V
Vanha kokemus oli, että ainakin kaksi katovuotta seurasi toisiaan, Iisakki oli kärsivällinen ja tyytyi osaansa. Ohra paloi ja heinäntulo oli huononpuoleinen, mutta peruna näytti taaskin menestyvän; asiat olivat siis kylläkin hullusti, mutta hätää ei vielä ollut. Iisakilla oli vieläkin halkoja ja hirsiä vietävänä kylille, ja kun oli saatu hyvästi silliä pitkin rannikkoa, oli ihmisillä yllin kyllin rahaa ostaa puita. Oli aivankuin kohtalon ohjausta, että ohra epäonnistui, sillä missä olisi hän puinut viljansa ilman riihtä? Olkoon ohjausta, ei haittaa ajan oloon.
Toinen asia oli, että uusia seikkoja saattoi tulla päivänvaloon ja tehdä hänet levottomaksi. Mitä olikaan se lappalainen kesällä sanonut Inkerille — ettei hän ollut ostanut? Pitäisikö hänen ostaa, ja miksi sitten? Täällä oli korpea, täällä oli metsää, hän raivasi maata ja pystytti kotinsa keskelle alkuperäistä luontoa, lisäsi perhettään ja karjaansa, ei ollut kenellekään velkaa, teki työtä, raatoi. Hän oli useita kertoja ajatellut puhua nimismiehelle ollessaan kylillä, mutta se oli jäänyt tekemättä; nimismies ei puhutellut häntä, ja hän oli harvapuheinen. Mitä hän sanoisi, jos menisi, mitä asiaa hänellä olisi?
Eräänä päivänä talvella tuli nimismies ajaen uutistalolle, hänellä oli joku mies ja paljon papereita laukussa mukanaan — se oli itse nimismies Geissler. Hän näki suuren aukean mäen, josta metsä oli kaadettu ja joka lepäsi tasaisena ja somana lumen alla, hän luuli kai, että koko aukea oli viljelty ja sanoi: — Tämähän on suuri viljelys, luuletko saavasi sellaisen ilmaiseksi?
Siinä se tuli! Iisakki säikähti kovin eikä vastannut.
— Olisit tullut minun luokseni ja ostanut maan, sanoi nimismies. —
Niin. —
Nimismies puhui velaksi panosta, rajankäynnistä, verosta, kuninkaallisesta verosta, sanoi hän, ja kun Iisakki sai vähän selityksiä, ei se tuntunutkaan hänestä enää niin tavattomalta. Nimismies kääntyi seuralaisensa puoleen ja sanoi: — No, arviomies, kuinka suuri on tilus? — Mutta hän ei odottanut vastausta, hän kirjoitti tiluksen alan summamutikassa. Hän kysyi Iisakilta heinäkuormien ja perunatynnyrien lukua. Ja mitenkä rajankäynti tehtäisiin? He eivät voineet käydä rajaa syvän lumen aikana metsässä, mutta kesällä ei ollut tänne ihmisten tulemista. Mitä oli Iisakki itse ajatellut metsäksi ja laitumeksi? — Sitä ei Iisakki tiennyt, hän oli tähän saakka ajatellut omakseen kaikkea, minkä näki. Nimismies sanoi, että valtio panee rajan. — Kuta suuremman alan saat, sitä enemmän maksaa se, sanoi hän. — Vai niin. — Niin. Etkä sinä saa kaikkea, minkä nähdä voit, saat omiksi tarpeiksesi. — Vai niin. —
Inkeri pani maitoa esille ja nimismies ja hänen seuralaisensa joivat.
Inkeri toi lisää maitoa. Onko nimismies ankara? Hän silitti kuitenkin
Eliaksen päätä ja sanoi: — Kiviäkö ne ovat, joilla hän leikkii?
Saanko nähdä niitä kiviä. Mitä tämä on? Ne ovat niin raskaita, niissä on varmaankin jotakin metallia.
— Niitä on paljon tuolla ylhäällä tunturilla, sanoi Iisakki.
Nimismies kääntyi taas toimitukseen: — Etelä- ja länsipuoli on kai sinulle arvokkainta? kysyi hän Iisakilta. Sanotaanko neljännes etelään päin? — Kokonainen neljännes pääsi seuralaiselta. — Sinä et voi viljellä kahtasataa kyynärää, sanoi nimismies lyhyesti. — Iisakki kysyi: — Mitä maksaa neljännes? — Nimismies vastasi: — Sitä en tiedä, sitä ei tiedä kukaan. Minä ehdotan alhaisen hinnan, tänne on peninkulmien taival, eikä mitään liikeväyliä.
— Niin, mutta kokonainen neljännes! sanoi taas seuralainen.
Nimismies kirjoitti neljänneksen etelään päin ja kysyi: — Entä tunturille? — Sieltä tahtoisin järveen saakka. Siellä on iso järvi, vastasi Iisakki.
Nimismies kirjoitti. — Entä pohjoiseen päin? — Sieltä päin ei ole suuresta väliä, vastasi Iisakki. Soilla ei ole oikeata metsää. Nimismies kirjoitti oman päänsä jälkeen puoli neljännestä. — Itään? — Sieltä ei ole liioin suuresta väliä. Siellä on vain Ruotsiin vievä tunturi.
Nimismies kirjoitti.
Kun hän oli kirjoittanut, laski hän koko alan silmänräpäyksessä ja sanoi: — Luonnollisestikin tulee tästä suuri maatila ja jos se olisi asutuilla seuduilla, ei sitä kukaan ostaisi. Minä tahdon ehdottaa sadan taalarin hinnan kaikesta. Mitä arvelet? kysyi hän seuralaiseltaan. — Seuralainen vastasi: — Eihän se ole hinta eikä mikään! — Sata taalaria! sanoi Inkeri. Älä ota niin suurta alaa, Iisakki! — En, sanoi Iisakki. — Seuralainen puuttui puheeseen: — Johan minä sanoin! Mitä hän tekisi niin suurella alalla?
Nimismies sanoi: — Viljelee sen.
Hän oli istunut siinä ja tärinyt ja kirjoittanut, silloin tällöin olivat lapset kirkuneet tuvassa, hän tahtoi vielä kirjoittaa kaiken valmiiksi, hän ei päässyt kotiin ennenkuin myöhään yöllä, tai vasta aikaisin aamulla. Hän pani paperit omapäisesti laukkuun. — Lähde valjastamaan! sanoi hän seuralaiselleen. Hän kääntyi Iisakin puoleen ja selitti: — Oikeastaan pitäisi sinun saada tämä paikka ilmaiseksi ja vielä maksua kaiken lisäksi, niin kuin olet tässä työtä tehnyt. Ja siitä tahdon huomauttaa ehdotuksessani. Sittenhän saamme nähdä, miten paljon valtio haluaa ottaakseen helmaansa.
Iisakki — Herra sen ties, mitä hänessä liikkuu. Oli aivankuin hänellä ei olisi mitään sitä vastaan, että pantiin korkea hinta hänen tilalleen ja hänen suunnattomalle työlleen sen hyväksi. Hän ei kai pitänyt mahdottomana selvitä sadasta taalarista aikojen kuluessa, sentähden ei hän sanonut mitään, hän saattoi tehdä työtä niinkuin ennenkin, raivata maata ja hakata huonosta metsästä halkoja. Iisakki ei ollut niitä, jotka tähyilevät ja vaaniskelevat tilaisuuksia, hän teki työtä.
Inkeri kiitti nimismiestä ja pyysi häntä valvomaan heidän asiaansa valtioon nähden.
— Kyllä. Mutta minähän en päätä mitään, minä vain kirjoitan mielipiteeni. Miten vanha on tuo nuorin? — Puolen vuoden vanha. — Poika vai tyttö? — Poika.
Nimismies ei ollut ankara, vaan ylimalkainen, eikä turhantarkka. Arvio- ja taksoitusmieheensä, todistajaansa Brede Olseniin ei hän kiinnittänyt lainkaan huomiota, tuon tärkeän asian järjesti hän vain onnen kaupalla, tuon suuren oston, joka oli ratkaiseva Iisakille ja hänen vaimolleen ja ratkaiseva heidän jälkeläisilleen ehkä monessa sukupolvessa, merkitsi hän papereihinsa umpimähkään, nimismies vain käytteli kynää. Mutta hän osoitti uutisasukkaille suurta ystävällisyyttä, hän otti taskustaan kirkkaan kahdenkymmenen killingin rahan ja antoi pikku Siivertin käteen, sitten nyökkäsi hän ja astui ulos rekeen.
Äkkiä kysyi hän: — Mikä tämän paikan nimi on?
— Nimi? — Niin, miksi sitä nimitetään? Meidän täytyy panna nimi.
Sitä eivät asukkaat olleet ajatelleet, he katsoivat toisiinsa, Inkeri ja Iisakki.
— Sellanrå? sanoi nimismies. Hän kai keksi sen, se ei ehkä ollut edes mikään nimi, mutta hän toisti:
— Sellanrå! nyökkäsi ja ajoi pois.
Kaikki sattumakaupalla, rajat, hinta, nimi…
Muutamia viikkoja myöhemmin ollessaan kylällä kuuli Iisakki, että nimismies Geisslerin asiat olivat hullusti, oli tullut kysymys joistakin rahoista, joista hän ei voinut tehdä tarkkaa selkoa ja siitä oli tehty ilmoitus maaherralle. Niin hullusti saattoi käydä, toiset ihmiset teutaroivat elämässä eteenpäin, sitten töksähtävät he niitä vastaan, jotka siinä kävelevät!
Kun Iisakki eräänä päivänä oli ollut kylällä viimeisiä puukuormiaan viemässä ja oli paluumatkalla, saa hän ihmeekseen nimismies Geisslerin rekeensä. Nimismies astui vain ulos metsästä käsilaukku muassaan ja sanoi: — Otappa minut mukaan!
He ajoivat hetken, eikä kumpikaan puhunut mitään. Kerran otti nimismies esille pullon ja ryyppäsi siitä, hän tarjosi myös Iisakille, joka ei huolinut. — Minä pelkään vatsaani tällä matkalla, sanoi nimismies.
Hän alkoi puhua Iisakin talon kaupasta: — Minä toimitin asian perille heti ja suosittelin sitä lämpimästi. Sellanrå on sievä nimi. Oikeastaan olisi sinun pitänyt saada ilmaiseksi, mutta jos minä olisin kirjoittanut niin, olisi valtio häikäilemättä pannut oman hintansa. Minä kirjoitin viisikymmentä taalaria. — Vai niin, eikö hän kirjoittanutkaan sataa taalaria? — Nimismies rypisti kulmiaan ja mietti: — Mikäli muistan, kirjoitin viisikymmentä taalaria.
