Arabien maantiede.
Arabeilla oli siis koolla aineksia maantiedon kirjottamiseksi runsaammin kuin ainoallakaan kansalla ennen heitä. Ja heillä oli työlleen kunnollinen perustakin, sillä Ptolemaioksen ja Strabonin maantiedeteokset olivat heille tunnetut vuosisatoja ennen kuin Länsimailla, he käsittivät niiden arvon ja koettivat rakentaa edelleen samalle pohjalle. Arabeissa vaan ei ollut Kreikkalaisten laajanäköistä nerokasta henkeä, ja siinä syy, miksi he eivät voineet runsaita aineksiaan paremmin eduksi käyttää.
Arabit olivat kuitenkin etevä sivistyskansa, vaikkei heidän perustamansa uskonto olekaan sivistykselle suosiollinen. He eivät saattaneet hallitsemiansa kehittyneitä maita rappiolle, niinkuin myöhemmin Turkkilaiset, vaan päin vastoin kohottivat ne uuteen kukoistukseen. Kalifit ensimäisen vallotuskiihkon asetuttua suosivat tieteitä ja taiteita ja varsinkin maantiedettä. Kalifi Almamun (813—833) varsinkin harrasti tätä tiedettä. Hän kutsui hoviinsa islamin etevimmät »matematikot» eli filosofit ja rakennutti kaksi tähtihavaintoasemaa, toisen Bagdadiin, toisen Damaskoon. Laadittiin kartta, johon piirrettiin Ptolemaioksen pituus- ja leveyspiirit ja kaikkien siihen aikaan tunnettujen paikkain maantieteellinen pituus ja leveys koetettiin määrätä. Ptolemaioksen maantiedettä lisättiin sanskritilaisilla tiedoilla ja käytettiin Intian trigonometrisiä menetelmiä. Alfergany niminen oppinut kirjotti ensimäisen arabialaisen teoksen astrolabista, koneesta, jonka avulla paikkain tähtitieteellinen asema määrättiin. Almamunin toimesta vielä suoritettiin uusi astemittaus, jotta saatiin tarkempi arvo asteen pituudelle. Hänen seuraajainsa aikana kirjotettiin useita teoksia, joissa Arabien maantuntemus, heidän laajat yhteytensä Itämaitten kanssa muistoon säilytettiin. Kymmenennen vuosisadan keskivaiheilla eli Massudi, joka oli matkustanut tavattoman laajalti ja samalla oli etevin varhaisemmista maantieteilijöistä.
Edrisi.
Mutta etevin arabialaisen maantieteen tutkijoista oli Edrisi, joka eli Sisilian normandilaisen kuninkaan Rogerin hovissa (1099—1154). Hän oli kotoisin Ceutasta, Marokon rannalta, oli matkustanut laajalti sekä Länsi-Europassa, että Pohjois-Afrikassa, ennenkun asettui Palermoon, jossa hän joutui niin suureen kunniaan, että tieteellisten ansioittensa vuoksi korotettiin paroniksi. Kuningas Roger lähetti miehiä kaikkiin maan ääriin kokoamaan aineksia hänen teostaan varten. Normandilaisessa hovissa oleskelevilta pohjoismaalaisilta hän sai tietoja Skandinaviasta, Suomesta ja Vienasta, ynnä pohjanmiesten retkistä Pohjois-Atlantilla. Maantiedeteoksensa hän omisti kuninkaalle, korotettiin kreivin arvoon ja valmisti sitten hopeisen taivaanpallonsa ja maakiekkonsa, johon oli piirretty »koko tunnetun maan piiri ja kaikki sen joet».
Arabialaisissa maissa ei Edrisin aikana ketään sanottu oppineeksi, joka ei ollut matkustanut ainakin kaikkien islamilaisten maitten kautta pitkin ja poikki. Arabialainen tiede herätti kaikkialla Länsimailla niin suurta huomiota, että aljettiin oppia arabian kieltä ja tutkia sen kirjallisuutta ja sitä tietä uudelleen tutustuttiin kreikkalaiseenkin maantieteeseen.
Edrisi ei ollut ainoa arabialainen oppinut, joka uskonnolliset ennakkoluulot syrjäyttäen viihtyi kristittyjen seurassa, vieläpä aikana, jolloin parhaillaan käytiin kiihkeintä uskonsotaa Pyhän maan omistamisesta. Heratista kotoperäinen Al Heravy (k. 1215) oli Byzantionin keisarin Manuel Komnenoksen ystävä. Hänen oppiaan kunnioitettiin niin suuresti, että ristiretkeläiset v. 1192 soivat hänelle suojeluksensa, saatuaan hänet vangiksi. Mutta Al Heravykin oli puolestaan niin ylpeä arvostaan, ettei hän ottanut vastaan Rikard Leijonamieltä, kun tämä halusi häntä puhutella. Hän oli juuri palannut eräältä pitkältä tutkimusretkeltään ja kieltäytyi suuttuneena vastaan ottamasta ruhtinasta, jonka miehet olivat häirinneet hänen rauhaansa ja turmelleet hänen matkansa tulokset. Sanottiin hänen ennen kuolemaansa matkustaneen kautta maailman Pyreneistä Kiinaan ja Abessiniasta Tonavaan saakka. Hänen kertomuksensa »Idän valtakunnasta» oli ainoa teos, jota sekä kristityt että arabit ja turkkilaiset yhtä hartaasti tutkivat.
Ibn Batuta oli kuuluin kaikista arabialaisista matkustajoista, mutta hänestä kerromme myöhemmin. Varsinaisena maantieteilijänä saavutti mainetta oppinut ruhtinas Abulfeda (1273—1331), synnyltään Ejubin huoneen prinssejä. Taisteltuaan monta tuimaa kahakkaa ristiretkeläisiä vastaan hän sai Egyptin sulttaanilta läänikseen Hamahin pienen sulttaanikunnan pohjoiseen Damaskosta ja hallitsi siellä yli kaksikymmentä vuotta rauhassa ja loistossa, omistaen aikansa tieteille. Hän auttoi auliisti kaikkia oppineita, joita hänen hoviinsa kokoontui. Abulfeda kirjotti paitsi historiallisia teoksia laajan, tietosanakirjan muotoon laaditun maantiedeteoksen, joka kuitenkin etupäässä perustui Strabonin maantietoon.
Arabien maantieteen suurimpia ansioita on se, että he kokosivat runsaita tietoja eri kansoista, eikä näitä ansioita himmennä sekään seikka, että he niin mielellään kaikkeen yhdistivät ihmeitäkin; se oli koko Keski ajalle ominaista.
Arabien oppi maailman rakennuksesta.
Ollen hartaita tähtitieteen tutkijoita, Arabit luonnollisesti muodostivat mielipiteen maailman rakennuksestakin. He luulivat maailman olevan kootun yhdeksästä toisensa sisällä olevasta pallosta, jotka yhteensä muodostivat maailmanpallon. Heidän oppinsa oli siis jotenkin sama kuin Pythagoraan koulun, joka luuli »avaruuksien ihanan soiton» syntyvän siitä, kun nämä pallot kiertäessään hankasivat toisiaan vastaan. Sisimmän pallon sisällä on muka maa, tämän ulkopuolella se pallo, jossa kuu on, sen päällä Merkuriuksen pallo, sitten Venuksen, Auringon, Marsin, Jupiterin, Saturnuksen ja kiintotähtien pallot ja ylinnä kaikista on pallojen pallo, »sfeerien sfeeri». Kaikki nämä pallot liikkuvat, toiset, esim. kaikkein korkein, idästä länteen, toiset taas, kuten kiintotähtien ja planettien pallot, lännestä itään. Ja vielä toiset kiertävät näihin nähden suorakulmaisesti. Toiset palloista eivät kuitenkaan pyöri saman keskipisteen ympäri kuin toiset, vaan niitten keskipiste on syrjässä. Pyörimisnopeus oli toisilla suurempi, toisilla pienempi, mutta yleensä ne kaikki pyörivät sangen nopeaan. Korkeimmat pyörivät niin nopeaan, että ne muka sillä ajalla, jolla hevonen kohottaa etujalkansa ja sen jälleen maahan laskee, pyörivät eteenpäin 3,000 parasangia (noin 18,000 kilom.).
Massudi otaksui olevan seitsemän taivasta, jotka luotiin samalla kuin maakin, sunnuntaina ja maanantaina. Ensimäinen taivas oli viheriäisestä smaragdista, toinen hopeasta, kolmas punaisesta rubinista, neljäs helmiäisestä, viides puhtaasta kullasta, kuudes topasista, seitsemäs vihdoin tulesta. Seitsemännessä enkelit seisoivat, toinen jalka ilmassa, ja lauloivat Herran ylistystä. Kaswini luuli enkelien olevan eri kokoisia ja täyttävän koko taivaan avaruuden. Yhdessä Jumalan majestettisuuden kanssa ne painoivat niin paljon, että siitä taivaan liitokset natisivat. »Niin on sen Jumala säätänyt», arvelee Kaswini hurskaasti. Itse maan Kaswini luuli olevan kalan selkään kiinnitetyn. Vesi, jossa tämä kala ui, lepäsi kallioilla, nämä taas enkelin selässä, enkeli vuorostaan lepäsi alemmalla kalliolla ja tätä kannatti tuuli.
