Maan ympäri 80 päivässä

— Kas niin! Tuossa taas japanilainen lähetyskunta matkalla Eurooppaan!

XXIII.

Passepartout saa suunnattoman pitkän nenän.

Seuraavana aamuna ei Passepartout enää ollutkaan niin ripeä; hän oli nälissänsä ja päätti hankkia rahaa tavalla tai toisella, mitä pikemmin sitä parempi. Hän olisi voinut myydä kellonsa, mutta ennen hän olisi kuollut nälkään. Nyt jos koskaan tuli hänen koettaa saada hyötyä kovasta, vaikkei soinnukkaasta äänestänsä.

Hän muisti muutamia englantilaisia ja ranskalaisia lauluja ja päätti koettaa onneansa. Japanilaiset — niin arveli Passepartout — ovat kaiketi suuria musiikin suosijoita, sillä kaikki siellä suoritetaan symbaalien, tamtamien ja rumpujen soidessa; kyllä kai he sitten osaavat oikean arvon antaa eurooppalaiselle lauluniekalle.

Mutta kenties oli vielä liian aikaista alkaa laulajaisia, ja kenties musiikin suosijat, odottamattoman aikaisin herätettyinä, eivät hoksaisikaan maksaa sellaisessa rahassa, missä on oikein mikadon kuva päällä.

Passepartout päätti odottaa muutamia hetkiä. Kävellessään tuossa rupesi hän kumminkin arvelemaan olevansa liian hyvissä vaatteissa ollakseen kulkeva laulaja. Hän päätti vaihtaa vaatteensa toisiksi, jotka olisivat paremmassa sopusoinnussa hänen asemansa kanssa. Täten saa hän jotakin väliä, ja sittenhän sopii täyttää ensin vatsan vaatimukset.

Sanasta työhön. Kauan aikaa haeskeltuansa löysi hän viimein vanhain vaatteiden kaupustelijan, joka kohta mielistyi eurooppalaiseen pukuun. Pian oli Passepartout saanut ylleen vanhan japanilaisen hameen ja päähänsä jonkinlaisen turbaanin, pahanpäiväiseksi vaalenneen auringon paisteesta ja sateesta. Mutta sen sijaan kilisi nyt koko joukko pieniä hopearahoja hänen taskussaan.

— Sopiihan minun ajatella olevani naamiaisissa, — lohdutteli
Passepartout itseään.

Tällä lailla japanilaistunut Passepartout meni heti ensi työkseen pienenläntään ravintolaan ja söi siellä hyvän kananpaistin ja muutaman kahmalollisen riisiä, sanalla sanoen hän söi kuin ainakin mies, jonka päivällinen vielä on tietämättömissä.

Syötyään tarpeeksensa hän arveli:

— Nyt on paras pitää kurssit kohdallaan. Tuskin näitä vaateriepuja vaihtamalla tän japanilaisemmiksi enää saa. Pitää keksiä keino, millä piammiten pääsisin tipo tieheni tästä Auringon maasta, josta mulla on pelkkiä ikäviä muistoja.

Passepartout arveli ensin mennä hakemaan Amerikkaan lähteviä höyrylaivoja. Hän aikoi tarjoutua kokiksi tai passariksi, vaatien palkakseen maksuttoman matkan ja ruuan. San Fransiskoon päästyänsä hän kyllä tulee toimeen. Tärkeintä oli päästä vain Tyynen valtameren poikki, ja tätä matkaa oli 4,600 peninkulmaa.

Passepartout'illa ei ollut tapana liian kauan kuhnailla; hän ohjasi senvuoksi askeleensa Jokohaman satamaa kohti. Mutta mitä lähemmäksi sitä hän tuli, sitä enemmin näytti hänestä mahdottomalta panna aikomuksensa toimeen. Kuinka saattaisi amerikkalaisella höyrylaivalla olla puutetta kokista tai palvelijasta? Keliäpä voisi olla luottamusta tällaiseen linnunpelättiin? Eihän hänellä ole yhtään todistusta, yhtään puolustuskirjaa!

Tuossapa hän äkkiä huomasi suunnattoman suuren ilmoituksen, jota eräs mies kuljetteli katuja pitkin. Ilmoitus oli kirjoitettu myöskin englanninkielellä ja kuului näin:

/*
    The honourable William Batulcar'in
      Joukko japanilaisia akrobaatteja.
        Viimeinen näytäntö, jossa
    ennen lähtöänsä Amerikan Yhdys-Valtoihin
                esiintyvät
        Pitkät—Nenät—Pitkät—Nenät
    Tingu jumalan välittömän suojeluksen alla.
            Erittäin viehättävä.
*/

— Amerikan Yhdysvaltoihin! — huudahti Passepartout. — Sinnehän tästä minäkin meinaan lähteä.

Hän seurasi ilmoituksen kantajaa ja tuli pian japanilaiseen kaupunginosaan. Neljännestunnin kuluttua saapui hän ison puurakennuksen edustalle, jonka harjalla liehui lippuja ja jonka ulkoseinille oli maalattu ilman perspektiiviä, mutta kirjavissa väreissä, koko japanilainen silmänkääntäjäin joukko.

Tämä oli the honourable Batulcarin, jonkinlaisen amerikkalaisen Barnumin, laitos. Hänen johdettavanansa oli joukko nuorallatanssijoita, silmänkääntäjiä, klovneja, akrobaatteja, ratsastajia, voimistelijoita, ja nyt, ilmoituksen mukaan, oli hän antava viimeisen näytännön ennen lähtöänsä Auringon valtakunnasta Amerikan Yhdysvaltoihin.

Passepartout astui pylväskäytävään ja pyysi saada puhutella Mr.
Batulcaria. Mr. Batulcar tuli omassa persoonassaan.

— Mitäs teillä on tarvis? — kysäisi tämä Passepartout'ilta, luullen häntä ensin japanilaiseksi.

— Ettekö ole palvelijan puutteessa? — kysyi Passepartout.

— Palvelijanko? — sanoi Batulcar silitellen harmaata leukapartaansa; — minulla on heitä kaksi, nöyrää ja uskollista, jotka eivät ole minusta milloinkaan luopuneet ja joille minun ei tarvitse maksaa mitään palkkaa. Ja ne ovat tässä näin.

Niin sanottuaan hän osoitti käsivarsiansa, joissa paisuili suonia, paksuja kuin kontrabasson kielet.

— Eikö minusta siis voi olla yhtään hyötyä teille?

— Ei vähääkään!

— Hiis! Olisipa ollut hyvä, jos olisin päässyt matkustamaan teidän kanssanne.

— Vai niin! — sanoi the honourable Batulcar.

— Te olette japanilainen yhtä paljon kuin minä olen apina. Miksikä siis olette laittautuneet tuon näköiseksi?

— Puku kukkaroa myöten.

— Se on totta se. Oletteko ranskalainen?

— Olen kyllä, Pariisista.

— Sitten tietysti osaatte irvistellä.

— Peijakas! — vastasi Passepartout, hieman suuttuen, kuultuaan, että hänen kansallisuutensa oli antanut aihetta mokomaan kysymykseen. — Kyllä me ranskalaiset osaamme irvistellä, vaikkemme niin hyvin kuin amerikkalaiset.

— Totta sekin on. No niin, ellen saata ottaa teitä palvelijakseni, niin saatanhan ottaa teidät klovniksi eli hulluttelijaksi. Tiedättehän, että Ranskassa on ulkomaisia klovneja ja ulkomailla ranskalaisia?

— Kyllä.

— Oletteko väkevä?

— Varsinkin pöydästä noustuani.

— Osaatteko laulaa?

— Osaan, — vastasi Passepartout, joka ennen oli laulanut joissakuissa katukonserteissa.

— Mutta osaatteko laulaa pää alaspäin, hyrrä täydessä vauhdissa vasemmalla jalalla ja miekka tasapainossa oikealla?

— Kyllä semmoistakin, — vastasi Passepartout muistaen nuoruutensa aikuisia taidetemppuja.

— Sepä se on pääasia, — sanoi the honourable Batulcar.

Passepartout sai klovnin paikan. Hänen tuli tehdä yhtä ja toista tuossa kuuluisassa japanilaisessa joukkueessa. Toimi ei ollut ihan mielenperäistä, mutta kahdeksan päivän kuluttuahan hän pääsee lähtemään San Fransiskoon.

Näytelmä, josta the honourable Batulcar niin komeasti oli ilmoitellut, oli alkava kello kolme, ja pian jo soittaa rämisteli japanilainen soittokunta rakennuksen ulkopuolella. Selvää on, ettei Passepartout ennättänyt harjoitella mitään roolia, mutta hänen täytyi tukevain hartiainsa väellä olla osallisena eräässä "ihmispyramidi" nimisessä tempussa, jonka oli näyttävä Pitkät—Nenät—Pitkät—Nenät. Tämä "erittäin viehättävä" oli oleva näytännön viimeinen osa.

Kello ei vielä ollut lyönyt kolmea, kun jo kaikki sijat olivat ihmisiä täynnä. Eurooppalaisia ja maanasukkaita, kiinalaisia ja japanilaisia, miehiä, vaimoja ja lapsia oli rientänyt sinne penkeille ja looseihin. Musikantit olivat tulleet sisälle, orkesteri oli täydellinen, ja nyt alkoivat gongit, tamtamit, kalistimet, huilut, tamburiinit ja isot rummut pitää hirveätä melua.