— Minne hän nyt on matkalla? kysyi Iisakki. — Länsipohjaan, vaimoni sukulaisiin. — On paha päästä yli tähän vuodenaikaan. — Kaipa tuota pääsee. Etkö sinä voisi seurata minua jonkun matkaa? — Kyllä. Ei hänen pidä lähteä yksin. —
He saapuivat uutistalolle ja nimismies makasi yön kamarissa. Aamusella otti hän taas naukun pullostaan ja sanoi: — Vatsani menee varmasti pilalle tällä matkalla! — Hän oli muuten samanlainen kuin edellisellä kerralla siellä ollessaan, hyväntahtoisen päättäväinen, mutta vilkas ja hieman vaipunut omaan kohtaloonsa; ehkäpä hänen tilansa ei sentään ollutkaan niin surullinen. Kun Iisakki rohkaistui sanomaan, ettei koko mäki ollut viljelty, vaan ainoastaan pienet tilkut siitä, antoi nimismies seuraavan hämmästyttävän vastauksen: — Sen minä ymmärsin sangen hyvin istuessani täällä kirjoittamassa. Mutta ajomieheni, Brede, hän ei ymmärtänyt mitään, hän on lörpöttelijä. Virastossa on eräänlainen taulukko. Kun on niin vähän heinäkuormia ja perunatynnörejä niin suurella viljelysalalla, kuin minä ilmoitin, niin sanoo viraston taulukko, että se on kehnoa maata, halpaa maata. Olin sinun puolellasi, ja siitä kirjeestä ansaitsen autuuteni. Me tarvitsisimme pari, kolmekymmentä tuhatta sellaista miestä kuin sinä näille maille. — Nimismies nyökäytti päätään ja kääntyi Inkerin puoleen: — Miten vanha on nuorin? — Hän on nyt kolmeneljännes vuotta. — Onko se poika? — On. —
— Mutta sinun pitää kiirehtää asiaa ja saada talonkauppa päätetyksi niin pian kuin mahdollista, sanoi hän Iisakille. Nyt haluaa muuan toinenkin mies ostaa noin puolivälistä tämän ja kylän väliltä, mutta silloin nousee tämän paikan hinta. Osta sinä nyt ensin, niin saa se nousta sitten! Siinähän saat vähän korvausta vaivoistasi. Sinähän alotit täällä korvessa.
Asukkaat olivat kiitollisia hänen neuvostaan ja kysyivät, eikö hän itse järjestäisi kauppaa. Hän vastasi, että hän oli tehnyt voitavansa, kaikki riippui nyt valtiosta. — Minä matkustan nyt Länsipohjaan, enkä enää palaa, sanoi hän suoraan.
Hän antoi Inkerille kahdenkymmenen killingin rahan, mikä oli aivan liikaa. — Muista viedä vähän lahtia kylään perheelleni, sanoi hän, vasikka tai lammas, mitä teillä on. Vaimoni maksaa. — Panehan myös pari kutunjuustoa mukaan silloin tällöin, lapset pitävät niistä.
Iisakki seurasi häntä tunturin yli, ja ylhäällä vuoristossa oli tie kovaa, niin että oli hyvä käydä. Iisakki sai kokonaisen taalarin.
Niin Iäksi nimismies Geissler, eikä enää palannut takaisin niille seuduille. Kansa ei siitä tuntunut välittävän, häntä alettiin pitää epäluotettavana henkilönä ja seikkailijana. Ei sen puolesta, ettei hän tiennyt kylliksi, hän oli oppinut mies ja oli lukenut paljon, mutta hän eli liian leveästi ja käytti muiden rahoja. Kuulutettiin, että maaherra Pleymin ankaran kirjelmän mukaan Geissler oli karannut, mutta hänen perheelleen ei tehty mitään ja se asui vielä jonkun aikaa paikkakunnalla, sitä oli vaimo ja kolme lasta. Muuten ei kestänyt kauan, ennenkuin puuttuvat rahat lähetettiin Ruotsista, nimismiehen perhe ei ollut siis enää panttina, mutta jäi asumaan aloilleen, koska sitä niin halutti.
Iisakille ja Inkerille ei sama Geissler ollut ollut mikään hullumpi mies, päinvastoin. Herra ties, minkälainen uusi nimismies mahtoi olla, jospa koko uutistalon kauppa alettaisiin alusta!
Maaherra lähetti erään kirjurinsa seudulle, se oli uusi nimismies. Hän oli nelisenkymmenen vuotias mies, voudin poika ja nimeltään Heyerdahl; hän oli ollut liian köyhä päästäkseen ylioppilaaksi ja virkamieheksi, mutta hän oli istunut maaherran virastossa kirjoittamassa viisitoista vuotta. Kun hänellä ei ollut varoja mennä naimisiin, oli hän jäänyt vanhaksi pojaksi, maaherra Pleym oli perinyt hänet edeltäjältään ja antanut hänelle saman kurjan palkan, jolla hän ennenkin oli ollut; Heyerdahl otti vastaan palkkansa ja kirjoitti. Hän kuihtui ahdingossaan, mutta hän oli valpas ja oikeudentuntoinen, hän oli myöskin taitava töissä, joihin hän kerran oli perehtynyt ja joihin hänen kykynsä riittivät. Päästyään nyt nimismieheksi, alkoi hän käydä hieman itsetietoiseksi.
Iisakki rohkaisi itsensä ja meni hänen luokseen.
— Sellanrån asia — niin, tässä se on, palautettu virastosta. Halutaan kaikenlaisia selityksiä, koko asia hän on peruisin tuon Geisslerin kädestä, sanoi nimismies. Kuninkaallinen lääninkonttori haluaa tietää, onko maatilalla mahdollisesti hyviä lakkasoita. Onko hirsimetsää. Onko mahdollisesti malmia ja muita metalleja sikäläisissä vuorissa. On mainittu suuri tunturijärvi, onko siinä kaloja? Tämä Geissler on aivan oikein antanut joitakin selityksiä, mutta hän ei ollut sellainen mies, johon saattoi luottaa, minun täytyy täällä käydä läpi kaikki hänen jälkeensä jääneet asiat. Nyt tulen sinne teille Sellanråhon ensi tilassa tutkimaan ja taksoittamaan tilan. Montako peninkulmaa sinne on? Kuninkaallinen virasto haluaa tehtäväksi kunnollisen rajankäynnin, luonnollisesti täytyy meidän tehdä rajankäynti. — On perin vaikeata käydä rajaa, ennenkuin kesemmällä, sanoi Iisakki. — Täytyyhän se tehdä. Emme voi lykätä kesään vastauksen antamista virastolle. Tulen jonakin päivänä. Samalla tiellä myyn valtion puolesta eräälle toisellekin viljelysmaata. — Onko se hän, jonka piti ostaa minun asumukseni ja kylän puolivälistä? — En tiedä, niin ehkä se on sama. Muuan täkäläinen mies, minun taksoitusmieheni muuten, todistajani. Hän on kysynyt Geissleriltä ostaakseen, mutta tämä oli evännyt ja vastannut, ettei hän kyennyt viljelemään edes kahtasataa kyynärää! Silloin kirjoitti mies suoraan lääninkonttoriin ja nyt olen saanut asian käsiteltäväkseni. Jaa sitä Geissleriä!
Nimismies Heyerdahl tuli uutistalolle mukanaan arviomies Brede, he olivat kastuneet rämeitä rämpiessään ja kastuivat yhä enemmän yrittäessään käydä rajaa sulavassa kevätlumessa tuntureilla. Nimismies oli innokas ensimäisenä päivänä, mutta seuraavana päivänä kulki hän väsyneenä ja vain seisoi etäämmällä ja huusi ja osoitteli. Ei ollut enää puhetta ”sikäläisten vuorien” tarkastuksesta, ja lakkasuot tutkittaisiin tarkasti kotimatkalla, sanoi hän.
Virasto oli asettanut monta kysymystä, sillä oli kai taaskin taulukko. Ainoa, jolla oli jotakin merkitystä, oli kysymys metsästä. Oli kyllä hieman hirsiä, ja ne olivat Iisakin neljänneksen alueella, mutta siellä ei ollut puita myytäväksi, ainoastaan tarkalleen kotitarpeiksi. Mutta vaikkapa täällä olisi ollutkin kosolta hirsiä, kuka olisi ne kuljettanut peninkulmien päähän ihmisilmoille? Sen saattoi vain tehdä myllynruho Iisakki, kun hän talven kuluessa ajoi muutamia tukkeja kylälle ja sai lankkuja ja lautoja sijalle.
Näytti siltä, että tuo merkillinen Geissler oli antanut esityksen, jota ei voinut parannella. Siellä istui nyt uusi nimismies ja koetti saada häntä virheistä kiinni, mutta turhaan. Hän kysyi vain useammin kuin Geissler neuvoa seuralaiseltaan ja arviomieheltään ja kiinnitti huomiota hänen sanoihinsa, ja sama arviomies oli kai muuttanut mieltään ja katseli asioita toisin, kun hänestä itsestään oli tullut valtion yhteismaan ostaja. — Mitä arvelet hinnasta? kysyy nimismies. — Viisikymmentä taalaria on vallan kylliksi sille, joka ostaa aikoo, vastasi arviomies. — Nimismies kaavaili asian juhlalliseen kieliasuun. Geissler oli kirjoittanut: — Mies haluaa myös tästä lähtien saada vuotuisen veron määrätyksi, hän ei luule voivansa suorittaa korkeampaa. kauppahintaa kuin viisikymmentä taalaria jaettuna kymmenen vuoden osalle. Valtio voi hyväksyä hänen tarjouksensa tai ottaa häneltä hänen maansa ja hänen työnsä. — Heyerdahl kirjoitti: — Mies anoo kunnioittavasti arvoisalta virastolta oikeutta saada pitää maan, joka ei ole hänen, mutta johon hän on uhrannut tuntuvasti työtä, viidestäkymmenestä — 50 — taalarista, maksettavaksi vähitellen viraston suosiollisen arvion mukaan.
Luulen, että minun onnistuu saada maatila varmennetuksi sinulle, sanoi nimismies Heyerdahl Iisakille.
VI
Tänään pitäisi iso härkä vietämän pois. Se on paisunut tavattoman suureksi elukaksi ja käynyt liian kalliiksi pitää uutistalossa, Iisakki on aikeissa lähteä kylälle sitä kauppaamaan ja hankkimaan sijalle sopivan, vuoden vanhan härän.
Se on Inkerin puuhaa ja hän tiesi kai mitä teki toimittaessaan Iisakin pois juuri tänään.
— Jos menet, niin mene tänään, sanoi hän. Härkä on vierasperäinen, keväällä on vierasperäisellä lahdilla hyvä hinta, sen voi lähettää kaupunkiin, siellä maksetaan pulskasti. — Niinpä niin, sanoi Iisakki. — Pahinta on se, että härkä voi käydä sinulle matkalla vaaralliseksi. — Siitä ei Iisakki vastannut. — Mutta onhan se jo ollut vähin ulkona viikon ajan ja jo tottunut. — Iisakki ei vastannut, mutta hän ripusti suuren veitsen vyöhönsä ja talutti härän ulos.
Olipa siinä otus, kiiltävä ja kauhea, lantiot keinuivat sen astellessa. Se oli melko matalajalkainen; juostessaan taittoi se vesakkoa rinnallaan, se oli kuin veturi. Sen niska oli aivan muodottoman jykevä, siinä niskassa oli elefantin voima.
— Kunhan se ei vaan rupea hulluttelemaan tiellä, sanoi Inkeri. — Iisakki vastasi hetken päästä: — Niin, silloin saan teurastaa sen tielle ja kantaa lihat.
