XXVIII.
Passepartout ei ota ymmärtääkseen järkevää puhetta.
Lähdettyään Suolajärveltä, Ogdenin pysäyspaikasta, juna kulki kokonaisen tunnin pohjoiseen päin aina Weber virralle saakka ja oli nyt San Fransiskosta noin 900 peninkulman päässä. Siitä se kääntyi itää kohti Wahsatch vuoristoon. Tämä osa aluetta, nimittäin mainittujen ja varsinaisten Kalliovuorten välillä, on ollut kova koetuskivi amerikkalaisten insinöörien taidolle. Tällä alalla onkin valtion apua käytetty 48 tuhatta dollaria peninkulmaa kohti, jotavastoin tasaisella maalla sitä tarvittiin ainoastaan 16 tuhatta. Mutta, niinkuin jo ennen sanottiin, insinöörit eivät ole tehneet väkivaltaa luonnolle, he ovat vain käyttäneet kavaluutta sitä vastaan, kiertämällä vaikeat kohdat; he ovat rakentaneet koko matkalla yhden ainoan tunnelin, jonka pituus on 14,000 jalkaa.
Suolajärven rannalla oli rautatien korkein kohta. Siellä se muodostaa avaran kaaren, laskeutuen Bitter Creekin laaksoon, noustakseen sitten sille kohdalle, joka on Atlantin ja Tyynen valtameren välinen vedenjakaja. Virtoja oli tässä vuoristossa hyvin monta. Puisia siltoja oli rakennettu Muddy, Green ja muiden virtain yli. Passepartout kävi sitä rauhattomammaksi, mitä lähemmä matkan päätä tultiin. Fiks sitävastoin toivoi mitä pikimmin vain pääsevänsä tästä maasta, jossa oli niin työläs kulkea. Hän pelkäsi viivytyksiä, hän pelkäsi onnettomia kohtauksia, ja hän toivoi, kiihkeämmin kuin itse Phileas Fogg, pääsevänsä astumaan jalkansa Englannin maahan.
Kello 10 illalla juna tuli Fort Bridgerin asemalle. Siitä se jatkoi matkaansa melkein heti ja saapui, 20 peninkulmaa kuljettuansa, Wyomingin — entisen Dakotahin — valtioon Bitter Creekin laakson kautta, josta osa Coloradon vesistöä saa alkunsa.
Seuraavana päivänä, joulukuun 7:ntenä, oli neljänneksen pysäys Green
Riverin asemalla.
Lunta oli edellisenä yönä satanut hyvin paljon. Se kun oli ollut sateen sekaista, ei se kumminkaan saattanut tehdä haittaa junan kululle. Mutta paha ilma piti Passepartout'ia edelleen rauhattomana, sillä jos lunta tulee enemmän, niin se estää vaunun pyöriä pyörimästä, ja kuinka sitten käy Mr. Foggin matkan?
— Ja pitihän hänen niinkuin synniksi matkustaman ihan sydäntalvella! — arveli Passepartout. — Eikös olisi voinut odottaa parempaa vuodenaikaa?
Mutta tässä tuokiossa, jolloin Passepartout'in mielessä vain pyöri lumisateet ja kylmät ilmat, säikähti Mrs. Auda aivan toisenlaisesta syystä.
Muutamat matkustajat olivat astuneet ulos vaunuista kävelemään Green Riverin laiturille odottaen junan lähtöä. Akkunasta näki nuori rouva heidän joukossaan eversti Stamp Proctorin, tuon amerikkalaisen, joka oli ollut niin hävytön Phileas Foggia kohtaan San Fransiskossa. Mrs. Auda vetäytyi akkunasta pois, jottei häntä huomattaisi.
Tämä seikka saattoi nuoren rouvan levottomaksi. Hän oli kiintynyt tuohon mieheen, joka kaikessa kylmyydessäänkin osoitti hänelle joka päivä mitä uskollisinta huolenpitoa. Hän kaiketikaan ei vielä ymmärtänyt koko sen tunteen syvyyttä, jota hänen pelastajansa hänessä herätti, ja tätä tunnetta hän vielä nimitti vain kiitollisuudeksi, mutta paljoa enemmän se oli kuin kiitollisuus. Hän tunsi sydämen ahdistusta, huomattuaan nyt tuon ilkeän everstin, jolle Mr. Fogg ennemmin tai myöhemmin oli kostava hänen röyhkeytensä. Sattuma se nähtävästi oli hänet ohjannut tähän samaan junaan, mutta pääasia oli vain, että hän oli siellä, ja nyt täytyi kaikin mokomin estää Mr. Foggia näkemästä tuota vihollistansa.
Junan lähtiessä liikkeelle oli Mr. Fogg nukuksissa, ja Mrs. Auda kiiruhti ilmoittamaan Fiksille ja Passepartout'ille mitä oli nähnyt.
— Vai on tämä Proctor junalla myöskin! — sanoi Fiks. — Olkaa rauhassa, rouva. Ennenkuin minä päästän hänet tuon pah … Mr. Foggin kimppuun, niin saa hän tekemistä minun kanssani. Minuapa hän luullakseni pahimmin loukkasi.
— Kyllä minäkin, — sanoi Passepartout, — kyllä minäkin miehen korjaan, olkoon hän vaikka everstien eversti!
— Monsieur Fiks, — sanoi Mrs. Auda, — Mr. Fogg ei suinkaan salli kenenkään kostaa puolestansa. Hän lupasi tulla jälleen Amerikkaan kohdatakseen tuota pahanilkistä, ja sen hän kyllä tekee. Mutta jos hän nyt näkee hänet täällä, niin kaksintaistelu on valmis, ja se saattaa päättyä surkeasti. Hän ei siis millään ehdolla saa nähdä häntä.
— Te olette oikeassa, madame, — vastasi Fiks. Taistelu voisi saattaa kaikki hunningolle. Niin voittajana kuin voitettunakin tulisi Mr. Fogg viivytetyksi, ja…
— Niin, — lisäsi Passepartout, — se olisi samaa kuin jos suoraa päätä pistettäisiin 20 tuhatta puntaa reform-clubilaisten kouraan. Neljän päivän perästä olemme New-Yorkissa! Jos vain isäntäni kestäisi nämä neljä päivää vaunussa, niin ehkei hän sitten joutuisikaan näkemään silmästä silmään tuota helkkarin amerikkalaista. Niin, kyllä me saamme estetyksi…
Puhe keskeytyi. Mr. Fogg oli herännyt ja katseli nyt maisemaa vaunun akkunasta, jota lumi pieksi. Kotvasen kuluttua Passepartout kysäisi hyvin hiljaa Fiksiltä, niin ettei isäntä eikä Mrs. Audakaan voinut kuulla:
— Aiotteko tosiaankin tapella hänen edestänsä?
— Aion kyllä; minä koetan kaikin mokomin saada Mr. Foggin hengissä Eurooppaan, — sanoi salapoliisi äänellä, joka osoitti järkähtämätöntä tahtoa.
Passepartout tunsi kylmiä väreitä selässänsä, mutta vakaumus isännästään ei hänessä kumminkaan muuttunut.
Mutta miten saataisiin Mr. Fogg pidätetyksi vaunussa, jotteivät hän ja eversti pääsisi kohtaamaan toisiansa? Vaikeata ei tuon pitäisi olla, koska herra Foggilla ei muutenkaan ollut tapana liikkua ja koska hän ei ollut uteliaskaan. Fiks luuli keksineensä keinon, sillä vähän ajan perästä hän virkkoi Phileas Foggille:
— Ikävästi kuluu aika rautatiellä.
— Ikävästi kyllä, mutta kuluuhan se, — vastasi gentlemanni.
— Laivalla kulkiessanne, — jatkoi Fiks, — oli teillä tapana pelata vistiä.
— Niin, mutta täällä se ei käy laatuun. Minulla ei ole kortteja eikä pelikumppanejakaan.
— Kortteja kyllä saa ostaa täältä. Niitä on kaupan jok'ainoalla rautatiellä Amerikassa. Ja mitä kumppaneihin tulee, niin kenties madame…
— Varsin kernaasti, — vastasi nuori rouva, — kyllä minä osaan pelata vistiä. Vistin pelaaminen on yksi englantilaisen kasvatuksen osia.
— Minä puolestani luulisin myös osaavani sitä jotenkin hyvin, — sanoi
Fiks. — Saatammehan ruveta pelaamaan kolmisin?
— Jos teitä huvittaa, monsieur, — vastasi herra Phileas Fogg ihastuneena, kun sai rautatielläkin pelata lempipeliänsä.
Passepartout lähetettiin hakemaan stewartia ja palasi pian tuoden muassaan kaksi korttipakkaa, jettonit ja veralla katetun pöydän. Muuta ei puuttunut. Peli alkoi. Mrs. Auda oli niin taitava vistin pelaaja, että itse Phileas Fogg sanoi hänelle mielistelylauseen. Poliisimies puolestaan pelasi hänkin taitavasti.
Kello 11 oli juna saapunut valtamerten vesijaon kohdalle. Nyt oltiin Passe-Bridgerissä, 7,524 jalkaa ylempänä merenpintaa, eräällä Kalliovuorten korkeimmista paikoista. Vielä pari tuhatta peninkulmaa, niin juna saapuu noille suunnattoman lakeille kentille, joita kestää hamaan Atlanttiin saakka ja jotka ovat ihan omiansa rautateitten rakennuksille.
