language: Finnish

MAAN SIUNAUS

Romaani

Kirj.

KNUT HAMSUN

Tekijän luvalla suomensi

Huugo Jalkanen

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1919.

ENSIMMÄINEN OSA

I

Tuo pitkä, pitkä polku yli rämeiden ja halki metsien, ken sen on uurtanut? Mies, ensimmäinen ihminen, joka täällä oli. Ei ollut mitään polkua ennen häntä. Sitten seurasi yksi ja toinen eläin noita epäselviä jälkiä yli sammaleiden ja rämeiden ja teki ne selvemmiksi, ja niin alkoi yksi ja toinen lappalainen tarkata polkua ja kulkea sitä matkatessaan tunturilta tunturille porojansa katsomaan. Niin syntyi polku halki tuon suuren yhteismaan, jota ei kukaan omistanut, tuon isännättömän maan.

Mies astelee pohjoista kohti. Hän kantaa säkkiä, ensimmäistä säkkiä, joka sisältää evästä ja joitakin työkaluja. Mies on voimakas ja karkearakenteinen, hänellä on ruosteenpunainen parta ja pieniä arpia kasvoissa ja käsissä — ovatko ne työssä vai sodassa saatuja, nuo haavanjäljet? Hän on ehkä päässyt linnasta ja tahtoo piileskellä; hän on ehkä filosofi ja etsii rauhaa, mutta joka tapauksessa hän siellä astelee, ihminen keskellä tätä turvatonta yksinäisyyttä. Hän kulkee kulkemistaan, ei kuulu linnun, ei eläimen hiiskahdusta hänen ympärillään. Toisinaan hän puhuu jonkun sanan itsekseen: — Jaa'a, Herra paratkoon! sanoo hän. Kun hän pääsee rämeiden yli miellyttäviin seutuihin metsäisille aukeamille, laskee hän säkin maahan ja alkaa kierrellä paikkoja ja tutkia ympäröivää luontoa. Hetken kuluttua hän palaa takaisin, ottaa säkin selkäänsä ja lähtee uudelleen taivaltamaan. Niin kulkee hän koko päivän, hän katsoo auringosta ajan kulun, tulee yö ja hän paneutuu kanervikkoon maata käsi pään alla.

Jonkun tunnin kuluttua lähtee hän taas taipaleelle, jaa'a, Herra paratkoon! kulkee taas suoraa pohjoista kohti, katsoo auringosta ajan kulun, murkinoi syöden leipäkakkua ja kutunjuustoa, juo purosta vettä ja jatkaa matkaansa. Tämäkin päivä kuluu hänen vaellukseensa, sillä hänen täytyy tutkia niin monta miellyttävää paikkaa metsässä. Mitä hän etsii? Maatako, asuinsijaako? Hän on ehkä siirtolainen asutuilta seuduilta, hän silmäilee ympärilleen ja tähystelee, toisinaan nousee hän kummulle tähystelemään. Nyt laskee aurinko.

Hän astelee laakson rinnettä halki sekametsän, jossa on myöskin lehtipuita ja nurmikoita, sitä kestää tuntikausia, hämärtää, mutta hän kuulee hiljaista virran kohinaa, ja tämä hiljainen kohina elähyttää häntä aivankuin jokin elävä olento. Kun hän saapuu kukkulalle, näkee hän allaan laakson hämärässä ja kaukana eteläisen taivaan. Hän laskeutuu levolle.

Aamusella seisoo hän maiseman edessä, jossa on metsää ja laidunmaata, hän astelee alemmas, siinä on viheriöivä mäki, hän näkee vilahduksen virrasta kaukana laaksonpohjassa ja jäniksen, joka hyppää sen yli yhdellä loikkauksella. Mies nyökäyttää päätään aivankuin kuuluisi asiaan, ettei virta ole loikkausta leveämpi. Hautova riekko pyrähtää äkkiä hänen jalkojensa juuresta ja kähisee kiukkuisesti hänelle, ja mies nyökäyttää taas päätään, että täällä on eläimiä ja lintuja, kaikki on niinkuin ollakin pitää. Hän vaeltaa mustikkavarvikossa ja puolukkavarvikossa, seitsenteräisten metsätähtien ja sananjalkojen seassa; kun hän siellä täällä pysähtyy ja kaivaa raudalla maata, löytää hän täältä multaa, tuolta rämettä, monen tuhannen vuoden aikana pudonneiden lehtien ja mädäntyneiden oksien muodostamaa lantaa. Mies nyökäyttää päätään, että tänne hän asettuu, sen hän tekee, asettuu tänne. Kaksi päivää kiertelee hän ympäristöjä, mutta palaa illalla takaisin mäelle. Hän nukkuu yönsä havuvuoteella, hänestä tuntuu niin kotoiselta täällä, hänellä on havuvuode kallionkielekkeen alla.

Pahinta oli ollut löytää paikka, tämä hänen paikkansa, jota ei kukaan omistanut; nyt kuluivat päivät työssä. Hän alkoi heti kiskoa tuohia etäisemmistä metsistä nyt kun mahla oli puissa. Hän pani tuohet painon alle ja kuivasi ne, kun hänellä oli aimo kantamus, kantoi hän sen nuo pitkät peninkulmat kylälle ja myi tuohet rakennustarpeiksi. Ja kotimäelleen kantoi hän taas uusia säkkejä täynnä ruokatarpeita ja työkaluja: jauhoja, sianlihaa, padan, lapion, kulki polkua edes takaisin ja kantoi kantamistaan. Synnynnäinen kantaja, metsien lautturi, olipa kuin hän olisi rakastanut tuota kutsumustaan kulkea paljon ja kantaa paljon, aivankuin olisi ollut laiskaa olotilaa, jollei seljässä ollut taakkaa: se ei ollut häntä varten.

Hän tuli eräänä päivänä raskaine taakkoineen ja sitä paitsi taluttaen kahta kiliä ja nuorta pukkia nuorassa. Hän oli onnellinen kileistään, aivankuin ne olisivat olleet kuttuja, ja oli niille hyvä. Ensimmäinen vieras ihminen kulki ohi, vaeltava lappalainen, hän näki kilit ja ymmärsi tulleensa miehen luo, joka oli asettunut tähän asumaan. Hän sanoi:

— Aijotko asettua tänne kokonaan? — Aijon, vastasi mies. — Mikä on nimesi? — Iisakki. Tietänetkö naisapua minulle? — En. Mutta minä otan sen puheeksi matkan varrella. — Tee niin! Että minulla on elukoita, eikä ketään hoitamassa.

Iisakki siis, sen aikoi lappalainen myös sanoa, mies korvessa, ei ollut mikään karkulainen, hän sanoi nimensä. Hänkö karkulainen? Nythän hän olisi joutunut kiinni. Hän oli vain väsymätön työmies, hän niitti kileillensä talven varaa, alkoi raivata maata, perata peltoa, kantaa pois kiviä, laittaa kiviaitoja. Syksyllä sai hän valmiiksi asunnon, turvemajan, se oli tiivis ja lämmin, se ei narissut myrskyssä, se ei ollut tulenarka. Hän saattoi mennä tähän kotiin ja sulkea oven ja olla siellä, hän saattoi seisoa kynnyksellä ja omistaa koko rakennuksen, jos joku kulki ohi. Maja oli jaettu kahtia, toisessa päässä asui hän itse, toisessa elukat. Perimmäiseen sopukkaan kallionkielekettä vasten hän oli laittanut heinälatonsa. Kaikki oli siellä.

Pari uutta lappalaista kulkee ohi, isä ja poika, he seisovat ja lepäävät nojaten molemmin käsin pitkiin sauvoihinsa ja katselevat majaa ja perattua maata ja kuulevat kilinkellojen kilkkeen mäeltä.

— Hyvää päivää, sanovat he, onpa tänne tullut kosolta väkeä korpeen! —
Ne lappalaiset aina rupattelevat.

— Hän ei taida tietää naisapua minulle? vastaa Iisakki. Sillä hänen päässään pyörii vain tämä yksi asia. — Naisapua? Ei. Mutta voitaisiinhan se ottaa puheeksi. — Olisiko hän niin hyväntahtoinen! Ja että minulla on asunto ja maata ja elukoita, mutta ei naisapua, voi hän sanoa.

Hän oli etsinyt tätä naisapua joka kerta, kun hän oli ollut kylässä tuohineen, mutta ei ollut ketään saanut. Ne olivat katselleet häntä, muuan leski, pari vanhempaa tyttöä, eivätkä olleet uskaltaneet luvata hänelle apua, mikä nyt sitten syynä lie ollutkin, sitä ei Iisakki ymmärtänyt. Eikö hän sitä ymmärtänyt? Kukapa halusi palvella miehen luona avarassa korvessa, peninkulmien päässä muista ihmisistä, kokonaisen päivämatkan päässä lähimmästä ihmisasunnosta! Eikä mieskään ollut varsin suloinen eikä houkutteleva, vaan päinvastoin, ja kun hän puhui, ei hän suinkaan ollut mikään taivaita kohden silmäilevä tenori, vaan muistutti hänen puheensa pikemmin karkeata eläimen ääntä.

Ei auttanut muu kuin olla yksin.

Talvisin hän teki suuria puuastioita ja myi ne kylällä ja kantoi takaisin kotiin lumessa talsien säkkejä täynnä ruokaa ja työkaluja. Ne olivat ankaria päiviä, hän oli kytketty taakkoihin. Kun hänellä oli elukoita ja hänen täytyi yksin niitä hoitaa, ei hän voinut jättää niitä pitkiksi ajoiksi kerrallaan, ja mitenkä menetteli hän silloin? Hätä keinon keksii, hänen aivonsa olivat voimakkaat ja käyttämättömät, hän kehitti niitä yhä enemmän ja enemmän. Kotoa lähtiessään laski hän ensi töikseen kilit ulos, niin että ne saivat pureskella tarpeekseen varpuja metsässä. Mutta hän tiesi toisenkin neuvon: hän ripusti pöntön, suuren kaukalon virran partaalle ja asetti niin, että putoilevat pisarat sen vähitellen täyttivät, kesti neljätoista tuntia ennenkuin se täyttyi. Kun pönttö oli reunojaan myöten täynnä, oli se tullut tarpeeksi painavaksi ja painui alas asennostaan, mutta painuessaan veti se nuoraa, joka oli yhteydessä heinävajan kanssa, luukku aukeni ja kolmen kilin ruoka-annos putosi alas: eläimet saivat ruokaa.

Näin hän menetteli.

Näppärä keksintö, ehkäpä Jumalan antama neuvo, mies tuli toimeen itsekseen. Kaikki kävi hyvin myöhäiseen syksyyn saakka, sitten tuli lunta, sitten tuli sadetta, sitten tuli taas lunta, pysyvää lunta, koneisto toimi hullusti, kaukalo täyttyi sateesta ja avasi luukun ennen aikojaan. Mies peitti kaukalon, jonkun aikaa kävi taas kaikki hyvin, mutta kun talvi tuli, jäätyi vesitippu ja koneisto lakkasi toimimasta.