Inkeri istuutui kynnykselle. Häneen koski ja hänen kasvonsa olivat kuumeiset, hän oli pysytellyt pystyssä, kunnes Iisakki lähti, nyt oli hän hävinnyt härkineen metsään ja Inkeri saattoi valitella ilman vaaraa. Pikku Elias puhuu jo ja hän kysyy: — Äiti kipeä? — Niin, kipeä. — Poika matkii äitiä, painelee risteyksiään ja valittelee. Pikku Siivertti nukkuu.
Inkeri vie Eliaksen mukanaan sisälle, antaa hänelle yhtä ja toista millä leikkiä permannolla ja paneutuu itse sänkyyn. Hetki on tullut. Hän on koko ajan täysin tajuissaan, hän pitää silmällä Eliasta, katselee seinälle, mitä kello on. Hän ei huuda, tuskin liikahtaa; hänen sisuksissaan tapahtuu kamppailu, äkkiä liukuu hänestä taakka ulos. Miltei samassa silmänräpäyksessä kuulee hän vieraan kirkunan sängystään, pienen, siunatun ääniraukan, eikä hänellä nyt ole lainkaan rauhaa, vaan hän kohottautuu ja katsoo jalkapuoleensa. Mitä hän näkee? Hänen kasvonsa muuttuvat samassa hetkessä harmaiksi ja ilmeettömiksi, järjettömiksi, kuuluu ähkäisy, se on niin luonnoton, niin mahdoton, se on kuin väärä ulvahdus.
Hän vaipuu takaisin sänkyyn. Kuluu minuutti, hän ei saa rauhaa, tuo pieni kirkuna käy voimakkaammaksi, hän kohottautuu taas katsomaan — hyvä Jumala, pahinta kaikesta, ei lainkaan armoa, lapsi oli kaiken sen lisäksi tyttö. —
Iisakki ei ollut ehkä vielä ehtinyt puolta peninkulmaa pitemmälle, ei ollut kulunut tuntiakaan siitä kun hän oli lähtenyt pihalta. Kymmenessä minuutissa on lapsi syntynyt ja kuristettu…
Iisakki palasi takaisin kolmantena päivänä, hän talutti nuorassa nälkiintynyttä yhden vuotiasta härkää, joka tuskin jaksoi liikkua, siksi oli matka kestänyt niin kauan.
— Miten kävi? kysyi Inkeri, ja kuitenkin oli hän itse niin heikko ja sairas.
Olihan se menetellyt. Niin, iso härkä oli kyllä hullaantunut viimeisellä puolella peninkulmalla ja Iisakin oli täytynyt sitoa se ja lähteä hakemaan kylästä apua. Kun hän sitten tuli takaisin, oli härkä riistäytynyt irti, eikä sitä löydetty vähiin aikoihin. No, laatuunpahan kävi, kauppias, joka osti lahtia kaupunkiin, oli maksanut hyvin. — Ja tässä on nyt uusi härkä, sanoi Iisakki, anna lasten tulla sitä katsomaan!
Sama mielenkiinto kaikkia elukoita kohtaan, Inkeri katseli härkää, tunnusteli sitä, kysyi hintaa; pikku Siivertti sai istua sen seljässä. — Minä kaipaan niin isoa härkää, sanoi Inkeri, se oli niin kiiltävä ja kiltti. Kunhan ne nyt teurastaisivat sen kauniisti!
Päivät menivät peltotöissä, karja oli laskettu ulos, tyhjässä läävässä oli perunoita laatikoissa ja hinkaloissa itämässä. Iisakki kylvi vielä enemmän ohraa tänä vuonna ja äärimmäisen ahkerasti muokkasi maata, hän teki lavoja porkkanoita ja nauriita varten ja Inkeri kylvi siemenen. Kaikki kävi kuten ennenkin.
Inkeri käytti jonkun aikaa heinäpussia vatsansa päällä näyttääkseen paksulta, hän vähensi heiniä vähitellen ja heitti vihdoin koko pussin pois. Iisakki huomasi asian laidan vihdoin eräänä päivänä ja kysyi:
— Mitenkä on, eikö tällä kerralla tullutkaan mitään?
— Ei, sanoi Inkeri, ei tällä kerralla. — Vai niin. Minkätähden? — Ei kai ollut tullakseen. Mitä arvelet, Iisakki, saatkohan raivatuksi kaiken tämän minkä näemme!
— Kävikö sinun hullusti? kysyi Iisakki. — Kävi. — Vai niin. Etkö itse saanut vauriota? — En. Olen niin monta kertaa ajatellut, että meidän pitäisi saada porsas. — Iisakki, hidas käänteissään, vastasi hetken päästä: — Jaa porsas — olen ajatellut sitä joka kevät. Mutta niin kauan kuin emme saa lisää perunoita ja pikku perunoita ja hiukkasen ohraa, ei meillä ole mitään sille antaa. Saa nyt nähdä tänä vuonna. — Olisi ollut niin hyvä saada porsas. — Niinpä kyllä. —
Päivät kuluvat, tulee sadetta ja pellot ja niityt viheriöivät, tänä vuonna kyllä menestyy! Pieniä ja suuria elämyksiä seuraa, ruokaa, unta ja työtä, pyhäpäiviä kasvonpesuineen ja kammattuine hiuksineen, Iisakki istuu uudessa punaisessa paidassaan, jonka Inkeri on kutonut ja neulonut. Niin tapahtuu, että tuota tasaista elämää häiritsee suurempi sattuma: lammas karitsoineen on takertunut johonkin kivilouhikkoon, muut lampaat tulevat illalla kotiin, Inkeri kaipaa heti kahta päätä, jotka ovat poissa. Iisakki etsimään. Ja Iisakin ensimmäinen ajatus on, että kun näin hullusti käy, on onni, että on sunnuntai, ettei hänen tarvitse keskeyttää työtään. Hän etsii tuntikausia, laidun on aivan rajaton, hän kulkee kulkemistaan; kotona on koko perhe jännityksessä, äiti hillitsee lapsiaan niillä lyhyillä sanoilla, että kaksi lammasta on poissa, hiljaa! Kaikki ovat huolissaan asiasta, koko tuo pieni yhdyskunta, itse elukatkin tuntevat, että jotakin tavatonta on tapahtunut ja mölyävät, sillä Inkeri käy vähän väliä ulkona ja kutsuu huutaen kovalla äänellä metsään päin, vaikka jo kohta on yö. Suuri tapahtuma erämaassa, yhteinen onnettomuus. Saatuaan lapset levolle, lähtee Inkerikin ulos etsimään. Väliin hän huhuilee, mutta ei saa vastausta, Iisakki on kai niin kaukana.
Missä ihmeessä ovat lampaat, mitä on niille tapahtunut? Onko karhu liikkeellä? Onko susi tullut tunturin yli Ruotsista ja Suomesta? Ei kumpikaan, kun Iisakki löytää lampaan, seisoo se takertuneena kivilouhikkoon jalka poikki ja utaret repeytyneenä. Se on kai ollut kauan louhikossa, vaikka se on vakavasti haavoittunut, on se kalunnut ruohon ympäriltään aivan multaan saakka. Iisakki nostaa lampaan ja pelastaa sen, ensi töikseen se etsii heinää. Karitsa ryhtyy heti imemään. Paras lääkitys haavoittuneelle utareraukalle on tämä tyhjennys.
Nyt kerää Iisakki kiviä ja täyttää tuon vaarallisen kivilouhikon, tuon salakavalan kivilouhikon, se ei enää koskaan taita lampaansääriä! Iisakki käyttää nahkaisia housunkannattimia, hän ottaa ne ja sitoo niillä lampaan repeytyneet utaret paikoilleen, sitten nostaa hän lampaan olalleen ja lähtee kotiin sen kanssa. Karitsa seuraa.
Ja sitten? Lastoja ja tervasiteitä. Muutaman päivän päästä alkaa lammas kuopia kipeällä jalallaan, sillä haavaa jomottaa parantuessa. Kaikki selviää taas — kunnes ensi kerran jotakin tapahtuu.
Jokapäiväistä elämää, tapahtumia, jotka kiinnittävät kokonaan uutisasukkaat puoleensa. Oh, se ei ole suinkaan pientä, se on kohtalo, se koskee onnea, elatusta ja menestystä.
Iisakki käyttää aikansa peltotöiden välillä veistääkseen muutamia uusia, pihalla lojuvia hirsiä, hänellä on kai siinä jokin ajatus. Hän lohkoo sitäpaitsi useita hyödyllisiä kiviä ja kuljettaa ne pihalle; kun hän on saanut tarpeeksi kiviä, rakentaa hän niistä kivijalan. Jos nyt olisi ollut laita samoin kuin vuosi sitten tai sitä ennen, olisi Inkeri ollut utelias ja ihmetellyt, mitä miehellä oli mielessä, mutta nyt puuhaili hän mieluummin omissa hommissaan, eikä kysellyt mitään. Inkeri on ahkera kuten ennenkin ja hoitaa taloutta, lapsia ja elukoita, mutta hän on alkanut laulaa, sitä hän ei tehnyt ennen, hän opettaa Eliakselle iltarukousta, sitä hän ei tehnyt ennen. Iisakki kaipaa hänen kysymyksiään, Inkerin uteliaisuus ja hänen kiitoksensa miehensä aikaansaannoksista teki tämän tyytyväiseksi ja verrattomaksi mieheksi, nyt kulkee Inkeri ohi ja sanoo ilmaan, että mies tappaa itsensä työllä. Hänelle oli kai sittenkin tullut vauriota viime kerralla! ajattelee Iisakki.
Ulla tulee uudelleen käymään. Jos olisivat asiat olleet samoin kuin viime vuonna, olisi hän ollut tervetullut, nyt oli asianlaita toinen. Inkeri kohtelee häntä ensi silmäyksestä tylysti, mikä sitten syynä lieneekin, mutta Inkeri on käynyt vihamieliseksi.
— Luulinpa tulevani taas oikeaan aikaan, sanoi Ulla simasuulla. — Kuinka niin? — Niin, että kolmas olisi ollut ristittävä. Miten on laita? — Ei, sanoi Inkeri. Sen asian takia ei sinun olisi pitänyt vaivautua. — Vai niin. —
Ulla alkaa kehua pikku poikia, jotka olivat tulleet niin suuriksi ja somiksi, Iisakkia, joka muokkaa maata ja taas näyttää olevan rakentamispuuhissa — perin suurellista kaikki, ei moista missään! Ja voitko sanoa, mitä hän rakentaa? — En, sitä voit kysyä häneltä itse. — Ei, sanoi Ulla, mitäpä minä siitä. Minä tulin vain katsomaan, miten hänen laitansa oli, sillä se on minulle suuri ilo ja hupi. Mansikista en tahdo kysellä tai ottaa sitä puheeksi, sen on nyt käynyt niinkuin pitikin käydä!
Kuluu hetkinen kaikessa rauhassa, eikä Inkeri ole enää niin epäystävällinen. Kun kello tuvan seinällä lyö heleitä lyöntejään, kihoavat kyyneleet Ullan silmiin, hän ei ole koskaan köyhän elämänsä aikana kuullut sellaista urun soittoa, Inkeri käy rikkaaksi ja auliiksi vähäpätöistä sukulaistaan kohtaan ja sanoo: — Tulehan kamariin katsomaan kuteilla olevaa kangastani!
