MONGOLIT.

Keskiajan maantuntemuksen huomattavin laajennus tapahtui itään päin. Pitkin Mustan meren ja Keski-Aasian aroja kuljettivat Keskiajan suurimmat matkustajat maantiedon rajapaaluja kauemmaksi itään, kuin Vanhan ajan tieto laajimmallaankaan ollessaan ulottui. Tämä tiedon eteneminen tapahtui olojen pakosta.

Jo vanhastaan oli näitä aroja pitkin saapunut paimentolaiskansoja, jotka vuoron jälkeen olivat vallanneet aavikot niin pitkältä, kuin niitä Europan puolelle ulottui, ja perustaneet niille enimmäkseen lyhytikäisiä valtakuntia, jotka sotaisuutensa ja asevoimansa kautta olivat läheisille sivistysmaille ainaisena vaarana.

Nykyisin asuu näillä laajoilla aroilla yksinomaan kansoja, jotka kuuluvat suureen mongolilaiseen rotuun, enimmäkseen sen turkkilais-tataarilaiseen haaraan. Mutta ne eivät ole olleet arojen ainaiset, eivätkä ehkä alkuperäisetkään asukkaat. Samain arojen luullaan olleen koko sen laajan indo-europpalaisenkin eli aarialaisen kansaryhmän alkuperäinen koti, joka nykyisin asuu Europassa ja on täällä kehittynyt edistyksen tienraivaajaksi. Vielä historiallisellakin ajalla eli aroilla näitä aarialaisia kansoja, mutta siirtyen yhä tasaisesti länteen päin, ehkä mongolilaisten paimentolaiskansojen pakotuksesta. Ne Skyytit, joihin Herodotos tutustui Mustan meren aroilla, olivat indo-europpalaista kansaa, vaikkei niitten kansallisuutta olekaan voitu tarkemmin määritellä. Monet vanhat germanilaiset heimot olivat paimentolaisia, jotka samoilla laidunmailla perustivat valtakuntia. Kaspian meren aroilta luultavasti saivat Iraan ja Intiakin aarialaiset asukkaansa esihistoriallisella ajalla. Sakit, Sarmatit, Massagetit ja Skolotit todennäköisesti olivat aarialaisia juurta. Aarialaisia kansoja ehkä levisi kauas pohjoiseenkin, sekaantuen siellä turkkilaisiin ja suomensukuisiin kansoihin, ja siten ehkä muodostuivat ne vaaleaveriset paimentolaiskansat, joita siellä vielä tänä päivänä tavataan. Niiden jäännöksiä ehkä ovat Sahalinin ja Japanin Ainut. Näiltä aarialaisilta paimentolaisilta arvellaan mongolien oppineen karjanhoidon, jota kansatiede pitää maanviljelystä nuorempana elinkeinona, koska muka ensimäisten kotieläinten kesytyksen on täytynyt tapahtua maanviljelyksen turvissa.

Esihistoriallisella ajalla tapahtui varmaan Keski-Aasian mongolilaisten kansain keskellä paljon kansansekotuksia, ja siten syntyivät ne kansat, jotka ovat tulleet historiassa tunnetuiksi. Ensimäiset arojen mongolilaisista paimentolaisista, jotka muodostivat valtakuntia ja esiintyivät historian näyttämöllä, olivat Hunnit, Kiinalaisten Hiung-nut. [Ei kuitenkaan ole varmaa, olivatko kaikki ne paimentolaiset vallottajat, jotka eri aikoina Hunnien nimellä esiintyivät, samaa kansaa. Epäiltävää on sekin, olivatko ne kaikki mongoleja. On luultavaa, että Madjaarit ja Attilan Hunnit olivat läheisiä sukulaisia, ja sen mukaan olisivat varsinaiset Hunnit olleet suomalais-ugrilaista juurta, vaikka heihin varmaan oli sekaantunut paljon turkkilais-tataarilaisia aineksia. Todistamaton on sekin oletus, että Hiungnut ja Hunnit olivat samaa kansaa; oletus perustuu etupäässä nimien yhtäläisyyteen.] Hunnien valtakunta syntyi varsinaisessa Mongoliassa, Baikal järven eteläpuolella, noin v. 1200 e.Kr. kiinalaisista aikakirjoista saadun tiedon mukaan. Ehkä valtakunnan muodostuminen tapahtui kiinalaisten pakolaisten vaikutuksesta. Hunnit hävittelivät moneen erään vuosisatojen kuluessa Kiinaa, kunnes Taivaan valtakunta kokoontui ja voimistui ja saattoi itseään menestyksellä suojella, muun muassa valtavan »Kiinan muurin» kautta. Ensimäisinä vuosisatoina ennen ajanlaskumme alkua Hunnit Tarimin keidasalueen kautta kulkivat länteen ja ilmestyivät niille aroille, jotka ovat Kaspian meren ja Aral-järven itäpuolella. Iraanilaisten paimentolaisten, jotka ennen olivat näitä aroja hallinneet, täytyi heidän edestään väistyä. Hunnien eteneminen luultavasti antoi sysäyksen niihin hyökkäyksiin, joita indo-europpalaiset paimentolaiskansat Vanhalla ajalla tekivät Etelä-Europpaan ja Vähään-Aasiaan. Hunnit vähitellen tulivat perässä ja viidennellä vuosisadalla olivat he jo tunkeutuneet Ranskaan saakka lännessä, kunnes verinen päivä Katalaunisilla kentillä teki lopun Attilan voittoretkestä. Kuudennella vuosisadalla j.Kr. Hunnien valtakunta hajaantui useampaan pienempään ja vähitellen tämä mahti sitten menetti pelätyksensä.

Hunnien jälkeen saapui Keski-Aasian aroseuduilta etenkin turkkilaisia vallottaja-kansoja. Ne olivat osaksi paimentolaisia, osaksi myös viljelivät maata ja harjottivat teollisuutta. Altai-vuoriston Uigurit louhivat malmeja ja harjottivat metalliteollisuutta, vieläpä he olivat vanhasta Syyrian kirjotuksesta kehittäneet itsenäisen kirjotuksenkin — saman, jonka tunnemme Orkhon joelta kootuista, hiljakkoin selitetyistä kivikirjotuksista. Uigurilaista juuria olivat varsinaiset turkkilaiset kansat, Seldshukit, Osmanit y.m. Niillä oli siis muuttaessaan turkmenilaisille aroille Kreikkalaisten Sogdianaan jo jonkin verran kultuurin alkeita. Hindukushin pohjoispuolella olevia keitaita halliten he samalla hallitsivat Tarimin laakson kautta kulkevaa karavanitietä, niinkuin jo olemme Zemarkhos nimisen byzantilaisen lähettilään matkan yhteydessä kertoneet. Khatsarit, jotka seitsemännellä vuosisadalla perustivat verraten pitkäikäisen valtakunnan Etelä-Venäjälle, luultavasti olivat turkkilaista kansaa. Turkkilaisia olivat niinikään Petshenegit ja Kumanit, jotka jo aikaisemmin olivat valtakuntia perustaneet samoilla seuduilla, ja toiset lukevat turkkilaisiin Volgan Bulgaritkin, toiset taas pitävät heitä suomensukuisena kansana. Turkkilaisten itäinen haara, johon Seldshukit kuuluivat, sai valtaansa Bagdadin kalifikunnan ja perusti useita valtakuntia Etu-Aasiaan. Turkkilaiset vallottajat eivät tosin saapuneet semmoisena kaikkea hävittävänä tulvana kuin varsinaiset mongolit, mutta paljon pysyvämmin ovat he siitä huolimatta vaikuttaneet Europan ja Etu-Aasian kohtaloihin. Heidän jälkeen tulivat varsinaiset Mongolit, joita Keskiajan historiassa myös sanotaan Tataareiksi, vaikkeivät he kuuluneetkaan turkkilais-tataarilaiseen, vaan mongolilais-mandshulaiseen rotuhaaraan.

Suur-Tataria.

Ne mongolilaiset kansat, jotka toisen vuosituhannen ensimäisinä vuosisatoina kulovalkean nopeudella etenivät pitkin rannattomia aroja länttä kohti ja lannistivat tai hävittivät kaikki tiellään olevat kansat, lienevät alkuaan asuneet Baikal järven eteläpuolella, samoilla seuduilla, joilta ennen niitä Hunnit olivat lähteneet. Siellä alkoi kahdennentoista vuosisadan viimeisellä neljänneksellä nuori, vasta kahdentoista vuotias Temudjin eli Djingis kaan koota ympärilleen valtakuntaa, voittaen sodissa heimon toisensa jälkeen. Hän perusti sen valtakunnan, jonka oloihin seuraavissa matkakertomuksissa tutustumme.

Pian oli Djingis kaan vahvistanut valtaansa siihen määrään, että hän saattoi vallottaa Pohjois-Kiinankin ja siten saada arvokkaan apumaan vastaisten tuumainsa toteuttamiseksi. Tataarit muunmuassa oppivat siellä linnojen piiritystä ja tykkien käyttöä, joka oli Kiinassa edistynyt jotenkin pitkälle. Sitten käännyttiin länttä kohti ja vallattiin koko turkmenilainen aro, lannistettiin sikäläiset turkkilaiset kansat, samottiin Persiaan, vallotettiin tämä maa ja retkeiltiin ryöstäen aina Luoteis-Intiaan saakka. Ainoastaan eräs ennusmerkki ja ehkä sotajoukon väsymyskin sai Djingis kaanin luopumaan sotaretken jatkamisesta ja palaamaan Baikalin eteläpuolelle pääkaupunkiinsa Karakorumiin, jossa hän kuoli v. 1227, ennenkuin vielä koko Kiinaa oli ehditty vallottaa. Djingis kaan oli julma ja väkivaltainen hirmuhallitsija. Hänen luonteessaan oli kuitenkin parempiakin puolia. Vaikka hän sotaretkillään jätti jälkeensä suitsuavat rauniot ja sukupuuttoon surmatut väestöt, niin käsitti hän kuitenkin kultuurin edut. Hän kutsui hoviinsa erään Ilitshutsai nimisen tungusin, joka oli perehtynyt Kiinan oloihin, ja tämä järjesti suunnattoman mongolilaisvaltakunnan sisällisen hallinnon kiinalaisen mallin mukaan. Siinä hän onnistui niin hyvin, että sai tärkeätä virkaansa hoitaa sekä Djingis kaanin että vielä hänen seuraajainsakin aikana kuolemaansa saakka. Tämä tungusi, vaikka oikeastaan kuului viholliskansaan, osasi kokonaan voittaa hirmuhallitsijan luottamuksen. Hän se oli Djingis kaanin hovissa korkeimman sivistyksen lämmin puolustaja, joka rohkeasti uskalsi vastustaa itsevaltijaankin julmia päätöksiä, ottaa vainottuja suojaansa ja suojella taiteellisia rakennuksia hävitykseltä niissä vanhoissa maissa, joita Tataarit vallottivat. Hän käytti näihin harrastuksiin koko omaisuutensa, kooten muun muassa asiakirjoja ja muistokirjotuksia.