Näytäntö alkoi. Täytyy tunnustaa, että japanilaiset ovat maailman etevimpiä temppujen tekijöitä. Yksi esim. viuhtoi viuhkallansa pieniä paperilappuja, jotka lentelivät kuin perhoset. Toinen puhalteli piipustansa hyvänhajuisia savuja, laitellen nopeasti ilmaan sinerviä sanoja, joista muodostui mielistelylause yleisölle. Kolmas näytti taitoansa palavilla kynttilöillä, heitellen niitä ilmaan ja ottaen jälleen kiinni sekä sammutellen niitä, aina sen mukaan kuin ne tulivat hänen suunsa kohdalle, ja taaskin sytytellen niitä, hetkeksikään keskeytymättä. Neljäs näytti ihmeellisiä temppuja hyrrillä: hyrrät kulkivat täydessä vauhdissa milloin piipunvartta myöten, milloin miekan kärjellä, milloin rautalankoja myöten, milloin hiuksia myöten, joita oli vedetty yli koko näytäntölavan; hyrrät pyörivät kristallimaljan laidalla, nousivat ylös bambukeppiä myöten, hyppien ja pyörähdellen jos jonnekin päin, yhä vain pysyen liikkeessä ja synnyttäen siten kummallisia, erilaatuisia säveliä. Silmänkääntäjät viskelivät niitä ylös ilmaan ja ottivat niitä jälleen kiinni, ja yhä ne vain pyörivät; he pistivät niitä taskuihinsa, ja yhä vieläkin ne pyörivät niin taskuissa kuin jälleen ulos otettuinakin — kunnes vihdoin remahtivat rikki, heitellen ympärilleen säkeniä ja savua.

Tarpeetonta on kuvailla kaikkia akrobaattien ja voimistelijain ihmeellisiä temppuja. Tikapuitten ja salkojen ja pallojen ja tynnyrien heitteleminen tapahtui sanomattoman tarkasti. Päätemppu oli vielä jäljellä. Pian esiintyivät nimittäin Pitkät—Nenät, joitten vertaisia tempuntekijöitä ei ollut Eurooppa vielä nähnytkään.

Nämä Pitkät—Nenät ovat erityinen joukko Tingu jumalan välittömän suojeluksen alla. He olivat puettuina kuin keskiajan sankarit; selässä oli kaksi loistavaa siipeä. Etevintä heissä kumminkin oli heidän pitkät nenänsä ja näiden käyttäminen. Nämä nenät olivat bambuputkesta tehtyjä, viisi, kuusi, jopa kymmenenkin jalkaa pitkiä, toiset suoria, toiset vääriä, muutamat sileitä, muutamat muhkuraisia. Ne oli lujasti kiinnitetty kasvoihin, ja niillä nyt merkillisiä temppuja tehtiin. Parikymmentä tällaista nenäsankaria kävi lattialle selälleen, nenät ylöspäin, muut nenälliset nousivat sitten näiden päälle ja hyppivät kuin hurjat alimmaisten nenänkärjillä, heitellen kuperkeikkoja ja tehden oikein kummallisia vehkeitä.

Erittäin merkillinen oli tänään oleva "ihmispyramidi", jossa noin 50 nenäniekkaa oli kuvaava "Juggernautin vaunuja". Perustuksena, jolla pyramidi oli rakennettava, olivat nuo nenät. Eräs konstiniekka, jonka oli määrä olla pyramidin pohjalla, oli äkkiä lähtenyt tiehensä, ja Passepartout oli käsketty toimittamaan hänen virkaansa.

Passepartout parka oli tietysti nolona, kun sai ylleen keskiaikaisen puvun, kirjavat siivet selkäänsä ja kasvoihinsa kuutta jalkaa pitkän nenän! Mutta tämä nenähän oli hänen leipälähteensä, ja pian hän taas rauhoittui.

Hän astui näyttämölle ja kävi muutamain muiden kanssa maahan, Juggernautin vaunujen pohjaksi, nenä ylöspäin. Toiset asettuivat näille nenille, kolmannet taas niiden nenille, ja niin kasvoi vähitellen pyramidi, jonka huippu nousi aivan katon rajalle.

Rajut kättentaputukset kajahtivat, yltyen yhä kovemmiksi, musiikki pauhasi kuin hirveä ukkonen … mutta äkkiä alkoi pyramidi huojua, tasapaino särkyi, yksi pohjalla olevista nenistä antoi perään, ja koko pyramidi hajota romahti maahan.

Passepartout oli ollut tähän syypää. Hän ei kestänyt asemillaan, vaan lensi katsojain luo, käyttämättä kumminkaan siipiänsä, hyppäsi laipion yli, lankesi erään katsojan eteen ja huudahti:

— Isäntä! Isäntä!

— Tekö täällä?

— Minä.

— No siinä tapauksessa suoraa päätä laivalle, poikaseni.

Mr. Fogg, Mrs. Auda, joka myös oli mukana, ja Passepartout läksivät ulos. Mutta siellä oli the honourable Batulcar, joka vihan vimmassa vaati korvausta pyramidin hajoamisesta. Phileas Fogg hillitsi hänen vihansa viskaamalla hänelle kourallisen seteleitä. Kello puoli 7 astuivat tuttavamme laivalle, joka kohta oli lähtevä. Passepartout'illa oli yhä selässään siivet ja kasvoissa kuuden jalan pituinen nenä, jota hän ei vielä ollut ennättänyt ottaa pois.

XXIV.

Matka Tyynen valtameren poikki.

Helppo on ymmärtää, mitä oli tapahtunut Shanghain tultua näkyviin. "Tankadere'n" hätämerkki oli huomattu Jokohaman laivalla. Kapteeni, nähtyään samalla hätälipun, oli laskenut kutteria kohti. Heti sen jälkeen oli Phileas Fogg maksanut "Tankadere'n" laivurille sovitun palkan, ja niin oli John Bunsby pistänyt taskuunsa 550 puntaa. Herra Fogg, Auda rouva ja Fiks olivat sitten nousseet höyrylaivaan, joka jatkoi matkaansa Jokohamaan.

Tultuaan marraskuun 14 p:nä aamulla määrättynä aikana Jokohamaan oli Mr. Fogg heti mennyt "Carnatic'ille" ja saanut siellä kuulla Mrs. Audan isoksi iloksi — kenties omaksi ilokseen myöskin, vaikkei hän sitä osoittanut — että Passepartout tosiaankin oli edellisenä päivänä tullut Jokohamaan.

Phileas Fogg, jonka oli illalla lähdettävä matkalle San Fransiskoon, oli paikalla mennyt haeskelemaan palvelijaansa. Mutta turhaan hän kävi sekä Englannin että Ranskan konsulivirastoissa. Käveltyään itsensä viimein uuvuksiin Jokohamaa ristiin rastiin Passepartout'ia etsiessään ei hän enää osannut paljon toivoakaan löytävänsä häntä; mutta silloin sattuma tahi kenties jonkinlainen aavistus saattoi hänet Batulcarin teatteriin. Hän ei olisi suinkaan voinut tuntea palvelijaansa tuossa kummallisessa puvussa, mutta Passepartout sen sijaan tunsi isäntänsä aivan hyvin, ja hänet huomattuaan hän ei malttanut olla liikahtamatta; sentähden katosi tasapaino, pyramidi hajosi ja — mitä sitten tapahtui, se jo tiedetään.

Passepartout sai nyt Mrs. Audalta kuulla, kuinka he olivat tulleet
Hongkongista Jokohamaan ja kuinka heillä oli ollut seurassa eräs herra
Fiks.

Kuultuaan Fiksin nimen ei Passepartout ollut tietääksensäkään. Hän ei katsonut vieläkään sopivaksi kertoa isännälleen kohtauksestansa poliisimiehen kanssa. Passepartout pyysi vain anteeksi sitä, että oli vahingossa pyörtynyt oopiumista eräässä polttohuoneessa.

Mr. Fogg kuunteli tätä kertomusta sanaakaan sanomatta; sitten hän antoi palvelijallensa rahaa sopivampain vaatteiden hankkimiseksi. Tunnin kuluttua tulikin ranskalainen takaisin, ja silloin oli nenä jo poissa ja siivet samoin, eikä enää mikään muistuttanut Tingu jumalan kumartajasta.

Postilaiva, joka kulki Jokohamasta San Fransiskoon, oli "Pacific Mail Steam Company" yhtiön oma ja nimeltään "General Grant". Tämä oli iso pyörälaiva, 2,500 tonnin vetoinen, kauniisti rakennettu ja pikakulkuinen. "General Grant'illa" oli kolme mastoa, joiden purjeet hyvällä tuulella suuresti edistivät höyryn työtä. Suunnaton viputanko nousi ja laski kannen yläpuolella, toisessa päässään sylinterin mäntä, toisessa tanko, joka siirsi suoraviivaisen liikkeen pyöriväksi ja liittyi välittömästi rattaitten akseliin. Kulkien kaksitoista peninkulmaa tunnissa viipyi se ainoastaan 21 päivää Japanin ja Amerikan välillä. Phileas Foggilla oli siis syytä toivoa ennättävänsä joulukuun 2 p:nä San Fransiskoon, 11 p:nä New-Yorkiin ja 20 p:nä Lontooseen, joten hän pääsisi perille muutamia tunteja ennen määrättyä aikaa.

