PIMEIDEN AIKAIN MATKOJA JA YHTEYKSIÄ.

Pyhiinvaeltajia.

Ne matkakertomukset, joita on Keskiajan »pimeiltä ajoilta» säilynyt, ovat enimmäkseen pyhiinvaeltajien selontekoja käynneistään Palestiinassa ja Idän pyhillä paikoilla.

Elämä jatkui Välimeren itäosissa yhtäjaksoisemmin kuin Länsimailla, niin kauan kun Byzantilainen keisarikunta kykeni maitaan koossa pitämään ja vihollisia päältään torjumaan. Kuudennella vuosisadalla Byzantilainen valtakunta melkoisesti vaurastuikin entisestään taitavain hallitsijain johdolla. Keisari Justinianukscn aikana elpyi kauppa Itämaitten kanssa melkoisesti. Abessinian kristittyjen kanssa ylläpidettiin vilkasta yhteyttä ja »roomalaiset» kauppiaat tunkeutuivat päiväntasaajalle saakka yhdessä abessinialaisten kanssa, hakemaan kultaa, smaragdeja ja maustimia. Matkustaminen oli silloin Itämailla vielä vapaata, joskaan ei aina turvallista, ja varsinkin Palestinassa kävi ahkerasti pyhiinvaeltajia kaikista nuoren kristikunnan maista. Kuta enemmän tämä pyhiinvaellus kehittyi, sitä enemmän lisääntyi niitten raamatullisten merkkipaikkain luku, joita siellä oli nähtävänä, ja niihin liittyi monenlaisia ihmetaruja, jotka näyttävät välittömästi versoneen uskon perustamisen ensi aikoina tapahtuneista ihmeistä. Kuudennen vuosisadan ensimäiseltä neljännekseltä on säilynyt eräs lyhyt selonteko, jossa muun muassa kerrotaan pyhästä ristinpuusta valmistetusta keihäästä, joka yöllä loisti niinkuin aurinko keskipäivällä, sarvesta, jolla David ja Salomo voideltiin, ambrasormuksesta, jota Salomo sinettinään käytti. Siinä vielä mainitaan nähtävyyksien joukossa multa, josta Aatami oli luotu, keihäs ja sieni, kuppi, josta Vapahtaja söi viimeisen illallisen, kivi, jolla Tapani kivitettiin, ruoska, jolla Vapahtaja ruoskittiin ja joka oli hopeiseen patsaaseen talletettu.

Theodosios.

Eräs Theodosios niminen kirkonmies julkaisi samaan aikaan kertomuksen Pyhästä maasta, arvatenkin pyhiinvaeltajain opastamiseksi. Se käsittää laajemmaltakin itämaisen kristikunnan maita. Se osottaa, että pyhiinvaelluspaikkain luku lisääntymistään lisääntyi. Vähitellen löytyi uskon kotiseuduilta kaikki, johon vain tavalla tai toisella liittyi joku raamatullinen muisto. Muun muassa tämä pyhiinvaeltaja kertoo Jordanin takana olevasta Liviada nimisestä paikasta, samasta, jossa Mooses löi sauvallaan kalliota ja jossa hän sitten kuoli. Siellä oli lämpöisiä lähteitä, joissa Mooses oli kylpenyt ja jotka vielä sinä päivänä paransivat pitaalitautia. Sodomin lakeudella oli Lotin emäntää esittävä suolapatsas, joka kasvoi ja hupeni sen mukaan, kun kuukin kasvoi ja väheni. Öljyvuorella voitiin nähdä eräässä paikassa kalliossa Vapahtajan hartiain painalmus, joka oli kiveen kuvautunut kuin pehmeään vahaan. Vielä merkillisempiä olivat ne pienet kukkulat, joita oli Jordanin suupuolessa, samat kukkulat, jotka Herran astuessa jokeen kastettavaksi »riemuiten astelivat hänen edellään», kuten David ennusti. »Vuoret hyppivät kuin oinaat ja pienet mäet kuin karitsaiset.» Ja vielä sinä päivänä ne pyhiinvaeltajan mielestä näyttivät siltä, »kuin olisivat juuri aikoneet hypätä».

Antoninus.

Samoihin aikoihin saapui Syyriaan paljon ihmisiä eri maista näkemään pylväspyhimystä, Simon Stylitestä. V. 553 tapahtui koko Foinikian rannikolla ja sisämaassa kauhea maanjäristys. Antoninus niminen pyhiinvaeltaja kävi Pyhässä maassa kymmenkunta vuotta myöhemmin ja antaa kaikista Idän pyhistä paikoista tavallista täydellisemmän selonteon. Hänen matkansa olikin viimeinen huomattavampi pyhiinvaelluskertomus ennen muhammedilaisteri tuloa. Hän matkusti Italiasta maata pitkin Konstantinopoliin, vaikka pohjoiset tiet epäilemättä olivat hyvin vaaralliset Langobardien, Avarien ja Gepidien rosvoretkien vuoksi. Foinikian kaupungeissa, varsinkin Beiruthissa, hän kaikkialla näki mainitun maanjäristyksen tuhoja, joita ei oltu vielä voitu korjata. Komeassa Beiruthissa oli maanjäristys muun muassa hävittänyt »koulun» ja »yliopiston» ja kolmekymmentätuhatta ihmistä oli saanut surmansa. Sidonissa Antoninus kertoo tavanneensa kehnoimmat kaikista ihmisistä. Sareptassa hän näki Eliaan pyhäinjäännöksiä, Tyyrosta hän moitti kovin syntiseksi ja niin ylelliseksi, että sitä oli mahdoton sanoin kertoakaan. Siellä käytiin silkissä ja kaikenlaisissa kalleissa vaatteissa, mutta mitä muuta voikaan odottaa kaupungilta, joka oli Venuksen palvelukselle pyhitetty. Ptolemais eli Acre sitä vastoin oli siivo kaupunki, jossa oli hyviä luostareita. Nazaretissa näytettiin sitä kirjaa, josta Jesus oli oppinut lukemaan, ja penkkiä, jolla hän oli istunut yhdessä muitten koululasten kanssa ja jota ainoastaan kristitty saattoi liikuttaa. Neitsyt Maarian talossa olivat Vapahtajan vaatteet säilyneet, ja ne tekivät monta ihmettä. Ja niin suuri oli paikan tenho, että viha, jota Juutalaiset tunsivat kaikkia kristittyjä kohtaan, siellä muuttui rakkaudeksi, ja Nazaretin vaimot olivat kaikkia muita kauniimmat, koska he väittivät polveutuvansa Pyhästä Maariasta. Mutta sitä kiukkuisempia olivat Sebasten juutalaiset. »Kautta avoimen maan ja Samarialaisten kylissä ja kaupungeissa juutalaiset seurasivat meitä, polttaen jalkamme jäljet oljilla. Ja niin suuresti he kristittyjä vihaavat, että tuskin vastaavat kristittyjen kysymykseen. Eivät edes rahaa he ota kädestänne, viskaamatta sitä ensin veteen likoomaan. Ja varokaa, ettette siinä maassa sylje, jos tahdotte heitä välttää.» Mutta mahdoton on luetella kaikkia niitä pyhiä muistopaikkoja ja ihmeitä, joita placentialainen pyhiinvaeltaja näki. Hän kävi Egyptissäkin, jossa Israelin lapset olivat olleet orjuudessa, ja näki muun muassa Suezin kannaksella Klysman kaupungissa Intiasta tulleita laivoja, täynnään Intian kauppatavaroita.

Valtiolliset tapaukset sitten sulkivat pyhiinvaeltajilta tiet, tai ainakin tekivät heidän matkansa entistä paljon vaarallisemmiksi ja vaikeammiksi. V. 615 j.Kr. Persian hallitsija Khosroes vallotti Jerusalemin ja persialaiset tulenpalvelijat silloin hävittivät suurimman osan niistä kauneista rakennuksista, joita Itä-Rooman kristityt keisarit olivat Pyhään kaupunkiin rakentaneet. Oikea risti vietiin kauas Tigriin taa. V. 627 keisari Heraclius vallotti Jerusalemin takaisin, mutta ainoastaan kymmenen vuotta sen enää oli suotu olla kristityn Itä-Rooman vallassa. V. 637 patriarkka Sofronius avasi Jerusalemin portit kalifi Omarille, ja muhamedilaisten hallussa Jerusalem sitten pysyi aina ristiretkiin saakka.

Seitsemännen vuosisadan lopulla, pahimpain sota-aikain päätyttyä, alkoi Jerusalemiin saapua pyhiinvaeltajia niitten germanilaistenkin kansojen keskuudesta, jotka olivat Länsi-Rooman provinsseihin asettuneet ja vähitellen ennättäneet sivistyä ja vakaantua kristillisyydessä. Tunnetuimmat näistä pyhiinvaeltajista olivat Englannista ja Ranskasta. Ensimäinen, josta on tietoja, oli Arculf.

Arculf.

Arculfin saapuessa Pyhään maahan v:n 680 vaiheilla olivat olot siellä perin pohjin muuttuneet. Muhamedin uskolaiset olivat anastaneet kaikki raamatulliset maat, pyhiinvaeltajat eivät enää kulkeneet viranomaisten suojeluksessa, vaan vieraan vihamielisen uskon tunnustajat hallitsivat niissä maissa, joissa kristinuskon kaikki juuret olivat. Koko Pohjois-Afrika oli joutunut sen valtoihin, Itä-Rooman rajat olivat taantuneet Vähään Aasiaan Tauro vuoriston rinteille, ja milloin tahansa oli pelättävä, että muhamedilaiset vallottajat ne murtaisivat ja etenisivät aina Bosporon rannoille. Italiaan heidän pelättiin hyökkäävän meren poikki Tunisiasta, Espanjaan Gibraltarin salmen poikki Mauretaniasta. Espanjan he saivatkin moneksi vuosisadaksi valtaansa ja siitä tuli yksi maurilaisen sivistyksen päämaita. Länsi-Europan valloista ainoastaan Frankkien perustama valtakunta osotti siksi suurta sisällistä vahvuutta, että se kykeni antamaan tukea laajemmaltakin.

Niin olivat olot muuttuneet, kun ranskalainen piispa Arculf teki pyhiinvaellusmatkansa Pyhälle maalle. Hänen kertomuksensa olisi ehkä jäänyt unohduksiin, ellei myrsky olisi paluumatkalla ajanut laivaa mukanaan aina Britannian pohjoisille rannoille, jossa Hebridien saarilla oli Iona niminen kuulu luostari. Tämän luostarin johtaja kirjotti muistoon Arculfin matkakertomuksen ja lyhennetty ote siitä säilyi Bedan kirjottamassa Englannin kirkkohistoriassa.

Arculfin tullessa Jerusalemiin seisoi Salomon temppelin tilalla jo Sarasenien rakentama moskea. Pyhiinvaeltajia siellä kävi edelleenkin, mutta ne olivat nyt muhamedilaisia, koska varhaisemmat kalifit kehottivat moslemilaisia käymään Jerusalemissa pyhiinvaelluksella. Syyskuun puolivälissä vietettiin suuret markkinat, joihin saapui suunnattomasti kansaa kamelineen, hevosineen ja aasineen. Markkinoita aina seurasivat rankat sateet, jotka sitten puhdistivat kadut, ja Arculf piti sitä Jumalan ihmeenä. Arculf kiittää Jerusalemia hyvin rakennetuksi ja tekee tarkkaan selkoa sen pyhistä paikoista. Hän piirusti niitten pohjakaavat vahatauluille, ja näitten pohjakaavain vuoksi matkakertomus on arvokkaimpia lähteitä Jerusalemin vanhain kristillisten rakennusten tuntemiseen. Arculf niinikään ensimäisenä mainitsee keskellä Jerusalemia olleen pylvään, joka muka samalla oli koko maailmankin keskusta, koska psalmissa sanotaan: »Mutta Jumala on vanhastaan meidän kuninkaamme, joka meidät vapahtaa maan keskellä». Kautta Keskiajan Jerusalem sen vuoksi piirrettiin kaikkien maailmankarttojen keskustaksi.