Mongolilaisen valtakunnan laajuutta Djingis kaanin kuollessa ei ole helppo tarkalleen määrätä. Varsinaisen Mongolian ja Lounais-Siperian arot olivat sen kantamaat. Lisäksi siihen kuului toisia maita, kuten Uigurien maa, joitten kotimaiset ruhtinaat olivat suurkaanin ehdottomassa vallanalaisuudessa. Turkestan lienee kokonaan vallotettu, mutta Persiassa Mongolien valta vielä oli heikoilla jaloilla ja Luoteis-Intia oli paremmin hävitetty kuin alamaisuuteen saatettu. Kiinasta oli pohjoinen osa vallattu, mutta suurin osa Kiinaa vielä piti puoliaan. Tarimin keidasvaltiot luultavasti olivat vapaaehtoisesti alistuneet, Tibetiin ei ollut tiettävästi vielä tehty sotaretkeä.

Djingis kaanin kuoltua hänen poikansa Ogdai valittiin suurkaaniksi. Hänen aikanaan Ilitshutsai sai vielä vapaammin hoitaa laajan valtakunnan sisällisiä oloja. Hän järjesti veronkannon, laati asevelvollisuusluettelot, saattoi koko hallinnon terveelle pohjalle. Sen kautta mongolilaiset hallitsijat kykenivät hyödykseen verottamaan vallottamiaan kultuurimaita, niitä kokonaan hävittämättä. Ilitshutsain ansio oli etupäässä valtakunnan suurenmoinen sisällinen järjestys, jota myöhemmin Marco Polo ihaili.

Ogdain aikana vallotuksia jatkettiin väellä ja voimalla. Persia uudelleen vallattiin. Kiinassa jatkettiin sotaa Ogdain ja hänen nuoremman veljensä Tulin johdolla. Kaifengu nimistä pääkaupunkia Kiinalaiset tosin menestyksellä puolustivat ampuma-aseilla, mutta Etelä-Kiinan valtakunnan avulla Mongolit saivat senkin haltuunsa ja vallitsivat sen jälkeen Kiinaa aina Hoanghon toiselle puolelle.

Tämän jälkeen voitiin kääntää kaikki voimat länteen päin. V. 1235 alkoivat Tataarien lukemattomat ratsumieslaumat tulvia arojen poikki Europpaa kohti Batu nimisen ruhtinaan johdolla. V. 1237 vallattiin Rjäsan, seuraavana vuonna Vladimir, v. 1240 hävitettiin Kiev. Puola ryöstettiin ja hävitettiin, Silesiassa voitettiin suuri kristitty armeija Liegnitzin luona, mutta sitä edemmä eivät Tataarit kuitenkaan yrittäneet, koska huomasivat arojen sille suunnalle loppuvan. He kääntyivät sen sijaan Unkariin, johon Batu itse oli hyökännyt toiselta taholta. Madjaarit saivat nyt kokea saman hirmukohtalon, jonka alaiseksi he aikanaan olivat saattaneet saman maan. Tataarien aikomus näyttää olleen kokonaan vallata Unkarin hyvät laidunmaat ja surmata kansa sukupuuttoon, mutta sanoman saatuaan Ogdain kuolemasta he luopuivat yrityksestä ja palasivat Venäjälle.

Sillä aikaa kun Europpa kauhistuneena näki hävityksen vyöryvän ylitseen, suuntautui toinen hirmuaalto Vähää Aasiaa kohti. Tataarit vallottivat Armenian ja ahdistivat sieltä käsin Bagdadia. Samalla alkoi äärimäisessä idässä sota Etelä-Kiinan valtakuntaa vastaan, joka omaksi turmiokseen oli ollut apuna Pohjois-Kiinan lannistamisessa. Mutta silläkin taholla sota Ogdain kuoleman johdosta toistaiseksi keskeytyi.

Perintöriitain vuoksi oli Mongolien vallotustoimi sitten jonkun aikaa lamassa. Kujuk suurkaaniksi valittuna ryhtyi sitä jatkamaan ja vallotti Korean. Hän kuitenkin kuoli jo v. 1248, jonka jälkeen Djingis kaanin pojanpoika Mangu valittiin suurkaaniksi. Valtakunnan suunnattoman laajuuden vuoksi hän asetti veljensä Kublain Kiinaa hallitsemaan. Tibet valtavista vuoristoistaan huolimatta vallotettiin ja hävitettiin perinpohjin. Hulagu lähetettiin anastamaan Kaksoisvirtain maata ja Syyriaa. Islamin uskonnollinen pääkaupunki Bagdad vallattiin heikon puolustuksen jälkeen ja kamalassa verilöylyssä sen asukkaat surmattiin melkein sukupuuttoon, sillä mongoliruhtinaat olivat siihen aikaan vielä paljon vihamielisemmät rnuhamedilaisuutta kuin kristinuskoa vastaan. Kun suuri osa Syyriaa ja Vähää Aasiaa oli hävitetty, niin käännettiin aseet uudelleen Etelä-Kiinaa vastaan, joka Kublain johdolla suurimmaksi osaksi vallotettiin. Mongolien armeijat samoilivat aina Tonkiniin ja Kotshin-Kiinaan saakka, Etelä-Kiina kokonaan piiritettiin ja jonkun aikaa kestäneen seisauksen jälkeen vallotettiin.

Tähän voimme päättää katsauksemme suuren mongolilaisvaltakunnan vaiheisiin. Olemme saaneet pohjaa niitten matkojen käsittämiseen, joita tapahtui Djingis kaanin jälkiaikoina Länsimailta Karakorumiin ja Kiinaan saakka. Historiasta tiedämme, ettei valtakunta kauaa pysynyt koossa niin laajana, vaan hankalain yhteyksiensä vuoksi hajaantui moneksi itsenäiseksi valtakunnaksi sen mukaan kuin maantieteelliset olot edellyttivät.

Kristikunnan lähetystöt suurkaanien hoviin.

Tataarit olivat niihin aikoihin, kun he laajan valtakuntansa perustivat, vielä pakanoita; heidän uskonsa oli yksinkertaista noituutta ja taikauskoa. Samalla he kuitenkin olivat uskon asioissa verraten suvaitsevaisia, eivätkä varsinkaan sitten, kun olivat vallotuksensa vakauttaneet, puuttuneet alamaistensa uskontoon. Mutta tullessaan yhteyteen kehittyneempien kansojen kanssa he alkoivat huomata, että jonkun korkeamman uskonnon omaksuminen heille itselleen oli suotavaa; lopullinen valinta riippui tarjona olevien uskontojen eduista ja soveliaisuudesta heidän oloihinsa.

Alkuaikoina Tataarit pikemmin olivat vihamielisempiä muhamedilaisuutta kuin kristinuskoa kohtaan. Tästä oli Länsimaihin levinnyt tieto ja huhuja siitäkin, että jotkut tataariruhtinaat muka jo olivat kääntyneet kristinuskoon nestoriolaisten lähetyssaarnaajain vaikutuksesta. Kun siis Länsimailla mongolilaisvaara oli suurimmillaan ja toiselta puolen muhamedilaiset vallottivat takaisin Pyhää maata, joka niin suurilla ponnistuksilla oli heiltä riistetty, niin heräsi kristikunnassa se ajatus, että Mongolit, joita ei voitu asevoimalla kukistaa, ehkä voitaisiin kesyttää kristinuskolla ja samalla saada heistä tervetulleita liittolaisia taistelussa yhteisiä vihollisia muhamedilaisia vastaan.

Jos Tatarian oloja ja sen ruhtinaitten käsityskantaa olisi paremmin tunnettu, niin nämä yritykset ehkä olisivat jääneet sikseen. Mutta esitetty ajatus lankesi hyvään maahan ja herätti suuria toiveita. Parikin lähetystöä lähetettiin kauas Mongolian aroille, Karakorumiin saakka, asiata esittämään. Nämä kirkonmiesten suorittamat rohkeat matkat antoivat Länsimaille ensimäisen luotettavan käsityksen Keski-Aasian aroalueista, niitten sijotuksesta muihin maihin verraten, niitten kansoista ja oloista.

Johannes de Piano Carpini.

Liegnitzin onneton tappelu oli säikähyttänyt koko kristikuntaa, niin että hohenstaufilainen keisari Fredrik II ehdotti yhteistä ristiretkeä Tataareja vastaan. Mutta näinäkin vaaran aikoina oli länsimaisten mahtien keskinäinen riita siksi suuri, että tämä ehdotus raukesi tyhjiin, koska se sai vain laimeata kannatusta osakseen paavilta, Innocentius IV:ltä, joka oli Saksan keisarin katkera vihollinen. Paavi sitä vastoin päätti koettaa toista keinoa, hengen aseita. Lyonin kirkolliskokouksessa v. 1245 päätettiin lähettää kahta eri tietä lähetystöjä Mongolien suurkaanin luo. Toisen lähetystön piti matkustaa Puolan ja Venäjän kautta, toisen Vähän Aasian ja Armenian teitä. Edellisen lähetystön johto uskottiin Johannes Carpini nimiselle franciskanimunkille. Jo keväällä v. 1245 Carpini lähti matkaan, vei paavin kirjeet Kujukille Karakorumiin ja palasi syksyllä v. 1247 takaisin Lyoniin, tuoden paaville Kujakin vastauksen. Matkastaan ja varsinkin sen kuluessa tekemistään huomioista Carpini kirjotti erittäin arvokkaan matkakertomuksen, joka oli ensimäinen luotettava lähde Keski-Aasian aroseutujen tuntemiseen. Pääosa hänen teoksestaan on yleisesitys retkellä tehdyistä huomioista, ainoastaan loppuosa on omistettu varsinaiselle matkakertomukselle. Carpinin tarkotus oli nimittäin ensi sijassa antaa kristikunnalle selvä käsitys siitä kamalasta vaarasta, joka sitä uhkasi.