Maan ruvetessa alenemaan itää kohti huomattiin jo North Plattenin lisäjokia. Pohjoisessa ja idässä reunaili näköalaa ääretön, puolipyörän muotoinen seinä, joka on pohjoisosa Kalliovuoria. Tämän ja rautatien välillä näkyi avaroita, runsasvetisiä kenttiä. Rautatiestä oikealla näkyivät ensimmäiset pengerrykset sitä vuoristoa, joka etelää kohti kohoili aina Arkansas virran, Missourin suuren alkuhaaran lähteille saakka.
Kello 12:n ja 1:n välillä näkivät matkustajat vilaukselta Halleckin linnan. Muutamain tuntien kuluttua oli kulku Kalliovuoristossa loppunut. Toivottiin, ettei enää mikään onnettomuus kohtaa näissä hankalissa paikoissa. Luntakaan ei enää satanut. Rupesi pakastamaan. Isoja lintuja pyrähteli lentoon, säikähtäneinä junan kolinaa. Kentällä ei näkynyt ainoatakaan hirveä, sutta tai karhua. Siinä oli erämaa koko kolkkoudessaan.
Upean aamiaisen jälkeen, joka oli katettu vaunuun, olivat ystävämme ryhtymäisillään loppumattomaan vistiinsä, mutta samassa kuului kovia vihellyksiä. Juna pysähtyi.
Passepartout pilkisti akkunasta, mutta ei voinut nähdä, mikä este nyt oli tullut eteen. Asemaa ei ollut lähelläkään.
Mrs. Auda ja Fiks rupesivat pelkäämään jo, että herra Fogg yrittäisi lähtemään ulos. Mutta hän vain virkkoi palvelijalleen:
— Menkääs katsomaan.
Passepartout riensi ulos. Noin neljäkymmentä matkustajaa, niiden joukossa eversti Stamp Proctor, oli astunut vaunuista.
Juna oli pysähtynyt punaisen signaalin takia. Kuljettaja ja konduktööri olivat astuneet maahan ja juttelivat vilkkaasti erään ratavartian kanssa, jonka seuraavan Medicine-Bow'in aseman päällikkö oli lähettänyt junaa vastaan. Matkustajat olivat astuneet heidän luoksensa ja juttelivat myöskin, niitten joukossa eversti Proctor, kiljuen ja viuhtoen.
Passepartout liittyi joukkoon hänkin ja kuuli ratavartian sanovan:
— Tässä ei auta mikään. Silta Medicine-Bow'in lähellä on laskeutunut eikä voi kannattaa junaa.
Puheenaoleva silta oli vitjasilta erään kosken yli peninkulman päässä siitä, mihin juna oli pysähtynyt. Ratavartian puheen mukaan silta oli aivan hajoamaisillaan, useat vitjat olivat katkenneet, ja niin ollen oli mahdoton yrittääkään sillalle. Hän ei siis liioitellut sanoessaan, ettei sillan ylitse voi päästä. Ja kun kerran amerikkalainen tekee poikkeuksen maailmanmainiosta huolettomuudestaan ja pukeutuu varovaisuuden vaippaan, niin olisi sulaa hulluutta ruveta vastustelemaan.
Passepartout, uskaltamatta mennä ilmoittamaan isännälleen tätä, kuunteli hammasta purren, liikahtamatonna kuin suolapatsas.
— Vai niin, — kiljaisi Stamp Proctor, — vai ei tästä tämän pitemmälle päästä! Vai tähän sitä vaan jäädäänkin lumikinokseen!
— Herra eversti, — vastasi konduktööri, — sähkösanomalla on Omahan pysäyspaikasta pyydetty toinen juna, mutta luultavasti se ei saavu Medicine Bow'iin ennen kello kuutta.
— Kuutta! — parkaisi Passepartout.
— Niin kyllä, — jatkoi konduktööri, ja se aika kuluu kyllä, ennenkuin olemme päässeet jalkaisin asemalle.
— Mutta sinnehän ei ole kuin peninkulma, — huomautti joku.
— Aivan niin, mutta se on virran toisella puolella.
— No pääseehän toki virran poikki veneellä? — kysäisi eversti.
— Mahdotonta! Virta on paisunut sateesta, se kuohuilee kovana koskena, ja meidän täytyy tehdä kymmenen peninkulman kierros,[9] ennenkuin pääsemme kaalaamolle.
Eversti kirosi karkeasti; hän kirosi yhtiöt ja konduktöörit, ja Passepartout oli vähällä yhtyä samaan virteen. Tässä nyt oli semmoinen este, jota kaikki hänen isäntänsä setelit eivät voi poistaa.
Tyytymättömyys oli matkustajissa yleinen, sillä paitsi viivytystä täytyi heidän kulkea jokunen 15 peninkulmaa lumessa. Kovasti he melusivatkin; heidän huutonsa ja pauhunsa olisi varmaankin vetänyt Phileas Foggin huomion puoleensa, jollei tämä olisi ollut niin kovin kiintynyt peliinsä.
Mutta täytyihän Passepartout'in viimeinkin mennä ilmoittamaan isännälleen, kuinka asiat olivat. Hän kääntyikin jo pää nuukallaan vaunua kohti, kun samalla kuljettaja, oikea yankee, nimeltä Forster, huusi kovalla äänellä:
— Hyvät herrat, olisi tässä kenties keino millä päästä yli.
— Sillanko yli? — kysyi joku.
— Sillan.
— Ja tällä junalla? — kysäisi eversti.
— Tällä junalla.
Passepartout oli pysähtynyt, valmiina nielaisemaan jok'ainoan sanan kuljettajan suusta.
— Mutta siltahan on hajoamaisillaan, —- huomautti konduktööri.
— Mitäs sillä on väliä? — vastasi Forster. — Kun päästän kaikki höyryt liikkeelle, niin luulenpa tosiaankin, että päästään ylitse.
— Tonttuja kans! — sanoi Passepartout.
Muutamat suostuivat heti paikalla. Varsinkin oli eversti mielissään ehdotuksesta, sillä tuon rajupään mielestä se olisi hyvinkin mahdollinen yritys. Hän tiesi kertoa muutamain insinöörien aikoneen panna junat kulkemaan virtain ylitse suoraa päätä, ilman siltoja, laskien junat mahdollisimman suurta vauhtia j.n.e. Lopulta kaikki suostuivat kuljettajan ehdotukseen.
— Meillä on viisikymmentä mahdollisuutta ylitse päästäksemme, — arveli yksi.
— Kuusikymmentä, — sanoi toinen.
— Kahdeksankymmentä … yhdeksänkinkymmentä mahdollisuutta sadasta!
Passepartout oli ymmällä. Hänenkin mielestänsä olisi tosin ollut koettaminen kaikkia keinoja, mutta tämä yritys näytti hänestä kumminkin hieman liiaksikin "amerikkalaiselta".
— Mutta, — arveli hän, — onpa vielä keino, jota sopisi koettaa, ja sitä ei kukaan ole huomannut. Kuulkaas, — virkkoi hän eräälle herralle, — kuljettajan ehdotus on sentään vähän liian uskallettua, mutta…
— Kahdeksankymmentä mahdollisuutta, — vastasi toinen ja käänsi hänelle selkänsä.
— Kyllähän minä sen tiedän, — sanoi Passepartout kääntyen toiseen herraan, — mutta jos vähän ajatellaan…
— Nyt ei ajatella mitään, sillä siitä ei lähde mitään, — vastasi amerikkalainen olkapäitään kohauttaen; — kuljettajahan takaa sen, että pääsemme ylitse.
— Kyllä kai se niinkin on, — jatkoi Passepartout, — kyllähän sitä ylitse päästään, mutta eiköhän olisi ollut viisaampaa…
—- Mitä? Viisaampaa? — ärjäisi eversti Proctor, joka suuttui moisesta sanasta. — Mahdollisimman suuri nopeus, ettekö kuullut? Ymmärrättekö? Suurin nopeus! Hä!
—- Kyllä minä tiedän ja ymmärrän vallan hyvin, — vakuutteli Passepartout, joka ei saanut sanottavaansa sanotuksi. —- Mutta olisihan, jos ei juuri viisaampaa, koska tuo sana teitä suututtaa, niin ainakin luonnollisempaa, että…
— Mitenkä? Kuka? Mitä hän tuolla luonnollisemmalla tarkoittaa? —- huudettiin joka haaralta.
Passepartout parka ei tiennyt, miten saada suunvuoroa.
— Te pelkäätte kai, vai mitä? — kysyi eversti Proctor.
— Minäkö pelkäisin! — huudahti Passepartout. — Saattepa nähdä, että ranskalainen osaa olla yhtä hyvä amerikkalainen kuin tekin.
— Vaunuihin, vaunuihin! — huusi konduktööri.
— Mennään vaan vaunuihin, — virkkoi Passepartout, — ja pian mennäänkin, mutta kukaan ei voi estää minua arvelemasta sitä, että parasta olisi ollut päästää ihmiset ensin kulkemaan sillan yli ja sitten vasta hujauttaa junalla perästä.
Mutta tätä ymmärtäväistä puhetta ei kukaan ottanut korviinsakaan, eikä kukaan olisi myöntänyt sitä oikeaksi.
Matkustajat olivat jälleen nousseet vaunuihinsa. Passepartout kävi sijallensa, sanaakaan sanomatta. Pelaajat olivat kokonaan vaipuneet peliinsä.