Silloin täytyi kilien niinkuin miehen itsensäkin tottua puutteeseen.

Ankaria päiviä, miehellä olisi pitänyt olla apua, mutta hänellä ei ollut, eikä hän silti jäänyt neuvottomaksi. Hän työskenteli asuntonsa kuntoon saattamiseksi, hän sai ikkunan majaansa, kaksi lasiruutua, se oli merkillinen ja valoisa päivä hänen elämässään, hänen ei tarvinnut polttaa takassa valkeata nähdäkseen, hän saattoi istua sisällä ja tehdä puuastioitaan päivän valossa. Elämä parani ja valkeni, jaa'a, Herra paratkoon! Hän ei koskaan lukenut mitään kirjaa, mutta ajatteli usein Jumalaa, sitä ei voinut välttää, se oli herkkäuskoisuutta ja pelkoa. Tähtitaivas, metsän humina, yksinäisyys, suuret lumihanget, mahti maan päällä ja maan yllä tekivät hänet syventyneeksi ja hartaaksi usean kerran vuorokaudessa, hän oli syntinen ja jumalaapelkääväinen, sunnuntaisin pesi hän itsensä juhlan kunniaksi, mutta teki työtä niinkuin muulloinkin.

Kevät tuli, hän muokkasi pienen maansa, pani perunaa. Karja oli nyt lisääntynyt, kumpikin oli saanut kaksoset, nyt oli seitsemän vuohta korvessa, siihen luettuna suuret ja pienet. Hän lavensi navettaa tulevaisuutta silmällä pitäen ja laittoi myös pari ikkunaruutua elukkain puolelle. Vaikeni, kirkastui kaikin tavoin.

Eräänä päivänä tuli apu. Nainen kierteli kauan mäellä sinne tänne ennenkuin uskaltautui esille. Tuli ilta ennenkuin hän pääsi niin pitkälle, mutta sitten hän tuli — suuri, ruskeasilmäinen tyttö. Hän oli uhkea ja karkea, hänellä oli raskaat, jykevät kädet, jaloissa hänellä oli karvatallukat, vaikka hän ei ollutkaan lappalainen, ja selässään kantoi hän vasikannahkaista reppua. Hänellä saattoi jo olla ikää, ehkä lähemmäs kolmekymmentä.

Mitäpä hänellä oli peljättävää, mutta hän tervehti ja kiirehti sanomaan: — Minä olin vain matkalla tunturien yli ja sentähden kuljin tätä tietä. — Vai niin, sanoi mies. Hän ymmärsi naisen puheen vain suunnilleen, sillä tämä puhui epäselvästi ja käänsi sitäpaitsi päänsä pois. — Niin, sanoi nainen. Ja se on aika pitkä matka! — On, vastasi mies. Aijotko tunturien yli? — Aijon. — Mitä siellä? — Siellä on sukuni. — Vai on siellä sukusi. Mikä on nimesi? — Inkeri. Mikä on sinun nimesi? — Iisakki. — Vai Iisakki. Sinäkö täällä asut? — Minähän täällä asun ja tällaistahan täällä on, kuten näet. — Eipähän täällä hullummalta näytä! sanoi nainen kiittäen.

Mies oli jo oppinut ajattelemaan yhtä ja toista ja nyt pälkähti hänelle päähän, että nainen oli tullut paki paraastaan, että hän oli lähtenyt kotoa toissapäivänä ja aikonutkin vain tänne. Hän oli ehkä kuullut, että mies kaipasi naisapua.

— Käy sisälle jalkoja lepuuttamaan, sanoi hän.

He astuivat majaan ja söivät naisen eväitä ja joivat miehen vuohenmaitoa; sitten he keittivät kahvia, jota naisella oli rakkomassissa. He latkivat kahvia ennenkuin kävivät nukkumaan. Miestä halutti yöllä saada hänet ja hän sai hänet.

Aamusella ei hän lähtenyt minnekään, eikä hän lähtenyt koko päivänä minnekään, vaan oli hyödyksi ja lypsi vuohet ja pesi hienolla hiekalla pytyt ja sai ne puhtaiksi. Hän ei lähtenytkään enää. Inkeri oli naisen nimi. Iisakki oli miehen nimi.

Niin muuttui yksinäisen miehen elämä aivan toiseksi. Tosin hänen vaimonsa puhui epäselvästi ja aina käänsi päänsä pois ihmisistä jäniksenhalkioimen vuoksi huulessaan, mutta siinä ei ollut valittamisen syytä. Ilman tätä viallista suuta ei nainen olisi koskaan tullutkaan hänen luokseen, jäniksenhuuli oli hänen onnensa. Ja hän itse, oliko hän virheetön? Iisakki ruostepartoineen ja jalankantturoineen, hän oli kuin kauhea myllynruho, aivankuin pukamaisen ikkunanruudun läpi nähty. Ja kelläpä toisella oli sellainen ilme kasvoissa. Hänestä näytti joka hetki voivan päästä jonkinlainen Barrabas irralleen. Oli hyvä, ettei Inkeri juossut tiehensä.

Hän ei juossut tiehensä. Kun mies oli poissa ja palasi jälleen kotiin, oli Inkeri majalla, ne kaksi olivat yhtä, maja ja hän.

Olihan ihminen lisää miehen elätettävänä, mutta se kyllä kannatti, hän pääsi paremmin liikkumaan kotoa. Siinä oli tuo virta, soma virta ja paitsi sitä, että se oli soman näköinen, oli se myös syvä ja vuolas, se ei ollut suinkaan mikään pikku virta ja sen täytyi tulla suuresta tunturijärvestä. Hän hankki itselleen kalastusvehkeitä ja etsi järven. Hän palasi takaisin kotiin illalla mukanaan kantamus taimenia. Inkeri otti hänet ihmetellen vastaan ja oli haltioissaan, hän löi kätensä yhteen ja sanoi: — No hyvänen aika sentään! Hän huomasi, että mies oli mielissään hänen kiitoksestaan, hän sanoi vielä joitakin hyviä sanoja: ettei hän ollut koskaan moista nähnyt, ettei hän ymmärtänyt, miten mies oli menetellyt!

Muullakin lailla oli Inkeri siunaukseksi. Vaikka hänellä ei ollutkaan kovin paljon järkeä päässä, niin oli hänellä kaksi lammasta karitsoineen jonkun sukulaisen luona, ja ne hän kävi noutamassa. Ne olivat tärkeintä, mitä saattoi kotiin tuoda, villavat lampaat ja karitsat, neljä päätä, karja lisääntyi suuressa mittakaavassa ja siinä oli jo aika laskeminen ja se oli ihmeellistä se lisääntyminen. Inkeri toi sitäpaitsi vaatteita ja muita omistamiaan pikkutarpeita, peilin, nauhan, jossa oli muutamia sieviä lasihelmiä, kartat ja rukin. Jos hän sitä jatkoi, niin oli maja kohta lattiasta kattoon täynnä eikä sinne kaikki mahtunutkaan! Iisakki tuli vallan liikutetuksi tästä maallisesta tavarasta, mutta sanaton kun hän aina oli, oli hänen vaikea lausua julki ajatuksiaan, hän kompuroi ovelle ja tarkasteli ilmaa ja kompuroi jälleen sisälle. Olipa hän todella ollut onnen poika ja hän tunsi yhä enemmän rakastumista itsessään, vetoa, tai mitä se nyt lie ollut.

— Sinun ei pidä kahmia niin paljon! sanoi hän. — Minulla on vielä yhdessä paikassa lisää. Ja sitte on minulla vielä Sivert eno, oletko kuullut hänestä?

— En. — Hän on rikas mies. Hän on kihlakunnan kassanhoitaja näillä seuduilla.

Rakastuminen tekee viisaan tyhmäksi, hän tahtoi olla mieliksi omalla tavallaan ja meni siinä liiallisuuksiin: — Mitä minun piti sanoa, sanoi hän; älä huoli mullittaa perunoita. Minä mullitan ne, kun tulen illalla kotia.

Sitten hän otti kirveen ja läksi metsään.

Vaimo kuuli hänen hakkaavan metsässä, se ei kuulunut kaukaa, hän kuuli ryskeestä, että mies kaatoi suuria puita. Kun hän oli kuunnellut sitä hetkisen, Iäksi hän pellolle ja alkoi mullittaa perunoita. Rakastuminen tekee tyhmän viisaaksi.

Mies palasi illalla kotia ja veti tavatonta hirttä köydessä. Tuo karkea ja herkkäuskoinen Iisakki, hän piti aika melua hirttä tuodessaan ja kakisteli ja yski, jotta vaimo olisi tullut ulos ja hämmästynyt hänet nähdessään.

— Sinäpä olet koko hupsu! sanoikin hän aivan oikein tullessaan. Ihminen kai sinä vaan olet! sanoi hän. — Mies ei vastannut. Ei pälkähtänyt hänelle päähän. Olla vähän enemmän kuin ihminen hirrenvedossa, siitä ei kannattanut puhua. — Ja mihin sinä hirttä tarvitset? kysyi vaimo. — Enpä tiedä, vastasi mies arvokkaasti.

Mutta nyt näki hän, että vaimo oli mullittanut perunat, ja se teki vaimon melkein yhtä pystyväksi, kuin hänkin oli. Se ei ollut hänen mieleensä, hän irroitti köyden tukista ja lähti sen kanssa. — Lähdetkö uudelleen? kysyi vaimo. — Lähden, vastasi mies äreästi.

Hän toi vielä toisen tukin, ei puhaltanut eikä melunnut, vaan veti sen kuin härän majan luokse ja jätti siihen.

Hän veti kesän kuluessa monta hirttä majan luo.

II.

Eräänä päivänä pani Inkeri taas evästä vasikannahkareppuunsa ja sanoi:
— Nyt minä lähden vähän sukulaisteni luokse. — Vai niin, sanoi Iisakki.
— Minulla olisi heille tähdellistä puhuttavaa. —

Iisakki ei seurannut häntä heti ulos, vaan viivytteli. Kun hän viimein kömpi ovelle salaten parhaansa mukaan uteliaisuuttaan ja raskaita aavistuksiaan, oli Inkeri jo painumassa metsään, — Hm. Tuletko takaisin? huusi mies voimatta pidättää itseään. — Tulenko takaisin! vastasi vaimo. Mitä sinä höpiset! — Vai niin. —

Niin oli hän jälleen yksin, jaa'a, Herra paratkoon! Työvoimineen ja työintoineen ei hän voinut vain vetelehtiä majassa ja olla itsellensä vastuksena, hän alkoi tehdä jotakin, kuoria hirsiä, piiluta niitä tasaisiksi kahdelta sivulta. Siinä puuhassa joutui ilta, jolloin hän lypsi vuohet ja kävi levolle.

