VIII.
Passepartout puhuu vähän liikoja.
Tuokion kuluttua tapasi Fiks Passepartout'in rannalla, jossa tämä käveli, levollisena katsellen ympärilleen.
— No, ystävä hyvä, — sanoi Fiks, tultuaan hänen luokseen, — onko passi nyt todistettu?
— Aha, tekös siinä olette, monsieur! — huudahti ranskalainen. —
Kiitos kysymästä! Nyt on kaikki reilassa.
— Ja nyt te katselette kaupunkia?
— Niin, mutta me matkustamme semmoista kyytiä, että luulen näkeväni unta. Suezissako nyt ollaan?
— Suezissa.
— Egyptin maassa siis?
— Aivan niin.
— Nimittäin Afrikassa?
— Ihan oikein.
— Afrikassa! — toisti Passepartout. — Enpä osaa tuota vielä oikein käsittää. Ajatelkaas, herra! En ikinäni luullut meidän lähtevän etemmäksi Pariisin kuuluisaa pääkaupunkia; minä sain katsella sitä aamulla kello 7:stä ja 20 minuuttia kello 8:aan ja 40 minuuttia Pohjoisen asemahuoneen ja Lyonin asemahuoneen välillä, vaunujen akkunasta rankkasateella. Voi kuitenkin! Niin kernaasti olisin käynyt Père-Lachaise'lla ja sirkuksessa Champs-Elysées'illä!
— Teillä on siis kovin kiire? — kysäisi poliisi.
— Ei minulla, mutta isännälläni. Vaan malttakaas, minun piti ostaa sukkia ja paitoja, sillä Lontoosta ei otettu mukaan paljon mitään; ei meillä ole kuin pieni matkalaukku, ei yhtään muuta.
— Minä saatan teitä kauppapuoteihin, joista saatte ostaa mitä vain tahdotte.
— Monsieur, — sanoi Passepartout, — tehän olette itse kohteliaisuus, oikein totta.
He läksivät yhdessä. Passepartout puheli alinomaa.
— Kunhan vain en myöhästyisi höyrylaivalta, — arveli hän.
— Ettehän toki, — vastasi Fiks, — kello on vasta 12.
Passepartout veti esiin suuren kellonsa.
— Kaksitoista? Kyllä kai! Kello on kahdeksaa minuuttia vailla 9.
— Kellonne jättää, — sanoi Fiks.
— Minunko kelloni jättää! Vanha perintökello, joka on jo vaarin-isän ajoilta! Se ei valehtele, ei viittäkään minuuttia koko vuodessa. Se on oikea kronometri.
— Nyt huomaan, — sanoi Fiks. — Kellonne näyttää Lontoon aikaa, mutta Lontoon kellot ovat kaksi tuntia jäljellä Suezin kelloista. Teidän tulee asettaa aina kellonne sen maan kellojen mukaan, jossa olette.
— Minäkö rupeaisin kelloani vääntelemään! — huudahti Passepartout. —
En tässä maailmassa!
— Sitten ei kellonne pidä yhtä auringon kanssa.
— Olkoon pitämättä sitten; se merkitsee, että aurinko ei itsekään käy täällä oikein!
Ja ylpeällä kädenkeikauksella Passepartout pisti kellonsa jälleen taskuun.
Kotvasen kuluttua sanoi hänelle Fiks:
— Teillä oli siis kova kiire päästä Lontoosta?
— Olipa niinkin. Viime keskiviikko-iltana tuli herra Fogg kotiin klubista kello 8, ihan vastoin tavallisuutta, ja kolme neljännestä sen jälkeen olimme jo matkalla.
— Mutta minne teidän isäntänne matkustaa?
— Yhä eteenpäin. Maan ympäri!
— Maanko ympäri! — huudahti Fiks.
— Jaa-a, 80 päivässä! Hän sanoi lyöneensä semmoisen vedon, mutta näin meidän kesken sanoen, minä en sitä usko. Eihän siinä olisi järkeä eikä mitään. Ei maar, kyllä siinä toinen kala merrassa on.
— Onko hän hyvin omituinen, tuo herra Fogg?
— Siltä näyttää.
— Onko hän rikas?
— Ihan varmaan; kaunis summa hänellä on mukanaankin, ihan uuden uutukaisia seteleitä tuommoinen kasa. Eikä hän rahojaan surkeile. Katsokaas, hän lupasi "Mongolia'n" koneenkäyttäjällekin runsaan palkinnon, jos tulemme Bombayhin ennen määrättyä aikaa.
— Olette kai tuntenut isäntänne jo kauan aikaa?
— Minäkö? Vastahan minä tulin hänen palvelukseensa samana päivänä kuin läksimme Lontoosta!
Helppo on ymmärtää, millaisen vaikutuksen nämä vastaukset tekivät poliisimiehen kiihottuneeseen mieleen.
Kiireinen lähtö Lontoosta vähän aikaa sen jälkeen kuin varkaus oli tapahtunut, iso rahasumma mukana, kiire päästä merentakaisiin maihin, kummallisen vedon veruke y.m. — kaikki tuo oli omiansa vahvistamaan Fiksin epäluuloja. Hän haastatteli vieläkin ranskalaista ja sai tietää, ettei tämä ollenkaan tuntenut isäntäänsä, että isäntä asui Lontoossa yksinään, että häntä sanottiin rikkaaksi, vaikkei tietty, mistä hän oli rikkautensa saanut, että hän oli semmoinen mies, josta ei saanut selkoa, j.n.e. Samalla päätti myös Fiks, ettei Phileas Fogg suinkaan jää Sueziin, vaan tosiaankin menee Bombayhin.
— Onkos Bombayhin pitkäkin matka? — kysäisi Passepartout.
— Hyvin pitkä, — vastasi Fiks. — Te saatte olla merellä kymmenen päivää yhtämittaa.
— Missä se Bombay teidän mielestänne on?
— Indiassa.
— Aasiassa siis?
— Se on tietty.
— No pentele! Kuulkaapas … minua huolettaa suuresti eräs seikka … se on tuo kovan onnen liekki.
— Mikä liekki?
— Se kaasuliekki, näettekös. Minä unohdin sen palamaan, ja siellä se palaa tänäkin päivänä minun kustannuksellani. Minä olen laskenut, että tuo kaasu maksaa minulle kaksi shillingiä vuorokaudessa, justiin kuusi penceä enemmän kuin saan palkkaa, ja mitä kauemmin matkaamme kestää, niin ymmärrättehän…
Ymmärsikö Fiks tätä kaasujuttua? Tuskin. Hän ei sen enempää sitä kuunnellutkaan, vaan teki päätöksensä. Hän oli nyt tullut ranskalaisen kanssa basaariin ja jätti toverinsa sinne ostoksia tekemään, kehotettuaan häntä joutumaan hyvissä ajoin "Mongolia'lle". Itse hän meni nopein askelin konsulin konttoriin.
Fiks oli mielestänsä saanut asian selville ja oli jälleen tyyni ja kylmä.
— Herra konsuli, — sanoi hän, — ei epäilemistä enää; hän se on. Hän on olevinaan omituinen henkilö, joka muka aikoo matkustaa maan ympäri 80 päivässä.
— Siis hirtehinen, joka toivoo pääsevänsä Lontooseen jälleen näytettyään pitkää nenää kaiken maailman poliiseille.
— Saa nähdä, saa nähdä.
— Mutta kenties olette sittenkin erehtynyt? kysyi konsuli vielä kerran.
— En ole.
— Mutta miksikä varas olisi niin itsepintaisesti tahtonut passiansa todistettavaksi Suezissa?
— Miksikä? Mistä minä sen tiedän, herra konsuli? Mutta olkaa hyvä ja kuulkaa minua.
Hän kertoi kaikki pääseikat, mitkä oli kuullut Foggin palvelijalta.
— Niin, — sanoi konsuli, — kaikki asianhaarat ovat häntä vastaan.
Mutta mitäs aiotte tehdä nyt?
— Minä lähetän sähkösanoman Lontooseen, ja pyydän sieltä vangitsemiskäskyä Bombayhin, astun "Mongolia'lle", seuraan varasta hamaan Indiaan ja siellä, Englannin alueella, otan hänet koreasti kiinni, toinen käsi hänen olallaan ja toisessa vangitsemiskäsky.
Nämä sanat Fiks lausui mitä suurimmalla kylmäkiskoisuudella. Hän sanoi sitten jäähyväiset ja meni sähkösanomakonttoriin. Sieltä hän lähetti Lontoon poliisipäällikölle sähkösanoman, josta jo on ollut puhe.
Neljännestunnin kuluttua Fiks, mukanaan pieni laukku ja runsaasti rahoilla varustettuna astui "Mongolia'lle", ja pian kynti tuo suuri höyrylaiva täysissä höyryin Punaisen meren pintaa.
IX.
Sekä Punainen meri että Indian valtameri näkyvät auttavan Phileas
Foggia.
Suezin ja Adenin väliä on ummelleen 1,310 peninkulmaa, ja höyrylaivayhtiön sääntöjen mukaan saa höyrylaiva viipyä tällä matkalla 138 tuntia. "Mongolia" lämmitti kovasti uunejansa päästäkseen perille ennen määrättyä aikaa.
Useimmat Brindisistä laivaan tulleet matkustajat olivat menossa Indiaan: muutamat Bombeyhin, toiset Kalkuttaan, mutta Bombayn kautta hekin, sillä kun rautatie nykyjään kulkee Itä-Indian niemen poikki, niin ei enää huolita kiertää Ceylonin kautta.