Mieltäkiinnittävämmät olivat Arabien mielipiteet maan ilmakehän ja vesien ilmiöistä. Kaswini luuli ilman ulottuvan kuuhun saakka ja jakautuvan kolmeen kehään. Lähinnä kuuta muka oli uloin kehä, tulinen ja äärettömän kuuma, keskimäinen kehä taas oli tavattoman kylmä ja se kehä, joka maata lähinnä ympäröi, lauhkea. Tämän ilmakehän lauhkeuden Arabit aivan oikein käsittivät johtuvan siitä, että maanpinta heijasti auringon säteitä. Sen korkeuden he arvostelivat 16,000 kyynäräksi, vähän suuremmaksi siis, kuin maan korkeimpien vuorien korkeus on. Sateen runsaus ja jakautuminen eri seuduille muhamedilaisen käsityksen mukaan riippui yksinomaan Allahin tahdosta. Allah kaikkiviisaudessaan antaa sadetta ainoastaan semmoisille seuduille, joissa ihmisiä asuu, mutta hedelmättömät erämaat hän jättää satamatta. Maan ja meren keskinäiset suhteet ovat niinikään Luojan säätämät. Oikeastaan vesipallon pitäisi olla semmoisen, että vesi peittää maata tasan kaikkialla, ja ettei maata siis näkyisi missään veden päällä. Mutta maalla oleskelevain eläväin hyväksi, joista ihminen on etevin, on Kaikkivaltias luonut ryhmyjä, jotka saarina kohoavat suuren vesipallon sisästä. Ja veden on Luoja jakanut kahtia, niin että osa on suolaista, osa suolatonta, jotta kullakin eläinlajilla olisi missä asua, sillä jollei meren vesi olisi suolaista, niin se voisi ruveta mätänemään ja levittämään pahoja löyhkiä, joista vihdoin kaikki luomakunta kuolisi. Tämän estämiseksi jumalallinen kaitselmus on tehnyt veden suolaiseksi sillä tavalla, että se on antanut maan suolaisten ainesten syttyä auringonvalon vaikutuksesta ja sekaantua veteen. »Kiitetty olkoon siis Herra, jonka olemus on korkea ja jonka selvät todistukset ovat ilmeisinä silmiemme edessä.»
Luonnonmaantiede.
Kerrassaan suuripiirteinen on Arabien käsitys merien synnystä. Maailmanoppinsa kannalta he pitävät sitä seikkaa, että maata yleensä on kuivilla merenpinnan yläpuolella, yhtenä Luojan suurimmista ihmeteoista. Maan paljastumisen veden peitosta luulee Kaswini johtuvan siitä, ettei maanpallokehällä ja aurinkokehällä ole aivan sama keskipiste. Tästä muka seuraa, että aurinko maata kiertäessään sivuaa toisia paikkoja lähempää kuin toisia. Vesi lämpiää enemmän niissä kohdissa, jotka ovat aurinkoa lähinnä, ja »veden luontoon kuuluu, että se lämmetessään pakenee niihin meren osiin, joissa se on varmassa turvassa, missä oi ole jäätymisestä pelkoa. Kun se sinne pakenee, niin paljastuu maa pallon vastakkaiselta puolelta, s.o. siinä suunnassa, joka on auringosta etäimpänä.» Mutta etelän puoli on lähempänä aurinkoa, pohjan puoli siitä etäimpänä. Sen vuoksi on etelän puoli tullut mereksi, pohjan puoli kuivaksi maaksi.
Samalla teologisella tavalla selitetään kaikki muutkin maantieteelliset ilmiöt, mikäli ne olivat Arabeille tunnettuja. Kaswini esim. aivan oikein selittää luoteen ja vuoksen vaihtelun johtuvan kuun vaikutuksesta, mutta sitä hän ei kuitenkaan älyä, että se on kuun vetovoima, joka on tuohon säännölliseen aaltoilemiseen syynä. Hän arveli kuuvalon tunkeutuvan meriveden läpi aina meren pohjaan saakka ja heijastuessaan takaisin pohjakallioista samalla lämmittävän päällä olevaa merivettä, niin että se kuumeni ja samalla oheni ja pyrki laajenemaan. Mutta laajeneminen tapahtuu ainoastaan pinnalla, merivesi siitä paisuu ja lainehtii rantoja vastaan ja osaksi peittää niitä tulvallaan, kunnes kuu on kulkenut taivaalla korkeimman kohtansa ohi, jonka jälkeen vesi jälleen jäähtyy ja palaa alkuperäiseen tilaansa. Profeetta oli Kaswinin mielestä lausunut julki tämän syvän luonnontotuuden seuraavilla runollisilla sanoilla: »Maata vartioiva enkeli pistää mereen jalkansa, ja siitä syntyy vuoksi, ja kun se nostaa sen merestä, niin siitä syntyy luode.»
Näitten mielikuvituksen luomien ihmekäsityksien keralla on arabien luonnonmaantieteessä kuitenkin monta oikeatakin havaintoa. Albiruni esim. sattuvasti nimittää maailman selkärangaksi sitä mahtavaa vuorijonoa, joka Pyreneittcn ja Alppien kautta kulkee Iraanin ylängön reunaa Turkestaniin ja Sisä-Aasiaan. Tämmöinen vertauskin jo osottaa laajempaa näköpiiriä, mutta lisäksi on huomio oikeakin. Niinikään hän kertoo merenpinnan toisin paikoin vaihtelevan, Lakkadivien ja Maledivien saarilla kun koralliriutat toisin ajoin olivat kuivilla, toisin ajoin meren peitossa. Jotenkin yleiseen käsitettiin n.s. denudatsion, eli paljastavien voimien vaikutus maan muotoiluun, kuten vuorien ja kukkulain kuluminen veden, tuulen ja ilman vaikutuksesta, siitä syntyväin lietteitten kasaantuminen taas maanpinnan syvennyksiin. Kaswini kirjottaa melkoisella ymmärryksellä näistä ilmiöistä, joitten kautta maantiede nykyään enimmäkseen selittää koko maanpinnan muotoilun. Massudi taas täydellä ymmärryksellä, vaikka samalla ihmetyksellä, lausuu julki sen tosiasian, että Eufrat ja Tigris vähitellen täyttävät Persian lahtea; liettyminen oli muka tapahtunut niin nopeaan, että Hira niminen satamapaikka, jossa kiinalaiset alukset usein kävivät ensimäisen vuosituhannen keskivaiheilla, vähitellen oli maattumisen kautta siirtynyt kauas maan sisään, ja tämä kaikki oli tapahtunut kolmensadan vuoden kuluessa. Albiruni taas arvelee, ehkä kreikkalaisten mestariensa vaikutuksesta, että Bengal oikeastaan on vanha merenlahti, joka on Gangeen ja sen syrjäjokien kuljettamasta lietteestä maattunut.
Kasvimaantieteen alalla Arabit ovat tehneet joukon arvokkaita havainnolta. He kiinnittivät huomiota varsinkin taatelipalmun levenemiseen, tämä puu kun on heidän kotimaansa varsinainen leipäkasvi. He ottivat tarkan selon sen kasvupaikoista Espanjasta ja Marokosta aina Kiinaan saakka. Mutta sitä paitsi he tarkalla silmällä tutustuivat kaikkiinkin kasvistoilmiöihin niissä maissa, jotka tulivat heidän vaikutusvaltansa ja kauppansa piiriin. Verraten harvoin he tulivat vääriin johtopäätöksiin. Tämmöisistä mainittakoon, että he luulivat jalokivien, kivennäisten ja vuorien runsaimmin kehittyneen päiväntasaajan seuduilla, ihmisten ja eläinten lauhkeilla keskileveyksillä, etäisen pohjoisen taas parhaiten soveltuvan kasvistoa, mutta ei sitä vastoin muita luonnonvaltakuntia varten. Tämä harhakäsitys, joka näkyy perustuvan tietoon pohjolan laajoista, harvaan asutuista metsäseuduista, periytyi Länsimaitten skolastikoille ja heiltä Columbukselle, joka sen vuoksi luuli kuuman ilmanalan maissa tavattavan runsaimmat aarteet jalokiviä ja kultaa. Siitä syystä hän Guanahanista pyrki yhä etelään päin, toivoen siellä tulevansa yhä rikkaampiin maihin.
Oikeammat ovat monet erikoishavainnot, joita Arabit tekivät kasvimaantieteen alalla. Iztahri oli huomannut, ettei palmuja kasva siellä, missä lumi pysyy maassa jonkin aikaa sulamatta. Abulfeda tiesi, että Englanti sateisine, kesällä viileine säineen on viininviljelyksen pohjoisrajan takana. Mutta varsinkin mausteista, inkivääristä, pippurista ja mausteneilikasta oli kaikillakin näillä arabialaisilla maantieteilijöillä tarkka tieto. Aina 17:teen vuosisataan mausteet ynnä muutamat ylellisyystuotteet ja jalot metallit olivatkin maailmankaupan tärkeimmät tavarat, vasta sen jälkeen alkoivat sokeri, kahvi, tee, indigo ja puuvilla voittaa maailmankaupassa yhä enemmän alaa. Mutta Arabit hallitsivatkin kaikkia Itämaitten kauppateitä Keskiajan lopulle saakka, ja luonnollista sen vuoksi oli, että heillä oli tarkat tiedot kauppatavarain syntyperästäkin. Heidän tietonsa kasvupaikoista ovat nykyajan tutkimukselle tärkeänä johtona Europan viljelyskasvien kotimaan ja levenemisen selville saamiseksi. Mainittakoon esimerkiksi sitrona, pomeranssi ja oranssi, jotka nykyään ovat Etelä-Europassa niin tärkeitä viljelyskasveja. Etelä-Europpa ei ole niiden kotimaa. Massudi niistä antaa »Kultaisissa niityissään» muutamia vaihetietoja, jotka ovatkin ainoat mitä on jälkimaailmalle säilynyt. Jo Aleksanteri Suuren Intian retkellä Kreikkalaiset olivat kuulleet, että Persiassa ja Meediassa kasvoi ihmepuu, jolla oli kauniit kultaiset hedelmät. Pian tuo »Meedian omenapuu», sitrona, sitten siirrettiin Kreikkaan, ynnä Vähään Aasiaan ja arvatenkin Etelä-Italiaankin, mutta sitä viljeltiin vain koristepuuna, koska sen hedelmiä ei voitu happamuutensa vuoksi syödä. Vasta 10:llä vuosisadalla Etelä-Europpa sai arvokkaimmat »etelähedelmänsä», sillä vasta silloin siirrettiin sinne, Massudin tietojen mukaan, limoni ja pomeranssi kotimaastaan Intiasta. Oranssi saapui Europpaan vasta 15:llä vuosisadalla, lähdettyään sekin alkuaan Intiasta länttä kohti vaeltamaan.