Ulla jää koko päiväksi. Hän juttelee Iisakin kanssa ja kehuu kaikkia hänen töitään. — Olen kuullut, että olet ostanut peninkulman joka haaralle, etkö olisi voinut pitää sitä ilmaiseksi? Kuka olisi sinua kadehtinut?
Iisakki saa nyt sitä kiitosta, jota hän on kaivannut, ja hänen miehisyytensä paisuu: —- Minä ostan nyt hallitukselta, vastaa hän. — Niin, niin, mutta ei kai se olisi ollut sinua kohtaan mikään peto, se hallitus. Mitä sinä rakentelet? — Enpä tiedä. Eipä siitä mitään kummempaa. — Sinä raadat ja rakennat! Sinulla on maalatut ovet ja lyömäkellot seinällä, niinpä kai rakennat isoa tupaa? — Älähän nyt höpise! vastaa Iisakki. Mutta hän on hyvillään ja sanoo Inkerille: — Etkö voisi keittää pikkuruikkusen kermapuuroa vieraalle? — En, vastaa Inkeri, sillä olen juuri kirnunnut. — Enhän minä höpise, olen vain yksinkertainen nainen ja kyselen, rientää Ulla vastaamaan. No kun siitä ei tule isoa tupaa, niin kai sitten mainio rakennus kaikkia viljojasi varten. Sinulla on peltoja ja niittyjä, täällä vuotaa rieska ja hunaja aivan niinkuin Raamatussa sanotaan.
Iisakki kysyy: — Miltä näyttää vuodentulo hänen seuduillaan? — Siinähän tuo menee. Jollei vaan Herra sytytä ja polta niitä tänäkin vuonna, suokoon syntini anteeksi! Kaikki on hänen kädessään ja vallassaan. Mutta niin suurellista kuin täällä hänellä ei ole missään meidän puolessa, kaukana siitä!
Inkeri kyselee muista sukulaisistaan, varsinkin Siivertti enostaan, kihlakunnan kassanhoitajasta, hän on suvun suuri mies ja hänellä on nuotat ja veneet, hän ei kohta puoleen tiedä, mihinkä kaiken olemisensa panisi. Tämän puheen aikana on Iisakki yhä enemmän jäänyt syrjään ja hänen rakennuspuuhansa unohtunut. Hän sanoo vihdoin: — No kun nyt tahdot sen tietää, Ulla, niin rakentelen minä oikeastaan pientä latoa ja koetan saada siihen puimapermannon.
— Enkö minä sitä sanonut! vastasi Ulla. Oikea mies ajattelee eteenpäin ja taaksepäin ja pitää kaikki mielessään. Täällä ei ole kulhoa, ei pyttyä, jota sinä et olisi suunnitellut. Puimapermannonko sanoit?
Iisakki on suuri lapsi, hän ei kärsi Ullan imarteluja ja tekee itsensä hieman narrimaiseksi: — Mitä siihen uuteen rakennukseen tulee, niin täytyy siinä olla puimalaattia, se on minun vakaa aikomukseni, sanoo hän. — Puimalaattia! sanoo Ulla ihmeissään ja huojuttelee päätään. — Sillä mitä hyötyä on ohrasta pellolla, jollei saa sitä puiduksi? — Johan minä sanoin: kaikkea sinä haudot päässäsi. — Inkeri on taas käynyt epäystävälliseksi, toisten keskustelu on häntä kiihdyttänyt, hän sanoo äkkiä: — Kermapuuroa — mistä luulet minun kermaa ottavan? Onko kermaa joessa?
Ulla käy vaaraa vastaan: — Inkeri, siunaa ja varjele, etkö kuule pyyntöäni? Älä puhu mitään kermapuurosta, älä mainitsekaan sitä! Mitäpä tällaisesta kiertolaisesta kuin minä!
Iisakki istuu vielä vähän aikaa, sitten hän sanoo: — Ei tässä auta istua, täytyy lohkoa lisää kiviä muuriin! — Siihen meneekin sellaiseen kiviä! — Kiviä? vastaa Iisakki. Tuntuupa siltä, kuin ei niitä koskaan saisi tarpeeksi. —
Kun Iisakki on lähtenyt, ovat naiset taas paremmassa sovussa, heillä on niin paljon juteltavaa kyliltä, tunnit kuluvat. Illalla saa Ulla nähdä, miten karja on kasvanut, kolme raavasta, härkä siihen luettuna, kaksi vasikkaa ja vallan vilisemällä kuttuja ja lampaita. Mitä tästä lopulta tuleekaan! kysyy Ulla ja luo silmänsä taivaaseen.
Hän jäi yöksi.
Mutta seuraavana päivänä hän lähtee. Hän on taas saanut jotakin myttyyn ja kun Iisakki on kivilouhoksessa, lähtee hän kiertotietä välttääkseen häntä.
Kahden tunnin kuluttua palaa Ulla takaisin uutistaloon, astuu sisään ja sanoo: — Missä on Iisakki?
Inkeri seisoo astioita pesemässä. Hän tuntee, että Ullan on täytynyt kulkea Iisakin ja lasten ohi, jotka ovat kivilouhoksessa, ja aavistaa pahoja: — Iisakki, mitä sinä Iisakista? — Mitäpä minä hänestä! Mutta en saanut sanotuksi hänelle hyvästiä. — Äänettömyys. Ulla vaipuu ilman muuta penkille, aivankuin hänen jalkansa ei kannattaisi häntä. Hän haluaa näyttää jotakin tavatonta, erittäinkin sillä, että on vähällä pyörtyä.
Inkeri ei enää hillitse itseään, hänen kasvonsa kuvastavat raivoa ja pelkoa, hän sanoo: — Sain sinulta tervehdyksen Jänkä-Antin myötä. Se oli kaunis tervehdys! — Kuinka? — Se oli jänis. — Mitä sanot? kysyy Ulla ihmeen lempeästi. — Koitappa kieltää sitä! huutaa Inkeri tuijottavin silmin. Minä isken tämän puukauhan keskelle kuonoasi! Kas siinä!
Löikö hän? Löipä kyllä. Ja kun Ulla ei kaadu ensi iskusta, vaan päinvastoin mukisee ja huutaa: — Varo itseäsi! Minä tiedän sinusta, minä tiedän! niin käyttelee Inkeri edelleen puukauhaansa ja saa Ullan permannolle, kaataa hänet alleen, käy polvineen hänen päälleen.
— Aiotko vallan kuristaa minut? kysyy Ulla. Hänen yllään oli tuo kauhea jäniksen suu ja suuri, voimakas nainen kädessään nuijamainen kauha. Ulla oli aivan pöhönä lyönneistä, hänestä vuoti verta, mutta hän mukisi vain eikä antautunut: — Vai niin, vai aiot kuristaa myöskin minut! — Niin — tappaa sinut, vastaa Inkeri ja lyö. Siitä saat! Isken sinut hengiltä! — Hän tiesi nyt, että Ulla tunsi hänen salaisuutensa, eikä hän välittänyt enää mistään. — Siitä saat kärsääsi! — Kärsääni? Sinulla kärsä on! ähkii Ulla. Herramme on leikannut ristin naamaasi!
Kun Ulla on niin sitkeähenkinen, niin riivatun sitkeä, täytyy Inkerin lakata lyömästä, siitä ei ole mitään hyötyä, se vain väsyttää häntä itseään. Mutta hän uhkaa — oo, hän uhkaa kauhalla Ullan silmien edessä, että hän saa lisää, saa niin että riittää! Minulla on leikkuuveitsi, saatpa nähdä sen!
Hän nousee ikäänkuin veistä etsiäkseen, mutta nyt on hänen pahin raivonsa ohi ja hän käyttää vain kieltään. Ulla kömpii penkille kasvot sinisinä ja keltaisina, turvonneina ja verisinä, hän pyyhkäisee hiukset taapäin, asettaa päähinettään, sylkäisee; hänen suunsa on pöhötyksissä. — Senkin elukka! sanoo hän.
— Sinä olet käynyt metsässä nuuskimassa, huutaa Inkeri, siihen sinulta nämä tunnit meni, sinä olet löytänyt sen pikkuisen haudan. Mutta olisit saanut kaivaa samalla kuopan itsellesi. — Nyt saat nähdä! vastaa Ulla ja hän säteilee kostonhalusta. En sano enempää, mutta ei ole enää puhetta tuvasta ja kamarista ja urkukellosta. — Siihen et sinä mitään mahda! — Siihen mahtaa tämä Ulla kyllä jotakin!
Tästä kinastelevat nuo kaksi naista. Ulla ei ole niin karkea ja äänekäs, ei, hän on miltei rauhallinen julmassa ilkeydessään; mutta hän on piintynyt ja vaarallinen: — Katselenpa turhaan myttyäni ja kadun, että jätin sen metsään. Saat villasi takaisin, minä en niistä huoli! — Vai niin, luuletko minun ne varastaneen? — Itsepä tiedät työsi!
Siitä he taas palpattavat. Inkeri päätyy näyttämään niitä lampaita, jotka hän on kerinnyt, Ulla kysyy rauhallisesti ja pehmeästi: — Niin, niin, mutta kukapa tietää, mistä sait ensimmäisen lampaan? — Inkeri mainitsee nimen ja paikan, missä hänen ensimmäinen lampaansa karitsoineen oli ruokolla. Ja sinun on vain paras tukkia paikalla suusi! uhkaa hän. — Hahhaa! nauraa Ulla hiljakseen. Hänellä on aina vastaus varalla, eikä hän peräydy: — Suuni? Entä oma suusi! Hän osoittaa Inkerin epämuodostumaa ja nimittää häntä Jumalan ja ihmisten malliksi. Inkeri vastaa suhisten, ja koska Ulla on lihava, nimittää hän häntä rasvatynnyriksi; — sellainen sika, mikä olet! Ja sinä saat kiitokset siitä jäniksestä, minkä lähetit! — Jäniksestä? Olisinpa yhtä tietämätön synnistä kun siitä jäniksestä! Minkä näköinen se oli? — Minkä näköinen se oli? — Minkä näköinen jänis on? — Sellainen kuin sinä. Aivan sinun näköisesi. Eipä sinun tarvitsisi jäniksiä katsella.— Ulos minä sinut ajan! kirkuu Inkeri. Sinä sen Jänkä-Antin jäniksineen lähetit. Toimitan sinulle rangaistuksen. — Rangaistuksen? Puhutko rangaistuksesta? — Sinä kadehdit kaikkea, mitä minulla on ja sinä aivan paistut kateudesta minua kohtaan, jatkaa Inkeri. Sinä et ole totisesti saanut unta silmiisi siitä lähtien, kun minä jouduin naimisiin ja sain Iisakin ja kaiken, mitä täällä on. Hyvä Jumala, mitä sinä oikein tahdot minusta? Onko minun syyni, etteivät sinun lapsesi päässeet minnekään taloihin ja ettei heistä tullut mitään? Sinä et siedä nähdä, että minun lapseni ovat terverakenteisia ja että niillä on hienommat nimet kuin sinun lapsillasi, ja voinko minä sitä auttaa, että ne ovat sievempiä lihaltaan ja vereltään kuin sinun lapsesi!