Matkustajina "Mongolia'ssa" oli koko joukko siviiliherroja sekä kaikenarvoisia upseereita. Muutamat näistä kuuluivat varsinaiseen brittiläiseen armeijaan, muutamat olivat maanasukkaista muodostettujen Sepoys-joukkojen päälliköitä. Kaikilla heillä oli isot palkat, nytkin, jolloin hallitus on ottanut omikseen entisen Itä-Indian Komppanian oikeudet ja velvollisuudet: niinpä on aliluutnanteilla 7,000 markkaa, brigadin päälliköillä 60,000 markkaa, kenraaleilla 100,000 markkaa.[5]
Elämä on hauskaa laivalla. Virkamiesten seuraan liittyi vielä muutamia nuoria englantilaisia, jotka, miljoonia taskuissaan, olivat matkalla Indiaan, siellä kauppatoimiin ryhtyäksensä. Ruokamestari, yhtiön uskottu mies, kapteenin arvoinen, hoiti tointansa varsin hyvin. Murkinalla aamuisin, aamiaispäivällisellä (lunch) kello kaksi, päivällisellä kello puoli kuusi, illallisella kello kahdeksan — joka kerta notkuivat pöydät tuoreen lihan ja väliruokain painosta, joita postilaivan teurastushuoneet ja aitat kyllä osasivat hankkia. Naiset — niitäkin oli joitakuita — muuttivat pukua kahdesti päivässä. Soitettiin, jopa tanssittiinkin, kun vain meri myöten antoi.
Mutta Punaisella merellä on oikkunsa ja kiukkunsa, niinkuin usein on pitkäin ja kapeiden vesien laita. Tuulen puhaltaessa joko Aasian tai Afrikan puolelta löivät aallot sivulta päin, ja silloin "Mongolia" keikkui pahasti. Silloin naisväki katosi kannelta, piano vaikeni, laulut ja tanssit lakkasivat kerrassaan. Mutta tuulesta ja aalloista huolimatta kulki mahtava laiva voimakkaan höyrykoneen kiidättämänä yhä vain Bab-el-Mandebin salmea kohti.
Mitä teki Phileas Fogg sillä välin? Luulisi hänen rauhattomana ja hädissään yhä vain ajatelleen vaihtuvia tuulia, joista saattaisi olla viivytystä laivan kululle, hurjaa aallokkoa, jossa kone voisi mennä rikki, taikka kaikkia mahdollisia merivahingoita, jotka saattaisivat pakottaa "Mongolia'n" poikkeamaan johonkin satamaan ja siten tehdä tyhjäksi hänen aikeensa.
Ei ollenkaan. Ja jospa hän ajattelikin sellaista, niin ei sitä kukaan olisi voinut arvata päältä nähden. Hän oli tuo perin tyyni mies, jääkylmä Reform-Clubin jäsen, jota ei minkäänlainen tapaus olisi voinut hämmästyttää. Yhä hän oli samanlainen, aivan kuin laivan kronometritkin. Harvoin hän kannella kävi. Vähät hän Punaisesta merestä huoli, tuosta muistorikkaasta merestä, ihmiskunnan historian ensimmäisten näytösten tanteresta. Ei hän noussut kannelle katselemaan noita kummallisia kaupunkeja, joita näkyy siellä täällä meren rannalla ja joiden sievät piirteet tuon tuostakin kuvastuvat taivaan rantaa vasten. Ei hän uneksinutkaan vaaroista tässä Arabian lahdessa, josta muinaisajan historioitsijat Straboni, Arriano, Artemidor, Edrisi kertoivat niin suurella kauhistuksella ja jonne ei merimies konsanaan purttaan laskenut uhraamatta ensin jumalille. Mutta mitäs hän sitten teki, tuo omituinen, "Mongolia'lle" kytkeytynyt herra? Ensiksikin hän söi neljä ateriaa päivässä; laivan pahimmatkaan keikkumiset eivät aikaansaaneet vähintäkään häiriötä hänen lujasti rakennetussa ruumiissansa. Toiseksi hän pelasi vistiä.
Niin. Hän oli saanut pelikumppaneita yhtä innokkaita kuin itsekin oli. Nämä olivat eräs ruununvouti, matkalla virkapaikkaansa Goaan, eräs pappi, korkea-arvoinen Decimus Smith, paluumatkalla Bombayhin, muuan Englannin armeijan brigadikenraali, menossa rykmenttiinsä Benares'in kaupunkiin. Nämä kolme matkustajaa olivat yhtä innokkaita vistin pelaajia kuin Mr. Foggkin ja pelasivat tuntikausia yhtä mykkinä kuin hänkin.
Passepartout'iin eivät meren ailahat pystyneet. Hänellä oli kajuutta kokassa, ja hän söi neljä ateriaa päivässä hyvin tunnollisesti hänkin. Nähtävästi ei hänellä ollut mitään tällaista matkaa vastaan. Hän oli tyytyväinen, söi herkullisesti, asui mukavasti, sai nähdä monta maata ja oli muuten vakuutettu, että koko matkahomma loppuu Bombayssa.
Seuraavana päivänä Suezista-lähdön jälkeen, lokakuun 29 p:nä, oli hän varsin mielissään kohdattuaan laivan kannella sen kohteliaan herran, jonka hän ensimmäiseksi oli tavannut astuessaan jalkansa Afrikan manterelle.
— Enhän erehdy, — sanoi hän mitä armaimmin hymyillen astuen hänen luokseen, — tehän olitte minulle niin kohtelias Suezissa.
— Niin niin, — vastasi poliisimies, — tunnenpa kuin tunnenkin teidät. Te olette tuon omituisen englantilaisen herran palvelija…?
— Aivan niin, monsieur…?
— Fiks.
— Monsieur Fiks, — jatkoi Passepartout. — Olenpa oikein mielissäni kohdattuani teidät. Minne matka?
— Bombayhin, niinkuin teidänkin.
— Oivallista! Oletteko ennen käynyt siellä?
— Monta kertaa, — vastasi Fiks. — Minä olen asiamiehenä yhtiössä
"Peninsular Company".
— Sittenhän mahdatte tuntea Indian?
— Niin … tuota … kyllä … — sanoi Fiks, joka ei tahtonut puuttua kovin pitkiin selityksiin.
— Ihmeellinen maa se lienee, tuo India?
— Erittäin ihmeellinen! Moskeat, minareetit, temppelit, fakiirit, pagodit, tiikerit, käärmeet, bajadeerit! Mutta kyllä saatte vielä tilaisuuden nähdä kaikki nuo ihmeet omin silmin.
— Toivonpa minäkin sitä, herra Fiks. Ymmärrättehän, ettei järkevä ihminen saata koko aikaansa viettää hyppimällä höyrylaivasta rautateille ja rautateiltä jälleen höyrylaivoille, vetäen syyksi muka matkaa maan ympäri. Ei maar. Kyllä noista hypyistä loppu tulee Bonbayssa. Tulee niinkin.
— Kuinka herra Fogg jaksaa? — kysyi Fiks mitä luonnollisimmalla äänellä.
— Vallan hyvin, kiitos kysymästä, monsieur Fiks; ja hyvin voi tämäkin poika. Minä syön kuin nälkäinen susi, sillä meri-ilma, nähkääs, se hiukaisee.
— Mutta eihän teidän isäntäänne näe milloinkaan laivan kannella.
— Ei näekään. Hän ei ole utelias, hän.
— Mutta kuulkaas, monsieur Passepartout, eiköhän koko tuo juttu matkasta maan ympäri 80 päivässä ole vain pelkkää veruketta, jonka alla piilee jonkinlainen salainen toimi, esimerkiksi joku valtiollinen lähetys?
— Totta puhuen, herra Fiks, minulla ei ole siitä yhtään tolkkua, ja viis minä koko jutusta.
Passepartout ja Fiks puhelivat sen jälkeen usein keskenänsä. Poliisimies hieroutui yhä lähemmäksi tuttavaksi palvelijan kanssa. Siitähän hänelle kerran saattaa olla hyötyä. Hän kutsui senvuoksi Passepartout'in "Mongolia'n" bar-room'iin (ravintolakajuuttaan) ja tarjosi siellä wiskyä tai olutta. Kunnon ranskalainen otti tarjoukset kernaasti vastaan ja tarjosi vuorostaan myöskin, jottei olisi Mattia huonompi hänkään. Hänen mielestään oli Fiks oikein kelpo mies.
Höyrylaiva kulki joutuisasti. Lokakuun 13 p:nä näkyi idässä Mokka, rapistuneiden muurien keskeltä, joista kohoili muutamia viheriöitseviä palmupuita. Kauempana vuorten rinteillä oli laveita aloja, joissa kahvipensaita kasvoi. Passepartout ihastui katsellessaan tuota kuuluisaa kaupunkia ja arveli, että se muureineen ja hajoitettuine linnoineen oli kuin suunnaton kahvikuppi, josta korva on mennyt rikki.
Seuraavana yönä höyrylaiva kulki Bab-el-Mandebin salmen kautta — Bab-el-Mandeb arabian kielellä on niin paljon kuin "Kyynelten portti" — ja huomenna, lokakuun 14 p., se tuli "Steamer Point'iin", joka on Adenin reitin luoteisosassa. Siellä oli jälleen hiiliä otettava laivaan.
