili saaneensa sen mahdollisesti kyökkäriltä. — Kyökkäri vastasi heti niskojaan heittäen: Minulta? Yhtä hyvä sinä olet täitä itsellesi hankkimaan! —- Mutta sinä olit yöllä ulkona. —
Taaskin virhe, hänen ei olisi pitänyt hiiskua siitä mitään. Kyökkärillä ei ollut enää mitään syytä vaieta, ja nyt tulivat nuo onnettomat yöjalassa käynnit täydellisesti ilmi. Nimismiehenrouva on ankarasti kiihdyksissä, kyökkäristä hän ei välitä, Barbrosta on kysymys, tytöstä, josta hän on luullut ennen parempaa. Ja kuitenkin olisi ehkä vielä kaikki ollut pelastettavissa, jos Barbro olisi kumartanut päänsä kaislan lailla ja vaipunut maahan ja antanut joitakin ihmeen voimakkaita lupauksia tulevaisuuteen nähden, mutta ei. Rouvan täytyi lopuksi muistuttaa lapsentyttöään kaikesta, mitä hän oli tehnyt hänen hyväkseen, ja silloin ryhtyi Barbro todella vastaamaan, vastustamaan, hän oli niin tuhma. Tai ehkä hän oli niin ovela, että hän tahtoi nyt kärjistää asiat ja päästä irti? Rouva sanoi: Olen siepannut sinut irti lain kourista. — Mitä siihen tulee, vastasi Barbro, niin on minusta yhdentekevää, vaikka hän ei olisi sitä tehnytkään. — Sen kiitoksen saan! sanoi rouva. — Puhutaanko siitä, vai vaietaanko siitä, sanoi Barbro. Jos minut olisi tuomittu, en olisi kuitenkaan saanut kuin muutaman kuukauden ja sitten olisin ollut siitä kuitti! — Rouva ei saa sanaa suustaan vähään aikaan, vaan seisoo hetkisen aukoen ja sulkien suutaan. Ensi sana, minkä hän sai sanottua oli ero. — Barbro vastasi vain: Niin, aivankuin hän haluaa!
Siitä lähtien oli Barbro oleskellut kotona vanhempiensa luona. Mutta sinne ei hän voinut pitemmäksi aikaa jäädä. Eipä silti, äiti piti kahvikauppaa ja talossa kävi kylläkin väkeä, mutta siitä ei Barbro voinut elää, hänellä saattoi olla muitakin päteviä syitä, jotka saivat hänet toivomaan vakituista asemaa. Niinpä hän tänään otti vaatemytyn selkäänsä ja lähti vaeltamaan korpea kohden. Kaikki riippui nyt siitä, tahtoiko Aksel Ström ottaa hänet vastaan! Mutta Barbro oli saanut kuulutuksen edellisenä sunnuntaina.
Sataa, on sikamainen ilma, mutta Barbro taivaltaa. Päivä kallistuu iltaan, mutta vielä ei tule pimeä näihin aikoihin. Barbro raukka, hän ei säästä itseään, vaan toimittaa asiansa hänkin, hän on menossa erääseen paikkaan alkamaan seuraavaa taistelua. Hän ei ole oikeastaan koskaan säästänyt itseään, ei koskaan ollut laiska, sentähden on hän sievä ja soma olennoltaan. Barbro on nokkela ja hän käyttää kielevyyttään usein omaksi vahingokseen, mitäpä muuta saattoi odottaakaan? Hän on oppinut pelastautumaan pulasta toisinaan, ja on saanut säilytetyksi erinäisiä hyviä ominaisuuksia, lapsen kuolema ei ole hänestä mitään, mutta elävästä lapsesta on hänellä huvia. Ja sitten on hänellä erinomainen musiikkikorva, hän rimputtelee pehmeästi ja puhtaasti kitaraa ja laulaa käheällä äänellä, se on miellyttävää ja hieman surullista kuunnella. Säästänytkö itseään? Niin vähän on hän säästänyt itseään, että on heittänyt kaikkensa maantielle eikä huomaa mitään menettäneensä. Silloin tällöin itkee hän aivankuin sydän olisi särkymäisillään yhdestä ja toisesta seikasta hänen elämässään, se kuuluu asiaan, se johtuu niistä lauluista, joita hän laulaa, se on runoutta ja suloista ystävää hänessä, hän on narrannut itseään ja monta muuta sillä. Jos hän olisi voinut ottaa kitaran mukaansa tänään, olisi hän voinut vähän rimputella sillä Akselille illalla. Hän sovittaa niin, että hän saapuu perille myöhään ja Månelandissa on kaikki hiljaista kun hän astuu pihamaalle. Kas, Aksel on jo aloittanut heinänteon rakennusten ympärillä ja saanut vähän heiniä latoon! Sitten laskee hän, että Ulla, joka on vanha, makaa kamarissa, Aksel makaa siis täällä ulkona ladossa, jossa hän itse kerran makasi. Hän menee tutulle ovelle ja on jännityksissä kuin varas, sitten kutsuu hän hiljaa: Aksel! — Mitä siellä? vastaa Aksel heti. — Minähän se vain olen, sanoo Barbro ja astuu sisään. Mutta et kai sinä voi antaa minulle yösijaa? sanoo hän.