Autiota ja hiljaista majassa, raskas vaikenemisen tuntu turveseinissä ja maapermannossa, hän oli syvästi ja vakavasti yksin. Mutta rukki ja kartat olivat paikoillaan ja helminauha hyvässä tallessa katon rajassa, Inkeri ei ollut ottanut mitään mukaansa. Mutta Iisakki oli sellainen pöpö, että hän kävi pimeänpeloksi valoisana kesäyönä ja näki jos minkä hiipivän ikkunan ohi. Kun kello valosta päättäen saattoi olla kahden korvilla, nousi hän jo ylös ja söi aamiaista, aimo vadillisen puuroa koko päivän varalle, niin että häneltä ei mennyt aikaa hukkaan uusiin keittämisiin. Hän raivasi uutismaata iltaan mennessä, levensi perunapeltoaan.

Hän vuoroon veisteli hirsiä, vuoroon raivasi maata kolme päivää — eiköhän Inkeri jo huomenna mahtane tulla. Ei ollut liikaa, jos hänellä oli kalaa vaimoaan varten tämän saapuessa, mutta hän ei halunnut mennä oikotietä ja ikäänkuin tulla häntä vastaan tunturin yli, vaan meni kiertotietä kalavedelle. Hän tuli tuntemattomille tunturiseuduille, siellä oli harmaata vuorta ja ruskeata vuorta ja siellä oli pikku kiviä niin raskaita, että ne saattoivat olla lyijyä tai kuparia. Täällä saattoi olla paljon näissä ruskeissa kivissä, ehkä sekä kultaa että hopeata, hän ei sitä ymmärtänyt ja samapa se hänestä oli. Hän tuli järvelle, kala nyki hyvin sääskisenä yönä, hän sai taas kantamuksen kaloja ja Inkeri saisi nähdä! Kun hän taas palasi kotiin aamusella samaa kiertotietä, jota hän oli tullutkin, tuli hän ottaneeksi mukaansa pari kappaletta noita raskaita pikkukiviä tunturilta, ja ne olivat ruskeita, täynnä tummansinisiä täpliä, ja niin tavattoman raskaita.

Inkeri ei ollut tullut, eikä häntä kuulunut. Oli jo neljäs päivä. Hän lypsi vuohet, kuten silloinkin kun hän oli yksin niiden kanssa eikä hänellä ollut ketään apuna, sitten hän meni erääseen kivilouhikkoon ja kantoi pihamaalle suuria kasoja sopivia muurikiviä. Hänellä oli kaiken maailman tehtäviä.

Viidentenä iltana hän kävi levolle pieni epäilys sydämessään, mutta olihan siinä kyllä rukki ja kartat ja olihan siinä helmet. Sama autius majassa, ei ääntäkään, tunnit olivat tavattoman pitkiä, ja kun hän vihdoin kuuli jonkinlaista töminää ulkoa, ymmärsi hän hyvin, että hän oli vain jotain kuulevinaan. Jaa'a, Herra paratkoon! sanoi Iisakki tuntien itsensä hyljätyksi, eikä hän lausunut sellaisia sanoja suotta. Sieltä kuului nyt töminää jälleen, ja hetken päästä näki hän jonkin liukuvan ikkunan ohi, mikä se nyt sitten lie ollutkin, jonkin, jolla oli sarvet ja joka asteli rivakasti. Hän hypähti ylös, säntäsi ovelle ja näki näyn. — Jumala tai Saatana! mutisi Iisakki, ja sellaista ei hän päästänyt suustaan ilman painavaa syytä. Hän näki lehmän, Inkerin ja lehmän, ne katosivat läävään.

Jollei hän olisi siinä seisoessaan kuullut, että Inkeri puheli lehmälle läävässä, ei hän olisi uskonut korviaan, mutta siinäpä hän seisoi. Samassa hetkessä sai hän pahan aavistuksen: — Herra häntä siunatkoon, luonnollisesti, olipa se hiivatinmoinen vaimo, ettei vertaa, mutta liika oli liikaa. Rukki ja kartat, ne vielä menettelivät, ja helmet olivat epäilyttävän hienoja, mutta menetteliväthän nekin vielä! Mutta lehmä, ehkä löydetty tieltä tai joltain laitumella, sitä omistaja varmasti kaipaisi ja koettaisi päästä sen jäljille.

Inkeri astui ulos läävästä ja sanoi ylpeänä hymyillen: — Minä toin vaan lehmäni! — Vai niin, vastasi mies. — Viivyin niin kauan, kun en voinut kulkea sen kanssa kovempaa tunturin yli. Sillä on vasikka tulossa. — Toitko lehmän? kysyi mies. — Toin, sanoi vaimo vallan pöyhistyneenä maallisesta rikkaudestaan. Vai luuletko sinä, että minä tyhjiä höpisen! sanoi hän. Iisakki pelkäsi pahinta, mutta hän hillitsi itsensä ja sanoi vaan: — Tule sisälle syömään. —

— Näitkö lehmän? Eikö se ollut sievä? — Verraton. Mistä olet saanut sen? kysyi mies niin välinpitämättömänä kuin taisi. — Sen nimi on Mansikki. Mitä sinä sillä muurilla, jota tuonne olet rakentanut? Tapat itsesi työllä, sen teet. Mutta tuleppa katsomaan lehmää!

He menivät ja Iisakki oli alusvaatteisillaan, mutta mitäpä siitä. He tarkastelivat lehmää kyllästymättä mielihyvällä ja kaikkia sen tuntomerkkejä, päätä, utareita, ristiluita, kylkiä; punaisen ja valkoisen kirjava, säyseä.

Iisakki kysäisi varovaisesti: — Miten vanhan sen luulet olevan? — Luulet? sanoi Inkeri. Se on juuri neljännellä vuodella. Minä sen hankin, ja kaikki sanoivat, että se oli säysein vasikka, mitä he lapsuudestaan saakka ovat nähneet. Mitä luulet, saammeko sille ruokaa? — Iisakki alkoi jo uskoa, mitä hän mielellään halusi, ja selitti: — Mitä ruokaan tulee, niin kyllä sitä sille riittää!

Niin menivät he sisälle ja söivät ja joivat ja kävivät levolle. He makasivat ja juttelivat lehmästä, tapahtumasta: — Mutta eikö se ole sievä lehmä? Nyt se saa toisen vasikan. Sen nimi on Mansikki. Nukutko, Iisakki? — En. — Ja sepä tunsi minut heti ja seurasi minua aivankuin karitsa eilen. Lepäsimme hetken tunturilla yöllä. — Vai niin. — Meidän täytyy pitää sitä kytkyessä koko kesä, tai muuten se laputtaa tiehensä, sillä lehmä on lehmä. — Missä se on tähän asti ollut? kysyi Iisakki viimein. — Sukulaisteni luona, he sitä pitivät. He eivät tahtoneet siitä luopua ja lapset ne itkivät, kun minä otin sen mukaani.

Oliko mahdollista, että Inkeri valehtelisi niin taitavasti? Hän puhui luonnollisestikin totta, että lehmä oli hänen. Alkoi jo olla kamaa talo täynnä, oli olemista, tuskinpa enää mitään puuttuu! Sitä Inkeriä, Iisakki rakasti häntä ja hän rakasti Iisakkia, he olivat tyytyväisiä, he elivät puulusikan aikakautta ja heidän oli hyvä olla. Käydään levolle! ajattelivat he. Ja niin he kävivät levolle. Aamusella he heräsivät seuraavaan päivään, oli aina yhtä ja toista puuhaa, olipa kyllä, taistelua ja iloa niinkuin elämä on.

Siinä nyt olivat nuokin hirret, koettaisikohan niitä pystyttää? Iisakki oli pitänyt sitäkin silmällä kylillä ollessaan ja hän oli suunnitellut rakennusmuodon, hän osasi kyllä mökin salvaa. Ja eikö hän ollut aivan pakotettukin sitä rakentamaan? Oli tullut lampaita taloon, lehmä taloon, vuohet olivat lisääntyneet ja olivat yhä lisääntymässä, karjalle oli majan puolikas ylen ahdas, hänen täytyi keksiä keino, millä päästä pulasta. Täytyy ryhtyä puuhaan heti perunan kukkiessa ja ennenkuin heinänteko vielä on alkanut, Inkeri sai häntä autella yhdessä ja toisessa.

Iisakki herää yöllä ja nousee ylös, Inkeri nukkuu sikeästi taivalluksensa jälkeen. Hän menee jälleen navettaan. Ei hän puhuttele lehmää niin, että se maistuisi äitelältä imartelulta, mutta hän taputtelee sitä ystävällisesti ja tutkii sitä uudelleen joka puolelta, eikö sillä olisi jotakin vieraan omistajan tuntomerkkiä. Hän ei löydä mitään merkkiä ja lähtee keventyneenä pois.

Siinä lojuvat hirret. Hän alkaa niitä vieritellä, nostella kivijalalle neliöksi, suureksi tupaneliöksi ja pieneksi kamarineliöksi. Se kävi perin hitaasti, se veti kaiken hänen huomionsa puoleensa, että hän kokonaan unohti ajan. Nyt nousi savua majan räppänästä ja Inkeri tuli kutsumaan aamiaiselle. — Mitä sinä nyt puuhailet? sanoi hän. — Oletko ylhäällä? vastasi Iisakki.

Kas sitä Iisakkia, hän oli niin salamyhkäinen, mutta hän oli silti hyvillään, että vaimo kyseli ja oli utelias ja piti ääntä hänen hommistaan. Saatuaan ruokaa istui hän hieman pitkään majassa ennenkuin läksi taas ulos. Mitä hän odotti?

— Tässä minä vaan istun! sanoi hän ja nousi. Niinkuin ei olisi yllin kyllin tekemistä! sanoi hän. — Rakennatko taloa? kysyi vaimo. Etkö voi vastata! — Mies vastasi armosta, hän oli niin erinomaisen mahtava, kun hän rakensi ja tunsi isännyytensä, sentähden hän vastasi: — Näet kai, että minä rakennan. — Vai niin. Jaha. — Mitä ihmettelemistä siinä on? sanoi Iisakki. Sinä tuot kokonaisen lehmän taloon, täytyy kai sille saada navetta.

Inkeri raukka, hän ei ollut niin perin viisas kuin mies, kuin Iisakki, luomisen herra. Hän ei ollut vielä oppinut tuntemaan miestään, eikä ollut päässyt selville hänen puhetavoistaan. Inkeri sanoi. — Et kai rakenna navettaa? — Jotakinhan minä, sanoi mies. — Mitä höpiset? Parempi olisi kai rakentaa tupa. — Niinkö luulet? sanoi mies ja katsoi häneen teeskentelevän tyhjin ilmein, aivankuin olisi ällistynyt tästä vaimon ajatuksesta. — Niin. Silloin saisivat elukat majan - Mies ajatteli asiaa: — Luulenpa tosiaan, että niin on paras tehdä! — Siinä näet, sanoi voittoisa Inkeri, en minäkään vallan päätön ole! — Et. Ja mitä arvelet kamarista tuvan lisäksi? — Kamarista? Niinhän se olisi kuin muillakin. Niin, jospa sen saisimme!