Tämä hiilien kulutus höyrylaivoilla niin kaukana hiilensaantipaikoista käy hyvin kalliiksi. "Peninsular Company" yhtiöltä yksistään menee siihen vuosittain 20 miljoonaa markkaa. On näet täytynyt laittaa hiilivarastoja useampiin eri kohtiin, ja täällä näin kaukaisilla vesillä nousee hiilitonnin hinta 80 markkaan.
Bombayhin tullakseen oli "Mongolia'n" vielä kuljettava 1,650 peninkulmaa. Steamer Point'issa sen piti viipymän neljä tuntia, täyttääkseen hiilitarpeensa.
Mutta tästä viivytyksestä ei saattanut olla vähintäkään haittaa Phileas Foggin matkalle. Sehän oli jo ennalta tietty. Mutta sitäpaitsi: sen sijaan, että "Mongolia'n" olisi pitänyt tulla Adeniin lokakuun 15 p:nä aamulla, oli se saapunut sinne jo lokakuun 14 p:nä illalla. Ja tämä oli 15 tunnin ennätys.
Herra Fogg astui palvelijansa kanssa maihin. Hän tahtoi jälleen todistusta passilleen. Fiks seurasi heitä salaa. Saatuaan passilleen tarpeenmukaisen "näytetyn" palasi herra Fogg laivalle jatkamaan keskeynyttä vistiänsä.
Passepartout kuljeskeli tapansa mukaan tuossa kirjavassa somanlien, banianien, parsilaisten, juutalaisten, arabialaisten ja eurooppalaisten joukossa. Adenin väkiluku nousee yhteensä 25,000 henkeen. Hän ihaili linnoituksia, jotka tekevät tästä kaupungista Indian valtameren Gibraltarin; hän ihaili komeita vesisäiliöitä, joissa vielä työskenteli englantilaisia insinöörejä — kaksituhatta vuotta Salomonin insinöörien jälkeen.
— Ihmeellistä, sangen ihmeellistä! — arveli Passepartout höyrylaivalle palatessaan. — Matkustaminen on, huomaan ma, hyvin hyödyllistä, jos tahtoo nähdä yhtä ja toista uutta.
Kello 6 illalla kiiti "Mongolia" Adenin reitiltä ja keijui pian Indian valtamerellä. Sen tuli 168 tunnissa kulkea matka Adenista Bombayhin. Indian valtameri näytti puolestaan sekin olevan suosiollinen matkustajille. Luoteistuuli paisutti purjeet auttaen siten höyryn työtä.
Laivan kulku oli nyt vakavampaa; se ei keikkunut enää niin pahasti. Naisväki tuli sievästi puettuna kannelle; laulut ja tanssit alkoivat uudelleen. Matka edistyi siis joutuisaan. Passepartout oli suuresti ihastunut ystävälliseen matkatoveriinsa Fiksiin.
Sunnuntaina lokakuun 20 p:nä puolenpäivän aikana alkoi kaukaa häämöttää Indian manner. Kaksi tuntia sen jälkeen tuli luotsi laivaan. Taivaanrannassa sulivat vuoret sointuisasti taivaan siniseen kupuun. Pian näkyi kaupungista päin palmujen latvoja, ja höyrylaiva laski reitille, jonka muodostavat Salcetten, Colaban, Elefantan ja Butcherin saaret. Kello puoli viisi laski "Mongolia" laiturin viereen Bombayssa.
Phileas Fogg oli silloin juuri lopettanut 33:nnen robberinsa. Hän oli vastatoverinsa kanssa tehnyt kolmetoista kaatoa, ja tämä kaunis matka päätettiin loistavalla slammilla.
"Mongolia'n" oli määrä tulla Bombayhin vasta lokakuun 22 p:nä, mutta tuli sinne jo 20:ntenä. Täten oli siis Phileas Fogg Lontoosta saakka voittanut kokonaista kaksi päivää, jotka hän tarkasti merkitsi muistikirjaansa ennätysten palstaan.
X.
Passepartout on mielissään, ettei asia muuta maksanut kuin kengät.
Tunnettua on, että India, tuo ylösalaisin käännetty kolmio, jonka asema on pohjoista ja kärki etelää kohti, on alaltaan 1 milj. 400 tuhatta maantieteellistä neliöpeninkulmaa[6] ja että siinä eri suurissa ryhmissä asuu 180 miljoonaa ihmistä. Yksi osa tätä suunnatonta maata on täydellisesti Englannin vallan alaisena. Englannin hallituksella on kenraalikuvernööri Kalkuttassa, kuvernöörit Madrasissa, Bombayssa, Bengalissa ja alakuvernööri Agrassa.
Mutta varsinaista englantilaista Indiaa ei ole kuin 700,000 neliöpeninkulmaa, jolla alalla asuu noin 100 miljoonaa henkeä. Melkoinen osa maata ei siis vieläkään ole saarivaltakunnan hallussa, ja siellä on tänäkin päivänä joitakuita raakoja ja julmia rajah'eja (ruhtinaita), jotka yhä edelleen ovat täysin itsenäisiä herroja aloillaan.
Vuodesta 1756 alkaen — jolloin ensimmäinen englantilainen asutus perustettiin siihen paikkaan, missä nyt Madrasin kaupunki sijaitsee — hamaan siihen vuoteen asti, jolloin suuri Sepoys-kapina alkoi, oli Itä-Indian Komppania itsevaltiaana. Se otti valtaansa maakuntia maakuntain jälkeen, ostaen niitä rajaheilta vuotuisia veroja vastaan, joita sittemmin maksettiin sangen vähän tai ei ensinkään; itse se nimitti kenraalikuvernöörin sekä kaikki sota- ja siviilivirkamiehet. Mutta nyt ei tätä yhtiötä enää ole olemassa; Englannin siirtomaat Indiassa ovat välittömästi Englannin kruunun alaisina.
Indian niemimaan ulkonäkö, tavat ja kansain asema muuttuvatkin päivä päivältä. Ennen muinoin kuljettiin vielä vanhanaikuisilla kulkuneuvoilla, jalkaisin, hevosella, käsirattailla, palankiinissa (kantotuolissa) tahi korissa, jota mies kantoi selässään, j.n.e. Mutta nykyjään vilisee nopeita höyryveneitä Indus- ja Ganges-virroilla, ja rautatie, kulkien halki Indian ja haarautuen eri suunnille, yhdistää Bombayn ja Kalkuttan ainoastaan kolmen päivän matkalla. Tämä rautatie ei kulje suoraan Indian halki. Linnun tietä olisi tätä väliä ainoastaan 1,000 tai 1,100 peninkulmaa, ja siihen matkaan ei tavalliseltakaan junalta menisi kolmea päivää; mutta väli pitenee ainakin kolmanneksellansa polven takia, Allahabadin niemimaan pohjoisosassa.
Mainittu rautatie, jonka nimi on "Great Indian Peninsular Railway", kulkee seuraavain tärkeämpäin paikkain kautta. Lähdettyään Bombay-saarelta käy se Salcette-saaren poikki, nousee manterelle Tannahin kohdalla, kulkee koilliseen aina Burhampuriin saakka, halkaisee melkein itsenäisen Bundelkund nimisen maakunnan, nousee pohjoiseen aina Allahabadiin, kääntyy sieltä itään päin, tulee Ganges-virralle Benaresin kaupungin kohdalla, sujahtaa sievästi sen sivuitse ja, kääntyen kaakkoista kohti Burdiwanin ja Ranskan kaupungin Chandernagorin kautta, kohtaa Kalkuttan haaran.
Kello oli puoli viisi, kun "Mongolia'n" matkustajat nousivat maihin
Bombayssa, ja juna Kalkuttaan oli lähtevä ummelleen kello 8.
Herra Fogg otti jäähyväiset vistikumppaneiltaan, käski palvelijansa ostaa yhtä ja toista sekä olla ennen kello kahdeksaa rautatiellä, ja läksi itse kulkemaan passivirastoon, määränperäisin askelin, sekunti joka liikauksella, kuni pendeli tähtitornin kellossa.
Ei hänen mieleensä nytkään johtunut ruveta katselemaan Bombayn merkillisyyksiä, ei raatihuonetta tai komeaa kirjastoa, linnoja, laivaveistämöjä, pumpulitoria, basaareja, moskeoita, synagogia, armeenialaisia kirkkoja, ei edes kaksitornista komeata pagodia (hindujen kirkkoa) Malebarin mäellä. Ei hän käynyt katsomassa mestariteoksia Elefantan saarella, ei sen salaperäisiä, maanalaisia hautauspaikkoja reitin kaakkoispuolella, ei Kanherie-rotkoja Salcetten saarella, noita ihmeteltäviä buddhalaisen rakennustaiteen jäännöksiä.
Ei! Ei yhtään mitään. Passivirastosta hän astui hiljalleen asemahuoneelle ja tilasi siellä itselleen päivällisen. Muiden ruokalajien muassa katsoi ravintolan hovimestari velvollisuudekseen esittää hänelle erästä gibelottea (leikkeleitä) "kotimaisesta jäniksestä", josta hän tiesi kertoa ihmeellisiä asioita.
Phileas Fogg käski tuoda tuota gibelottea ja tunnollisesti sitä maistoikin, mutta, vaikka kastike olikin kovin höystettyä, huomasi sen maun kovin inhottavaksi.
Hän soitti hovimestarin luokseen.