Laivassa oli paljon matkustajia, englantilaisia, useita amerikkalaisia, niin myös koko siirtokunta Amerikkaan lähteviä kiinalaisia ja joukko upseereja indialaisesta armeijasta, jotka käyttivät loma-aikaa maan ympäri kulkemiseen.

Merellä ei tapahtunut mitään erinomaista. Isojen rattaittensa ja mahtavain purjeittensa kannattamana keikkui laiva sangen vähän. Tyyni valtameri kantaa kunnialla nimeänsä. Mr. Fogg oli yhtä tyyni ja yhtä harvapuheinen kuin ennenkin. Nuori rouva tunsi entistä enemmän kiintymystä häneen, ja tämä kiintymys oli jotakin muuta kuin pelkän kiitollisuuden vaikuttamaa. Tuo äänetön ja pohjaltaan ylevämielinen olento herätti hänessä hänen tietämättänsäkin tunteita, joista toisella ei kumminkaan näkynyt olevan vihiä vähääkään.

Mrs. Auda harrasti muuten lämpimällä innolla herra Foggin matkan tarkoitusta. Kaikki pienimmätkin esteet herättivät hänessä rauhattomuutta. Usein hän puheli Passepartout'in kanssa, joka kyllä rivien välitse osasi lukea, mitä hänen sydämessään liikkui. Ja ranskalainen puolestaan ei lakannut kiittelemästä isäntänsä hyviä avuja, vilpittömyyttä, auliutta, arvokkaisuutta, ja sitten hän lohdutti Mrs. Audaa matkan päättymisestä. Hän sanoi, että vaikein osa tehtävätä on jo selän takana, kun kerran oli päästy kummallisista Kiinan ja Japanin maista, että nyt tullaan sivistyneihin maihin, ja että matkat rautateitse San Fransiskosta New-Yorkiin ja laivalla New-Yorkista Lontooseen ovat viimeiset vaihteet tässä matkassa maailman ympäri.

Yhdeksän päivää Jokohamasta-lähdön jälkeen oli Phileas Fogg tehnyt ummelleen puolet matkaa maapallon ympäri.

"General Grant" kulki nimittäin marraskuun 23 p:nä 180:nnen puolipäiväpiirin yli, jonka vastapuolella siis on Lontoo. Kahdeksastakymmenestä päivästä oli Mr. Fogg tosin käyttänyt 52, joten jäljellä oli vain 28 päivää. Mutta huomattava on, että herra Fogg, ollessaan, puolipäiväpiirittäin lukien, vasta puolimatkassa, oikeastaan jo oli kulkenut kaksi kolmannesta matkastansa. Muistettakoon nuo mutkat Lontoosta Adeniin, Adenista Bombayhin, Kalkuttasta Singapuriin, Singapurista Jokohamaan! Jos hän poikkeamatta olisi kulkenut 50:nettä leveyspiiriä myöten, jolla Lontoo on, ei olisi matka ollut kuin noin 12 tuhatta peninkulmaa; mutta kun kulkuyhdistykset eivät ole järjestetyt aina leveyspiirin mukaan, täytyi Phileas Foggin matkustaa enemmän kuin 26 tuhatta peninkulmaa, ja näistä oli hän marraskuun 23 p:nä jo kulkenut lähes 17,500. Mutta nyt oli matka esteetön, eikä Fikskään ollut enää hämmennystä tekemässä.

Marraskuun 23:s tuotti Passepartout'ille erityisen ilon. Lukija muistanee, että tuo itsepäinen oli tahtonut pidättää kellonsa Lontoon horisontin mukaan ja luuli, että kaikki muut kellot maailmassa kävivät väärin. Eikös sitten ollut hänellä syytä iloita, kun hän nyt, marraskuun 23 p:nä, huomasi kellonsa pitävän yhtä laivan kronometrin kanssa?

Hän oli riemuissansa, sehän on arvattava. Hän olisi kernaasti tahtonut tietää, mitähän muka Fiksillä nyt olisi ollut sanomista.

— Semmoinen pahus, — sanoi hän itsekseen, — lateli mulle jos jotakin sekasotkua puolipäiväpiireistä, auringoista ja kuista! Tosiaankin, jos mokoma mies saisi tehdä mielensä mukaan, niin kylläpä ajanluvun laita maailmassa olisi niin ja näin. Olenpa varma, että aurinko viimeinkin päättää nousta ja laskea minun kelloni mukaan!…

Passepartout ei tiennyt sitä, että jos hänen kellossansa olisi ollut merkittyinä kaikki vuorokauden 24 tuntia, kuten italialaisissa kelloissa, niin ei hänellä olisi ollut vähääkään riemastumisen syytä, sillä kun laivan kellot osoittivat kello 9 a.p., olisi hänen kellonsa näyttänyt kello 9 illalla, s.o. kello 21 puoliyön jälkeen, sillä juuri niin iso on erotus ajassa Lontoon ja 180:nnen puolipäiväpiirin välillä.

Mutta vaikkapa Fiks olisi pystynytkin selittämään tätä pelkästään fyysillistä seikkaa, ei Passepartout ainakaan olisi pystynyt sitä käsittämään, ei ainakaan uskomaan. Ja sitäpaitsi, jos salapoliisi olisi tullut tässä tuokiossa hänen näkyviinsä, niin olisi Passepartout epäilemättä ryhtynyt keskusteluihin hänen kanssaan aivan toisenlaisista asioista ja ihan toisella tavalla.

Mutta missä oli nyt Fiks?

Hän oli kuin olikin "General Grant'illa".

Jokohamaan tultua oli Fiks suoraa päätä mennyt Englannin konsulin luo. Siellä hän viimeinkin oli saanut tuon vangitsemiskäskyn, joka oli kulkenut hänen perässänsä Bombaysta saakka, ollen nyt jo 40 päivää vanha. Vangitsemiskäsky oli lähetetty hänen nimellensä Hongkongista juuri höyrylaivalla "Carnatic", jossa hänen oli luultu olevan. Harmitti häntä kovastikin nyt! Vangitsemiskäskystä ei täällä enää ole mitään hyötyä, sillä herra Fogg oli jo lähtenyt pois Englannin alueilta! Nyt ei häntä saa kiinni muuten kuin luovutuskirjalla.

— Olkoon menneeksi! — arveli Fiks päästettyään ensimmäiset vihansa puuskat valloilleen. — Vangitsemiskäsky ei kelpaa täällä; kelpaahan se ainakin Englannissa. Tuo konna näkyy aikovan palata isänmaahansa, luullen pettäneensä poliisin. Äläs huoli! Minä seuraan häntä aina sinne saakka! Mitä rahoihin tulee, niin suokoon taivas, että niitä edes vähänkin olisi jäljellä! Mutta matkakulunkeihin, palkintoihin, takaukseen, sakkoihin, norsun ostoon ja jos jonkinlaisiin menoihin on hän jo kuluttanut kuudetta tuhatta puntaa! No niin, onhan pankilla rahoja.

Fiks astui "General Grant'iin". Hän oli siellä Mr. Foggin ja Mrs. Audan tullessa laivalle. Isoksi ihmeeksensä hän tunsi Passepartout'inkin hänen kummallisessa, japanilaisessa puvussaan. Fiks lymysi heti kajuuttaansa välttääkseen tukalata selitystä, joka jälleen olisi pilannut koko asian. Väkeä kun oli laivalla paljon, toivoi Fiks saattavansa olla salassa vihaiselta ystävältään, mutta äkkiäpä hän eräänä päivänä sattui ihan Passepartout'in eteen.

Passepartout karkasi heti hänen kurkkuunsa sanaakaan sanomatta ja suureksi huviksi muutamille amerikkalaisille, jotka paikalla löivät vetoa, kumpiko voittaa. Salapoliisi rukka sai kestää siinä tuiman tuiverruksen, joka selvästi osoitti, ettei englantilainen boksaus maksa mitään ranskalaisen rinnalla.

Löylytettyään ystävänsä tunsi Passepartout helpotusta sydämessään. Fiks nousi varsin viheliäisessä tilassa ja katsahtaen vastustajaansa sanoi:

— Joko päättyi nyt?

— Päättyi täksi kertaa.

— Minulla on jotakin sanomista teille…

— Joko ma?…

— Asia koskee teidän isäntäänne.

Salapoliisin kylmäverisyys oudostutti Passepartout'ia. He menivät kokkaan ja istahtivat sinne.

— Olen nyt saanut saunan, — sanoi Fiks. — Hyvä. Semmoista odotinkin. Mutta kuulkaas nyt. Aina tähän hetkeen saakka olen ollut Mr. Foggin vihamies; nyt olen hänen puolellansa.

— Vai niin, joko viimeinkin? — huudahti Passepartout. — Joko viimeinkin myönnätte hänen olevan rehellisen miehen?