Tataarit ja heidän maansa.

Tataarien maan, Mongolian suppeammassa merkityksessä, sanoi Carpini olevan siinä osassa maailmaa, missä itä ikäänkuin yhtyy pohjoiseen. Sen itäpuolella oli Kitaia eli Cathaia, Mandshuria ja Korea ynnä Amur virran kansat. Eteläpuolella oli Sarasenien maa ja lounaassa Uigurien maa, lännessä Naimanit ja pohjoisessa koko maata kiertävä valtameri. Tataarien maa oli toisin paikoin hiekkaista savitasankoa, toisin paikoin korkeita vuoristoja. Siellä täällä oli metsämaita, mutta paljon enemmän oli laajoja aukeita aloja, joilla ei nähnyt ainoatakaan puuta. Ei sadas osakaan ollut todella hedelmällistä. Keitaita oli asuttu siten, että jokien vettä käytettiin niitten kastelemiseksi, mutta jokivettä riitti siihen tarkotukseen verraten niukalta. Kaupungeitakaan ei sen vuoksi ollut juuri ensinkään. Karakorumia tosin sanottiin laajaksi, mutta sitä Carpini ei nähnyt, koska Kujukin leiri oli siitä puolen päivämatkan päässä. Tataria ei kaiken kaikkiaan ollut soveliasta muuta kuin laidunmaaksi.

Ilmanalan tällä alueella hän oli huomannut epävakaiseksi. Lumimyrskyjä, raemyrskyjä, ukkosmyrskyjä sattui tiheään ja tuulet olivat kamalan kovat, ajaen edellään suunnattomat määrät pölyä, joka sokaisi silmät. Kesä oli sadeaika, mutta sade oli niin niukkaa, että se tuskin jaksoi ruohoa virkistää. Lämmön vaihtelut olivat tavattoman äkilliset ja rasittavat. Kun ilmanala oli semmoista, niin ei ollut kumma, että Tataria oli köyhempi ja kurjempi, kuin oli mahdollista sanoin kuvata.

Ulkomuodoltaan Tataarit olivat toisenlaisia kuin kaikki muut ihmiset, kasvoi leveät, poskipäät ulkonevat, nenä latuska ja pieni, silmät pikkuiset, kulmakarvat korkealla. Melkein kaikki olivat hinterävartaloisia, enimmäkseen lyhytläntiä, jalat pienet. Parrankasvu oli hatara, päälaki paljaaksi ajettu. Mutta niskan puolella tukka sai kasvaa pitkäksi kuin naisilla.

Vaimoja he pitivät niin monta kuin kutakin halutti ja avioliitto oli luvallinen kaikkien paitsi lähimpien sukulaisten välillä. Kummallakin sukupuolella oli samanlaiset puvut, puuvillakankaasta, silkistä taikka sametista valmistettu viitta, joka oli edestä auki leikattu, mutta käärittiin rinnan päällitse kaksinkerroin.

Asumukset olivat pyöreitä, saloille pingotettuja telttoja, joitten katossa olevasta reiästä valo pääsi sisään ja savu ulos. Majan keskellä paloi ainainen tuli, jonka koko vaihteli omistajan arvon mukaan. Näitä majoja voitiin mukavasti muuttaa paikasta toiseen — sodassakin. — toisinaan purkaa kappaleiksi ja kääriä kokoon, toisinaan kuljettaa sinään härkävaunuilla, mutta niitä ei koskaan jätetty jäljelle. Tataarien suurin varallisuus olivat karjat — kamelit, nautakarja, lampaat, vuohet ja hevoset, ja varsinkin viimeksi mainittuja heillä oli paljon, Carpinin mielestä enemmän kuin kaikilla muilla kansoilla yhteensä. He uskoivat yhteen Jumalaan, mutta heillä ei ollut minkäänlaisia uskonnollisia menoja. Huovasta ja silkistä valmistettuja epäjumalankuvia pidettiin karjan vartijoina. Taivaan eteläkulmaa palveltiin jalompana kuin muita ilmansuuntia.

Muukalaiset, jotka tulivat Tataarien luo, puhdistettiin kahden tulen välillä, olivatpa he vaikka miten ylhäisiä. Tulien vieressä oli kaksi keihästä ja näitten välillä köysi, jonka alatse puhdistettava kulki, naisten pirskottaessa vettä ja lukiessa loitsuja. Kun joku tataari oli saanut surmansa salamasta, niin tuli jokaisen käydä samanlaisen tulipuhdistuksen kautta.

Tataarit niinikään palvelivat suuria luonnonvoimia, aurinkoa, kuuta, vettä, maata ja tulta. Mutta Carpinista näytti, että heidän aikomuksensa oli pian muuttaa uskoa.

Mongolit olivat kovin kateellisia hevostensa puolesta, ne kun olivat heidän sotaisen mahtinsa varsinainen pohja ja perustus. Tshernigowin ruhtinasta Andreasta, Carpinin siinä maassa ollessa, syytettiin siitä, että hän muka oli maasta vienyt ja myynyt tataarilaisia hevosia, ja hänet mestattiin, vaikk'ei syytöstä voitukaan toteen näyttää. Hänen nuorempi veljensä tuli murhatun lesken keralla Batun leiriin anomaan, että hän saisi vainajan hallitseman maan. Batu suostuikin, mutta pakotti hänet menemään vasten tahtoaan lesken kanssa avioliittoon, jota Carpini hyvänä katolilaisena piti liian läheisen sukulaisuuden vuoksi kovin törkeänä.

Vaikk’ei Tataareilla ollutkaan varsinaisia lakeja, niin oli heillä kuitenkin ennakkoluuloja, jotka kävivät laista. Tulta ei saanut veitsellä koskea, eikä veitsen kera edes lähestyä. Luuta ei saanut toisella luulla murtaa, ei hevosta suitsilla lyödä, eikä linnunpoikasia tappaa. Mutta ei mikään ennakkoluulo kieltänyt rosvoamasta, kiduttamasta, armotta surmaamasta heidän kynsiinsä joutuneita onnettomia, eikä haureudestakaan. Heillä ei ollut minkäänlaisia käsityksiä palkasta ja rangaistuksesta tulevassa elämässä, vaan he luulivat elämän kuoleman jälkeen jatkuvan aivan samalla tavalla kuin täällä maankin päällä. Ennustusta ja loitsua suuresti suosittiin, kaikki uudet yritykset aljettiin joko uudenkuun tai täysikuun aikana. Tulen luultiin puhdistavan kaikki esineet, ja sen vuoksi sitä varsinkin kunnioitettiin. Carpini sitten laajemmalta kuvaa Tataarien hautaustapoja, jotka olivat jotenkin samanlaisia kuin Herodotoksen kuvaamien Skyyttien. Tataareilla oli kuitenkin Carpinin mielestä raakuutensa, julmuutensa, ylpeytensä, ahneutensa ja likaisuutensa ohella hyviäkin ominaisuuksia. He olivat ihmeen kuuliaisia esimiehiänsä kohtaan. Ja vaikka he olivat koko maailman rosvoja, niin olivat he kuitenkin keskenään tunnollisen rehellisiä. Muukalaisia kohtaan he käyttäytyivät kopeasti ja röyhkeästi, mutta olivat sitä vastoin toisiaan kohtaan tuttavallisia, ystävällisiä ja huomaavaisia. Heidän kärsivällisyytensä, kestävyytensä ja iloisuutensa oli kaikissa yrityksissä kerrassaan ihmeteltävä. Tataarien vaimot olivat siveät, vaikka puhuivatkin tavattoman törkeästi.

Mutta Tataarien kopeus oli aivan sietämätön. Carpini itse sai sitä kokea ja monessa tilaisuudessa nähdä, kuinka loukkaavasti he kohtelivat Vladimirin ruhtinasta Jaroslavia, Georgian kuningasta ja kuningatarta, Korean ja Mandshurian ruhtinaita ja useaa islamin sulttaania. Kerrassaan sanoin kuvaamaton oli heidän kavaluutensa muita kansoja kohtaan. Alussa he olivat liehakoita, koettivat sitten viekkaudella uhrinsa voittaa, ja ellei se onnistunut, purivat kuin skorppionit. Tavoissaan he olivat merkillisen likaisia ja törkeitä, ahneita ja kerjäsivät häpeämättä, väsymättä, kun olivat joukkoonsa saaneet rikkaan muukalaisen. Samalla he olivat kesti-isäntinä halpamaisia ja saitoja. Toisinaan nälän ahdistaessa syötiin vaikka ihmisen lihaa, mutta tavallisesti he tulivat toimeen uskomattoman vähällä, eikä ollut mitään niin saastaista, ettei se olisi kelvannut heille ravinnoksi. Niin ahnaita he olivat, etteivät raahtineet heittää koiralleen luupalastakaan, elleivät sitä ensinnä murtaneet ja itse imeneet ydintä. Lempijuoma oli tamman maito, kumissi, ja kototekoinen olut. Vedestä ja jauhosta valmistettiin velliä, ja nautittuaan sitä kupin taikka kaksi he tulivat sillä toimeen loput päivästä.

Aviorikoksesta, varkaudesta ja murhasta oli Tataarien itsensä kesken kuolemanrangaistus. Pettureita ruoskittiin, vaikkapa olisivat olleet kuinkakin ylhäisiä ja petetty kuinka alhainen, sillä Tataarien kesken ei ollut suurta arvon erotusta. He todella elivät mitä täydellisimmän kansanvaltaisuuden pohjalla, vaikka järjestys olikin sotilaallinen. Joka mies oli oivallinen jousella ampumaan ja ratsastamaan, johon he jo pienestä oppivat. Naisetkin osasivat sekä ampua että ratsastaa, käyttäen lyhyitä jalustimia, samoin kuin miehetkin. Mutta naisten aika enimmäkseen kului kankaitten kutomiseen, huonekalujen ja miesten nahkaesineitten valmistamiseen. Miehet rauhan aikana eivät muuta tehneet kuin hoitivat karjoja. He kasvattivat muun muassa kameleja, joitten nopeus oli niin suuri, että se munkkia hämmästytti.

