XXXIII.
Kapteeni Speedy tekee suuret kaupat Phileas Foggin kanssa.
Näytti siltä, kuin herra Fogg viimeinkin olisi kokonaan voittanut kaikki vastukset, tämän viimeisenkin.
Kapteeni Speedy oli puhunut totta kehuessaan laivan nopeakulkuisuutta: 11 tai 12 solmua se teki kuin tekikin.
Jos nyt vain — piti näet vieläkin muutama "jos" oleman — meri ei ylly liian ankaraksi eikä tuuli käänny itäiseksi, jos ei laiva joudu haaksirikkoon ja jos ei koneeseen tule mitään vikaa, niin ennättää "Henrietta" kyllä yhdeksässä päivässä Liverpooliin, jonne New-Yorkista on 3,000 peninkulmaa.
Laivaväkeä "Henrietta'lla" oli, paitsi kapteenia, kaksi perämiestä ja 17 matruusia, joista kaksi koneenkäyttäjää ja kuusi lämmittäjää. Kaikki olivat valmiit koettamaan parastansa. Kapteeni Speedy, joka oli hyvin herkkä seteleille, lupasi kaikin mokomin pitää huolta matkan joutumisesta. Hän oli taitava merimies, tuo karhu.
Ensimmäisinä päivinä kaikki kävi hyvin. Meri ei ollut ankara; tuuli puhalsi luoteesta; purjeita vedettiin ylös, ja "Henrietta" kulki kuin oikea transatlanttilainen konsanaankin.
Passepartout oli ihastuksissaan. Laivaväki ei ollut milloinkaan nähnyt toista niin lystiä poikaa ja niin notkeata päälliseksi. Hän oli sangen ystävällinen matruuseille ja kummastutti heitä hypyillään ja keikauksillaan. Hän antoi heille lystikkäitä nimiä. Hänen tähtensä he tekivät työtä kuin gentlemannit ja lämmittäjät lämmittivät kuin sankarit. Hänen lystillisyytensä tarttui ehdottomasti kaikkiin. Hän oli unohtanut kaikki entiset vaivat ja vastukset. Hän ajatteli vain pian saavutettavaa päämaalia, ja joskus hän pulpahteli pelkästä maltittomuudesta, niinkuin vesi "Henrietta'n" kattiloissa. Tuontuostakin astui hän kerran ja toisen Fiksin ympäri, luoden häneen paljon puhuvia silmäyksiä, jotka kyllä ilmoittivat hänen ajatuksensa; mutta mitään hän ei poliisille puhunut. Ei ollut enää luottamusta vähääkään entisten ystävysten välillä.
Fiks oli muuten alla päin ja haki yksinäisyyttä. Usein kuului hän jupisevan jotakin itsekseen. Passepartout oli vakuutettu Fiksin huomanneen erhetyksensä ja katuvan nyt katkerasti sitä, että oli juossut ympäri maailman ihan ilman aikojansa. Mutta kunnon Passepartout ei tahtonut osoittaa riemuansa eikä lisätä Fiksin noloutta ottamalla päällensä voittajan ylpeätä muotoa.
Auda rouva oli iloinen ja täynnä toivoa. Mr. Fogg oli — tietysti — tyyni kuten aina.
Joka päivä puolenpäivän aikana teki kapteeni Speedy tarkastuksiansa ja osoitti kartalla Mr. Foggille, millä kohdalla laiva milloinkin oli.
Joulukuun 13 p:nä kuljettiin Terra-Nuova nimisen karin viimeisen niemen sivutse. Mainittu kari on hyvin vaarallinen, vallankin talvisaikaan, jolloin usein sattuu sumuja ja tuulenkäännöksiä.
Edellisenä iltana oli barometri äkkiä ruvennut laskeutumaan ja tiesi pikaista ilmanmuutosta. Yöllä kävi ilma kylmemmäksi, ja samalla kääntyi tuulikin kaakkoiseen. Tämä ei ollut edullista. Kapteeni Speedyn täytyi vetää purjeet alas ja kulkea pelkän höyryn voimalla. Höyrylaivan kulku hidastui, aallot rupesivat kovasti pieksämään laivan kylkiä; tuuli yltyi lopulta vihurimyrskyksi, ja näyttipä oikein synkältä "Henrietta'n" tuleva kohtalo.
Passepartout synkistyi samalla kuin taivaskin; kaksi päivää hän vietti sanomattomassa tuskassa. Mutta kapteeni oli uljas merimies, joka tarkoin tunsi laivansa; "Henrietta" halkaisi aaltoja, milloin ei niiden harjalle noussut, ja eteenpäin riennettiin vaan. Myrsky tosin ei ollut semmoisia, jotka kiitävät parin sadan kilometrin nopeudella tunnissa, mutta ankara se kumminkin oli, ja pahaksi onneksi tuulikin vielä puhalsi kaakosta, niin ettei käynyt purjeita nostaminen.
Joulukuun 16 p:nä oli herra Fogg ollut matkalla 75 päivää. "Henrietta" oli jäljellä määrätystä ajasta, ei kumminkaan niin paljoa, että olisi ollut syytä pelätä. Pian oltiin jo puolimatkassa ja vaarallisimmista paikoista oli jo päästy. Mutta kapteeni Speedy ei sanonut vielä mitään. Kesäiseen aikaan olisi kyllä saattanut olla varma matkan onnistumisesta, mutta talvella oltiin kokonaan sopimattomain ilmain mielivallassa. Hän toivoi kumminkin: jos tuuli pettää, niin tekeehän toki höyry työtään.
Mainittuna päivänä tuli koneenkäyttäjä laivan kannelle ja jutteli siellä kauan aikaa vilkkaasti kapteenin kanssa.
Tietämättä miksi — luultavasti jonkun aavistuksen vaikutuksesta — Passepartout tunsi kummallista ahdistusta sydämessään. Hän näki kapteenin viuhtovan sangen maltitonna, kulkiessaan edestakaisin kiroillen ja jalkaansa polkien; hän näki kapteenin menevän alas kajuuttaansa. Passepartout olisi kernaasti antanut pois toisen korvansa, jos vain olisi voinut toisella kuulla, mitä he juttelivat.
Viimein kuului kapteeni sanovan koneenkäyttäjälle:
— Onko se varma?
— Ihan varma. Muistakaa, että hamasta New-Yorkista saakka on valkeata poltettu kaikissa neljässä uunissa.
— Kirous! — ärjäisi kapteeni. — Mitäs nyt tehdään?
— Paras on, että asia ilmoitetaan Mr. Foggille, — sanoi koneenkäyttäjä.