Jerusalemista Arculf matkusti Jordanille ja Galileaan, käyden muun muassa Genezaretin järven rannoilla, joilla kasvoi metsiä — nykyisin ne ovat aivan puutonta erämaanluontoista seutua. Taborin vuorella hän näki suuren luostarin ja kolme kirkkoa. Damaskon kautta kiertäen Arculf matkusti edelleen Tyyrokseen meren rannalle ja sieltä laivalla Egyptiin. Aleksandrian kauppa kukoisti silloin yhä vielä mitä vilkkaimmillaan ja majakassa sytytettiin joka ilta tuli merenkulkijoita opastamaan. Muhamedilainen valta ei siis vielä ollut saattanut Aleksandriaa rappiolle, eikä se ollut kristityille matkustajoillekaan niin vihamielinen kuin myöhemmin, koska Arculf näyttää saaneen jotenkin vapaasti liikkua kaikkialla, jota vastoin myöhemmät pyhiinvaeltajat joutuivat ainaisten rettelöitten alaisiksi. Niilin suistamossa oli hänen käydessään vielä vilisemällä krokotileja, joitten raatelevaisuus häntä kammotti.

Mutta kaikkia Itämaitten ja Länsimaittenkin kaupunkeja komeampi oli Konstantinopoli, johon Arculf sitten ohjasi matkansa. Hän palasi kotia Rooman kautta, kulkien Liparin saarien ohi, joista Volkano purki päivällä savua ja yöllä tulta niin suurella jyryllä, että vastapäätä oleva Sisilian ranta tärisi.

Willibald.

Seuraava pyhiinvaeltaja, jonka käynnistä on säilynyt kertomus, oli ylhäissukuinen englantilainen munkki Willibald, jonka isä lienee ollut joku maan silloisista pikkukuninkaista. Hänen matkansa päämäärä oli aluksi vain Rooma, mutta tie sinnekin oli vaarallinen. Maailman asiat olivat vielä huonommalla kannalla kuin Arculfin aikoina. Kristikunta oli heikompi, islam voimakkaampi. Sarasenit olivat toiselta puolen edenneet Bosporolle, toiselta puolen Espanjan kautta Garonne virralle Etelä-Ranskaan. Koko Välimeri oli täynnään muhamedilaisia merirosvoja. Kristikunnan asema näytti tosiaan vaaran alaiselta, kun samaan aikaan pakanalliset paimentolaisheimot pitkin aroja etenivät aina Tonavan ja Rheinin laaksoon saakka. Itä-Rooman pelastivat Isaurilaiset keisarit, jotka hallitsivat sitä voimallisesti ja torjuivat pahimman vaaran. Länsimaat alkoivat saada jonkun verran suojaa vahvistuvalta frankkilaiselta valtakunnalta, jota Kaarlo Martel jälkeläisineen järjesteli voimallisella kädellä.

Onnellisesti nuori englantilainen munkki isänsä ja veljensä kanssa pääsi Alppien poikki, joitten solat rosvojen vuoksi olivat vaaralliset. Niitä pitivät pyydyspaikkoinaan varsinkin Lombardian langobardilaiset ruhtinaat. Matkalla kuoli Willibaldin isä, mutta siitä huolimatta poika jatkoi matkaansa. Rooman piispa oli vielä Ravennan eksarkin ylivallan alainen, mutta Itä-Rooman vastustuksesta huolimatta hän alkoi vähitellen saada yhä enemmän valtaa ja muuttua siksi mahdiksi, jonka käskyjä Italiassa etupäässä toteltiin — milloin siellä ketään toteltiin.

Roomassa Willibald päätti ulottaa matkansa Pyhälle maalle saakka. V. 722 lähdettiin laivalla matkaan Syyriaan ja purjehdittiin ensinnä Moreaan, jota silloin sanottiin Slaviniaksi, koska sen olivat anastaneet Bulgaarit, autettuaan ensin Leo Isaurilaisen Konstantinopolin valtaistuimelle. Sieltä matka piti Khiokseen, Samokseen ja Efesokseen, jossa käytiin katsomassa varsinkin »seitsemän unikeon luolaa». Puutetta ja vilua kärsien jatkoivat pyhiinvaeltajat sieltä matkaa pitkin rannikkoa Lykiaan ja purjehtivat Kypron kautta Syyriaan. Täällä heidät vangittiin muka vakoojina, mutta erään espanjalaisen uskonluopion toimesta kalifi laski heidät vapaaksi, kuultuaan heidän tulleen »siitä maasta, joka on etäimpänä lännessä, jonka takana ei ole muuta kuin valtameri». Kalifin luvalla he sitten saivat matkustaa Pyhässä maassa niihin paikkoihin, jotka vielä olivat kristityille avoinna. Jerusalemissa oli Arculfin käynnin jälkeen keksitty useita uusia paikkoja, jotka liittyivät Vapahtajan ja pyhien miesten elämään. Mutta Taborin vuorella oli enää vain yksi kirkko, kaksi olivat arvatenkin Sarasenit hävittäneet. Pyhä maa ja sen lähimaat vaellettiin moneen kertaan ristiin rastiin ja vasta v. 726 Willibald näyttää lähteneen paluumatkalle. Paluumatkalla oli hänelle käydä huonosti. Hän oli ostanut Jerusalemissa kallisarvoista balsamia viedäkseen sitä salaa maasta pois. Sitä varten hän otti ruo’on, joka oli ontto ja pohjalla varustettu, täytti sen petrolilla, pisti sen kalebassipulloon, jossa balsami oli, ja leikkasi kalebassin suun ja ruovon poikki aivan tasan, niin että sitä mitä ruo'ossa oli, näytti koko kalebassikin sisältävän. Acren tullipaikassa ei petosta huomattukaan, mutta Tyyroksessa kansa otti pyhiinvaeltajat kiinni ja sitoi heidät ja alkoi etsiä, eivätkö he vieneet maasta kiellettyä tavaraa. Jos olisi jotain löydetty, »niin meistä olisi tehty marttyyrejä». Mutta kun etsijät avasivat kalebassin, niin pullon sisusta haisi vain petrolille, eivätkä he balsamia löytäneetkään. Sen vuoksi he antoivat heidän mennä. Tyyroksesta matkustettiin Konstantinopoliin, jossa viivyttiin kaksi vuotta. Paluumatkalla poikettiin Sisiliaan ja nähtiin Liparin saarien suitsuva tulivuori. Siihen oli Arculfin jälkeen liittynyt tarukin, sillä itse paavi Gregorius Suuri oli sanonut Itä-Goottien kuninkaan Theoderikin siellä kituvan tulisessa pätsissä, jonka vuoksi Volkanoa oli ruvettu yleiseen sanomaan »Theoderikin helvetiksi».

Willibaldin matkakertomus säilyi erään nunnan muistoon kirjottamana. Pyhiinvaeltaja itse matkalta palattuaan kutsua noudattaen lähti pakanallisten Germanien maahan auttamaan setäänsä Bonifaciusta käännytystyössä. Hän kuoli siellä Eichstättin piispana.

Pian sen jälkeen kun Willibald oli palannut matkaltaan, tapahtui Länsimaitten elämässä käänne, joka pysyvästi vaikutti seuraavien vuosisatain oloihin. Kaarlo Martel voitti v. 732 Sarasenit Länsi-Ranskassa Toursin tappelussa ja seisautti siten Espanjasta käsin uhkaavan muhamedilaisvaaran. Ennenkun muhamedin uskon levittäjät ennättivät hyökkäyksensä uudistaa, oli Pyreneitten pohjoispuolelle syntynyt valtakunta, joka kaikiksi ajoiksi pysäytti heidän etenemisensä ja pian uhkasi riistää heiltä Espanjankin. Frankkien kuningas Pipin oli vallottanut Lombardian ja Kaarlo Suuri vahvisti valtaansa Italiassa siihen määrään, että hän v. 800 saattoi Tiberin rannalla kruunauttaa itsensä Rooman keisariksi. Länsimaat olivat sen kautta saaneet uuden keskusmahdin, jolla oli Rooman yhä vielä mieliä hallitsevan valtioaatteen yhdistävä laillistus. Sarasenit ajettiin Pyreneitten niemimaalla Ebron taa, idästä tavan takaa hyökkäävät paimentolaiskansat voitettiin monessa verisessä taistelussa ja Tonavan laakso aina Unkaria myöten pakotettiin tottelemaan uuden Rooman keisarin käskyjä. Pohjoisessa pakanallisten Saksilaistenkin täytyi vihdoin kaataa pyhät puunsa ja tunnustaa Kaarlo Suuren ylivalta. Byzantilainen keisarikunta oli tähän uuteen valtakuntaan verraten heikko. Sen valta Balkanin niemellä ja Vähässä Aasiassa oli supistumistaan supistunut, Välimerellä se oli kokonaan mennyttä.

Karolingien ajalla tapahtuneista pyhiinvaelluksista on säilynyt tietoja ainakin kolmesta. Muuan Fidelis niminen munkki kävi kahdeksannen vuosisadan keskivaiheilla Palestinassa, poiketen matkalla Egyptiin, jossa pyramideja hänelle näytettiin »Joosepin vilja-aittoina». Hän kulki laivalla Hadrianuksen korjauttaman kanavaa Niilistä Punaiseen mereen. Amru nimisen kalifin sanotaan avauttaneen kanava uudelleen, voidakseen paremmin hallita Egyptiä. Mutta vuosikymmen myöhemmin se jälleen tukittiin, kun aljettiin pelätä, että päin vastoin kapinan tehneet Arabialaiset voisivat sitä myöten hyökätä Egyptin kimppuun.

Bernard.

Enemmän kuin sata vuotta myöhemmin, v. 868, lähti eräs Bernard niminen bretagnelainen, kaikesta päättäen ylhäinen mies ja ehkä Frankkien kuninkaan salainen asiamieskin, Pyhälle maalle. Hänen matkastaan on mieltäkiinnittävin osa menomatka, koska se osottaa Sarasenien silloista valtaa. Lähtö nimittäin tapahtui sarasenilaiselta alueelta, sillä muhamedilaiset olivat jo vallottaneet suuren osan. Etelä-Italiasta, Sisilian, Sardinian ja Korsihan ja Etelä-Ranskassakin saaneet jalansijaa. Näihin menestyksiin oli syynä Kaarlo Suuren valtakunnan jakaminen ja heikontuminen hänen kuoltuaan. Sarasenit olivat jo kaksi kertaa laskeneet itse Tiberinkin suuhun ja uhanneet Roomaa, jonka paavi sen jälkeen oli linnottanut. Laivaan Bernard astui Tarentossa, saatuaan sarasenilaiselta maaherralta passin. Tarenton satamasta lähti juuri yhdeksän laivaa, jotka veivät Aleksandriaan 9000 kristittyä orjaa. Niin surkeiksi olivat olot Länsimailla muodostuneet. Mutta ennenkun hän pääsi Aleksandriassa maihin, hänen täytyi maksaa suuret juomarahat, satoja markkoja, ja samoin edelleenkin, missä hän vain Egyptissä matkusti. Muuta vahinkoa ei hänelle kuitenkaan tapahtunut. Hänkin kävi katsomassa »Joosepin viljamakasineja» — pyramideja — ja kulki sitten Ala-Egyptistä erämaan kautta Palestinaan, tavaten pitkin matkaa, ja varsinkin Egyptissä, kristittyjä, jotka suurimmalla vierasvaraisuudella häntä kohtelivat.