Kansatiede.
Arabien kansatieteellisistä havainnoista ovat tärkeimmät ne, joita he tekivät Kiinassa ja Länsi-Aasiassa ja varsinkin Itä-Venäjällä. He olivat oppineet tuntemaan useimmat idän maat ja kansat, ja näkemistään he tekivät tarkkoja muistiinpanoja. Kiinaankin he olivat sangen hyvin tutustuneet jo ennen mainittujen kaupparetkiensä kautta. Kiptshak-tataarien valtakunnasta, joka oli Kaspian pohjoisilla aroilla, kertovat useat arabialaiset maantieteilijät erinomaisen seikkaperäisesti, etupäässä Ibn Fozzlan, Massudi ja Ibn Batuta, jotka siellä laajalti matkustivat. Vieläpä he tietävät kertoa yhtä ja toista Itä-Venäjän pohjoisosissa asuvista suomalaisistakin kansoista, jopa Jäämeren rannikon Samojedeista.
Ihmiskunnan jakamisessa Arabit ovat likimain Vanhan testamentin kannalla. Eräs arabialainen maantieteilijä kertoo, että kun Noan jälkeläiset lisääntyivät, niin tämä pyysi Herraa jakamaan maan hänen poikainsa kesken. Herra suostui pyyntöön, jonka jälkeen enkeli astui alas taivaasta ja antoi Noalle kolme lehteä, käski panna ne uurnaan ja ottaa siitä kullekin pojalle yhden lehden. Kukin lehti merkitsi kolmatta osaa maasta. Niin sai Sem maan keskiosan, Jafet pohjan puolen siihen saakka, kussa Otava alkaa alati näkyä taivaanrannan yläpuolella, Ham sai maan siitä eteläänpäin. Sama kirjottaja sitten luettelee, mitä silloin tunnettuja kansoja kuului kuhunkin ryhmään, tehden kuitenkin suuria erehdyksiä. Jafetin jälkeläisiksi hän muun muassa lukee Turkkilaiset, Slaavit, Gogin ja Magogin, joilla hän lienee tarkottanut Kiinalaisia, Hamin jälkeläisiksi taas yhdistää Koptit, Berberit ja neekerit. Semin jälkeläisiä muka ovat Arabit, Persialaiset ja Kreikkalaiset, joitten kaikkien vanhat asuinsijat muka olivat olleet Etelä-Arabiassa. Kreikkalaiset olivat vähitellen unohtaneet vanhan kielensä ja muodostaneet uuden frankkien ja muitten länsimaitten kansain kielestä. Kreikkalaisten jälkeläisiä muka olivat Frankit ja Germanit, Ruumit eli Byzantilaiset, jotka ajelivat partansa, ja Armenialaiset, jotka eivät saaneet ajella partaansa rangaistukseksi siitä, että he kerran olivat pilkanneet apostoli Pietarin suurta partaa.
Arabien kuvaukset yksityisten kansain tavoista ja elämänlaaduista ovat tosin jotenkin pintapuoliset, mutta niillä on kuitenkin suuri historiallinen arvo. Monet heidän säilyttäneistään tiedoista ovat koituneet kansatieteelle hyödyksi, kuten kertomukset Turkkilaisten ennustustavoista. Paitsi jalkapohjista he nimittäin kertovat Turkkilaisten ennustaneen eläinten, etenkin vuohen ja lampaan olkaluista. Tämä sama ennustustapa on yleinen Itä-Aasiankin mongolilaisten kansain kesken, — sitä sanotaan »skapulamantikaksi». Sen esiintyminen Japanissa on ollut tärkeänä apuna Japanilaisten sukuperän määräämisessä, sillä se selvään viittaa siihen, että Japanilaiset ovat mannermaalta tulleet ja ovat tataarilaista sukuperää. Sama tapa oli ennen vanhaan yleinen Kiinalaistenkin kesken, jotka muistotietojensa mukaan ovatkin nykyiseen maahansa muuttaneet Keski-Aasian aroilta, kulkien samaa tietä, Kuenlun vuoriston pohjoispuolitse, jota aikoinaan Marco Polo matkusti Kiinan suurkaanin hoviin.
Arabialaisten kirjottajain käsityksiä ilmanalan vaikutuksesta asukkaitten ulkomuotoon ja lahjoihin kuvaavat seuraavat Kaswinin mietteet: »Tiedämmehän kaikki, kuinka aurinko päivällä rataansa kiertäessään vaikuttaa kasveihin, kuten nipukkaan, päivänkakkaraan ja risinikukkaan. Ne kaikki kasvavat ja voimistuvat, kun aurinko alkaa kohota taivaalle. Mutta kun se alkaa laskea, niin ne herpaantuvat ja ovat auringon laskiessa ikäänkuin lakastuneet. Samoin aurinko vaikuttaa luontokappaleihin. Me näemme, kuinka Kaikkivaltias kevään alkaessa ikäänkuin antaa uutta voimaa eläville olennoille, kuinka ne alkavat varttua, reipastua ja kuinka eläinten voimat yhä enemmän karttuvat siksi, kunnes aurinko on noussut korkeimmalle kohdalleen taivaan laelle, joka niitten ylitse kaartuu. Mutta kun se alkaa siitä laskea, niin näitten voimatkin vähenemistään vähenevät aina talvipäivän seisaukseen saakka.»
Arabien kartat.
Vaikka Ptolemaioksen kartta tähtitieteellisine perusteineen olikin Arabialaisille hyvin tunnettu monta vuosisataa, niin eivät he kuitenkaan oppimestariaan täysin ymmärtäneet, eivätkä kyenneet karttaa edelleen kehittämään hänen hengessään. Edrisin kuulussa kartassa, joka oli syntynyt osaksi länsimaisten vaikutusten johdolla, ovat maanosat muuttuneet aivan muodottomiksi, saarien sijotus mielivaltaiseksi, entisen tieteellisen käsityksen sijaan näyttää kartan laatijaa hallinneen sama kaavaileva mielivaltaisuus, jonka huomasimme Länsimaittenkin kartanlaatijoissa Keskiajalla.
Mutta samat puutteet haittaavat semmoisiakin arabialaisia karttoja, jotka ovat syntyneet aivan vapaasti, länsimaalaisten vaikutusten ulkopuolella. Maa piirrettiin ympyriäiseksi, samoin kuin länsimaalaisissa pyöräkartoissa, ja samoin kuin kristityt olivat piirtäneet Jerusalemin kartan keskipisteeksi, samoin Arabit sijottivat siihen Mekan. Arabialaisissakin kartoissa kiertää valtameri koko maata.
Luopumalla näin Ptolemaioksen luomasta pohjasta Arabit samalla luopuivat mahdollisuudesta kehittää karttaa täydellisemmäksi laajan maantuntemuksensa avulla. Vaikka he kykenivät korjaamaan Ptolemaioksen pituus- ja leveysastemääräyksiä, niin ei heillä kuitenkaan ollut älyä piirtää karttaansa asteverkkoa, eikä näistä oikaisuista siis ollut kartalle hyötyä. Maantuntemuksen laajuus pikemmin oli omiaan vielä entistä enemmän seisottamaan karttaa, he kun piirsivät sen niin täyteen uusia paikkoja ja nimiä, että niitä oli sijotettava, missä vain tilaa oli, koska eivät olisi muutoin mahtuneet. Helppo on käsittää, kuinka nurjaksi kaikkien rantain ja jokien juoksu sen kautta kävi.
Arabien suosiollisuus yksinkertaisia geometrisiä kuvioita kohtaan oli niinikään suuressa määrin omiaan muuttamaan heidän karttaansa. Rakennuksissaan he osasivat käyristä ja suorista viivoista luoda kerrassaan ihmeteltäviä uusia koristemuotoja, mutta kartoilla ei tulos ollut yhtä hyvä. He piirsivät kaikki viivottimella, harpilla ja käyräviivaimella, olipa Välimeri, Musia meri, taikka Niili kuvattavana. Luonnollisesti semmoisen kartanpiirtämisen täytyi johtaa aivan nurjiin tuloksiin, sillä kartassa ei mittausopillisilla säännöllisillä viivoilla ole paikkaa muuta kuin apuviivoina, s.o. asteverkkona.
Edrisin kartta, joka oli länsimaisten vaikutusten alaisena syntynyt, oli sittenkin tavallisiin arabialaisiin karttoihin verraten suuri edistys, ja suurista puutteista huolimatta sillä on ollut melkoinen vaikutus seuraaviin tutkimusretkiin.
RISTIRETKIEN AIKA.