— Ilmoitetaan, ilmoitetaan, — matki kapteeni Speedy. — Mitäs tonttuja siitä lähtee! Kun hänelle on ilmoitettu, kun hänen kumppaneilleen on ilmoitettu, kun kaikille peijakkaille on ilmoitettu, onkos asia sillä autettu?
— Ei ole, mutta se, jota asia likimmiten koskee, tietänee asian järjestää.
— Likimmiten tässä asia koskee minua, — kiljaisi kapteeni Speedy ja kirosi niin karkeasti, että paukahti.
Koneenkäyttäjä meni alas koneruumaan. Passepartout oli kuullut loppuosan heidän keskusteluaan; nähtävästi oli asia ollut jotakin hyvin tärkeätä. Kapteeni käveli pitkin askelin kajuutassaan, niinkuin ainakin se, jonka viha on noussut ylimmilleen.
Siitä Passepartout vähät; hän meni kapteenin luokse.
— Kuulkaapas, kapteeni … — alkoi hän.
— Mene hakemaan isäntääsi, senkin aasi! — ärjäisi Andrew Speedy ottaen häntä olkapäistä ja kiepsauttaen hänet ympäri, ja teki kädellään uhkaavan liikkeen.
Passepartout ei pysähtynyt katsomaan, mitä tuo liike oikeastaan merkitsi, vaan meni kiiruusti Mr. Foggin luo ja saattoi hänet kapteenin kajuuttaan.
— Onko teillä jotakin sanottavaa? — kysyi Mr. Fogg kapteenilta.
— On kyllä, Mr. Fogg! — kiljui Andrew Speedy voimatta hillitä itseään; — vieköön hitto kaikki ne, joilla on liian kova kiire!
— Mitäs nyt?
— Niin nyt … näettekös, asia on sitä laatua, että hiilistä tulee loppu, jos tässä tällä lailla korvennetaan yhä vieläkin. "Henrietta" on aiottu kulkevaksi yhtä paljon purjeilla kuin höyrylläkin, ja vaikka meillä oli tarpeeksi hiiliä päästäksemme Bordeaux'hin, niin ei niitä riitä kumminkaan Liverpooliin asti tämmöisellä huimalla menolla.
Passepartout tunsi jalkainsa horjuvan. Mr. Fogg ei liikauttanut jäsentänsäkään.
— Huomaattehan, — jatkoi kapteeni, — että jos olisi ollut New-Yorkissa aikaa, niin olisin kyllä varustanut hiiliä tarpeeksi. Mutta tehän tulitte luokseni kello neljännestä yli kahdeksan, ja kello 9 läksimme liikkeelle. Hiilien ottamiseen olisi mennyt koko päivä, niin juuri, koko päivä, niin että te tässä sittenkin olette kaikkeen syynä. Ja sitten, jos vaan tuo peijakkaan tuuli, joka nyt puhaltaa ihan vasten naamaa, tonttu vieköön, olisi pysynyt luoteisena! No niin, minä sanon teille ennakolta, että jos tulta pidetään joka uunissa, niin ei täällä kahden päivän perästä ole hiilen poroakaan koko laivalla.
— Vai niin, — virkkoi herra Fogg.
Hän käveli sitten edestakaisin 20 minuuttia osoittamatta mitä ajatuksia hänessä liikkui.
Sen jälkeen hän astui jälleen kapteenin luo.
— Sanoittehan laivanne olevan myytävänä.
— Niin sanoin, ja niin se onkin.
— Minä ostan sen.
— Tekö? … nytkö? … täälläkö?
— Mitä se maksaa?
— Mr. Fogg, — vastasi kapteeni, hyvin nolona, — en minä liikoja vaadi. "Henrietta" on jo 11 vuotta vanha! Isännät ja minä myymme sen 50 tuhannesta dollarista.
— Minä suostun.
— Mutta sitten meidän tulee tehdä kauppakontrahti…
— Ei ole tarvis, minä maksan rahassa.
Passepartout ei ollut enää kalpea, hän oli tulipunainen, hän oli tukehtumaisillaan.
Mr. Fogg, viitattuaan kapteenia tulemaan mukaan, meni kajuuttaansa. Andrew Speedy seurasi häntä tietämättä oikein, oliko tekemisissä viisaan ihmisen vai hullunko kanssa.
Tultuaan kajuuttaansa sanoi Mr. Fogg:
— Älkää kovin kummastelko tätä tekoani. Asia on se, että minä menetän 20 tuhatta puntaa, jollen ole Lontoossa joulukuun 21 p:nä kello 8.45 illalla. Kas tässä 50 tuhatta dollaria.
Kapteeni otti rahat sanaakaan sanomatta, mutta hänen kätensä vapisi.
— Ja nyt on laiva minun, — sanoi herra Fogg.
— Niin on, kölistä maston nenään.
— Hyvä! Lämmittäkää viimeiseen hiilipalaseen saakka!
Kapteeni meni, ja tuokion kuluttua nousi sakea savu "Henrietta'n" piipusta.
Fiks, kuultuaan millaisen kaupan Phileas Fogg oli tehnyt ja minkä äärettömän summan maksanut, oli vähällä saada halvauksen. Mutta hän toipui viimein. Nyt oli Phileas Fogg jo menettänyt vähää vaille 20 tuhatta puntaa, mutta olihan pankista varastettu 55 tuhatta puntaa!
Laiva kulki yhä täysin höyryin, mutta kahden päivän perästä, joulukuun 18:ntena, ilmoitti ensimmäinen koneenkäyttäjä hiilten loppuvan samana päivänä.
— Hyvä! — sanoi Mr. Fogg. — Mutta tulta ei saa vähentää. Kapteeni, pitkältäkö on vielä Liverpooliin?
— 770 peninkulmaa.
— Hakatkaa haloiksi kaikki, mitä laivalla puuta on, ja lämmittäkää niillä.
Kapteeni nyykäytti päätään. Hänen mielestään oli aivan luonnollista, että laiva poltetaan … sehän ei enää ollut hänen omansa.
Saattaa helposti arvata, kuinka suuri määrä kuivaa puuta menee kovan höyryn saamiseksi. Sinä päivänä särjettiin kajuutat, komentosilta ja ruhvit.
Seuraavana päivänä, joulukuun 19:ntenä, poltettiin höyrykattilain alla mastot, varamastot, parrut ja kaikki mitä irtonaista kannella oli. Mastot sahattiin ja hakattiin. Laivaväki osoitti tavatonta kestävyyttä. Passepartout hakkasi ja pilkkoi seitsemän miehen voimalla. Hävitys oli yleinen.
Joulukuun 20 p:nä kulutti valkea lipputangot, suuren osan kannesta j.n.e. "Henrietta" oli nyt kuin mikä lotja ikään.
Mutta samanapa päivänä näkyi Irlannin ranta ja Fastenetin majakka.