— Kuulkaa, herra, — kysyi hän luoden häneen tarkan silmäyksen, — onkos tämä jänistä, tämä?
— On, mylord, — vastasi häpeämätön hovimestari, — dshungli-jänistä se on.
— Naukuiko se tapettaessa?
— Ettäkö naukui? Mitä joutavia, mylord! Jänis se on, minä vannon…
— Herra hovimestari, - keskeytti Fogg tyynesti, — älkää vannoko; muistakaa toki, että ennen muinoin pidettiin Indiassa kissaa pyhänä elukkana. Ne olivat hyviä aikoja, ne.
— Kissoilleko, mylord?
— Ja kenties matkustajille myös.
Tämän muistutuksen jälkeen herra Fogg jatkoi levollisesti syöntiänsä.
Muutamia silmänräpäyksiä Mr. Foggin jälkeen oli Fiks myöskin astunut laivasta ja mennyt suoraa tietä Bombayn poliisipäällikön luo. Hän näytti kirjansa ja ilmoitti, mikä toimi hänellä oli täytettävänä luulotellun varkaan suhteen. Oliko Lontoosta tullut vangitsemiskäskyä? Ei, ei niin mitään. Vangitsemiskäsky, joka oli lähetetty Foggin lähdön jälkeen, ei ollut vielä saapunut, sehän on luonnollista.
Fiks tuosta pahoille mielin. Hän pyysi poliisipäälliköltä vangitsemiskäskyä herra Foggia vastaan. Päällikkö ei suostunut. Semmoisia käskyjä eivät saa lain mukaan antaa muut kuin pääkaupungin päällikkö. Tämä luja pysyminen perusteissa, tämä lain määräysten tarkka noudattaminen on aivan englantilaisen katsantotavan mukaista, ja persoonallisen vapauden suhteen laki ei salli mitään omavaltaista selitystä.
Fiks huomasi pian, ettei tässä muuta neuvoksi kuin odottaa käskyn tuloa. Samalla hän päätti seurata luulemansa varkaan jok'ainoata askelta Bombayssa. Hän oli varma (ja niinhän oli Passepartout'kin), että Phileas Fogg jää Bombayhin, joten vangitsemiskäsky ennättäisi vielä tulla hänen käsiinsä.
Mutta Passepartout oli viimeksi saamainsa käskyjen johdosta tullut siihen päätökseen, että Bombayssa käy samalla tapaa kuin Suezissa ja Pariisissakin, että nimittäin matkaa vain jatketaan ainakin Kalkuttaan asti, kukaties kauemmaksikin. Hän rupesi arvelemaan: "Eiköhän Mr. Foggin veto ole sittenkin täyttä totta, ja eiköhän kohtalo ole kuin olekin pannut minua matkustamaan koko maan ympäri 80 päivässä, minua, jonka hartain halu oli pysyä paikallani!"
Ostettuaan muutamia paitoja ja sukkia hän käveli nyt Bombayn katuja pitkin. Ihmisiä oli liikkeellä äärettömän paljon; siinä eurooppalaisia jos jostakin maasta, suippolakkisia persialaisia, bunhyalaisia turbaanit päässä, sindejä nelikolkkaisine päähineineen, armeenialaisia pitkissä kauhtanoissa, parsilaisia mustat mitrat päässä. Parsilaiset — Zoroasterin uskolaiset, ahkerimmat, sivistyneimmät, älykkäimmät hinduista, kansakunta, johon kuuluvat nykyjään etevimmät kotimaiset kauppiaat Bombayssa — olivat paraillaan juhlaa viettämässä. He pitivät jonkinlaista uskonnollista karnevaalia juhlakulkueineen ja tansseineen, joissa esiintyi bajadeereja ruusunkarvaisissa, kullalla ja hopealla kirjailluissa gaaseissa. Viulujen ja tamtam-rumpujen soidessa tanssivat nämä erinomaisen viehättävästi.
Tuskin tarvitsee sanoakaan, että Passepartout jäi katsomaan näitä lystillisiä juhlamenoja, että hän katseli silmät levällään ja kasvot sojossa, niinkuin "härkämies" konsanaankin.
Pahaksi onneksi sekä hänelle että isännälle, jonka matkan hän vähällä oli tehdä tyhjäksi, meni hän uteliaisuudessaan kauemmaksi kuin olisi pitänyt. Katseltuaan kyllikseen juhlamenoja hän käänsi askeleensa rautatielle päin. Tällä matkalla hän sattui kulkemaan Malebarin mäellä olevan ihmeteltävän pagodin ohitse, ja nyt pälähti hänelle päähän — hullusti kyllä — mennä temppelin sisään.
Kaksi seikkaa oli, joita hän ei tiennyt: ensinnäkin, että muutamiin pagodeihin on pääsy kristityiltä kerrassaan kielletty, ja toiseksi, etteivät oikeauskoiset hindut itsekään astu temppeleihinsä muuten kuin paljain jaloin. Olkoon selitykseksi sanottu, että Englannin hallitus, viisaasti kyllä, itse pitäen kunniassa ja vaatien, että muutkin kunniassa pitävät maanasukasten uskontoa, kovasti rankaisee kaikki rikokset tässä suhteessa.
Passepartout meni sisään, mitään pahaa aavistamatta, ja katseli kuin turisti konsanaankin bramiinilaisten koristusten huikaisevaa loistoa. Mutta ei aikaakaan, niin paiskattiin hänet alas temppelin pyhälle kivilattialle. Kolme pappia oli hyökännyt raivoissaan hänen kimppuunsa; he raastivat nyt kengät ja sukat ranskalaisen jaloista ja rupesivat ankarasti löylyttämään häntä, huutaen ja kiljuen ihan hirveästi.
Ranskalainen, väkevä ja notkea kun oli, nousi pian pystyyn. Nyrkin-iskulla ja potkulla hän paiskasi maahan kaksi pyhää pappia, jotka takertuivat pitkien hameittensa liepeisiin, ja sitten käpälämäkeen, minkä suinkin ennätti. Pian hän pääsikin hyvin kauas kolmannesta papista, joka kansaa yllyttäen oli juossut hänen perässään.
Kello oli jo viittä minuuttia vailla kahdeksan, kun hän paljain päin ja paljain jaloin, kadotettuaan mylläkässä vielä ostoksensakin, saapui rautatien asemahuoneelle.
Fiks seisoi asemasillalla. Hän oli seurannut Foggia rautatielle saakka. Hän oli saanut tietää tuon takaa-ajamansa saaliin aikovan lähteä Bombaysta. Hän päätti senvuoksi seurata häntä Kalkuttaan ja kauemmaksikin, jos tarvis vaatisi. Fiks seisoi syrjässä, niin ettei Passepartout häntä nähnyt; mutta Fiks kuuli kumminkin kuinka tämä lyhykäisesti kertoi isännälleen seikkailustansa temppelissä.
— Toivoakseni ei teille tällaista enää toista kertaa tapahdu, — virkkoi Phileas Fogg kylmäkiskoisesti, astuen rautatievaunuun.
Passepartout, paljain jaloin ja huonossa asussa, seurasi isäntäänsä sanaakaan sanomatta.
Fiks yritti menemään vaunuun hänkin, mutta äkkiä hänen mieleensä iski uusi ajatus, ja hän päätti jäädä Bombayhin.
— Minä jään tänne, — arveli hän. — Rikos on tehty englantilaisella alueella… Hän ei pääse kynsistäni.
Samassa kuului kimeä vihellys, ja juna katosi yön pimeyteen.
XI.
Phileas Fogg ostaa itselleen kuljetusneuvon suunnattoman korkealla hinnalla.
Juna oli lähtenyt määrättynä aikana. Siinä oli melkoinen joukko matkustajia, muutamia upseereja, siviilivirkamiehiä sekä oopiumin ja indigon kauppiaita, jotka kauppa-asioissa matkustivat Indian niemimaan itäiseen osaan.
Passepartout istui samassa vaunussa isäntänsä kanssa. Kolmas matkustaja istui heitä vastapäätä.
Se oli kenraali sir Francis Cromarty, Mr. Foggin matkatovereita Suezista Bombayhin. Hän oli matkalla lähellä Benaresin kaupunkia olevan sotajoukkonsa luo.
Sir Francis Cromarty oli isokasvuinen, valkoverinen mies, noin 50 vuotta vanha, ja oli urhoollisesti taistellut viimeisessä Sepoys-kapinassa. Häntä sopi täydellä syyllä sanoa maanasukkaaksi. Jo nuoresta pitäen oli hän asunut Indiassa, jonkun kerran vain käyden kotimaassaan Englannissa. Hän oli asiantunteva mies ja olisi saattanut antaa mitä selityksiä hyvänsä Indian maasta, sen tavoista, historiasta, järjestyksestä, jos vain Phileas Fogg olisi sellaisia seikkoja tiedustellut. Mutta sitä hän ei tehnyt. Hän ei matkustanut. Hän teki kiertokulkua. Hän oli kiinteä kappale, joka käyrässä viivassa kulki maapallon ympäri mekaniikan lakien mukaan. Hän mietiskeli paraillaan, kuinka monta hetkeä oli kulunut siitä kuin hän oli lähtenyt Lontoosta, ja olisipa hän tyytyväisenä hieronut käsiään, jos tarpeeton liike olisi ollut hänen luonteensa mukaista.