Aksel katselee häntä ja kähmii ja istuu siinä alusvaatteillaan ja katselee häntä: Vai sinä se olet, sanoo hän. Minne sinä aiot? — No se riippuu nyt ensiksi siitä, tarvitsetko sinä kesäapua, vastaa Barbro. — Aksel ajattelee asiaa ja kysyy: Etkö sinä aio jäädä sinne, missä olet? — Ei, minä olen lähtenyt nimismieheltä. — Kyllähän minä tarvitsisin kesäapua, sanoo Aksel. Mutta mitä tämä merkitsee: Aiotko sinä tulla tänne? Älähän nyt huoli, väistää Barbro kysymykseen. Minä lähden huomenna eteenpäin, minä olen matkalla Sellanråhon ja yli tunturin, siellä on minulla paikka. — Vai niin, ovatko pyytäneet sinua? — Ovat. — Niin, kyllähän minä tarvitsen kesäapua, toistaa Aksel.
Hän on niin märkä, hänellä on vaatteita mukanaan mytyssä ja hänen täytyy vaihtaa. Älä huoli siitä, että minä olen täällä ja väistää vain hieman oven puoleen. Barbro riisuu märkiä vaatteitaan ja samalla juttelevat he keskenään, Aksel kääntyy usein katsomaan häntä. — Ei, nyt sinun pitää mennä ulos vähän, sanoo Barbro. — Ulos? vastaa Aksel. Eikä nyt ollut sellainen sää, että olisi tehnyt mieli uloskaan mennä. Hän seisoo ja katselee miten Barbro käy yhä alastomammaksi, siitä ei voi kääntää katsettaan, ja niin ajattelematon kun Barbro on, hän olisi voinut hyvin pukea ylleen kuivia sitä mukaa kuin riisui yltään märkiä, mutta sitä hän ei tehnyt. Paita on niin ohut ja liimautuu ihoon kiinni, hän ottaa napin auki toiselta olalta ja kääntyy pois, hän on niin harjaantunut. Aksel on tällöin vaiti hetkisen ja näkee, miten Barbro vain parilla otteella kietasee paidan jalkoihinsa. Se oli verrattomasti tehty Akselin mielestä. Ja siinä seisoo hän niin täysin ajatuksetonna.
Myöhemmin makailivat he ja juttelivat keskenään. Kyllähän Aksel tarvitsi kesäapua, ei silti. — Niin kerrotaan, sanoi Barbro. — Aksel oli aloittanut heinänteon ja korjuun yksinään tänäkin vuonna, Barbro kai arvasi itse, miten kiire hänellä oli. — Kyllä Barbro tiesi kaikki. — Toisaalta oli kylläkin juuri Barbro karannut silloin hänen luotaan ja saattanut hänet ahtaalle naisavusta, hän ei voinut sitä unohtaa, ja hän oli ottanut sormukset mukaansa. Kaiken häväistyksen lisäksi tuli hänen sanomalehtensä yhä, tuo Bergenin lehti, josta hän ei ollut päästä erilleen ikinä, hänen oli täytynyt maksaa koko vuosikerta jäljestä päin. — Olipa se häpeämätön lehti! sanoi Barbro ja oli koko ajan yhtä mieltä hänen kanssaan. — Mutta toisen osoittaessa näin suurta myöntyväisyyttä ei hänkään voinut olla epäinhimillinen, hän myönsi, että Barbrolla oli syytä vihoitella hänelle, koska hän oli ottanut hänen isältään telegraafinkorjauksen. Mutta muuten voi nyt isäsi saada telegraafin takaisin, sanoi hän, minä en huoli siitä, se on vain ajanhukkaa. — Niin, sanoi Barbro. — Aksel ajatteli hetken, sitte hän kysyi suoraan: Niin, mitenkä on nyt, aiotko olla vain kesäajan? — En, vastasi Barbro, kaikki riippuu sinusta. — Onko se oikein tarkoituksesi? — On. Niinkuin sinä tahdot, niin tahdon minäkin. Älä huoli epäillä minua enää. — Niinkö. — Ei. Ja minä olen saanut meille kuulutuksen. —