Mikään muu ei olisi voinut saattaa Ullaa sellaiseen raivoon kuin tämä. Hän oli niin monta kertaa ollut äiti, hänellä ei ollut muuta kuin lapsensa sellaisina kuin ne kerta kaikkiaan olivat, hän kehui niitä mainioiksi ja kerskui niistä, pani niille ansioita, joita niillä ei ollut, ja salasi niiden virheet. — Mitä sinä sanot? vastasi hän Inkerille. Ettet vajoa maahan häpeästä! Minun lapseni, jotka ovat taivaan valoisa enkeliparvi sinun lapsiisi verrattuina! Uskallatko mainita minun lapsiani? Ne olivat kaikki seitsemän Jumalan luomia, kun ne olivat pieniä, ja nyt ne ovat kasvaneet suuriksi kaikki tyynni. Että uskallat! — Entäs Liisa, eikö hän joutunut linnaan? kysyy Inkeri. — Hän ei ollut tehnyt mitään, hän oli viaton kuin kukkanen, vastaa Ulla. Ja hän on naimisissa Bergenissä ja hän käy hatussa, mutta mitä sinä teet! — Ja mitenkä oli laita Niilon? — Minä en kehtaa vastata sinulle. Mutta yksi sinun lapsistasi makaa nyt tuolla metsässä, mitä sinä olet sille tehnyt? Sinä olet tappanut sen! — Suus kiinni ja korjaa luusi! kirkuu Inkeri ja hyökkää Ullan kimppuun.
Mutta Ulla ei väisty, hän ei edes nouse ylös. Tämä pelkäämättömyys, joka muistuttaa paatumusta, lamauttaa taas Inkerin ja hän sanoo vain: — Ei, nyt minä otan leikkuuveitsen! — Koetappas vaan, neuvoo Ulla, kyllä minä lähden muutenkin. Mutta mitä siihen tulee, että sinä ajat ulos sukulaisiasi, niin olet sinä aika elukka! — Niin, laputa nyt vaan!
Mutta Ulla ei lähde. Nuo kaksi naista pälpättävät vielä kauan aikaa ja joka kerta, kun tuvan kello lyö täyden tunnin tai puolituntia, nauraa Ulla ivallisesti ja saattaa Inkerin raivoon. Vihdoin rauhoittuvat molemmat hieman ja Ulla tekee lähtöä. — Minulla on pitkä taival ja yö edessä, sanoo hän. Ja olipa vahinko, etten tullut ottaneeksi vähän evästä mukaani kotoa, sanoo hän.
Tähän ei Inkeri vastaa mitään, hän on tullut taas järkiinsä ja hän panee Ullalle vettä vatiin: — Siinä on — jos tahdot vähän siistiä itseäsi! sanoo hän. Ullakin huomaa, että hänen on ruokottava itseään ennenkuin lähtee, mutta kun hän ei tiedä, missä on verisiä paikkoja, pesee hän hullusti. Inkeri seisoo tätä katsellen hetkisen, sitten hän näyttää: — Tuossa — vähän ohimoltakin! Ei, vaan toista ohimoa, jota minä juuri osoitan! — Tiedänkö minä, mitä ohimoa sinä osoitat! vastaa Ulla.— On vielä suusi päälläkin. Pelkäätkö vettä? kysyy Inkeri.
Lopuksi täytyy Inkerin pestä haavoittunutta ja antaa hänelle pyyhe.
— Mitä minun pitikään sanoa, sanoo Ulla kuivatessaan itseään, ja hän on jälleen täysin rauhallinen, mitenkä tulevat Iisakki ja lapset toimeen sillä aikaa? — Tietääkö hän sen? kysyy Inkeri. — Eikö hän tietäisi! Hän tuli ja näki sen. — Mitä hän sanoi? — Mitä hän saattoi sanoa! Hän jäi sanattomaksi niinkuin minäkin.
Äänettömyys.
— Sinä olet syynä kaikkeen! valittaa Inkeri ja purskahtaa itkuun. — Olisinpa yhtä puhdas synnistä! — Minä kysyn Jänkä-Antilta, saat olla varma siitä! — Tee niin!
He juttelevat siitä kaikessa rauhassa ja Ullan kostonhalu näyttää lauhtuvan. Hän on etevä poliitikko ja on tottunut keksimään keinoja, nyt lausuu hän jonkunlaisen surkuttelun: että kun se nyt tulee ilmi, niin on surku Iisakkia ja lapsia. — Niin, sanoo Inkeri ja itkee entistä rajummin. Minä olen sitä pohtinut ja pohtinut yötä päivää. — Ulla ajattelee pelastuksena sitä, että hänestä ehkä voisi olla apua. Hän voisi ehkä tulla ja olla täällä uutistalossa, kun Inkeri pantaisiin kiinni.
Inkeri ei itke enää, hän aivankuin samalla kuulostaa ja harkitsee: —
Ei, sinä et huolehdi lapsista.
— Enkö huolehdi lapsista? Höpiset. — Vai niin. — Jos minä jostakin pidän, niin kai lapsista. — Niin, kyllä omistasi, sanoo Inkeri, mutta minkälainen olisit minun lapsilleni? Ja kun minä ajattelen, että olet lähettänyt minulle jäniksen turmellaksesi perin juurin minun elämäni, niin et sinä ole muuta kuin täynnä syntiä. — Minäkö? kysyy Ulla. Minuako tarkoitat? — Sinua juuri minä tarkoitan, vastaa Inkeri ja itkee. Sinä olet ollut pahin hylkiö minua kohtaan, enkä minä usko sinusta mitään hyvää. Ja sitäpaitsi tahdot sinä vain varastaa villat meiltä, ollessasi täällä. Ja kutunjuusto toisensa jälkeen menee teikäläisille meiltä. — Oletpa sinä elukka, sanoi Ulla.
Inkeri itkee, pyyhkii silmiään ja puhuu välillä. Ulia ei tietenkään tahdo tuppautua, sillä hän voi olla Niilo poikansa luona, jossa hän on koko ajan ollut. Mutta kun nyt Inkerin pitää lähteä linnaan, niin jäävät Iisakki ja viattomat pienokaiset hoivatta ja Ulla voisi heistä sillä aikaa huolehtia. Hän esittää asian houkuttelevat puolet, se ei kävisi niinkään huonosti. Voithan ajatella asiaa, sanoo hän.
Inkeri on lyöty. Hän itkee ja puistelee päätään katse maahan luotuna. Hän menee kuin unissakävijä aittaan säälimään evästä vieraalle. — Ei, älä huoli kestitä! sanoo Ulla. — Ethän voi lähteä ruuatta tunturin yli, sanoo Inkeri.
Kun Ulla on lähtenyt, livahtaa Inkeri ulos, katselee ympärilleen, kuuntelee. Ei kuulu ääntäkään kivilouhoksesta. Hän menee lähemmäksi ja kuulee lasten leikkivän pienillä kivillä. Iisakki on istuutunut, pitelee rautakankea polviensa välissä ja nojaa siihen aivankuin sauvaan. Siinä hän istuu.
Inkeri hiipii metsänreunaa pitkin. Hän oli pannut pienen ristin maahan erääseen paikkaan, risti on nurin, mutta siinä missä se on seissyt, on turvetta nostettu pois ja maata kaivettu. Hän istuutuu ja tasoittaa maan käsillään. Ja siinä hän istuu.
Hän oli tullut uteliaisuudesta nähdäkseen, miten paljon Ulla on kaivanut tuota pientä hautaa, hän jää istumaan, koska karja ei vielä ole tullut kotia illaksi. Hän itkee ja ravistelee päätään katse maahan luotuna.
VII
Päivät kuluvat.
On siunatut kasvusäät, auringonpaistetta ja sadekuuroja ja laiho on sen mukaista. Uutisasukkaat ovat saaneet heinänteon melkein loppuun suoritetuksi ja saavat tavattomasti heinää, ei tahdo riittää kaikelle tilaa, he sullovat täyteen kallionkielekkeen alustan ja tallin, sullovat rakennuksen alle, tyhjentävät aitan kaikesta, mitä siellä on, ja sullovat senkin kattoa myöten täyteen. Inkeri tekee työtä välttämättömänä apulaisena myöhään ja varhain, Iisakki käyttää hyväkseen jokaista sadetta saadakseen uuden ladon katon alle ja ainakin eteläseinän täyteen kuntoon, niin voidaan kaiken maailman heinä sulloa sinne. Se edistyy rivakasti, se kyllä valmistuu!
Tuo suuri suru ja tapahtuma — siitä ei päässyt minnekään, työ oli tehty ja seuraukset tulisivat näkyviin. Hyvä menee usein jälkiä jättämättä, paha tuottaa aina seurauksia. Iisakki otti asian alusta saakka järkevästi, hän sanoi sen verran vaimolleen, että mitenkä sinä olet tehnyt! sanoi hän. — Siihen ei Inkeri vastannut mitään. — Ja hetken päästä puhui Iisakki taas: — Oletko sinä sen kuristanut? — Olen, sanoi Inkeri. — Ei sinun olisi pitänyt tehdä sitä. — Ei, vastasi Inkeri. — Enkä minä ymmärrä, kuinka sinä saa voit tehdä sen. — Se oli aivan samanlainen kuin minä, vastasi Inkeri. — Mitenkä? — Sen suu. — Iisakki ajatteli kauan asiaa: — Niin, niin, sanoi hän.
Ja siihen se asia jäi sillä kertaa, ja koska päivät kuluivat aivan yhtä rauhallisesti kuin ennenkin ja sitäpaitsi oli niin paljon heinää korjattavana ja sellainen tavaton laihopelto, niin painui tihutyö vähitellen taka-alalle heidän ajatuksissaan. Mutta se riippui kuitenkin ihmisten ja paikan yllä. He eivät voineet toivoa Ullan pitävän suutaan kiinni, se oli sangen epävarmaa. Ja vaikkapa Ulla pitäisikin suunsa kiinni, puhuisivat muut, nuo mykät todistajat haastaisivat, tuvan seinät, puut pienen haudan ympärillä metsässä; Jänkä-Antti saattoi tehdä viittailuja, Inkeri itse voisi ilmaista itsensä valveilla tai unissaan. He olivat valmistautuneet pahimmankin varalle.
Mitä muuta saattoi Iisakki tehdä kuin ottaa asian järkevästi? Hän huomasi nyt, miksi Inkeri oli joka kerta tahtonut yksin synnyttää, yksin kärsiä tuon suuren tuskan siitä, tulisiko lapsesta epäluoma vai virheetön, yksin ottaa vaaran vastaan. Kolmasti oli hän uudistanut sen. Iisakki ravisti päätään ja hän surkutteli Inkeri-raukan viallisuutta. Hän sai kuulla lappalaisen mukana lähetetystä jäniksestä ja hän vapautti hänet syyllisyydestä. Se synnytti heissä suurta rakkautta toisiansa kohtaan, hullua rakkautta, he sulivat toisiinsa vaaran uhatessa, Inkeri aivan uhkui karkeata suloa hänelle ja hän oli ylenpalttisen hullaantunut Inkeriin, myllynruho, ukko. Inkeri käytti kylläkin karvatallukoita, mutta hän ei ollut lappalaisen näköinen, hän ei ollut pieni ja kuivettunut, vaan päinvastoin verrattoman kookas. Nyt kesäiseen aikaan kävi hän paljain jaloin ja hänen pohkeensa näkyivät korkealle, ja näistä paljaista pohkeista ei Iisakki saanut silmiänsä käännetyksi.