Niitä tataareja, jotka taistelusta pakenivat, taikka kieltäytyivät johtajiaan seuraamasta, rangaistiin kuolemalla, paitsi jos koko joukko pakeni. Jokaisessa kymmenmiehisessä joukkokunnassa oli kukin velvollinen pitämään huolta toverin pelastamisesta, jos joku vangiksi joutui. Aseina käytettiin jousta ja nuolia, keihästä, tapparaa, suojana nahkaista ja rautaista kilpeä, rintapanssaria ja säärystimiä. Hevostenkin ruumista suojeltiin kilvillä. Sodassa käytettiin lukemattomia kepposia. Tiedustelu oli erinomaisen tehokas. Jokien ylitse kuljettiin äkkipikaa kyhätyillä lautoilla, jotka olivat niin taidokkaasti kootut, ettei sitä olisi odottanut niin raakamaiselta kansalta. Milloin he olivat peräytyvinään, vaikkeivät peräytyneetkään, milloin asettivat hevosen ja miehen kuvia vihollista pettämään, milloin paetessaan ampuivat nuoleillaan taapäin; vihollisen lähestyminen, väjytykseen vietteleminen, piirittäminen ja takaa-ajo, kaikki oli ihmeteltävän taidokkaasti kehitetty. Yhtä huomattava oli heidän piiritystaitonsa, kuten kaivantojen kaivaminen, jokien patoaminen, muurinmurtajain käyttäminen, kreikkalainen tuli ja muut semmoiset keinot. Niitten pettäessä he saartivat kaupungin joka puolelta ja näännyttävät sen nälällä. Ei missään heidän petollisuutensa niin ilmennyt, kuin jonkun kaupungin ehdoilla antautuessa, sillä he eivät mitään ehtoja pitäneet. Lannistetut kansat pakotettiin armotta maksamaan veroa ja taistelemaan heidän puolellaan.

Eivätkä Tataarien vasalliruhtinaatkaan, joitten täytyi lähteä tuolle kamalan pitkälle matkalle suurkaanin hoviin, olleet häväistykseltä turvassa. Toisinaan heitä myrkytettiin, toisinaan telotettiin väärien syytöksien perustuksella, heidän poikiaan ja tyttäriään pidettiin panttivankina. Mongolilaiset maaherrat armotta nylkivät niitä maita, joita oli heidän haltuunsa uskottu. Eräs kaupunki Venäjällä oli vähäistä ennen Carpinin matkaa kokonaan hävitetty, kun se oli kieltäytynyt mongolimaaherraansa tottelemasta. Vasalliruhtinaitten kaikki riidat ratkaisi suurkaani itse.

Carpini luettelee neljäkymmentä kansaa, jotka olivat alistuneet Mongolien vallan alle, ja toisia, jotka vielä silloin urheasti heitä vastustivat. Mutta matkalla Carpinille selvisi, että tämä »taivaan vitsaus» epäilemättä aikoi vallottaa koko maailman ja saattaa täytäntöön kirjotuksen, joka oli Kujukin sinetissä: »Kujuk, Jumalan voima: Jumala taivaassa, Kujuk maan päällä; kaikkien, ihmisten herran sinetti.» Kristikunta saattoi siis olla varma siitä, että senkin aika tulisi. Ken voisi enää epäillä, mikä olisi seuraus Tataarien vallotuksesta: sanomaton kurjuus, nälkä, häpeä, josta nämä lähettiläät itse, suurkaanien hovissa käydessään, saivat vähän esimakua. Carpini näkemänsä perustuksella ennusti, että Liivinmaa ja Preussi ensinnä saisivat kestää Tataarien hyökkäyksen, ja kehotti kaikkia kristittyjä kansoja nousemaan yhteisesti »näitä perkeleitä» vastaan. Sitä varten hän teki niin tarkkaan selkoa heidän sotatavoistaan.

Carpinin matka.

Lyonista Carpini ensinnä matkusti Böhmiin, jonka kuningas Venzeslaus antoi hänelle matkalle apua. Puolan hovissa hän tapasi venäläisen ruhtinaan, joka varotti lähettilästä odottamasta hyvää kohtelua, sillä mongoliruhtinaat vaativat rikkaita lahjoja. Tataarien tapana oli loppumattomalla kerjuulla ahdistaa kaikkia, jotka heidän luokseen saapuivat. Ilman lahjoja ei heidän maassaan ollut mahdollista mitään aikaan saada. Krakovassa lähetystö hänen kehotuksestaan osti majavan nahkoja ja muita turkiksia, jotka matkan varressa olevissa maissa kävivät rahasta. Erään böhmiläisen ja toisen puolalaisen munkin seurassa matkaa sitten jatkettiin.

Kun lähetystö paljon vaivoja koettuaan saapui Dnjeprille, niin oli siellä koko maa lopen hävitetty, asukkaat joko tapettu tai viety Mongolien orjiksi; liettualaiset rosvot olivat ryöstäneet, mitä Tataareilta jäi. Kiev oli kuitenkin jonkun verran toipunut hävityksestään. Siellä eräs tataarilainen rosvopäällikkö varotti Carpinia, että hän vain tataarilaisilla hevosilla voisi suorittaa suunnattoman matkansa, sillä ainoastaan ne kykenivät löytämään lumen alta ruohoa ja elämään aroilla. Alan niminen tataariruhtinas matkan jatkuessa ensimäiseksi kiristi lähetystöltä lahjoja, mitä suinkin irti sai, houkuteltuaan sen ensiksi piirinsä kautta kulkemaan. Samaa kiristystä jatkoivat sitten kaikki seuraavat. Hämmästyksekseen lähettiläät huomasivat, etteivät Tataarit rahtustakaan välittäneet paavista eivätkä hänen suosituskirjeistään. Kurantsha niminen tataaripäällikkö, joka oli ylipäällikkönä länsirajalla, kiristi Carpinilta lahjoja ja pakotti hänet kolme kertaa edessään polvistumaan. Vasta sitten hän antoi oppaita ja hevosia matkan jatkamiseksi Batun leiriin. Asovin meren rantoja ja Donin poikki retkeiltiin edelleen itään päin, tultiin Volgalle ja saavuttiin lukemattomien vastuksien ja harmien jälkeen Batun hoviin, joka näyttää olleen Volgan suupuolessa. Batu monien mutkien jälkeen otti lähetystön vastaan, mutta piti niin huonoa huolta sen ruumiillisista tarpeista, että munkit olivat vähällä nälkään nääntyä sillä ajalla, jonka hänen hovissaan oleskelivat.

Batu piti loistavaa hovia. Samoin kuin suurkaanilla itsellään oli hänelläkin ympärillään lukematon palvelijakunta ja hänen valtaistuimensa oli kaikkia muita istuimia korkeampi. Batun tavarain joukossa lähettiläät mielihaikeakseen näkivät upeita telttoja, jotka oli ryöstetty Unkarista, sinne tehdyllä sotaretkellä. Lähettiläät saivat vastaanotossa sijansa Batun vasemmalla puolella, joka oli naisten puoli ja ala-arvoisempi. Kun he palasivat suurkaanin luota, niin he saivat istua oikealla puolella. Lähellä ovea oli pöydällä hopea- ja kultamaljoja ja monenlaisia juomia, ja aina kun ruhtinas kohotti maljan huulilleen, niin heläytettiin soitanto ja kajahutettiin laulu. Kun Batu esiintyi ulkona, niin hänen päällään kannettiin telttakattoa. Omille miehilleen Batu oli hyvä ja he tottelivat häntä kuin jumalaansa. Mutta vihollisena hän oli mitä julmin ja vaarallisin, sillä hän oli nerokas ja sotataitoon tottunut. Batu lähetti latinalaisen lähetystön jatkamaan matkaa suurkaanin leiriin. Osa lähetystön jäsenistä aikoi palata takaisin kertomaan, mitä siihen saakka oli aikaan saatu, mutta Mausi niminen tataaripäällikkö heidät välillä pidätti ja antoi heidän odottaa, kunnes toiset palasivat takaisin pitkältä matkaltaan. Batun tylystä kohtelusta masentuneena ja tataarilaisten oppaittensa hurjuutta peläten Carpini luuli lähtevänsä viimeiselle matkalleen, kun hän 8. p. huhtik. v. 1246 lähti Saraista matkaa jatkamaan.

»Olimme kyynelet silmissä», hän lausuu, »emmekä tienneet, pääsisimmekö hengissä palaamaan.» He lisäksi olivat kovin väsyneet ravinnon puutteen vuoksi, kun eivät viime aikoina olleet saaneet muuta syödäkseen kuin hirssiä ja suolaa.

Kansoista, jotka asuivat Mustan meren ja Jäämeren välillä, Carpini mainitsee Venäläiset, Mordvalaiset, Bulgarit ja Bashkirit. Vielä etäämpänä pohjoisessa hän sanoo Samojedien asuvan ja heidänkin takanaan, valtameren rannalla, semmoisia ihmisiä, joilla oli koiran kuono.

Retkikunnan mongolilaiset oppaat jouduttivat sitä enemmän kulkua, kuta edemmä ehdittiin. Hevosia vaihdettiin seitsemänkin kertaa päivässä. Uralin vuoriston ja Kaspian meren välinen aro oli aivan autiona. Mongolit olivat tappaneet ja myyneet orjiksi kaikki sikäläiset paimentolaiset, jotka kuuluivat Kangittien heimoon. Ei missään näkynyt ihmisiä eikä heidän asumuksiaan, mutta pääkalloja ja ihmisruumiin osia oli maassa kaikkialla. Ainainen vedenpuute lisäsi matkustajain kärsimyksiä. Toukokuun puolivälissä saavuttiin Aral-järvelle ja jatkettiin matkaa pitkin Sirdarjan rantoja. Sielläkin vallitsi ylt'yleensä sama hävityksen kauhistus. Juhannuksen aikana ainainen lakea aro vihdoin alkoi loppua ja Tianshanin läntiset esivuoret kohota ilmoille arosta. Kun oli kuljettu vuoriston poikki, jossa muun muassa oli saarekkaan järven — nykyisen Ala Kulin yli mentävä, niin tultiin Dsungariaan. Altain syrjäselänteitten poikki sitten edelleen kuljettiin varsinaiseen Mongoliaan ja sen kautta kolmessa viikossa saavuttiin lähelle Karakorumia, Kujuk kaanin leiriin.