He saivat sen, Iisakki rakensi ja veisteli salvokset ja pystytti seinät, samaan aikaan muurasi hän uunia sopivista kivistä, mutta tämä viimeinen työ onnistui häneltä huonommin ja hän oli pitkän ajan tyytymätön itseensä. Kun heinänteon aika tuli, täytyi hänen laskeutua alas rakennukselta ja kierrellä laajalti mäkiä ja niittää, hän kantoi heinät kotiin suunnattomina kantamuksina. Eräänä sadepäivänä sanoi Iisakki, että hänen täytyi lähteä kylälle. — Mitä sinä siellä? — Enpä tiedä itsekään. —

Hän meni ja oli poissa kaksi vuorokautta, hän palasi kotiin tuoden keittouunin — proomu tuli keinuen ja kantaen selässään rautahellaa. — Sinä et ole ihmisellinen itseäsi kohtaan sanoi Inkeri. — Nyt purki Iisakki jälleen uunin, joka näytti niin hullunkuriselta uudessa talossa, ja asetti keittouunin sen sijaan. — Kaikilla ei olekaan keittouunia, sanoi Inkeri, jopa nyt jotakin, että meillä on, sanoi hän.

Heinäntekoa jatkui, Iisakki korjasi heinää suuret määrät, sillä metsäheinä ei ole samanarvoista kuin niittyheinä, vaan melkoista huonompaa. Hän saattoi nyt vain sadepäivinä rakentaa tupaa, se kävi hitaasti, niin että elokuussa, kun kaikki heinä oli kotona ja suojassa kallionkielekkeen alla, oli uusi talo vasta puoleksi pystyssä. Syyskuussa sanoi Iisakki, ettei tämä käy, sanoi hän, — luulenpa, että sinun täytyy juosta kylälle hakemaan apumiestä minulle, sanoi hän Inkerille. Inkeri oli alkanut käydä hieman pulleaksi viime aikoina, eikä enää voinut juoksennella, mutta luonnollisestikin valmistautui hän lähtemään.

Mutta nyt oli mies ajatellut asiaa, ylpeys oli taas voittanut ja hän tahtoi tehdä kaikki yksin. — On ikävää vaivata ihmisiä, sanoi hän, minä teen yksin! — Et sinä yksin voi. — Auta sinä vain tukkeja ylös. —

Kun tuli lokakuu, selitti Inkeri: — En jaksa enää! — Olipa suuri vahinko, kattotuolit piti välttämättä saada ylös, että hän saisi kattaa talon ennen syyssateiden alkua, oli jo kiire. — Mikähän sitä Inkeriä vaivasi? Ei suinkaan hän vain ollut kääntymässä sairaaksi? — Silloin tällöin valmisti hän kutunjuustoja, mutta yleensä ei hänestä ollut muuhun kuin vaihtamaan Mansikkia kytkyeineen paikasta toiseen useita kertoja päivässä. — Tuo tullessasi suuri kori tai laatikko tai jokin sen tapainen, kun ensikerran käyt kylällä! oli Inkeri sanonut. — Mitä sinä sillä, kysyi Iisakki. — Minä tarvitsen, vastasi hän.

Iisakki veti kattotuolit köydellä ylös ja Inkeri lykkäsi toisella kädellä, hänen pelkkä läsnäolonsa tuntui auttavan. Työ edistyi vähin erin, katto ei ollut varsin korkea, mutta palkit olivat tavattoman suuria ja paksuja tuohon pieneen taloon.

Syysilmat pysyivät kutakuinkin kauniina, Inkeri otti yksinään perunat maasta, ja Iisakki sai talon katettua, ennenkuin sateet alkoivat täydellä todella. Vuohet oli jo muutettu majaan ihmisten puolelle yöksi, sekin vielä menetteli, kaikki menetteli, ihmiset eivät siitä valittaneet. Iisakki valmistautui taas lähtemään kylälle. — Voisit tuoda tullessasi ison korin tai laatikon minulle! sanoi Inkeri taas ikäänkuin nöyrästi pyytäen. — Minä olen tilannut itselleni muutamia lasiruutuja, jotka minun on tuotava, vastasi Iisakki, ja minä olen tilannut itselleni kaksi maalattua ovea, vastasi hän ylemmyydellä. — No, niin, sitte saa kori jäädä.

— Mitä sinä sillä? — Mitäkö minä sillä? Eikö sinulla ole silmiä päässäsi? —

Iisakki läksi syvissä mietteissä ja tuli takaisin kahden vuorokauden kuluttua tuoden ikkunan ja oven tupaa varten ja toisen kamaria varten, sitäpaitsi riippui hänen rinnallaan laatikko Inkeriä varten ja laatikossa oli erilaisia ruokatarpeita. — Inkeri sanoi:

— Katso vaan, ettet kanna itseäsi kuoliaaksi jonakin päivänä! — Mitä, kuoliaaksi? Kaukana siitä, että Iisakki olisi ollut puolikuollut, hän otti taskustaan lääkepullon, jossa oli naftaa ja antoi sen Inkerille määräten hänen käyttämään sitä ahkerasti, että hän toipuisi. Ja siinä olivat nyt ikkunat ja maalatut ovet, joita hän nyt saattoi käyttää hyväkseen, hän ryhtyi heti asettamaan niitä paikoilleen. Oli noita pieniä ovia, jotka jo kyllä olivat käytetyt, mutta maalatut taas somiksi valkoisella ja punaisella maalilla, ne koristivat kotia kuin maalaukset.

Nyt muuttivat he uuteen rakennukseen ja karja sijoitettiin koko majaan; yksi lammas karitsoineen pantiin lehmän seuraksi, ettei siitä tuntuisi yksinäiseltä.

Erämaan asukkaat olivat nyt päässeet pitkälle, niin ihmeen pitkälle.

III

Niin kauan kun maa oli sulana, raivasi Iisakki kiviä ja kantoja maasta ja tasoitteli niittyänsä seuraavaksi vuodeksi, kun maa jäätyi, meni hän metsään ja hakkasi suuret määrät halkoja. — Mitä sinä teet niin suurella halkomäärällä? kysäsi Inkeri. — Enpä oikein tiedä, vastaa Iisakki, vaikka kyllä tiesi. — Vanhaa, sankkaa ikimetsää oli aivan miltei rakennuksiin saakka ja se esti heinämaiden laajennuksen, sitäpaitsi aikoi hän saada tavalla tai toisella kuljetetuksi halkoja kylille talven aikana ja myydä sellaisille, joilla ei ollut puita. Iisakki oli varma, että siinä piili hyvä ajatus, hän yhä vain raivasi metsää ja hakkasi haloiksi. Inkeri tuli usein katsomaan kun hän teki työtä, mutta hän ei ollut siitä piittaavinaan aivankuin se ei olisi ollut lainkaan tarpeellista, mutta Inkeri ymmärsi, että se oli Iisakille mieleen. Heidän keskensä vaihdettiin harvoja sanoja: — Eikö sinulla ole muuta tekemistä kuin tulla tänne paleltumaan pilalle? sanoi Iisakki. — Ei minun ole vilu, vastasi Inkeri, mutta sinä tärvelet terveytesi, sanoi hän. — Ota nyt päällesi minun nuttuni tuolta! — Sekö tässä nyt vielä pitäisi tehdä, sillä enhän minä täällä voi istua, kun Mansikin pitäisi poikia. — Vai niin, vai pitäisi Mansikin poikia? — Etkö sitä ole kuullut? Ja mitä arvelet, pitäisikö meidän pitää vasikka? — Tee niinkuin tahdot, minä en tiedä. — Emmehän me voi syödä vasikkaa minun ymmärtääkseni. Sillä silloinhan meillä ei olisi kuin yksi ainoa lehmä. — Enpä luule sinun haluavan, että syömme vasikan, sanoi Iisakki.

Nuo yksinäiset ihmiset, niin rumia ja reheviä kuin he olivatkin, olivat kuitenkin hyviä toisilleen ja elukoille ja maalle!

Sitte poiki Mansikki. Se oli tärkeä päivä erämaassa, suuri siunaus ja onni, Mansikki sai hyvää jauhojuomaa ja Iisakki sanoi: — Älä säästä jauhoja! Vaikka hän oli niitä selässään kantanut. Siinä oli nyt sievä vasikka, vasikkakaunotar, punakylkinen sekin, ylen pökerryksissään sen ihmeen jälkeen, joka sille oli tapahtunut. Parin vuoden päästä olisi se jo itse äiti. — Siitä vasikasta tulee perin kaunis lehmä, sanoi Inkeri, enkä minä tiedä mikä sille pantaisiin nimeksi, sanoi hän. Inkeri oli lapsellinen eikä suinkaan älyllä pilattu. — Nimeksi? sanoi Iisakki, et keksi sille parempaa nimeä kuin Tiistikki!

Satoi ensi lumen. Niin pian kuin tuli ajokeli, läksi Iisakki kylään ja oli salamyhkäinen kuten tavallisesti, eikä tahtonut selittää asiaansa Inkerille. Hän palasi mitä suurimmalla yllätyksellä — hevosella ja reellä. — Johan sinä kummittelet! sanoi Inkeri, et kai ole ottanut hevosta? — Ottanutko hevosen! — Löytänyt, tarkoitan? — Oh, jospa Iisakki nyt olisi voinut sanoa: minun hevoseni, meidän hevosemme! Mutta hän oli vain saanut hevosen lainaksi joksikin ajaksi, hänen oli määrä ajaa sillä halkonsa.

Iisakki ajoi halkonsa kylälle ja ruokaa ja jauhoja ja silliä kotiin. Ja kerran toi hän kotiin vuoden vanhan sonnimullikan reessä, hän oli saanut sen tavattoman halvalla, koska seudulla alkoi olla rehunpuute. Laiha ja pörrökarvainen se oli, eikä sen ammumisestakaan ollut taikaa, mutta mikään epäkelpo se ei ollut ja hyvällä ruokolla se siitä pulskistuisi. Härkä oli vielä liian nuori. Inkeri sanoi: — Kaikkia sinä tuot! Ja Iisakki toi kaikkea, hän toi lankkuja ja kaappipöydän, jonka hän oli vaihettanut hirsiin, hän toi tahkokiven, vohveliraudat, työkaluja, kaiken sen sai hän haloilla. Inkeri paisui rikkaudesta ja sanoi joka kerta: — Vieläkö lisää tuot? Nyt on meillä härkä ja kaikkia mitä ajatella voi! — Ja eräänä päivänä vastasi Iisakki: — Ei, nyt en enää tuo enempää!