Olemme edellisessä nähneet, kuinka suuri se vaara oli, joka Afrikasta ja Vähästä Aasiasta uhkasi Europpaa, ja kuinka jo todella Sarasenit saivat jalansijaa sekä Sisiliassa ja Etelä-Italiassa että varsinkin Espanjassa. Itsesäilytyksen pakko käski Europan kansoja valmistautumaan taisteluun yhteistä vihollista vastaan ja hetkeksi unhottamaan ainaiset keskinäiset riitansa. Jo yhdeksännellä vuosisadalla Rooman paavi julisti, että kaikki, jotka kaatuivat taistelussa vääräuskoisia ja pakanoita vastaan, pääsisivät taivaaseen. Kristikunta sen kautta omaksui saman sotaisen hengen, joka oli saanut muhamedilaisuuden lähtemään vallotuksille. Pohjanmiesten rohkeat retket Välimerelle, heidän kristinuskoon kääntymisensä ja aseittensa kääntäminen Saraseneja vastaan valoivat uutta toimeliaisuuden ja rohkeuden henkeä kristittyihin maihin. Sisilian ja Etelä-Italian vallotuksen kautta he olivat torjuneet sen vaaran, joka uhkasi Italiaa Sarasenien puolelta, retkillään Pyhään maahan ja Airikaan he olivat paljon karsineet sitä voittamattomuuden mainetta, jonka Sarasenit olivat saamaisillaan. Pohjanmiesten esimerkki kypsytti vähitellen sitä ajatusta, että kristityt kansat ehkä uskaltaisivat siirtää taistelun omilta rannoiltaan vihollisen maahan ja ennen kaikkea vallottaa takaisini Pyhän maan ja Vapahtajan haudan, jonka menetys Keskiajan hurskaille ihmisille oli polttava häpeä ja ainaisen surun syy.
Sitä paitsi olivat kauppaolot muhamedilaisten harjottaman kauppasorron vuoksi käyneet niin sietämättömiksi, että käytännöllisetkin syyt kehottivat lännen kansoja taisteluun.
Sitä myöten kun kristittyjen ja Sarasenien vihat olivat kehittyneet, oli kristittyjen kohtelu Jerusalemissa ja Palestinan pyhillä paikoilla käynyt yhä huonommaksi, pyhiinvaellusmatkat vaarallisemmiksi. Kerrotaan Anjoun pelätystä »Mustasta kreivistä», Fulk Nerrasta, joka kävi Palestinassa kolme kertaa, että hänen toisella matkallaan täytyi maksaa suuret lunnaat, ennenkun pääsi Jerusalemiin, ja Pyhälle haudalle hänet päästettiin vain sillä ehdolla, että suostui sitä pilkkaamaan. Pilkkaamisen hän suoritti sillä tavalla, että oli Vapahtajan ristiä sylkevinään, mutta samalla hän rautaisilla hampaillaan purikin siitä pois kappaleen. Tuota kappaletta palveltiin sitten Ranskassa kalleimpana ihmeitä tekevänä pyhäinjäännöksenä.
Tämmöinen kohtelu sytytti katkeruutta ja vihaa sekä ylhäisten että alhaisten povessa, ja vielä enemmän kristikunta tunsi tuskaa, kun Palestinan väliaikainen hallitsija, kalifi Hakim, v. 1010 uskonvimmassaan hävitti Pyhän haudan rakennukset. Ne tosin vuosikymmenen kuluttua rakennettiin uudelleen, mutta hurja koston tunne syttyi kristikunnassa ja tapaus yhä valmisti maata sille liikkeelle, joka vihdoin vuosisadan lopulla sai Länsimaat yhteisin voimin hyökkäämään Itämaitten kimppuun. Mutta ennenkun ristiretkistä tuli täyttä totta, tarvittiin kuitenkin paljon enemmän kärsimyksiä pyhiinvaelluksien teillä. V. 1064 neljä saksalaista kirkkoruhtinasta lähti pyhiinvaellukselle Syyriaan 7,000 pyhiinvaeltajan keralla. Lähellä Jaffaa sarasenilaiset rosvot hyökkäsivät heidän kimppuunsa ja piirittivät heidät erääseen linnaan, jossa heitä pahoin pideltiin. Mutta vaikka pyhiinvaeltajat sitten kunnialla pelastuivatkin tästä pälkäästä, niin pääsi kuitenkin ainoastaan kaksituhatta seitsemästä tuhannesta palaamaan takaisin omalle maalleen. Tämmöisten tapausten kautta lopulta sai voimia kristikunnassa virinnyt liike, jonka päämäärä oli muhamedilaisuuden ja pakanuuden kutomain siteitten murtaminen.
Itämaille oli ilmestynyt uusi vihollinenkin, joka yhteistointa joudutti uuden yhteisen vaaran kautta. Turkkilaiset kansat, jotka siihen saakka olivat olleet loitolla Keski-Aasian aroilla, alkoivat kymmenennellä vuosisadalla saada yhä enemmän valtaa Etu-Aasiassa. Bagdadin kalifikunta rappeutuessaan alkoi vihdoin käyttää palvelukseensa muhamedin uskoon kääntyneitä sotaisia Turkkilaisia, ja vähitellen kalifi oli kokonaan näitten apuriensa käsissä. V. 1055 Seldshukit pakottivat abbassidilaisen kalifin kokonaan luovuttamaan itselleen vallan. Tämän uuden vihollisen kautta Byzantionilainen keisarikunta, joka muutaman vuosisadan heikkoudentilan jälkeen jälleen oli alkanut vallata takaisin entisiä maitaan ja vaikutusvaltaansa Vähässä Aasiassa, kaikiksi ajoiksi menetti tulevaisuutensa. Seldshukit vallottivat Armenian ja Georgian ja pian sen jälkeen koko Vähän Aasian, kapeata rannikkokaistaletta lukuun ottamatta. Konstantinopolikin oli joutunut vaaraan. Milloin hyvänsä saattoivat Seldshukit tulla Europpaan, toisin sanoen, jo yhdennellätoista vuosisadalla uhkasi se vaara, joka vihdoin neljännellä- ja viidennellätoista toteutui.
Seldshukit saivat Palestinankin käsiinsä. Turkmenilainen vartijasto vartioi nyt Pyhää hautaa ja pyhiinvaeltajia kohdeltiin yhä tylymmin ja halventavammin. Pyhiinvaeltajia palasi alinomaan Pyhältä maalta kertomaan siitä julmuudesta ja sorrosta, jonka alaisina olivat matkalla olleet.
Maaperä oli siis kaikin puolin valmistettu, kun Amiensin Pietari alkoi hehkuvilla puheillaan vaatia Länsimaitten ritaristoa valiottamaan takaisin Pyhän maan. Iberian niemimaalla oli taistelu jo sitä ennen alkanut muhamedilaisten valtakuntain rappeuduttua. Kaikkialta Europasta saapuneitten vapaaehtoisten ritarien avulla Pyreneitten suojissa säilyneet pienet kristityt kuningaskunnat vähitellen alkoivat niemimaata takaisin vallottaa. Luultavasti olisivat Kastilia, Aragonia ja Portugali jo silloin voineet lopullisesti karkottaa maurit koko niemimaalta, elleivät nämä olisi saaneet apua Marokosta. Paavi lienee sen vuoksi aikonut suunnata ensimäisen ristiretken Espanjaan, tämän taistelun loppuun saattamiseksi, mutta Byzantionin vaaranalainen asema ja pyhiinvaeltajain kärsimykset pakottivat kääntymään itää kohti. Pyreneitten niemimaan eteläosa pysyi sen vuoksi aina Uuden ajan alkuun saakka muhamedilaisena.
Ensimäisen kerran uusi nuori Europpa esiintyi suuressa yhteisessä yrityksessä, lähtiessään ensimäiselle ristiretkelle. Mitkä lienevätkin olleet monen yksityisen syyt, mitä syrjävaikuttimia lieneekin ollut kansain ja hallitsijain päätöksiin vaikuttamassa, empimättä on myönnettävä, että se henkinen liike, joka sai nämä sodat aikaan, oli kantava ja vilpitön ja vaikutti arvaamattoman lujittavasti Europan oloihin vuosisadoiksi.
Läänityslaitos oli silloin kehittynyt kukkaansa, länsimainen ritarista tunsi voimansa ja oli nyt saanut korkean ihanteellisen päämäärän. Uskoninnostus oli suuri ja riemastuksella ritaristo riensi tarjoomaan harjaantuneen kätensä ja miekkansa sen asian palvelukseen, joka yhä uudelleen kohoo kansain ja aikain korkeimmaksi, mihin muotoihin se kulloinkin pukeutuneekin. Koko nuoressa loistossaan, kiiltävissä haarniskoissa, raudalla suojeltujen upeitten ratsujen selässä, knaapit ja asemiehet saattajinaan, ratsastivat urhoollisimmat miehet jokaisesta kristitystä maasta, kokoontuen matkalla suuremmiksi joukoiksi, niinkuin purot joiksi, paisuen vähitellen armeijoiksi, joitten raskaitten varustuksien alla kentät vapisivat, kun ne eri tahoilta suuntasivat kulkuaan kohti yhteistä päämäärää. Kuinka moni sille matkalle jäi! Mutta vaikka jääneillä oli surijansa, vaikka lukemattomat lesket ja orvot itkivät heidän puolestaan kyynelensä, niin ei heidän kuolemaansa kuitenkaan säälitty, sillä he olivat perineet taivaan. Semmoisen suuren ja yhteisen ajanliikkeen edessä vaikenivat kaikki valtiolliset syyt, sillä tunnesisällyksensä ja siveellisen arvonsa vuoksi se oli kaikkien valtiollisten syitten yläpuolella. Tältä kannalta on ristiretkiä ensi sijassa arvosteltava ja vasta toisessa sijassa huomioon otettava monenlaiset syrjävaikuttimet ja jälkiseuraukset, jotka saavat selityksensä siitä, että ihminen parhaissakin aikeissaan samalla, ehkä usein itsetiedotta, ajaa omia itsekkäitä etujaan.
Ristiretken vaiheet ovat lukijoille siksi tunnetut, ettei meidän tarvitse niihin tässä puuttua. Johdamme muistoon vain muutamia päätapauksia.