Kujukin hovissa.

Pitkä odotus viivytti siellä lähetystöä. Ogdain jälkeläistä ei nimittäin ollut vielä valittu, eikä Kujuk, vaikka saattoikin olla varma vaalistaan, kuitenkaan suostunut munkkeja vastaan ottamaan, ennenkuin vaali oli tapahtunut. Läheltä ja kaukaa oli saapunut tataariruhtinaita suurkaania valitsemaan. Vaalia varten oli pystytetty laaja teltta, joka oli puhdasta valkoista samettia; siihen mahtui enemmän kuin kaksituhatta henkeä. Teltan ympärillä oli koristeltu puinen aitaus, aitauksessa kaksi porttia, toinen suurkaania varten, toinen niitä varten, joita laskettiin vaalitelttaan. Sinne tataarilaisruhtinaat kokoontuivat. Hovin ulkopuolella he ratsastivat piiriä yli mäkien, poikki laaksojen. Mutta neuvostoon tullessaan he jättivät hevosensa noin kahden nuolenkantomatkan päähän teltasta, pitäen kuitenkin aseensa. Heidän varustuksensa olivat upeat ja joka päivä esiinnyttiin toisissa tamineissa, milloin valkoisissa, milloin punaisissa tai sinisissä, milloin silkissä, milloin sametissa. Kun Kujuk itse kävi teltassa, niin olivat kaikki hänen kunniakseen punaisiin puetut. Ruhtinaitten hevoset olivat kultasuitsissa, satulat kullan kirjoissa, aseet, kilvet, panssarit kullalla huolitellut. Jos joku alhaisemmista heitä lähestyi tai lähestyi telttaakaan, niin vartijat paikalla pieksivät hänet. Mutta teltassa päälliköt keskustelivat vaalista, puoleen päivään saakka selvinä, sen jälkeen kumissia juoden ja illalla niin humalassa, että sitä oli kumma katsella. Turhaan koettivat he saada latinalaisia lähettiläitä juominkeihin osaa ottamaan. Siitä huolimatta Carpinia ja hänen seuralaistaan kohdeltiin suurella kunnioituksella, suuremmalla kuin mitään muuta, kokoukseen saapunutta lähetystöä. Koko maailma oli lähettänyt tilaisuuteen edustajia. Niitä oli enemmän kuin neljätuhatta, toiset tuomassa verorahoja, toiset lahjoja, oli hallitsevia sulttaaneja ja ruhtinaita, jotka olivat itse saapuneet, oli toisia, jotka maaherroina hallitsivat maakuntia. Etevimmät näistä vieraista olivat Suzdalin ruhtinas Jaroslav ynnä kaksi Georgian kuninkaan poikaa; sitä paitsi oli tullut useita Kiinan ja Korean ruhtinaita, Bagdadin kalifin lähettiläs ja enemmän kuin kymmenen muhamedilaista sulttaania. Dnjepristä Hoanghohon ja Persian lahdesta napapiiriin saakka kaikki kansat kilvan tavottelivat Kujukin suosiota.

Carpini vietti, sen mukaan kun muisti, neljä viikkoa Kujukin leirissä Ormektuassa, ja tällä ajalla hän luulee Kujukin vaalin tapahtuneen, vaikka niin salassa, ettei siitä annettu mitään varsinaista tietoa. Mutta siitä kunnioituksesta, jota Kujukille sitten osotettiin, saattoi päättää, että asia oli ratkaistu. Aina kun Kujuk astui ulos teltasta, niin hänelle laulettiin ja hänen edessään laskettiin maahan töyhtöpäitä sauvoja — kuninkuuden merkkejä, joita ei kukaan muu ruhtinas saanut käyttää.

Uusi suurkaani oli kirjottajan mielestä neljänkymmenen tai ehkä neljänkymmenenviiden vuoden ikäinen, keskikokoa, arvokas ja harvapuheinen käytökseltään. Häntä sanottiin hyvin viisaaksi ja suosiolliseksi Jeesuksen oppia kohtaan - niin ainakin luulivat hovissa olevat kristityt, — jonka vuoksi arveltiin hänen piankin kääntyvän kristinuskoon. Hänen palveluksessaan oli nestoriolaisia kristityitä, jotka saivat säännöllisen avustuksen hänen omasta aitastaan. Aivan hänen telttansa edustalla oli kristitty kappeli, jossa toimitettiin jumalanpalvelus, — sitä ei kukaan muu mongolilainen ruhtinas hovissaan sallinut.

Kolmen tai neljän penikulman päässä suurkaanin teltasta oli toinen leiri ja teltta — »Kultaisen heimon» teltta — laajalla tasangolla joen partaalla, ja siellä juhlallinen valtaistuimelle nousu tapahtui. Sikäläistä telttaa kannattivat kullalla naulatut patsaat, katto ja seinät olivat silkkiompeluksilla koristellut. Valtaistuimelle nousun tapahtuessa oli suuri kansajoukko saapuvilla, kaikki kasvot etelää kohti, lakkaamatta polvistuen sille ilmansuunnalle. Kun valtaistuimelle nousu tapahtui, niin kaikki lähtivät telttaan ja polvistuivat Kujukin eteen, joka oli noussut valtaistuimelle. Ensinnä polvistuivat ruhtinaat ja sitten loput kansasta. Ainoastaan munkit eivät ottaneet osaa polvistumiseen, vaikka hekin myöhemmin osottivat Kujukille hänen arvonsa mukaista kunnioitusta. Päivä päättyi suurilla pidoilla, kokonaisia kuormallisia keitettyä lihaa syötiin, suolattua leipää särpimenä; tammanmaito, sima ja muut juomat juoksivat virtanaan. Pitoja kesti monta päivää, kuten niin merkillinen tapaus vaati.

Kultaisen heimon teltassa Carpini muitten lähettiläitten kanssa pääsi suurkaanin puheille. Ylimäinen kirjuri kirjotti muistoon kaikkien lähettiläitten nimet ja niitten nimet, jotka olivat heidät lähettäneet, ja luki kirjottamansa suurella äänellä suurkaanille ja kokoontuneille prinsseille ja ylimyksille. Lähettiläät sitten etsittiin, ettei kukaan saanut astua hallitsijan eteen aseellisena, heitä varotettiin, etteivät suinkaan kynnykseen koskettaisi jalallaan, että he astuisivat telttaan vasemman oven kautta ja neljä kertaa polvistuisivat valtaistuimen edessä. Teltassa olivat nähtävinä lahjat, joita Kujukille oli tuotu, silkkiä ja samettia, koruompeluksia, korukutomuksia, turkiksia ja kultakirjauksia ynnä teltta, joka oli jalokivillä kirjailtu ja aiottu kannettavaksi hallitsijan päällä juhlissa. Eräs maaherra oli lähettänyt kokonaisen karavanin tuomaan koruompeluksia ynnä parven rauta- ja nahkapanssareilla suojattuja sotihevosia. Paavin lähettiläät olivat ainoat, joilla ei ollut lahjoja tarjota. Pohjois-Kiinasta, Kitaista, oli lähetetty ylellisen upea punainen samettiteltta, ynnä ihmeteltävän taidokkaasti veistetty norsunluinen valtaistuin, joka oli runsaasti koristettu kullalla, jalokivillä ja helmillä. Suurkaanin valtaistuimen ympärillä oli penkkejä, vasemmalla puolella korkeammat kuin oikealla; vasemmalla puolella istui suurkaanin haaremi, keskellä telttaa matalammilla istuimilla ruhtinaat. Eräällä mäellä lähellä Kultaisen heimon telttaa mongolilaisille ruhtinaille jaettiin valtaistuimelle nousun johdosta enemmän kuin viisisataa vaunullista kultaa, hopeata ja silkkiä.

Carpinin vielä ollessa hovissa kuoli siellä Suzdalin ruhtinas Jaroslav — sanottiin suurkaanin äidin hänet myrkyttäneen pidoissa, jotka pani toimeen hänen kunniakseen. Ainakin ruhtinas heti pitojen jälkeen sairastui ja kuoli seitsemän päivän kuluttua, ja jokainen tiesi, kuinka Tataarit himoitsivat hänen maataan. Siitä huolimatta suurkaanin äiti koetti houkutella hoviin Jaroslavin pojankin, Aleksanterin, joka historiassa sitten sai »Nevskin» nimen. Hän sanoi kutsumuksessaan tahtovansa antaa hänelle isän maat; mutta kaikki uskoivat, että jos hän olisi tullut, niin olisi hänetkin joko myrkytetty taikka pidetty elinaikansa vankina. Onneksi Aleksanteri kuitenkin oli siksi varovainen, ettei kutsumusta noudattanut.

Saman kavalan äitinsä, Turakinan luo Kujuk valtaistuimelle noustuaan lähetti joksikin aikaa Carpininkin, munkin luulon mukaan siitä syystä, että hän väliajalla juuri neuvotteli sodan alkamisesta Länsimaita vastaan. Turakina ei kuitenkaan munkkeja myrkyttänyt, vaan vieläpä antoi heille matkalle lämpöiset ketunnahkaturkit.

Ehkä siitä syystä, ettei latinalaisella lähetystöllä ollut lahjoja antaa, sitä huonosti kestittiin. Koko ajan se sai elää niin vähällä ruualla, että oli nälkään menehtyä. Neljälle miehelle oli keisarillisesta aitasta määrätty sen verran ravintoa, että se juuri yhdelle riitti. Lähetystö olisi nääntynyt, ellei olisi saanut apua Kosmas nimiseltä venäläiseltä kultasepältä, joka oli suurkaanin erikoisessa suosiossa. Tämä Kosmas oli valmistanut keisarillisen valtaistuimen ja leimasimen, jolla Kujuk leimasi paaville lähettämänsä kirjeen. Muutamilta venäläisiltä ja unkarilaisilta, jotka puhuivat latinaa ja ranskaa ja olivat Ormektuaan saapuneet lähetystöjen ja ruhtinaitten keralla, Carpini sai tietoja kaanin yksityisestä elämästä. Mutta vielä enemmän hän kuuli semmoisilta europpalaisilta, jotka olivat olleet Mongoliassa, toiset kymmeniä vuosia, joko vankeina taikka taidetyöläisinä.