Sir Francis Cromarty huomasi kohta matkakumppanissaan omituisen miehen, saamatta tilaisuutta tarkastamaan häntä muulloin kuin silloin, kun hänellä oli kortit kädessä, tai kahden robberin välillä.
Hän kyseli itseltään, sykkiiköhän ihmissydän tuon kylmän verhon alla, onko Phileas Foggilla sielua, joka tajuaa luonnon kauneuksia, siveellisiä vaatimuksia? Noihin kysymyksiin hän tahtoi saada vastauksen. Paljon oli kenraali aikoinaan tavannut omituisia ihmisiä, mutta tällaista ihmishahmoon pukeunutta puhdasta matematiikkaa hän ei ollut vielä missään nähnyt.
Phileas Fogg ei ollut salannut sir Francisilta matkansa tarkoitusta ja välipuhetta. Kenraalin mielestä tuo veto oli pelkkä omituinen oikku ilman mitään hyödyllistä tarkoitusta, jonka pitäisi oleman jokaisen järkevän ihmisen ojennusnuorana. Junassa tätä kummallista gentlemannia pidettiin tyhjäntoimittajana, josta ei ollut hyötyä itselleen eikä muillekaan.
Tunti Bombaysta-lähdön jälkeen oli juna, kuljettuaan viadukteja (kuilusiltoja) myöten, pyyhältänyt Salcetten saaren ylitse ja kiiti nyt mannermaalla. Callyanin asemalla se erosi haararadasta, joka Kandallahin ja Pounahin kautta menee kaakkoiseen, ja saapui Pauwellin asemalle. Tästä se läksi monihaaraiseen Ghates vuoristoon, jonka selänteet ovat trappi- ja basalttikiveä ja kasvavat tiheätä metsää.
Silloin tällöin vaihtoivat sir Francis Cromarty ja Phileas Fogg joitakuita sanoja, ja kenraali, turhaan yriteltyään ylläpitää keskustelua, virkkoi jälleen:
— Moniahta vuosi sitten, Mr. Fogg, olisi teitä täällä kohdannut viivytys, josta varmaankin olisi ollut haittaa matkallenne.
— Kuinka niin, sir Francis?
— Rautatie, näette, ei kulkenut silloin vielä kuin vuoriselänteen juurelle. Vuorten yli oli kuljettava joko kantotuolissa tahi pony-hevosen selässä Kandallahin pysäyspaikalle vuorten toiselle puolen.
— Semmoinen viivytys ei olisi ollenkaan tehnyt häiriöitä matkasuunnitelmalleni, — vastasi herra Fogg. — Luonnollisestihan olen jo ennakolta otaksunut mahdollisiksi muutamat esteet.
— Ainakin, — jatkoi kenraali, — te voitte joutua ikävään juttuun palvelijanne varomattomuuden tähden.
Passepartout, jalat villapeitteeseen kiedottuina, makasi raskaasti, uneksien vain, että muut ihmiset puhelevat hänestä.
— Englannin hallitus on tavattoman kova senlaatuisiin rikoksiin nähden, niinkuin oikein onkin, — lausui jälleen sir Francis Cromarty; — se vaatii hindulaisten uskonnollisia tapoja kunniassa pidettäväksi, ja jos teidän palvelijanne olisi pantu kiinni…
— Entä sitten, sir Francis? — lausui herra Fogg. — Hän olisi tuomittu, olisi kärsinyt rangaistuksen ja sitten kaikessa rauhassa palannut kotimaahansa. En ymmärrä, mitenkä tämä asia olisi voinut viivyttää hänen isäntänsä matkaa.
Ja siihen se keskustelu loppui. Yön aikana kulki juna Ghates vuorien poikki, tuli Nassikiin ja kiiti seuraavana päivänä, lokakuun 21:ntenä, Kandeishin tasaisen maakunnan halki. Maa oli hyvin viljeltyä ja täynnä pikkukaupunkeja. Niistä kohoili jokaisesta pagodin minareetti, vastaten eurooppalaisen kirkon kellonjalkoja. Useat pienet joet, Godaveryn lisävedet, kostuttivat tätä hedelmällistä maata.
Passepartout oli herännyt. Hän silmäili ympärillensä eikä mitenkään saattanut ymmärtää sitä seikkaa, että hän nyt kulkee hindujen maitse Great Peninsular rautatien vaunussa. Tämä tuntui hänestä niin peräti mahdottomalta. Ja täyttä totta se oli sittenkin. Höyryveturi, englantilaisen kuljettajan johtamana ja englantilaisilla kivihiilillä lämmitettynä, tuprutteli savuansa pumpuli-, kahvi-, muskotti-, neilikka- ja pippuriviljelyksille. Kiemurrellen kierteli höyry palmustoissa, joiden välitse näkyi somia bungaloveja (bambuputkista tehtyjä olkikattoisia majoja), muutamia "vihareja", jonkinlaisia autioiksi jääneitä luostareja, ja kummallisia temppeleitä, joissa yhä rikkaampina loistavat esiin indialaisen rakennustaiteen suunnattoman monipuoliset koristemuodot. Kauempana, silmänkantamattomiin, levisi äärettömiä ketoja sekä dshungleja (tiheitä viidakoita) käärmeineen ja tiikereineen, joita junan vihellykset pelottelivat pakosalle, sekä vihdoin rautaisen radan halkomia aarniometsiä, joissa norsut tyyssijojansa pitävät, miettiväisinä katsellen ohikiitävää junaa.
Samana aamuna, lähdettyään Malligaumin pysäyspaikasta, juna kulki sen onnettoman maakunnan kautta, jossa Kali nimisen jumalattaren palvelijat niin usein vuodattivat ihmisverta. Vähän matkan päässä siitä kohoili Ellora kummallisine pagodeineen, lähellä sitä kuuluisa Aurungabad, rajun Aureng-Zebin pääkaupunki, nyt ainoastaan vähäpätöinen paikka eräässä niistä maakunnista, jotka lohkaistiin Nitsamin kuningaskunnasta. Tässä seudussa hallitsi Feringea, Thugien eli Kuristajain kuningas. Nämä murhamiehet muodostivat liiton, joka pysyi saavuttamattomissa. Heidän tehtävänänsä oli kuristamalla kuolettaa kaikenikäisiä ihmisiä Kuolottaren kunniaksi, vuodattamatta verta, ja olipa aika, jolloin kaikkialta löysi ruumiita, kun vähänkin maata kaivoi. Englannin hallitus sai tosin suurissa määrin vähennetyksi näiden murhain lukua, mutta tuo kauhea Kuristajain lahko on vieläkin olemassa ja yhä edelleen toimessa.
Kello puoli 1 päivällä juna seisahtui Burhampurin pysäyspaikkaan, ja siellä sai Passepartout suurella hinnalla ostetuksi itselleen parin lasihelmillä koristettuja babusheja (itämaalaisia tohveleja), jotka hän pisti jalkaansa huomattavan kopeana.
Matkustajat söivät häthätää murkinan ja jatkoivat matkaansa Assurgurin asemalle, kuljettuaan hetken aikaa Taptyn vartta, erään pienen joen, joka laskee vetensä Cambaye lahteen lähellä Suratia.
Mitähän ajatteli tällä välin Passepartout? Hän oli yhä vain luullut, että matka päättyisi Bombayhin. Mutta nyt, hänen kulkiessaan huimaa vauhtia halki Indian, hänen ajatuksensa olivat vääntyneet toisaalle. Hän rupesi katsomaan isäntänsä hanketta totisemmalta puolen, hän uskoi vedon todeksi ja siis että isännän tosiaankin oli tehtävä matka maan ympäri määrätyssä ajassa, hetkeäkään myöhästymättä. Hän rupesi jo pelkäämään mahdollisia viivytyksiä, esteitä; hän ikäänkuin otti osaa vetoon ja kauhistui ajatellessaan, että hänen kelvoton uteliaisuutensa olisi saattanut viivyttää isännän matkaa. Passepartout ei ollut niin kylmäverinen kuin herra Fogg. Hän luki lukemistaan, kuinka monta päivää jo oli kulunut, kiroili itsekseen junan pysäyksiä ja oli oikein <i>in petto</i> (sydämessään) suutuksissaan isäntäänsä siitä, ettei tämä ollut luvannut palkintoa kuljettajalle. Poika parka ei tiennyt, että se, mikä oli mahdollista postilaivalla, ei enää käynyt laatuun rautatiellä, missä junan kulku on minuutilleen määrätty.
Illan suussa tultiin Sutpourin vuorisolaan, joka erottaa toisistaan
Kandeishin ja Bundelkundin maakunnat.
Seuraavana päivänä, lokakuun 22:ntena, kysäisi sir Francis Cromarty, mitä kello on, johon Passepartout, vetäen taskustaan vaarin-isän aikuisen kellonsa, vastasi sen olevan kolme. Tämä merkillinen kello kävi yhä vain Greenwichin horisontin mukaan, joka oli lähemmä 77 astetta lännempänä. Se jätti kuin jättikin kokonaista 5 tuntia.
Sir Francis sanoi nyt, mitä oikea kello on, ja teki Passepartout'ille saman muistutuksen, minkä tämä kerran ennen oli saanut Fiksiltä. Kenraali koetti selittää hänelle, että kello on asetettava aina uuden puolipäiväpiirin jälkeen, sillä luonnollistahan on, että mitä idempänä maa, sitä varemmin siellä aurinko nousee, ja että niinmuodoin itään päin mentäessä joka päivä lyhenee niin monta kertaa 4 minuuttia, kuin on asteita kuljettu.