Vai niin. Se ei ollut hullumpaa. Aksel makasi kauan ja ajatteli sitä. Jos se tällä kertaa oli totta eikä häpeällistä petosta, niin ei hänellä enää ikipäivinä olisi naisavusta puutetta. — Voisin saada naisihmisen kotipuolesta, sanoi hän, ja hän on kirjoittanut, että hän ottaisi minut. Mutta minun pitäisi kustantaa hänet kotiin Ameriikasta.— Barbro kysyy: Vai on hän Ameriikassa? — On. Hän matkusti viime vuonna. Mutta hän ei viihdy siellä. — Älä huolikaan hänestä! selittää Barbro. Mitä sitten minusta tulee? kysyy hän ja alkaa tulla liikutetuksi. — Sentähden en olekaan tehnyt varmaa kauppaa hänen kanssaan. —
Nyt ei Barbro kai myöskään tahtonut olla toista huonompi hänkään, hän tunnusti, että hänkin olisi voinut saada erään pojan Bergenissä, ja hän oli erään tavattoman suuren panimon ajuri, niin hänellä oli suuri luottamus. Ja hän suree kai yhä vieläkin minua, sanoo Barbro nyyhkien. Mutta sinä tiedät, että kun kahdella ihmisellä on ollut niin paljon yhteistä kuin sinulla ja minulla, niin en minä voi sitä unohtaa. Sinä voit kyllä unohtaa minut vaikka kokonaan! — Kuka, minä? vastaa Aksel. Ei, sen asian takia ei sinun tarvitse siinä itkeä, sillä minä en ole koskaan unohtanut sinua. — Vai niin. —
Tämä tunnustus rauhoittaa Barbrota ja hän sanoo: Ja minkä vuoksi kustantaa hänet Ameriikasta asti tänne kun se ei ole tarpeellista! — Hän neuvoo häntä luopumaan koko puuhasta, se tulisi liian kalliiksi eikä se ollut välttämätöntäkään. Barbro näytti saaneen halun perustaa itse hänen onnensa.
He sopivat asiasta yön mittaan. Eiväthän he olleet vieraita toisilleen, vaan olivat niin usein pohtineet kaikkia asioita ennen. Välttämätön vihkimys pitäisi toimittaa ennen kiireitä kesätöitä, heidän ei nyt tarvinnut teeskennellä ja Barbro oli nyt itse innokkain jouduttamaan sitä. Akselia ei loukannut se, että Barbro oli niin innokas eikä hänessä herännyt mitään epäilyksiä, päinvastoin hänen kiireensä imarteli häntä ja kiihoitti häntä. Niin, hän oli korven mies, karkea eikä mikään turhan tarkka, hän oli pakotettu yhteen ja toiseen, hän katsoi hyötyä. Sen lisäksi oli Barbro hänestä niin uusi ja soma taas, melkein hiukan sievempi kuin ennen. Hän oli kuin omena, ja Aksel söi siitä. Kaikkihan oli taas valoisaa heille.
Lapsenruumiista ja kuulustelusta vaikenivat he.
Sen sijaan puhuivat he Ullasta, että miten he pääsisivät hänestä eroon? Niin, hänen täytyy lähteä! sanoi Barbro. Me emme ole hänelle kiitollisuuden velassa mistään. Hän on täynnä juoruja ja ilkeyttä. — Mutta Ullaa näyttikin olevan vaikeata saada pois.
Jo ensimmäisenä aamuna, jolloin Barbro ilmaantui taloon, aavisti kai Ulla kohtalonsa. Hän kiukkuuntui heti, mutta peitti sen ja nyökkäsi, asettaen vielä tuolinkin esille. Månelandissa oli eletty päivästä päivään, Aksel oli kantanut veden ja puut ja tehnyt kaikkein raskaimmat työt ja Ulla oli pitänyt lopusta huolen. Hän oli ajan oloon päättänyt itsekseen olla uudistalossa kuolemaansa saakka, mutta nyt tuli Barbro ja teki hänen suunnitelmansa tyhjäksi.
Jos tässä talossa olisi ollut edes joku kahvinpapu, niin olisit saanut
sen, sanoi hän Barbrolle. Aiotko etemmäs korpeen? — En, vastasi Barbro.
— Vai et aio etemmäs? — En. — Sehän ei kyllä minuun kuulu, sanoi Ulla.