— En, — vastasi Fiks tyynesti, — minun mielestäni hän aina vaan on konna … no mutta antakaa jo helkkarissa minun puhua suuni puhtaaksi. Niin kauan kuin herra Fogg oli Englannin alueella, vaati etuni minua pidättämään häntä, kunnes olisin saanut vangitsemiskäskyn. Minä tein kaikki voitavani. Minä yllytin hänen kimppuunsa Bombayn papit, minä juovutin teidät Hongkongissa, minä erotin teidät isännästänne, minä laitoin niin, että hän myöhästyi Jokohaman laivalta.

Passepartout kuunteli nyrkit sojossa.

— Nyt näkyy Mr. Fogg palajavan Englantiin, — jatkoi Fiks. — Tehköön niin; minä seuraan häntä. Mutta sen sijaan että tähän saakka olen koettanut laittaa esteitä hänen tiellensä, olen tästä puolin yhtä innokkaasti koettava poistaa niitä. Toimeni on siis muuttunut, niinkuin huomaatte, sillä etuni vaatii nyt sitä. Sanon vielä vain, että teillä ja minulla on samat edut valvottavina, sillä vasta Englannissa saatte tietää, oletteko pahantekijän vai rehellisenkö miehen palveluksessa.

Passepartout oli tarkkaan kuunnellut Fiksin puhetta ja oli vakuutettu siitä, ettei Fiks vilpistellyt.

— Olemme siis ystäviä? — kysyi Fiks.

— Ystäviä emme ole, — vastasi Passepartout, — mutta liittolaisia olemme, olemme niinkin. Mutta muistakaa se: jos huomaan teissä kavaltamisen yritystäkään, niin minä väännän teiltä niskat nurin.

— Päätetty mikä päätetty, — vastasi poliisimies tyynesti.

Yhdentoista päivän kuluttua, joulukuun 3 p:nä, laski "General Grant"
San Fransiskon satamaan.

Mr. Fogg ei ollut voittanut eikä kadottanut yhtäkään päivää.

XXV.

Pikainen silmäys San Fransiskoon. Kokous siellä.

Kello 7 aamulla astuivat Phileas Fogg, Mrs. Auda ja Passepartout Amerikan mantereelle — jos siksi sopii nimittää maallenousu-lauttaa, johon he laivasta laskeutuivat. Nämä lautat, nousten ja laskeutuen nousu- ja pakoveden mukaan, helpottavat suuresti laivain lastaamista ja purkamista. Siellä oli ankkurissa kaikenkokoisia klippereitä (amerikkalaisia nopeakulkuisia purjealuksia), höyrylaivoja kaikista maista ja noita monikerroksisia höyryaluksia, jotka kulkevat Sacramento virtaa ja sen lisäjokia myöten. Sinne asetetaan varastoon kaikki kauppatavarat, joita tuodaan tai viedään Meksikon, Perun, Chilen, Brasilian, Euroopan, Aasian ja Tyynen valtameren saarten väliä.

Passepartout, iloissansa siitä, että oli päässyt Amerikkaan, katsoi sopivaksi laskeutua lautalle taiteellisella hyppäyksellä, sitä kauniinta tyyliä. Mutta kun lautan hirret sattuivat sillä kohden olemaan mädänneitä, niin hän oli vähällä mennä lautan läpi veteen. Ranskalainen nolostui koko lailla tästä tempusta ja parkaisi niin pahasti, että suunnaton parvi pelikaaneja ja muita vesilintuja, näiden uivien laitureiden tavallisia asukkaita, pyrähti lentoon.

Maihin päästyä tiedusteli Mr. Fogg kohta, milloin juna lähtee New-Yorkiin. Sen oli määrä lähteä kello 6 illalla. Mr. Foggilla oli siis koko päivä aikaa katsella Kalifornian pääkaupunkia. Hän vuokrasi vaunut 3 dollarista (15 mk.) ja nousi niihin Mrs. Audan kanssa. Passepartout kiipesi kuskin viereen, ja niin lähdettiin International Hotel'iin.

Korkealta asemaltaan Passepartout katseli suurella uteliaisuudella tuota isoa amerikkalaista kaupunkia: sen leveitä katuja, matalia taloja suorissa linjoissa, kirkkoja ja temppelejä anglosaksilais-goottilaista tyyliä, suunnattoman suuria laivaveistämöitä, tavaramakasiineja, isoja kuin palatsit, mitkä puusta, mitkä tiilistä. Kaduilla kiiteli suurin joukoin car'eja (rattaita), omnibus'eja, raitiotievaunuja, ja laitakäytävillä vilisi amerikkalaisia ja eurooppalaisia kuin myös kiinalaisia ja hinduja — sanalla sanoen väestö, jonka luku oli kolmattasataa tuhatta.

Passepartout oli kovin hämmästynyt kaikesta, mitä sai nähdä. Tässä nyt oli tuo sadunomainen kaupunki vuodelta 1849, rosvojen, murhapolttajain ja murhamiesten kaupunki, jonne tätä heittiöväkeä oli rientänyt kultaa kaivamaan, jossa oli pelattu kultahiedasta pistoli toisessa ja puukko toisessa kädessä. Mutta nuo "hyvät ajat" olivat olleet ja menneet. San Fransisko oli nyt suuri kauppakaupunki. Kadut leikkaavat toisiansa suorissa kulmissa suoden sijaa viheriöitseville square'ille (kävelypaikoille). Kaikkien niitten ylitse kohoili kaupungintalon korkea torni, jossa yövartiat vahtiansa pitävät. Sitäpaitsi oli siinä kiinalainen kaupunki, ikäänkuin olisi tuotu lelurasiassa Taivaan lasten valtakunnasta. Ei täällä näkynyt sombreroja (leveälierisiä hattuja), ei punaisia paitoja kullankaivajain ajoilta, ei höyhentöyhtöisiä indiaanipäähineitä; kaikkialla vain gentlemanneja silkkihatut päässä ja mustat puvut yllä, ja kaikilla niillä oli sanomaton kiire. Muutamien katujen varsilla, niinkuin Montgommery-streetin — Lontoon Regent-street, Pariisin Boulevard des Italiens, New-Yorkin Broadway — oli peräkkäin pitkissä riveissä komeita puoteja, joiden akkunoihin oli asetettu tuotteita ja teoksia kaikilta maailman kulmilta.

International Hotel'iin tultua tuntui Passepartout'ista niinkuin oltaisiin ihan Englannissa. Alakerrassa oli suunnattoman suuri "bar", jonkinlainen ravintola, jossa ken hyvänsä sai nauttia kuivattua lihaa, ostronisoppaa, biscuiteja ja Chester-juustoa ihan ilmaiseksi. Ei huolinut maksaa muusta kuin juomatavaroista, oluesta, portviinistä, sherrystä, jos kenen mieli sellaista teki. Tämä oli Passepartout'in mielestä oikein "kerrassaan amerikkalaista".

Pääravintola oli komea. Mr. Fogg ja Mrs. Auda kävivät pöytään, johon pikimustat neekerit kantoivat heille hienoja herkkuja pikkaraisissa astioissa.

Murkinan jälkeen meni Phileas Fogg Mrs. Audan kanssa Englannin konsulivirastoon näyttämään passiansa. Kadulla hän kohtasi palvelijansa, joka esitteli, että ennen rautatielle-lähtöä ostettaisiin muutama tusina Enfieldin pyssyjä tahi Coltin revolvereja. Passepartout näet oli kuullut puhuttavan, että siuks- ja pawnies-indiaanit joskus pysäyttävät junia ryöstääkseen matkamiehiä, aivan kuin tavalliset maantierosvot Espanjassa. Mr. Fogg arveli tuommoisen varovaisuuskeinon olevan aivan tarpeetonta, mutta jätti kumminkin palvelijansa omaan valtaan tehdä mitä parhaaksi näkee.

Tuskin hän oli astunut paria sataa askelta edemmäksi, kun kohtasi Fiksin. Poliisimies näytti peräti kummastuneelta. Mitenkä! Mr. Fogg ja hän olivat yhdessä tulleet Tyynen valtameren yli näkemättä toisiansa laivalla! Sehän ihmeellistä! Kaikissa tapauksissa ei Fiks voinut muuta kuin olla sanomattomasti iloinen kohdattuaan tämän gentlemannin, jolle hän oli niin suuressa kiitollisuuden velassa, ja koska asiansa vaativat häntä Eurooppaan, niin pitäisi hän kunnianansa saada matkustaa näin hauskassa seurassa.

Mr. Fogg vastasi kunnian olevan hänen puolellaan, ja Fiks — joka oli päättänyt pitää silmällä kaikkia hänen askeleitansa — pyysi saada heidän seurassansa tulla katselemaan tätä kummallista kaupunkia. Hänen pyyntöönsä suostuttiin.

Ja näin he menivät, Mrs. Auda, Phileas Fogg ja Fiks, astumaan katuja pitkin. Pian he tulivat Montgommery-streetille, jossa ihmisiä tulvaili äärettömästi. Kadulla ja sivukäytävillä vilisi ihmisiä, huolimatta vaunuista ja muista ajoneuvoista, joita lakkaamatta kulki edestakaisin. Eläviä ilmoituksia kulki väentungoksessa, lippuja liehui joka haaralla. Kovia huutoja kuului kaikkialta:

— Eläköön Kamerfield!

— Eläköön Mandiboy!

Tässä oli nähtävästi kokous; niin ainakin Fiks arveli ja lisäsi:

— Parasta lienee, ettemme mene väentungokseen, ei sieltä muuta saa kuin nyrkiniskuja.