Ensin lähti matkaan alhaista kansaa Amiensin Pietarin johdolla, mutta jo Vähässä Aasiassa nämä huonosti varustetut ja hajanaiset joukot saivat surkean lopun. V. 1096 lähti sotaan harjaantunut ritaristo liikkeelle. Eri teitä kokoonnuttiin Konstantinopoliin, josta Aleksios Komnenos saattoi joukot salmen poikki Vähään Aasiaan. Kun oli suunnattomia vaikeuksia voittaen marssittu Vähän Aasian poikki, niin vallotettiin Edessä Eufratin rannalla ja Antiokia, jonka Seldshukit vasta vuosikymmentä aikaisemmin olivat Byzantionilta anastaneet. Ei kymmenettä osaa päässyt Jerusalemin edustalle siitä armeijasta, joka oli viety Konstantinopolista salmen poikki, mutta niin palava oli ristiretkeläisten innostus, että he ylönluonnollisilla ponnistuksilla ja ihmenäkyjen kiihottamina vallottivat Pyhän kaupungin. Siellä nyt verilöylyllä kostettiin pyhiinvaeltajien kärsimykset ja riennettiin heti verissä käsin pyhiin paikkoihin rukoilemaan. Semmoinen oli noitten melskeisten aikain henki. Jerusalemista tuli uusi kuningaskunta ja Bouillonin Gottfriedistä sen ensimäinen hallitsija. Edessä, Antiokia ja Tripolis kuuluivat siihen läänityskuntina. Johanniittain ja Temppeliherrain ritarikunnat perustettiin Pyhän haudan pysyväksi suojelijakunnaksi ja muita myöhemmin.
Toinen ristiretki (1147—1149) tapahtui sen johdosta, että muhamedilaiset olivat vallottaneet takaisin Edessan. Mutta tämä ristiretki jäi melkein tuloksettomaksi.
Kolmannella ristiretkellä (1189—1192) oli tarkotus Jerusalemin takaisin vallottaminen, sillä v. 1187 oli Egyptin sulttaani Saladdin anastanut sen kristityiltä ja uhkasi ajaa heidät pois sekä Palestinasta että Syyriasta. Tällä retkellä olivat johtajina Saksan keisari Fredrik Barbarossa, joka hukkui erääseen jokeen Kilikian rannalla, Ranskan kuningas Filip August ja Englannin kuningas Rikard Leijonamieli. Saksalaiset olivat kulkeneet maisin, Englantilaiset ja Ranskalaiset meritse, ja viimeksi mainitut vallottivat yhdessä Akkon. Viimeiseksi jäi Palestinaan englantilainen joukko, jonka johtaja Rikard Leijonamieli urhotöillään herätti vastustajainsakin ihailua. Hänen ansionsa oli, että osa Palestinasta pelastettiin ja kristityille edes tunnustettiin vapaa oikeus käydä Jerusalemissa pyhiinvaelluksilla.
Neljännellä ristiretkellä, jonka toimeenpanemisessa Italian merikaupungit olivat tehokkaimpia auttajoita, jäätiin tielle ja harhauduttiin maallisempiin toimiin. Vallotettiin kristitty Konstantinopoli ja Byzantilaisen keisarikunnan raunioille perustettiin n.s. Latinalainen keisarikunta. Suurin osa Byzantionin maista jaettiin lääneiksi länsimaalaisille ritareille ja Italian kaupungeille, ainoastaan Vähän Aasian puolella säilyi pieni alue Byzantionin hallitsijasuvulle, Nikaia pääkaupunkina. Mutta Latinalainen keisarikunta oli lyhytikäinen ja sen kukistuttua Konstantinopoli vielä pari vuosisataa oli kreikkalaisen valtakunnan pääkaupunki.
Viimeinen itäinen ristiretki oli se, jonka hohenstaufilainen keisari Fredrik II teki Pyhälle maalle. Enemmän valtiotaitonsa kautta kuin asevoimalla hän sai Jerusalemin vielä kerran kristittyjen valtaan (1229), mutta viidentoista vuoden perästä muhamedilaiset sen jälleen vallottivat, eivätkä kristityt sen koommin ole sitä takaisin saaneet. Egyptin Mamelukit, voitettuaan Ranskan kuninkaan Ludvig IX:nen Afrikassa, vallottivat v. 1290 Akkon, joka oli kristittyjen viimeinen jalansija Palestinan maassa.
Kauemmin pysyivät pystyssä ne pienet valtakunnat, joita ristiretkeläiset perustivat Egean meren saarille. Rhodosta puolustivat Johanniitat aina vuoteen 1522, Kypros joutui lopullisesti Turkkilaisten haltuun vasta kuudennentoista vuosisadan lopulla, Kreta vuosisataa sitäkin myöhemmin. Mutta näitä saaria ei vallotettu muhamedilaisilta, vaan otettiin ne Byzantionilta. Taistelu, jota niistä vielä kauan varsinaisien ristiretkien päätyttyäkin käytiin Turkkilaisia vastaan, jätti paljon romantisia vaikutuksia Länsimaitten kirjallisuuteen, — niihin muistoihin perustuu m.m. Topeliuksen draama »Kypron prinsessa».
Ristiretkillä oli erinomaisen suuri vaikutus Europan elämän kaikkiin ilmiöihin. Itämailla tutustuttiin vanhoihin sivistysoloihin, jotka monessa suhteessa olivat paljon kehittyneemmät ja hienostuneemmat kuin Länsimaitten, tutustuttiin uusiin elämänvaatimuksiin ja nautintoaineihin, uusiin teollisiin menetelmiin ja tieteeseen, joka oli paljon korkeammalla länsimaista tiedettä. Vasta ristiretkien kautta pääsi maantiedekin Länsimailla laajemmalle pohjalle. Eivätkä ne ainoastaan laajentaneet, vaan syvensivätkin maantuntemusta. Se mikä siihen saakka oli tätä tiedettä harjotettu, oli pysynyt hyvin harvalukuisen oppineen piirin tietona, muitten, ylhäisöönkin kuuluvien henkilöitten käsitykset Itämaista ja sen luonnonoloista olivat aivan vaillinaiset ja väärät. Sitä osottaa tuo ensimäinen surkea yritys, joka tapahtui ennen varsinaista ristiretkeä, ja samaa tietämättömyyttä osotti vielä ensimäinen ristiretkikin, jolla suurin osa komeasta rautapukuisesta armeijasta menehtyi suorastaan maantieteellisten tietojen vaillinaisuuden vuoksi. Nämä pitkälliset taistelut ja niitä seuraavat maananastukset, länsimaisten ritarikeskustain ylläpitäminen Palestinassa ja Välimeren saarilla syvensivät valtavasti tietoa näistä maista, niitten asukkaista ja oloista laajimmissakin kansan kerroksissa. Sillä ajalla, jonka Jerusalemi oli kristittyjen käsissä, tulvasi sinne suunnattomat määrät pyhiinvaeltajia. Voimmepa sanoa, että maantuntemus luultavasti oli paljon yleisempikin ja parempi, kuin sen ajan kirjallisuudesta saattaisi päättää, sillä kirjallisuus oli vielä siksi kehittymätön, ettei se suinkaan kyennyt vastaavassa määrässä käyttämään hyväkseen tilaisuutta.
Abessinia.
Ristiretkien yhteydessä voimme muistella erästä etäistä kristittyä maata, jonka maantieteellinen asema oli semmoinen, että se ainakin Palestinassa olisi voinut ratkaista kristikunnan taistelun muhamedilaisuutta vastaan kristikunnalle eduksi, jos tuon maan silloiset olot olisivat olleet semmoiset, että se olisi voinut asemataan hyväkseen käyttää.
Tämä maa oli Abessinia, vanha Axum, jonka vaiheista jo olemme kertoneet, miten se Keskiajan alkupuolella oli yhteydessä Itä-Rooman keisarikunnan kanssa ja keisari Justinianuksen kehotuksesta joksikin aikaa vallotti osan Arabiaakin. Kun muhamedilaisuus levisi Arabiasta ja valtasi Egyptin, niin tuli tuo maa kokonaan eristetyksi kristikunnasta. Sen olemassa olostakaan ei ollut muuta tietoa kuin hämärä huhu. Kerrottiin jossain idässä olevan »Pappi Johanneksen» hallitseman valtakunnan, jonka kanssa ristiretkeläisten muka olisi ollut edullista päästä yhteyteen. Tämän yhteyden toteuttaminen oli kuitenkin mahdotonta, eikä Abessinia sen vuoksi voinut millään tavalla vaikuttaa Länsimaitten taisteluun.
Abessinian sivistyksen kehto oli Tigreessä, jossa oli maan vanha pääkaupunki Axum. Se oli ikivanha paikka, joka jo Egyptin vanhojen hallitsijasukujen aikana oli yhteydessä Niilin laakson kanssa; Egyptin ammoista vaikutusta todistavat näihin saakka säilyneet obeliskit ja patsaat. Ikivanhat olivat niinikään suhteet Heprealaisiin. Abessinialaisten perimätietojen mukaan Axumin varsinainen perustaja oli Hamin poika Kush. Kushin pojasta Aitiopsista muka ruvettiin maata sanomaan Etiopiaksi, joka nimitys muutoin käsitti paljon laajemmaltakin maata. Erään toisen raamatullisen tarinan mukaan oli 11:llä vuosisadalla e.Kr. Sheban (Saban) kuningatar Maketa Abessinian hallitsija. Käydessään Juutalaisten kuninkaan Salomonin vieraana, hän oli mennyt tämän kanssa naimisiin ja avioliitosta synnyttänyt pojan, joka David I:n nimellä oli astunut Etiopian valtaistuimelle. Hänestä johtavat Abessinian hallitsijat vielä tänä päivänä sukujuurensa. Mutta vasta Kreikkalaisten kautta näyttää kultuuri saaneen Abessiniassa lujemman jalansijan. Kreikan kieli oli hovikieli ja uskontoon sekaantui paljon kreikkalaisia käsitteitä. Korkeimmillaan oli Abessinian sivistys ensimäisinä vuosisatoina ajanlaskumme jälkeen, jolloin sinne kristinuskokin tuotiin. V. 333 kuningas Uizanas oli ulottanut valtansa Etelä-Arabiaan saakka, halliten siis kaikkia maita Bab-el-Mandebin salmen kahden puolen. Muistokirjotuksessa hän vielä nimittää itseään kreikkalaisen sotajumalan Areksen pojaksi, mutta mahdollista on, että se oli juuri hän, joka kääntyi kristinuskoon. V. 523 pyysi keisari Justinianus Axumin hallitsijaa Kalebia pakottamaan Arabiassa mellastavat juutalaiset lakkauttamaan kristittyjen vainot ja Kaleb täyttikin tämän pyynnön, levittäen siten jälleen valtaansa, joka oli alkanut rappeutua. Pian kuitenkin Etelä-Arabia uudelleen menetettiin ja muhamedilaisuuden ensimäiset aallot pian vyöryivät sen ylitse.