Aiotko takaisin sitten? — En sitäkään. Jään nyt toistaiseksi tänne. —
Vai aiot jäädä tänne? — Kyllä kai se niin käy. —
Ulla odottaa hetken, hän käyttää vanhaa järkeään, hän on täynnä politiikkaa: Niin, sanoo hän, sittenhän minä pääsen. Ja iloinen minä olen! — No, sanoo Barbro leikillä, onko Aksel ollut niin kärtyisä sinulle? — Kärtyisä? Hänkö? Älä huoli pilkata vanhaa ihmistä, joka vain odottelee vapahdusta joka hetki! Aksel on ollut kuin isä ja korkeimman lähettämä minulle jok'ikinen päivä ja hetki, muuta en voi sanoa. Mutta minulla ei ole täällä korvessa ketään omaisia, elän täällä yksinäisenä ja hylättynä vieraissa paikoissa ja kaikki minun sukulaiseni ovat tunturin toisella puolen. —
Mutta Ulla jäi taloon. He eivät voineet erota hänestä ennenkuin vihkimisen jälkeen, ja Ulla ei ollut suostuvinaan, mutta sanoi viimein, että kyllä hän tahtoi tehdä sen palveluksen, että olisi kotolaisena elukoita hoitamassa vihkimisretken ajan. Se vei kaksi päivää. Mutta kun vastavihityt palasivat kotiin ei Ulla vieläkään lähtenyt. Hän siirsi sen päivästä päivään, milloin hän oli sairas, sanoi hän, milloin näytti hankkivan sadetta. Hän mairitteli Barbrota, että nyt oli Månelandin ruokakomento kokonaan muuttunut, nyt tarjottiin toisella tavalla, tarjottiin kahviakin toisella tavalla! Ulla ei häikäillyt mitään, hän kyseli Barbrolta neuvoa asioissa, jotka hän itse tiesi paremmin: Mitä arvelet, lypsänkö ensin vuohet, kun ne seisovat hinkaloiden edessä vai alanko Bordelinista? — Tee niinkuin haluat. — Enkö ole sitä sanonut! virkkaa Ulla. Sinä olet ollut ulkona maailmalla ja olet ollut suurten ja ylhäisten ihmisten parissa ja oppinut kaikki. Toista on tässä muiden raukkojen!
Ei, Ulla ei häikäillyt mitään, vaan harjoitti päivät päästään politiikkaa. Kertoipa hän Barbrolle, miten hyviä ystäviä hän ja Barbron isä, Brede Olsen, olivat olleet! Ullalla oli ollut monta hauskaa hetkeä hänen kanssaan, hän oli sellainen hyväluontoinen ja sopuisa mies tuo Brede, ei kuullut koskaan pahaa sanaa hänen suustaan!
Mutta kauan ei näin voinut jatkua, ei Aksel eikä Barbro halunneet enää pitää Ullaa ja Barbro vei häneltä kaiken työn. Ulla ei valittanut, mutta katseli emäntäänsä vaarallinen välke silmissä ja muutti vähitellen puhetapaansa: Niin, kyllä hän nyt on suurellinen! sanoi hän. Aksel oli viime vuonna syksyllä kaupungissa, et kai tavannut häntä? Ei, sinä olit Bergenissä. Mutta Aksel matkusti asioilla ja osti niittokoneen ja äkeen. Mitä ovat Sellanrålaiset häneen verrattuina? Eivät mitään!
Hän yritteli pieniä neulanpistoja, mutta ei sekään auttanut, herrasväki ei pelännyt häntä, Aksel sanoi hänelle suoraan eräänä päivänä, että hänen täytyi lähteä. — Lähteä? kysyi Ulla. Miten? Pitääkö minun ryömiä? Ei, hän kieltäytyy lähtemästä väittäen olevansa sairas eikä pysynyt jaloillaan. Ja niin hullusti kävikin: kun häneltä otettiin kaikki työ ja hän joutui aivan toimettomaksi, retkahti hän kasaan ja tuli todella sairaaksi. Hän laahusti vielä viikon ajan, Aksel katseli häntä kiukkuisena, mutta Ulla jäi ilkeydestä, vihdoin täytyi hänen käydä sänkyyn.
Eikä hän nyt suinkaan levännyt vapahdusta odotellen, vaan puheli alituiseen ylösnousemisestaan piammiten. Hän vaati tohtoria, sellainen suurellisuus oli aivan tuntematonta korvessa. — Tohtoria? kysyi Aksel, oletko tolaltasi? — Miten niin? kysyi Ulla lempeästi vastaan, eikä ymmärtänyt mitään. Hän oli niin lempeä ja jauhomainen, niin onnellinen siitä, ettei hän ollut muille rasitukseksi, hän saattoi maksaa tohtorin itse. — Vai niin, voitko? kysyi Aksel. — Enkö voi? sanoi Ulla. Ja sitä paitsi, täytyykö minun tässä maata ja kuolla elukan lailla Vapahtajan kasvojen edessä. — Nyt sekaantui Barbro keskusteluun ja kysyi varomattomasti: Mitä puuttuu? Enkö minä kanna ruokaa sinne sinulle? Mutta kahvin olen kieltänyt sinulta hyvässä tarkoituksessa. — Sinäkö se olet, Barbro? sanoo Ulla ja kääntää vain katseensa hänen puoleensa, hän on hyvin huonona ja näyttää kamalalta muljottavine silmineen: Olkoon niinkuin sanot, Barbro, että minä tulisin huonommaksi kahvitilkasta, teelusikallisesta kahvia. — Kyllä sinulla nyt pitäisi olla muuta ajattelemista kuin kahvia, sanoo Barbro. — Eikö olekin niinkuin sanon! vastaa Ulla. Sinä et ole koskaan halunnut kenenkään kuolemaa, vaan että hän tekisi parannuksen ja eläisi. Mitä — minä makaan ja näen — oletko saamassa lapsen, Barbro? —
Minä? huutaa Barbro ja lisää raivoissaan: ansaitsisitpa, että ottaisin ja heittäisin sinut pihalle suunsoittosi vuoksi!