— Niin kyllä, — sanoi Phileas Fogg, — ja nyrkinisku, vaikka olisikin n.s. valtiollinen, on nyrkinisku kumminkin.

Fiks katsoi velvollisuudekseen nauraa näin sukkelalle pilapuheelle. Voidaksensa paremmin nähdä ja olla suojassa tungokselta asettuivat Mrs. Auda, Phileas Fogg ja Fiks erään rakennuksen portaitten pengerrykselle. Toiselle puolen katua, hiilikauppiaan varaston ja petrolikauppiaan puodin välille, oli rakennettu suuri puhujalava, jota kohti väki näkyi liikkuvan.

Mutta mikähän kokous tämä oli? Sitä ei Phileas Fogg tiennyt sanoa. Oliko tässä valittavana korkea siviili- tai sotavirkamies, valtion kuvernööri tai edusmies kongressiin? Jotain sellaista se mahtoi olla, päättäen tuosta suuresta kiihkosta, jossa koko kaupunki näkyi olevan.

Yht'äkkiä syntyi suuri liike kansassa. Kaikki nostivat kätensä ylös. Muutamat olivat nyrkissä ja näkyivät kohouvan pudotakseen jälleen alas lujalla iskulla, kesken huutoja ja kirkumisia — epäilemättä sangen tuntuva äänestämisen tapa. Kansanjoukko aaltoili sinne tänne, lippuja liehuteltiin, ne katosivat hetkiseksi ja ilmaantuivat jälleen, mutta aivan repaleisina. Väen aaltoileminen läheni aina portaille saakka, päitten kohotessa ja laskeutuessa aivan kuin aallot äkkinäisen vihurin noustua. Mustain hattujen luku väheni vähenemistään, ja suurin osa niistä näkyi kutistuneen pienemmäksi entistänsä.

— Nähtävästi on tämä joku valtiollinen meeting (kokous), — sanoi Fiks, — ja toimeenpantu kaiketi hyvinkin tärkeän asian tähden. En yhtään kummastelisi, jos jälleen nousisi Alabama-juttu, vaikka se onkin ratkaistu.

— Saattaa olla, — sanoi Mr. Fogg kuivasti.

— Kaikissa tapauksissa, — jatkoi Fiks, — on tässä kaksi riitapuolta, the honourable Kamerfieldin ja the honourable Mandiboyn.

Mrs. Auda, nojaten Phileas Foggin käsivarteen, katseli kummastellen tuota pauhaavata joukkoa. Fiks kyseli paraillaan lähellä seisovilta syytä tähän meluun, mutta samassa alkoi entistä suurempi liike. Eläköön-huudot ja sättimiset kasvoivat entistä hurjemmiksi. Lipunvarret muuttuivat tappeluaseiksi. Ei käsiä missään, pelkkiä nyrkkejä vain. Pysähtyneiden vaunujen katoilta annettiin iskuja puoleen ja toiseen. Heittoaseina käytettiin mitä sattui. Kenkiä ja saappaita lenteli ilmassa; kuuluipa pari revolverinkin laukausta pamahtavan niin kansallisesti ja kodikkaasti.

Väki läheni portaita, ja alimmaiset raput tulivat pian täyteen. Toisen puolueen oli nähtävästi täytynyt peräytyä, vaikkei vielä voitu sanoa Mandiboynko vai Kamerfieldin.

— Parasta lienee, että väistymme pois täältä, — sanoi Fiks, joka piti oikein isällistä murhetta herra Foggista; — sillä jos Englannilla on lusikka tässä liemessä ja täällä saavat tietää, mistä maasta me olemme, niin saattaa käydä hullusti.

— Englannin kansalainen … — yritti herra Fogg sanoa.

Mutta hän ei ennättänyt puhua loppuun. Hänen takanansa portailla nousi hirveitä huutoja: Eläköön Mandiboy, eläköön, hip, hip, hurraa! — Siellä oli joukko mandiboylaisia, jotka rupesivat ahdistamaan kamerfieldiläisiä sivulta päin.

Mr. Fogg, Mrs. Auda ja Fiks olivat kahden tulen välissä. Väistyminen oli myöhäistä. Tuo ihmisjoukko, varustettu lyijypäisillä sauvoilla ja karangoilla, oli vastustamaton. Phileas Fogg ja Fiks, jotka koettivat suojella nuorta rouvaa, saivat senkin seitsemän kolausta ja tyrkkäystä. Mr. Fogg, tyynenä kuin ennenkin, koetti puolustaa itseään sillä voimalla, minkä luonto on pannut jokaisen englantilaisen kyynärpäihin, mutta turhaan. Muuan kookas, harteva, tummaihoinen punaparta, joka näkyi olevan joukon johtajana, nosti hirveän nyrkkinsä Mr. Foggia vastaan ja olisi kohdellut häntä oikein kovalla kädellä, jollei uskollinen Fiks olisi asettunut väliin ja saanut lyöntiä omaan kalloonsa. Iso kuhmu nousi heti paikalla salapoliisin korkean hatun alla, joka litistyi litteäksi kuin pannukakku.

— Yankee![8] — sanoi herra Fogg luoden vastustajaansa silmäyksen täynnä ylenkatsetta.

— English!

— Kyllä kohtaamme vielä toisemme.

— Kohtaamme kyllä.

— Milloin vaan tahdotte.

— Nimenne?

— Phileas Fogg. Ja teidän?

— Eversti Stamp Proctor.

Väkijoukko kulki ohitse. Fiks kaatui kumoon, mutta nousi jälleen. Hän ei ollut saanut mitään sen pahempaa vammaa, mutta hänen vaatteensa olivat ihan repaleissa. Hänen matkanuttunsa oli kahtena kappaleena, ja housut olivat sen pukuosan kaltaiset, joita muutamat indiaaniheimot pitävät, otettuaan kumminkin — muotinsa heilläkin — ensin pois takakappaleen. Mrs. Audalle kaikeksi onneksi ei ollut tapahtunut mitään pahaa. Nyrkiniskun sai Fiks pitää hyvänään.

— Kiitos, — sanoi Mr. Fogg hänelle, kun oli päästy väentungoksesta.

— Ei kestä kiittää, — vastasi Fiks, — mutta tulkaa.

— Minne?

— Vaatepuotiin.

Semmoisessa puodissa käynti olikin sangen tarpeen. Phileas Fogg ja Fiks olivat tosiaankin niin revityissä puvuissa, että olisi saattanut luulla heidän vast'ikään innokkaasti tapelleen keskenänsä Kamerfieldin tai Mandiboyn tähden.

Tunnin kuluttua olivat he jälleen hyvissä vaatteissa ja palasivat takaisin International Hotel'iin.

Passepartout odotteli isäntäänsä ja oli jo hankkinut puolen tusinaa kuusipiippuisia puukkorevolvereita. Nähtyään Fiksin isäntänsä seurassa hän synkistyi, mutta Mrs. Audan kerrottua kohtauksesta kadulla tuli Passepartout jälleen hyville mielin: eihän Fiks ollutkaan vihollinen, vaan liittolainen. Mies näkyi pitävän sanansa.

Päivällisen jälkeen he nousivat jälleen vaunuihin mennäkseen rautatielle. Vaunun ovella kysäisi Mr. Fogg Fiksiltä:

— Oletteko nähneet eversti Proctoria?

— En, — vastasi Fiks.

— Kyllä minä tulen takaisin Amerikkaan häntä hakemaan, — virkkoi Phileas Fogg kylmästi. — Englannin alamainen ei voi sietää tuommoista loukkausta.

Poliisimies naurahti, mutta ei vastannut mitään. Niinkuin näkyy, oli Mr. Fogg sellaisia englantilaisia, jotka eivät suvaitse kaksintaisteluita omassa maassaan, mutta kernaasti tappelevat ulkomailla ylläpitääkseen kansansa kunniaa.

Neljännestä vailla kuusi he tulivat junalle, joka oli valmiina lähtemään.

Rautatievaunuun astuessaan virkkoi herra Fogg konduktöörille:

— Tänäänhän on tapahtunut melskeitä San Fransiskossa?

— Se oli vain meeting, sir.

— Luulin huomanneeni kiihkoa kaduilla.

— Se oli vain yksinkertainen vaalikokous.

— Kaiketi valittiin rykmentin päällikkö? — kysäisi Mr. Fogg.

— Ei, sir; valittiin rauhantuomari.

Phileas Fogg astui vaunuun, ja juna läksi liikkeelle.

XXVI.

Pacific-rautatiellä.

"Ocean to Ocean" (valtamerestä valtamereen) — niin sanovat amerikkalaiset, näillä kolmella sanalla nimittäen sitä "grand trunk'ia" (isoa emärataa), joka leveimmältä kohdalta kulkee Yhdysvaltain halki. Mutta oikeastaan jakaantuu "Pacific Rail-road" kahteen eri osaan: "Central Pacific", San Fransiskon ja Ogdenin välillä, ja "Union Pacific", Ogdenin ja Omahan välillä. Omahassa yhtyy viisi eri haaraa, jotka yhdistävät sen New-Yorkiin.