Mutta vähät Passepartout selityksistä. Kenties tuo itsepäinen ei ymmärtänyt niitä, vai lieneekö ymmärtänytkin; pääasia vain on se, ettei hän ruvennut kelloaan muuttelemaan, ja tuosta viattomasta itsepäisyydestähän ei saattanut olla haittaa kellenkään.
Kello 8 aamulla ja 15 peninkulman päässä Rothalin pysäyspaikasta juna äkkiä pysähtyi keskelle suurta avonaista paikkaa metsässä. Ylt'ympärillä oli bungaloveja ja pieniä työväen asunnoita. Junan konduktööri kulki vaunujen sivuitse huutaen:
— Matkustajat astuvat tässä ulos!
Phileas Fogg katsahti sir Francisiin, joka näytti kummastuneen tästä pysäyksestä keskellä tamarindi- ja kajouri-metsää.
Passepartout, äimistyen hänkin, riensi ulos ja tultuaan heti kohta takaisin huusi:
— Monsieur! Jo nyt loppui lappamiset.
— Mitä sillä tarkoitatte? — kysyi sir Francis Cromarty.
— Sitä minä tarkoitan, ettei juna tästä mene mihinkään.
Kenraali astui heti ulos. Phileas Fogg seurasi häntä, kiiruhtamatta kumminkaan. Kumpikin kääntyi konduktööriin.
— Missä ollaan? — kysyi sir Francis Cromarty.
— Kholbyn kylässä, — vastasi konduktööri.
— Pysähdytäänkö tähän?
— Pysähdytään, sillä edemmäksi on rautatie vielä keskentekoinen.
— Keskenkötekoinen?
— Niin. Tästä on noin 15 peninkulman väli, jossa rautatie ei vielä ole valmis. Allahabadin pysäyspaikasta lähtee juna jälleen.
— Mutta sanomalehdethän ovat ilmoittaneet koko tien olevan valmiin.
— Sanomalehdet ovat erehtyneet, siinä kaikki.
— Mutta tehän myytte pilettejä Bombaysta Kalkuttaan, — virkkoi sir
Francis Cromarty harmistuen.
— Niin kyllä, — vastasi konduktööri, — mutta matkustajat tietävät vallan hyvin, että heidän tulee omin neuvoin kulkea Kholbyn ja Allahabadin väli.
Kenraali oli raivoissaan. Passepartout olisi kernaasti vääntänyt konduktööriltä niskat nurin, vaikkeihan se hänen syynsä ollut, että rautatie oli keskentekoinen. Isäntäänsä ei Passepartout uskaltanut katsahtaakaan.
— Sir Francis, — virkkoi herra Fogg, — jos suvaitsette, niin miettikäämme, millä tavoin pääsemme Allahabadiin.
— Mr. Fogg, tässähän on tapahtunut viivytys, josta on silminnähtävä haitta teille.
— Ei suinkaan, sir Francis; se oli ennakolta tietty.
— Kuinka? Tiesittekö, ettei rautatie…
— Sitä en; mutta tiesin, että jokin este minua matkallani viimeinkin kohtaisi. Siis ei ole tapahtunut mitään vastenmielistä. Minä olen voittanut kaksi päivää, jotka nyt saan käyttää hyödykseni. Höyrylaiva lähtee Kalkuttasta Hongkongiin lokakuun 25 päivänä puolenpäivän aikana. Tänään on vasta 22:s; siis ennätämme kyllä Kalkuttaan.
Mitäpäs noin kerrassaan varmaan vastaukseen osasi muuta kuin olla vaiti?
Asia oli valitettavasti semmoinen, että rautatienrakennus oli tässä vielä kesken. Sanomalehtien laita on kuin muutamain kellojen, jotka pyrkivät käymään edellä: ne olivat ennen aikojaan ilmoittaneet rautatien olevan valmiin. Suurin osa matkustajista oli tiennyt tämän, ja he olivatkin senvuoksi heti paikalla palkanneet kaikki ne erilaiset kulkuneuvot, mitä pienessä kylässä oli saatavissa: nelipyöräiset palkigari-rattaat, joita vetivät zebu-nimiset kaksikyttyräiset härät, matkavaunut, jotka olivat näköjään kuin kulkevat pagodit, palankiinit, ponyt j.n.e. Mr. Fogg ja sir Francis kävivät ympäri kylää, mutta eivät enää löytäneet mitään.
— Minä lähden jalkaisin, — sanoi Phileas Fogg.
Passepartout, joka samassa oli tullut isäntänsä luo, irvisti hyvin happamesti ja loi silmänsä tohveleihinsa, jotka tosin olivat hyvin kauniit, mutta vallan epämukavat pitkille matkoille jalkapatikassa. Kaikeksi onneksi hän, kuljeksiessaan yksinänsä lähiseuduilla, oli keksinyt jotain ja virkkoi nyt verkalleen:
— Monsieur, luulenpa löytäneeni kulkuneuvon.
— Minkä niin?
— Norsun! Sadan askeleen päässä tästä asuu hindu, jolla on norsu.
— Mennään katsomaan norsua, — virkkoi Mr. Fogg.
Viiden minuutin kuluttua Mr. Fogg, sir Francis Cromarty ja Passepartout saapuivat pienen mökin edustalle, jonka vieressä oli korkea aitaus. Mökissä oli hindu ja aitauksen sisällä norsu. Pyynnöstä päästi hindulainen vieraat aitauksen sisään.
He saivat katsella eläintä, joka oli kesy ja jonka sen isäntä oli kasvattanut ei rauhalliseksi kuorman vetäjäksi, vaan uljaaksi sotaeläimeksi. Sitä varten oli hän ruvennut muodostamaan eläimen itsestänsä lempeätä luonnetta, saattaen sitä vähitellen erääseen raivotilaan, jota hindujen kielellä sanotaan <i>mutshi'iksi</i>, ja tämä oli saavutettava syöttämällä eläintä kolme kuukautta sokerilla ja voilla. Tällainen mieto ruokinta näyttänee sopimattomalta niin tuiman tarkoituksen saavuttamiseksi, mutta norsujen kasvattajat ovat kumminkin menestyksellä käyttäneet sitä. Kaikeksi onneksi Mr. Foggille oli norsu vielä tuskin päässyt näiden makeain päiväin makuunkaan, niin ettei mitään "mutsh'iakaan" vielä ollut näkynyt.
<i>Kiuni</i> — se oli norsun nimi — kykeni, niinkuin muutkin sukulaisensa, kulkemaan nopeasti pitkiä matkoja, ja muun puutteessa päätti Phileas Fogg käyttää sitä kulkuneuvonaan.
Mutta norsut ovat kalliita elukoita Indiassa, jossa ne alkavat vähetä. Koirakset yksinään kelpaavat sirkustaisteluihin, ja niiden hinta onkin senvuoksi korkea. Kesyinä ollessaan nämä elukat harvoin lisääntyvät, niin että uusia täytyy hankkia metsästämällä. Niitä hoidetaankin erinomaisella huolella, ja kun Mr. Fogg kysyi hindulta, tahtoiko hän vuokrata elukkaansa, niin tämä jyrkästi kielsi.
Herra Fogg tarjosi tuntuvan maksun, nimittäin 10 puntaa tunnista. Ei — 20 puntaa? — Ei vaikka mitä. — 40 sitten? — Ei sittenkään. Passepartout hypähti aina hämmästyksestä sitä korkeammalle, mitä suuremman hinnan isäntä tarjosi. Hindu se vain oli itsepäinen.
Ja kumminkin oli tarjottu summa melkoinen. Jos norsu viipyisi 15 tuntia tästä Allahabadiin, niin se jo tuottaisi isännälleen kokonaista 600 puntaa.
Phileas Fogg, millään muotoa hätäilemättä, pyysi silloin saada ostaa norsun ja tarjosi suorastaan tuhatta puntaa.
Hindu ei sanonut myyvänsä sitä ollenkaan. Tuon lurjuksen nenään kai haiskahti lihava paisti.
Sir Francis Cromarty otti Mr. Foggin syrjään ja pyysi häntä ajattelemaan tarkkaan, ennenkuin pitemmälle menisi. Phileas Fogg vastasi, ettei hän ajattelematta tee milloinkaan mitään, että hänellä oli 20 tuhatta puntaa vedossa, että hän välttämättömästi tarvitsi norsua, ja että, vaikka hänen tulisi maksaa siitä kahdenkymmenenkertainen hinta, hän ottaa sen.
Mr. Fogg meni jälleen hindun luo, jonka pienet silmät, vilkkuen ahneudesta, selvästi osoittivat, ettei tässä enää muuta ollut kysymyksenä kuin hinta. Phileas Fogg tarjosi tuhatkaksisataa, tuhatviisisataa, sitten tuhatkahdeksansataa, lopuksi kaksituhatta puntaa. Passepartout, tavallisesti niin punaposkinen, oli nyt kalpeana mielenliikutuksesta.
Kahteentuhanteen puntaan suostui hindu viimeinkin.
— Revetkööt mun tohvelini tuohon paikkaan! — huudahti Passepartout.
— Siin' on mies, joka osaa vaatia hintaa norsunlihasta!
Kauppa tehtiin. Nyt oli vain hankittava matkaopas. Se saatiin helposti.
Muuan nuori, ymmärtäväisen näköinen parsilainen tarjoutui oppaaksi.