Tällöin vaikenee sairas ja miettii hetkisen, mutta hänen suunsa vääntyy aivankuin se välttämättä tahtoisi hymyillä, mutta ei voi. — Kuulin yöllä jonkin huutavan, sanoo hän. — Hän on tolaltaan! kuiskaa Aksel. — Ei, en ole tolaltani, sanoo Ulla. Jokin aivankuin huusi. Se kuului metsästä tai mäeltä. Se oli merkillistä, aivankuin pieni lapsi olisi huutanut. Lähtikö Barbro? — Lähti, hän ei enää halunnut kuunnella hullutuksiasi. — Minä en hulluttele, en ole niin tolaltani, kuin hän luulee, sanoo Ulla. Ei, kaikkivaltias ei tahdo, että minä menisin valtaistuimen ja karitsan eteen kaikkineni, mitä tiedän Månelandista. Minä kyllä toivun taas; mutta sinun täytyy hankkia tohtori minulle, Aksel, niin se menee pikemmin. Minkä lehmän aiot antaa minulle? — Minkä lehmän? — Lehmän, jonka minulle lupasit. Bordelininko annat? — Joutavia jaarittelet, sanoo Aksel. — Lupasithan minulle lehmän, kun pelastin henkesi. — Siitä en tiedä mitään. —
Silloin nostaa Ulla päätään ja katsoo häneen. Hän on niin surkastunut ja harmaa, pää törröttää pitkän linnunkaulan päässä, hän on eriskummaisen ja kauhistavan näköinen, Akselia karmaisee ja hän haparoi ovenripaa selkänsä takaa. — Vai niin, sanoo Ulla, sinä olet sitä lajia! Sitten ei enää puhuta siitä asiasta. Minä voin elää ilman lehmääkin tästä lähtien enkä enää siitä hiisku. Mutta oli hyvä, että näytit millainen mies olit, Aksel, niin tiedän sen toisen kerran!
Mutta yöllä kuoli Ulla, jolloinkin yöllä, hän oli joka tapauksessa kylmä aamulla, kun he tulivat hänen luokseen.
Vanha Ulla — syntynyt ja kuollut…
Akselilla ja Barbrolla ei ollut mitään sitä vastaan, että he saivat haudata hänet ainaiseksi, ei ollut enää sellaista varuillaanolemista, he saattoivat olla iloisia. Barbro valittaa hammassärkyä jälleen, muuten on kaikki hyvin. Mutta tuo ihminen villahuivi suun edessä, jota hänen täytyy pitää syrjässä aina puhuessaan, ei ole vähäinen vaiva, eikä Aksel käsitä niin paljoa hammassärkyä. Hän on kyllä huomannut hänen varovaisen pureskelunsa, mutta eihän häneltä puuttunut ainoatakaan hammasta suusta. — Oletko saanut uusia hampaita? kysyy hän. — Olen. — Särkeekö niitäkin? — Sinäpä hulluttelet! vastaa Barbro vihaisena, vaikka Aksel oli kysynyt vakavassa mielessä. Ja katkeruudessaan tulee hän ilmaisseeksi oikean syyn: Huomaat kai miten minun laitani on?
Miten hänen laitansa oli? Aksel katsoo hieman tarkemmin ja huomaa, että hänen mahansa on paisunut. — Mutta et kai sinä ole saamassa lasta? kysyy hän. — Kyllä kai sen tiedät, vastaa hän. — Hän tuijottaa hieman ällistyneenä häneen. Hitaana jää hän istumaan ja laskemaan: viikko, kaksi viikkoa, kolmannella viikolla. — Mistä minä tiedän? sanoo hän. — Barbro ärtyy äärimmilleen tästä sanakiistasta ja hyrähtää äänekkääseen itkuun, vääryyttä kärsineen itkuun: Kuoppaa vaan minutkin maahan, niin pääset minusta! sanoo hän.
Merkillistä, millaisesta syystä nainen saattoi ryhtyä itkemään!
Ei, Aksel ei lainkaan halunnut kuopata häntä maahan, hän on aika jäärä katsomaan hyötyä, hän ei lainkaan kaipaa kukkanurmea samotakseen. — Sitten et voi haravoida kesällä? kysyy hän. — Enkö voi? vastaa Barbro kauhuissaan. Herra paratkoon, miten nainen myös voi äkkiä hymyillä! Kun Aksel otti sen sillä lailla, tulvahti Barbron olemukseen hysteerinen ilo ja hän huudahti: Minä haravoin kahden edestä! Saatpa nähdä, Aksel, että minä teen kaikki, mitä minulta vaadit ja paljon enemmänkin. Minä raadan, minkä itsestäni irti saan ja olen iloinen, kunhan sinä vain olet tyytyväinen!