Veturi vihelsi kimeästi. Kuljettaja peräytti junaa peninkulman verran, niinkuin peräytyy urheilija saadakseen vauhtia hypyllensä.
Nyt kuului taas vihellys, juna läksi eteenpäin yhä suuremmalla nopeudella; pian oli sen kulku kauhistavan pikaista, kuului vain pelkkää jymyä; männät löivät 20 kertaa sekunnissa; pyörissä rasva kihisi ja savusi. Tuntui, jos niin saattaa sanoa, että juna, kulkien 100 peninkulman nopeudella tunnissa, ei painanut rataa ollenkaan! Nopeus poisti painon!
Ja yli päästiin salaman nopeudella! Sillasta näkyi tuskin vilaustakaan. Juna, niin sanoaksemme, hyppäsi rannalta toiselle, eikä kuljettaja saanut sitä pysähtymään ennenkuin vasta 5 peninkulmaa tuolla puolen asemaa.
Mutta tuskin oli juna ennättänyt toiselle rannalle, kun silta romahti kuohuvaan Medicine-Bow'iin.
XXIX.
Semmoista, mitä ei voi tapahtua muualla kuin Yhdysvaltain rautateillä.
Samana iltana jatkoi juna matkaansa esteettömästi, kiiti Fort Sauders'in ohi, karautti Cheyennen solan kautta ja saapui Evans-solalle. Nyt oli juna radan korkeimmalla kohdalla, nimittäin 8,091 jalkaa ylempänä merenpintaa. Nyt lähdettiin laskemaan Atlanttia kohti luonnon tasoittamia äärettömiä niittykenttiä myöten.
Täällä poikkeaa "grand trunk'ista" (emäradasta) haararata Denver City'iin, Coloradon etevimpään kaupunkiin. Tämä tienoo on rikas kulta- ja hopeakaivoksista, ja väestön luku nouseekin siellä jo päälle 50:n tuhannen.
Tähän saakka oli kolmessa päivässä ja kolmessa yössä kuljettu San Fransiskosta yhteensä 1,382 peninkulmaa. Neljä päivää ja neljä yötä kestää kulkua vielä ennenkuin New-Yorkiin päästään.
Yöllä kulki juna Walbahin ohitse. Lodge-Pole virta juoksee samaan suuntaan kuin rautatiekin, seuraten Wyomingin ja Coloradon valtioitten välistä rajaa. Kello yksitoista tultiin Nebraskaan, kuljettiin läheltä Sedgwickiä ja saavuttiin Julesburghin kohdalla Platte-River joen eteläiselle haaralle.
Tässä paikassa oli Pacific-rautatie vihitty 23 p;nä lokakuuta 1867. Sen pääinsinöörinä oli ollut kenraali J.M. Dodge. Siellä olivat pysähtyneet veturit tuoden mukanaan yhdeksän vaunua täynnä vieraita, joiden joukossa varapresidentti M. Thomas C. Durant; siellä oli eläköönhuutoja kaikunut; siellä siuks- ja pawnie-indiaanit olivat pitäneet leikkisotaa; siellä oli paukkunut ja remahdellut leikkitulituksia, ja siellä oli väliaikaisesta kirjapainosta ilmestynyt ensimmäinen numero sanomalehteä "Railway Pioneer". Näin oli vihitty tämä uusi rautatie valistuksen ja sivistyksen kannattajaksi; sen tuli, rakennettuna korpien kautta, yhdistää toisiinsa kaupunkeja, joita ei vielä ollutkaan. Veturin vihellykset, mahtavammat Amfionin lyyraa, olivat pian loihtivat ne esiin Amerikan maasta.
Kello 8 aamulla oli kuljettu Mac Phersonin linnan ohitse. Omahaan oli siitä 357 peninkulmaa. Rata mutkitteli Platte-Riverin eteläisen haaran mukaan. Kello 9 saavuttiin melkoiseen North-Platten kaupunkiin. Tämä on kahden joen kulmauksessa, jotka nyt yhtyvät yhdeksi virraksi ja laskevat Missouriin, vähän yläpuolella Omahan.
Näin oli kuljettu 101:nnen puolipäiväpiirin poikki.
Mr. Fogg oli jälleen istunut kumppaneinensa korttipöytään. Kukaan ei valittanut matkaa pitkälliseksi, ei sekään, joka tappiolle oli joutunut. Fiks oli alussa voittanut muutamia guineoita ja oli nyt menettämäisillään ne jälleen, mutta yhtä innostuneelta hän näytti kuin Mr. Foggkin. Sanomaton onni suosi tänään tätä gentlemannia. Valtteja ja honöörejä hänellä oli käsi täynnä. Hän oli päättänyt rohkean iskun ja oli jo lyödä ulos pataa, kun äkkiä eräs ääni sohvan takaa virkkoi:
— Ruutuapa minä löisin.
Pelaajat katsahtivat ylös: eversti Stamp Proctor seisoi heidän lähellään.
Stamp Proctor ja Phileas Fogg tunsivat paikalla toisensa.
— Ahaa, herra englantilainen! — huudahti eversti. — Tekö tässä aiotte lyödä pataa!
— Ja lyön kanssa, — sanoi Phileas Fogg tyynesti ja heitti patakympin pöydälle.
— Mutta teidän pitää lyödä ruutua, — sanoi eversti äreästi.
Hän ojensi kättään lyötyyn korttiin ja sanoi:
— Ette te ymmärrä tätä peliä!
— Kenties olen taitavampi jossakin muussa, — sanoi Phileas Fogg nousten seisomaan.
—- Sopii koettaa, John Bullin poika,[10] — sanoi hävytön sotilas.
Mrs. Auda kalpeni. Hän tarttui Mr. Foggia käsivarteen, mutta tämä siirsi hänet hellästi sivulle. Passepartout oli karkaamaisillansa amerikkalaisen kimppuun, joka mitä röyhkeimmillä silmäyksillä katseli hänen isäntäänsä. Fiks oli noussut myöskin ja astui eversti Proctorin eteen.
— Te unohdatte, — sanoi hän, — että teillä on juuri minun kanssani tekemistä; minua te olette loukannut, jopa lyönytkin.
— Monsieur Fiks, — virkkoi Phileas Fogg, — suokaa anteeksi, mutta tämä asia koskee minua yksistäni. Sanoessaan tekeväni väärin, kun löin pataa, on eversti toistamiseen loukannut minua, ja siitä vaadin hyvitystä.
— Milloin vain tahdotte ja missä vain suvaitsette, — vastasi amerikkalainen, — ja millä aseilla vain mielenne tekee.
Mrs. Auda oli turhaan koetellut pidättää Mr. Foggia. Fiks koetti sekaantua riitaan, mutta turhaan. Passepartout tahtoi jo heittää everstin ovesta pellolle, mutta isännän viittaus pidätti hänet. Phileas Fogg astui vaunusta ulos sivukäytävälle; amerikkalainen seurasi häntä.
— Monsieur, — sanoi Fogg vihamiehellensä; — minulla on kova kiire, minun täytyy rientää Eurooppaan, ja viivytys tekisi mulle paljon haittaa.
— Mitä se minuun koskee? — kysyi eversti.
— Monsieur, — jatkoi herra Fogg, — kohtauksemme jälkeen San Fransiskossa päätin tulla takaisin Amerikkaan hakemaan teitä, saatuani ensin asiani Euroopassa kuntoon.
— Niin vainen!
— Tahdotteko kohdata minua kuuden kuukauden kuluttua?
— Miksei kuuden vuoden!
— Minä sanon kuuden kuukauden, — vastasi Mr. Fogg, — minä olen täsmälleen tuleva määrätylle kohtauspaikalle.
— Verukkeita vain! — sanoi Stamp Proctor. — Nyt heti tahi ei milloinkaan!
— Olkoon menneeksi! — vastasi herra Fogg, New-Yorkiinko teillä on matka?
— Ei.
— Chicagoon?
— Ei.
— Omahaan?
— Mitä se teitä liikuttaa! Tiedättekö, missä on Plum-Creek?
— En, — vastasi Mr. Fogg.
— Se on seuraava asema. Tunnin kuluttua tulee juna sinne ja viipyy siellä 10 minuuttia, ja 10:ssä minuutissa ennättää kyllä vaihtaa muutamia revolverinlaukauksia.
— Hyvä, — vastasi Mr. Fogg. — Minä pysähdyn Plum-Creekiin.
— Ja sinne te jäättekin, — sanoi amerikkalainen verrattomalla julkeudella.
— Kuka sen tietää, monsieur, — sanoi Mr. Fogg ja palasi vaunuunsa kylmäverisenä kuin ennenkin.
Siellä hän koetti rauhoittaa Mrs. Audaa sanoen, etteivät tuommoiset kerskaajat ole vaarallisia. Sitten hän pyysi Fiksiä vieraaksimieheksi taisteluunsa amerikkalaista vastaan. Fiks ei voinut kieltää, ja senjälkeen Phileas Fogg istahti jatkamaan peliänsä ja löi pataa typi tyynenä.
Kello 11 vihelsi veturi, merkiksi, että tullaan Plum-Creekin asemalle.
Herra Fogg astui Fiksin kanssa ulos vaunusta sivukäytävälle.