Jerusalemissa Bernard sai asunnon majatalossa, joka Kaarlo Suuren toimesta oli sinne rakennettu. Tämä voimallinen ja ylevä hallitsija oli nimittäin saanut yhtä valistuneen kalifin Harun-al-Rashidin kanssa aikaan sopimuksen, joka takasi pyhiinvaeltajille paremman kohtelun Pyhässä maassa. Kalifi oli muun muassa lähettänyt Kaarlo Suurelle Pyhän haudan ja Jerusalemin avaimet ja Kaarlo Suuri oli tämän johdosta voinut rakennuttaa Jerusalemiin majatalon kaikkia latinalaisia pyhiinvaeltajia varten ja varustaa majatalonsa kirjastolla. Meritse palasi Bernard sitten Italiaan, josta hän valitellen mainitsee, että turvallisuus siellä oli paljon huonompi kuin voimakkaasti hallituissa Itämaissa. Roomaa tuskin saattoi rosvojen vuoksi lähestyä muuta kuin suuressa asestetussa seurassa. Sarasenien pelosta oli »ikuisen kaupungin» avaimet joka ilta tuotava paaville itselleen, niinkuin huolellisessa talossa perheenisälle. Mutta paavien valta vähitellen vahvistui, ja tarmokkaasti he ylläpitivät järjestystä, niin pitkältä kuin heidän sananvaltansa ulottui.

Samaan aikaan kun Bernard, kävi Pyhällä maalla pyhiinvaeltajana myös Frotmund niminen bretagnelainen, joka oli tehnyt veririkoksen ja sen vuoksi tuomittu erinomaiseen katumukseen. Avojaloin, tuhkaa päälaellaan, katumuksentekijän karkeaan pukuun puettuna, käsissään ja jaloissaan raskaat kahleet, hän v. 870 lähti pyhiinvaellukselle, josta ei ollut tulla koskaan loppua. Hänen tuli kulkea toisesta pyhästä paikasta toiseen, kunnes Jumala antaisi hänen syntinsä anteeksi ja hän sen kautta saisi heittää pois kahleensa ja katujan vaatteet. Frotmund kulki ensin Syyriaan ja oleskeli sitten jonkun aikaa Jerusalemissa. Egyptissä hän eli Theben munkkien parissa, sen jälkeen hänet tavattiin rukoilemassa Cyprianuksen haudalla Karthagossa. Sieltä hän palasi Roomaan ja koetti saada paavi Benedictus III:lta anteeksi annon, mutta tämä tuomitsi hänet jatkamaan katumuksen tekoa. Frotmund lähti uudelleen vaeltamaan, kävi Jerusalemissa, Galilean Kaanaassa, Punaisella merellä, Sinain vuorella, vieläpä Armeniassakin sillä paikalla, johon Noan arkki oli pysähtynyt, kärsien matkalla sanomattomia tuskia, milloin nääntymäisillään puutteesta, milloin uskottomien ruoskimana, milloin itse kiduttaen itseään melkein hengettömäksi. Vaelluksensa neljäntenä vuotena hän vihdoin Pyhän Marcellinuksen haudalla Redonin luostarissa Länsi-Ranskassa pääsi synneistään ja kahleistaan.

Kauppa Keskiajan alkupuoliskolla.

Itämaitten kauppatiet olivat »pimeinä aikoina» jotenkin samat kuin Vanhan ajan lopulla. Joitakuita uusiakin tuli kuitenkin lisäksi. Vaikeissa oloissa käytiin kauppaa. Erämaassa rosvoheimot hyökkäsivät karavanien kimppuun, jokiloilla kauppiaitten veneitä upposi, vuorisolissa heitä paleltui, kaupunkien likaisissa markkinasuojissa he saattoivat sairastua ja kuolla tauteihin. Kauppa tuskin nautti mitään järjestettyä suojaa, ennenkun Italian kauppatasavallat pääsivät vahvistumaan ja itse saattoivat kauppansa turvata.

Rooman vallan aikana useimmat kauppatiet kulkivat idästä länteen, Intiasta Espanjaan saakka. Verraten vähäarvoisia olivat reitit pohjoisesta etelään, kuten meripihkakauppa Itämereltä ja kullan, norsunluun ja orjain kauppa Sansibarin rannikolta. Eräs maanpäällinen kauppatie kulki Konstantinopolista Trapetsuntiin, sieltä maan poikki Kaspian merelle ja edelleen Oxus joen laaksoa Bokharaan ja Samarkandiin, jossa se jakautui kahtia, toinen haara kulkien Kiinaan, toinen poiketen etelää kohti Intiaan. Syyriasta kuljettiin maan poikki Eufratin rannalle ja laskeuduttiin tätä jokea pitkin Persian lahdelle, josta kauppiaat rantoja seuraillen purjehtivat Intiaan. Yksi valtareitti kulki Eufratilta Persiaan ja edelleen Oxus joelle. Tonavan suulta kulki eräs kauppatie Mustanmeren pohjoispuolitse Krimin siirtokuntiin, ja siihen yhtyivät pohjoisesta Venäjän jokia pitkin tulevat turkisreitit.

Kuudennella vuosisadalla tehtiin Konstantinopolissa yritys saada aikaan uusi kauppareitti silkin kotimaahan, Kiinaan, koska Persialaiset koettivat ylenmäärin hyötyä siitä, että silkinkaupan täytyi kulkea heidän maansa kautta. Samoin koetettiin turvata liike Arabian kautta Intiaan liiton kautta kristityn Abessinian kanssa.

Zemarkhos.

Yrityksestä kiertää pohjoisen kautta Persia tiedetään seuraavaa: V. 568 saapui Justinianuksen seuraajan hoviin turkkilainen lähetystö, »viljelemään Roomalaisten ystävyyttä ja siirtämään heille silkin kaupan». Ehdotukseen mielihyvällä suostuttiin ja jo samana vuonna lähetettiin Zemarkhos niminen ylhäinen hallintovirkamies Kertshin ja Astrakhanin kautta Samarkandiin, Dizabul nimisen turkkilaisen ruhtinaan hoviin. Sogdianan rajalla pakanallisten turkkilaisten oppaat juhlallisilla menoilla puhdistivat lähetystön kristillisyyden saastasta. Zemarkhoksen täytyi kävellä tulen läpi ja tavaratkin olivat puhdistettavat siten, että niitten päällä soitettiin kelloja ja päristettiin rumpuja, toisten juostessa niitten ympäri, käsissään palavia räiskyviä savustelehtiä, raivoten kuin hullut ja huitoen käsillään, ikäänkuin he olisivat mananneet pois pahoja henkiä. Dizabulin lähetystö löysi Issyk Kulin läheisyydestä, jossa hänen leirinsä oli. Hän istui teltassaan kultaisella valtaistuimella, kalliitten silkkiverhojen keskellä. Toista hänen valtaistuimistaan kannatti neljä kultaista riikinkukkoa — tuo valtaistuin siis oli alkumuoto sille kuululle riikinkukko-valtaistuimelle, joka Intiaa hallitsevilla Moguleilla myöhemmin oli. Turkkilaisen hallitsijan kulta- ja hopea-astiat, kukalliset silkkivaatteet, hänen ja hänen hovinsa ylenmääräinen juoppous ihmetyttivät kovasti lähettiläitä. Paluumatka tapahtui vielä pohjoisempaa tietä, Aral järven ohi, Uralin poikki, pitkin Volgan laaksoa Kaspian merelle ja Kaukason poikki. Toistakymmentä vuotta, niinkauan kun liittoa Turkkilaisten kanssa kesti, tätä tietä sitten karavanit kulkivat, mutta jo seitsemännellä vuosisadalla tuli vanha kauppatie Persian kautta jälleen yleiseksi.

Justinianuksen ajalla tuotiin Europpaan ensimäiset silkkimadot, ja siitä pitäen aljettiin Välimeren rantamaissa itsessäänkin valmistaa tätä haluttua tavaraa. Muutamat Intiasta tulleet persialaiset munkit, kuultuaan keisarin olevan silkin vuoksi huolissaan, tulivat hänelle kertomaan, ettei silkki kasvanut puussa, niinkuin vanhat kirjailijat olivat luulleet, vaan että sitä kehräsi erään perhosen toukka, ja että tämän perhosen munia voitaisiin tuoda länsimaillekin. Justinianuksen kehotuksesta he sitten matkustivat takaisin Khotaniin, taikka ehkäpä aina Kiinaan saakka, ja toivat ontoissa sauvoissaan silkkiäismadon toukkia, jotka matkalla olivat munista kehittyneet ja joita he olivat ruokkineet silkkiäispuun lehdillä. Uuden teollisuuden kehitystä kuitenkin alussa vaikeutti se seikka, että silkinviljelystä pidettiin hallituksen yksinoikeutena.

Näiden aikain huomattavin matkustaja oli Kosmas niminen kreikkalainen, joka sitten esiintyi, tieteellisenäkin maantieteilijänä, munkiksi ruvettuaan. Kosmas kirjotti seikkaperäisen kuvauksen aikansa kaupasta Intiaan ja Itä-Afrikaan.

Sopater.

Ennenkun kerromme Kosimasta, on meidän mainittava Sopater niminen roomalais-kreikkalainen kauppias, jonka matkoista Kosmas on säilyttänyt tietoja. Sopater teki säännöllisiä kauppamatkoja Punaiselta mereltä Ceyloniin, jota Kreikkalaiset sanoivat Taprobaneksi, maanasukkaat taas Sieledivaksi. Tätä kauppaa näytään käydyn ainakin siitä pitäen, kun Roomalaiset tekivät tuttavuutta Ceylonin kanssa ja saaresta lähetettiin Roomaan lähetystökin. Ceylon oli tärkeä kauppapaikka, sillä siellä kohtasivat toisensa lännen merenkulkijat ja idän kauppiaat, joita tuli aina Kiinasta saakka. Sopaterin kerran ollessa maan kuninkaan puheilla oli muuan persialainen kauppias tahtonut saattaa hänet häpeään väittämällä, että Persian kuningas oli mahtavampi kuin Rooman hallitsija. »Näytä kuninkaas», oli Sopater jonkun aikaa vaiettuaan sanonut. »Teillä on kädessänne molempien hallitsijain kuvat», hän lausui ceylonilaiselle ruhtinaalle, »verratkaa niitä.» Itäroomalainen kultabysantti pantiin persialaisen hopeadirhamin rinnalle ja edellinen luonnollisesti helposti voitti. Sopater oli Ceyloniin tullut abessinialaisessa laivassa.

Kosmas Indikopleustes.

Kosmas itse oli epäilemättä laajalti matkustanut sekä Intiassa että Afrikan puolella; siitä hän sai mainenimensä »Indikopleustes», Intian purjehtija.

Hän antaa tietoja kristityistä seurakunnista, joita jo oli Ceylonissa ja Malabarin rannalla saakka Etu-Intiassa. Mutta Taka-Intiankin maantieteellisestä asemasta hänellä oli oikeampi käsitys kuin Ptolemaioksella. Ceylonista hän kertoi, että sillä oli keskellinen asema Intian, Persian, Etioppian ja Tsinistan (ehkä Etelä-Kiinan) välillä, niin että sinne saapui laivoja kaikista näistä maista. Mutta samalla hänelle oli selvää, että maatie oli Kiinaan paljon oikoisempi ja sen ajan laivaliikkeeseen nähden varmempikin. Ceylonin ja Tsinistan välisestä maasta Kosmas ei sano mitään muuta tietävänsä, kuin että siitä saatiin mausteneilikoita, eikä hän näy sillä taholla käyneen Ceylonia kauempana. Afrikan itärannalta hän sanoo tuodun savusteita ja tämäkin kauppa tapahtui meritse. Tuotteita vietiin sekä Abessinian satamakaupunkiin Aduleen, joka oli lähellä nykyistä Mashonaa, ja Etelä-Arabiaan, että Persiaan ja Intiaan. Mutta sitä paitsi saatiin Afrikan itärannalta paljon kultaa, jota hakemaan Axumin kuningas — Axum oli Abessinian pääkaupungin nimi — joka vuosi lähetti kauppiaita.