Yhä enemmän kyyneleitä ja hymyä ja hellyyttä. He olivat kahden erämaassa, ei ketään pelättävänä, ovet avoimina, kesälämpöä, kärpästen surinaa. Barbro oli niin myöntyväinen ja antautuva, kaiken tahtoi hän niinkuin Aksel tahtoi.
Auringonlaskun jälkeen valjastaa hän niittokoneen eteen, hän tahtoo kaataa pienen kaistaleen huomiseksi. Barbro tulee nopeasti ulos aivankuin hänellä olisi jotakin asiaa ja sanoo: Kuulehan, Aksel, miten sinä saatoit ajatella jonkun puuhaamista Ameriikasta? Silloinhan ei hän tulisi ennenkuin talveksi, ja mitä sinä hänellä silloin tekisit? — Sen oli kai Barbro nyt keksinyt ja juoksi sitä sanomaan aivankuin jotakin välttämätöntä.
Mutta se ei suinkaan ollut välttämätöntä, Aksel oli heti älynnyt, että ottaessaan Barbron sai hän samalla kesäavun siksi vuodeksi. Se mies ei häily eikä ajattele tähtimaailmoista. Nyt kun hän on saanut naisen kotiaskareihin, voi hän pitää telegraafin vielä jonkun aikaa. Siitä tulee koko lailla rahaa vuoden mittaan, mikä on hyvään tarpeeseen niin kauan kuin hän ei voi myydä suuremmassa määrässä maantuotteita. Kaikki sujuu, hän on kiinni todellisuudessa. Eikä hänen tarvitse pelätä enää mitään tihuja telegraafilinjaan nähden Brede Olsenin, appensa, taholta.
Onni alkaa rennosti seurata Akselia.
XI.
Ja aika kuluu, talvi kuluu, tulee jälleen kevät.
Luonnollisestikin täytyi Iisakin lähteä kylälle eräänä päivänä. Häneltä kysyttiin, mitä asiaa hänellä sinne oli. — Enpä tiedä, vastasi hän. Mutta lakaisi rattaat oikein puhtaiksi, pani siihen istuimen ja ajoi matkoihinsa. Ja luonnollisestikin oli hänellä erinäisiä ruokatarpeita vietävänä Eliakselle Storborgiin. Sellanråsta ei koskaan lähtenyt hevosta ilman yhtä tai toista lähetystä Eliakselle.
Kun Iisakki ajoi hevosella korpea alas, ei se ollut mikään mitätön tapahtuma, hän liikkui niin harvoin, Siivertti kulki tavallisesti hänen sijastaan. Kahdessa ensimmäisessä uudistalossa seisotaan tuvan ovella ja sanotaan: Sehän on itse Iisakki, mitähän tuo nyt itse ajaa tänään! Kun hän tuli Månelandiin saakka, seisoo Barbro ikkunassa lapsi käsivarrellaan ja katsoo häntä ja ajattelee: Se on Iisakki itse!
Hän saapuu Storborgiin ja pysäyttää: Ptruu! Onko Elias kotona? — Elias tulee ulos. Kyllä hän on kotona, hän ei ole matkustanut vielä, mutta hän on lähtemässä kevätretkelleen eteläisempiin kaupunkeihin. — Tässä on jotakin, jonka äitisi lähetti mukanani, sanoo isä: En tiedä, mitä siinä on, mutta ei kai siinä erikoisempaa ole. — Elias ottaa vastaan astiat, kiittää ja kysyy: Ei kai sinulla ole kirjettä tai sentapaista? — On, vastaa isä ja alkaa etsiä taskuistaan, ja se on pikku Rebekalta. — Elias saa kirjeen, sitä hän oli odottanutkin, hän tuntee, että se on ilahduttavan paksu ja sanoo isälle: Ei, olipa ikävä, että tulit niin aikaisin, kaksi päivää liian aikaisin. Mutta jos odotat vähän, niin ajat matkalaukkuni samalla.
Iisakki astuu alas ja sitoo hevosen. Hän tekee kierroksen pelloille. Pieni edusmies Andresen ei ole mikään huono maanviljelijä Eliaksen puolesta, tietenkin on häntä ollut Sellanrån Siivertti hevosella auttamassa, mutta hän on myös omin päin kuivannut jonkun verran suota ja palkannut miehen kiveämään ojia. Heidän ei tarvinnut tänä vuonna ostaa rehuja Storborgiin ja ensi vuonna saattoi Elias jo pitää hevosia. Siitä sai hän kiittää Andresenin harrastusta maanviljelykseen.