Kello 10 illalla oli laiva kumminkin vasta Queenstownin kohdalla.
Phileas Foggilla ei ollut enää kuin 24 tuntia aikaa ennättääksensä
Lontooseen! Saman verran aikaa tarvitsi "Henrietta" päästäksensä
Liverpooliin, sittenkin ainoastaan täysin höyryin kulkien. Mutta
höyrypä rupesi jo loppumaan.
— Kaikki käy meitä vastoin, — sanoi kapteeni Speedy. — Nyt ollaan vasta Queenstownin ulkopuolella.
— Vai niin! — sanoi herra Fogg. — Tuoko on Queenstown?
— Niin on.
— Pääsemmekö satamaan?
— Vasta kello 3, luodeveden mukaan.
— Pitää siis odottaa, — vastasi Phileas Fogg kylmäkiskoisesti, osoittamatta kasvoissaan, kuinka hän koetti keksiä keinoa, jolla vieläkin kerran voittaisi vastukset.
Queenstown on satama Irlannin rannalla, johon transatlanttiset höyrylaivat, Yhdysvalloista tullessaan, sivumennen jättävät postin. Tämä kuljetetaan sieltä Dubliniin pikajunilla, jotka aina ovat valmiina lähtemään. Dublinista se kiidätetään Liverpooliin pikakulkuisilla höyrylaivoilla, niin että se saapuu sinne 12 tuntia ennen kuin nopeimmatkaan meriyhtiöitten alukset.
Nämä 12 tuntia, jotka Amerikan posti voittaa ajassa, päätti Mr. Fogg voittaa hänkin. Sen sijaan että hän "Henrietta'lla" olisi tullut Liverpooliin vasta seuraavana iltana, pääsee hän sinne puolenpäivän aikana ja ennättää siis sittenkin Lontooseen ennen kello 8.45 illalla.
Kello 1:n paikoilla aamulla laski "Henrietta" Queenstownin satamaan, ja matkustajat kiiruhtivat heti kohta maihin.
Fiksissä heräsi nyt julma halu ottaa herra Fogg kiinni. Mutta sitä hän ei tehnyt kumminkaan. Miksei? Mikä taistelu kävi hänen sydämessään? Oliko hän muuttanut ajatuksensa herra Foggista? Huomasiko hän viimeinkin erehtyneensä? Ei hän kumminkaan luopunut herra Foggista. Yhdessä hänen, Mrs. Audan ja Passepartout'in kanssa hän astui rautatievaunuun. Juna läksi kello puoli kaksi ja tuli Dubliniin aamun koittaessa. He kävivät heti sen jälkeen höyrylaivalle, joka läksi Liverpooliin.
Kello 11.40 päivällä joulukuun 21 p:nä astui Phileas Fogg viimeinkin
Liverpooliin laiturille. Hänellä oli nyt enää kuuden tunnin matka
Lontooseen.
Tässä silmänräpäyksessä läheni häntä Fiks, laski kätensä hänen olalleen ja otti esille vangitsemiskäskyn.
— Tehän olette Phileas Fogg? — kysyi hän.
— Niin kyllä.
— Kuningattaren[12] nimessä vangitsen teidät!
XXXIV.
Passepartout sanoo semmoisen sukkeluuden, ettei monta ennen ole kuultu.
Phileas Fogg oli vankeudessa. Hänet oli suljettu Liverpoolin tulliviraston vartiostoon. Sieltä hänet seuraavana aamuna oli vietävä Lontooseen.
Siinä silmänräpäyksessä kun Mr. Fogg otettiin kiinni, tahtoi Passepartout hyökätä Fiksin kimppuun, mutta muutamat poliisit tulivat väliin. Mrs. Auda säikähti sanomattomasti eikä voinut ymmärtää koko tapausta, ennenkuin Passepartout kertoi hänelle kaikki. Mr. Fogg, tuo innokas, uljas gentlemanni, hänen henkensä pelastaja, oli nyt otettu kiinni varkaudesta! Nuori rouva ei voinut ajatella mahdolliseksikaan tuota. Hän tunsi syvän loukkauksen sydämessään ja vuodatti kyyneleitä nähdessään, ettei voinut mitään tehdä pelastajansa pelastukseksi.
Fiks puolestaan oli gentlemannin kiinni panettamisella tehnyt velvollisuutensa. Oikeus oli ratkaiseva, onko hän syyllinen vai syytön.
Mutta nyt heräsi Passepartout'issa se kamala ajatus, että hän on syypää koko onnettomuuteen. Miksi hän oli tähän saakka salannut isännältään kaikki? Miksei hän jo heti paikalla sanonut hänelle, mikä mies Fiks oli? Silloinhan herra Fogg olisi itse saattanut osoittaa Fiksille hänen erehdyksensä, eikä hänen olisi tarvinnut kuljettaa mukanaan tuota kovan onnen miestä, joka ensi työkseen pani hänet kiinni juuri kun hän oli astunut jalkansa Britannian valtakuntaan. Ajatellessaan typeryyttänsä Passepartout parka tunsi kovia oman tunnon vaivoja: hän itki, hän oli vähällä lyödä päänsä seinään.
Mrs. Auda ja hän olivat jääneet tullihuoneen eteiseen; kumpikaan ei tahtonut mennä sieltä pois. He tahtoivat vielä kerran nähdä Mr. Foggia.
Mr. Fogg oli siis joutunut perikatoon juuri siinä silmänräpäyksessä, kun hän oli niin lähellä voittoansa. Tämä vangitseminen oli hänen turmionsa. Tultuaan Liverpooliin kello 11.40 i.p. oli hänellä vielä 9 tuntia S minuuttia aikaa ennättääksensä Reform-Clubiin Lontoossa, jonne juna Liverpoolista ei viivy kuin kuusi tuntia.
Hän istui tullihuoneen vankilassa lavitsalla liikahtamatta, olematta vihoissaan, yhtä levollisena kuin ennenkin. Oliko hänessä herännyt sisällinen raivo, sitä kauheampi kun se ei päässyt näkyviin, raivo, joka viimein riuhtaisekse irti vastustamattomalla voimalla? Sitä ei kukaan saata sanoa. Mutta hän istui tuossa, odotellen… Mitä? Toivoiko hän vielä jotakin? Luuliko hän vankihuoneeseen suljettunakin pääsevänsä vielä tarkoituksensa perille?
Oli miten olikaan, kellonsa herra Fogg oli asettanut pöydälle eteensä ja katseli tarkasti viisarien kulkua. Ei sanaakaan kuulunut hänen huuliltaan, mutta katse oli kummallisen luja.
Asema oli kauhea.