Nämä taas tekivät kauppansa tavalla, joka suuresti muistuttaa sitä »mykkää kauppaa», jota Herodotos kertoi käydyn Marokon rannikolla ja joka oli yleinen Länsi-Saharassa ja Sudanissa vielä tuhannen vuotta myöhemminkin. Kultakaravaniin Kosmas sanoo tavallisesti kuuluneen noin viisisataa kauppiasta. He veivät mukanaan suuren joukon karjaa, suolaa ja rautaa. Tultuaan kultamaan rajalle he leiriytyivät ja rakensivat okaisen aidan. Sitten karja teurastettiin ja leikeltiin kappaleiksi, kappaleet kiinnitettiin oka-aitaan riippumaan ja suola ja rauta asetettiin sen juurelle. Kun tämä oli tapahtunut, niin peräydyttiin jonkun matkan päähän. Sitten saapuivat maanasukkaat, tuoden kultanokareita. Jokainen asetti mielestään kohtuullisen hinnan sen lihan, suolan ja raudan ääreen, jonka hän halusi ostaa, jonka jälkeen he poistuivat. Sitten palasivat kauppiaat ja tarkastivat, oliko tarjottu hinta riittävä. Jos he tyytyivät, niin he jättivät lihan, suolan ja raudan, mutta ottivat kullan pois. Ellei taas hinta ollut riittävä, niin he jättivät sekä kullan että tavaran paikoilleen ja peräytyivät uudelleen. Mustat silloin saapuivat toisen kerran katsomaan. Joko he sitten lisäsivät enemmän kultaa, taikka ottivat ennenkin panemansa pois, jos heistä kauppa ei näyttänyt edulliselta, ja lähtivät sitten matkoihinsa. »Ja siten he kokonaan välttivät kielien ja tulkkien hankaluuden», huudahtaa Kosmas tämän kerrottuaan. Karavanit tavallisesti jäivät seutuun viideksi päiväksi. Suurimmat vaarat uhkasivat paluumatkalla, jolloin rosvot kävivät niiden kimppuun. Sen vuoksi oli joka mies asestettu. Koko matkaan kului kuusi kuukautta, koska karja liikkui hitaasti; paluumatkalla taas oli nopeus ainoa turva. Ja se maa oli niin etäällä, kertoo Kosmas, että Niilin lähteet olivat sen läheisyydessä. Ja talvella kauppiaita usein pysäyttivät tulvat. »Mutta se, mikä on talvi tuolla rannalla, se on meillä kesä.»

Luullaan tämän maan tarkottavan jotain seutua Somali-niemimaalla, mutta viimeisestä lauseesta päättäen kultamaan täytyi olla niin kaukana päiväntasaajan eteläpuolella, että eteläisen pallonpuoliskon vuodenajat jo olivat ilmeiset.

Abessinian Adulessa Kosmas kertoo nähneensä marmorisen valtaistuimen, johon oli kaiverrettu kirjotuksia Ptolemaios Euergeteen ja erään axumilaisen kuninkaan urhotöistä. Elämänsä lopulla tämä laajalti maailmaa kulkenut kauppias rupesi munkiksi ja kirjotti Siinain luostarissa teoksen, jossa hän koetti kumota kreikkalaisten oppineitten maantieteen ja saattaa maantieteen Raamatun opin kanssa sopusointuun.

Länsi-Europan kauppa kärsi kansainvaelluksien kautta vielä paljon suurempia vaurioita kuin Itämaitten. Useimmissa maissa oli kauppa melkein kokonaan tyrehtynyt. Ja paljon enemmän tuli kauppiaita ja kauppatavaroita idästä länteen, kuin päinvastaiseen suuntaan kulki. Ranskan satamakaupungeissa oli syyrialaisia kauppiassiirtokuntia, Gazan viinit, Egyptin papyro löysivät vielä kuudennella vuosisadalla Marseilleen. Tämä kaupunki, Kreikkalaisten vanha Massilla, oli Länsimailla tärkein kauppasatama. Venezian laguneissa elävät merenkulkijat alkoivat kuitenkin jo saada mainetta, mutta heidän varhaisimmista matkoistaan emme mitään varmaa tiedä. Länsimailla ei ollut muuta antaa Itämaitten tavarain hinnaksi kuin rahaa ja turkiksia. Kauppa vilkastui vasta sitten, kun Itämaiden olot Arabien vallotuksien jälkeen olivat uudelleen asettuneet ja Italian kaupungit alkaneet voimistua ja saada käsiinsä Alppien pohjoispuolelle menevän kaupan. Byzantilainen valtakunta, kumma kyllä, osotti kauttaaltaan huonoa huolta kaupasta, rajottaen sitä kaikenlaisilla rasituksilla ja kielloilla. Se epäilemättä olikin yksi tärkeä syy siihen, että italialaiset kaupungit pääsivät vaurastumaan.

Tämä tapahtui seitsemännellä ja sitä seuraavilla vuosisadoilla. Se olisi tapahtunut nopeamminkin, elleivät Sarasenit olisi häirinneet merenkulkua ja alkaneet saada jalansijaa itse Italian niemimaallakin. Tätä vaaraa peläten Etelä-Italian vaurastuvat kaupungit, koko kristikunnalle häpeäksi, liittyivät Saraseneihin, kuten Salerno, Amalfi, Napoli ja Gaieta. Ne toivoivat voivansa siten paremmassa turvassa liikkua merillä ja välttää hävityksen, jos niemimaa valitettaisiin. Niitä syytettiin siitäkin, ja luultavasti hyvällä syyllä, että ne avustivat afrikalaisten orjarosvojen ryöstöretkiä, saaden osan heidän voitoistaan. Itä-Frankkien kuningas Ludvig Saksalainen v. 870 huudahti, että Napolista oli tullut toinen Palermo, islamin etuvartioita, sen rosvosaaliin varastopaikkoja. Paavi v. 875 uudisti tämän syytöksen kaikkia näitä kaupunkeja vastaan, koska ne mainittuna vuonna olivat liittyneet Saraseneihin tuodakseen tulen ja miekan Keski-Italiaan. Mutta suotta olivat hänen kehotuksensa ja varotuksensa; vasta kymmenennellä vuosisadalla Etelä-Italian kaupungit pakotettiin luopumaan häpeällisestä liitostaan.

Venezia sitä vastoin vaurastui hyvän kristillisen mielen turvissa. Kaarlo Suuren suosiota sen oli kiittäminen siitä, että sen kauppa aikaisin sai niin lujan jalansijan Alppien pohjoispuolella. Hän myönsi Venezialle täydet kauppaoikeudet kaikissa laajan valtakuntansa maissa. Sarasenit eivät kyenneet ehkäisemään lagunikaupungin merenkulkua ja kauppaa yhä laajenemasta.

Kristillinen lähetystoimi Afrikassa, Etu-Aasiassa, Intiassa ja Kiinassa.

Jo kristinuskon varhaisimpina aikoina kerrotaan sen levittäjäin tehneen laajoja matkoja lähetyssaarnaajina. Vanha muistotieto mainitsee apostolien Tuomaan ja Bartholomeuksen saarnanneen Intiassa. Varmempaa on, että Aleksandrian presbyteri Pantainos toisella vuosisadalla (v. 189) kävi Intiassa ja että evankeliumia saarnattiin laajalti sekä Arabiassa että Afrikassa ennen Rooman valtakunnan kukistumista. Gregorius Illuminator matkusti Valerianus keisarin aikana Armeniassa (v. 257). Jerusalemin piispa Hermon lähetti v. 311 tienoilla Efraimin saarnaamaan kristinuskoa Skyyteille ja Basilioksen Krimiin. Nämä ovat ainoastaan esimerkkejä kristillisen kirkon innokkaasta lähetystoimesta ensi aikoina. Mutta vasta kun Constantinus Suuri oli kohottanut kristinuskon valtionuskonnoksi, sai se merkillisimmät voittonsa etelässä ja idässä.

Abessinian kirkko.

Abessinian kirkko perustettiin neljännellä vuosisadalla egyptiläisten lähetyssaarnaajain toimesta.

Perustaja oli Frumentinus, joka oli matkalla Intiaan, mutta Punaisella merellä joutui rosvojen käsiin ja sitten kristittyjen kauppiaitten seurassa matkusti Abessiniaan. Siellä hän perusti seurakunnan, jonka piispaksi kirkkoisä Athanasios hänet vahvisti.

Mutta vähän myöhemmin koettivat areiolaiset keisari Constantiuksen käskystä käännyttää Abessinian areiolaiseen harhaoppiin ja saada Frumentius kukistetuksi. Theofilos niminen pappi, joka ehkä oli kotoisin Sokotran saarelta, lähetettiin Axumiin, Abessinialaisten pyhään kaupunkiin, viemään ruhtinaalle keisarin kirjettä ja ehdottamaan hänelle liittoa areiolaisuuden hyväksi. Tämä oli osa paljon laajemmista suunnitelmista areiolaisuuden levittämiseksi, mutta yritys raukesi tyhjiin. Paremmalla menestyksellä Theofilos toimi Etelä-Arabiassa, »vanhain Saabalaisten, silloisten Homerittien kesken». Hänen sanotaan rakentaneen kirkkoja Adeniin, Saabalaisten pääkaupunkiin Sanaan ja Persian lahden suulle. Abessinian ja Egyptin kristityt sitten erosivat kokonaan omaksi kirkoksi Khalkedonin kirkonkokouksen jälkeen, koska he jyrkästi pitivät kiinni siitä, että Jeesukse Kristuksenn luontoja oli yksi, eikä kaksi, niinkuin Khalkedonin kokous oli päättänyt.

Kuudennen vuosisadan alussa Abessinian kristitty kuningas lähti Bab-el-Mandebin salmen poikki sotaretkelle Homerittien maahan vainon vuoksi, jonka eräs sikäläinen mooseksen uskoinen tiranni oli alkanut kristittyjä vastaan. 120,000 miehen armeijalla hän vallotti Jemenin, joka sitten oli puolen vuosisataa abessinialainen maakunta. Abessinian kuninkaan pyynnöstä lähetettiin Konstantinopelistä kirkonmiehiä järjestämään kristinuskon oloja vasta vallotetussa maassa.

Keisari Justinianuksen lähettiläs Nonnosus on säilyttänyt hauskoja huomioita tästä kristinuskon silloisesta esitaistelijasta. Nonnosus matkusti Axumiin Adulen satamasta ja muun muassa näki matkalla karjan, jossa oli tuhannen elefanttia. Axumissa hallitsija eli negus otti lähettilään vastaan taivas'alla. Negus istui korkeissa nelipyöräisissä vaunuissa, jotka olivat kuitulevyillä päällystetyt ja joita veti neljä elefanttia. Hän oli puettu helmillä ja jalokivillä koristettuun tunikaan, alusvaatteet olivat palttinasta, kultalangalla kirjaillut. Diademi oli palttinainen, kullalla koristettu, ja siitä riippui neljät kultavitjat. Käsivarsissaan hänellä oli kultaisia renkaita ja vitjoja, käsissään kaksi keihästä ja kullattu kilpi. Samaan tapaan olivat hänen ylimyksensä puetut, vaikka eivät niin ylellisesti. Soittokunta soitteli neguksen käskystä vieraitten kunniaksi. Roomalaiset kirjeet otettiin vastaan suurimmilla kunnianosotuksilla ja Justinianuksen ehdotuksiin paikalla suostuttiin. Negus heilutti aseitaan ja vannoi sammumattoman vihan Persian epäjumalanpalvelijoita vastaan. — Abessiniasta ja Egyptistä käsin käännytettiin puoliväkisin Niilin laaksossa Khartumin seuduilla olevia haamilaisia kansoja, ja vielä kahdeksannella vuosisadalla, sen jälkeen kun islam jo oli kauan pitänyt hallussaan Egyptiä, olivat nämä syrjäiset seudut kristittyjä.