Viimein huutaa Elias, että hän on pakannut matkalaukkunsa ja on valmis. Itse on hän myös valmis seuraamaan mukana, hänellä on hienot siniset vaatteet ja valkea kaulus kaulassaan, kalossit jalassa, kävelykeppi. Oikeastaan tulee hän nyt kaksi päivää liian aikaisin postilaivalle, mutta se ei tee mitään, hän voi odottaa kylällä sen verran, yhdentekevää, missä hän on.
Niin ajavat isä ja poika. Edusmies Andresen seisoo kaupan ovella ja sanoo: Onnea matkalle!
Isä osoittaa huolenpitoa poikaansa kohtaan ja tahtoo antaa hänelle istuimen yksinään, mutta Elias estelee ja istuutuu hänen viereensä. He ajavat Breidablikin ohi ja Elias muistaa äkkiä, että hän on unohtanut jotakin. — Ptruu! Mitä niin? kysyy isä. — Sateenvarjo vain, Eliaksen sateenvarjo on unohtunut, mutta sitä hän ei voi selittää ja sanoo vain: Ei auta. Aja vain! — Eikö käännytä? — Ei, aja vain! — Mutta olihan hittoa, että hän oli niin huonomuistinen! Se sattui kiireessä, kun isä kulki siellä pelloilla odottelemassa. Nyt sai Elias ostaa uuden sateenvarjon Trondhjemissa käyttääkseen, kun hän tuli sinne. Eipä haitannut, vaikka omisti kaksikin sateenvarjoa. Kuitenkin on hän niin äkeissään itselleen, että hän hyppää alas ja kävelee kärryjen jäljessä.
Heidän keskustelustaan ei tule juuri mitään sillä lailla, koska isän täytyy joka kerta kääntyä ympäri ja puhua taakseen. Isä kysyy: Kuinka kauan olet poissa? ja Elias vastaa: Noin kolmisen viikkoa tai korkeintaan kuukauden. — Isä ihmettelee, etteivät ihmiset suurissa kaupungeissa menetä itseään ja joudu harhapoluille. Mutta Elias vastaa, että mitä häneen tuli, niin oli hän tottunut kaupunkeihin, hän ei koskaan menettänyt itseään, sitä ei ollut milloinkaan tapahtunut. — Isästä on häpeällistä istua yksinään ja hän sanoo: Ei, nyt saat sinä ajaa jonkun aikaa, minä saan jo kylläni: Mutta Elias ei tahtonut millään muotoa karkoittaa isää istuimelta ja istuutuu ennemmin itsekin rattaille. Mutta ensin he aterioivat isän hyvistä eväistä. Sitten he taas ajavat.
He saapuvat kahden viimeisen uudistalon luo ja nyt on jo helposti nähtävissä, että lähestytään kylää, täällä on kussakin paikassa valkoiset uutimet pienissä, tielle päin olevissa tuvanikkunoissa ja ladon räystääseen on kiinnitetty lipputanko. — Se on itse Iisakki! sanoo noiden kahden uudistalon väki nähdessään matkustajat.
Vihdoin saa Elias käännetyksi sen verran ajatuksensa pois omasta itsestään ja omista asioistaan, että hän kysyy: Mitä asiaa sinulla on tänään? — Hm! eipä erikoisempaa mitään! vastaa isä. — Mutta pitihän nyt Eliaksen matkustaa pois, eihän olisi mitään vahinkoa, vaikka hän tietäisikin sen: Sepän Jensineähän minä ajan noutamaan, selittää isä. — Pitikö sinun vaivautua itse sille asialle, eikö Siivertti olisi voinut sitä tehdä? kysyy Elias. Kas, Elias ei tiennyt asioista, hän luuli siis, että Siivertti noutaisi sepän Jensinen sen jälkeen, kun tämä oli niin komeasti lähtenyt Sellanråsta!