Herra Fogg suostui, luvaten hänelle runsaan palkinnon, ja tämä tietysti
ei voinut muuta kuin tehdä oppaan kahta vertaa ymmärtäväisemmäksi.
Norsu satuloitiin heti. Parsilainen tunsi tarkoin "mahun" eli kornakin (norsun-ajajan) ammatin. Hän pani loimen elukan selkään ja ripusti kummallekin kupeelle jonkinlaiset, tosin hyvin epämukavat istuinkorit.
Phileas Fogg maksoi hindulle pankinseteleissä, jotka hän otti tunnetusta matkalaukustansa. Näytti siltä, kuin ne olisi kiskottu Passepartout'in sisälmyksistä. Mr. Fogg kutsui sir Francis Cromartyn matkustamaan heidän kanssansa yhdessä Allahabadin pysäyspaikalle asti. Mitäpäs yhden hengen lisäpaino merkitsikään tuolle suurelle elukalle?
Ruokavaroja ostettiin Kholbysta. Sir Francis Cromarty asettui toiseen, Mr. Fogg toiseen koriin. Passepartout asettui ratsain norsun selkään isäntänsä ja kenraalin välille. Parsilainen kävi niskalle, ja niin lähdettiin kello yhdeksän kylästä ja vähän ajan perästä saavuttiin tiheään palmumetsään.
XII.
Phileas Fogg kulkee matkatovereinensa Indian salojen kautta ja mitä sitten tapahtuu.
Opas pysytteli yhä oikealla puolen viitoitettua rautatien linjaa, lyhentääksensä niin paljon kuin mahdollista pitkää matkaa, joka oli heidän edessänsä. Tämä viitoitettu tie mutkitteli sinne tänne, Vindias vuorten haaroja kierrellen, eikä kulkenut suoraan, niinkuin Phileas Foggille olisi ollut edullista. Parsilainen, tuntien tarkoin kaikki tiet ja polut, sanoi oikaisevansa parikymmentä peninkulmaa, jos lähdettäisiin suoraan metsän kautta. Muut, häneen luottaen, suostuivat siihen, Phileas Fogg ja sir Francis Cromarty istuivat kaulaa myöten kumpikin korissansa, jossa norsun lyhytaskelinen juoksu vatkasi heitä sangen kovasti. Mutta he kärsivät sen oikealla brittiläisellä kylmäkiskoisuudella; he puhelivat peräti vähän, ja tuskin he ylettyivät toisiaan näkemäänkään.
Passepartout, ylhäisellä asemallaan, välittömästi alttiina jok'ainoalle täräykselle, muisti visusti isäntänsä varoituksen ja piti kieltään niin kaukana kurkun puolella kuin mahdollista, sillä helpostihan saattaisi tapahtua, että kieli tällaisessa tärinässä, jouduttuaan hampaiden väliin, jäisi palaa vaille. Lystikäs ranskalainen, milloin kallistuen norsun kaulan puoleen, milloin letkahtaen lautasille saakka, teki semmoisia ilmahyppyjä kuin konsanaan klovni nuoralla. Mutta huolimatta siitä oli hän iloisella mielellä, nauroi kesken "lohenhyppyjänsä" ja otti tuontuostakin taskustaan palasen sokeria, jonka viisas Kiuni sieppasi kärsällään, hetkeksikään juoksuansa tauottamatta.
Kahden tunnin kuluttua pysähdyttiin levähtämään. Sammutettuaan ensin janonsa läheisestä ropakosta elukka rupesi syömään puunoksia ja pieniä pensaita. Sir Francis Cromarty ei moittinut ollenkaan tätä pysähdystä. Hän oli rikki runneltu. Mr. Fogg puolestaan oli yhtä pirteä kuin olisi vast'ikään noussut pehmoiselta vuoteeltaan.
— Hän mahtaa olla raudasta! — virkkoi kenraali katsellen häntä ihmeissään.
— Teräksestä hän on, — vastasi Passepartout, valmistellen suurusta.
Puolenpäivän aikana antoi opas lähtömerkin. Maa kävi yhä kolkommaksi. Isompia metsiä seurasivat vähemmät horhot, joissa kasvoi tamarindeja ja vaivaispalmuja, laveat, kuivat kankaat, täynnä pensaita ja syeniittikallioita. Tässä osassa Ylä-Bundelkundia, jossa harvoin matkustajia liikkuu, asuu hurjamielinen väestö, karaistu hindujen uskonnon hirveimmissä menoissa. Englantilaiset eivät olleet voineet täydellisesti vahvistaa valtaansa tässä maakunnassa. Yhä siellä vieläkin rajahit vallitsevat saavuttamattomissa tyyssijoissansa Vindias vuoristoissa.
Useampia kertoja nähtiin joukottain hurjia hinduja, jotka osoittivat uhkaavia liikkeitä, huomatessaan nopeakulkuisen elukan kiitämistä. Mutta parsilainen vältteli heitä niin paljon kuin mahdollista, arvellen, ettei heihin ole hyvä puuttua. Metsäneläimiä nähtiin sinä päivänä hyvin vähän, tuskin muita kuin joitakuita apinoita, jotka mennä huippivat pakoon, kimmurrellen ja irvistellen senkin seitsemään sorttiin, ja sekös oli Passepartout'in mielestä hauskaa!
Yksi seikka, paitsi useampia muita, antoi hänelle paljon miettimisen aihetta. Mihinkäs Mr. Fogg panee norsun, kun tästä kerran kunnialla on päästy Allahabadiin? Ottaako hän sen mukaansa? Mahdotonta! Ensin se maksoi niin suunnattoman paljon ja sitten vielä pitäisi maksaa siitä kuljetuspalkkaa: keppikerjäläiseksihän semmoisesta tulee paikalla. Myykö hän sen vai päästääkö vapaaksi metsään? Tuo arvoisa elukka ansaitsisi kyllä kaikkea kunnioitusta. Jos Mr. Fogg ottaisikin ja lahjoittaisi sen hänelle, Passepartout'ille, niin mitähän ihmettä hän sillä tekisi? Tuommoiset ajatukset ne lakkaamatta liitelivät ranskalaisen päässä.
Kello 8 illalla oli päästy toiselle puolelle Vindias vuorten pääselännettä, ja matkamiehet pysähtyivät pohjoisen rinteen juurella erääseen hajonneeseen bungaloviin.
Tänä päivänä oli kuljettu noin 25 peninkulmaa, ja yhtä paljon oli vielä jäljellä Allahabadin pysäyspaikalle.
Yö oli viileä. Bungalovin sisälle laittoi parsilainen kuivista oksista valkean, ja lämpö tuntuikin erittäin suloiselta. Illallinen valmistettiin mukaan otetuista eväistä, ja matkailijat söivät suurella ruokahalulla, niinkuin ainakin nälkäiset ja matkasta uupuneet. Puhelu, joka alkoi muutamilla lyhyillä lauseilla, loppui koviin kuorsaamisiin.
Opas valvoi Kiunin ääressä, joka nukkui seisoallaan, pää puun oksalla.
Mitään erinomaista ei yön kuluessa tapahtunut. Hiljaisuutta häiritsi tosin tuontuostakin kamala tiikerin ja pantterin kiljunta, ja niihin sekaantui apinain älinä. Mutta siihenpä ahnaiden petojen uhkaukset päättyivätkin; bungalovin vieraihin ne eivät yrittäneetkään kajoamaan. Sir Francis Cromarty makasi raskaasti kuin urhoollinen sotilas konsanaankin uuvuttuansa. Passepartout makasi rauhattomasti ja teki unissaan tuontuostakin kuperkeikkoja. Herra Fogg puolestaan makasi niin levollisesti kuin olisi ollut omassa hiljaisessa talossaan Saville-row'in varrella.
Kello 6 aamulla lähdettiin jatkamaan matkaa. Opas toivoi pääsevänsä Allahabadiin samana iltana. Herra Foggilta menisi siis ainoastaan osa niistä 48 tunnista, jotka hän oli voittanut tähän saakka.
Nyt laskeuttiin Vindias vuorten viimeisiltä pengerryksiltä. Kiuni oli jälleen alkanut nopean juoksunsa. Puolenpäivän aikana opas kiersi Kallenger nimisen kaupungin, joka oli Kanin, Gangeen lisäjoen, varrella. Hän vältti aina asuttuja seutuja, pitäen turvallisempana kulkea autioita kankaita myöten, jotka tietävät ensimmäisiä vietteitä mahtavan laajaan jokilaaksoon. Allahabadin pysäyspaikkaan ei ollut täyttä kahtatoistakaan peninkulmaa koilliseen päin. Pysähdyttiin levähtämään banaanipuiden juurelle, joiden hedelmät, yhtä terveelliset kuin leipä ja "yhtä mehuisat kuin kerma", kuten matkustajat sanovat, maistuivat matkamiehille varsin makeilta.
Kello kahden aikana tultiin hyvin tiheään metsään, jota oli kestävä monta peninkulmaa. Opas katsoi parhaaksi kulkea tiheän metsän kautta. Tähän saakka ei ollut matkustajia kohdannut mikään este, ja matka näytti päättyvänkin onnellisesti, mutta äkkiä norsu kävi rauhattomaksi ja pysähtyi.
Kello oli silloin neljä.
— Mikäs nyt? — kysäisi sir Francis Cromarty kurottaen päätään korista.