Inkeri lauleskeli virren pätkiä koko kesän ja opetti Eliakselle rukouksia, mutta hän alkoi vihata epäkristillisinä kaikkia lappalaisia ja antoi niiden, jotka kulkivat ohi, kuulla kunniansa: — He saattoivat taas olla jonkun lähettämiä, heillä oli taas ehkä jänis nahkarepussaan, he saivat lähteä! — Jänis? Mikä jänis?
— No, etkö ole kuullut, mitä Jänkä-Antti teki? — En. — Enpä siitä pahene, vaikka sen sanonkin: hän tuli tänne jänis repussaan, kun minä olin raskaana.
— Oletko kuullut hullumpaa! Viotuitko? — Se ei kuulu sinuun, sinun on nyt vaan lähdettävä! Tässä on sinulle vähän suuhun pantavaa ja nyt saat lähteä!
— Eikö sinulla olisi nahkapohjaa tallukoihini? — Ei. Mutta minä annan sinulle seipäästä, jollet nyt lähde!
Lappalainen kyllä kerjää nöyrästi, mutta jos häneltä kielletään, käy hän kostonhaluiseksi ja uhkaa. Muuan lappalaispariskunta kulki kaksine lapsineen uutistalon ohi, lapset lähetettiin tupaan kerjäämään, he tulivat takaisin ja ilmoittivat, ettei tuvassa ollut ketään. Perhe seisoi hetkisen keskustellen asiasta lapinkielellä, sitten meni mies sisälle katsomaan. Hän ei palannut. Vaimo meni hänen jälkeensä, sitten lapset, he jäivät kaikki seisomaan tupaan jutellen lapinkieltä. Mies kurkistaa kamariin, sielläkään ei ole ketään. Tuvan kello lyö, perhe kuuntelee ihmeissään ja jää seisomaan.
Inkeri on kai vainunnut vieraita talossa, hän tuli nopeasti astellen mäkeä alas, kun hän näkee lappalaisia ja lappalaisia, joita hän ei edes tunne, sanoo hän siekailematta: — Mitä hän täältä tahtoo? Eikö hän nähnyt, ettei täällä ollut ketään? — Mjaa, sanoo mies. — Inkeri uudistaa: — Hänen on lähdettävä täältä ulos.
Perhe vetäytyy ylen vastahakoisesti ulos. — Me jäimme seisomaan ja kuuntelemaan sinun tupakelloasi, sanoo mies, se löi niin perin kauniisti. — Eikö sinulla olisi leivänkannikkaa meille? kysyy vaimo. — Mistä hän on? kysyy Inkeri. — Vatnasta, toiselta puolen. Olemme kulkeneet koko yön. — Minne hän on matkalla? — Tunturin yli. —
Inkeri menee ja säälii evästä, kun hän palaa ulos, kerjää vaimo hiippakangasta, vähän villoja ja kutunjuustoa ja kaikenlaista. Inkerillä ei ole aikaa, Iisakki ja lapset ovat heinämaalla. — Hänen täytyy nyt lähteä, sanoo hän.
Vaimo lepertelee: — Näimme karjasi tuolla korvessa, siellä on elukkaa aivankuin taivaalla tähtiä. — Taitamattomasti! sanoo mieskin. Eikö sinulta joutaisi pari vanhoja karvatallukoita?
Inkeri sulkee oven ja lähtee takaisin työhönsä mäelle. Silloin huusi mies jotakin, jota hän ei ollut kuulevinaan ja meni vain edelleen, vaan jonka hän kuitenkin kuuli: — Ostatko jäniksiä?
Sitä ei voinut ymmärtää väärin. Lappalainen kysyi ehkä aivan viattomasti, joku oli uskotellut hänelle, hän kysyi ehkä pahassa tarkoituksessa; mutta Inkeri oli joka tapauksessa saanut viestin. Kohtalo varoitti…
Päivät kuluivat. Uutisasukkaat olivat tervettä väkeä, se mikä oli tuleva, se sai tulla, he tekivät työtänsä ja odottivat. He elivät toisiaan lähellä kuin metsäneläimet, he nukkuivat ja söivät, oltiin jo niin pitkällä, että he olivat maistaneet uusia perunoita ja ne olivat suuria ja jauhoisia. Isku — miksi ei isku tullut? Nyt oli elokuu lopussa, pian tuli syyskuu, säästyisivätkö he talven yli? He elivät alituisesti vahtia pitäen, joka ilta ryömivät he pesäänsä onnellisina siitä, että päivä oli mennyt ilman, että mitään oli tapahtunut. Niin kului aika lokakuuhun saakka, jolloin nimismies tuli vierasmiehineen ja laukkuineen. Laki astui ovesta sisälle.
Tutkimus vei aikansa, Inkeriä kuulusteltiin erikseen, hän ei kieltänyt, hauta metsässä avattiin ja tyhjennettiin, ruumis lähetettiin tutkittavaksi. Ja tuo pieni ruumis, se oli puettu Eliaksen kastemekkoon ja hiippalakkiin helmineen.
Iisakki taas aivankuin havahtui puhumaan: — Niin, niin, nyt on meidän käynyt niin hullusti kuin käydä saattoi, sanoi hän. Sanon vieläkin saman, ettei sinun olisi pitänyt sitä tehdä. — Ei, vastasi Inkeri. — Miten sinä teit? — Inkeri ei vastannut, — ja että sinä sait sellaista päähäsikään! — Se oli aivan samannäköinen kuin minä. Silloin minä painoin käteni hänen kasvojaan vasten. — Iisakki ravisti päätään. — Ja silloin hän kuoli, jatkoi Inkeri ja purskahti valtavaan itkuun. — Iisakki oli hetkisen vaiti: — Niin, niin, nyt on myöhäistä itkeä. — Sillä oli ruskeita hiuksia niskassa, nyyhkytti Inkeri.
Siihen se taas jäi.
Jälleen kuluivat päivät. Inkeriä ei pantu kiinni, virkamiehet olivat häntä kohtaan lempeitä, nimismies Heyerdahl kuulusteli häntä aivankuin hän olisi kuulustellut jotakuta sivullista ja sanoi vain: — On surullista, että sellaista pitää tapahtua! — Kun Inkeri kysyi, kuka oli hänet antanut ilmi, vastasi nimismies, että sitä ei ollut kukaan yksityinen tehnyt, useat olivat siitä puhuneet, hän oli saanut vihiä asiasta useilta eri haaroilta. — Eikö hän itse ollut ilmaissut itseään joillekin lappalaisille? — Inkeri: — Niin, hän oli kertonut joillekin lappalaisille Jänkä-Antista, joka oli kulottanut kesällä heillä käydessään mukana jänistä ja tehnyt hänen sydämensä alla olleen lapsen haarahuuliseksi. Ja eikö Ulla ollut lähettänyt jänistä? — Sitä ei nimismies tiennyt. Mutta hän ei millään muotoa tahtonut panna pöytäkirjaan sellaista tietämättömyyttä ja taikauskoa. — Äitini sai myös nähdä jäniksen kantaessaan minua, sanoi Inkeri…
Lato oli valmis, se oli tilava rakennus, jonka kummassakin päässä oli heinäsuojamat ja keskellä puimalattia. Aitta ja muut väliaikaiset paikat tyhjennettiin nyt ja heinät siirrettiin latoon, ohra leikattiin ja kuivattiin seipäillä ja ajettiin sisään, Inkeri otti maasta porkkanat ja nauriit. Kaikki oli katon alla. Nyt olisi kaikki ollut niin hyvin, uutistalossa oli hyvinvointia, Iisakki raivasi taas uutismaata ennen maan jäätymistä ja laajensi ohrapeltoa, hän oli aika maan möyrijä; mutta marraskuussa sanoi Inkeri: — Nyt olisi hän ollut puolen vuoden vanha ja tuntenut meidät kaikki! — Siitä ei kannata puhua, sanoi Iisakki.
Talvella pui Iisakki ohran uudella ladon lattialla ja Inkeri oli mukana pitkät ajat ja käytteli varstaa siinä missä hänkin, samalla kun lapset leikkivät ylhäällä heinien päällä. Ohra oli suurta ja lihavaa. Uudeksi vuodeksi tuli hyvä rekikeli ja Iisakki alkoi ajaa halkoja kylälle, hänellä oli nyt vakinaiset ostajat ja hän sai kesäkuivista puistaan hyvän hinnan. Eräänä päivänä sopi hän Inkerin kanssa siitä, että Mansikin kookkaanlainen härkävasikka vietäisiin rouva Geisslerille ja pantaisiin mukaan kutunjuusto. Rouva ilostui kovasti ja kysyi maksua. — Ei mitään, vastasi Iisakki, nimismies on maksanut edeltäkäsin. — Herra häntä siunatkoon, onko todellakin! sanoi rouva Geissler liikutettuna. Hän lähetti Eliakselle ja Siivertille sekä kuvakirjoja, kaakkuja että leikkikaluja. Kun Iisakki tuli kotiin ja Inkeri näki tavarat, kääntyi hän pois ja itki. — Mitä nyt? kysyi Iisakki. — Inkeri vastasi: — Eipä mitään. Nyt juuri olisi hän vuoden vanha ja saattaisi nähdä kaiken tämän! — Niin, niin, mutta tiedäthän, minkälainen hän oli, sanoi Iisakki lohduttaakseen häntä. Ja sitäpaitsi saattaa tapahtua, ettei käykään niin hullusti. Olen saanut kysellyksi, missä Geissler oleskelee. — Inkeri kuulosti: — Voisiko hän auttaa meitä? — Sitä en tiedä. —
Sitten ajoi Iisakki viljan myllyyn ja sai sen jauhetuksi ja toi jauhot kotiin. Sitten aloitti hän taas metsätyönsä ja hakkasi seuraavan vuoden halot. Hänen elämänsä vaihteli työstä toiseen vuodenaikojen mukaan, pellolta metsään ja metsästä jälleen pellolle. Iisakki oli nyt työskennellyt kuusi vuotta uutistalolla ja Inkeri viisi, kaikki olisi ollut hyvin, jos niin olisi suotu. Mutta niin ei ollut suotu. Inkeri kutoi kangasta ja ruokkosi karjaansa, hän lauloi myöskin ahkerasti virsiä, mutta Herra paratkoon sitä laulua, hän oli kuin kieletön kello.