Oliko hänellä aikomus pelastua? Aikoiko hän jollakin tavoin karata vankiluolasta? Melkeinpä vaan, sillä välistä hän astui ympäri huoneen. Mutta ovi oli lujasti lukittu ja akkunan edessä rautaristikko. Hän kävi jälleen istumaan ja otti esille muistikirjansa. Sille riville, jossa olivat sanat:
"Joulukuun 21 p., Liverpool", — kirjoitti hän:
"80:s päivä, kello 11.40 a.p".
Ja sitten hän odotteli jälleen.
Tullihuoneen kello löi 1. Phileas Fogg huomasi kellonsa käyvän kaksi minuuttia edellä.
Kello löi 2. Jos hän nyt voisi istua pikajunaan, niin hän ennättäisi vieläkin Lontooseen ja Reform-Clubiin ennen kello 8.45. Hänen otsallensa nousi pari hienoa ryppyä…
Kello 2.33 kuului ulkoa kolinaa; narahdellen avautui portti. Sieltä kuuluivat Passepartout'in ja Fiksin äänet.
Phileas Foggin silmät välähtivät.
Ovi aukeni, ja sisään riensivät Mrs. Auda, Passepartout ja Fiks.
Fiks läähätti, tukka oli epäjärjestyksessä, ja töin tuskin hän sai sanan suustaan.
— Mr. Fogg! — änkytti hän — Mr. Fogg … pyydän anteeksi … onneton yhtäläisyys… Varas otettiin kiinni kolme päivää sitten … te … te olette vapaa!
Phileas Fogg oli vapaa! Hän astui poliisimiehen luo. Hän katsoi häneen tarkasti, ja nyt teki hän ainoan nopean liikkeen, mitä hän milloinkaan ennen oli tehnyt ja sittemmin oli tekevä: hän kohotti molemmat kätensä ja iski ne ankaralla voimalla poliisimiehen päähän.
— Sepä oli isku se! — huudahti ranskalainen. — Parbleu! Se se oli oikein päähän tuntuva todistus siitä, kuka tässä oikeassa on.
Fiks oli kaatunut maahan eikä puhunut sanaakaan. Hän oli saanut ansionsa jälkeen. Heti läksivät Mr. Fogg, Mrs. Auda ja Passepartout tullihuoneesta, hyppäsivät vuokravaunuihin ja olivat muutaman minuutin kuluttua Liverpoolin asemahuoneella.
Phileas Fogg tiedusti, lähteekö piakkoin pikajunaa Lontooseen.
Kello oli nyt 2.40… Pikajuna oli lähtenyt 35 minuuttia sitten.
Phileas Fogg tilasi itselleen ylimääräisen junan.
Nopeakulkuisia vetureja oli useampiakin valmiina, mutta säännön mukaan ei ylimääräinen juna saanut lähteä ennen kello kolmea.
Kello 3 läksikin Phileas Fogg kumppaneinensa Lontooseen päin luvattuaan kuljettajalle hyvän palkinnon.
Hänen tuli ennättää viidessä ja puolessa tunnissa Liverpoolista
Lontooseen — mikä olisikin mahdollista, ellei muita junia kulkisi. —
Mutta kun arvoisa gentlemanni tuli Lontoon asemalle, niin näyttivät
kaikki kellot Lontoon torneissa kymmentä vailla yhdeksän.
Phileas Fogg oli siis myöhästynyt 5 minuuttia.
Hän oli menettänyt vedon.
XXXV.
Passepartout'ia ei tarvitse kahta kertaa käskeä.
Saville-row'in asukkaat olisivat seuraavana päivänä kovin kummastuneet, jos heille olisi sanottu Mr. Foggin jälleen astuneen asuntoonsa. Portti ja akkunat olivat kiinni kuten ennenkin. Ulkoapäin ei huomannut mitään muutosta.
Asemahuoneelta lähdettäessä oli Phileas Fogg lähettänyt Passepartout'in ostamaan ruokatarpeita ja itse mennyt kotiinsa. Tavallisella tyyneydellänsä hän oli vastaanottanut tämän ankaran iskun. Perikadossa! Ja ainoastaan tuon typerän poliisimiehen tähden! Tehtyään niin säntillisesti tuon pitkän kiertomatkansa, voitettuaan niin monta estettä, vältettyään niin monta vaaraa, ennätettyään tehdä vielä jotain hyvääkin matkallansa — joutua sitten haaksirikkoon itse satamassa; se oli kauheata! Mukaan otetusta rahasummasta ei enää ollut jäljellä kuin mitätön summa. Omaisuutta ei hänellä ollut muuta kuin ne 20 tuhatta puntaa, jotka olivat talletettuina Baring Brothers'illa, ja ne hänen tuli maksaa tovereillensa Reform-Clubissa. Suunnattomain matkakulunkien perästä ei vedon voittaminen olisi tehnyt häntä rikkaammaksi — ja varmaa on, ettei hän ollut matkallensa lähtenytkään rikastuakseen, sillä hän oli semmoisia, jotka lyövät vetoa kunnian vuoksi vain, — mutta vedon menettäminen saattoi hänet ihan häviöön. Nyt oli hän kumminkin tehnyt päätöksensä; hän tiesi, mitä hänen nyt oli tekeminen.
Yksi huone talossa Saville-row'in varrella laitettiin Mrs. Audalle. Nuori rouva oli ihan epätoivoissaan. Muutamista Mr. Foggin lauseista päättäen hän huomasi hänellä olevan surkeita aikomuksia.
Tunnettua onkin, mimmoisiin huimiin keinoihin nuo omituiset englantilaiset viimein usein ryhtyvät. Passepartout piti kaikessa salaisuudessa isäntäänsä huolellisesti silmällä.
Ensi työkseen oli kunnon ranskalainen hypännyt kamariinsa ja sammuttanut kaasun, joka oli palaa lekottanut siellä 80 vuorokautta. Kirjelaatikosta hän oli löytänyt kaasuyhtiön laskun ja arveli sen nähtyään parhaaksi keskeyttää tällaiset liiat kulungit.
Yö kului. Herra Fogg oli tosin ollut vuoteellansa, mutta oliko hän saanut unta? Mrs. Auda puolestaan ei ollut silmäänsäkään ummistanut. Passepartout oli valvonut uskollisena kuin koira isäntänsä ovella.
Aamulla Mr. Fogg kutsui hänet luokseen ja muutamalla sanalla käski hänen pitää huolta Mrs. Audan aamiaisesta. Itse hän ei sanonut tahtovansa kuin kupillisen teetä ja vähän leipää. Mrs. Auda suokoon anteeksi, ettei hän voinut tulla aamiais- eikä päivällispöytäänkään, sillä hänen täytyi järjestää asioitansa. Illalla hän vasta oli pyytävä päästä nuoren rouvan puheille.