New-Yorkin ja San Fransiskon välillä kulkee siis nyt rautatie, jonka pituus on kokonaista 3,786 Engl. peninkulmaa (6,050 kilometriä). Omahan ja Tyynen valtameren välillä kulkee rata halki alueen, jossa vielä asuu indiaaneja ja petoeläimiä, nimittäin sen laajan maakunnan kautta, jota mormonit rupesivat asumaan v. 1845, sittenkuin heidät oli karkoitettu Illinoisista.

Ennen vanhaan viivyttiin New-Yorkin ja San Fransiskon välillä parhaimmassakin tapauksessa kuusi kuukautta; nyt tuo matka suoritetaan seitsemässä päivässä.

Vuonna 1862 päätettiin rakentaa mainittu rautatielinja 41:nnen ja 42:nnen leveyspiirin välille, vaikka eteläisten maakuntain edusmiehet olivat tahtoneet sitä vedettäväksi etelämpään. Presidentti Lincoln itse määräsi linjain yhdyntäkohdaksi Omahan, Nebraskan valtiossa. Työ alotettiin heti paikalla ja lopetettiin piakkoin sillä amerikkalaisella tarmolla, jolle outoa on paperin töhrintä ja virkavaltaisuus. Työn pikaisuudesta ei kumminkaan ollut haittaa sen kelvollisuudelle. Preerioilla saatiin säännöllisesti puolitoista peninkulmaa valmiiksi joka päivä. Veturi kulki eilen pantuja kiskoja myöten ja toi kiskoja huomista varten, kulkien uusia kiskoja myöten, sitä mukaa kuin niitä ennätettiin naulata kiinni.

Pacific-tiehen yhtyy useampia haararatoja Iowan, Kansasin, Coloradon ja Oregonin valtioista. Omahasta lähdettyään kulkee rata Platte joen läntistä rantaa pohjoisen haaran suulle saakka, seuraa sitten eteläistä haaraa, kulkee Laramien ja Wahsatch vuorten kautta, kiertää Suolajärven, saapuu Lake-Salt-City'iin — mormonien pääkaupunkiin —, laskee Tuilla laaksoon, pistäytyy Amerikan erämaahan, Cedar vuorten ja Humboldtin toiselle puolelle, seuraa Humboldt virtaa Sierra Nevadan ja Sacramenton kautta ja laskee vihdoin Tyynen valtameren rannalle. Kaltevuus ei ole missään, ei edes Kalliovuorillakaan, isompi kuin 12 jalkaa tuhannelle.

Sellainen on tuo pitkä rautasuoni, jonka junat kulkevat 7 päivässä ja jota myöten Mr. Fogg — niin hän ainakin toivoi — oli saapuva New-Yorkiin niin hyvissä ajoin, että hän joulukuun 11 p:nä pääsee lähtemään sieltä laivalla Liverpooliin.

Vaunu, johon Phileas Fogg oli sijoittunut, oli neljällä pyöräparilla kulkeva. Mitään eri osia ei vaunussa ollut, vaan kummallekin seinälle oli asetettu sohvia, joiden välinen käytävä vei toaletti- ja kabinettihuoneisiin, niinkuin kaikissakin vaunuissa. Junan kaikki vaunut olivat yhdistyksissä keskenään sivukäytävällä, jota myöten matkustajat pääsivät kulkemaan junan päästä toiseen. Siten oli heillä käytettävinään salonkivaunuja, avovaunuja, ruokailuvaunuja, kahvilavaunuja. Ei puuttunut enää kuin teatterivaunuja. Mutta kyllä niitäkin vielä joskus hankitaan.

Sivukäytävää myöten liikkui lakkaamatta kirja- ja sanomalehtikauppiaita tavaroitaan tarjoilemassa, samoin niitä, jotka myyskentelivät liköörejä, ruokatavaroita, sikareja. Ostajia ei suinkaan puuttunut.

Matkustajat olivat lähteneet Oaklandin pysäyspaikalta kello 6 illalla. Oli pilkkopimeä ja ilma kylmä, taivas oli pilvessä ja lupasi lumisadetta. Juna ei kulkenut kuin 32 kilometrin nopeudella tunnissa, pysäykset siihen luettuina, mutta silläkin nopeudella olisi ennätetty perille määrätyssä ajassa.

Vaunuissa ei puheltu juuri ollenkaan; unikin jo rupesi uuvuttamaan matkustajia. Passepartout istui salapoliisin vieressä puhuttelematta häntä kumminkaan. Viimeisten tapausten jälkeen oli heidän välinsä käynyt hyvin kylmäksi. Ei myötätuntoisuutta enää, ei luottamusta. Fiks oli entisellään, mutta Passepartout pysyttelihe hänestä loitompana, valmiina kuristamaan entisen ystävänsä.

Tunnin kuluttua junan lähdöstä rupesi satamaan lunta, onneksi ei kumminkaan niin suuressa määrin, että siitä olisi ollut haittaa junan kululle. Vaunun akkunoista ei näkynyt kuin ääretön valkoinen huntu, jota vastaan veturin höyry harmaana kuvastihe.

Kello 8 tuli vaunuun "Stewart" ja ilmoitti matkustajille, että maatapanon kello oli soinut. Pian oli tämä vaunu, "sleeping car", muutettu makuuhuoneeksi. Sohvien selkämykset nostettiin ylös, niille laitettiin makuuvuoteet, ja muutaman hetken kuluttua oli jokaisella matkustajalla mukava vuode, joka paksuilla uutimilla oli peitetty kaikilta kärkkäiltä silmäyksiltä. Lakanat olivat lumivalkoisia, pielukset pehmoisia — ole hyvä vaan ja käy maata; ja niinpä kaikki tekivätkin, niinkuin olisi oltu mukavan postilaivan hytissä. Mutta sillä välin juna kiiti täysin höyryin Kalifornian kautta.

San Fransiskon ja Sacramenton välillä on maa tasaista. Sillä osalla rautatietä, jonka nimi on "Central Pacific Road", on lähtökohtana ensin Sacramento, josta se kulkee itää kohti, kunnes yhtyy Omahasta tulevaan rataan. San Fransiskosta Kalifornian pääkaupunkiin kulki tie suoraan koillista kohden, seuraten San Pablon lahteen laskevan American River'in rantaa. Näiden kahden tärkeän kaupungin välillä, jota on 120 peninkulmaa, kului kuusi tuntia, niin että kello 12 kuljettiin Sacramenton ohi, matkustajain maatessa sikeintä untansa. He eivät siis nähneet ensinkään tätä suurta kaupunkia, jossa Kalifornian hallitusvirastot istuvat, eivät sen leveitä katuja, eivät sen komeita hotelleja, puistoja eivätkä kirkkoja.

Sacramentosta lähdettyään tuli juna Junctionin, Roddinin, Auburnin ja Colfaksin asemain kautta Sierra Nevadan vuoristoon. Kello 7 aamulla kuljettiin Ciscon aseman kautta, ja tuntia myöhemmin oli makuuhuoneet jälleen muutettu tavallisiksi rautatievaunuiksi, ja matkustajat saivat nyt akkunoista katsella kauniita maisemia tässä vuoriseudussa. Rata totteli Sierran oikkuja, kulkien milloin ihan lähitse vuoren kuvetta, milloin pauhaten jyrkkäin kuilujen äyräillä, kierrellen isoissa käyrissä liian teräviä nurkkia, milloin sujahtaen ahtaisiin soliin, joista ei olisi luullut ulos pääsevänkään. Veturi, kimallellen säkenissänsä kuin pyhä lipas, heittäen lyhdystänsä kellertävää valoa, kumautellen hopeoitua kelloansa, lehmänheitturi edessään kuin hyväkin etulinnoitus, yhtyi vihellyksillään ja jyrinällään vuorivirtain ja koskien pauhuun ja tuprutellen savuansa ylös honkain tummiin latvoihin.

Matkalla oli peräti vähän tunneleja ja siltoja. Rata pysyttelihe vuorien rinteillä, hakematta suorinta tietä ja loukkaamatta luontoa.

Kello 9:n paikoilla juna kulki Carsonin laakson kautta Nevadan valtioon, yhä vain pyrkien koillista kohti. Puolenpäivän aikana pysähdyttiin Renon asemalle, jossa oli 20 minuuttia murkina-aikaa.

Tästä lähtien nousee rata Humboldt joen vartta muutamia peninkulmia pohjoiseen. Sitten se kääntyy itää kohti, pysytellen virran rannalla hamaan Humboldt Ranges'iin saakka, jonka lähteet ovat Nevadan itäisimmässä päässä.

Murkinoituansa kävivät Mr. Fogg, Mrs. Auda, Fiks ja Passepartout jälleen vaunuun, jossa he mukavasti istuen katselivat ohi kiitäviä maisemia: äärettömiä ruohokenttiä, taivaan rannassa kohoilevia vuoria ja pauhaavia koskia. Silloin tällöin näkyi lauma biisonihärkiä etäällä, näyttäen mustalta muurilta. Näistä suunnattomissa laumoissa kulkevista märehtijöistä on junille välistä voittamattomia haittoja. Usein on niiden nähty tuhansittain, tiheissä riveissä, kulkevan tuntikausia radan poikki, ja junain on täytynyt pysähtyä ja odottaa, kunnes ne ovat kulkeneet ohitse.