Vihdoin paavin lähettiläät sitten pääsivät suurkaanin luo erikoiskeskusteluun ja saivat hänelle juurta jaksain asiansa selittää. Heiltä kysyttiin kaikenlaista maista ja kansoista ja siitä, osattiinko paavin hovissa lukea venäjää, sarasenien kieltä taikka tataarien kieltä. Kun tähän kysymykseen tuli kieltävä vastaus, niin Kujukin kirje kirjottetiin tataarin kielellä ja oheen liitettiin paikalla tehty latinalainen käännös. Lähetystölle annettiin paluumatkaa varten tataarilaiset oppaat ja Kujuk aikoi lisäksi lähettää samaan matkaan tataarilaisen lähetystönkin paavin ja kristikunnan ruhtinaitten luo. Tästä ei kuitenkaan tullut mitään munkkien välttelevien vastauksien vuoksi, Carpini kun pelkäsi, että tataarilaiset lähettiläät käyttäisivät tilaisuutta vakoillakseen Länsimailla, jotta sitten voisivat sodassa käyttää hyväkseen tietojaan.

Paluumatka oli vielä vaikeampi kuin menomatka oli ollutkaan, sillä aroilla oli silloin talvi. Lokakuun 13:sta päivästä aina seuraavan kesäkuun 9:nteen päivään saakka Carpini seuralaisineen teki matkaa, ennenkuin saapui Kieviin. Levähdykset tapahtuivat aroilla semmoisissa paikoissa, missä voitiin kasata lunta tuulen suojaksi yön ajaksi. Paluumatkalla poikettiin jälleen Batun leirissä ja Batu varotti lähettiläitä, että he oikein veisivät perille suurkaanin sanoman. Mausin luota pelastettiin ne lähetystön jäsenet, jotka menomatkalla olivat Batun luota palanneet takaisin, mutta jotka Mausi oli pidättänyt. He olivat viettäneet aikansa ankarassa orjuudessa ja olivat jo heittäneet kaiken toivon. Tataarilaiset rajavartijat jälleen kerjäsivät lahjoja, mutta kun lähetystöllä ei mitään ollut, niin se ei mitään antanutkaan.

Kievissä koko väestö tuli ulos kaupungista palaavia vastaanottamaan, iloiten heidän paluustaan, ikäänkuin he olisivat kuolleista nousseet. Puolan ja Böhmin kautta edelleen matkustaen Carpini kesällä v. 1247 palasi paavin hoviin. Palkaksi merkillisestä matkastaan hän nimitettiin Dalmatian Antivarin piispaksi, mutta matkan rasitukset olivat hänet niin murtaneet, että hän jo v. 1252 kuoli. Se matka olisi ollut vaikka kenelle ankara koettelemus, mitä sitten munkille, joka jo oli ikämies ja niin lihava, että kronikka sanoo hänen vastoin franciskanien tapaa Saksassa lähetystoimessa ollessaan ratsastaneen aasilla, koska hän oli »vir gravis et corpulentus», raskas ja lihava mies. Tämä iäkäs ja lihava kirkonmies kulki ratsain mitä vaikeimmissa oloissa, huonolla ravinnolla, milloin vilussa, milloin polttavassa helteessä, ainaisten rettelöitten ja kiusain alaisena hyvän asiansa palveluksessa edes takaisin suorin tein noin 16,000 kilometriä. Varmaan matka mutkineen oli vielä pitempikin. Muuan sen aikainen munkki Carpinista kirjottaa: »Hän oli älykäs ja puhelias, perehtynyt kirjallisuuteen, hyvä puhuja, paljon kokenut mies. Hän kirjotti suuren kirjan Tataareista ja muista ihmeistä, mitä hän oli nähnyt, ja aina kun hän väsyi Tataareista puhumaan, niin hän käski lukea ääneensä tätä kirjaa, kuten olen usein kuullut ja nähnyt.»

Pari vuotta sen jälkeen kun tämä retkikunta oli palannut, lähetti Ranskan kuningas Ludvig IX matkaan lähetystön taivuttamaan Mongolien ruhtinaita kristinuskoon. Tämäkin retkikunta suoritti muutoin onnellisesti matkansa, mutta Kujuk oli jo ennättänyt sillä välin kuolla ja leski, joka hänen jälkeensä hallitsi jonkun aikaa, antoi Ranskan ritarillisen kuninkaan aikomukselle aivan nurjan sisällyksen, se muka oli tarjoumus ruveta hänen vasallikseen. Lähettiläitä hän sen mukaan kohteli ylen kopeasti ja kirjotti kuninkaalle kirjeen, jossa hän uhkaavin sanoin kehotti tätä ajoissa maksamaan vuosiveronsa. Suuttuneena aikoi hurskas kuningas jo heittää nämä käännytysyritykset aivan sikseen, mutta kun hänelle myöhemminkin yhä uskoteltiin, että Mongolilaisten ruhtinaat sittenkin olivat taipuvaisia kääntymään kristinuskoon, niin lähetti hän vielä kokeeksi matkaan Wilhelm Rubruck nimisen munkin. Rubruck saapui Konstantinopoliin v. 1252 ja lähti sieltä seuraavana vuonna pitkälle retkelleen.

Wilhelm Rubruckin matka.

Rubruck matkusti vielä vähemmillä varoilla kuin Carpini, sillä suuttuneena huonosta kohtelusta, joka oli tullut hänen virallisen lähetystönsä osaksi, Ranskan kuningas vain »yksityisesti» tämän munkin mukana lähetti kirjeitä Sartash [Sartash oli Batun vanhin poika] nimiselle tataariruhtinaalle, jota luultiin kristityksi, ynnä Mongolien suurkaanille. Rubruck ensinnä purjehti Krimin Sudak eli Soldaia nimiseen satamaan, joka oli Khazarien tärkein kauppasatama. Siellä hän osti tai lainasi härkävaunuja matkan jatkamiseksi, voidakseen kulkea mukavammin. Mutta sen kautta matka toiselta puolen edistyi tavattoman verkalleen. Krimin rannikkoa matkustettaissa tavattiin kylissä, joilla melkein kaikilla oli eri kieli, vielä jäännöksiä vanhoista Gootilaisistakin, jotka yhä puhuivat omaa kieltään. Asovin meren länsirannalla kuljettiin sikäläisten suolapaikkain ohi, joista Batu ja Sartash saivat paljon tuloja, sillä he olivat anastaneet koko suolateollisuuden. Kolmantena päivänä siitä kun oli Sudakista lähdetty kohdattiin ensimäiset tataarit, ja kohtaus teki Rubruckiin niin kaamean vaikutuksen, että hän mielestään oli tullut kuin toiseen maailmaan. Kirjassaan hänkin tekee seikkaperäisesti selkoa siitä, mitä tuli huomanneeksi Tataarien tavoista ja elämänlaadusta. Muun muassa hän kertoi heidän vaatteuksestaan. Silkkiä, kultakangasta ja pumpulia he saivat Kiinasta, Persiasta taikka etelästä, turkiksia Venäjältä, Suur-Bulgariasta ynnä Bashkirien ja Kirgisien maasta, joka oli kaukana pohjoisessa. Talvella Tataareilla oli ainakin kahdet turkit, alla kallisarvoiset, päällä halvemmat, ketun, suden tai koiran nahkasta. Toisilla oli kolmetkin turkit. Nahkahousujakin käytettiin; rikkaat alustivat kaikki vaatteensa silkkivuorilla, joka oli erinomaisen pehmeä, kevyt ja lämmin. Köyhemmät käyttivät joko puuvillaa taikka hienoa lampaanvillaa. Köytensäkin Tataarit punoivat villasta, sekottaen siihen kolmanneksen hevosen jouhia. Heidän huopaiset satulaloimensa ja sademekkonsa olivat erinomaisia vaatekappaleita.

Kun Rubruck tapasi ensimäiset Tataarit, niin nämä paikalla ratsastaen piirittivät matkueen. Nähdessään sen muonavaraston he vaativat niistä osansa ja saatuaan pullon viiniä pyysivät heti toista, koska muka ei kukaan voinut tulla taloon vain yhdellä jalalla. Mutta munkki oli jyrkkä säästäväisyydessään, ja kun eivät voineet häneltä muuta kiristää, niin tekivät hänelle harmia. Kun hän ei suostunut lahjottamaan heille tavaroitaan, niin he sanoivat häntä kerskuriksi, sillä he pitivät itseään maailman herroina, eikä muka kenelläkään ollut oikeutta heiltä mitään kieltää. Väkivaltaa he eivät tosin tehneet, mutta siitä huolimatta Rubruckista tuntui, kuin olisi hän päässyt paholaisten kynsistä heidän seurastaan päästessään. Pian sen jälkeen kun oli Tatariaan tullut latinalainen munkki sai opetella viinin sijasta juomaan tamman maitoa. Alussa se hänessä herätti kauhistusta ja hämmästystä, mutta vähitellen hän tottui pitämään sitä varsin hyvänmakuisena.

Skatai oli ensimäinen tataariruhtinas, joka aroilla tavattiin; hän oli uloin rajavartijoista. Ruhtinaan leiri oli kuin kokonainen kaupunki telttoineen, vankkureineen, karjoineen ja miehineen, vaikkei sotilaitten luku ollutkaan viittäsataa miestä suurempi. Skatai otti Rubruckin vastaan patjoilla istuen, luuttu kädessä ja vieressä vaimonsa, joka oli pystynokkaisin nainen, mitä ruhtinas oli voinut löytää, kasvot töhryiset ja rasvaiset. Sillä välin kun lähetystön tuomat kirjeet lähetettiin takaisin Soldaiaan käännettäviksi, Rubruck opetti kristinuskon alkeita eräälle sarasenille, jonka siellä tapasi; mutta käännytettävä luopui kesken koko aikeesta, kun huomasi latinalaisen papin juovan tamman maitoa. Sillä semmoinen oli yleinen usko, ettei kukaan kristitty voinut juoda tamman maitoa ja että jokaisen, joka tahtoi uskoaan muuttaa, täytyi valita joko kumissi tai kristinusko.