Saatuansa määräykset päivän töistä ei Passepartout'illa ollut muuta kuin tehdä mitä käsketty oli. Mutta hänen oli mahdoton lähteä huoneestansa; yhä hän vain ajatteli kylmäveristä isäntäänsä. Passepartout'in omaatuntoa kalvoi mato, sillä yhä enemmän ja enemmän hän vain syytti itseänsä isäntänsä suuresta onnettomuudesta. Voi, voi sentään! Miksei hän ollut ilmoittanut hänelle ennakolta Fiksin aikeita? Silloinhan ei Mr. Fogg suinkaan olisi tullut raahanneeksi Fiksiä mukanaan hamaan Liverpooliin, ja silloin…
Passepartout ei voinut enää pidättää itseänsä.
— Isäntä hyvä, monsieur Fogg! — huudahti hän. — Kirotkaa minua, sillä minunhan on syy, että…
— Minä en syytä ketään, — vastasi Phileas Fogg mitä levollisimmalla äänellä. — Menkää!
Passepartout meni nuoren rouvan luokse ja ilmoitti hänelle herra Foggin aikeet.
— Madame, —- lisäsi hän, — yksinäni min'en voi mitään, en niin mitään. Min'en voi vaikuttaa isäntääni, mutta kenties te…
— Mitäpäs minä voisin vaikuttaa? — vastasi Mrs. Auda. — Mr. Fogg ei kuuntele ketään. Onko hän milloinkaan käsittänyt minun kiitollisuuttani häntä kohtaan? Onko hän milloinkaan lukenut mitä sydämessäni liikkuu? Ystävä hyvä, häntä ei saa jättää yksikseen, ei hetkeksikään. Sanoitteko hänen tahtovan puhutella minua illalla?
— Niin, madame; asia koskee kaiketi teidän tilanne turvaamista
Englannissa.
— Saa nähdä, — vastasi nuori rouva ja vaipui syviin ajatuksiin.
Koko tämän sunnuntain näytti siltä, kuin talo Saville-row'in varrella olisi ollut aivan autiona, ja ensi kertaa jäi nyt Phileas Fogg menemättä klubiin, kun kello parlamenttitalon tornissa löi 11.30.
Ja mitäpäs hän olisi klubiin mennytkään? Eiväthän hänen ystävänsä enää olleet odottamassa häntä siellä. Kosk'ei hän eilis-iltana, tuon kovan onnen lauvantaina, joulukuun 21:nä, ollut kello 8.45 saapunut Reform-Clubin saliin, niin oli hän siis menettänyt vetonsa. Ei hänen myöskään tarvinnut mennä pankkiirinsa luokse nostamaan 20 tuhatta puntaansa, sillä vetokumppaneillahan oli käsissään hänen antamansa shekki, eikä rahain ulossaamiseksi tarvita kuin nimen allekirjoitus vain vekselille.
Herra Foggin ei siis tarvinnut mennä ulos, eikä hän mennytkään. Hän vain istui huoneessansa papereitaan järjestellen. Passepartout sitävastoin kulki portaita ylös ja alas talossa Saville-row'in varrella. Aika ei ottanut poika paralta yhtään kuluakseen. Hän kuunteli isäntänsä oven takana, lohdutellen itseään sillä, ettei hän siinä tee mitään sopimatonta. Pilkistipä hän joskus avaimen reiästäkin ja luuli olevansa siihenkin oikeutettu. Passepartout pelkäsi joka hetki pahinta. Silloin tällöin johtui hänen mieleensä Fiks, mutta hän oli muuttanut mielipiteensä. Hän ei tahtonut mitenkään puuttua poliisimieheen. Fiks oli erehtynyt niinkuin kaikki muutkin Phileas Foggin suhteen, mutta senhän hän oli tehnyt vakaumuksensa jälkeen ja velvollisuuttansa täyttäen, sillä välin kuin hän itse… Ja mato kalvoi omaatuntoa jälleen, ja hän piti itseänsä kelvottomimpana kelvottomimmista.
Kun Passepartout'in kävi jo kovin kolkoksi olla yksin, kolkutti hän Mrs. Audan ovelle, astui sisään hänen huoneeseensa ja istahti nurkkaan, sanaakaan sanomatta, katsellen nuorta rouvaa, joka yhä vain oli syvissä ajatuksissa.
Kello puoli 7 käski Mr. Fogg kysyä Mrs. Audalta, saisiko hän tulla hänen puheillensa, ja minuutin kuluttua he olivat kahdenkesken huoneessa.
Phileas Fogg otti tuolin ja istahti takkavalkean eteen Mrs. Audaa vastapäätä. Hänen kasvoillaan ei näkynyt vähintäkään ilmettä. Matkalta palannut Fogg oli ihan samanlainen kuin maikalle lähtenyt Fogg.
Viisi minuuttia hän istui ihan ääneti. Sitten hän nosti silmänsä Mrs.
Audaan ja sanoi:
— Hyvä rouva, voitteko antaa minulle anteeksi sen, että toin teidät mukanani Englantiin?
— Minäkö, Mr. Fogg? — vastasi Mrs. Auda koettaen hillitä sydämensä kovaa tykytystä.
— Sallikaa minun puhua loppuun, — jatkoi Mr. Fogg. — Silloin kun päätin viedä teidät kauaksi pois siitä maasta, joka oli teille vaarallinen, silloin minä olin rikas, ja aikomukseni oli antaa osa omaisuudestani teidän käytettäväksenne. Teidän olonne olisi ollut silloin onnellinen ja vapaa. Mutta nyt … nyt olen joutunut häviöön.
— Minä tiedän sen, Mr. Fogg, — vastasi nuori rouva, — ja kysyn vuorostani teiltäkin: voitteko te antaa anteeksi minulle sen, että olen seurannut teitä ja kenties minäkin puolestani jouduttanut häviötänne?
— Hyvä rouva, teidän oli mahdoton jäädä Indiaan; te ette voinut saada turvaa muuten kuin pakenemalla niin kauas, etteivät nuo hurjat teitä voisi tavata.
— Siis, — jatkoi Auda rouva, — ei siinä kyllin, että pelastitte minut kauheasta kuolemasta, te tahdoitte vielä toimittaa minulle turvallisen aseman Euroopassa.
— Niin, rouva, — vastasi Phileas Fogg, — mutta minua on seurannut kova onni. Vielä on kumminkin omaisuudestani jäljellä vähäinen osa, ja sen pyydän saada tarjota teille.
— Entäs te, entäs te itse?
— Minä, — vastasi gentlemanni kylmästi, — minä en tarvitse mitään.
— Kuinka! Näettekö jo ennakolta kohtalonne?