Semmoinen tapaus sattui nytkin. Kello 3 illalla sulki junalta tien iso lauma, jossa oli vähältänsä 10 tai 12 tuhatta päätä. Vähennettyään vauhtinsa oli veturi koettanut tunkeutua tuon suunnattoman joukon läpi, mutta turhaan; sen täytyi pysähtyä.

Niin, nuo härät — amerikkalaiset sanovat niitä, vaikkei ihan oikein, puhvelihäriksi — kulkivat verkalleen radan poikki, mylvien toisinaan kauheasti. Ne ovat isompia kuin Euroopan härät. Niillä on lyhyet jalat ja häntä, sä'än kohdalla korkea kyttyrä, hajasarvet päässä, kaulassa ja olkapäillä pitkäkarvainen harja. Ei ollut yrittämistäkään estää niiden kulkua. Kun biisonihärät ovat kerran alkaneet kulkea jotakin suuntaa, ei niitä enää mikään saa siltä suunnalta poikkeamaan. Se on pauhaava nousuvesi elävää lihaa, jota ei mikään sulku voi pidättää.

Matkustajat katselivat tuota kummallista näkyä sivukäytäviltä. Mutta se, jota viivytys kipeimmin koski, nimittäin Phileas Fogg, hän istui paikallaan, tyynesti odotellen, milloin muka härät tahtoisivat päästää junan kulkemaan. Passepartout oli raivoissaan. Hän oli vähällä laukaista koko pistoliarsenaalinsa tuohon korvennettavaan laumaan.

— On se tämäkin vaan maata! — huudahti hän. — Härät täällä pysäyttelevät junia ja astua laahaavat juhlakulussa, vähääkään kiiruhtamatta, ikäänkuin eivät näkisi estävänsä ihmisiä matkustamasta. Peijakas! Hauska olisi tietää, onkohan tämäkin vastus jo ollut ennakolta kirjoitettuna Mr. Foggin päiväkirjaan. Ja hyvä se on koneenkäyttäjäkin! Ottais ja pukkais masinallaan kylkeen koko tuota petojen paljoutta!

Mutta siitäpä ei olisi mitään hyötyä ollut. Etummaiset härät tosin olisivat kaatuneet, mutta sitten olisi junan täytynyt pysähtyä ja täysissä höyryissä ollessaan se olisi vielä helposti saattanut suistua radalta, ja sitten vasta pulassa olisi oltu!

Parasta oli siis vain odottaa kärsivällisesti; viivytyksenhän saa pian korvatuksi enentämällä vauhtia. Härkäin ohikulkua kesti ummelleen kolme tuntia. Ilta pimeni jo, kun viimeiset rivit kulkivat radan poikki. Lauman etupää katosi silloin jo eteläisen taivaan rantaan.

Kello 8 juna kulki Humboldt Ranges'in ohitse ja saapui kello puoli 10 Utah'in maakuntaan, suuren Suolajärven seutuun, mormonien omituiseen maahan.

XXVII.

Junan kulkiessa 20 peninkulmaa tunnissa kuuntelee Passepartout luentoa mormonien historiasta.

Yöllä joulukuun 5 ja 6 päivän välillä kulki juna noin 50 peninkulmaa kaakkoista kohti; sittemmin se kulki yhtä kauas koilliseen ja läheni isoa Suolajärveä.

Passepartout astui ulos kello 9 aamulla sivukäytävälle raitista ilmaa hengittämään. Ilma oli kylmä, taivas harmaissa pilvissä; lunta ei kumminkaan satanut. Aurinko kuulsi sumun lävitse isona kultaliuskana, ja Passepartout laski paraikaa, kuinka monta puntaa muka semmoinen kimppu maksaisi, kun hän äkkiä keskeytyi työssään, huomaten erään hyvin kummallisen näköisen miehen astuvan luokseen.

Tämä mies, joka oli tullut junaan Elkon asemalta, oli pitkä, mustaverinen ja mustaviiksinen mies, mustissa sukissa, mustassa hatussa, mustissa liiveissä, mustissa housuissa, valkoinen liina kaulassa ja koirannahkaiset sormikkaat käsissä. Nähtävästi hän oli pappi. Hän kulki junan päästä toiseen, kiinnittäen oblaateilla joka vaunun ovelle käsinkirjoitetun lipun.

Passepartout meni katsomaan, mitä lippuja nuo olivat, ja luki siinä, että the honourable "elder" (vanhin) William Hitch, mormonilainen lähetyssaarnaaja, aikoo junassa N:o 48 ja vaunussa N:o 117 kello 11 e.pp. pitää esitelmän mormonilaisuudesta, ja kutsuu siihen kaikkia gentlemanneja, jotka haluavat saada lähempiä tietoja "viimeisten päiväin pyhäin" uskonnosta.

— Minä ainakin menen kuulemaan, — arveli Passepartout, joka ei mormonilaisuudesta muuta tiennyt kuin että monivaimoisuus on heidän yhdyskuntansa perustuksena.

Tieto luennosta levisi pian yli koko junan, jossa tällä kertaa oli satakunta matkustajia. Näistä oli noin kolmekymmentä henkeä asettunut kello 11 sohville vaunussa N:o 117. Passepartout istui ensimmäisenä uskovaisten joukossa. Herra Fogg ja Fiks eivät olleet tahtoneet vaivata itseänsä sinne.

Määrättynä aikana nousi elder William Hitch ja närkästyneellä äänellä, ikäänkuin joku olisi häntä vastaan väittänyt, kiljaisi:

— Sen minä vaan sanon, että Joe Smyth on marttyyri, että hänen veljensä Hyram on marttyyri, ja että Yhdysvaltain hallituksen vainoamiset tekevät vielä Brigham Youngistakin marttyyrin. Kuka uskaltaa väittää tätä vastaan?

Kukaan ei uskaltanut väittää tuota lähetyssaarnaajaa vastaan, jonka kiihkoinen puhe oli täydessä ristiriidassa hänen tyynten kasvojensa ilmeen kanssa. Hänen närkästykseensä oli epäilemättä syynä se seikka, että tämä aika oli mormonilaisuudelle kovain koetusten aikaa. Yhdysvaltain hallitus olikin koettanut suistaa näitä yltiöpäitä. Se oli ottanut valtoihinsa Utahin alueen ja asettanut sen Yhdysvaltain lakien alaiseksi, vangittuaan ensin Brigham Young'in, jota syytettiin kapinasta ja monivaimoisuudesta. Siitä pitäin ovat profeetan oppilaat toimineet puolta suuremmalla vireydellä, sekä puheessa että kirjallisuudessa vastustaen kongressin vaatimuksia.

Niinkuin näkyy, harjoitti elder William Hitch käännytystä rautatielläkin.

Ja niin kertoi hän nyt, milloin korottaen, milloin alentaen ääntänsä ja rajusti viuhtoen käsillään, mormonilaisuuden historian, aina vanhan testamentin ajoilta ruveten: kuinka Israelissa eräs mormonilainen profeetta Joosepin suvusta julkaisi uuden uskonnon asiakirjat ja testamenttasi ne pojallensa Moromille; kuinka vuosisatain kuluttua Josef Smyth nuorempi, farmari Vermontin valtiossa, käänsi tämän teoksen egyptiläisestä painoksesta ja nousi profeetaksi vuonna 1825; kuinka viimein enkeli taivaasta ilmestyi hänelle palavassa metsässä ja antoi hänelle Herran aikakirjat.

Nyt meni muutamia kuulijoita pois, heitä kun nuo historialliset silmäykset eivät huvittaneet; mutta William Hitch jatkoi vain luentoansa, kertoen, kuinka Smyth nuorempi isänsä, kahden veljensä ja muutamain opetuslastensa kanssa perusti viimeisten päiväin pyhien uskonnon, joka pian levisi Amerikassa ja sieltä Englantiin, Skandinaaviaan ja Saksaan, saaden uskolaisia ei ainoastaan ammattilaisista, vaan myös vapaiden taiteiden harjoittajista; kuinka siirtokunta perustettiin Ohioon; kuinka Kirklandiin rakennettiin kirkko, joka maksoi kaksisataatuhatta dollaria ja jonka ympärille nousi kaupunki; kuinka Smythistä tuli toimelias pankkiiri, ja kuinka hän eräältä muumioiden näyttäjältä sai papyroskääreen, jossa oli Abrahamin ja muiden kuuluisain egyptiläisten omin käsin kirjoittama kertomus.

Tätä juttua piisasi niin kauan, että kuulijain luku väheni vähenemistään; lopulta niitä tuskin oli kahtakaankymmentä henkeä.

Mutta siitä huolimatta kertoili elder vaan tyyten tarkoin, kuinka Joe Smyth vuonna 1837 teki konkurssin ja kuinka hänen velkojansa tervasivat hänet ja vierittelivät häntä sitten höyhenissä; kuinka hän muutaman vuoden kuluttua entistä rehellisempänä ja entistä isommassa arvossa pidettynä ilmaantui Independancen kaupunkiin Missourissa ja tuli esimieheksi kuuluisassa seurakunnassa, jossa oli kokonaista kolmetuhatta opetuslasta, ja kuinka hän sitten, pakanain vihan vainoamana, oli pakotettu pakenemaan Kaukaiseen Länteen.