Heillä oli yllin kyllin pitkäksi ajaksi ja he olivat hyvinvoipaa väkeä. Mihin ryhtyisi nyt Iisakki keväällä? Hän oli astellut satoja kertoja puukuormansa jäljessä talven kuluessa ja ajatellut asiaa: hän aikoi raivata edelleen mäkeä ja kiireen kaupalla, hakata halkoja, antaa niiden kuivaa kesän yli ja ajaa kaksinkertaisen määrän ensi talvikelin aikana. Siinä laskussa ei ollut virheitä. Iisakki oli myös satoja kertoja ajatellut erästä toista asiaa: Mansikkia, mistä se oli, kuka sen omisti? Sellaista vaimoa kuin Inkeri ei ollut toista, sellainen hupsu tyttö ja kuitenkin hän oli kaikessa miehensä mieleinen, niin että häneen saattoi kaikessa olla tyytyväinen; mutta jonakin päivänä saattoi joku tulla ja ottaa Mansikin takaisin ja taluttaa sen pois talosta nuorassa. Ja paljon pahaa saattoi olla siitä seurauksena. Et kai ole ottanut hevosta? sanoi Inkeri, tai löytänyt sitä? sanoi hän. Se oli hänen ensimäinen ajatuksensa, häneen ei voinut olla uskomista, ja mitä olisi Iisakin tehtävä? Sitä oli hän ajatellut. Eikö hän ollut saanut härkääkin Mansikille, ehkä varastetulle lehmälle!

Ja nyt täytyi viedä hevonen takaisin. Se oli vahinko, sillä hevonen oli pieni ja tanakka ja oli tullut ihmisille rakkaaksi. — Niin, mutta olethan saanut sillä suuria tehdyksi, sanoi Inkeri lohduttaen. — Nyt kevätpuolla olisin tarvinnut hevosta, vastasi Iisakki, olisi niin paljon ajotöitä!

Aamusella ajoi hän hiljakseen kotoa viimeisine puukuormineen ja oli poissa kolmanteen päivään saakka. Kun hän tulla kompuroi takaisin kotiin jalkaisin, kuuli hän jo tuvan ulkopuolelle heikkoa ääntä, mitä se nyt lie ollutkin, hän jäi hieman kuuntelemaan. Lapsen huutoa — jaa'a, Herra paratkoon, siitä ei päässyt minnekään, mutta se oli kauheata ja ihmeellistä, eikä Inkeri ollut sanonut mitään.

Hän astui sisälle ja näki ensimäiseksi laatikon, tuon oivan laatikon, jonka hän oli kantanut kotiin rinnuksillaan, se riippui nyt kahdessa nuorassa kattoparrusta ja oli kehtona ja liekkuna lapselle. Inkeri hoippui ylhäällä puoleksi pukeutuneena, ja hän oli epäilemättä myös lypsänyt lehmän ja vuohet.

Kun lapsi vaikeni, kysyi Iisakki: — Oletko jo suoriutunut siitä? — Niin, nyt se on tehty. — Vai niin. — Se tuli saman päivän iltana, jona sinä läksit. — Vai niin. — Minun piti vain kurottautua ja ripustaa laatikko, niin oli kaikki valmiina; mutta se oli liikaa, jälkeenpäin teki niin kipeätä. — Miksi et varottanut minua? — Tiesinkö minä niin tarkkaan ajan! Se on poika. — Vai niin, vai poika. — Kunhan vain tietäisin ja keksisin minkä nimen sille antaisin! sanoi Inkeri.

Iisakki sai nähdä nuo pienet, punaiset kasvot ja ne olivat säännölliset, eivätkä jäniksenhuuliset, ja päässä oli sakeasti hiuksia. Pieni, soma mies säätynsä ja asemansa mukaan laatikossa, Iisakki tunsi itsensä ihmeen heltyneeksi, myllynruho seisoi ihmeen edessä, se oli kerran saanut alkunsa pyhässä yksinkertaisuudessa, nyt se näyttäytyi elämässä pienillä kasvoilla aivankuin vertauskuvana. Päivät ja vuodet tekisivät tuosta ihmeestä ihmisen.

— Tule syömään, sanoi Inkeri.

Iisakki raivaa metsää ja hakkaa halkoja. Hän on päässyt entistä pitemmälle, hänellä on saha, hän sahaa puut, ja pinot kasvavat valtaviksi, hän tekee niistä pitkiä jonoja, kokonaisen kylän. Inkeri on nyt enemmän sidottu tupaan, eikä hän voi käydä miehensä luona tämän työpaikalla, mutta sensijaan pistäytyy Iisakki silloin tällöin kotona. Olipa nyt tuokin jotakin, pieni pirpana laatikossa! Iisakin päähän ei pälkähtänyt siitä sen enempää välittää ja sitäpaitsi oli se vain pieni matonen, antaa sen maata siinä! Mutta olihan hän sentään ihminen, eikä voinut ilman osanottoa kuulla huutoa, tuota pientä kirkunaa.

Ei, älä koske siihen! sanoo Inkeri, sillä sinulla on kai pihkaiset kourat, sanoo hän. — Pihkaiset kouratko? Oletko hullu! vastaa Iisakki. Minulla ei ole ollut pihkaa kourissa sen jälkeen, kun rakensin tämän rakennuksen. Anna poika tänne, niin minä hyssytän sitä! — Ei, nyt se jo lakkaa huutamasta.

Toukokuussa tulee vieras nainen tunturin yli yksinäisten uutisasukkaiden luo, hän on Inkerin sukulaisia kaukaa ja hänet otetaan hyvin vastaan. Hän sanoo: — Minä tulin vaan katsomaan, miten Mansikki jaksaa sen jälkeen, kun se joutui meiltä pois! — Ihmiset eivät kysele sinun vointiasi, joka pieni olet! valittaa Inkeri lapselle. — Niin hän — näenhän minä nyt miten hän voi. Onhan siinä poikaa, näen minä! Ja olisipa joku sanonut minulle vuosi sitten, että minä tapaisin sinut, Inkeri, täällä, ja että sinulla olisi mies ja lapsi ja talo ja olemista! — Ei sinun sitä tarvitse minulle sanoa. Mutta tuolla istuu nyt hän, joka otti minut sellaisena kuin olin! — Onko hän vihitty? Eihän hän taida olla vihitty. — Mutta saadaan nyt nähdä, kunhan tämä mies pitäisi ristiä, sanoo Inkeri. Olisihan pitänyt vihkiä, mutta ei ole sopinut. Mitä ajattelet, Iisakki? — Vihkiä — tietysti. — Etkö sinä, Ulla, voisi tulla takaisin peltotöiden väliaikana ja olla täällä elukoiden hoitajana, sillä aikaa, kun me teemme retken? kysyi Inkeri. — Kyllä, sen vieras lupasi. — Me kyllä palkitsemme sinua siitä. — Niin, senhän kyllä tiesi… Ja nyt on hän taas alkanut rakentaa, näen minä. Mitä hän rakentaa? Eikö hänellä jo ole kylliksi? — Inkeri käyttää tilaisuutta hyväkseen ja sanoo: — Niin, kysy sinä häneltä, minä en sitä saa tietää. — Mitä minä rakennan, vastaa Iisakki, siitä ei kannata puhua. Pientä vajaa, jos sellaista tulisi tarvitsemaan. Mitä, Mansikkiako halusit nähdä? kysyy hän vieraalta.

He menevät läävään, lehmää ja vasikkaa näytetään, härkä on kulipää, vieras nyökäyttää elukoille ja itse läävälle, että kaikki on parasta lajia, ja suurelle puhtaudelle, että se on erinomaista. — Minä valvon Inkeriä kaikessa, mitä tulee elukkain hyvään ja maalliseen ruokkoamiseen! sanoo nainen.

Iisakki kysyy: — Vai on Mansikki ollut sinun luonasi ennen? — Vasikasta saakka! Eipä juuri minun luonani, mutta poikani luona; mutta sehän on sama asia. Meillä on vielä sen emä tiinussa!

Iisakki ei ollut kuullut ilahduttavampia sanoja pitkään aikaan, hän pääsi taakan alta, Mansikki oli nyt Inkerin ja hänen lehmänsä kaiken oikeuden mukaan. Totta puhuen oli hän, päästäkseen epävarmuudestaan, puolittain aikonut turvautua surulliseen keinoon ja teurastaa Mansikin syksyksi, kaapia karvat nahasta, haudata sarvet maahan ja peittää siten kaikki jäljet Mansikki-lehmän maallisesta vaelluksesta. Nyt ei sitä tarvinnut tehdä. Hän vallan ylpistyi Inkeristä ja sanoi: — Niin puhdasko? Hänellä ei ole vertaistaan! Olisinhan voinut yhtä hyvin saada tänne tuhrustavan naisen. — Saattoiko muuta odottaa! sanoi Ulla vaimo.

Tämä tunturin takaa tullut vaimo, lauhkea ja sävyisästi puhuva ihminen, järkevä ihminen, jonka nimi oli Ulla, hän jäi olemaan pariksi päiväksi ja sai maata kamarissa. Kun hän Iäksi jälleen kotia, sai hän mukaansa vähän lampaanvilloja Inkeriltä, hän piilotti nyyttiä Iisakilta, minkä tähden nyt liekin niin tehnyt.

Lapsi, Iisakki ja vaimo — maailma oli taas sama kuin ennenkin, jokapäiväinen työ, monta pientä ja suurta iloa, Mansikki lypsi hyvästi, vuohet olivat vohlineet ja lypsivät hyvästi, Inkeri laittoi pitkän riitan valkoisia ja punaisia juustoja ja pani ne valmistumaan Tarkoituksena oli valmistaa niin monta juustoa, että hän voisi ostaa kangaspuut niillä — sitä Inkeriä, hän osasi kutoa kangasta.

Ja Iisakki rakensi vajaa, hänellä oli myös kai suunnitelma. Hän pystytti majan viereen uutta lisärakennusta kaksinkertaisista viilulaudoista, teki siihen oven ja pienen, sievän, neliruutuisen ikkunan, sitten laittoi hän katon paaluista ja pohjusti maan tiiviisti tuohilla ja pani päälle turpeita. Pelkkää välttämättömyyttä ja hyötyä, ei permantoa, ei höylättyjä seiniä, mutta Iisakki veisti pilttuun aivankuin hevosta varten ja teki seimen.

Oltiin jo pitkällä toukokuussa, aurinko oli sulattanut mäet, Iisakki peitti majansa turpeilla, sitten se oli valmis. Eräänä aamuna söi hän aamiaista koko päivän varaksi, pani ruokaa mukaansa, otti kuokan ja lapion olalleen ja läksi kylälle. — Voitko tuoda neljä kyynärää karttuuniikangasta! huusi Inkeri hänen jälkeensä. — Mitä sinä sillä? vastasi Iisakki.

Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut jäädä ikipäiviksi sille tielle, Inkeri katseli joka päivä säätä, ilman valtiasta, aivankuin hän olisi odottanut purjehtijaa, meni yöllä ulos kuuntelemaan, hän ajatteli ottaa lapsen käsivarrelleen ja lähteä hänen jälkeensä. Vihdoin palasi Iisakki hevosella ja kärryillä. Ptruu! sanoi Iisakki kovaa oven ulkopuolella, ja vaikka hevonen seisoi hiljaa paikallaan ja höristeli tutunomaisesti majaa kohden, huusi Iisakki tupaan: — Voitko tulla pitelemään vähän hevosta?

Inkeri ulos. — Mitä nyt? sanoi hän. Iisakki, oletko saanut taas sen lainaksi! Missä olet ollut koko tämän ajan? On kuudes päivä. — Missäkö olisin ollut? Minun täytyi tehdä työtä monessa paikassa päästäkseni kulkemaan rattaillani eteenpäin. Pitele vähän hevosta, sanoin! — Rattaillasi? Et kai ole ostanut rattaita, vai mitä? —

Iisakki ei puhu mitään, Iisakki on aivan mykkänä. Hän ryhtyy nostamaan rattailta auraa ja karhia, jotka hän oli hankkinut, nauloja, ruokatarpeita, rautakankia, jyväsäkkiä. — Mitenkä lapsi voi? kysyy hän.

Lasta ei mikään vaivaa. — Oletko ostanut kärryt? kysyn minä. Sillä minä kiusaan ja kiusaan kangaspuita, sanoi hän oikein veitikkamaisesti, niin iloinen hän oli siitä, että mies oli jälleen kotona.

Iisakki oli taas ääneti pitkän hetken ja askaroi tavaroillaan, hän ajatteli ja katseli minne panisi kaikki kalunsa, niille ei näyttänyt olevan pihalla lainkaan paikkaa. Mutta kun Inkeri lakkasi enempiä kyselemästä ja sen sijaan alkoi puhella hevoselle, katkaisi Iisakki äänettömyyden; — Oletko nähnyt taloa ilman hevosta ja rattaita ja auraa ja karhia ja kaikkea mitä siihen kuuluu? Ja jos tahdot tietää, niin olen ostanut sekä hevosen, kärryt että kaikki, mitä siinä on, vastasi hän. — Inkeri vain heilutti päätään ja sanoi: — No hyvänen aika sentään!

Eikä Iisakki nyt ollutkaan pieni ja arka, oli kuin hän olisi maksanut herrasmiehen tavoin Mansikista: olkaa hyvä — pyöreissä rahoissa hevonen minun puoleltani! Hän oli niin joustava, että hän otti vielä kerran auran ja muutti sen yhdellä kädellä kantaen tuvan seinustalle ja nosti sen pystyyn. Hän oli sellainen johtaja että! Ja myöhemmin otti hän karhin, rautakangen, uuden hangon, jonka hän oli ostanut, kaikki nuo arvokkaat maanviljelyskalut, uutistalon kalleudet. Se oli suuremmeistä, täydet varustukset, nyt ei puuttunut mitään.

— Hm. Täytyy kai saada varoja kangaspuihinkin, sanoi Iisakki, jos minulla vain terveyttä riittää. Siinä on karttuunia, niillä ei ollut muuta kuin sinistä karttuunia.

Inkeri sanoo: — Olipa hullusti, ettei Ulla saanut nähdä kaikkea tätä ollessaan täällä.

Pelkkää pötyä ja turhamaisuutta vaimon puolelta ja mies tuhautti nenäänsä hänen puheilleen. Mutta eipä hänelläkään olisi ollut mitään sitä vastaan, että Ulla olisi nähnyt kaiken tämän ihanuuden.

Lapsi itki.

— Mene sisälle pojan luo, sanoi Iisakki. Sillä nyt on jo hevonen huvitellut tarpeeksi.

Hän riisuu hevosen valjaista ja taluttaa sen talliin — vei hevosensa talliin! Hän ruokkii ja sivelee sitä ja on sille ystävällinen. Mitä oli hän velkaa hevosesta ja rattaista? Aika summan, suuret rahat; mutta kesän kuluessa hän saisi sen maksetuksi. Hänellä oli sen edestä halkoja, vähän rakennustuohia viime vuodelta ja lopuksi joitakin hyviä hirsiä. Se ei tuntunut miltään. Sitten kun jännityksen ajat ja suuret vastoinkäymiset alkoivat, oli hänellä monta karvasta pelon ja tuskan hetkeä, nyt riippui kaikki kesästä ja syksystä, ilmoista!

Päivät kuluivat maatyössä, yhä enenevässä maatyössä, hän perkasi uusia maakaistaleita kannoista ja kivistä, kynti, lannoitti, karhitsi, kuokki, rusenteli kokkareita käsillään, anturoillaan, oli kaikin tavoin maanmöyrijä ja teki pellot samettikentiksi. Hän odotteli pari päivää, näytti hankkivan sadetta ja hän kylvi siemenen.

Useita satoja vuosia olivat varmaankin hänen esi-isänsä kylväneet siementä, se oli harras toimitus hiljaisena ja lauhkeana ja tyynenä iltana, mieluimmin armeliasta, pientä tihkusadetta odoteltaessa, niin pian kuin mahdollista villihanhien paluun jälkeen. Peruna oli uusi kasvi, siinä ei ollut mitään mystillistä, ei mitään uskonnollista, naiset ja lapset saattoivat olla mukana sitä kylvämässä, noita maaomenia, joita tuotiin vieraasta maasta niinkuin kahvia, mainiota ruokaa, mutta laadultaan ylellistä. Ohra oli leipää, ohra tai ohran puute, se oli elämä tai kuolema. Iisakki kulki paljain päin ja Jeesuksen nimessä ja kylvi, hän oli kuin käsillä varustettu pölkky, mutta sisällisesti hän oli täysi lapsi. Hän huolehti kaikesta läheisestään, hän oli ystävällinen ja alistuva. Kas, nyt itävät nämä ohran silmät ja nousevat oraalle ja lisääntyvät, ja niin on kautta koko maan kun ohraa kylvetään. Juudaanmaalla, Amerikassa, Gudbrandlaaksossa — oh, miten maailma on avara, ja se piskuinen kaista, jota Iisakki kylvi, se oli kaiken keskuksena. Hänen kädestään sinkoili ohran suihkeita, taivas oli pilvinen ja hyvä, kaikki ennusti pitkällistä, pientä tihkusadetta.

IV

Peltotöiden välillä oli hyvää aikaa, mutta Ulla vaimoa ei kuulunut.

Iisakki oli päässyt pelloilta, hän valmistautui kahdella viikatteella ja kahdella haravalla heinäntekoon, teki pitkät liisteet kärrynpohjiin, niin että hän saattoi ajaa niillä heiniä ja hankki itselleen sirppejä ja kalupuita halkorekeä varten talveksi. Hän teki paljon hyvää. Ja mitä kahteen seinähyllyyn tulee, teki hän sellaiset tupaan, niin että niille saattoi asettaa kaikenlaista, sekä almanakan, jonka hän vihdoinkin oli ostanut, että astioita, jotka eivät olleet käytännössä. Inkeri sanoi, että nuo kaksi hyllyä olivat hyvään tarpeeseen!

Inkeristä oli kaikki niin erinomaista. Tuo Mansikkikin, sekään ei enää yrittänyt karata, vaan kierteli päivät pääksytysten iloisena metsiä vasikan ja härän seurassa. Ja vuohetkin viihtyivät ja niiden raskaat utaret hipoivat miltei maata. Inkeri neuloi pitkän mekon sinisestä karttuunista ja pienen hiipan samasta kankaasta, se oli sominta, mitä nähdä saattoi ja se oli kastepuku. Itse poika makaili ja seurasi silmillään työtä, oli se aika poika, ja jospa sille lopuksi pantaisiin nimeksi Elias, niin ei Iisakki tahtonut enää sitä vastaan hangoitella. Kun mekko oli valmis, oli siinä kahden kyynärän pituinen karttuunilieve ja jokaisella kyynärällä oli hintaa, mutta sitä ei auttanut katsoa, lapsihan oli ensimmäinen. — Jos sinun helminauhaasi joskus käytetään, niin kai nyt! sanoi Iisakki. — Niin, Inkeri oli kyllä ajatellut niitä, helmiä, hän ei ollut turhan tautta äiti, vaan vallan tyhmän ylpeä. Helmet eivät riittäneet pojan kaulan ympäri, mutta ne koristivat kyllä hiippalakin otsapuolta ja siihen hän ne kiinnitti.

Mutta Ullaa ei kuulunut.

Jolleivät elukat olisi pidättäneet, niin olisivat kaikki lähteneet yhdessä ja palanneet kolmen neljän päivän kuluttua takaisin lapsi ristittynä. Ja jollei tuota siunattua vihkimistä olisi ollut, olisi Inkeri lähtenyt yksin. — Eikö sitä vihkimistä voitaisi lykätä, sanoi Iisakki. — Inkeri vastasi: — Kuluupa kymmenen ja kaksitoistakin vuotta, ennenkuin tuo Elias voi jäädä kotiin lypsämään!

Ei, Iisakin täytyi käyttää järkeään. Oikeastaan oli kaikki alkanut ilman alkua, vihkimys oli kai yhtä tarpeellinen kuin kastekin, mistäpä hän tiesi. Nyt näytti kaikki ennustavan kuivuutta, oikein ankaraa kuivuutta, jollei sadetta pian tulisi, palaisi koko laiho; mutta kaikki oli Herran kädessä. Iisakki valmistautui lähtemään kylälle noutamaan jotakin ihmistä. Taaskin oli polettava nuo monet peninkulmat.

Olipa niistä vihkimisistä ja kasteista haittaa! Korven asukkailla on todella monta pientä ja suurta surua Niin tuli Ulla…

Nyt olivat he vihityt ja kastetut hyvässä järjestyksessä, he olivat sentään antaneet vihkiä itsensä ensin, että lapsesta tulisi laillinen. Mutta kuivuutta kesti yhä ja nyt paloi pieni ohravainio pilalle, paloivat samettikaistaleet, ja minkä tähden? Kaikki oli Jumalan kädessä. Iisakki niitti niittymaansa, eikä niissä ollut paljoakaan ruohoa, vaikka ne oli keväällä lannoitettu, hän niitti niittämistään mäillä ja etäisimmillä takalistoilla, eikä väsynyt niittämään, kuivaamaan ja ajamaan heiniä kotia, sillä hänellä oli hevonen ja suuri karja. Mutta puolivälissä heinäkuuta täytyi hänen niittää ohrakin rehuksi, muuksi se ei kelvannut. Niinpä täytyi nyt panna kaikki toivo perunoihin!