Abessinia sitten kävi mitä omituisimpain vaiheitten kautta. Vanhan salomonilaisen hallitsijahuoneen syöksi ensimäisen vuosituhannen loppupuolella valtaistuimelta Judith niminen juutalainen nainen, joka surmautti sen jäsenet melkein sukupuuttoon. Juutalaisia oli muuttanut Abessiniaan niin runsaasti, että kruunu maan pohjoisosissa pysyi enemmän kuin 350 vuotta juutalaisten hallussa. Kolmannellatoista vuosisadalla kristinusko uudelleen kohosi sorretusta asemastaan, juutalainen hallitsijahuone kukistui ja vanha salomonilainen nousi uudelleen valtaistuimelle. Samaan aikaan alkoivat kuitenkin muhamedin uskon levittäjät ahdistaa maata niin ankarasti, että Abessinian hallitsijat hädissään pyysivät Länsimaitten kristikunnalta apua. Mamelukeilla oli siis hyvä syy koettaa estää ristiretkeläisiä pääsemästä Egyptin kautta Abessinian kanssa yhteyteen. Heidän maansulkemuksensa oli niin tehokas, että Länsimailla oli vain häälyviä ja suuresti liioteltuja huhuja koko valtakunnan olemassa olostakaan. Vasta viidennellätoista vuosisadalla alkoi saapua luotettavia tietoja ja avunpyyntöjä, jotka aluksi kohdistuivat paaviin. Aseellista apua eivät Abessinialaiset kuitenkaan saaneet, ennenkun Portugalilaiset olivat ilmestyneet Intian merelle. Heidän avullaan Abessinialaiset karkottivat muhamettilaiset, jotka sillä välin olivat maan vallottaneet, ja Abessinia on siitä pitäen säilyttänyt itsenäisyytensä ja vanhettuneen kristinuskonsakin, vaikka se ainaisten sisällisten riitojen vuoksi onkin pysynyt heikkona ja kaikista vanhoista kristityistä maista enimmän takapajulla.
Italian kauppakaupungit.
Ristiretket tuskin olisivat olleet mahdollisia, eivät ainakaan siinä laajuudessa, kuin ne tapahtuivat, ilman Italian kaupunkien ja niitten laivastojen apua. Nämä olivat sen jälkeen, kun Sarasenit torjuttiin Italiasta ja Byzantion oli alkanut toipua masennustilastaan, Välimeren itäosissa kehittäneet erittäin vilkkaan kaupan. Näillä laivastoilla myöhempien ristiretkien armeijat kulkivat meren poikki ja niitten apua oli suuressa määrin kiittäminen siitä, että Syyrian rannikkokaupungit voitiin vallottaa ja yhteyttä Länsimaitten kanssa ylläpitää. Varsinkin neljännellä ristiretkellä niitten apu oli tehokas, ja siitä syystä Italian kaupungit saivat suuren osan Byzantilaisen valtakunnan merimaista, kun tämä ristiretki päättyikin kreikkalaisen keisarikunnan jakamiseen. Ristiretkien lopussa Italian kaupungeilla sen vuoksi oli kerrassaan vallitseva asema Välimeren kaupassa.
Amalfi, joka Sarasenien Italiaa uhatessa oli omain etujensa hyväksi ruvennut heidän palvelukseensa, käänsi aseensa yhteistä vihollista vastaan, kun Normannit olivat Sarasenit meren taa karkottaneet. Mutta se oli osannut hyvin käyttää välittävää asemaansa. Jo kymmenennen vuosisadan alussa Amalfilla oli kauppa-asemia kaikkialla Etelä-Italiassa ja Sisiliassa, Adrian meren itärannalla ja Konstantinopolissa. Sarasenilaisissakin kaupungeissa amalfilaiset olivat osanneet hankkia itselleen kauppaetuja. Mutta jo ristiretkien aikana tämän kaupungin merimahti heikontui, ja neljännen ristiretken saaliinjaossa se sai tyytyä hyvin vähäpätöiseen osaan. Amalfi vallitsi mahtinsa aikoina varsinkin silkin kauppaa. Se oli Italian länsirannikon muitten kaupunkien varsinainen purjehdusopettaja. Sanottiin, että kompassikin oli amalfilaisen Flavio Giojan keksintö: mutta epäilemättä kompassi tuotiin Itämailta ja oli Italiassa yleiseen tunnettu jo ennen Giojaa.
Sitä myöten kuin Amalfin mahti rappeutui, sitä myöten Venezian paisui. Tämä kaupunki laguniensa keskellä oli noina levottomina aikoina tyyssija, johon kaikki vainotut mannermaalta pakenivat, ja se nopeaan kasvoi ja varttui. Se noudatti kauppapolitiikassaan varmoja periaatteita ja laajensi toimialojaan järjestelmällisesti. Venezian mahti sen vuoksi paisuikin tasaisesti ja varmasti. Venezian johtavia kauppa-aatteita oli, että kaupan etujen tuli kulkea ennen kaikkia muita, tasavallan itsenäisyyttä lukuun ottamatta. Yleensä se aina asettui vahvimman puolelle ja taisteli yhtä ennakkoluulottomasti Byzantionin kuin Länsimaittenkin liitossa, mutta saattoi kuitenkin, miten etu vaati, esiintyä aivan omin päinkin karttuneen valtansa koko painolla. Venezia kukisti Dalmatian merirosvot ja anasti sikäläiset takamaat, joista sitten saatiin mitä oivallisimpia rakennuspuita paalukaupunkia varten. Sarasenit voitettiin suuressa meritappelussa, heidän jälleen uhatessa Etelä-Italiaa, ja pidettiin siten Adrian merta avoinna. Kiitollisena tästä voitosta Byzantion soi Venezialle vapaan kaupan Mustalla merellä. Venezialaisia palveli Byzantionin armeijassa. Konstantinopolin satama oli täynnään heidän laivojaan, sen arvokkaimmat tuotteet kulkivat heidän välityksellään ulkomaille. Venezialaiset välittivät postinkin kuljetusta Konstantinopolista Länsimaille, kunnes kymmenennellä vuosisadalla idän ja lännen mahtimiesten välillä tapahtui niin vihamielinen kirjeenvaihto, että Venezian dogi äkkiä lakkautti postinkuljetuksen, voidakseen ylläpitää kummallekin taholle hyviä suhteita. Kahdennentoista vuosisadan keskivaiheilla Venezia kuitenkin riitaantui Byzantionin kanssa, mutta sen, mitä se silloin menetti, korvasivat runsaasti ne edut, joita ristiretket sille hankkivat.
Venezian kanssa kilpailivat Amalfin jälkeen Pisa ja Genova. Mutta kauan kului, ennenkuin ne saattoivat »Adrian meren morsiolle» puoliaan pitää. Enimmäkseen Italian kaupungit jakoivat keskenään »vaikutusalueet» siten, että mahtavin piti niin paljon kuin se hyvin saattoi hallita ja jätti loput kilpailijoilleen. Mutta Venezian riitauduttua Byzantionin kanssa alkoi Genovan aika. Genova sai silloin kauppaoikeuden kaikissa keisarikunnan satamissa, muutamia Mustan meren satamia lukuun ottamatta, ja muillekin Italian kaupungeille suotiin sama oikeus, kunnes Byzantionin vallotus ja valtakunnan jako v. 1204 antoi Venezialle monin verroin takaisin, mitä se oli menettänyt. Silloin Venezia muun muassa sai suuren osan Peloponnesosta, joka oli tärkeä silkkiteollisuutensa vuoksi, osan Euboiasta sekä Joonian saaret, joilla venezialaiset linnanrauniot ja talojen rakennustapa yhä vielä todistavat Adrian kauppavallan aikoja. Venezia sai muun muassa käsiinsä pohjolasta tulevan turkiskaupan. Mustaa merta hallitessaan se hallitsi Välimeren maitten viljantuontia. Mustalta mereltä solmittiin kauppaliittoja Armenian ja uuden mongolivaltakunnan kanssa ja perustettiin Donin suulle Tana niminen siirtokunta. Välimeren itäpäässä taas Venezia avasi vanhan kauppatien Intiasta Egyptiin ja Aleksandriasta edelleen Välimerelle. Tämä tie oli paljon varmempi kuin maanpäällinen tie Turkkilaisten alusmaitten kautta. Mutta Intian kauppa oli tietysti kokonaan riippuvainen Egyptin hallitsijan armosta.
Venezia ei ainoastaan toiminut kaupan välittäjänä, se kehitti myös suuren ja arvokkaan teollisuuden. Neljännellätoista vuosisadalla hienoimmat liinatavarat valmistettiin Veneziassa, silkkikankaita ja puuvillakankaita kudottiin niinikään. Venezian värjäyslaitokset olivat ensimäiset koko Europassa. Kemiallinen teollisuus oli kehittynyt lagunikaupungissa etevämmäksi kuin missään muualla maailmassa ja väriaineitten valmistuksessa se hallitsi koko kaupan. Nahkaa ei muualla osattu niin etevästi kullata, ei yhtä hienoja nyörejä valmistaa, ja Venezian lasiteollisuus kehittyi taiteellisuuteen, joka sille kautta aikain takasi maailmanmaineen. Metallitavaroita valmistettiin, kuten pronssiteoksia ja rautatakeita ja varsinkin ampuma-aseita. Sokeritehtaitakin oli Veneziassa. Mutta samalla edelleenkin valmistettiin suolaa ja myytiin kaloja, jolla kaupalla Venezia oli mahtinsa alkuunkin päässyt.