Matka piti sitten itää kohti pitkin Mustan meren aroa, Asovin meri oikealla kädellä. Vasemmalla kädellä oli melkein vedetön aro, jolla ei ollut metsää, ei mäkeä eikä kiveä, mutta mitä parhaat laitumet. Heinäkuun keskivaiheilla tultiin Donille, jonka yli kuljettiin lautalla. Batu ja Sartash olivat tuoneet sinne erikoisen siirtokunnan venäläisiä talonpoikia hoitamaan lautturien tehtävää. Lauttapaikka lienee ollut aroalueen pohjoisreunassa, sillä sinne saakka Tataarit tavallisesti kulkivat pohjoista kohti karjoineen. Donilla matkue viipyi muutamia päiviä, ennenkuin saatiin uusia hevosia ja härkiä matkan jatkamiseksi. Sitten lähdettiin hakemaan Sartashin leiriä. Heinäkuun lopulla sinne saavutuinkin pitkän etsimisen jälkeen, ja lähetystö oli iloinen kuin haaksirikkoutunut laiva satamaan tullessaan tavatessaan ruhtinaan, joka muka oli kristitty. Maa Donin takana oli ollut hyvin kaunista, jokista ja metsäistä. Metsissä eli kaksi suomalaista heimoa, Moxel ja Merdas (Mokshat ja ehkä Merjat, edellinen mordvalainen heimo). Näistä kansoista toinen oli puhtaita pakanoita, toinen oli kääntynyt muhamedin uskoon. Heidän maassaan ei ollut ensinkään kaupunkeja, ainoastaan pieniä majoja metsäin keskellä. He olivat taistelleet Mongolien kanssa Saksalaisia vastaan, mutta toivoivat nyt, että Saksalaiset tulisivat ja pelastaisivat heidät Tataarien ikeen alta. Mokshat olivat vieraanvaraisia, antoivat ruokaa ja asuntoa matkustaville kauppiaille, eivätkä olleet kovin mustasukkaisia vaimojensa puolesta. Heidän turkiksensa olivat maan kuulut. Sitä paitsi heillä oli hunajaa, vahaa, haukkoja, jotka Tataarien kesken olivat erinomaisen haluttua tavaraa, koska rikkaat niillä pyydystivät melkein kaiken riistan, mitä ravinnokseen tarvitsivat, ja suuria sikalaumoja.

Muhamedinuskoisten Merdain takana oli Etiljoki, jota Carpini Venäläisten antamalla nimellä oli sanonut Volgaksi. Rubruck ei milloinkaan ennen ollut nähnyt niin suurta jokea ja hän kummasteli, mistä pohjan periltä mahtoi tulla niin paljon vettä. Sillä kohdalla, jossa hän kulki sen poikki, Donin ja Etilin väliä oli vain kymmenen päivämatkaa. Sartash tavattiin kolmen päivämatkan päässä Volgasta ja lähetystö pääsi hänen puheilleen. Kuningas Ludvigin kirje teki hyvän vaikutuksen, lupa matkan jatkamiseen saatiin. Mutta Sartashin väki ahdisti matkuetta sitä enemmän uteliaisuutensa ja kerjuunsa kautta, ja eräs Koiak niminen nestoriolainen kristitty anasti retkikunnan kalliit kirjat ja kirkolliset vaatteet, sanoen ottavansa ne vain säilyttääkseen. Koiak oli kuullut Ludvig kuninkaasta eräältä Hainaultin Balduin nimiseltä ranskalaiselta seikkailijalta, joka oli mennyt naimisiin kumanilaisen prinsessan kanssa. Koiak antoi anastamainsa tavarain palkaksi latinalaisille munkeille sen neuvon, että olisivat matkaa jatkaessaan »kärsivälliset ja nöyrät». Mutta Sartashia hän varotti sanomasta kristityksi, sillä hän oli vain mongoli, eikä mitään muuta. Rubruckin mielestä Sartash päin vastoin näytti kristityitä pilkkaavan.

Sartashin luota lähdettyään Rubruck saapui sille paikalle Volgan rannalle, jossa joen yli kuljettiin. Joki oli hänen mielestään neljä kertaa leveämpi kuin Seine ja sangen syvä. Viimeisillä taipaleilla oli ollut paljon rosvoja, Mongolien orjuudesta paenneita venäläisiä, unkarilaisia ja alaneja — Alanien kansa asui Kaukasiassa, oli kääntynyt kristinuskoon ja taisteli yhä urhoollisesti Mongoleja vastaan. Lisäksi oli retkikunta menehtyä nälkään, sillä Sartashin leirissä he eivät neljään päivään saaneet mitään syödäkseen, eivätkä matkalle eväitä. Heidän sen vuoksi täytyi syödä niitä leivoksia, joita olivat ottaneet matkaan lahjoiksi tataarilaisille ruhtinaille.

Volgankin rannalla oli lautta-asema sillä paikalla, jonne Batu kesällä kauimmaksi kulki pohjoista kohti. Batu paraillaan oli siirtymässä etelää kohti, koska kesän loppupuoli jo oli käsissä. Sen vuoksi Rubruckin täytyi kääntyä etelään, hän tapasi Batun leirin vasta lähellä Volgan suistamoa. Näin Rubruck tutustui Kaspian mereenkin ja saattoi vakuuttaa, »ettei se ollut pohjoisen meren lahti, kuten oli sanottu, vaan sisämeri».

Kirkollisen virkapukunsa menetettyään nestoriolaiselle virkaveljelleen Rubruckin täytyi munkin halvassa puvussa esiintyä pelätyn tataariruhtinaan edessä, vieläpä avojaloin ja paljain päin. Batu istui pitkällä kullatulla divanilla, vieressään eräs vaimoistaan. Hän katsoi pitkään munkkia, ennenkuin mitään puhui. Hänen kasvonsa, jotka olivat punatäplikkäät, eivät olleet miellyttävät nähdä, mutta vielä kiusallisempi oli Rubruckin mielestä hänen välinpitämättömyytensä uskonnosta. Sillä kun Rubruck, puheluvan saatuaan, polvistuen kehotti häntä etsimään taivasta ja antamaan kastaa itsensä, niin Batu tyynesti hymyili ja hänen hovimiehensä sen huomatessaan purskahtivat äänekkääseen nauruun ja paukuttivat käsiään. Kyseltyään retkikunnan asian ja kuulumiset hän tarjosi kumissia ja ilmotti sitten määräävänsä, että lähetystö jaettaisiin kahtia. Rubruckin yhden seuralaisen keralla piti lähteä matkaa jatkamaan, toisten tuli palata Sartashin luo. Mutta siitä huolimatta lähetystöä pidätettiin Batun leirissä viisi viikkoa. Heidän kärsimyksensä olivat surkuteltavat. »Toisinaan seuralaiseni sanoi minulle, melkein kyynelet silmissä, että hänestä näytti siltä, kuin ei enää koskaan saataisi ruokaa.» Sillä markkinapaikka, joka heimoa seurasi, oli niin kaukana, ettei sinne voinut päästä, kun olisi hevosen puutteessa pitänyt kulkea jalan. Unkarilaiset vangit, jotka olivat olleet aikanaan pappeja, toivat muukalaisille apua, ynnä eräs kristitty kumani, joka oli Unkarissa ottanut kasteen. Näiltä hyviltä ystäviltä he saivat ruokaa ja juomaa ja Rubruck kirjotti heille palkaksi otteita kirkkoliturgiasta, kun heillä ei ollut kirjoja. Batun joukossa oli kaikkiaan noin viisisataa perheen päämiestä, ei sen enempää.

Vasta 14 p. syyskuuta ryhdyttiin toimiin lähetystön eteenpäin opastamiseksi. Batun määräämä opas halveksivaisesti varotti munkkeja matkan pituudesta ja kylmyydestä, uhaten hylätä heidät, jos heissä huomaisi heikkouden merkkejä. Neljä kuukautta muka piti kuljettaman niin kovassa pakkasessa, että usein kivet ja puut halkeilivat. 15 p. syyskuuta lähdettiin matkaan. Munkit olivat matkapuvuksi hankkineet vuohen nahkaiset takit ja housut, tataariiaiset saappaat ja lakit, huopasukat ja muita välttämättömiä varustuksia.