Niin pian kuin korpeen tuli keli, noudettiin hänet kylälle kuulusteluun. Iisakki jäi kotia. Ollessaan yksin kotosalla, päätti hän tehdä matkan Ruotsin puolelle: etsimään Geissleriä, tuo hyvä nimismies tahtoisi ehkä vielä kerran osoittaa ystävällisyyttään Sellanrån asukkaita kohtaan. Mutta kun Inkeri tuli takaisin, oli hän kysellyt yhtä ja toista ja saanut vähän selkoa tuomiosta: oikeastaan olisi kuolemanrangaistus, pykälä 1, mutta. Kas hän oli noussut seisaalleen keskellä oikeuden pyhyyttä ja tunnustanut kaiken; kaksi seurakunnan todistajaa oli katsellut häntä säälien ja tuomari oli kysellyt häneltä leppeästi; mutta Inkeri jäi joka tapauksessa alakynteen lain älyniekkojen keskellä. Nuo korkeat herrat lainoppineet ovat niin nokkelia, ne osaavat pykäliä, ne ovat oppineet ne ulkoa ja muistavat ne, sellaisia älyniekkoja ne ovat. Eivätkä he ole vailla yksityistä ymmärrystäkään, eivät aivan vailla sydäntäkään. Inkerillä ei ollut valittamista tuomioistuinta vastaan: hän ei puhunut mitään jäniksestä, mutta kun hän itkien tunnusti, ettei hän ollut tahtonut vialliselle lapselleen niin kurjaa osaa, että se olisi jäänyt elämään, niin nyökäytti tuomari hiljaa ja vakavasti. — Mutta, sanoi hän, olethan sinä itsekin ristihuulinen ja sinun on käynyt hyvin elämässä? — Niin, Herran kiitos! vastasi Inkeri vain. Eikä hän saanut sanotuksi mitään lapsuutensa ja nuoruutensa salatuista kärsimyksistä.
Mutta tuomari oli kai huomannut yhtä ja toista, hänellä oli itsellään kämpäjalka, eikä hän ollut koskaan voinut tanssia. Tuomio — ei, sitä en tiedä, sanoi hän. Oikeastaan on se kuolemanrangaistus, mutta. Enkä tiedä, saammeko sen lievennetyksi alempiin asteisiin, toiseen asteeseen tai kolmanteen asteeseen, viidestätoista kahteentoista vuoteen, kahdestatoista yhdeksään vuoteen. Siellä istuu joku komitea lieventämässä rikoslakia, mutta siitä ei tule valmista. Mutta toivokaamme parasta, sanoi hän.
Inkeri palasi takaisin välinpitämättömänä, häntä ei huolittu vangita. Kun Iisakki parin kuukauden päästä palasi eräänä iltana kalamatkaltaan, oli nimismies todistajineen käynyt Sellanråssa. Inkeri oli ystävällinen ja iloinen Iisakille ja kehui häntä, vaikka hän ei ollut saanut suurtakaan saalista.
— Mitä minun pitikään sanoa, onko täällä ollut vieraita? kysyi Iisakki.— Vieraita? Mitä sinä kyselet? — Minä näin tuoreita jalan jälkiä ulkona, saappaan jälkiä. — Täällä ei ole ollut muita vieraita kuin nimismies ja muuan toinen. — Vai niin. Mitä he tahtoivat? — Sen kai tiedät. — Tulivatko ne sinua noutamaan? — Tulivatko ne minua noutamaan! Se oli vain tuomio. Ja sen sanon sinulle, Iisakki, että Jumala oli armollinen, ei tullut sitä, mitä pelkäsin. — Vai niin, sanoi Iisakki jännittyneenä, ei kai tullut niin pitkää aikaa? — Ei, vain muutamia vuosia. — Montako vuotta? — Niin, niin, sinusta kai ne tuntuvat pitkiltä, mutta minä kiitän Jumalaa sydämestäni!
Inkeri ei maininnut vuosien lukua. Myöhemmin illalla kysyi Iisakki, milloin häntä tultaisiin noutamaan, mutta sitä hän ei tiennyt tai ei tahtonut ilmoittaa. Hän oli taas miettiväinen ja sanoi, ettei hän ymmärtänyt miten kaikki kävisi, mutta he saisivat kai Ullan tänne, eikä Iisakkikaan tiennyt muuta neuvoa. Miten oli muuten Ullan tulon laita? Hän ei saapunutkaan tänä vuonna kuten tavallista. Oliko hänen aikomuksensa pysytellä poissa hyvällä, saatettuaan heidän elämänsä hunningolle? He tekivät kevättyöt, mutta Ullaa ei kuulunut. Pitikö hänet ehkä hakea! Hän kyllä tulla taaperteli, rasvatynnyri, peto.
Vihdoin eräänä päivänä hän tuli. Se vasta ihminen oli, oli aivankuin ei mitään olisi tapahtunut hänen ja avioparin välillä, hän kutoi sentään juovikkaita housuja Eliakselle, sanoi hän. — Tulin katsomaan, miten tällä puolen tunturin voidaan, sanoi hän. — Havaittiin, että hän oli jättänyt vaate- ja tavarasäkkinsä metsään ja oli valmistunut jäämään.
Illalla veti Inkeri miehensä syrjään ja sanoi: — Aioitko etsiä sitä
Geissleriä? Nyt peltotöiden välillä olisi aikaa. — Niin, vastasi
Iisakki, koska Ulla nyt on täällä, niin lähden aamulla aikaisin. —
Inkeri oli tästä kiitollinen. — Ja sinun pitää ottaa mukaasi kaikki
rahat, mitä sinulla on, sanoi hän. — No, etkö sinä voi niitä kätkeä? —
En.
Inkeri laittoi heti runsaasti evästä ja Iisakki heräsi yöllä ja valmistautui matkalle. Inkeri seurasi häntä oven ulkopuolelle, eikä itkenyt eikä valittanut, sanoihan vaan: — Ne voivat nyt tulla minä päivänä hyvänsä. — Tiedätkö jotakin? — Mitäpä minä tietäisin! Ei kai se vielä niin väleen tapahdu, mutta. Kunhan nyt vaan tapaisit sen Geisslerin ja saisit jonkun hyvän neuvon!
Mitäpä voisi Geissler nyt tehdä? Ei mitään. Mutta Iisakki lähti.
Inkeri oli kai kuitenkin tiennyt jotakin, hän oli kai myös laittanut sanan Ullalle. Kun Iisakki palasi kotiin Ruotsista, oli Inkeri käyty noutamassa. Ulla oli lasten luona.
Se oli raskas sanoma Iisakille ja hän kysyi korkealla äänellä: — Onko hän matkustanut? — On, vastasi Ulla. — Minä päivänä? — Sen jälkeisenä, kun läksit. — Iisakki huomasi, että Inkeri oli taaskin halunnut saada hänet pois ollakseen ratkaisun hetkellä yksin, sentähden oli hän myöskin pyytänyt häntä ottamaan kaikki rahat mukaansa. Oo, Inkeri olisi kyllä tarvinnut muutaman kolikon tuolle suurelle matkalle!
Mutta kävikin niin, että pikku poikien huomio heti kiintyi pieneen keltaiseen porsaaseen, jonka Iisakki oli tuonut mukanaan kotiin. Se oli muuten hänen ainoa tuomisensa: se Geisslerin osoite, joka hänellä oli, oli vanhentunut, Geissler ei ollut enää Ruotsissa, vaan oli palannut takaisin Norjaan, hän oli Trondhjemissa. Mutta porsaan oli Iisakki kantanut käsivarrellaan Ruotsista ja antanut sille maitoa pullosta ja nukkunut se rinnoillaan tunturilla; hän oli tahtonut ilahduttaa sillä Inkeriä, mutta nyt leikkivät Elias ja Siivertti sillä ja heillä oli sangen hauskaa. Se hieman haihdutti Iisakin ikävää. Sen lisäksi saattoi Ulla Iisakille nimismiehen terveiset, että valtio vihdoin oli hyväksynyt Sellanrån kaupan, ja Iisakin piti vain mennä nimismiehen konttoriin maksamaan. Se oli hyvä sanoma ja se poisti Iisakin pahimman alakuloisuuden. Vaikka hän oli ylen väsynyt kävelystä, otti hän uudet eväät reppuun ja läksi heti kylään. Häntä elähytti vielä pieni toivo tavata Inkeriä.
Se toivo raukesi, Inkeri oli matkustanut kahdeksaksi vuodeksi. Iisakin mieli kävi synkäksi ja autioksi ja hän kuuli vain sanan silloin, toisen tällöin siitä, mitä nimismies sanoi; — Että oli surkeata, että sellaista tapahtui. Hän toivoi, että se oli Inkerille hyväksi opiksi, että hänessä tapahtuisi kääntymys ja että hän tulisi paremmaksi ihmiseksi, eikä kuristaisi lapsiaan!
Nimismies Heyerdahl oli mennyt edellisenä vuonna naimisiin. Hänen vaimonsa ei tahtonut tulla äidiksi, eikä saada lapsia. Hänellä ei ollutkaan lapsia.
— Vihdoinkin voin minä päättää Sellanrån asian, sanoi nimismies. Kuninkaallinen virasto on hyväksynyt myynnin suunnilleen minun ehdotukseni mukaan. — Vai niin, sanoi Iisakki. — Siihen on mennyt aikaa, mutta tyydytyksekseni saan nähdä, ettei työni ole mennyt hukkaan. Minkä minä kirjoitin, se on läpäissyt miltei pilkulleen. — Pilkulleen, sanoi Iisakki ja nyökäytti päätään. — Tässä on asiakirja. Voit saada sen kuulutetuksi ensi käräjillä. — Jaa, nyökkäsi Iisakki. Mitä minun tulee maksaa? — Kymmenen taalaria vuosittain. Niin, tässä on virasto tehnyt pienen muutoksen: kymmenen taalaria viiden asemasta vuodessa. En tiedä, miten siihen suhtaudut? — Kunhan vain siitä selviän, sanoi Iisakki. — Ja kymmenenä vuotena.
— Iisakki katsoi säikähtäneenä häneen. — Niin, virasto ei tahdo toisin, sanoi nimismies. Eikä se ole mikään maksu niin suuresta maatilasta, niin viljeltynä ja rakennettuna kuin se nyt on.
Iisakilla oli tämänvuotiset kymmenen taalaria, hän oli saanut ne haloista ja kutunjuustoista, jotka Inkeri oli kerännyt varastoon. Hän maksoi. Sitten jäikin hänelle vielä vähän.
— Onpa todella sinun onnesi, ettei virasto ole saanut vihiä vaimosi matkasta, sanoi nimismies. Muuton olisi se ehkä saanut toisen ostajan. — Vai niin, sanoi Iisakki ja kysyi: ja hän on nyt siis matkustanut kahdeksaksi vuodeksi? — Niin, sitä ei voi muuttaa, oikeuden täytyy tulla täytetyksi. Hänen tuomionsa on sitäpaitsi lievää lievempi. Nyt on sinulla yksi tehtävä: sinun tulee hakata selvä raja talosi ja valtion maitten välille. Hakkaa putipuhtaaksi suora linja niitä merkkejä myöten, jotka minä olen osoittanut ja merkinnyt pöytäkirjaan. Puut saat pitää itse. Tulen sinne katsomaan myöhemmin.
Iisakki vaelsi kotia.
VIII
Vuodet kuluvat nopeasti? Kyllä siltä, joka on vanhettunut.
Iisakki ei ollut vanhettunut eikä heikontunut, hänelle olivat vuodet pitkiä. Hän teki työtä talossaan ja antoi ruostepartansa kasvaa, minkä halutti.