Nestoriolainen lähetystoimi.

Keski-Aasiassa oli ruvettu saarnaamaan kristinuskoa jo satakunta vuotta ennen Nestoriosta, samaan aikaan jolloin Länsimailta aljettiin pyhiinvaellukset Pyhälle maalle. Nikaian kirkonkokouksessa v. 325 oli läsnä eräs Johannes niminen kirkonmies, joka oli »Persian ja Suuren Intian piispa». V. 334 eräs Barsabas niminen kirkonmies matkusteli Khorassanissa Merwin piispan nimellä. Kristinusko oli silloin jo levinnyt Persiassa niin laajalti, että se joutui kuningas Saporin ja hänen maagiensa ankaran vainon alaiseksi. Ainakin vuosisadan näyttävät nämä oikeauskoiset seurakunnat pysyneen voimassa, kunnes ne kukisti Nestorioksen harhaoppi, joka voitti Persiassa vielä paljon enemmän alaa ja ulotti lähetystointaan itäänpäin, niin kauas kuin maata oli. Nestorios, joka oli Konstantinopolin patriarkka, tuomittiin harhaopista kirkon kiroukseen, koska hän erotti Kristuksen jumalallisen ja inhimillisen luonnon toisistaan, niin että niistä, kuten Kyrillos lausui, tuli kaksi aivan eri persoonaa. Nestorios kuoli sitten maanpaossa suuressa kurjuudessa, mutta hänen oppinsa levisi laajalle, varsinkin itäänpäin. Nestoriolaisuutta suvaittiin Persiassa paremmin kuin kreikkalaista kirkkoa, koska se oli kokonaan eronnut tämän yhteydestä, eikä nestoriolaisia siis tarvinnut epäillä Konstantinopolin kätyreiksi ja vakoojiksi. Kahdeksannella vuosisadalla tuon uskonlahkon keskusta muutettiin Persiasta Bagdadiin. Tosin nestoriolaisia vieläkin ajoittain vainottiin, mutta se tunne, että nuoren eronneen kirkon oli luottaminen omiin voimiinsa, sai sen erinomaisella innolla toimimaan, varsinkin lähetystoimen kautta. Kuudennella vuosisadalla oli sekä Heratissa että Samarkandissa nestoriolaisia hiippakuntia. V. 635 tehtiin ensimäinen yritys Kiinan käännyttämiseksi. V. 650 patriarkka Jesu Jabus kirjotti katkeran valituskirjeen Farsiin piispalle siitä, että tämä laiminlöi tehtävänsä; tämän leväperäisyyden seuraus muka oli, että Khorassanin kristityt olivat luopuneet uskostaan, ja ettei Intialla, Persian rannikolta aina Travancoreen saakka (Etelä-Intiassa), ollut riittävästi pappeja. Samoin hän kirjotti kirjeitä Sokotran ja Balkhin piispoille (Balkh oli Pohjois-Afghanistanissa), luvaten lähettää piispoja Oxuksen laaksossa oleville kristityille.

Nestoriolaisuus Intiassa ja Keski-Aasiassa.

Kahdeksannella vuosisadalla sai Malabarin rannikon vanha kristitty kirkko paljon vereksiä voimia. V. 745 saapui sinne Intiassa säilyneen muistotiedon mukaan Bagdadista, Ninivestä ja Jerusalemista EEdessan arkkipiispan toimesta kristittyjä, Tuomas niminen kauppias seurassaan. Ja v. 774 Malabarin rannikon hindulainen hallitsija antoi ristin palvelijoille kuparille piirretyn lupakirjan vapaaseen uskonharjotukseen hänen alueissaan. V. 824 saapui Persiasta kaksi lähetyssaarnaajaa, Mar Sapor ja Mar Peroz, ja kristityt saivat silloin uuden lupakirjan.

Balkash-järven etelä puolelta on löydetty hautakirjotuksia, joista aikaisimmat ovat kuudennelta vuosisadalta. Niistä näkyy, että Keski-Aasian arojenkin äärillä oli silloin jo kristittyjä seurakuntia. Eräässä kirjotuksessa puhutaan papista, joka oli lähetetty seurakuntia tarkastamaan, toisessa mainitaan eräs kuulu raamatun selittäjä ja saarnamies, joka »valaisi kaikki luostarit valollaan», kolmas oli apupiispan vaimo, j.n.e.

Nestoriolaisten lähetystoimi Kiinassa.

Mutta merkillisimmät ovat nestoriolaisen lähetystoimen saavutukset Kiinassa. V. 1625 löydettiin Singanfussa, Kiinan vanhassa pääkaupungissa, muistopatsas, jonka nestoriolaiset olivat aikanaan pystyttäneet ja jossa tehdään selkoa kristityn kirkon alkuvaiheista Keskustan valtakunnassa. Muistopatsas on tummaa marmoria, 2 metriä korkea, vähän päälle metriä leveä ja sisältää noin 1780 kiinalaista kirjainta. Alla on syyrialaisilla kirjaimilla ilmaistu patriarkan, ynnä niitten pappien ja diakonien nimet, jotka olivat osallisina muistopatsaan pystyttämisessä. Rooman jesuittatalolla on jo kauan ollut siitä piirustuksia; tähän otettu kuva on paperipainalmuksesta, jonka tunnettu saksalainen matkustaja ja maantieteilijä v. Richthofen viime vuosisadan keskivaiheilla otti kivestä.

Kirjotus ensinnä alkaa selonteolla kristinopista, täydelleen nestoriolaiseen henkeen, mainitsematta Jeesuksen kuolemaa ja ylösnousemusta, vaikka hänen syntymisensä ja taivaaseen astumisensa kyllä kerrotaan. Kirjotuksessa sitten tehdään selkoa siitä, kuinka »valoisaa oppia» (evankeliumia) levitettiin Keskustan valtakunnassa. Siinä kerrotaan, kuinka keisari Taitsungin yhdeksännellä hallitusvuodella (635—6) oli ollut ylevän hyveen elähyttämä mies, Olopan nimeltään, joka tuli Suur-Kiinasta (Roomasta) »seuraten sinipilvien opastusta, havaiten tuulien merkit ja kulkien vaarallisten maitten läpi». Olopan saapui, niin kerrotaan muistokivessä, hyvässä turvassa Singanfuhun, joka silloin oli valtakunnan pääkaupunki. Hänet otettiin vastaan suosiolla, hänen oppinsa tutkittiin ja hyväksyttiin, hänen kirjotuksensa käännettiin kiinan kielelle keisarillista kirjastoa varten ja kolmen vuoden kuluttua kristinusko »Taivaan pojan» päätöksen kautta julistettiin suvaituksi uskonnoksi. V. 638 annetussa Taitsungin asetuksessa sanotaan, että hallitsija mielihyvällä suvaitsi jokaista uskontoa, jonka henki oli »hyveellinen, salaperäinen ja rauhallinen». Hänen mielestään »uuden uskonnon ydinopit olivat omiaan edistämään ihmisen täydellistymistä ja vahvistamaan hänen tahtoaan. Se ei ollut tyhjän puhuja ja otti huomioon ainoastaan hyviä tuloksia». Sen vuoksi se oli »ihmiselle hyödyllinen ja oli julkaistava kaikkialla taivaan alla». »Ja minä käsken viranomaisia», lausuu keisari lopuksi, »rakentamaan tätä uskontoa varten temppelin oikeuden ja armon kortteeriin Keisarilliseen kaupunkiin, ja siihen on asetettava yksikolmatta hengellistä miestä.»

Kirjotuksessa edelleen selitetään, kuinka kristinusko Kiinassa levisi seuraavan puolivuosisadan kuluessa ja kuinka sitten buddhalaisuus oli sitä jonkun aikaa sortanut. Mutta jälleen oli vuodesta 740 aina muistopatsaan aikaan saakka (781) tullut uusi virkeyden aika, kun uusi Kiho niminen lähetyssaarnaaja oli saapunut Lännestä.

Taitsungin seuraaja oli ollut, niin lausutaan kivessä, vielä ystävällisempi kristittyjä kohtaan, »hän hedelmöitsi totuuden ja rakennutti valoisia temppeleitä (kirkkoja) kaikkiin maakuntiin», kunnes ne täyttivät »satoja kaupunkeja». »Uskon taloudet rikastutettiin ihmeteltävällä ilolla», Olopanista itsestään tuli »valtakunnan vartija ja Suuren lain herra». Mutta sitten alkoi vuodesta 683 epäsuosion ja sorron aika. Ne molemmat hallitsijat, jotka olivat tehneet niin paljon kristinuskon hyväksi, olivat samoin kuin myöhemmin Kublai kaan tai Intian Akbar, sydämessään uskottomia. Järki oli yksi, uskoja oli monta, kutakin rotua, ilmanalaa ja aikaa varten omansa. Jokaisessa niistä oli osa totuutta, mutta ei ainoakaan sisältänyt koko totuutta. Taitsung luultavasti pysyi hyvänä buddhalaisena, samalla kun hän rakennutti valoisia temppeleitä, ja hänen seuraajansa kunnioitti vielä enemmän Olopanin jälkeläistä, kuin Olopania oli kunnioitettukaan. Mutta hänen kuoltuaan kiinalainen vanhoillisuus nousi uutta uskoa vastaan. »Chen lapset (buddhalaiset) turvautuivat väkivaltaan ja levittelivät panetteluitaan, halpamieliset kirjottajat alkoivat syytää pilkkaansa ristiä vastaan.» Jonkun ajan kuluttua nestoriolainen kirkko Kiinassa samoin kuin Intiassakin kuitenkin virkistyi uudelleen ja sai luultavasti uusia tunnustajiakin. Heti kun Kiho oli saapunut, niin »yhtyi kuuluisia miehiä pystyttämään uudelleen kumotun lain.» V- 747 keisari Hiuentseng toi takaisin 'Onnen temppelin' kunnioitettavat kuvat ja rakensi vahvoiksi niitten alttarit». Omalla kädellään hän kirjotti taulun, arvatenkin pääkaupungin suurta kirkkoa varten, Ja aina muistokiven pystytykseen saakka olivat seuraavatkin hallitsijat »kunnioittaneet Valoisaa joukkoa». Eräs keisari pyhitti kristityn joulun uhreilla, toinen saatti voimaan yhdeksän sääntöä kristinopin levittämistä varten, monet korkeat virkamiehet heidän hoveissaan, eräs sotaneuvoston jäsen ja monet maakuntien maaherrat kävivät »säännöllisesti palvelemassa Valoisaa porttia».

Muistokirjotus päättyy kiitokset ja ylistyksen sanoilla: Ei koskaan ennen ollut lähetystyö ollut onnellisempi kuin kreikkalaisten v. 1092 (v. 781 j.Kr.), jolloin isien isän, nestoriolaisen patriarkan Anan-Jeshoahin aikana tämä taulu pystytettiin ja siinä selkoa tehtiin »isiemme saarnaamisesta Kiinalaisten kuninkaitten edessä».

»Eräs Balkhin papin poika», Singanfun piispa ja eräs »palatsin neuvosmies» olivat muun muassa osallisina kirjotuksen laatimisessa ja kiven pystyttämisessä. Se on ehkä merkillisin muistomerkki kristinuskon levittämisestä Keskiajan alkupuolella ja ammoin unhotetusta yhteydestä Kiinan ja Lännen maailman välillä.