Passepartout kulki perässä kantaen kahta revolveria. Mrs. Auda oli
jäänyt vaunuun kalmankalpeana.
Avautuipa toisenkin vaunun ovi, ja sivukäytävälle astui eversti
Proctor, mukanaan vierasmies, samanlainen yankee kuin hän itsekin.
Taistelukumppanit aikoivat hypätä maahan, mutta konduktööri juoksi
heidän luokseen huutaen:
— Ei tässä saa astua vaunuista.
— Miksei? — kysäisi eversti.
— Olemme myöhästyneet 20 minuuttia, ja senvuoksi juna ei pysähdy tähän.
— Mutta minunpa pitää tapella tämän herran kanssa.
— Ikävä juttu, — sanoi konduktööri, — mutta me lähdemme heti. Kello soi jo.
Kello soikin, ja juna läksi heti kohta liikkeelle.
— Mieleni on oikein paha, — sanoi konduktööri. — Olisin kernaasti tahtonut olla teille hyödyksi. Mutta koska ette saaneet aikaa tapella täällä, niin miksette voi tehdä sitä matkalla?
— Tokkohan tämä herra siihen suostuu? — virkkoi eversti ivallisesti.
— Suostun kyllä, — vastasi Phileas Fogg.
— No nyt sitä ollaan Amerikassa, ihan varmaan, — sanoi Passepartout, — ja konduktööri on oikea gentlemanni, sitä parasta sorttia.
Hän seurasi isäntäänsä.
Vihamiehet sekundantteinensa kulkivat konduktöörin perässä vaunusta toiseen, kunnes tulivat perimmäiseen. Siinä istui kymmenkunta henkeä. Konduktööri pyysi heitä lähtemään silmänräpäykseksi ulos, sillä tässä muka oli kahdella herralla kunniariita ratkaistavana.
Matkustajat sanoivat olevansa ihastuksissaan, kun voivat siten tehdä pienen palveluksen kahdelle gentlemannille, ja menivät heti sivukäytävälle.
Vaunu, noin 50 jalkaa pitkä, oli erittäin sovelias tänlaatuisiin asioihin. Vihamiesten sopi kulkea toisiansa vastaan sohvain välitse ja ampua toisiaan oikein ehdoltansa. Kaksintaistelu ei olisi voinut koskaan olla paremmin järjestetty kuin nyt. Mr. Fogg ja eversti Proctor, kumpikin varustettuna kahdella 6-piippuisella revolverilla, astuivat vaunuun. Vieraatmiehet jäivät ulkopuolelle ja lukitsivat oven. Kun veturi ensi kerran viheltää, silloin alkaa ampuminen, ja kahden minuutin kuluttua tuodaan vaunusta ulos mitä näistä kahdesta gentlemannista silloin on jäljellä.
Tuohan oli mitä yksinkertaisin asia, jopa niinkin yksinkertainen, että
Fiksillä ja Passepartout'illa oli sydän haljeta levottomuudesta.
Odotettiin vain vihellystä.
Äkkiäpä kuului hirveitä huutoja; kuului laukauksiakin, ei kumminkaan taistelijain vaunusta, vaan päinvastoin junan etupäästä. Ne tulivat yhä lähemmäksi junan perää, ja kauheata parkumista kuului vaunuista.
Eversti Proctor ja Phileas Fogg syöksyivät ulos vaunusta revolverit käsissä ja riensivät sinne päin, mistä kovin melu ja ampuminen kuului.
He olivat ymmärtäneet, että siuks-indiaanit olivat hyökänneet junan kimppuun.
Tämä ei ollut ensi kertaa: useasti ennenkin olivat nuo rohkeat korvenpojat pysäytelleet junia. Tapansa mukaan oli heitä noin satakunta miestä junan kulkiessa hypännyt sivukäytävälle ja kiivennyt siitä vaunujen päälle, aivan kuin klovnit täyttä laukkaa juoksevan hevosen selkään.
He olivat pyssyillä varustettuja. Heidän laukauksensa vastasivat matkustajat, joilla oli melkein kaikilla aseita, revolvereilla. Ensi työkseen olivat indiaanit hyökänneet veturiin ja lyöneet nuijillaan kuljettajan ja lämmittäjän puolikuolleiksi. Muuan siuks-ruhtinas koetti pysäyttää junaa, mutta ymmärtämättömänä käänsi regulaattoria väärään puoleen, päästäen päinvastoin kaikki höyryt liikkeelle, niin että veturi läksi kulkemaan hirveätä vauhtia.
Sillä välin olivat indiaanit tunkeutuneet vaunuihin, joissa he juoksentelivat kuin hullut apinat sohvia myöten, tapellen matkustajain kanssa ja heitellen heidän kapineitaan ulos vaunun akkunoista. Laukaukset ja huudot eivät tauonneet.
Matkustajat jatkoivat urhoollista puolustustansa. Muutamat vaunut olivat ihan kuin piiritettyjä linnoja, joita höyry kuljetti eteenpäin 100 peninkulman nopeudella tunnissa.
Mrs. Auda oli alusta saakka käyttäytynyt uljaasti. Revolveri kädessä hän puolusti itseään urhoollisesti, ampuen akkunaan, niin pian kuin huomasi korvenpojan pilkistävän siitä sisään. Parikymmentä indiaania oli saanut kuolettavan haavan ja pudonnut alas radalle, jossa musertuivat kuin madot vaununpyöräin alle.
Monta matkustajaakin, pahasti haavoitettuina luodeilla tahi nuijilla, makasi siellä täällä sohvilla.
Taistelua oli jo kestänyt 10 minuuttia. Voiton täytyi kallistua indiaanien puolelle, jollei junaa saataisi pysähtymään. Pysäyspaikka Kearneyn linnan luona oli enää kolmen virstan päässä. Mutta siitä eteenpäin ovat indiaanit alueen herroja hamaan seuraavaan asemaan.
Konduktööri taisteli Mr. Foggin vieressä, mutta pyssyn luoti kaasi hänet vihdoin vaunun lattialle. Kaatuessaan hän huusi:
— Me olemme hukassa, jollei junaa saada pysähtymään viiden minuutin kuluessa!
— Se pysäytetään! — sanoi Phileas Fogg ja yritti mennä ulos vaunusta.
— Olkaa paikoillanne! — huusi Passepartout, — kyllä minä pidän asiasta huolen.
Phileas Fogg ei ennättänyt pidättää uljasta poikaa, joka avasi oven ja kenenkään huomaamatta pujahti vaunun alle. Taistelun raivotessa ja kuulain vinkuessa yläpuolella ryömi ja kiipeili Passepartout yhä eteenpäin vaunujen alitse — hän oli norja ja notkea klovni jälleen. — Kukaan ei häntä nähnyt; kukaan ei olisi voinut nähdäkään häntä.
Riippuen toisesta kädestänsä tavaravaunun ja tenderin välillä hän irroitti varavitjat, mutta hänen ei olisi milloinkaan onnistunut ruuvata auki kytkykampia, ellei veturin täräys olisi heilauttanut sitä, jolloin juna irtaantui ja hiljeni vauhdissaan, mutta veturi riensi yksinään eteenpäin vielä kamalammalla nopeudella.
Juna kulki vielä muutamia minuutteja; jarrut kierrettiin kiinni, ja juna seisahtui viimein sadan askeleen päähän Kearneyn pysäyspaikasta.
Kuultuaan laukauksia oli sotamiehiä linnasta lähtenyt junaa vastaan. Tätä indiaanit eivät olleet osanneet odottaakaan ja pötkivät senvuoksi tiehensä, ennenkuin juna oli aivan kokonaan pysähtynytkään.
Mutta kun matkustajia nyt huudettiin esiin nimiltä laiturilla, huomattiin, että monta oli poissa, niiden joukossa tuo uljas ranskalainenkin, jonka uhrautuminen oli pelastanut heidät.
XXX.
Phileas Fogg ei tee muuta kuin velvollisuutensa.
Kolme matkustajaa oli poissa, niiden joukossa Passepartout. Oliko heidät ammuttu kuoliaiksi? Olivatko indiaanit ottaneet heidät vangiksi? Sitä ei varmaan voinut vielä sanoa.
Haavoitettuja oli hyvin monta; kuolettavaa haavaa ei ollut saanut yksikään. Kovasti haavoitettujen joukossa oli myös eversti Stamp Proctor. Hän oli uljaasti taistellessaan saanut luodin vatsaansa ja vietiin asemahuoneeseen niiden kanssa, joille lääkärin apu oli välttämättömästi tarpeen.
Mrs. Audalle ei ollut tapahtunut mitään vahinkoa. Phileas Fogg, joka ei suinkaan ollut säästänyt itseänsä, ei ollut saanut pienintä naarmuakaan. Fiks oli saanut vähäisen haavan käsivarteensa. Mutta Passepartout oli poissa, ja nuori rouva itki katkerasti.
Kaikki olivat astuneet ulos. Vaunuissa, jopa pyörissäkin näkyi kaikkialla verta.
Viimeiset indiaanit näkyivät kadonneen etelään, Republican Riveriä kohti.
Mr. Fogg seisoi laiturilla liikahtamatta, kädet ristissä rinnalla. Hän oli tekemäisillään ratkaisevaa päätöstä. Mrs. Auda seisoi hänen vieressään sanaakaan sanomatta… Mr. Fogg ymmärsi hänen katseensa. Jos hänen palvelijansa oli joutunut vangiksi, eikö hänen tulisi kaikin mokomin koettaa pelastaa häntä indiaanien kynsistä?