Miten oli perunain laita? Oliko se vain jonkinlaista ulkomaalaista kahvilajia, jota ilman saattoi olla? Potaatti on erinomainen hedelmä, se kestää kuivuuden, se kestää kosteuden ja kasvaa aina. Se uhmaa säitä ja sietää paljon, jos se saa hieman hoitoa ihmiseltä, palkitsee se sen viistoistakertaisesti jälleen. Kas, perunalla ei ole rypäleen verta, mutta sillä on kastanjan liha, sitä voi paistaa ja keittää ja käyttää kaikkeen. Mies voi olla leivättä, jos hänellä on perunaa, ei hän ole ruuatta. Perunaa voi hautoa kuumassa tuhkassa illalliseksi, sitä voi keittää vedessä aamiaiseksi. Mitä vaatii se särpimeksi? Sangen vähän, peruna on tyytyväinen, maitotilkka, silli riittää. Äveriäät käyttävät sen kanssa voita, köyhät kastavat sitä suolakulhoon, Iisakki saattoi sunnuntaisin huuhdella sen alas Mansikin maidosta saadulla kermalla. Tuo halveksittu ja siunattu peruna!

Mutta nyt kummitteli perunakin.

Iisakki tarkasteli taivasta lukemattomat kerrat päivässä, taivas oli sininen. Useana iltana tuntui hankkivan sadetta. Iisakki meni sisälle ja sanoi: — Onpa ihme, jollei nyt kuitenkin tule sadetta! Parin tunnin päästä oli jo kaikki toivo mennyt.

Kuivuutta oli kestänyt seitsemän viikkoa ja kuumuus oli ankara, peruna oli kestänyt koko tämän ajan ja kukki komeana, kukki luonnottomasti ja merkillisesti. Pellot näyttivät etäämpää aivankuin lumikentiltä. Milloin tämä loppuisi? Almanakka ei antanut pienintäkään vihjausta, nykyajan almanakat eivät olleet sellaisia kuin ennen, niistä ei ollut mihinkään. Nyt näytti taas hankkivan sadetta ja Iisakki meni sisälle Inkerin luo ja sanoi: — Kaipa nyt Jumalan avulla tulee yöllä sade! — Näyttääkö siltä? — Näyttää. Ja hevonen ravistelee ankarasti itikkaparven kynsissä. — Inkeri katsoi ovelta ja sanoi: — Niin, nyt saat nähdä! — Muutamia tippoja putoili. Tunnit kuluivat, asukkaat kävivät levolle, kun Iisakki meni ulos yöllä katsomaan, oli taivas sininen. — No Herra Jumala! sanoi Inkeri. Mutta sittehän kuivuu sinun viimeinenkin heinäkarhosi huomenna, sanoi hän lohduttaen parhaansa mukaan.

Niin, Iisakki olikin karhonnut aika tavalla ja hänellä oli joukko mitä parhaita karhoja. Se oli arvokasta karjanruokaa, hän käsitteli sitä kuin ainakin heinää ja peitti sen tuohilla metsään. Hänellä oli vain pieni erä enää jäljellä, siksi sanoi hän Inkerille niin syvästi epätoivoisena ja välinpitämättömänä: — Minä en korjaa sitä, vaikkapa ei kuivuisikaan! — Mitä höpiset? sanoi Inkeri.

Seuraavana päivänä hän ei korjannut sitä, kuten sanonut oli, ei korjannut karhoa. Olkoon siellä, ei nyt kuitenkaan sadetta tullut, olkoon karho siellä vain Herran nimessä! Hän saattoi korjata sen sieltä jolloinkin ennen joulua, jollei aurinko ollut sitä siihen mennessä kokonaan polttanut!

Niin perin pohjin hän tunsi itsensä loukatuksi, ei enää kelvannut istua kynnyksellä ja katsella maita ja omistaa niitä. Siinä nyt perunapellot kukkivat hullun tavoin ja kuivuivat perin, olkoon karhokin siellä missä oli niine hyvineen! Sitä Iisakkia — ehkäpä oli hänellä pieni petos mielessä kaikessa yksinkertaisuudessaan, ehkäpä teki hän niin täydestä harkinnasta ja aikoi tarkastella sinitaivasta kuun vaihteessa.

Illalla näytti taas hankkivan sadetta. — Olisit korjannut karhosi, sanoi Inkeri. — Minkä tähden? kysyi Iisakki muina miehinään. — Kylläpä höpiset siinä, mutta nyt voi tulla sade. — Näet kai, ettei tänä vuonna sadetta tule. Mutta yöllä pimeni sittenkin ikkunassa, tuntui myös siltä kuin jotakin valuisi sitä vasten ja kastelisi sen, mitä se nyt lie ollutkin. Inkeri heräsi ja sanoi: — Nyt sataa, katso ikkunaa! — Iisakki vain tuhautti ja vastasi: — Sataa? Ei se sadetta ole. Enpä tiedä, mitä puhut — Älä nyt taas höpise! sanoi Inkeri. Iisakki todella höpsi. Ja hän vain petti itseään. Tietenkin se oli sadetta ja ankara kuuro se olikin, mutta kun se oli kastellut hyvänpäiväisesti Iisakin karhon, niin se lakkasi. Taivas oli sininen. — Sanoinhan minä, ettei sadetta tullut, sanoi Iisakki itsepintaisesti ja vähän synnillisesti.

Perunoille ei tämä kuuro merkinnyt mitään ja päivät kuluivat, taivas oli sininen. Niin alkoi Iisakki näperrellä halkorekeään varsin ahkerasti ja nöyryytti sydämensä ja höyläsi ja veisteli kärsivällisesti, jaa'a, Herra paratkoon! Kas, päivät tulivat ja menivät, lapsi kasvoi, Inkeri kirnusi ja laittoi juustoja, tultiinpahan toimeen, kyllä taitavat ihmiset korvessa katovuoden kestävät. Ja sitäpaitsi — kun oli kulunut yhdeksän viikkoa, tuli oikein siunattu sade, kokonaisen vuorokauden kestävä sade, vettä tulvi kuusitoista tuntia, taivaat olivat avautuneet. Jos tämä olisi tapahtunut kaksi viikkoa aikaisemmin, olisi Iisakki sanonut: — Se on myöhäistä! — Nyt hän sanoi Inkerille: — Saat nähdä, että se virvoittaa osan perunaa! — Kyllä vaan, vastasi Inkeri lohduttaen, se virvoittaa kaikki!

Ja nyt alkoi jo näyttää paremmalta, sadekuuroja tuli joka päivä, äpärikkö alkoi vihannoida kuin ihmeen kautta. Peruna kukki yhä, vieläpä pahemmin kuin ennen ja latvoihin kasvoi suuria marjoja, eikä se ollut lainkaan hyvä merkki; mutta kukaan ei tiennyt, mitä oli sen juurissa, Iisakki ei ollut uskaltanut katsoa. Silloin tuli Inkeri eräänä päivänä ja hän oli löytänyt yli kaksikymmentä pientä perunaa samasta juuresta. — Ja niillä on vielä viisi viikkoa kasvamisen aikaa! sanoi Inkeri. — Se Inkeri, hänen piti alituiseen lohduttaa ja puhua hyvää jäniksensuullaan. Ja surkeata oli hänen puheensa, se sähisi aivan kuin vuotava höyryventtiili; mutta hänen lohdutuksensa oli hyvään tarpeeseen korvessa. Ja elämänhaluinen oli hän luonnoltaan..— Voisit tehdä yhden sängyn lisää! sanoi hän Iisakille. — Vai niin, sanoi tämä. — Niin, eihän sillä aivan kiirettä ole, mutta.

He alkoivat kaivaa perunoita ja saivat ne ylös Mikonpäiväksi, niinkuin vanha tapa oli. Tuli keskinkertainen sato, kelpo sato, nähtiin taaskin, ettei peruna juuri piittaa ilmoista, vaan kasvaa kaiken uhalla ja sietää paljon. Tietenkään ei sato tullut erikoisen kehuttava, kun satoi paljon, mutta tänä vuonna ei satanut paljon; muuan lappalainen oli kulkenut eräänä päivänä ohi ja ihmetellyt uutistalon perunoita, kylillä oli niiden laita paljon huonommin, sanoi hän.

Sitten oli Iisakilla taas joku viikko aikaa maan perkaukseen, kunnes maa routaantui. Karja kulki nyt pelloilla ja missä halusi, Iisakista oli mieluista työskennellä niiden lähettyvillä ja kuulla kellojen kilkettä, se vei häneltä hieman aikaakin, sillä härkä oli kärkäs tekemään vahinkoa ja puskeutumaan heinäsuoviin ja vuohet ne kapusivat kaikkialle, yksin majan katollekin.

Suuria ja pieniä suruja.

Eräänä päivänä kuulee Iisakki hätähuudon, Inkeri seisoo kynnyksellä lapsi käsivarrella ja osoittaa härkää ja Tiistikki hiehoa, ne ovat rakastelemassa. Iisakki heittää kuokan ja lähtee juoksemaan päin, mutta se oli jo myöhäistä, onnettomuus oli tapahtunut. — Kas pannahista, jopa nyt aikaisin, vuoden, puoli vuotta liian aikaisin, pannahinen, kakara! — Iisakki taluttaa sen majaan, mutta myöhäistähän se on. — Niin, niin, sanoi Inkeri, onhan se tavallaan hyväkin, sillä muuten olisivat molemmat tulleet kantamaan syksyllä! — Sitä Inkeriä, hänellä ei kylläkään ollut liikaa järkeä; mutta hän kai tiesi, mitä teki päästäessään Tiistikin ja härän aamulla yhdessä ulos.

Tuli talvi, Inkeri karttasi ja kehräsi, Iisakki ajoi halkoja, suuria kuormia kuivia puita hyvällä kelillä, kaikki velka tuli kuitatuksi, hevonen ja rattaat, aura ja karhi olivat hänen. Hän kuljetti pois Inkerin kutunjuustot ja toi loimilankaa, kangaspuut, pirran ja kangastukin kotiin, hän toi taas jauhoja ja ruokatarpeita, lankkuja, lautoja ja nauloja; eräänä päivänä toi hän lampun. — Kylläpä sinä kummittelet, niin totta kuin tässä seison! sanoi Inkeri, mutta hän oli jo kauan tuntenut, että lamppu oli tulossa. He sytyttivät sen illalla ja olivat kuin paratiisissa, pikku Elias luuli varmaan sitä auringoksi. — Kas, kuinka se on kummissaan! sanoi Iisakki. Inkeri saattoi tästä lähin kehrätä lampun valossa.

Iisakki toi palttinaa paidoiksi ja uudet karvatallukat Inkerille. Tämä oli pyytänyt häneltä erilaisia väriaineita villalankoja varten, hän toi niitäkin. Mutta eräänä päivänä hän toi kellon. Minkä? Kellon! Inkeri oli kuin taivaasta pudonnut eikä saanut isoon aikaan sanaa suustaan. Iisakki ripusti varovaisesti kellon seinälle ja asetti sen harkiten, hän veti puntit ylös ja sai sen lyömään. Lapsi käänsi silmänsä kaikuvia lyöntejä kohden ja katsoi sitten äitiin. — Niin, ihmettele vaan! sanoi tämä ja otti pojan syliinsä ja oli itse liikutettu. Sillä kaikesta hyvästä täällä yksinäisyydessä ei mikään voinut vetää vertoja tupakellolle, joka kävi koko pimeän talven ja löi somasti tunnit.