Varsinaisissa kiinalaisissa aikakirjoissakin puhutaan tästä varhaisesta kristillisestä seurakunnasta, jonka temppeleitä sanotaan »Rooman temppeleiksi», ja nestoriolaisen patriarkkaviraston aikakirjoista näkyy, että patriarkat moneen kertaan lähettivät lähetyssaarnaajia, pappeja ja korkeampia kirkonmiehiä Kaspianmeren rantamaihin, Tataarien maahan ja Kiinaan. Arabialaiset matkustajat kertovat, että vielä yhdeksännellä vuosisadalla oli varsinkin Khanfun maakunnassa runsaasti »natsarealaisia», ja toiselle arabialaiselle matkustajalle oli eräs Kiinan keisari näyttänyt kuvaa, jossa olivat »Jeesus, Maarian poika, ja hänen apostolinsa». Arabialainen oli keskustellut Kiinan keisarin kanssa kaikista profeetoista Noasta aina Muhammediin saakka ja keisari näytti hyvin tietävän, että. Kristuksen opetusaika oli ollut lyhyt. »Kaiken mitä hän teki, hän teki kolmessakymmenessä kuukaudessa.»

Yhdeksännellä vuosisadalla nestoriolaisuus ehkä oli parhaissa voimissaan. Sitten alkoi islam kaikkialla tunkea sitä tieltään, varsinkin kun arojen ruhtinaat omaksuivat muhammedin opin. Bagdadin abbassidilaiset kalifit nestoriolaisia suosivat, koska he opettivat arabeille kreikkalaisen klassillisen kirjallisuuden tuntemista ja käänsivät vanhain teoksia. Tosin heitä oli kielletty kääntämästä uskoonsa muhamedilaisia, mutta vallotetun Persian tulenpalvelijoita he saivat käännyttää ja yleensä pakanoita. Kiinassa, Intiassa, Mervissä ja Arabiassa oli vielä v. 850 nestoriolaiset metropolitat, joitten ei kuitenkaan tarvinnut käydä kirkonkokouksissa Mesopotamiassa, koska matkat olivat pitkät ja vaikeat.

Seuraavan vuosisadan kuluessa alkoi Kiinassa vihamielisyys kaikkea muukalaista kohtaan päästä valtaan, ja kristityt seurakunnatkin hävisivät melkein sukupuuttoon. Ensimäiseksi kiellettiin munkkilaisuus, sekä kristitty että buddhalainen, — vaikka kielto sitten peruutettiinkin ainakin buddhalaisiin nähden, — »koska se oli elämänjärjestyksen nurin kääntämistä». Eräs kuulu arabialainen oppinut, tunnettu liikanimellä Abulfaragius, kertoo v. 987 tavanneensa Najranista, Bagdadin pääkirkon takaa, kotoisin olevan kristityn munkin, joka oli seitsemän vuotta aikaisemmin lähetetty Taivaan valtakuntaan, mutta oli palannut takaisin epätoivoissaan, kun siinä maassa ei enää ollut muuta kuin yksi ihminen, jolla oli sama usko kuin hänellä.

Eufratin ja Gobin erämaan välisellä laajalla alueella oli kuitenkin vielä yhdennelläkintoista vuosisadalla nestoriolaisia seurakuntia ja tuon kirkon palvelijat varmaan edelleenkin matkustelivat uskon asioissa. Suvaitsevien mongolilaisten hallitsijain aikana näytti nestoriolaisuudelle jälleen koittavan parempi aika, kuten saamme myöhemmin nähdä sen ajan matkakertomuksista, mutta tuo elpyminen oli vain lyhytaikaista. Mahtavuutensa aikana kahdeksannen ja yhdeksännen vuosisadan vaihteessa nestoriolaisella kirkolla oli neljä metropolittaa Kiinassa ja Mongoliassa, joista yksi asui Pekingissä ja yksi Singanfussa, Malabarissa yksi, Keski-Aasiassa, Oxus virran ja Gobin erämaan välillä neljä, viisi tai kuusi lähemmissä Itämaissa, s.o. Zagros vuoriston ja Tigris virran länsipuolella, yksitoista tai kaksitoista Persiassa ja ainakin yksi Afrikan itärannikolla, Sokotrassa. Varmaan nestoriolaisten luku Kaarlo Suuren aikana nousi miljoneihin, se ehkä oli siihen aikaan lukuisin kaikista kristillisistä kirkoista. Ainakin oli se ulottanut toimintansa laajemmalle kuin sekä Rooman että Konstantinopolin kirkot.

Jos nestoriolaiset lähetyssaarnaajat olisivat keränneet tietoja niistä maista, joissa he vaikuttivat, ja ne kirjallisuuden kautta säilyttäneet, niin siitä olisi koitunut maantieteelle erinomainen voitto.

Lännessäkin kristillinen lähetystöinä avasi paljon uusia maita sivistykselle. Ulfilaan raamatunkäännöksen kautta tulivat eräät germanilaiset heimot, etupäässä Gootit, jo varhain kristinuskon tuntemaan, ja sitä on epäilemättä suureksi osaksi kiittäminen siitä, etteivät ne sitten, vallottaessaan roomalaisen sivistyksen rintamaat, esiintyneet niin armottomina hävittäjöinä, kuin ehkä olisi muutoin tapahtunut. Pyhän Patrikin toimesta käännettiin kristinuskoon Irlanti, joka ei ollut koskaan kuulunut Rooman valtakunnan alueisiin, ja kristinusko juurtui siellä niin nopeaan, että iiriläisistä munkeista tuli sen innokkaimpia levittäjöitä niiden germanilaisten heimojen kesken, jotka vielä olivat pakanoita. Irlannista käsin vasta käännettiin sekä Englanti että Skotlanti kristinuskoon. Uskaliaat munkit purjehtivat Orkney saarille, Färsaarille ja aina Islantiin saakka. He perustivat luostareitaan Italiaan, Burgundiin, Sveitsiin ja Baieriin saakka, sanalla sanoen, jokaisessa kristityssäkin ja puolikristityssä maassa he vaikuttivat, samalla kun pakanain kesken vallottivat kirkolle uusia alueita.

Pyhän Brandanuksen retket.

Hämärää kaikua, monenlaisilla ihmejutuilla sekotettua, on legenda Pyhän Brandanuksen laivaretkestä valtamerellä munkkiensa kanssa. Yhdennellätoista vuosisadalla keksitty pyhäintaru kertoo tämän matkan tapahtuneen sen johdosta; että Brandanus oli ollut epäuskoinen, eikä uskonut todeksi eräässä kirjassa kerrottuja monenlaisia ihmeitä, vieläpä oli kirjan hävittänyt. Hän sen vuoksi tuomittiin vaeltamaan, kunnes oli omin silmin nähnyt kaikki kirjassa kerrotut kummat, ja hyväksi lopuksi hän velvotettiin itse kirjottamaan kirja siitä, mitä oli matkallaan nähnyt. Juttu on kuvaava sille kunnioitukselle, joka kirjallisuutta kohtaan vallitsi luostareissa, vaikkapa Brandanuksen hävittämä kirja ehkä olikin vain kertomus arabialaisen Sinbadin merkillisistä harharetkistä, joista hänen legendassaan on säilynyt useita piirteitä.

Kuudennella vuosisadalla asui Irlannissa Brandanus niminen luostarin apotti, joka erään munkin kertomuksesta innostuneena päätti lähteä etsimään valtameren keskellä olevaa luvattua maata. Mukanaan seitsemäntoista munkkia hän astui laivaan, joka oli pajuista punottu, nahkoilla päällystetty ja piellä silattu. Samanlaisia laivoja tiedetään vanhain keltiläisten yleiseen käyttäneen. Matka suunnattiin alussa etelään, käännepiiriä kohti. Pian joutui laiva kuitenkin tyventöön, josta se ei mihinkään päässyt. Munkit alkoivat jo menettää rohkeutensa, mutta retkikunnan pyhä johtaja silloin antoi kohottaa peräsimen pois sijoiltaan ja jätti laivan Jumalan johtoon. Ajelehdittuaan merellä 40 päivää, kaikkien ruokatavarani jo loputtua, purjehtijat näkivät korkean saaren, jonka jyrkiltä rannoilta mereen virtasi paljon raikkaita puroja. Kun oli kolme päivää purjehdittu saaren ympäri, niin löydettiin vihdoin mukava maallenousupaikka, ja rannassa oli vastassa ystävällinen koira, joka näytti munkeille tietä saaren sisäosiin. He löysivät sieltä aution linnan, jossa oli kukkuroilleen katettu pöytä kalaruokineen ja vehnäleipineen, niin että nälkiintyneet merenkulkijat saattoivat tyydyttää nälkänsä. Kolme päivää oleskeltuaan saarella munkit lähtivät jatkamaan matkaansa; tuntematon nuorukainen varusti heille mukaan eväitä ja vettä. Tuuli kuljetti pyhäin miesten laivaa pitkin valtamerta toiseen saareen, joka oli aivan lakea ja täynnään kalaisia puroja. Laitumilla oli lukemattomat laumat valkoisia lampaita, jotka olivat tavallisten raavaitten kokoisia, ja saaren ainoa asukas osotti munkeille mitä suurinta vieraanvaraisuutta, antaen heille muun muassa pääsiäislampaankin.

Pääsiäistä lähdettiin viettämään lähellä olevalle puuttomalle saarelle. Mutta kun laiva oli saareen kiinnitetty ja munkit olivat sille nousseet messua lukemaan sekä valkean tehneet, niin saari alkoi liikkua ja maa heidän jalkainsa alla elää. Pelästyen munkit pakenivat laivaan, johon Brandanus itse oli jäänyt, ja kertoivat hänelle ihmeen, ja Brandanus silloin ilmotti ilmestyksessä nähneensä, ettei saari ollutkaan saari, vaan Jasconius kala, joka ainiaan yrittää kidallaan tavottaa pyrstöään, mutta suunnattoman kokonsa vuoksi ei sitä voi.

Brandanus seuralaisineen kävi sitten eräällä läheisellä metsäisellä saarella, joka vehmaine niittyineen ja kukkakenttineen oli »laululintujen paratiisi». Siellä oli suunnattoman paljon lintuja, jotka hartaasti yhtyivät munkkien ylistyslauluihin Jumalan kunniaksi. Tällä saarella purjehtijat viipyivät helluntaihin saakka, jonka jälkeen he lähtivät matkaansa jatkamaan. Kolme kuukautta purjehdittuaan he saapuivat saarelle, jolla asui kaksitoista pyhää miestä. Nämä ottivat vieraat mitä ystävällisimmin vastaan ja kertoivat eläneensä 80 vuotta saarelle rakentamassaan luostarissa. Luostarikirkon astiat olivat kristallia, kynttilöitä sytytti taivaasta lentävä vasama, eivätkä ne kuluneet, vaikka olisivat kuinka kauan palaneet. Täällä Brandanus vietti joulun, jonka jälkeen taas lähdettiin matkaan. Kaikkiaan oli silloin purjehdittu yksi vuosi.

Seuraavan kuuden vuoden kuluessa — oli ennakolta määrätty, että matka niin kauan kestäisi — hurskaat miehet kokivat monta pöyristyttävää seikkailua. Muun muassa laivan kimppuun hyökkäsi merihirviöitä, aarnilintuja ja ilkeämielisiä kykloppeja. Eräässä kohdassa meri oli ollut liikkumaton kuin hyytelö, niin että laiva oli pitkän aikaa ollut aivan alallaan. Keskiajan kertomuksissa tämä hyytynyt meri muutoin usein kummittelee. Ehkä se on jäännös Vanhalla ajalla vallinneista käsityksistä, jotka näyttävät sisältäneen aavistuksen Jäämeren jääsohjoista. Pitkällä kiertoretkellään Brandanus munkkineen oli oppinut tuntemaan suuren määrän saaria, joista toiset olivat aivan autiot ja paljaat, toisilla taas oli mitä ihanin kasvullisuus. Niinpä oli kerrankin saavuttu saarelle, jonka puut olivat olleet täynnään mitä ihanimpia viinirypäleitä. Toisella saarella oli ollut tulta syöksyvä korkea vuori, josta arveltiin menevän helvettiin tien. Kerran Brandanus tapasi keskellä merta pienellä luodolla kurjan ukon. Lakkaamatta huuhtoivat aallot kallion ja vanhan miehen yli, ja kun aalto oli mennyt, niin pieksi ukon eteen ripustettu liina hänen kasvojaan. Tämä kurja mies ilmotti olevansa »Jerusalemin vaeltava suutari», jolle tämä oleskelu yksinäisellä luodolla oli Paratiisin nautintoa.