Kun Venezian kauppa oli laajimmillaan, niin tuo kaupunki joko suoranaisesti tai välikäsien kautta teki kauppaa Kiinaan ja Intiaan ja syrjäiseen Pohjois-Europpaan saakka. Viidennentoista vuosisadan lopulla Venezialla oli kolmetuhatta kauppalaivaa ja näitten suojaksi ainakin kolmesataa sotalaivaa. Arvion mukaan oli Veneziassa ainakin tuhatkunta kauppaylimystä, joitten vuositulot nykyaikaisen laskun mukaan nousivat satoihintuhansiin.
Venezian kauppalaivat lähtivät aina matkaan suurissa joukoin, oikeina laivastoina, joitten mukana seurasi joku sotalaiva-osasto suojaksi rosvoja vastaan. Tasavallan hallitus määräsi reitin, jota laivaston tuli purjehtia, kuinka kauan matkan piti kestää, milloin oli satamiin saavuttava, milloin niistä lähdettävä, miesluvun, asestuksen, kunkin laivan myytävän ja ostettavan tavaran laadun; ja kun määräpaikkaan saavuttiin, niin hallituksen edustajat määräsivät kauppatavarain hinnat ja valvoivat koko kaupantekoa. Mutta hallitus ei suinkaan menetellyt näin umpimähkään, vaan tarkkaan harkitun suunnitelman mukaisesti ja hankittuaan markkinoista kaikki saatavina olevat tiedot. Tärkeimmät reitit ja laivastot olivat: Ensinnäkin Flanderin laivasto, joka teki kauppaa Sisilian rannikolla, Pohjois-Afrikassa, Espanjassa, Portugalissa, Länsi-Ranskassa, Englannissa ja Flanderissa, poiketen matkalla määrättyihin satamiin. Toinen oli Egyptin laivasto, joka samalla tavalla purjehti Aleksandriaan ja Kairoon, kohdaten siellä maan poikki Punaiselta mereltä tulevat karavanit ja Niiliä pitkin tulevan jokiliikkeen. Mustan meren laivasto purjehti Kaffaan ja 'Kanaan ja Mustan meren itärannikkoa Trapezuntiin, poiketen paluumatkallaan lukuisiin satamiin. Venezian hallitus harjotti kauppaa omaankin laskuunsa, ja suola varsinkin oli hallituksen yksinoikeus. Moinen hallituksen holhous oli niihin aikoihin tarpeellinen, koska kauppa oli ainaisien vaarain alainen merirosvouden, sotien ja muitten syitten puolesta. Kauppiaat sen kautta saivat kaikkialla mitä parasta tietoa ja neuvoa, sillä hallitus aina valitsi kokeneimmat ja taitavimmat asiantuntijat näitä retkiä johtamaan. Kaikissa tärkeimmissä satamissa oli tasavallalla omat konsulit, jotka säännöllisesti lähettivät tietoja paikkakuntansa kaupasta, tuotteista ja tarpeista.
Amalfin, Venezian, Pisan ja Genovan jälkeen alkoi Firenzekin käydä laajaa kauppaa ja Medicien aikana saada paljon vaikutusvaltaa Välimeren itäosissa. Niin vallitsevia olivat kauppaedut, että Firenze toisinaan teki liittoja Turkkilaistenkin kanssa kilpailijaansa Veneziaa vastaan. Firenze oli pankkiliikkeen alalla aikansa ensimäinen kaupunki. Ja siellä näitten monipuolisten itämaisten suhteitten vaikuttama herätys ensinnä kantoi hedelmiä, synnyttäen n.s. renessansiajan, joka tieteen, taiteen ja valistuksen aloilla oli Uuden ajan aamunkoitto.
Kauppatavarat.
Paitsi edellä mainittuja tuotteita olivat varsinkin maustimet tärkeitä kauppatavaroita. Varsinkin pippuria tarvittiin Keskiajalla liharuokien maustamiseksi ja ruuansulatuksen edistämiseksi, sillä silloin syötiin vankasti liharuokia. Pippurin hinta määräsi usein »markkinat». Osa pippurista tuli Etu-Intiasta Malabarin rannikolta, Sumatrasta ja Jaavasta. Paitsi pippuria tarvittiin inkivääriä ja kanelia, joita niinikään saatiin Intiasta, ynnä muskattia ja neilikoita. Itämaan kaupan muita tärkeitä kasvistuotteita olivat lääkeaineet, kuten kamfertti, rabarberi, aaloe ja palsami ynnä väriaineet ja savusteet. Vielä tuotiin eräitä turkiksia ynnä jalokiviä ja helmiä.
Savusteitten kauppa oli Itämaiden vanhimpia. Jo Egyptin muinaisaikoina haettiin niitä Puntista, s.o. Etelä-Arabiasta ja Somalimaasta. Kun Koraani kielsi viiniä juomasta, niin muhamedilaiset sen sijaan koettivat hyvänhajuisilla savuilla saada aikaan hermokiihotuksia. Kun kalifit, oppineet ja runoilijat illoin kokoontuivat, niin täytettiin salit mitä hyvänhajuisimmilla tuoksuilla, jotka vaivuttivat läsnäolijat suloiseen huumaukseen ja kiihottivat heidän neroaan. Ristiretkeläiset toivat tämän ylellisyyden Länsimaillekin, mutta jo aikaisemmin oli kirkko alkanut savusteita käyttää, huumatakseen niillä sanankuulijain mielet. Uskonnollisissa menoissa käytetyt savusteet tuotiin etupäässä Arabian etelärannikolta, nykyisestä Hadramautista. Muita savusteaineita olivat myrrha, eräänlainen harvinainen pihka, ynnä myski ja ambra, joita saatiin eläinkunnasta. Myskiä saatiin Tibetistä, myskihärän rauhasista, ambraa eräästä Intian meren valaasta. Ambra oli niin kallista, että se usein maksoi painonsa kultaa.
Länsimailla oli ennen ristiretkiä verraten vähän semmoista kaupassa käyvää tavaraa, jota ne saattoivat näihin hartaasti haluamiinsa ylellisyysaineihin vaihtaa. Ne möivät Itämaille puutavaroita, hamppua ja tervaa, joista siellä oli puute, varsinkin Egyptissä. Kupari, sinkki, lyijy, elohopea ja rauta olivat niinikään Itämailla haluttua tavaraa. Kun silkinviljelys ensimäisen vuosituhannen lopulla oli päässyt Etelä-Europassa hyvään alkuun, niin myytiin silkkikankaitakin, lisäksi varsinkin Pohjois-Italian taideteollisuustuotteita, Venezian lasitavaroita, villaverhoja ja koralliesineitä, maanviljelyksen tuotteita taas oliviöljyä, manteleita, hunajaa, sahramia, jopa toisina vuosina viljaakin, kun Egyptissä sattui tulemaan huono vuosi. Tosin oli kirkko kieltänyt orjakaupan, mutta siitä huolimatta sitä harjottivat kristitytkin. Egyptiin tarvittiin varsinkin kristittyjä poikalapsia, sillä niistä koottiin mamelukkien sotaväki, samoin kuin myöhemmin Konstantinopolissa janitsharien henkivartiojoukko. Näitä lapsia tuotiin varsinkin Etelä-Venäjältä ja Kaukasiasta, ja tätä kauppaa, josta oli hyvä voitto, harjottivat varsinkin genovalaiset kristikunnan häpeäksi kaikista kielloista huolimatta.
Mutta kuitenkin oli Länsimaitten kauppatuotteitten arvo paljon vähäisempi kuin Itämaitten, ja ero oli korvattava jaloilla metalleilla, kullalla ja hopealla. Aasiasta on yleensä saatu verraten vähän näitä metalleja, koska monet parhaat suonialueet olivat pääsemättömien matkain päässä. Seuraus siitä oli, että Länsimailta kulki ainainen kalliitten metallien virtaus itää kohti, etupäässä Intiaan. Jo roomalaisajalla oli sen kautta Länsimaitten metallivarasto vähentynyt niin tuntuvasti, että valitettiin yleistä rahan puutetta. Virtausta Keskiajalla yhä jatkui. Mutta koska kullan ja hopean tuotanto ei silloinkaan ollut likimainkaan niin suuri kuin tarve, niin kävi jalojen metallien puutos jälleen hyvin tuntuvaksi ja niitten arvo melkoisesti kohosi. Liikkeeseen laskettiin paljon ala-arvoista rahaa. Siihen sammumattomaan kullan nälkään, joka suurien löytöretkien ajalla kannusti sekä valtioita että yksityisiä, oli siis, paitsi inhimillistä saaliinhimoa, myös syynä yleinen kipeä tarve. Europan vuorikaivokset tosin Keskiajalla vielä olivat nykyistä koko joukon rikkaammat ja kullan ja hopean saalis alkuperäisistä työtavoista huolimatta sen vuoksi runsaampi; mutta se ei kuitenkaan voinut yksinään tyydyttää yhä kasvavaa tarvetta.
Purjehdus ja sen apuneuvot.