Nyt oli enää kymmenen kuulijaa läsnä ja niiden joukossa vilpitön Passepartout, joka oli pelkkänä korvana. Ja nyt hän sai tietää, kuinka Smyth monen vainon perästä ilmaantui Illinoisiin ja perusti armon vuonna 1839 Mississippin rannoille Nauvoo-nimisen kaupungin, jonka väkiluku nousi 25,000 henkeen; kuinka Smythistä tuli sen kaupungin pormestari ja ylimmäinen tuomari ja sotajoukkojen päämies; kuinka hän vuonna 1843 astui esiin ehdokkaana Yhdysvaltain presidentin virkaan; kuinka hänet viimein houkuteltiin erääseen salaliittoon Carthagossa; kuinka hänet heitettiin vankeuteen ja kuinka muutamat valepukuiset miehet hänet vihdoin murhasivat.

Nyt ei ollut vaunussa enää muita kuulijoita kuin Passepartout yksinään, ja häneen nyt elder kiinnitti silmänsä, kertoen hänelle, kuinka kaksi vuotta Smythin murhan jälkeen hänen seuraajansa, tuo Jumalan lähettämä profeetta Brigham Young, läksi pois Nauvoosta ja asettui Suolajärven rannalle, ja kuinka siellä, tuolla ihmeteltävällä alueella, tuossa hedelmällisessä maassa sen tien varrella, joka kulkee Utahin kautta ja jota myöten siirtolaiset kulkevat Kaliforniaan, tuo uusi siirtokunta kasvoi suunnattoman nopeasti, juuri mormonilaisuudessa sallitun moniavioisuuden avulla.

— Siitäpä syystä juuri, — lisäsi William Hitch, — kongressi meitä kadehtii, juuri siitä syystä Yhdysvaltain sotamiehet ovat tallanneet Utahin vainiot, juuri siitä syystä meidän päällikkömme, profeetta Brigham Young on otettu kiinni vastoin kaikkea ihmisoikeutta! Mutta meidätkö ylivoima musertaisi? Ei tässä maailmassa! Karkoittakoot he meidät Vermontista, Illinoisista, Ohiosta, Missourista, Utahista, kyllä me sittenkin löydämme vapaan alueen, jonne telttamme teemme. Ja te, uskollinen ystäväni, — lisäsi elder ja iski kiivaan katseen ainoaan kuulijaansa, — tottahan te vannotte uskollisuutta lipullemme?

— Niinhän sitä nyt vannottiinkin, — virkkoi Passepartout rohkeasti ja meni pois jättäen riivatun saarnaajan korpeen yksiksensä huutamaan.

Tällä välin oli juna kulkenut hyvää vauhtia ja saapui kello puoli yksi Suolajärven luoteiseen päähän. Tänne näkyi tuo laaja järvi, jota myös sanotaan Kuolleeksi mereksi ja jonne amerikkalainen Jordan laskee vetensä. Tuo kummallinen järvi, jota ryhmyiset, valkoisen suolan peittämät kalliot reunustavat, oli ennen paljoa isompi, mutta aikain kuluessa ovat sen rannat kohonneet, supistaneet sen alaa ja suurentaneet sen syvyyttä.

Suolajärvi, noin 70 peninkulmaa pitkä ja noin 35 penink. leveä, on 3,800 jalkaa ylempänä merenpintaa. Ollen aivan erilainen kuin Kuollut meri, joka on 1,200 jalkaa alempana, on sen suolaisuus melkoisen suuri, sen vedessä kun on neljäs paino-osa kiinteitä aineksia liuenneina. Sen ominaispaino on 1,7, jos veden ominaispaino on 1. Kala ei elä sen vedessä. Kalat, joita sinne tulee Jordanin, Weberin ja muiden pikku jokien mukana, kuolevat pian. Sanotaan sen veden olevan niin sakeata, ettei siihen voi sukeltaa, mutta tämä ei ole totta.

Järven rannat olivat tavattoman hyvin viljeltyjä; mormonit näet ovat taitavia maanviljelijöitä. Latoja ja suojuksia kotieläimille, laveita vehnä- ja maissipeltoja, reheviä niittyjä; kaikkialla ruusupensaita, akaasioita ja euforbioita — tuommoiselta oli tuo maa näyttävä kuuden kuukauden perästä, mutta nyt oli kaikki kätketty hienoon lumeen, jota pyry hiljalleen pöyhötteli.

Kello 2 astuivat matkustajat vaunuista Ogdenin asemalla. Juna oli lähtevä tästä vasta kello 6, niin että Mr. Foggilla, Mrs. Audalla ja heidän kahdella seurakumppanillansa oli aikaa mennä erästä sivurataa myöten katselemaan pyhäin kaupunkia.

Kahdessa tunnissa oli kaupunki katseltu. Se on kaikin puolin amerikkalainen ja rakennettu samaan malliin kuin muutkin kaupungit Yhdysvalloissa: suunnattomiksi shakkilaudoiksi "suorain kulmien surullisella alakuloisuudella", niinkuin Victor Hugo sanoo. Pyhäin kaupungin perustaja, kaikkine uusine aatteineen, oli kumminkin pysynyt tuossa anglosaksien symmetrian-halussa. Tässä kummallisessa maassa tehdään kaikki neliöissä — kaupungit, talot, tyhmyydet.

Kello 3 kulkivat matkustajat kaupungissa, joka on rakennettu Jordan puron ja Wahsatch vuorten lähimmäisten rinteiden keskelle. Kirkkoja oli peräti vähän. Huomattavia rakennuksia olivat profeetan talo, raastupa ja arsenaali, edelleen sinervistä tiilistä rakennetut talot verantoineen ja pylväikköineen puutarhain sisässä. Kaupunkia ympäröi savesta ja piikivestä tehty muuri, joka oli rakennettu vuonna 1853. Valtakadun varrella oli muutamia lipuilla koristettuja hotelleja, niiden joukossa "Lake Salt House".

Mr. Foggin ja hänen seurakumppaniensa mielestä ei kaupungin väkiluku ollut sanottavan suuri. Kadut olivat melkein tyhjiä, paitsi niitä, jotka veivät temppeliin. Sinne saapuivat he vasta monen korttelin kautta kuljettuaan. Naisia oli arvattavasti hyvin paljon. Ei saa kumminkaan luulla, että jok'ainoalla mormonilla on useampia vaimoja. Kukin saa menetellä vapaan tahtonsa mukaan, mutta huomattava on, että Utahin tyttäret ne ovat hyvin halukkaita miehelään pääsemään, sillä heidän uskontonsa mukaan vanhain piikain ei pidä näkemän taivaan iloa. Nämä poloiset eivät senvuoksi näyttäneetkään iloisilta. Muutamilla, epäilemättä rikkaimmilla, oli yllään musta silkkisaketti, kainosti mantiljan tai shaalin alla. Toisilla oli pukunaan vain indienni.

Passepartout, nuori mies kun oli, katseli jonkinlaisella kauhulla noita mormonien tyttäriä, joiden oli määrä, useamman yht'aikaa, tehdä mormoniherraa onnelliseksi. Miehiä varsinkin meidän selväjärkinen ystävämme surkutteli. Hänen mielestään olisi oikein hirmuista, jos pitäisi useampia muijia yht'aikaa kuljettaa tämän surun ja murheen laakson kautta, viedä heitä näin joukottain mormonien paratiisiin, jossa he alinomaa ovat yhdessä kunnioitettavan Smythin seurassa, hänen, joka on itse ylimmäinen koristus tässä hekuman kodissa. Hän ei tuntenut vähintäkään halua solmimaan avioliiton siteitä, ja hänestä näytti — kenties hän erehtyikin — että Suolakaupungin tyttäret heittivät häneen silmäyksiä, jotka tekivät hänet hiukan rauhattomaksi.

Onneksi ei hänen oloansa tässä pyhäin kaupungissa kestänyt kuin vähän aikaa. Määrättynä aikana olivat he jälleen sijoillansa vaunussa.

Kuului vihellys, mutta juuri kun veturin pyörät alkoivat saada junaa liikkeelle, kuului huutoja: seis! seis!

Liikkeelle pantu juna ei enää pysähdy. Mies, joka huuteli junaa seisahtumaan, oli nähtävästi joku myöhästynyt mormoni. Hän juoksi henkensä edestä. Hänen onnekseen ei asemahuoneella ollut portteja eikä aitoja, jonka vuoksi hän juoksi radalle, hyppäsi perimmäisen vaunun astinlaudalle ja läähättäen vaipui sohvalle vaunussa.

Passepartout, joka oli katsellut noita voimisteluliikkeitä, silmäili nyt tuota myöhästynyttä herraa ja tunsi häntä kohtaan sangen suurta osanottoa kuultuaan hänen olevan utahilaisen, joka oli pötkäissyt pakoon perheriidan jälkeen.

Kun mormoni oli jälleen toipunut, astui Passepartout hänen luokseen ja kaikkein kohteliaimmalla tavalla kysäisi:

— Kuinkas monta vaimoa teillä on, nimittäin teillä yksinänne?

Päättäen hänen kiireisestä juoksustaan oli Passepartout näet luullut niitä olevan hänellä vähintään kaksikymmentä.

Epätoivoisena käsiänsä väännellen vastasi mormoni:

— Yksi on vain, yksi ainoa, mutta onpa sitä siinäkin!