— Minä olen löytävä hänet hengissä tai kuolleena, — sanoi hän Mrs.
Audalle.
Nuori rouva puristi ystävänsä kättä ja kasteli sen kyynelillään.
— Hengissä! — lisäsi Mr. Fogg, — mutta me emme saa hetkeäkään kadottaa.
Tämä päätös osoitti Phileas Foggin tahtovan uhrautua kokonaan. Hän julisti oman perikatonsa. Yhden päivän viivytys — silloin hän ei ennätäkään New-Yorkista lähtevälle laivalle. Veto on silloin auttamattomasti menetetty. Mutta ajatellessaan: "se on minun velvollisuuteni", hän ei epäillyt hetkeäkään.
Kearneyn linnan päällikkö oli tullut asemahuoneelle. Sotamiehet, noin sata miestä, olivat valmiina siltä varalta, että indiaanit tekisivät ryntäyksen asemahuonetta vastaan.
— Kapteeni, — sanoi Phileas Fogg päällikölle, — kolme matkustajaa on poissa.
— Kuollutko? — kysyi päällikkö.
— Kuollut tai vankeina, — vastasi Mr. Fogg. — Tässä on epätietoisuus, joka on saatava selville. Aiotteko lähteä ajamaan indiaaneja takaa?
— Asia ei ole leikintekoa, — sanoi päällikkö. — Indiaanit saattavat paeta hamaan Arkansasiin asti, enkä minä saata jättää tyhjäksi linnaa, joka on minun huostaani uskottu.
— Herra kapteeni, asia koskee kolmen ihmisen henkeä.
— Niin kyllä, mutta en minä saata panna alttiiksi viidenkymmenen ihmisen henkeä kolmen pelastamiseksi!
— En tiedä saatatteko vai ette, mutta se on velvollisuutenne.
— Tässä ei saa kukaan ruveta määräilemään minulle velvollisuuksia.
— Vai niin, — sanoi herra Fogg kylmästi. — Sitten lähden yksinäni.
— Kuinka, herra! — huudahti Fiks; — aiotteko lähteä yksinänne ajamaan indiaaneja takaa.
— Pitäisikö minun sitten jättää onnensa nojaan tuo mies parka, jota kaikkien vielä elossa olevain tulee kiittää hengestänsä? Ei! Minä lähden.
— Ette saa mennä yksinänne, — sanoi päällikkö liikutettuna. — Ette saa mennä yksinänne, te hyväsydäminen mies. Kolmekymmentä vapaaehtoista — onko teidän joukossanne? — hän lisäsi kääntyen sotamiehiinsä.
Koko komppania astui esiin. Päällikkö valitsi niistä 30 uljainta poikaa, joiden etunenään asettui muuan vanha kersantti.
— Kiitos, kapteeni! — sanoi Phileas Fogg.
— Sallittehan minun tulla mukaanne? — kysyi Fiks.
— Tulkaa jos tahdotte, — vastasi Phileas Fogg, — mutta tekisitte minulle suuren palveluksen, jos jäisitte Mrs. Audan luokse. Jos minulle sattuisi joku onnettomuus, niin…
Fiks kalpeni äkkiä. Nytkö hänen pitäisi erota miehestä, jota oli seurannut niin sitkeästi? Pitäisikö hänet nyt päästää noin suoraa päätä korpeen? Fiks katseli tarkasti gentlemannia, mutta kuinka lienee ollutkaan hänen entisen vakaumuksensa laita, hänen täytyi laskea silmänsä maahan nähdessään tuon tyynen, uljaan katsannon.
— Minä jään, — sanoi hän.
Mr. Fogg puristi sitten nuoren rouvan kättä, antoi hänen huostaansa kalliin matkalaukkunsa ja läksi sotamiesten luokse.
Ennenkuin liikkeelle lähdettiin, sanoi hän sotilaille:
— Tuhat puntaa, pojat, teille, jos saamme vangit pelastetuiksi.
Kello oli nyt vähän yli 12:n.
Mrs. Auda oli mennyt asemahuoneeseen ja istui siellä yksinään, ajatellen vain Phileas Foggia, tuota niin jaloa ja suoraa, levollista ja uljasta miestä. Mr. Fogg oli pannut alttiiksi omaisuutensa ja nyt uskalsi henkensäkin, ilman vähintäkään empimistä, pelkästä velvollisuudesta, pitkittä puheitta. Phileas Fogg oli hänen silmissään sankari.
Fiks ei ajatellut samalla tapaa; hän ei voinut voittaa levottomuuttansa. Hän käveli kiihkeänä asemasillalla. Hetken perästä hän kumminkin rauhoittui jälleen. Foggin lähdettyä hän huomasi, kuinka tuhmaa oli ollut laskea hänet menemään. Nyt hän siis oli päästänyt hänet käsistänsä. Fiks torui ja moitti itseään; hän kohteli itseänsä kuin pääkaupungin poliisitirehtööri, joka ripittää poliisimiestä, kun tämä on tehnyt suuren tuhmuuden.
— Oli minua vaan koko pöllö, — arveli hän. — Passepartout kaiketi oli sanonut hänelle, kuka minä olen. Ja nyt hän on mennyt tiehensä eikä palaja enää! Mistä mä hänet nyt saan kiinni? Mutta mitenkä saatoinkaan olla niin ajattelematon, minä, Fiks, jolla on vangitsemiskäsky taskussa! Sanalla sanoen, minä olen pässi!
Näin ajatteli salapoliisi. Hetket kuluivat kovin verkkaan. Hän ei tiennyt miten olla. Monasti hän yritti jo puhumaan Mrs. Audalle kaikki. Mutta hän ymmärsi, millä korvilla nuori rouva tuommoista puhetta kuuntelisi. Mitä ihmettä hänen tulisi tehdä? Fiks oli jo vähällä lähteä laajoille lumikentille hakemaan Phileas Foggia. Mahdollistahan olisi löytää hänet. Jäljet lumessa olivat vielä tuoreet; pian sataa uutta lunta ja jäljet katoavat.
Nyt oli Fiks ihan neuvotonna. Hänessä nousi vastustamaton halu jättää koko asia sikseen. Nythän ilmautuikin tilaisuus lähteä pois Kearneyn pysäyspaikalta.
Noin kello 2 jälkeen puolenpäivän, kun lunta oli ruvennut satamaan, kuului pitkiä vihellyksiä idästä. Kaukaa näkyi suuri esine, punainen valo edessään, lähenevän asemahuonetta verkalleen. Lumiusvassa se näytti aaveenomaiselta.
Idästä päin tuleva juna tuo ei voinut olla. Sähkösanomalla tilattu apu ei olisi vielä ennättänyt saapua tänne, ja San Fransiskon matkustajajuna tulee vasta huomenna. Pian seikka selveni.
Tämä veturi, joka nyt verkalleen läheni pysäyspaikkaa, kovasti viheltäen, oli sama, joka taannoin oli päästetty junasta irti ja joka oli yksinään kiitänyt eteenpäin hirveällä nopeudella, puolikuolleen kuljettajan ja lämmittäjän kanssa. Se oli kulkenut useampia peninkulmia, mutta vähitellen oli tuli sammunut, saamatta uutta polttoainetta; höyryä ei enää syntynyt, vauhti oli vähennyt vähenemistään, ja vihdoin oli veturi pysähtynyt 20 peninkulmaa tuolla puolen Kearneyn aseman.
Kuljettaja ja lämmittäjä eivät olleet kuolleet. He olivat olleet vain tainnoksissa ja viimein toipuneet.
Kuljettaja, huomattuaan veturin pysähtyneen keskelle erämaata ilman vaunuja perässä, oli ymmärtänyt asian laidan. Miten veturi oli päässyt junasta irti, sitä hän tosin ei voinut käsittää; sen hän vain varmana piti, että juna oli jäänyt jonnekin jäljelle.
Kuljettaja ei epäillyt mitä tehdä. Viisainta olisi jatkaa matkaa Omahaan; vaarallista oli palata junan luo, jota indiaanit kenties ovat vielä ryöstämässä… Mutta ei auta! Hiiliä uuniin vaan, ja höyry kihisi pian jälleen, ja niin oli veturi kello 2 iltapuolella tullut takaisin Kearneyn asemalle. Siitä nuo vihellykset olivat kuuluneet.
Matkustajat ihastuivat nähtyään jälleen veturin junan päässä: nythän he taas pääsevät jatkamaan matkaa.
Mrs. Auda meni konduktöörin luo.
— Aiotteko lähteä? — kysyi hän.
— Tuossa paikassa, madame.
— Entäs vangit! … poloiset matkatoverimme!
— Minä en voi enää viivytellä, rouva, — vastasi konduktööri; — olemme muutenkin jo myöhästyneet kolme tuntia.
— Ja milloin tulee seuraava juna San Fransiskosta?
— Huomis-iltana, madame.
— Huomis-iltana … silloin on jo liian myöhään. Teidän täytyy odottaa…
— Mahdotonta, — vastasi konduktööri. — Jos tahdotte lähteä mukaan, niin olkaa hyvä ja käykää vaunuun.
— Minä en lähde, — sanoi nuori rouva.