Purjehdus ei kehittynyt Keskiajalla paljoakaan korkeammalle, kuin se oli jo Vanhalla ajalla ollut, päin vastoin on epäiltävää, tokko Venezia ja Genova osasivat alkuaikoina rakentaa niinkään kookkaita ja merikuntoisia aluksia kuin Foinikit ja Kreikkalaiset. Laivamuoto oli soudettava, puolikannella ja myöhemmin kokokannellakin varustettu »kaleri». Purjeena käytettiin alussa raakapurjetta, myöhemmin useita mastoja ja kolmikulmaisia purjeita. Vasta Keskiajan lopulla muodostuivat monimutkaisemmilla purjelaitoksilla varustetut korkeat »kravelit», joissa ei airoja ensinkään käytetty ja jotka oli muutoinkin varustettu suurempia merimatkoja varten, vaikka olivatkin meidän aikuisiin laivoihin verraten hämmästyttävän pieniä.
Mutta vaikka laiva ei sanottavasti parantunut siitä, mitä se oli jo vuosituhansia ollut, niin kehittyivät sen sijaan eräät muut apuneuvot, jotka ovat merenkulkijoille tarpeelliset.
Vanhalla ajalla oli, milloin aavaa merta purjehdittiin, etupäässä täytynyt seurata tähtien johtoa.
Kompassi on epäilemättä Itämailta, aina Kiinasta saakka tullut keksintö, vaikka se Kiinassa vielä olikin puutteellinen rakenteeltaan. Milloin se tuli Länsimailla tunnetuksi, sitä ei varmaan tiedetä, mutta vanhin maine, mitä tästä on säilynyt, on seuraava lause englantilaisen munkin Alexander Neckamin kiihotuksessa »De Utensilibus» (hyödyllisistä esineistä), joka on kahdennellatoista vuosisadalla kirjotettu. »Kun pilvet päivällä peittävät auringon taikka yöllä tähdet», hän lausuu, »eivätkä merimiehet näe, mihin ilmansuuntaan ohjaavat, niin he koskettavat neulaa magnetilla, ja silloin neula alkaa pyöriä, ja siinä suunnassa, mihin se asettuu lakattuaan liikkumasta, on pohjoinen». Varmaan kompassi alkuaikoina oli Välimerelläkin hyvin harvinainen. Viidennentoista vuosisadan alussa se kuitenkin oli jo parannettu ja laatikkoon sijotettu. Ehkä oli amalfilainen Flavio Gioja juuri sen parantaja, josta syystä häntä ruvettiin sen keksijäksi sanomaan.
Mutta vaikka kompassi olikin tärkeä laivan ohjaamiseen, niin ei se kuitenkaan ollut ainoa apuneuvo, jota merimies merellä tarvitsi paikkansa määräämiseksi. Varsinainen paikanmääräys tapahtui koneella, jota sanottiin astrolabiksi. Astrolabi lienee ollut tunnettu jo Hipparkhokselle ja Ptolemaiokselle, he luultavasti saivat sen Kaldeasta. Arabit sitä yhä kehittivät ja alkoivat yleiseen käyttää, ja heiltä se kulki Välimerelle ja Espanjaan ja joutui italialaisten merenkulkijain käsiin. Se tavallisesti valmistettiin raudasta taikka kuparista, mutta käytettiin muitakin metalleja, kuten tinaa ja pronssia. Se oli muodoltaan pyöreä rengas ja niin raskas, että pysyi vakavana, kun havainnontekijä sen kohotti peukalonsa nenään. Renkaan kehä oli jaettu asteihin ja keskusnavan ympäri kiersi viisari, jossa oli tähystimet. Kun konetta käytettiin, niin astrolabi nostettiin paraiksi ylös, että havainnontekijä molempia tähtäimiä myöten saattoi nähdä katsottavan tähden tai auringon. Viisarin asemasta saatettiin silloin lukea, kuinka korkealla se oli taivaanrannasta. Paitsi metallisia oli puisiakin astrolabeja, ja ne olivat paljon suuremmat kooltaan. Semmoisia käyttivät Portugalilaiset löytöretkillään. Astrolabilla saattoi auringon korkeudesta osapuilleen määrätä, millä leveyspiirillä eli parallelilla laiva kulki. Uuden ajan alussa astrolabia koko joukon parannettiin, mutta paljon kummempi ei se ollut vielä silloinkaan, kun Columbus lähti retkelleen.
»Ristisauva» oli toinen vanha purjehdus-apuneuvo. Se rakennettiin kahdesta keveästä puusauvasta, joista pitempään oli merkitty asteita vastaavat pykälät. Poikkipuu sujui reiässä pitkin sauvaa ja sitä työnnettiin eteenpäin tai taapäin, sen mukaan oliko havaittava taivaankappale korkeammalla tai matalammalla. Katsoja tähtäsi sauvan päästä ja koetti asettaa sen niin, että vaakasuora sauva osotti taivaanrantaa, mutta pystysauvan ylänenätse taas näkyi taivaankappale. Asteikosta sitten näki, kuinka korkealla taivaankappale oli. Poikkisauvain lukua myöhemmin lisättiin, niin että koneella voitiin mitata pieniäkin kulmia.
Muista merellä käytetyistä purjehduskoneista olivat tuntilasi, minuttilasi, aurinkokello ja logi huomattavimmat. Logi oli kolmikulmainen laudankappale, jonka alasyrjään oli kiinnitetty paino, niin että se kellui vedessä poikkipäin, kärki ylöspäin. Se oli siis vastahakoinen kulkemaan eteenpäin ja lappoi sitä myöten laivasta solmunuoraa, kuin laiva kulki eteenpäin. Solmut oli sidottu määrättyjen välimatkain päähän toisistaan, ja siitä kuinka monta solmua määrätyssä ajassa lappoi mereen, saattoi laivan ohjaaja nähdä, kuinka kovaa laiva kulki. Ei ole varmaa, milloin logi tuli käytäntöön, kuka sen keksi, mutta kun se jo Uuden ajan alussa oli yleinen purjehdus-apuneuvo, niin arvatenkin keksintö oli vanhempi.
Karttoja ei merenkulkijoilla sitä vastoin Keskiajan alkupuolella ollut ensinkään. Mutta ne vähitellen kehittyivät käytännöllisen purjehduksen kautta, ja olivat Välimeri ja Länsi-Europan rannat Keskiajan lopulla huomattavan tarkkaan kartatut. Näihin karttoihin, »portolaneihin», vielä palaamme.
Eräs 12:nnen vuosisadan juutalainen matkustaja.
Kahdennentoista vuosisadan merkillisin matkustaja oli eräs juutalainen rabbiini, jonka matkakertomus on tärkeä lähde Israelin kansan historian tuntemiselle Keskiajalla.
Tudelan Benjamin.
Rabbiini Benjamin oli kotoisin Tudela nimisestä pienestä kaupungista Espanjan Navarrasta. Hän teki laajat matkansa kahdennentoista vuosisadan keskivaiheilla (1159—1173); niiden tarkotus oli löytää ja laskea maailman eri osiin hajaantuneet mooseksen uskolaiset. Samalla hän toimi juutalaisten rahamiesten salaisena valtiollisena asiamiehenä, paremman yhteistunnon aikaan saamiseksi juutalaisten seurakuntain välillä. Keskiajan alussa oli mooseksen usko levinnyt varsin laajalle vieraittenkin kansain keskuuteen. Osa Arabialaisia oli siihen kääntynyt ja olivatpa alisen Volgan Khazaritkin jonkun aikaa mooseksen uskolaisia. Juutalaisten kauppa-asema oli silloin jo hyvin tärkeä, heitä oli kaikissa hoveissa ja tärkeimmillä kauppapaikoilla. Tiedemiehinäkin he olivat tunnetut, varsinkin lääkäreinä.
Benjamin matkusti Espanjasta Italian rantakaupunkien ja Rooman kautta Kreikkaan, jossa siihen aikaan oli paljon juutalaisia, vanhassa Thebassa muun muassa 2,000 juutalaista käsityöläistä, joitten ammattitaitavuutta matkustaja kiittää — he valmistivat varsinkin silkkiä ja purppuraa. Erinomaisen kuvauksen hän antaa silloisesta Konstantinopolista ja sen rikkaudesta, mutta valittaa huonoa kohtelua, joka siellä tuli juutalaisten osaksi. Arkipelagin saariston kautta matka sitten piti Kyproon ja Pyhälle maalle, jossa Benjamin kävi pyhissä paikoissa, nähden muun muassa suolapatsaan, joksi Lotin vaimo oli muuttunut, ja ihastui varsinkin Damaskoon niinkuin kaikkikin matkustajat. Tämän jälkeen hän matkusti Mesopotamiaan ja saapui Bagdadiin, jossa juutalais-ystävällinen kalifi otti hänet mitä ystävällisimmin vastaan. Käytyään Babylonin raunioilla hän matkusti edelleen Persiaan, käyden sielläkin tärkeimmissä paikoissa. Sieltä piti matka meritse Etu-Intiaan Malabar-rannikolle ja Ceyloniin. Matkan vaarat estivät häntä Kiinaan saakka lähtemästä. Hän kertoo vain, miten haaksirikkoutuneita oli tapa pelastaa. Matkustaja kääriytyi häränvuotaan, joita sitä varten aina oli laivassa mukana, ja vuota huolellisesti neulottiin kiinni, niin ettei vesi voinut tunkeutua sisään. Sitten saattoi kääritty huoletta hypätä mereen, pian saapui aarnikotka, joita niillä seuduin oli paljon, iski vuotaan kyntensä ja kantoi käärön pesäänsä, jossa matkustaja veitsellään pisti kotkan kuoliaaksi. Sillä tavalla oli jo moni pelastunut, mainitsee Benjamin, joka luultavasti uskoi tätä itämaalaista merimiesjuttua; mutta itse hän kuitenkin piti pelastuskeinoa siksi vaarallisena, että luopui Kiinan matkasta. Muita paikkoja, joissa Benjamin kävi, mainittakoon Aden, Abessinia, Assuan sekä Kairo ja Aleksandria. Paluumatkalla hän vielä kävi Siinain luostareissa ja saapui tämän jälkeen takaisin Europpaan.