— Kohtalo riippuu siitä, millaiseksi ihminen itse sen asettaa, — lausui Mr. Fogg hiljaa.
— Kaikissa tapauksissa, — jatkoi Mrs. Auda, — kurjuus ei saata koskaan kohdata sellaista miestä kuin te. Teidän ystävänne…
— Minulla ei ole ystäviä.
— Sukulaisenne…
— Ei ole sukulaisiakaan.
— Sitten surkuttelen teitä, Mr. Fogg, sillä kolkkoa on yksin olla. Ihanko ilman ystävää, jolle voisitte huolianne huojentaa? Sanotanhan, että kahdenkesken kestää kovatkin päivät.
— Niin sanotaan.
— Mr. Fogg, — sanoi silloin Mrs. Auda nousten ja ojentaen kätensä gentlemannille, — tahdotteko saada sekä sukulaisen että ystävän? Tahdotteko ottaa minut vaimoksenne?
Mr. Fogg oli noussut seisomaan. Tavaton valo välähti hänen silmistään; hänen huulensa vavahtivat. Mrs. Auda katsoi häneen. Uskollisuus, sydämellisyys, vilpittömyys ja sulo loisti tuon nuoren rouvan kauniissa katseessa, tuon jalon naisen, joka panee alttiiksi kaikki, pelastaaksensa pelastajansa. Ja tuo katse, se kummastutti Mr. Foggia ensi alussa; sitten se tunkeusi hänen sisäänsä. Hän sulki silmänsä, ikäänkuin estääkseen noiden katseiden tunkeumista syvemmälle… Avattuaan jälleen silmänsä hän virkkoi:
— Minä rahastan teitä! Pyhimmän kautta maailmassa vannon, minä rakastan teitä.
— Ah! — sanoi Auda rouva, nostaen kätensä sydämelleen.
Passepartout soitettiin sisään. Hän tuli heti paikalla. Mr. Fogg piti vielä kiinni Mrs. Audan kädestä. Passepartout ymmärsi kaikki, ja hänen pulleat kasvonsa säteilivät kuin aurinko taivaan laella kuumassa ilmanalassa.
Mr. Fogg kysyi häneltä, oliko liian myöhäistä mennä ilmoittamaan asiaa
Marian seurakunnan pastorille Samuel Wilsonille.
— Ei milloinkaan liian myöhäistä, — sanoi Passepartout ja naurahti herttaisesti.
Kello olikin vasta 5 minuuttia yli 8.
— Huomenna siis! — sanoi hän.
— Huomenna, maanantainako? — kysyi Mr. Fogg, luoden silmänsä rouvaan.
— Niin, huomenna maanantaina! — vastasi Mrs. Auda.
Passepartout riensi juoksujalassa täyttämään isäntänsä käskyä.
XXXVI.
Phileas Fogg nousee hinnassa pörssillä.
Nyt tulee meidän mainita, mikä mielipiteiden muutos oli syntynyt koko Yhdistetyssä Kuningaskunnassa, kun saatiin tietää, että oikea pankkivaras, nimeltä James Strand, oli vangittu Edinburghissa, joulukuun 17 p:nä.
Kolme päivää ennen oli Phileas Foggia vielä pidetty varkaana, jota poliisi kaikin tavoin koetti saada kiinni, mutta sen jälkeen oli hänestä jälleen tullut rehellisin mies maailmassa, joka matemaattisella tarkkuudella vain jatkoi matkaansa maan ympäri.
Mikä melu ja meteli sanomalehdissä! Kaikki, jotka olivat asiasta lyöneet vetoa puolelle tai toiselle ja jotka olivat asian unohtaneet, heräsivät jälleen niinkuin lumouksen kautta. Entiset vedot pantiin voimaan, uusia lyötiin, ja Phileas Foggin nimi kuului pörssillä jälleen.
Gentlemannin viisi toveria Reform-Clubissa olivat viettäneet nämä kolme päivää suuressa levottomuudessa. Mitäs, jos tuo Phileas Fogg, jonka he olivat jo unohtaneet, äkkiä ilmaantuisi? Mutta missä hän oli tällä haavaa? Joulukuun 17 p:nä, jolloin James Strand vangittiin, oli kulunut 76 päivää Phileas Foggin lähdöstä, eikä koko tällä ajalla oltu hänestä saatu vähintäkään tietoa! Oliko hän hukkunut! Oliko hän luopunut yrityksestään? Vai jatkoiko hän yhä vielä matkaansa? Astuuko hän lauvantaina joulukuun 21 p:nä kello 8.45 illalla täsmällisyyden juurikuvana Reform-Clubin kynnyksen yli?
Mahdoton on kuvata, missä tuskassa Englannin ylimysmaailma oli nämä kolme päivää. Sähkösanomilla tiedusteltiin Phileas Foggia Amerikasta sekä Aasiasta. Aamuin illoin lähetettiin palvelijoita Saville-row'in varrella olevan talon luokse. Mutta mitään ei näkynyt. Itse poliisikaan ei tiennyt, minne salapoliisi Fiks oli joutunut. Mutta kaikesta tästä huolimatta lyötiin vain uusia vetoja, entistä isompia. Phileas Fogg oli kuin viimeistä kierrostaan tekevä kilpahevonen. Ei enää lyöty vetoa sataa yhtä vastaan, vaan kahtakymmentä, kymmentä ja viittä, ja vanha luuvalon vaivaama lordi Albermarle ei lyönyt muuta kuin sata sataa vastaan.
Lauvantai-iltana oli suuri ihmisjoukko keräynyt Pall-Malliin ja läheisille kaduille. Koko joukko pörssivälittäjiä oli asettunut Reform-Clubin lähelle. Hevosella oli mahdoton päästä täällä kulkemaan. Juteltiin, väiteltiin, huudeltiin kurssia Phileas Foggille niinkuin Englannin arvopapereille. Poliisilla oli täysi tekeminen pitäessään väkijoukkoa järjestyksessä, ja mitä lähemmäs kello joutui määrähetkeä, sitä suuremmaksi kasvoi tungos.
Mainittuna iltana olivat Phileas Foggin viisi ystävää kello seitsemästä saakka olleet koossa Reform-Clubin isossa salissa. Pankkiirit John Sullivan ja Samuel Fallentin, insinööri Andrew Stuart, Englannin Pankin johtaja Gauthier Ralph, oluenpanija Thomas Flanagan — kaikki he odottivat maltittomina.
Kun kello Reform-Clubin suuressa salissa löi 8.25, nousi Andrew Stuart ja sanoi:
— Hyvät herrat! Kahdenkymmenen minuutin kuluttua loppuu määrätty aika.
— Milloin tuli viimeinen juna Liverpoolista? — kysyi Thomas Flanagan.