Fiks oli kuullut tämän puheen. Muutama silmänräpäys sitten, jolloin ei ollut mahdollista päästä eteenpäin, oli hänen mielensä tehnyt lähteä Kearneystä, mutta nyt, kun juna oli valmiina lähtemään ja hänen olisi vain maksanut astua vaunuun, tunsi hän erinomaisen voiman pidättävän itseään. Laiturin lattia poltti hänen jalkapohjiansa, eikä hän kumminkaan voinut irtaantua siitä! Sisällinen taistelu alkoi jälleen. Harmi siitä, että oli huonosti onnistunut, oli tukehduttaa hänet. Hän tahtoi taistella, kunnes pääsee voitolle.
Sillä välin olivat matkustajat ja muutamat haavoitetut — niiden joukossa myös eversti Proctor, jonka tila oli sangen arveluttava, — käyneet vaunuihin. Kuului kovaa kihinää tulikuumasta kattilasta, ja höyryä puski ulos varaventtiileistä. Veturi vihelsi jälleen, ja pian oli juna poistunut näkyvistä, sekoittaen valkoista savuansa lumituiskuun.
Fiks oli jäänyt.
Kului muutama tunti. Ilma oli paha, pakkanen kova. Fiks istui liikkumatonna sohvalla asemahuoneessa. Olisi luullut hänen nukkuvan. Mrs. Auda, pahasta säästä huolimatta, tuli tuontuostakin ulos huoneesta, joka oli jätetty hänen käytettäväkseen. Hän meni aina laiturin päähän. Hän koetti nähdä lumituiskun lävitse; hän olisi tahtonut repiä rikki tuon lumiverhon; hän kuunteli hengitystään pidättäen. Mutta ei mitään kuulunut. Kylmä pakotti hänet menemään sisään jälleen, mutta vähän ajan perästä hän uudestaan läksi laiturille, ja jälleen turhaan.
Tuli ilta. Pieni joukko ei ollut vielä palannut. Missähän se nyt oli? Olikohan se tavannut indiaanit? Oliko tappelu noussut vai olivatko he eksyneet ja harhailivat nyt sinne tänne pyryilmassa? Linnan päällikkö oli hyvin rauhaton, tahtomatta kumminkaan osoittaa sitä.
Tuli yökin. Lumisade ei enää ollut niin sakea, mutta pakkanen kiihtyi. Pelottominkaan ei olisi saattanut kauhistumatta katsoa ulos tuohon kolkkoon yöhön. Kedoilla vallitsi syvä hiljaisuus; ei kuulunut edes linnun lentoakaan.
Koko yön käveli Auda rouva synkissä ajatuksissa, sydän täynnä ahdistusta. Mielikuvitus vei hänet kauas tuonne äärettömille lakeuksille ja näytti siellä hänelle kauhuja ja hirmuja tuhansissa eri muodoissa. Mahdoton on kuvailla hänen tuskaansa.
Fiks istui entisellä paikallaan saamatta hänkään unta silmiinsä. Silloin tällöin oli joku astunut hänen luokseen, puhunutkin hänelle sanan ja toisen, mutta Fiks oli vain äänetönnä viitannut kädellään.
Niin kului yö. Raukeana kohosi aurinko usvaiselta taivaanrannalta. Nyt osasi kumminkin jo erottaa esineitä jonkun matkan päästä. Eteläänhän päin he olivat lähteneet, Phileas Fogg ja sotamiehet… Mutta etelästä ei näkynyt mitään. Kello oli nyt 7 aamulla.
Linnan päällikkö ei tiennyt mitä tehdä tässä tuskallisessa tilassa. Lähettäisikö hän uuden osaston hakemaan edellistä? Panisiko hän jälleen miehiä alttiiksi epätietoiselle pelastusretkelle? Hän ei kumminkaan kauan epäillyt. Hän viittasi upseerin luokseen ja käski hänen tekemään tiedusteluretken etelää kohti, — mutta samassa silmänräpäyksessä kuului pyssyn laukauksia. Oliko se merkki? Sotamiehet riensivät ulos linnasta ja huomasivat puolen peninkulman päässä pienen joukon, joka palasi takaisin hyvässä järjestyksessä.
Mr. Fogg astui joukon etunenässä, ja hänen sivullaan kulki Passepartout ja kaksi muuta matkustajaa, jotka oli pelastettu siuksien käsistä.
Noin 10 peninkulmaa etelään Kearneystä oli heidän täytynyt taistella indiaaneja vastaan. Muutamia silmänräpäyksiä ennen joukon tuloa olivat Passepartout ja matkustajat ruvenneet tappelemaan vartioittensa kanssa, ja ranskalainen oli jo lyönyt tainnoksiin kolme korpelaista, käyttämättä muita aseita kuin nyrkkejänsä. Samassa oli apujoukkokin ennättänyt paikalle.
Kaikkia, niin pelastajia kuin pelastettujakin, tervehdittiin ilohuudoilla. Phileas Fogg jakoi sotamiehille lupaamansa palkinnon, ja sitä nähdessään Passepartout virkkoi:
— Peijakas! Kuinkahan kalliiksi minä viimein käynkään isännälleni!
Fiks ei puhunut sanaakaan; hän vain katseli Mr. Foggia, ja vaikeata varsin olisi ollut sanoa, mitkä tunteet hänessä nyt taistelivat. Mrs. Auda oli tarttunut Mr. Foggin käteen ja puristeli sitä, voimatta sanaakaan sanoa.
Passepartout oli heti asemahuoneelle tultuansa hakenut silmillänsä junaa. Hän oli luullut sen olevan valmiina lähtöön ja toivonut, että viivytys piankin saataisiin korvatuksi.
— Juna, juna, missä on juna? — huusi hän nyt.
— Lähtenyt, — vastasi Fiks.
— Ja milloin lähtee ensi juna? — kysyi Phileas Fogg.
— Tän'iltana vasta.
— Vai niin? — vastasi tyyni gentlemanni.
XXXI.
Fiks harrastaa ylen innokkaasti Phileas Foggin asioita.
Phileas Fogg oli nyt myöhästynyt 12 tuntia. Passepartout, joka vasten tahtoansa oli ollut syynä siihen, oli aivan epätoivoissaan. Hän on varmaankin saattanut isäntänsä perikatoon!
Fiks läheni nyt Mr. Foggia ja katsoi häntä suoraan silmiin.
— Onko siis teillä, monsieur, tosiaankin kova kiire? — kysyi hän.
— Hyvin kova, — vastasi Phileas Fogg.
— Te tahdotte siis olla New-Yorkissa tämän kuun 11 p:nä ennen kello 9 illalla, jolloin postilaiva lähtee sieltä Liverpooliin?
— Niin kyllä.
— Ja jollei tuo indiaanien hyökkäys olisi matkaanne viivyttänyt, niin olisitte tullut New-Yorkiin tämän kuun 11 p:nä aamupuolella, niinkö?
— Niin, melkein 12 tuntia ennen laivan lähtöä.
— Hyvä. Te olette siis myöhästynyt 20 tuntia; erotus 20:n ja 12:n välillä on 8; siis 8 tuntia täytyy ennättää edelle. Tahdotteko koettaa?
— Jalkaisinko? — kysyi herra Fogg.
— Ei, vaan reellä, — vastasi Fiks, — purjereellä. Muuan mies ehdotteli minulle taannoin sitä.
Ehdottelijana oli sama mies, joka oli puhutellut salapoliisia viime yönä ja jolle tämä vain oli viitannut kädellään.
Phileas Fogg ei vastannut mitään; mutta kun Fiks osoitti miestä, joka käveli laiturilla, astui Mr. Fogg hänen luokseen. Muutaman silmänräpäyksen perästä meni herra Fogg tuon miehen seurassa, joka oli amerikkalainen nimeltä Mudge, lähellä Kearneyn linnaa olevaan vajaan.
Siellä Mr. Fogg näki erään kummallisen kapineen, jonkinlaisen raamin, asetetun kahdelle hirrelle, jotka etupuolelta olivat taivuksissa ylöspäin, niinkuin reen jalakset. Tuommoiseen ajopeliin sopi istumaan viisi kuusi henkeä. Etupuolella oli korkea masto ja siinä suuren suuri purje. Mastosta, joka oli hyvin luja ja kiinnitetty rautalangoista kierretyillä köysillä, läksi taaki, johon sai vetää ison taakipurjeen. Perällä oli ruori.
Tämä oli niinsanottu jäävene. Talvella, kun ketoja kattaa iljannejää ja lumi hidastuttaa junain kulkua, käytetään näitä ajoneuvoja hyvällä menestyksellä asemain välillä. Niiden purjeet ovat tavattoman isot — vene ei niin suuria kestäisikään — ja myötätuulella ne kiitävät pitkin preerioita yhtä nopeasti, jopa nopeamminkin kuin pikajunat.
Muutaman minuutin kuluttua Mr. Fogg oli tehnyt kaupat veneen isännän kanssa. Tuuli oli myötäinen, puhaltaen lännestä. Lumi oli kovettunut, ja Mudge laivuri sanoi muutamassa tunnissa päästävän Omahan pysäyspaikalle. Sieltä lähtee junia vähänväliä Chicagoon ja New-Yorkiin. Mahdollista siis olisi jälleen korvata menetetty aika. Tässä ei auttanut vitkasteleminen.