Seitsemän vuotta harhailtuaan pyhät merenkulkijat vihdoin saapuivat »luvattuun maahan», jossa vallitsi ainainen auringonpaiste, he saapuivat kauan toivottuun matkan määrään. Vähän ennen oli laiva ollut tiheässä sumussa, jonka läpi se vain vaivoin pääsi. Maa huomattiin suureksi saareksi, jonka ääriä matkustajat eivät kuitenkaan tavanneet. Sen valoisilla kedoilla vallitsi ainainen päivä, ne olivat täynnään kimaltelevia jalokiviä ja puut olivat täynnään hedelmiä. Vihdoin vaeltajat saapuivat leveälle joelle, joka kulki saaren halki. Siellä heille ilmestyi enkeli, joka kielsi kauemmaksi kulkemasta, sekä käski Brandanusta miehineen palaamaan kotiin. Vasta kun maan kaikki kansat oli kristinuskoon käännetty, vasta silloin luvattu maa täydelleen avattaisiin ja valitut pääsisivät sinne. Matkustajat palasivat laivaansa, jonka he saivat kantaa täyteen tavaroita, jalokiviä ja hedelmiä. Sitten he vihdoin purjehtivat suorinta tietä takaisin Irlantiin.

Mahdotonta on sanoa, minkä verran tosipohjaa tällä kertomuksella on. Toiset ovat luulleet, että Brandanus harharetkillään kävi aina Amerikan rannoilla saakka, mutta se tuskin oli mahdollista. Luultavasti on legenda saanut aiheensa niistä matkoista, joita tapahtui pohjoiseen päin aina Islantiin saakka ja joita sitten lisäiltiin kaikenlaisilla ihmejutuilla. Mutta Keskiajan maantieteilijät ja kartanpiirtäjät tietysti pitivät pyhäin miesten matkaa tositapauksena ja koettivat matkakertomuksen mukaan määrätä valtamerellä niitten saarien paikat, joissa he kävivät matkallaan. Siten näemme aina Uuden ajan alkuun saakka Atlantin meressä joukoittain tarusaaria, joitten nimiä sitten annettiin todellisille saarille, kun Länsi-Intia löydettiin.

Samanlaisia retkiä olivat tarujen mukaan tehneet muutkin. Antiglia niminen saari, josta Antillit sitten saivat nimensä, oli legendan mukaan eräitten espanjalaisten piispain löytämä. V. 1492, samana vuonna, jona Columbus löysi Amerikan, tunnettu maantieteilijä Martin Behaim kirjotti Nürnbergin kaupunkia varten valmistamaansa pallokarttaan: »V. 734 j.Kr., kun Afrikasta tulleet vääräuskoiset tulvasivat Espanjan yli, kansotti tämän Antiglia saaren, jota myös sanotaan seitsemän kaupungin saareksi, Oporton arkkipiispa kuuden muun piispan kanssa. Heillä oli mukanaan miehiä ja naisia, jotka olivat Espanjasta paenneet tavaroineen, karjoineen. V. 1414 eräs espanjalainen laiva pääsi hyvin lähelle tätä saarta.»

Pohjoismaiden tunnetuksi tuleminen.

Pohjola oli epäilemättä laajemmaltakin tunnettu siellä asuville kansoille jo monia aikoja ennen, kuin tietoja siitä eksyi kirjallisuuteen. Klassillisen maantieteen tiedot pohjoismaista olivat erinomaisen niukat vielä Roomalaistenkin aikana, vaikka Roomalaiset kävivät sotaretkillään aina Pohjois-Saksassa saakka. Hämäryys niitä verhoo suurimman osan Keskiaikaakin, vaikka Skandinavian vanhoista saduista varmaan tiedämme, että Itämeren pohjois-osissa kuljettiin laivoilla ja että saaliinhaluiset pohjanmiehet ulottivat vallotusretkiään kauas itään päin, perustellen valtakuntia syrjäisten suomensukuisten ja slaavilaisten kansain keskuuteen. Kaikuja noista sotaisista taruajoista ovat ehkä Kalevalan kuvaukset Pohjolan ja Väinölän taisteluista.

Varhaisimmat tiedot Pohjoismaista.

Skandinavian maat tulivat sitten tunnetuiksi etupäässä niiden omien asukkaitten laajojen ryöstöretkien kautta Länsi-Europan nuoriin sivistysmaihin. Niin ei ollut meidän maamme laita. Suomi pysyi kauemmin kuin melkein mikään muu Europan osa tuntemattomana. Se oli siksi syrjässä kauppateistä ja historiallisten tapausten kulusta, että se vielä enimmän osan Keskiaikaakin oli ajan maantuntemuksen ulkopuolella.

Ensimäinen vanha kirjailija, joka täällä Pohjolassa mainitsee suomalaisia kansoja, oli roomalainen Tacitus siinä suuressa teoksessa, jonka hän kirjotti »Germaniasta». Saamiensa vaillinaisten tietojen mukaan hän puhuu Germanien naapurikansoistakin, mainiten muun muassa Svealaiset, joitten maa jo silloin oli »mahtava miehistä, aseista ja laivastoista». Tämän maan toisella puolella oli muka »toinen hidas ja melkein liikkumaton meri, jonka luullaan ympäröivän koko maan piiriä, koska siellä laskevan auringon hohto kestää nousuun saakka niin kirkkaana, että se tähdetkin hämmentää. Kansan usko sanoo, että siellä kuullaan ääniä ja että näkyy jumalia, joilla on sädekehä päänsä ympärillä.» Svealaisten (Suionien) maa oli muka äärimäisin pohjoisessa. Mutta heidän maataan jatkoi tarumainen Sitonien maa (sana on ehkä sama kuin suomalainen »Hiitola»), jossa muutoin asui samanlaista kansaa, mutta jota nainen hallitsi. Toiset luulevat Sitonien olleen Suomalaisia. Merkillinen on tässä lausuttu käsitys, joka paljon myöhemminkin pysyi voimassa, että muka tätä pohjoista kansaa hallitsi nainen. Tämän sadun Tacitus epäilemättä kuuli Germaneilta. Mutta se käy merkillisen hyvin yhteen niiden vanhain käsitysten kanssa, jotka kalevaisissa runoissa ovat säilyneet. Sitonien eli Hiitolan naishallitsija ei ehkä ollut muu kuin »Pohjan akka harvahammas», »Louhi, Pohjolan emäntä». Myöhemmin, kun oikeastaan jo olisi pitänyt olla oikeampia tietoja, tämä taru ehkä piti puoliaan sen kautta, että Pohjois-Skandinavian asukkaita, Kainulaisia, sanottiin Qveneiksi, joka sana oli niin lähellä ruotsin »qvinna» sanaa. Anglosaksilaisessa »Beowulf»-eepoksessakin tapaamme samanlaisen tarun pohjolan voimallisesta, julmasta eukosta, joka muistuttaa suomalaisen runon tietoja »Pohjan akasta». Eräät muutkin Beowulfin piirteet viittaavat siihen, että taru on sama.

Tacitus on ensimäinen, joka mainitsee Suomalaisten yleiseuroppalaisen nimen, »Fenni», vaikkei ole varmaa, tarkottiko hän nimellä Suomalaisia. Hänen kuvauksensa mukaan tämä kansa, joka asui Germanian itärajalla, pohjoiseen Veneteistä, oli erinomaisen alhaisella sivistyskannalla, eläen kurjimpain raakalaiskansain elämää. Kreikkalainen maantieteilijä Strabon mainitsee samoilla seuduilla »Zumien» kansan, ja tämä nimi kieltämättä muistuttaa »Suomea». Ptolemaios mainitsee keski-Veikselin varsilla »Finnoi» nimisen kansan.

Mutta jospa Vanhalla ajalla suomalaiset kansat tosiaan asuivatkin näin kaukana etelässä — vertaileva kielitutkimus on osottanut heidän olleen Goottien ja Liettualaisten naapureita, ennenkun tulivat slaavilaisten kansain naapureiksi, — niin vaikuttivat kansainvaellukset arvatenkin heidänkin asunta-aloihinsa suuria muutoksia. Slaavilaiset kansat tunkeutuivat länteen päin, vallaten koko Pohjois-Saksan, ja suomensukuiset kansat peräytyivät kauemmaksi pohjoista kohti.

Kreikkalainen kirjailija Prokopios, joka eli kuudennella vuosisadalla j Kr., mainitsee Thuulen (Skandinavian) pohjoisimpana kansana »Skrithifinnit». Nimi on nähtävästi skandinavien antama ja merkitsisi suomeksi »Hiihtolappalaisia», ja kuvaus, jonka kirjailija antaa tämän luonnonkansan oloista, sopii täydellisesti Lappalaisten elämänlaatuun. Jornandes, joka oli goottilainen sukuperältään, vaikka roomalaistunut, luettelee samoihin aikoihin Goottien historiaa esittäessään useita Skanziassa (Skandinaviassa) asuvia kansoja, joista ainakin muutamat ovat suomensukuisia, kuten »Refennit» (Porolappalaiset), ja »Finni mitissimi», jotka olivat sävyisimmät kaikista Skandinavian asukkaista, ynnä »Vinoviloth», jossa ehkä tapaamme Vienan nimen kaikua. [Norjalaiset luulevat nimen olevan saman kuin nykyinen »Vingulmark», seutu Kristiania-vuonon perukassa; hekin pitävät kansaa suomensukuisena.] Yleensä vanhat kirjailijat luulivat Skandinaviaa suureksi saareksi, taikka saaristoksi, ja Itämeren siis olevan yhteydessä Jäämeren kanssa, mutta Jornandeella näyttää kuitenkin olleen aavistus siitä, että maayhteys oli olemassa, vaikka hänkin sanoo Skandinaviaa saareksi. Langobardilaisen historiankirjottaja n Paul Warnefriedin teoksessa, joka on kahdeksannen vuosisadan lopulta, kuvataan Skritofinnien (Refinnien) hiihtäminen ja poronhoito niin selvästi ettei saata olla epäilystäkään siitä, että molemmilla nimillä tarkotetaan Lappalaisia. Mainittu kirjailija kertoo nähneensä poronnahkaisen peskinkin. Skrithfinnien nimi olikin germanien kesken kauan ja laajalti Lappalaisten varsinainen nimitys. Mahdollista on myös, että Jornandeen mainitsemat »säyseätkin Finnit» ovat juuri Lappalaisia, sillä Kainulaisista skandinaveilla tuskin oli syytä käyttää semmoista mainelausetta.

Oikeiden tietojen vakautumista ehkäisi se seikka, että Keskiajalla niin sokeasti uskottiin klassillisten maantieteilijäin tietoihin ja uudet hankitut koetettiin niiden mukaisiksi vääntää. Teoksessa, jonka Englannin kuningas Alfred kirjotti, esim. mainitaan Itämeren itäpuolella Sermenden kansa, joka oli sama kuin vanhain Sarmatit, ja tarunomaiset Riphaeilaiset vuoretkin, jotka muka olivat maan pohjoisin raja. Vaikka oppinut kuningas saikin lähettiläittänsä kautta aivan oikeita tietoja, niin yhdisti hän niihin kuitenkin klassillisten kirjailijain kertomia hämäriä maineita, ja tämä sekoitus esti kauan oikeitten käsitysten valtaan pääsemistä Pohjois- ja Itä-Europan maantieteellisistä ja kansallisista oloista.

Pohjanmiehet idän teillä.