— Kello 7.23, — vastasi Gauthier Ralph, — ja ensi juna tulee vasta kello 12.10.
— No niin, hyvät herrat, — jatkoi Andrew Stuart, — jos Phileas Fogg olisi tullut junalla kello 7.23, niin hän olisi jo täällä. Saatamme siis olla varmat voitostamme.
— Älkäämme kiirehtikö, vaan odottakaamme, — vastasi Samuel Fallentin. — Ystävämme täsmällisyyden tunnemme kaikki vallan hyvin. Hän ei tule milloinkaan liian myöhään eikä liian varhain; hän tulee tänne viimeisessä silmänräpäyksessä, muutenpa kävisi kovasti kummakseni.
— Ja minä, — sanoi Andrew Stuart kiihkeänä kuten ainakin, — min'en uskoisi häntä häneksi, vaikka näkisinkin hänet.
— Niin, — sanoi Thomas Flanagan; — kyllä hänen ehdotuksensa oli kovin mieletöntä. Olkoon hän kuinka tarkka tahansa, niin ei hän kumminkaan ole voinut välttää esteitä, ja parin kolmen päivän myöhästyminen riittää tekemään koko hänen yrityksensä tyhjäksi.
— Huomattava sekin on, — lisäsi John Sullivan, — ettemme ole saaneet vähintäkään tietoa hänestä, vaikka lennätinlankoja on joka paikassa, joiden kautta hän on kulkenut.
— Hän on hävinnyt, hyvät herrat,—- keskeytti Andrew Stuart, — hän on hävinnyt sata kertaa! Sitäpaitsi on tunnettua, että "China", ainoa höyrylaiva, jolla hän olisi saattanut tulla Liverpooliin ajoissa — tuli perille eilen. Kas tässä matkustajain luettelo Shipping Gazettessa, mutta siinä ei Phileas Foggin nimeä ole. Vaikka hänen matkansa olisi käynyt kuinka onnellisesti hyvänsä, niin tuskin hän on vielä Amerikassakaan! Minun luullakseni myöhästyy hän ainakin 20 päivää, niin että vanha lordi Albermarle kyllä pääsee viidestätuhannesta punnastaan.
— Se on tietty se, — vastasi Gauthier Ralph, — ja huomenna näytämme
Phileas Foggin shekin Baring Brothers'ille.
Nyt löi kello 8.40.
— Vielä viisi minuuttia, — sanoi Andrew Stuart.
Reform-clubilaiset katsahtivat toisiinsa. Heidän sydämensä tykyttivät tavallista kovemmin, sillä uskaliaimmillekin pelaajille oli peli jotenkin suuri. Mutta he eivät olleet asiasta tietävinänsäkään ja istuivat Samuel Fallentinin ehdotuksesta korttipöytään.
— Min'en luopuisi osastani 4,000 punnasta, — sanoi Andrew Stuart, — en, vaikka minulle tarjottaisiin 3999.
Kello näytti nyt 8.42.
Pelaajat rupesivat lyömään korttia, mutta joka silmänräpäys he katsahtivat kelloon, ja vaikka he olivat hyvinkin varmat voitostansa, niin tuntuivat heistä minuutit tavattoman pitkiltä.
— Kello on 8.43, — sanoi Thomas Flanagan nostaessaan.
Hiljaisuus vallitsi nyt klubin isossa salissa. Mutta äkkiä alkoi ulkoa kuulua kovaa melua, huutoja ja rähinää. Kellon heiluri naksutti sekunteja matemaattisen tarkasti. Kukin pelaaja luki itsekseen jok'ainoan lerkkauksen.
— Kello on 8.44, — sanoi John Sullivan äänellä, joka väen väkisinkin värisi.
Minuutti vielä, niin veto on voitettu! Andrew Stuart ja hänen toverinsa eivät pelanneet enää. He lukivat sekunteja.
Neljäskymmenes sekunti — ei vielä mitään! Viideskymmenes — ei vieläkään.
Kun 55:s sekunti oli kulunut, kajahti ulkoa kuin ukkosen pauhu: rajuja käsien taputuksia, hurraahuutoja, kirouksia. Melu läheni lähenemistään.
Pelaajat nousivat seisomaan.
Kun viisari näytti 57 sekuntia, avautui salin ovi, ja 60:s sekunti ei ollut vielä lyönyt, kun Phileas Fogg astui sisään, perässään suuri väenpaljous, joka oli tunkeutunut klubin portista sisälle.
Ja sitten kuului levollinen ääni:
— Tässä olen nyt, hyvät herrat!
XXXVII.
Todistetaan, että ellei Phileas Fogg muuta voittanutkaan matkallansa, niin hän ainakin voitti onnen.
Niin, Phileas Fogg omassa persoonassaan!
Lukija muistanee, että klo 8.30 illalla — noin 25 tuntia sen jälkeen kuin matkustajat olivat tulleet Lontooseen — oli Passepartout lähetetty ilmoittamaan pastori Samuel Wilsonille vihkimisestä, joka hänen tuli toimittaa seuraavana päivänä.
Passepartout läksi matkalle riemumielin. Hän meni suoraa tietä pastorin luo, mutta hänpä ei ollut kotona. Passepartout arvattavasti jäi odottamaan ja saikin odottaa noin 20 minuuttia.
Hän läksi pastorin talosta kello 8.30. Mutta minkä näköisenä! Tukka pörrössä, lakitta päin hän juoksi kuin surmaa pakoon; ei tosiaankaan vielä ole nähty miehen mennä huippaavan semmoista vauhtia. Hänellä ei saanut olla mitään esteitä, ja senpätähden hän sysäsikin maahan kaikki, mitä vain eteen sattui.
Kolmessa minuutissa hän oli ennättänyt takaisin taloon Saville-row'in varrella, ja melkein pakahtumaisillaan hän syöksyi Mr. Foggin huoneeseen.
Hän ei saanut sanaakaan suustansa.
— Mikäs nyt? Mitä on tapahtunut? — kysyi Mr. Fogg.
— Isäntä! — änkytti Passepartout. — Häät … mahdotonta!
— Mahdotontako?
— Mahdotonta … huomenna.
— Miksi niin?
— Siksi, että huomenna on … sunnuntai…
— Maanantai, — virkkoi Mr. Fogg.
— Ei ole … sillä tänään on lauvantai.
— Lauvantaiko? Mahdotonta!
— Niin se nyt vaan on! — huusi Passepartout. — Te olette erehtynyt päivän laskussa. Me tulimme 24 tuntia ennen kuin luulimmekaan … ja nyt ei ole enää kuin 10 minuuttia jäljellä.