Mr. Fogg, joka ei olisi tahtonut Auda rouvan lähtevän tällaiselle matkalle pakkasessa, ehdotti, että hän jäisi Passepartout'in suojaan Kearneyn pysäyspaikalle, josta tuo uskollinen palvelija sitten saattaisi hänet mukavammalla tavalla Eurooppaan.
Mutta Auda rouva ei tahtonut luopua herra Foggista, ja tämä oli Passepartout'ille mieleen. Hän ei olisi millään muotoa tahtonut jättää isäntäänsä, varsinkaan kun Fikskin oli aikeessa lähteä herra Foggin kanssa.
Mitä poliisimies tällöin ajatteli, on vaikea sanoa. Oliko Mr. Foggin palajaminen saanut hänen vakaumuksensa horjahtamaan, vai pitikö hän häntä vieläkin varkaana, joka kuljettuaan maan ympäri luulee saavansa olla Englannissa turvassa? Kenties oli Fiksin ajatus herra Foggista todellakin vähän muuttunut. Mutta velvollisuutensa hän kumminkin päätti tehdä ja jouduttaa paluumatkaa Eurooppaan niin paljon kuin mahdollista.
Kello 8 oli jäävene valmiina lähtemään. Matkustajat asettuivat siihen vaippoihinsa kääriytyneinä, suunnattoman suuret purjeet vedettiin ylös, ja huimaa kyytiä riensi rekivene iljannetta myöten, kulkien 40 peninkulman nopeudella tunnissa.
Kearneystä Omahaan ei ole kuin 200 peninkulmaa "mehiläisen tietä", kuten amerikkalaiset sanovat. Tuulen pysyessä yhtä hyvänä ennätetään tämä väli 5 tunnissa ja päästään siis Omahaan kello 1.
Sitä matkaa! Matkustajat istuivat ihan lähekkäin, voimatta sanaakaan puhua. Tuima pakkanen, jonka teki vielä tuntuvammaksi kova vauhti, esti heitä haastelemasta. Reki kiiti jäällä kuin vene vettä myöten; aaltojen keikuttamista vain ei ollut. Vihurin tullessa tuntui, kuin reki kohoaisi maasta ylös ja lentäisi aimo siivillä. Mudge istui perällä ja ohjasi rekivenettä suoraa suuntaa; käännellen peräsintä sinne tänne hän vältti sivulleliukuamiset. Purjeet olivat täynnä tuulta; sivupurje se vieläkin vauhtia lisäsi.
— Ellei mitään väliin tule, niin kyllä ollaan hyvissä ajoissa perillä, — sanoi Mudge.
Mudgellepa olikin hyvin edullista päästä Omahaan määrättynä aikana, sillä Mr. Fogg, tapansa mukaan, oli luvannut kelpo palkinnon.
Preeria, jota myöten nyt kuljettiin suoraa suuntaa, oli tasainen kuin suunnattoman järven pinta. Rautatie kulki tässä lounaasta koilliseen Grand Islandin, Columbon (tärkeä kaupunki Nebraskassa), Schuylerin, Fremontin kautta Omahaan, seuraten Platte-Riverin oikeata rannikkoa. Reki lyhensi tämän tien kulkemalla rautatien muodostaman kaaren jännettä myöten. Virran koukistus Fremontissa ei tehnyt haittaa, sillä joki oli jäässä. Tie oli siis esteetön. Kaksi seikkaa vain oli Phileas Foggilla pelättävänä: peräsimen särkyminen ja tuulen tyyntyminen.
Mutta tuuli se päinvastoin vain kiihtyi, niin että masto oikein notkistelihe. Rautaköydet pitivät sitä kumminkin pystyssä, ja niissä synnytti tuuli kummallisia, vaikeroivia säveliä.
— Niissä kuuluu kvintti ja oktaavi, — sanoi Mr. Fogg.
Tämäpä olikin kaikki, mitä hän koko matkallaan puhui. Mrs. Auda oli huolellisesti kiedottu turkkeihin ja peitteisiin.
Passepartout oli punainen kuin kuu poutailtana. Hän ahmi itseensä raitista ilmaa. Hänen järkähtämätön luottamuksensa oli herättänyt hänessä toiveita jälleen. New-Yorkiin piti oikeastaan tultaman aamulla; nyt tosin tullaan vasta illalla, mutta ehkäpä kumminkin vielä päästään sinne ennen höyrylaivan lähtöä Liverpooliin.
Passepartout'in teki mieli puristaa Fiksin kättä, sillä Fikshän se oli ehdottanut tämän rekimatkan, siis keksinyt ainoan keinon, millä päästä Omahaan hyvissä ajoin. Mutta lieneekö joku aavistus hänessä herännyt, vai mikä lie ollut, mutta kättä hän ei puristanut.
Yksi asia oli, jota Passepartout aina oli muistava, nimittäin kuinka suureen vaaraan Mr. Fogg oli empimättä antaunut pelastaakseen hänet indiaanien käsistä. Siinä hän oli pannut alttiiksi omaisuutensa, henkensä… Niin, sitä ei Passepartout milloinkaan ole unohtava.
Matkustajat olivat vaipuneet kukin omiin mietteisiinsä, mutta reki se sillä välin riensi rientämistään autioita lumikenttiä myöten. Kulkiko se jokien ja purojen poikki, sitä ei voinut erottaa; maa ja vesi oli yhtenä lumihurstina. Tasanko, joka leviää Union Pacific roadin ja Kearneystä S:t Josephiin menevän haararadan välillä, on kuin mikä autio saari. Ei kylää, ei asemaa, ei linnaa. Silloin tällöin kiiti nuolen nopeudella heidän ohitsensa alaston puu, jonka valkoisia oksia tuuli taivutteli; silloin tällöin näkyi joku lintupari pyrähtävän lentoon. Näkyipä joskus jommoinenkin joukko nälkäisiä susia, jotka saalista himoten koettivat saavuttaa rekeä. Silloin Passepartout istui revolveri kädessä, valmiina laukaisemaan niin pian kuin joku uskaltaisi lähestyä. Jos nyt jostakin syystä reki olisi pysähtynyt ja sudet päässeet karkaamaan matkustajain kimppuun, olisivat he olleet huutavassa hukassa. Mutta reki ei vauhtiansa vähentänyt; se pääsi edelle, ja pian oli ulvova lauma jäänyt kauaksi siitä.
Kello 12:n paikoilla huomasi Mudge muutamista merkeistä, että reki kulki nyt Platte-Riveriä myöten. Hän ei virkkanut mitään, mutta hän tiesi, ettei Omahaan ollut enää kuin 20 peninkulmaa.
Eikä ollut kello vielä yhtäkään, kun Mudge nousi ja rupesi käärimään purjeita kokoon. Purjeittakin kulki reki vielä puolen peninkulmaa. Viimeinkin se pysähtyi ja Mudge, osoittaen lumikattoisiin rakennuksiin, virkkoi:
— Kas niin, nyt ollaan perillä.
Perillä! Perillä todellakin, juuri sillä asemalla, mistä useampia junia joka päivä lähtee Yhdysvaltain itäosiin!
Passepartout ja Fiks olivat nousseet reestä ja oikoivat nyt kohmettuneita jäseniänsä. He auttoivat sitten Mr. Foggia ja nuorta rouvaa reestä. Phileas Fogg maksoi runsaan palkinnon Mudgelle, ja Passepartout puristi ystävällisesti tämän kättä, kuin armaan ystävän, jonka jälkeen kaikki kolme kiiruhtivat Omahan asemahuoneeseen.
Tähän melkoiseen Omaha nimiseen kaupunkiin, Nebraskan valtiossa, päättyy varsinainen Pacific-rautatie, joka yhdistää Mississippin laakson valtamereen. Omahasta Chicagoon on rautatiellä nimenä "Chicago Rock Island Road". Se kulkee suoraan itään, seisahtuen 50:ssä pysäyspaikassa.
Suoraan menevä juna oli paraillaan valmiina lähtemään. Phileas Fogg seuralaisineen tuskin ennätti hypätä vaunuun. Omahaa he siis eivät saaneet nähdä tuon enempää, mutta Passepartout arveli, ettei sitä pidä pahaksi panna, sillä eihän tässä näkeminen ole pääasia.
Suurella nopeudella juna kiiti Iowan valtioon. Yöllä kuljettiin Mississippin yli Davenportiin ja Rock Islandin kautta Illinoisiin. Huomenissa, joulukuun 10 p:nä kello 4 illalla, juna saapui Chicagoon, joka jälleen oli toipunut äskeisestä suuresta tulipalostaan ja entistä upeampana seisoi kauniin Michigan järven rannalla.
Chicagosta on New-Yorkiin 900 peninkulmaa. Junia lähtee sinne alinomaa. Mr. Foggin ei tarvinnut muuta kuin nousta vaunuun. Nopeakulkuinen veturi tällä rautatiellä, jonka nimenä on "Pittsburg Fort Wayne Chicago Rail Road", kiidätti junaa mitä suurimmalla kiireellä, ikäänkuin olisi ymmärtänyt, ettei kunnioitettavalla gentlemannilla ollut aikaa vitkailla vähääkään. Huimaa vauhtia se kulki Indianan, Ohion, Pennsylvanian, New-Jerseyn kautta, kiiti kaupunkien lävitse, joilla oli vanhanaikuisia nimiä ja joista muutamilla kyllä oli jo katuja ja raitioteitä, vaikkei kumminkaan vielä taloja. Vihdoin näkyi Hudson joki, ja joulukuun 11 p:nä kello 11.15 illalla juna pysähtyi asemahuoneelle virran oikealla rannalla, lähelle sitä laituria, johon Cunard-linjan eli täydellä nimellä "British and North American Royal mail steam packet C:n" laivat laskevat.