Vaikka Svean ja Göötanmaan, Norjan ja Tanskan viikingit epäilemättä matkustivat Suomenlahden pohjaan ja edelleen Laatokalle rannikkomme saaristoreittiä, joka tarjosi sen ajan milloin soudettaville, milloin myötätuulta purjehtiville aluksille suojaiset väylät, niin ei kuitenkaan ole säilynyt maineita siitä, että Suomen niemelle olisi perustettu valtakuntia, taikka että täällä olisi ollut mainittavia kauppapaikkoja. Siihen ehkä on vain syynä tietojen puutteellisuus. Voimme kuitenkin otaksua, että pohjanmiehillä pitkin laivareittiään oli asemia, joissa oli samanrotuista väestöä, ja että Etelä-Suomen ruotsalainen asutus jo silloin sai alkunsa. Suomen rannikko oli heille kuitenkin ainoastaan valtatie, jota pitkin he kulkivat laajempaan ja rikkaampaan itään.

Tutkimus paraillaan koettaa luoda valoa Laatokan ympärystäin vaiheisiin näinä hämärinä aikoina. Se luulee voivansa jo varmana päättää, että Laatokan itäpuolella, nykyisen Aunuksen seuduilla, oli valtakunta, jolla oli viikinkiläisruhtinaat, ja järven eteläpuolella toinen. Edellinen, Alnborg, oli muka saanut nimensä siitä vanhasta Alueen järven nimestä, joka esiintyy tulen synnyn runossa ja jonka luullaan tarkottaneen juuri Laatokkaa. Laatokalta oltiin yhteydessä Vienan meren kanssa, jonne Syväriä ja Äänisen latvajokia pitkin kävi melkein yhtämittainen pienemmillä aluksilla kuljettava vesireitti.

Myöhemmin perustettiin kauemmaksi Laatokan eteläpuolelle, llmajärven rannalle, ehkäpä sielläkin suomalaisen asutuksen keskuuteen, Uusi linna eli Novgorod, joka Holmgårdin eli Östragårdin nimellä oli niin tunnettu pohjanmiehille. Velhojokea he saattoivat aluksillaan nousta Laatokasta sinne saakka. He saivat siellä niin lujan jalansijan, että Novgorod monet ajat oli Skandinavian merikuninkaitten paras liittolainen. Novgorodin liitoissa pohjanmiehet vallottivat suurimman osan Venäjää ja perustivat sinne valtakuntia, joista nykyisen Venäjän synty luetaan. Venäjän jokia pitkin he retkeilivät yhdessä venäläisten liittolaistensa keralla Mustalle merelle ja ahdistelivat Konstantinopoliakin, kiristäen siltä lunnaita, kunnes Byzantion palkkasi heidät liittolaisikseen muhamedilaisia vastaan taistelemaan. Sen kautta pakanalliset pohjanmiehet saivat kristikunnan kanssa samat yhteiset valtaedut ja vähitellen kallistuivat itsekin kristinuskoon. Heidän retkensä Venäjän jokia pitkin Mustalle merelle olivat usein tavattoman suuria yrityksiä, joihin otti osaa satoja laivoja ja kymmeniätuhansia miehiä, ja suottapa olisikaan ollut pienemmällä joukolla käydä ahdistamassa itse Miklagardia.

Novgorodista kehittyi mahtavin kauppakeskusta Itämeren koilliskulmilla. Sen kauppiaat alkoivat retkeillä yhä laajemmalta, Vienan merelle, Lapin rannoille ja Petshoran varsille, ehkäpä jo Uralin poikki Siperiaankin. Mutta Novgorodin valtiollinen vaikutusvalta ei silloin vielä ulottunut yhtä laajalle, suomensukuiset heimot, joitten kanssa se noilla kulmilla teki kauppaa, olivat silloin vielä itsenäiset. Mutta tämä kauppaliike valmisti alaa Moskovan valtiolliselle ylivallalle. Jo kymmenennen vuosisadan alulla olivat Novgorodin miehet tunkeutuneet Vienan latvoille. Kauppiasten jälkeen tulivat vallottajat, eivätkä ainoastaan tällä suunnalla, vaan idässäkin, jossa Keskiajan lopulla alkoi Siperian valtaus. Yhdennellä- ja kahdennellatoista vuosisadalla oli jo novgorodilaisia siirtokuntia Vienan, Syvärin, Mesenin ja sekä Vienan meren että Jäämeren rannoilla. Omin päin toimivat rosvojoukot ryöstelivät näitä hajanaisia pohjoisia suomalaisia heimoja, pakottaen ne Novgorodin vallanalaisuuteen. Näistä seikkailijoista, »ushkuinikeista», polveutuvat nykyiset venäläiset asukkaat Kuolan rannikolla. Kuola mainitaan jo v. 1264 venäläisissä aikakirjoissa. V. 1324 Novgorodin ruhtinas Juri Danilovitsh teki Ruotsin kuninkaan Maunon kanssa sopimuksen, jonka kautta mainittu kuningas tunnusti Varangin vuonosta itään päin olevan rannikon Novgorodin vaikutuspiiriin kuuluvaksi. Jo paljon sitä ennen oli Norjan kuningas Olavi Pyhä myöntänyt kaiken maan Lyykeän vuonon (Lyngenfjordin) itäpuolella kuuluvaksi Novgorodille, joten siis venäläinen vaikutusvalta näillä rannoilla jonkun verran peräytyi.

Skandinavian jälkeen sai kolmannellatoista vuosisadalla saksalainen Hansaliitto tärkeimmän sijan Novgorodin kaupassa, samoin Suomenkin rannikolla. Hansan määräävä sananvalta Novgorodin markkinoilla oli yhtenä syynä siihen, että Moskova sitten niin perinpohjin hävitti tämän puoleksi ulkomaalaisen kauppavaltion.

Itämeri.

Itämeren etelärannikko oli vielä Alfred Suuren aikana niin tuntematonta, että tämä tiedonhaluinen kuningas lähetti purjehtijan selkoa ottamaan sen maista ja kansoista. Kertomus tästä matkasta on hänen teoksessaan säilynyt.

Wulfstan niminen purjehtija, jonka kansallisuutta ei varmaan tunneta, lähti Haethumista, nykyisestä Slesvigistä, ja purjehti seitsemän päivää Vendien maan, s.o. nykyisen Preussin pohjoisrannikkoa pitkin, kunnes saapui Weikselin suulle, jossa »Eestit», arvatenkin Liettualaiset, asuivat. Tanskan saarista ja Etelä-Ruotsista, vieläpä Ölannista ja Gotlannistakin hän toi tietoja kuninkaalle. Pohjois-Saksa oli silloin vielä slaavilaisten kansain hallussa, jotka kansainvaelluksien jälkeen olivat siirtyneet germanien jättämille tyhjille tiloille. Väinäjoen pohjoispuolella ja osasta sen eteläpuolellakin asui suomalaisia kansoja, näitten ja slaavien välillä Liettualaisia, suomalaisia kuitenkin nykyistä paljon laajemmalla alalla. Itämeren itäiset rantamaat tulivat tarkemmin tunnetuiksi vasta silloin, kun Pohjois-Saksa oli uudelleen saksalaistunut, kristinusko vakaantunut, ja sitä ruvettu vielä idemmäksikin asevoimalla levittämään. Kalpaveljistön saksalainen ritarikunta ja Tanskalaiset vallottivat Itämeren rannikon aina Suomenlahtea myöten, pakottaen Liiviläiset ja Virolaiset kääntymään kristinuskoon ja luopumaan vapaudestaan. Venäjälle kristinusko ja sen mukana kultuurin alkeet tulivat etelästäpäin, ja sen vuoksi Venäläiset joutuivat kreikkalaisen kirkon yhteyteen.

Bremenin Adam.

Bremen oli piispa Adalbertin aikoina (k. 1072) kristillisen kirkon keskusta Pohjois-Saksassa ja koetti levittää kirkollista valtaansa yli kaikkien Pohjoismaidenkin. Adalbertin loistavaan hoviin keräytyi miehiä sekä pohjoisesta että lännestä ja idästä ja siellä sen vuoksi oli tavallista laajempi tieto sekä Skandinaviasta että idän puolen maista, jopa sinne saatiin viestejä Islannista, Grönlannista ja pohjanmiesten löytämästä Viinimaasta saakka. Näitä tietoja säilytti kaniikki Adam, piispa Adalbertin luottamusmies, historiateoksessaan. Lisiä hän sai oleskellessaan Tanskan kuninkaan Sven Estridinpojan hovissa. Adam Bremeniläisen teos on sen vuoksi tärkeä lähdeteos Pohjoismaiden olojen tuntemiseen toisen vuosituhannen alussa.

Adam Bremeniläinen mainitsee muun muassa, että kaksi rohkeata tanskalaista purjehtijaa oli käynyt tutkimassa, kuinka kauas Itämeri ulottui itään päin. Myrskyt ja merirosvot olivat tosin estäneet heitä saavuttamasta matkansa määrää, mutta Tanskalaiset tiesivät kuitenkin, että suotuisella tuulella voitiin kuukaudessa purjehtia Venäjällä olevaan Ostrogradiin saakka. Itämeren pohjoispuolella Adam luettelee skandinavialaisia, etelärannoilla taas slaavilaisia kansoja. Näitten päärotujen välillä hän mainitsee useitten pienien kansain nimiä, joitten alkumuoto kuitenkin on niin vääntynyt, ettei niistä voi varmaa selkoa saada. Viimeisenä Itämeren suvipuolella hän mainitsee »Vinulien» suuren maakunnan, jossa ehkä taas tapaamme väännöksen Vienan nimestä. Germanien ja slaavien välillä olevista kansoista mainitaan Vilzit, Mirrit (Merjalaiset), Lamit, Skuutit ja Turkkilaiset. Hänen käsityksensä Venäjän maantieteellisestä ulottuvaisuudesta epäilemättä olivat hyvin vaillinaiset. Muutoin Adam Bremeniläisen tiedot näistä seuduista vielä olivat täynnään kaikenlaisia tarunomaisia kummia. Itämeren saareksi hän luulee Kuurinmaata, joka muka oli kahdeksan päivänmatkaa pitkä, epäjumalanpalvelijain asuma ja kuulu tietäjistään, joita haettiin aina Espanjaan ja Kreikkaan saakka. Toinen melkein yhtä suuri saari oli muka Eestien maa, jonka asukkaat palvelivat siivekkäitä käärmeitä, uhraten heille eläviä ihmisiä, joita ostivat orjakauppiailta. Tämä saari muka oli lähinnä »naisten maata», eikä kaukana Birka nimisestä Ruotsin kaupungista. »Naisten eli amatsonien maa» niinikään oli Baltian meren rannalla. Nämä amatsonit Adamin vakuutuksen mukaan karttoivat yhteyttä miesten kanssa ja karkottivat rohkeasti kaikki, jotka yrittivät heidän maahansa tulla. Mutta kaikenlaisten maankulkurien kanssa he pitivät yhteyttä ja synnyttivät lapsia, tytöistä tuli mitä ihanimpia naisia, pojista taas »koirankuonolaisia», joilla oli pää keskellä rintaa ja jotka puhuivat haukkuen. Venäjällä heitä muka usein näki vankina. Tämä merkillinen maa aseman määrittelyn mukaan olisi ollut nykyinen Suomi, taikka ehkä paremminkin sen pohjoinen osa, Kainuunmaa. Nähtävästi antoi ennen mainittu vanha pohjoismainen taru aihetta siihen, että Kaukasian amatsonitaru kytkettiin suomalaiseen Pohjolaan, josta ei muuta tiedetty kuin hämäriä huhuja. Mutta tuossa Skandinavian itäisessä naapurimaassa, jonka rajat ulotettiin aina Riphaeilaisiin vuoriin saakka, oli paljon muitakin kummituksia, »yksijalkaisia», jotka hyppivät yhdellä jalalla, »kyklooppeja», joilla oli vain yksi silmä otsassaan, ihmissyöjiä ja muita, joita ei hurskas kirkon mies tahtonut ruveta luettelemaankaan.