Passepartout oli ottanut isäntäänsä kauluksesta ja kuljetti häntä ulos vastustamattomalla voimalla.
Phileas Fogg ei vastustellutkaan. Hän tuli ulos huoneestaan, talostaan, nousi Passepartout'in kanssa ajurin vaunuihin, lupasi kuskille 100 puntaa palkinnoksi, ja kun sitten oli ajettu kuoliaiksi kaksi koiraa ja kaadettu kumoon viidet, kuudet rattaat, tuli hän Reform-Clubiin.
Kello oli 8.45 hänen astuessaan isoon saliin.
Phileas Fogg oli tosiaankin kulkenut maan ympäri 80 päivässä!
Phileas Fogg oli siis voittanut 20 tuhatta puntaa.
Mutta mitenkäs niin tarkka mies voi tuolla lailla erehtyä päivänlaskussa? Mistäs se tuli, että hän luuli saapuneensa Lontooseen lauvantaina joulukuun 21 p:nä, vaikka olikin saapunut sinne jo perjantaina joulukuun 20 p:nä, oltuaan siis matkalla ainoastaan 79 päivää?
Kas tässä selitys ja varsin yksinkertainen.
Phileas Fogg oli ajassa voittanut todellakin yhden päivän, siitä syystä vain, että hän oli kulkenut maan ympäri <i>itään</i> päin. Kulkemalla <i>länteen</i> päin hän olisi päinvastoin menettänyt yhden päivän. Kun nimittäin Phileas Fogg kulki itään, siis vasten päivää, niin lyheni häneltä päivä joka asteella 4 minuuttia. (Mitä kauemmaksi itään, sitä aikaisemmin siellä päivä nousee.) Koska nyt maapallolla luetaan yhteensä 360 astetta, niin lyhenee aika maan ympäri itään kulkeneelta 360 kertaa 4 minuuttia, joka juuri on 24 tuntia eli kokonainen vuorokausi. Toisin sanoen: Phileas Fogg, itään päin kulkiessaan, näki auringon nousevan 80 kertaa, sitävastoin kuin hänen ystävillensä samalla aikaa aurinko oli noussut ainoastaan 79 kertaa. Sepä oli syynä, että reform-clubilaiset odottivat häntä lauvantaipäivänä, jota Phileas Fogg oli luullut sunnuntaiksi.
Ja senpä olisi voinut osoittaa Passepartout'in kuuluisa kellokin — joka aina vain kulki Lontoon horisontin mukaan, — jos se olisi voinut osoittaa yhtä hyvin päivät kuin minuutit ja tunnitkin.
Phileas Fogg oli siis voittanut 20 tuhatta puntaa. Kun hän kumminkin oli matkallansa kuluttanut noin 19 tuhatta puntaa, oli rahallinen tulos sangen vähäinen. Mutta, niinkuin jo on sanottu, hän oli tällä vedolla vain tarkoittanut väitteensä oikeaperäisyyttä eikä rahoja. Ja niinpä hän jakoikin jäljellä olevat tuhat puntaa rehellisen Passepartout'in ja kovaonnisen Fiksin kesken, jolle hän ei suonut mitään pahaa. Järjestyksen vuoksi pidätti hän kumminkin palvelijansa palkasta sen summan, minkä kaasun palaminen 1,920 tuntia oli maksanut.
Samana iltana sanoi Mr. Fogg, levollisena kuin ennenkin, Mrs. Audalle:
— Suostutteko vielä tulemaan vaimokseni, Mrs.?
— Mr. Fogg, — vastasi Auda rouva, — minun tulisi nyt oikeastaan tehdä sama kysymys teille. Te olitte varaton, nyt olette rikas…
— Suokaa anteeksi, Mrs., tämä omaisuus on teidän. Jos ei teidän mieleenne olisi johtunut naimisliitto, niin ei Passepartout olisi tullut lähteneeksi pastori Samuel Wilsonin luokse, minä en olisi saanut tietää erehdyksestäni, ja…
— Rakas Phileas!
— Rakas Auda!
Vihkiäiset olivat tietysti seuraavana päivänä, ja Passepartout, ylpeänä ja ilosta loistaen, seisoi nuoren rouvan nuodemiehenä. Hänhän se oli pelastanut rouvan hengen — eikö hän sitten ollut ansainnut tätä kunniaa?
Niin oli Phileas Fogg voittanut vetonsa. Hän oli kulkenut maan ympäri 80 päivässä. Hän oli käyttänyt kaikkia mahdollisia kulkuneuvoja: postilaivoja, rautateitä, vuokravaunuja, purjeveneitä, kauppahöyrylaivoja, rekiveneitä, norsuja. Ja kaiken tämän ohella oli tuo omituinen gentlemanni ollut yhtä kylmäverinen ja säntillinen. Entä sitten? Mitä hän oli kaikesta tästä voittanut?
Ei niin mitään, sanottaneen. Olkoon niin, olkoon ei mitään, jos mitättömäksi voitoksi saattaa sanoa viehättävää vaimoa, joka — kun ei vain joku luulisi tätä mahdottomaksi — teki hänet onnellisimmaksi aviomieheksi.
Eiköhän moni kenties kulkisi vähemmästäkin maan ympäri?
Viiteselitykset:
[1] <i>Esquire</i> (lue: eskuaier) on Englannissa tavallinen arvonimi, joka pannaan nimen <i>perään</i> ja vastaa meillä "herra" sanaa. Nimen <i>edellä</i> käytetään Mr. (lue: mister).
[2] 1 punta = 25 Suomen markkaa.
[3] 500 tuhatta markkaa.
[4] 1 meripeninkulma = 1,6 kilometriä.
[5] Siviilivirkamiesten palkat ovat sitäkin suuremmat: alemman asteen virkamiehet saavat 12,000 mk, tuomarit 60,000, oikeuksien presidentit 250,000, kuvernöörit 300,000, kenraalikuvernööri yli 600,000 mk.
[6] 1 maant. peninkulma = 7,5 kilometriä. 1 maant. neliöpenink. = 56,25 neliökilometriä.
[7] Mrs. = Mistress (lue: missis) = rouva.
[8] Yankee (lue: jenkii) Yhdysvaltain amerikkalaisten yhteinen liika-, usein haukkumanimi.
[9] Lukija muistanee, että tässä on pitkin matkaa puhe Englannin peninkulmista ja että 1 Engl. penink. = 1,6 kilometriä.
[10] John Bull on englantilaisten nimitys.
[11] Matka Atlantin poikki on suomennoksessa säilytetty siinä muodossa, jossa se esiintyy alkuteoksen ensimmäisissä painoksissa. Suomentaja.
[12] Tarkoitetaan kuningatar Viktoriaa, joka hallitsi Englannissa vv. 1837-1901.