Höyrylaiva "China", määräpaikkana Liverpool, oli lähtenyt 45 minuuttia sitten.
XXXII.
Phileas Fogg taistelee kovaa onnea vastaan.[11]
Höyrylaiva "China" näkyi riistäneen herra Foggilta hänen viimeisenkin toivonsa.
Hänen matkaansa ei sopinut yksikään niistä postilaivoista, jotka
kulkevat suoraan Amerikan ja Euroopan välillä: ei ranskalaisen
Transatlanttisen yhtiön, ei Valkoisen Tähden, ei Imman-yhtiön, ei
Hampurin linjan laivat.
"Pereire", ranskalaisen transatlanttisen yhtiön höyrylaivoja — jotka kulkevat yhtä nopeasti, mutta sisustukselleen ovat komeammat kuin yksikään ainoa muu laiva — oli lähtevä vasta ylihuomenna, joulukuun 14:ntenä. Sitäpaitsi ei se, enempää kuin Hampurinkaan linjan laivat, mene suoraan Liverpooliin tai Lontooseen, vaan Havreen, ja kulku Havresta Southamptoniin olisi aikaansaanut auttamattoman myöhästymisen.
Imman-linjan höyrylaivoista oli "City of Paris" lähtevä seuraavana aamuna, mutta sillä ei ollut yrittämistäkään. Nämä laivat ovat aiotut oikeastaan siirtolaisten kuljetusta varten; niiden koneet ovat heikot, ja ne kulkevat yhtä paljon tuulen kuin höyrynkin avulla. New-Yorkista Englantiin viipyvät ne kauemman aikaa kuin mitä herra Foggilla enää oli jäljellä.
Kaiken tämän sai gentlemannimme tietää Bradshaw'in matkaoppaasta, joka tarkalleen ilmoittaa Atlantilla kulkevain laivain lähtöajat.
Passepartout oli ihan epätoivoissaan. Myöhästyä 45 minuuttia — tuo oli vähällä tukehduttaa hänet! Se oli hänen vikansa, juuri hänen, joka alinomaa vain laitteli haittoja isäntänsä tielle! Ja muistellessaan kaikkia matkan mutkia, kaikkia rahasummia, jotka ainoastaan hänen tähtensä oli maksettu, ajatellessaan, että tuo suuri veto ja äärettömät matkakulungit, joista nyt ei enää ollut mitään hyötyä, saattoivat hänen isäntänsä perikatoon, moitti hän itseänsä sanomattomasti.
Mutta Mr. Fogg ei nuhdellut häntä vähääkään, vaan virkkoi:
— Jätetään huomiseksi. Tulkaa.
Mr. Fogg, Mrs. Auda, Fiks ja Passepartout kulkivat Hudson joen yli ja vuokrasivat vaunut, jotka veivät heidät Saint-Nicolas hotelliin Broadwayn varrelle. Huoneet tilattiin. Phileas Foggilta kului yö pian, hän kun nukkui hyvin, mutta pitkä se oli muille, sillä levottomuudeltaan he eivät saaneet unta silmiinsä.
Huomenna oli joulukuun 12 päivä. Tästä päivästä kello 7:stä aamulla saman kuun 21 päivään kello 8.45 illalla oli yhdeksän päivää, kolmetoista tuntia ja 45 minuuttia. Jos siis Phileas Fogg olisi päässyt edellisenä iltana lähtemään "China'lla", joka on Cunard-linjan nopeimpia höyrylaivoja, niin hän olisi tullut Liverpooliin ja sieltä Lontooseen hyvissä ajoin.
Mr. Fogg läksi aamulla hotellista yksinään, käskettyään palvelijansa odottamaan häntä ja sanomaan Mrs. Audalle, että olisi valmis lähtemään minä hetkenä hyvänsä.
Mr. Fogg meni Hudsonin rannalle ja katseli sekä laituriin kiinnitettyjen että joella ankkurissa olevien alusten joukosta sellaista, joka olisi valmiina lähtöön. Useilla laivoilla oli lippu mastossaan. Ne olivat valmiita laskemaan ulapalle nousuveden tullessa. New-Yorkin äärettömästä satamasta näet lähtee satoja laivoja joka päivä kaikkiin maailman ääriin. Mutta useimmat olivat purjelaivoja. Niistä ei siis Mr. Foggille ollut mitään hyötyä.
Gentlemannimme oli jo menettää kaiken toivonsa, mutta huomasipa hän viimeinkin ulkona satamassa ylinnä yhden kaabelin mitan (200 metrin) päässä sorean höyrylaivan, jonka piipusta musta savu tuprueli ulos. Tuo merkitsi sen pian lähtevän matkaan.
Phileas Fogg vuokrasi veneen, ja pian hän oli saapunut höyrylaivan laskuportaille. "Henrietta'n" runko oli raudasta, sisustus puusta.
"Henrietta'n" kapteeni oli laivalla. Phileas Fogg nousi kannelle ja pyysi saada puhutella häntä. Pian kapteeni tulikin esille.
Kapteeni oli viidenkymmenen vuoden iässä, oikea merikarhu. Hän oli järeäruumiinen, punatukkainen, ilman vähintäkään hienoutta.
— Kapteeniko? — kysyi herra Fogg.
— Niin kyllä.
— Minä olen Phileas Fogg, Lontoosta.
— Ja minä Andrew Speedy, Cardiffista.
— Milloin lähdette?
— Tunnin päästä.
— Ja minne?
— Bordeaux'hin.
— Lastinne?
— Pelkkiä kiviä vain, lastia ei mitään. Lähden painolastissa.
— Onko matkustajia?
— Ei ainoatakaan. Minulla ei ole matkustajia milloinkaan; semmoisesta viisastelevasta tavarasta ei ole muuta kuin vastusta.
— Kulkeeko laiva hyvin?
— Noin 11 tai 12 solmua. Niin, "Henrietta" on kuulu kalu.
— Mieleni on varsin hyvä, kapteeni Speedy.
— Mutta mitä nämä kysymykset tarkoittavat? — kysyi kapteeni.
— Otatteko viedäksenne minut ja kolme muuta henkeä Liverpooliin?
— Liverpooliinko? Miksei Kiinaan?
— Liverpooliin, sanon minä.
— En.
— Ettekö?
— En. Olen lähtemässä Bordeaux'hin, ja sinne minä menen.
— Liverpoolista saatatte mennä Bordeaux'hin; ette siinä kovin suurta mutkaa tee.
— En.
— Mutta jos teille tarjottaisiin kelpo maksu?
— En, vaikka maksaisitte kaksisataa dollaria hengeltä…
— Minä maksan kaksituhatta.
— Joka hengeltä?
— Niin.
— Ja niitä on neljä?
— Neljä.
Kapteeni Speedy miettimään otsa kurtussa.
— Ettehän laske leikkiä? — kysäisi hän sitten.
— En suinkaan. Minun pitää olla Lontoossa tämän kuun 21 p:nä ennen kello 8.45 illalla, ja jos pääsen perille ajoissa, niin saatte 2,000 dollaria yli määrän.
— Yhteensä siis kymmenentuhatta?
— Niin juuri.
— Pitää sitten mennä puhumaan isännille, — sanoi kapteeni.
Olihan melkoinen makupala tarjona isännille sekä kapteenille, jolla oli kaksi viidennestä "Henrietta'ssa". Kymmenentuhatta dollaria vähäpätöisestä kierroksesta, vaikkei laivassa ollut lastiakaan.
Neljänneksen kuluttua tulivat Mr. Fogg ja kapteeni Speedy isäntäin, Messrs. Formanby ja Co:n konttoriin; kymmenen minuutin kuluttua astuivat he jälleen ulos. Asia oli päätetty.
Mr. Fogg oli Messrs. Formanby ja Co:lle maksanut 8,000 dollaria; palkinto oli maksettava vasta siinä tapauksessa, että tultaisiin oikeaan aikaan perille. Messrs. Formanby ja Co puolestaan antoivat laillisen sitoumuksen, jonka mukaan kolmimastoinen höyrylaiva "Henrietta" New-Yorkista annettiin Mr. Phileas Foggin käytettäväksi Liverpooliin saakka.
— Minä palajan nyt laivalle, — sanoi Speedy.
— Ja minä hotelliin, —- sanoi Mr. Fogg.
— Kello on nyt 8. Täytyy kiirehtiä.
— Kello 9 olemme laivalla,— vastasi Mr. Fogg.
Määrättynä aikana olivat Mr. Fogg, Mrs. Auda, Passepartout ja Fiks — jolle gentlemanni kohteliaasti oli tarjonnut sijan laivalla — "Henrietta'n" kannella.
Kuultuansa, mitä tämäkin matka taas maksaa, hämmästyi Passepartout niin, ettei sanonut muuta kuin:
— Nyt en enää puhu mitään.
Fiks puolestaan arveli itsekseen:
— Ei maar Bank of England asiasta sanottavasti hyödy. Jos Fogg Liverpooliin tultuansa ei viskaa muutamia kourallisia seteleitä suoraa päätä veteen, niin puuttuu sittenkin yhdeksättä tuhatta puntaa summasta!