Silloin tällöin katkaisi korven yksitoikkoisuuden joku ohi kulkeva lappalainen tai yksi ja toinen tapahtuma karjan keskuudessa, sitten kaikki taas niinkuin ennenkin. Kerran tuli joukko miehiä käyden, he lepäsivät Sellanråssa ja söivät ja saivat maitoa, he kyselivät Iisakilta ja Ullalta polkua tunturin yli, heidän piti tehdä sähkölennätinlinjaa, sanoivat he. Toisen kerran tuli Geissler —- ei kukaan vähempi kuin Geissler. Hän tuli vallan vapaasti astellen kylältä päin ja hänellä oli mukanaan kaksi miestä, joilla oli poraustarpeet ja kuokka ja lapio.
Sitä Geissleriä! Hän oli sama kuin ennenkin, muuttumaton, hän sanoi hyvää päivää, puheli lapsille, meni tupaan ja tuli taas ulos, katseli peltoja, avasi navetan ja ladon ovia ja kurkisti sisälle. — Mainiota! sanoi hän. Iisakki, onko sinulla vielä niitä kiviä? — Kiviä? kysyi Iisakki. — Niitä pieniä kiviä, joilla poikasi leikki silloin kerran, kun olin täällä?
Kivet olivat joutuneet aittaan, jossa ne olivat hiiren pyydyksen painoina, ja nyt tuotiin ne esille. Nimismies ja nuo kaksi miestä tutkivat niitä ja puhuivat niistä, iskivät niitä vähän ja punnitsivat niitä kädessään. — Kuparikiveä! sanoivat he. — Voitko tulla tunturille meidän kanssamme ja näyttää, mistä olet ne löytänyt? sanoi nimismies.
Kaikki lähtivät yhdessä tunturille, eikä kivien löytöpaikka ollutkaan kaukana, mutta he kiertelivät tunturilla pari päivää ja etsivät metallisuonia ja laukoivat kallioita. He palasivat takaisin taloon mukanaan kaksi raskasta pussia täynnä kiviä.
Iisakki oli nyt saanut puhutuksi Geisslerille kaikki asiansa, hän oli kertonut talon kaupasta, joka oli tullut maksamaan sata taalaria viidenkymmenen asemasta. — Se ei merkitse mitään, sanoi Geissler kevyesti. Sinulla on täällä tunturissa ehkä tuhansia. — Vai niin, sanoi Iisakki. — Mutta sinun täytyy saada tilasi kuulutetuksi niin pian kuin varat sallivat. — Niinpä kyllä. — Ettei valtio rupea metkuilemaan kanssasi, ymmärrätkö. — Iisakki ymmärsi. Mutta pahin on Inkerin laita, sanoi hän. — Niin, sanoi Geissler ja mietti tavallista kauemmin. Asia voitaisiin ehkä ottaa uudelleen käsiteltäväksi. Hän saattaisi mahdollisesti saada lievennystä rangaistukseensa. Mutta me voisimme ehkä anoa armahdusta ja saavuttaa saman tuloksen. — Vai niin, luuleeko hän niin. — Mutta armahdusta emme voi hakea vielä. Vasta tuonnempana. Mitä minun pitikään sanoa: sinä olet vienyt perheelleni sekä lahtia että kutunjuustoja, mitä olen velkaa? — Ei mitään, nimismies on maksanut niin paljon. — Minäkö? — Ja ollut meille niin hyväksi avuksi. — Ei, sanoi Geissler lyhyesti ja antoi muutaman taalarinsetelin. Ota nuo! sanoi hän.
Se mies ei tahtonut ottaa mitään ilmaiseksi, ja rahoja tuntui hänellä taas olevan yllin kyllin lompakossa, niin paksu se oli. Herra ties, oliko hän todella niin varoissaan.
— Mutta hän kirjoittaa, että hän voi hyvin, sanoi Iisakki, joka vain ajatteli omiaan. — Vai niin, vaimosi? — Niin. Ja sitten, että hän sai pikku tytön — hän on saanut suuren, sievän tytön. — Sepä erinomaista! — Ja sitten auttavat ne häntä siellä kaikki ja ovat hyviä, sanoo hän.
Geissler sanoi: — Nyt lähetän minä nämä kivet jollekin asiantuntijalle saadakseni tietää, mitä niissä on. Jos niissä on runsaasti kuparia, saat vielä paljon rahaa. — Vai niin, sanoi Iisakki, ja milloin hän luulee, että voimme anoa armahdusta? — Jonkun ajan kuluttua. Minä kirjoitan sinulle. Minä tulen myöhemmin uudelleen. Mitä sanoitkaan, onko vaimosi saanut lapsen sen jälkeen kun hän matkusti? — On. — Ne ovat siis passittaneet hänet raskaana täältä. Siihen ei heillä ollut oikeutta. — Vai niin. — Siinä on yksi lisäsyy, jolla hänet voi saada jonkun ajan kuluttua vapautetuksi. — Sepä olisi hyvä! sanoi Iisakki kiitollisena.
Iisakki ei tiennyt, että viranomaisten oli täytynyt laatia ja lähettää monta pitkää kirjelmää edestakaisin tuon raskaan vaimon asian johdosta. He eivät olleet aikoinaan huolineet vangita häntä kahdesta syystä: paikkakunnalla ei ollut vankilahuonetta ja he tahtoivat olla lempeitä. Siitä oli arvaamattomat seuraukset. Kun Inkeriä myöhemmin tultiin noutamaan, ei kukaan ollut kysynyt hänen tilaansa, eikä hän itse ollut hiiskunut mitään… Ehkä hän olikin vaiennut tahallaan, jotta hänellä olisi lapsi läheisyydessään noina kovina vuosina; kun hän käyttäytyi hyvin, sai hän kai nähdä sitä silloin tällöin. Ehkä oli hän vain ollut tylsä ja välinpitämätön siitä, missä tilassa hänet vietäisiin…
Iisakki teki työtä ja ponnisteli, hän perkasi ja raivasi maitaan, hän aukaisi rajaa oman alueensa ja valtion maiden välille, puista tuli taas vuoden halot.
Mutta kun hänellä ei ollut enää Inkeriä ilahdutettavanaan, raatoi hän enemmän tavasta kuin mielihyvästä. Hän oli myös laiminlyönyt tilansa kuulutuksen kaksilla käräjillä, koska se ei ollut hänen sydämellään, vihdoin hän oli tänä syksynä saanut sen tehdyksi. Hänen laitansa ei ollut aivan niinkuin piti. Kärsivällinen ja harkitseva hän kyllä oli, mutta hän oli kärsivällinen ja harkitseva sentähden, että hän oli joutunut alamäkeen. Hän otti esille nahat, siksi että ne täytyi valmistaa, vuohennahat, vasikannahat, pani ne virtaan ja kaapi ne, pani ne parkkiin ja valmisti ne kenkänahaksi. Hän eroitti talvella heti ensi puinnissa siemenviljan seuraavaa kevättä varten, jotta sekin tuli tehdyksi, oli parasta, että sekin oli tehty, hän oli järjestyksen mies. Mutta elämä oli hänestä harmaata ja yksinäistä, jaa'a, Herra paratkoon, vaimoton mies jälleen ja kaikkea.
Mitä iloa oli hänellä nyt istua sunnuntaisin tuvassaan peseytyneenä ja koreassa, punaisessa paidassa, kun hänellä ei enää ollut ketään, jolle olla korea! Sunnuntait olivat päivistä pisimmät, ne tuomitsivat hänet joutilaisuuteen ja surullisiin ajatuksiin, hänen piti vain kiertää maitaan ja katsella kaikkea, mitä piti tehdä. Joka kerta oli hänellä pikku pojat mukanaan, aina toinen käsivarrellaan. Oli hauskaa kuunnella niiden puhelua ja vastata niiden kysymyksiin.
Vanha Ulla oli hänellä sentähden, ettei hänellä ollut ketään muuta. Ulla ei ollutkaan hullumpi olemassa, hän karttasi ja kehräsi ja kutoi sukkia ja lapasia ja laittoi kutunjuustoja hänkin; mutta hänen kätensä ei ollut menestyksellinen ja hän teki työtä ilman rakkautta, kaikki, mitä hän otti käsiinsä, oli toisen omaa. Iisakki oli kerran Inkerin aikana ostanut korean ruukun kauppiaalta, sen paikka oli hyllyllä, se oli savesta ja sen kannessa oli koiran pää, oikeastaan oli se jonkinlainen tupakkirasia, Ulla otti kannen ja pudotti sen permantoon. Inkeriltä oli jäänyt muutamia fuksian taimia erääseen laatikkoon, ne olivat lasin alla, Ulla otti lasit pois ja painoi ne takaisin kovaa ja huolimattomasti — seuraavana päivänä olivat kaikki taimet kuolleet. Iisakista ei ollut suinkaan helppoa nähdä tätä, hänen kasvoillaan näkyi ehkä joku ilme ja kun hänessä ei ollut mitään pehmeätä eikä joutsenenomaista, oli se ehkä vaarallinen ilme. Ulla oli sitkeä ja lauhkea, hän mutisi: — Minkä minä sille! — Sitä en tiedä, sanoi Iisakki, mutta olisit antanut sen olla. — Minä en enää koske hänen kukkasiinsa, sanoi Ulla silloin. Mutta ne olivat nyt kuolleet.
Ja miksi tuli lappalaisia nyt useammin Sellanråhon kuin ennen? Jänkä-Antti; mitä asiaa oli hänellä, eikö hän voinut kulkea ohitse? Hän tuli kaksi kertaa tunturin yli samana päivänä, eikä hänellä ollut poroja katsottavana, vaan eli hän kerjuulla ja oleskelemalla toisten lappalaisten luona. Kun hän tuli uutistaloon, jätti Ulla kaikki työnsä ja alkoi lörpötellä hänen kanssaan seutukunnan asukkaista, kun hän läksi pois, oli hänen säkkinsä täynnä kaikenlaista. Iisakki sieti tätä vaieten kaksi vuotta.
Sitten piti Ullan taas saada uudet kengät, mutta silloin ei Iisakki enää voinut vaieta. Oli syksy ja Ulla kulutti kenkiä joka päivä sensijaan, että olisi käynyt karvatallukoissa tai puukengissä. Iisakki sanoi: — Kaunis ilma tänään. Hm! — Niin hän alotti. — Niin on, sanoi Ulla. — Eikö niin Elias, että sinä näit kymmenen kutunjuustoa hyllyllä tänä aamuna? kysyi Iisakki. — Niin, vastasi Elias. — Nyt ei ole muuta kuin yhdeksän. —
Elias laski uudelleen ja muisteli pienessä päässään: — Niin, ja sitten se, minkä Jänkä-Antti sai. Sitten on kymmenen.
Äänettömyys tuvassa. Pikku Siivertin piti myöskin laskea ja hän toisti veljen sanat: — Sitten on kymmenen.
Taas äänettömyys. Mutta vihdoinkin täytyi Ullan selittää. — Niin, hän sai pikkuruikkusen juuston, enpä luullut, että se mitään tekisi. Eikä lapset ole vielä niin suuria, että niistä tietäisi, mitä niissä asustaa, ja mistä minä tiedän tai näen, kehenkä ne tulevat! Sillä eivät ne ainakaan sinuun tule, Iisakki, sen tiedän.