Halot oli ajettu, Iisakki alkoi taas hakata metsässä uusia puita, teki halkojononsa ja -kylänsä ensi talvea varten. Hän eteni yhä kauemmaksi rakennuksista, suuri, avara mäki oli nyt valmiina viljelyksille ja hän varoi kaatamasta korpea enää kaljuksi, vaan kaatoi tästä lähtien vanhimmat, kuivuneet puut.

Luonnollisesti oli hän myös jo kauan ymmärtänyt, miksi Inkeri oli puhunut uudesta sängystä, nyt sai hän pitää kiirettä, eikä enää lykätä sen tekoa tuonnemmaksi. Hän palasi metsästä kotiin eräänä pimeänä iltana ja silloin se oli tapahtunut, perhe oli lisääntynyt, taas poika, Inkeri oli vuoteessa. Sitä Inkeriä, aamulla oli hän koettanut saada häntä lähtemään kylälle: — Voisit vähän liikutella hevostakin, oli hän sanonut, sillä se seisoo vaan ja kuopii pilttuussa! — Ei minulla ole sellaiseen aikaa, oli Iisakki sanonut ja lähtenyt. — Nyt tiesi hän, että Inkeri oli tahtonut vain saada hänet pois kotoa, ja miksi? Hän olisi ollut tarpeen kotosalla. — Miksi et sinä voi koskaan varottaa? sanoi hän. — Nyt saat tehdä itsellesi sängyn ja maata kamarissa, vastasi Inkeri.

Se ei ollut kyllä sillä hyvä, että teki sängyn, täytyi myös olla sänkyvaatteet. Heillä ei ollut kaksia vällyjä, eikä uudestakaan ollut tietoa ennen seuraavaa syksyä, jolloin voisi teurastaa jonkun karitsan, mutta eihän parista karitsastakaan vielä vällyjä tullut. Iisakki kärsi ja häntä paleli öisin jonkun aikaa, hän koetti kaivautua heiniin kallionkielekkeen alle, hän koetti maata elukkain luona, hän oli koditon. Oli onni, että oltiin toukokuussa, pian tuli kesäkuu, heinäkuu…

Merkillisen paljon oli jo saatu kuntoon korvessa, ihmisasunto ja läävä ja viljellyt maat, kaikki kolmessa vuodessa. Mitä rakensi Iisakki nyt? Uutta vajaa, aittaa, lisärakennusta tupaan. Koko talo tärisi, kun hän iski kahdeksan tuuman nauloja sisään ja Inkeri tuli silloin tällöin ulos ja pyyteli lasten puolesta. — Niin, lapset, puhele heille, laula heille, anna Eliaksen kalkutella pytyn kantta! Eihän niitä isoja nauloja niin kauan hakata, tässähän niitä juuri tarvitaan jatkoksessa, joka liittää koko lisärakennuksen kiinni taloon. Sitten ei ole jäljellä muuta kuin laudat ja kahden ja puolen tuuman naulat, se on jo leikintekoa.

Jyskytystäkö voisi välttää! Siellä olivat sekä sillitynnyri, jauhot että muut ruokatarpeet tallissa, jottei niiden tarvinnut olla paljaan taivaan alla, mutta sianlihaan tuli sivumakua, aitta oli aivan välttämätön. Pikku poikien täytyi kai myös tottua joihinkin vasaraniskuihin seinään, Elias oli aivankuin hieman hentonen ja huono, mutta toinen se imi kuin oikea Herran enkeli ja kun se ei huutanut, nukkui se. Sellainen poika, ettei sen vertaa. Iisakki ei pannut vastaan, että sen nimeksi tulisi Siivertti, se oli ehkä parasta, vaikka hän oli taaskin ajatellut Jaakoppia. Erinäisissä tapauksissa oli Inkeri oikeassa, Elias oli hänen pappinsa nimi, mutta Siivertti oli Inkerin eno nimeltään, kihlakunnan kassanhoitaja, hän, joka oli naimaton ja hyvinvoipa mies, vailla perillisiä. Mitäpä parempaa olisi poika voinut osakseen saada, kun periä hänen nimensä?

Niin tuli uudet kevättyöt ja kaikki saatiin maahan helluntaiksi. Silloin kun Inkerillä oli vain Elias, ei häneltä mitenkään riittänyt aikaa miehen avuksi, esikoinen kiinnitti hänet kokonaan; nyt kun hänellä oli kaksi lasta, kitki hän maat ja teki kaikenlaista: oli pitkät ajat mukana perunaa istuttamassa ja kylvi porkkanoita ja nauriita. Sellaista vaimoa ei aina saanut. Eikö hänellä ollut vielä kangaskin kuteilla? Vähän väliä hän juoksi kamariin ja kutoi pari puolaa ja siitä tuli puolivillaista alusvaatteiksi talvea varten. Kun hän sai lankansa värjätyiksi, laittoi hän sinistä ja punaista hamekangasta itselleen ja lapsille, hän pani vihdoin useampia värejä kuteiksi ja teki patjakangasta Iisakille. Pelkkiä välttämättömiä ja hyödyllisiä töitä ja niin lujia töitä!

Kas niin, nyt oli korven perhe päässyt jaloilleen ja jos ilmat olivat suotuisia, niin saattoi uutisasukkaita vallan kadehtia. Mitä puuttui vielä? Lato tietenkin, ja siihen puimalaattia, se oli tulevaisuuden päämäärä, se kyllä aikaa myöten saataisiin niinkuin kaikki muukin! Nyt oli Tiistikki hieho poikinut, vuohet vohlineet ja lampaat karitsoineet, laitumella aivan vilisi pikku elukoita. Entä ihmiset? Elias käveli jo minne tahtoi ja pikku Siivertti oli ristitty. Inkeri? Hänellä oli kai taas lapsi tulossa, koska hän oli niin rehevä. Mitäpä merkitsi lapsen saanti hänelle? Ei mitään — toisaalta paljonkin, somaa pikku väkeä, hän oli ylpeä lapsista ja antoi ymmärtää, ettei Jumala kaikille suonutkaan sellaisia suuria ja sieviä lapsia. Inkeri oli nuoruutensa parhaissa voimissa. Hänellä oli vialliset kasvot ja hän oli elänyt koko nuoruutensa hyljeksittynä, pojat eivät olleet häneen katsoneet, vaikka hän osasi sekä tanssia että tehdä työtä, he halveksivat hänen sulojaan, he kääntyivät hänestä pois — nyt oli hänen aikansa, hän kehittäysihe, hän kukoisti alituiseen ja kulki raskauden tilassa. Iisakki itse, hän oli yhäti vakaa mies, mutta hänellä oli ollut menestystä ja hän oli tyytyväinen. Millä hän oli pysytellyt hengissä ennen Inkerin tuloa, se oli hämärän kätkössä: perunoilla ja vuohen maidolla, murheellisilla, nimettömillä ruuilla; nyt oli hänellä kaikkea, mitä olla saattoi hänen asemassaan olevalla miehellä.

Tuli taaskin kuivuus ja kato. Lappalainen Jänkä-Antti, joka kulki koirineen ohitse, tiesi kertoa, että kylien asukkaat olivat kaikkialla niittäneet ohranlaihon rehuksi. — Vai niin. Eikö heillä sitten ollut mitään toivoa? kysyi Inkeri. — Ei. Mutta he ovat suolanneet silliä. Sinun enosi Siivertti saa maakaistaleen.

— Hänellähän oli olemista jo ennestäänkin, sekä tiinussa että padassa!
— Aivankuin sinullakin, Inkeri!

— Niin, Jumalan kiitos, eihän sovi valittaa. Mitä ne sanovat minusta siellä kotipuolessa? — Jänkä-Antti ravistelee päätään ja sopertaa, ettei hänellä ole siihen sanoja. — Jos tahdot itsellesi maitotilkan, niin puhu pois, sanoo Inkeri. — Älä huoli kestitä! Mutta olisiko sinulla vähän koiralle?

Maitoa tuli, koiranruokaa tuli. Lappalainen kuuli tuvasta soittoa ja kysäsi: — Mitä se on? — Se on meidän tupakellomme, joka lyö, sanoi Inkeri paisuen suurellisuudesta.

Lappalainen heilutteli päätään ja sanoi: — Hänellä on talo ja hevonen ja olemista, voitko sanoa mitä hänellä ei olisi! Emmehän me, Jumalan kiitos. — Ulla käski tervehtää sinua. — Vai niin. Miten hän jaksaa? — Siinähän tuo menee. Missä miehesi on?

— Hän on maata raivaamassa. — Ne sanovat, ettei hän ole ostanut? tokasee lappalainen. — Ostanut? Kuka niin sanoo? — Sanovat vaan. — Keneltä hän ostaisi? Sehän on yhteismaata. — Niin, niin. — Ja monta hikipisaraa on hän tähän kylvänyt! — Sanovat, että se on valtion maata?

Inkeri ei ymmärtänyt tästä mitään ja sanoi: — Olkoonpa niinkin. Ullako se on sellaisia puhellut? — En muista, kuka niitä lie puhunut, vastasi lappalainen ja vilkuili ympäriinsä. Inkeri ihmetteli miksi hän ei pyytänyt mitään, niin teki Jänkä-Antti aina muulloin, niin tekivät kaikki lappalaiset, ne kerjäävät. Jänkä-Antti istuu ja täyttää piippunysäänsä ja sytyttää. Kas sitä piippuniekkaa, hän polttaa ja imee, niin että hänen vanhat, kurttuiset kasvonsa ovat täynnä riimuja. — Niin, eipä tarvitse kysyä, ovatko ne sinun lapsiasi, sanoi hän ja sopersi yhä. Sillä ne ovat aivan sinun näköisiäsi. Aivan samanlaisia kun sinä itse olit pienenä!

Inkeri, joka oli viallinen ja epäkelpo — olihan se hupsua, mutta se paisutti häntä sittenkin. Yksin lappalainenkin voi tehdä äidin sydämen iloiseksi. — Jollei säkkisi olisi niin täysi, voisit saada sinne vähäisen, sanoi Inkeri. — Älä huoli kestitä!

Inkeri menee sisälle lapsi käsivarrella, samalla kun Elias jää lappalaisen luo. He tulevat hyvin juttuun, poika saa nähdä lappalaisen säkissä jotakin harvinaista, jotakin karvaista, hän saa silittää sitä. Koira ärhentelee ja haukkuu. Kun Inkeri tuli ulos evästä tuoden, päästää hän pienen ähkäisyn ja istuutuu kynnykselle: — Mitä sinä siellä näyttelet? kysyy hän. — Enpä mitään. Jänistä vaan. — Minä näin sen. — Tuo sinun pikku poikasi tahtoi nähdä sitä. Koirahan sen ajoi kiinni tänään ja toi minulle. — Tässä on evääsi! sanoi Inkeri.