Ei, heinänkorjuu ei sujunut kotona. Inkeri oli kyllä pitänyt lupauksensa, Leopoldiina teki myös tehtävänsä ja sitä paitse oli heillä hevosharava. Mutta heinä oli osaksi raskasta timoteitä ja niittymaa laaja. Sellanrå oli nyt suuri talo, naisilla oli myös muuta työtä kuin haravoimista, oli elukat, ruoan täytyi olla valmis määrättyyn aikaan, oli juustonlaittoa ja kirnuamista, vaatteidenpesoa ja leipomista, äiti ja tytär saivat tehdä työtä nääntyäkseen. Iisakki ei halunnut nähdä toista sellaista kesää, hän määräsi lyhyesti, että Jensine oli otettava takaisin, jos hän oli saatavissa. Inkerillä ei liioin enää ollut mitään sitä vastaan, hän oli taas järkiintynyt ja vastasi: Tee niinkuin tahdot minun puolestani! Inkeri oli nyt tasaantunut, ei ole mikään pieni asia saada järkensä takaisin, kun on sen menettänyt. Inkerillä ei ollut enää hehkua tuhlattavana, ei mitään yksityistä villiyttä aisoissa pidettävänä, talvi oli hänet jäähdyttänyt, hänellä oli jäljellä hehkua vain kotitarpeiksi, nyt oli hän alkanut tulla hieman täyteläisemmäksi, sievemmäksi, pulskemmaksi. Merkillinen nainen, hän ei surkastunut, ei kuollut vähitellen, ehkä johtui se siitä, että hän oli aloittanut niin myöhään kukintansa. Herra ties mistä kaikki johtuu, ei millään ole vain yhtä syytä, kaikella on syysarjansa. Eikö hän ollut sepänvaimon silmissä hyvissä kirjoissa? Mistä saattoivat sepän vaimot häntä tuomita? Viallisten kasvojensa vuoksi oli hän hyljeksitty keväässänsä, myöhemmin joutui hän omituiseen ympäristöön ja menetti kuusi vuotta kesästään; kun hänellä vielä oli kylliksi elinvoimia, ilmeni hänen syksyssään villiyden puuskia. Inkeri oli parempi kuin sepänvaimot, hieman vahingoittunut, hieman vääristynyt, mutta luonnoltaan hyvä, luonnoltaan kelvollinen…
Isä ja poika ajavat, he ajavat Brede Olsenin majataloon ja vievät hevosen vajaan. Nyt on ilta. He menevät itse sisälle.
Brede Olsen on vuokrannut tämän talon, se on oikeastaan ulkohuonerakennus, joka kuuluu kauppiaalle, nyt on siihen laadittu kaksi tupaa ja kaksi kamaria, se ei ole hullumpi, se sijaitsee hyvällä paikalla, talossa käy kahvinjuojia ja lähiseudun väkeä, joka aikoo matkustaa postilaivalla.
Bredellä näyttää kerrankin olevan onnea, hän on joutunut oikealle paikalleen, ja siitä sai hän kiittää vaimoaan. Breden vaimon päässä syntyi tämä kahvilan ja majatalon pidon ajatus, kun hän myi kahvia Breidablikin huutokaupan aikana, oli niin hauska tehdä kauppaa, tuntea käsissään rahoja, kontantteja. Tänne muuton jälkeen on kaikki käynyt hyvin, vaimo myy kahvia todenteolla ja antaa asuntoa ihmisille, joilla ei ole kattoa päänsä päällä. Matkustajat siunaavat häntä. Luonnollisestikin on Katriina, tytär hänelle hyvänä apuna, hän on suuri tyttö ja nokkela tarjoilemaan; luonnollisestikin on myös ajankysymys, milloin pikku Katri ei enää voi olla vanhempainsa kotona tarjoilemassa. Mutta toistaiseksi käy liike tyydyttävästi ja se on pääasia. Alku oli niin erinomaisen hyvä ja olisi voinut olla vielä parempi, jollei kauppiaalta olisi rinkelit ja leivokset loppuneet; vappuyleisö sai istua ja turhaan pyytää leipää kahvin lisäksi, kahvileipää! Se opetti kauppiasta varaamaan leivoksia kylän juhlatilaisuuksiin.
Breden perhe elää miten voi liikkeestä. Kahvi ja jäljelle jäänyt kahvileipä kuittaa monet ateriat, mutta pysyyhän hengissä ja lapset saavat hienon, jopa hienostuneen leiman siitä. Ei ole kaikilla leipää kahvin kanssa! sanoo seudun väki. Breden perhe näyttää voivan hyvin, he pitävät vielä koiraakin, joka käy ympäri norkoilemassa vierailta suupaloja ja lihoo. Merkillistä, miten tuollainen lihava koira voi reklamoida majatalon elintapoja!
Brede Olsenilla on siis isännän asema tässä talossa ja hän on vielä sen ohella päässyt nousemaan. Hänestä oli jälleen tullut nimismiehen apuri ja todistaja ja häntä käytetyinkin yhteen aikaan varsin ahkerasti; mutta viime syksynä joutui hänen tyttärensä Barbro riitaan nimismiehenrouvan kanssa mitättömästä seikasta, suoraan sanoen täistä, ja siitä ajasta lähtien ei Brede enää ole ollut tämän herrasväen suosiossa. Mutta Brede ei ole siinä paljoa menettänyt, hänellä on muita herrasväkiä, jotka käyttävät häntä vartavasten tuottaakseen nimismiehenrouvalle harmia, niinpä käyttää häntä tohtori ahkerasti kyyditsijänä, ja papinrouvalla ei todellakaan ole niin paljon porsaita kuin hän tahtoisi saada Breden lahtaamaan, — ne ovat hänen omat sanansa.