— En tiedä, herra upseeri, — vastasi parsilainen, kuunnellen omituista melua, joka läheni tiheän lehti- ja oksaseinän lävitse.
Tuokion kuluttua melu kävi selvemmäksi. Siitä saattoi jo erottaa kaukaa ihmisten laulua ja vaskitorven ääniä.
Passepartout kuunteli hengitystään pidättäen. Mr. Fogg odotteli maltillisesti, sanaakaan sanomatta.
Parsilainen hyppäsi maahan, sitoi elukan puuhun ja juoksi metsään.
Hetkisen kuluttua hän palasi jälleen.
— Se on bramiinien juhlakulkue, — hän sanoi. — He tulevat tänne päin. Meidän tulee olla piilossa, jos suinkin mahdollista.
Opas päästi norsun puusta, talutti sen viidakkoon ja pyysi, etteivät herrat millään muotoa astuisi alas. Itse hän oli valmiina nousemaan norsun selkään, jos tulisi tarvis lähteä pakoon. Hän uskoi kumminkin hartaiden kulkijain menevän ohitse heitä huomaamatta, sillä tiheä lehdikko kätki heidät kokonaan.
Räikeät sävelet lähenivät lähenemistään. Yksitoikkoiset äänet sekaantuivat rumpujen ja symbaalien soittoon. Pian näkyi juhlakulkueen etupää noin 50 askeleen päässä. Oksain välitse he helposti erottivat tämän uskonnollisen juhlakulkueen omituiset jäsenet.
Ensimmäisessä rivissä kulkivat papit, pitkissä komeissa vaatteissa ja mitrat päässä. Heidän ympärillään kulki miehiä, vaimoja ja lapsia laulaen jonkinlaista ruumisvirttä, jota yhtä pitkäin väliaikain perästä keskeyttivät tamtam-rummut ja symbaalit. Heidän perässään kulkivat rattaat, jonka puolat ja kehät olivat kuin käärmeistä kokoon kiedotut. Rattailla, joita oli vetämässä kaksi paria kalliilla loimilla koristettuja zebu-härkiä, oli hirveän näköinen kuvapatsas. Sillä oli neljä kättä, ruumis maalattu mustanpunaiseksi, silmät rajut, tukka pörheä, kieli riipuksissa suusta, huulet punaiset. Kaulassa oli koristus, joka oli tehty pääkalloista, vyötäisillä vyö poikkihakatuista käsistä. Patsas oli pystyssä ison, päättömän jättiläisen hartioilla.
Sir Francis Cromarty tunsi tämän kuvapatsaan.
— Se on jumalatar Kali, — kuiskasi hän, — rakkauden ja kuoleman jumalatar.
— Kuoleman — olkoon menneeksi, — vastasi Passepartout hiljaa, — mutta rakkauden — ei koskaan; tuommoinen vanha akan kränä.
Parsilainen viittasi häntä olemaan vaiti.
Kuvan ympärillä kulki vääntelehtien ja kiemurrellen joukko vanhoja fakiireja (hurjamielisiä kiihkolaisia), kasvot maalattuina, ruumiit täynnä ristinaarmuja, joista verta tippui, oikeita pirun riivaamia olentoja, jotka vielä tänäkin päivänä heittäytyvät hindulais-juhlissa Juggernautin (epäjumalan) vaunujen alle.
Niiden perässä kulki muutamia bramiineja kalliisti kirjatuissa itämaisissa puvuissa taluttaen naista, joka tuskin jaksoi jalkojansa liikutella.
Tämä nainen oli nuori ja valko-ihoinen kuin eurooppalainen. Pää, kaula, hartiat, kasvot, kädet ja varpaat olivat täynnä jalokiviä, kaulavitjoja, korvarenkaita ja sormuksia. Kultakuteiseen, hienoon musliinivaippaan, joka oli hänen yllään, kuvautuivat selvästi hänen vartalonsa piirteet.
Tämän nuoren naisen perässä kulki — silmää loukkaavana vastakohtana — vartioita, paljastetut säilät kädessä ja pitkät damaskoidut pistolit vyöllä, kantaen paareilla ruumista.
Siinä oli vanhan ukon ruumis, puettu rajahin kalliiseen pukuun, helmillä kirjailtu turbaani päässä, niinkuin eläissäänkin, ja yllä silkillä ja kullalla kirjattu vaippa, vyötäisillä timanteilla koristettu kashmiri-vyö ja vieressään komeat indialaisen ruhtinaan aseet.
Sitten kulki soittoniekkoja ja viimeiseksi koko joukko hurjamielisiä, joiden kirkuna tuontuostakin voitti torvien ja rumpujen huumaavan pauhinan.
Sir Francis Cromarty katseli kaikkea tätä surullisin silmin ja virkkoi oppaalle:
— Se on "sutty"!
Parsilainen nyykäytti päätään myönnytykseksi ja pani sormen huulilleen. Pitkä juhlakulkue astui verkalleen eteenpäin, ja vähän ajan perästä olivat viimeisetkin rivit kadonneet metsään.
Vähitellen lakkasi laulun ääni, kaukaa kajahteli vielä muutamia räikeitä ääniä, mutta pian vallitsi syvä hiljaisuus ylt'ympärillä.
Phileas Fogg oli kuullut sir Francis Cromartyn äsken lausuman sanan, ja heti kun juhlakulkue oli kadonnut näkyvistä, hän kysäisi:
— Mitä se "sutty" on?
— Sutty on ihmis-uhraus, Mr. Fogg, — vastasi kenraali, — ihmis-uhraus, joka kumminkin tapahtuu vapaaehtoisesti. Nainen, jonka äsken näitte, poltetaan huomenna päivän koittaessa.
— Voi konnia, voi! — kiljaisi Passepartout suutuksissaan.
— Entä ruumis?
— Se oli ruhtinaan, hänen miesvainajansa, joka oli itsenäinen ruhtinas
Bundelkundissa, — vastasi opas.
— Mitenkä? — kysäisi Phileas Fogg, osoittamatta kumminkaan mitään liikutusta äänessään. — Onko Indiassa vielä tuommoisia verisiä tapoja? Eivätkö englantilaiset ole saaneet niitä hävitetyiksi?
— Suurimmassa osassa Indiaa, — vastasi sir Francis Cromarty, — tuommoiset uhraamiset eivät enää ole tapana. Mutta näihin salomaihin emme voi mitään vaikuttaa, varsinkaan tähän Bundelkundin alueeseen. Koko pohjoisosa Vindiasvuoristoa on edelleenkin alituisten murhain ja ryöstöjen näyttötantereena.
— Voi tuota poloista! — jupisi Passepartout, — mennä elävänä roviolle!
— Roviolle, niin, — liitti kenraali, — ja jos hän jäisi eloon, niin tuskin saatatte kuvailla mielessänne, mihin viheliäiseen tilaan hän joutuisi. Hiukset ajettaisiin hänen päästään, ruokaa ei hänelle annettaisi kuin jokunen kahmalollinen riisiä, hän tulisi hyljätyksi, häntä pidettäisiin saastaisena olentona, ja viimein hän kuolisi jossakin nurkassa kuin kapinen koira. Tieto niin hirveästä tulevaisuudesta pakottaakin monet antaumaan poltettaviksi paljoa useammin kuin uskonnollinen hurjamielisyys. Joskus kumminkin on uhri täysin vapaaehtoinen, ja hallituksen täytyy ryhtyä koviin toimiin sen estämiseksi. Muutama vuosi sitten, asuessani Bombayssa, tuli kerran nuori leski kuvernöörin luo ja pyysi, että hänen sallittaisiin kuolla samalla roviolla, jossa hänen miehensä ruumis oli poltettava. Kuvernööri tietysti ei suostunut moiseen pyyntöön. Leski läksi kaupungista ja pakeni erään itsenäisen rajahin luokse, jossa hänen tahtonsa täytettiin.
Kenraalin puheen aikana oli opas usean kerran pudistellut päätänsä, ja kenraalin vaiettua hän virkkoi:
— Huomispäivän uhri ei suinkaan ole vapaaehtoinen.
— Mistä sen tiedätte? — kysäisi sir Francis.
— Tuon jutun tietää Bundelkundissa joka mies, — vastasi opas.
— Mutta eihän vaimo parka näkynyt tekevän vähääkään vastarintaa, — huomautti sir Francis.
— Se tuli siitä, että hän oli saatettu huumauksiin hampun ja oopiumin savulla.
— Minne häntä nyt viedään? —kysyi sir Francis.
— Pilajin pagodiin, kahden peninkulman päähän tästä; siellä hän on oleva viimeisen yönsä.
— Ja milloin uhraus tapahtuu?…
— Huomenna aamun hämärissä.
Opas talutti norsun ulos tiheästä viidakosta ja nousi jälleen sen niskaan. Hän yritti jo omituisella vihellyksellä saada sitä juoksemaan, mutta Mr. Fogg pysäytti hänet ja käännyttyään sir Francis Cromartyn puoleen sanoi:
— Jospa pelastaisimme tuon vaimon?
— Pelastaisimme, Mr. Fogg, niinkö? — huudahti kenraali.
— Minulla on vielä jäljellä kaksitoista tuntia. Saatanhan ne käyttää siihen.
— Mutta teilläpä on hyvä sydän, — sanoi sir Francis.
— Joskus, — vastasi Phileas Fogg yksinkertaisesti, — silloin kun minulla on paljon aikaa.