Kaspian meren pohjoista rantaa pitkin, jatkui matka. Hitaat härkävaunut oli nyt jätetty jälkeen ja munkit ratsastivat nopeilla tataarilaisilla hevosilla. Kahdentoista päivämatkan jälkeen tultiin Jaik eli Ural-joelle, joka tuli Bashkirien maasta. Bashkirien Rubruck luuli puhuvan samaa kieltä kuin Unkarilaiset. Nykyisin he puhuvat tataarilaista kieltä, mutta asuvat yhä vielä samoilla paikoilla. Päivässä ajettiin noin satakunta kilometriä, toisinaan enemmänkin, sen mukaan kuin hevosia oli. Hevosia taas vaihdettiin kahdesti ja kolmastikin päivässä, toisinaan taas täytyi ratsastaa samoilla hevosilla kaksi ja kolmekin päivää. Valittavina olevista hevosista latinalaiset lähettiläät aina saivat pahimmat. »Tosin he minulle antoivat voimakkaan hevosen, koska olin raskas mies, mutta minä en edes uskaltanut kysyä, oliko sitä helppo ohjata, emmekä yleensä uskaltaneet mistään valittaa. Niinpä meidän oli kestettävä ankaria rasituksia, toisinaan ratsastaa kaksikin samalla hevosella. Ja janoissamme, nälissämme, viluiset ja väsyneet olimme useammin kuin saatoimme luvussakaan pitää.» Vasta illalla saatiin tavallisesti kunnollista ruokaa, lampaan kylkeinen, joskus lihakeitostakin; puolinääntyneille munkeille nämä annokset olivat kuin parhaita herkkuja. Mutta muuta ruokaa ei saatukaan, aamulla vain hiukan jauhovelliä. Munkkien täytyi rikkoa perjantaipaastokin ja syödä empimättä lampaanlihaa, jos mieli satulassa pysyä. Toisinaan oli liha syötävä puoliraakana taikka melkein raakanakin, sillä arolla ei ollut muuta polttoainetta kuin eläinten lantaa tai pensaita siellä täällä jokilaaksoissa. Alussa opas häikäilemättä osotti halveksumistaan rahattomia matkakumppaneitaan kohtaan, mutta vähitellen hän paremmin tutustui heihin ja alkoi suvaita heitä ja sitten hän tavallisesti vei heidät »pyytämään» jonkun rikkaan mongoliruhtinaan leiriin, joka sattui olemaan matkan varressa. Monet näistä mahtavista paimentolaisista olivat itse Djingis kaanin jälkeläisiä, joita oli hajallaan pitkin meren kaltaista aavaa aroa. He eivät paljoa tienneet muusta maailmasta, tunsivat vain omat lakeutensa, mutta sitä enemmän he kyselivät vierailta: »Oliko paavi todella viidensadan vuoden vanha, niinkuin sanottiin? Oliko Frankeilla paljon karjaa, lampaita ja hevosia? Minkä näköinen meri oli, josta matkustajat niin paljon kertoivat? Kuinka se oli mahdollista, että se oli rajaton ja rannaton?» Kun oli oltu Uralista matkalla toista kuukautta, niin saavuttiin Syr Darjan alajuoksulle, sieltä kuljettiin viikko etelän ilmoille vuorimaata kohti, luultavasti Alatau vuoriston syrjähaaroille. Kun sinne saavuttiin, niin oli Kaspian aro päättynyt ja tultiin Keski-Aasian vuorimaahan. Vuoristo nousi vähitellen näkyviin arosta ja sen juurella oli keidasseutu, joka oli niin hedelmällinen ja hyvin kasteltu kuin puutarha. Kintshatin kaupungin mongolipäällikkö tuli opasta vastaan, koska tämä oli ylhäistä sukua ja häntä oli sen mukaan kunnioituksella kohdeltava. Kintshatissa matkamiehet saivat ruokaa ja juomaa, muun muassa olutta, ja lyhyt viivähdys tällä asemalla oli uupuneille munkeille erinomaisen virkistävä. Syyskuun viimeisinä päivinä oli jo alkanut pakastaa ja tiet olivat jäässä. Saavuttiin sitten Talaan kaupunkiin, joka niinikään oli saman vuoriston juurella. Siellä oli ollut siirtokunta saksalaisia orjia, mutta nämä oli Mangu kaanin käskystä viety vähäistä ennen Bolatin kaupunkiin, vielä kauemmaksi itään päin, kultaa kaivamaan ja aseita valmistamaan. Rubruck kulki noin kolmen päivämatkan päässä Bolatin sivu; kaupunki lienee ollut nykyisen Kuldshan seuduilla. Hän olisi mielellään sinne poikennut, mutta tätä ei sallittu sen enempää meno- kuin paluumatkallakaan.

Yhä itään päin matkustettaissa tultiin siihen vuorimaahan, joka erottaa itäisen ja läntisen aroalueen toisistaan ja jossa Kara-Kitain kansa eli. Lautalla kuljettiin Ili virran poikki ja kaupungin kautta, jossa asui persiankieltä puhuvia muhamedilaisia. Erään vuorenselänteen poikki tultiin sitten kauniille lakeudelle, jonka oikealla rannalla oli korkea vuoristo ja vasemmalla puolella laaja järvi (Ala-Kul). Lakeus oli hedelmällinen, sillä sen läpi juoksi useita jokia, jotka laskivat vuoristosta järveen. Lakeudella oli ennen ollut useita kaupungeita, mutta Mongolit olivat hävittäneet ne kaikki, laajentaakseen laidunmaitaan, sillä seutu oli erinomaista laidunmaata. Yksi suuri markkinapaikka oli kuitenkin säilynyt, Kailak nimeltään, jossa kävi paljon kauppiaita. Siellä retkikunta viipyi kaksitoista päivää, odottaen Batun kirjuria, jonka piti yhdessä lähetystön oppaan kanssa sovittaa eräitä Tataarien keskinäisiä riitoja.

Keski-Aasian uskonnoista.

Tällä maalla oli ennen ollut oma kielensä ja kirjallisuutensa, joka käsitti nestoriolaisia hengellisiä kirjoja. Mutta nyt siinä asui ainoastaan Turkmeneja. Siellä Rubruck ensi kerran näki epäjumalia palvelevat shamanilaiset ja buddhalaiset, joista hän laajalta kertoo. Sivistyneimmät ja lähimpänä kristinoppia olivat Uigurit, jotka elivät Ala-Kulin itäpuolella olevilla vuorilla. Heidän oppinsa samoin kuin rotunsakin oli sekotusta tataarilaisuudesta, nestoriolaisuudesta ja muhamedilaisuudesta. Epäjumalanpalvelijoilla oli Kailakissa kolme temppeliä, joissa munkit näkivät »heidän oppinsa hullutuksia». Rubruck huomasi heidän jumaliaan palvellessaan kääntyvän pohjoista kohti. Muhamedilaiset kammosivat heidän taikauskoaan niin syvästi, etteivät edes ruvenneet siitä puhumaan. Karakorumissa Rubruck myöhemmin näki suuren Buddhan kuvan ja kuuli Kiinassa olevan vielä suuremman, joka muka näkyi kahden päivämatkan päähän, kuten eräs sieltä palannut nestoriolainen kertoi. Uigurit käyttivät kelloja, samoin kuin kristitytkin, heidän pappinsa, jotka ajelivat päänsä, elivät aviottomina ja käyttivät keltaisia viittoja, olivat Rubruckin mielestä monessa suhteessa samanlaisia kuin latinalaisetkin papit. Rukousnauhojakin he käyttivät ja lukivat pyhää rukousta »Om mani padme hum», joka muistutti »Pater nosteria». Uigurien kirjotus oli nestoriolaisille hyvin tunnettu; heidän kielensä oli melkein kaikkien kumanilaisten ja turkkilaisten kielien peruskieli.

Uigurit kirjottivat samalla tavalla kuin Kiinalaisetkin sivun yläsyrjästä alasyrjään, rivit seuraten toisiaan vasemmalta oikealle. Tätä kirjotusta (tunnettua Orkbon-kirjotusta) Mangu kaan sitten käytti Ranskan kuninkaalle kirjottamassaan kirjeessä. Ne Mongolit, jotka olivat hyväksyneet Uigurien epäjumalanpalveluksen, pitivät siitä huolimatta monta piirrettä vanhasta shamanismistaan ja loitsutaidostaan, palvellen varsinkin vainajiaan, joita esittivät huopakuvat. Kun leiri oli liikkeellä, niin huopakuvat pantiin erityisiin vaunuihin ja heimon leiriytyessä järjestettiin kehiin yhteiseen telttaan.

Uigurien takana elivät idässä Tangutit, jotka olivat kerran voittaneet itse Djingis kaaninkin ja olivat tunnetut siitä, että he pitivät jak-härkää. Rubruck kuvaa tarkkaan Tibetin arvokasta kuorma- ja kotieläintä. Tanguttien takana asuivat varsinaiset Tibetiläiset, joitten raakuudesta Rubruck kertoo pöyristyttäviä seikkoja. Siinä maassa kuului olevan yllin kyllin kultaakin, mutta sitä ei kukaan uskaltanut kerätä Jumalan koston pelosta. — Solangit, jotka asuivat Mandshuriassa ja Amurin laaksossa, saapuivat suurkaanin leiliin vankkureilla, joita vetivät härät. He olivat kasvultaan pieniä ja tummaihoisia, puetut viittoihin ja suippoihin hattuihin, jotka muistuttivat dalmatialaisen piispan hiippaa. Hovissa heidän lähettiläällään aina oli mukanaan norsunluutaulu, josta hän näytti lukevan, mitä puhui. Näistä ja vielä muistakin silloisista kansoista ja niitten tavoista Rubruck sai tietoja ja Kaiheistakin, s.o. Kiinasta, jonka maakunnista silloin vielä monet olivat itsenäisiä. Karakorumissa tavattiin sitten paljon kiinalaisia, ja ne jotka olivat joutuneet suurkaanin vallanalaisuuteen, maksoivat hänelle suunnattoman vuotuisen veron, hopeata viisitoistatuhatta naulaa päivässä ja lisäksi ruokatavaroita ja silkkiä.

Arojen valtijaiden joukossa eli hajallaan paljon nestoriolaisia ja muhamcdilaisia aina Kathaihin saakka. Viimeksi mainitussa maassa nestoriolaisilla Rubruckin saamain tietojen mukaan oli seurakuntia viidessätoista kaupungissa, piispa yhdessä ja paljon vaikutusvaltaa kaikkialla. Mutta kuta vähemmän sanottiin näitten nestoriolaisten kristillisyydestä, sitä parempi Rubruckin mielestä. He olivat peräti rappeutuneet, omistaneet pakanallisia ja tataarilaisia tapoja, jotkut pitivät monta vaimoa, ollen pahempia kuin itse Mongolit. Ei voinut sanoin kuvata heidän kopeuttaan, juoppouttaan ja tietämättömyyttään. Toiset harjottivat noituutta miekoilla, tuhkalla, kivillä ja oksilla. Jumalanpalveluksessaan he käyttivät kristityistä maista ryöstettyjä kalkkeja. Tosin he olivat saaneet suurkaanin perheen osottamaan ristille kunnioitusta ja pitämään erästä paastoa, mutta tämä ei korvannut heidän huonoa elämäänsä ja oppinsa puutteita. Sillä he söivät lihaa perjantaina niinkuin muhamedilaisetkin, heidän pappinsa olivat naimisissa ja käyttivät Syyrian kielisiä kirjoja, vaikka olivat itse kielen unhottaneet ja lukivat ja lauloivat kuin papukaijat. Tästä kuvauksesta selvään puhuu sen ajan latinalaisen kirkon suvaitsemattomuus ja ahdasmielisyys, viha vanhaa kristittyä harhaoppia kohtaan, vaikkapa lieneekin totta, että nestoriolainen kirkko jo silloin oli perin pohjin rappeutunut. Se ei suinkaan ollut ihmeellistä, sillä eliväthän he erillään kaikista semmoisista keskuksista, jotka olisivat kyenneet heidän uskontoaan tehokkaasti tukemaan ja ylläpitämään korkeampaa oppia ja valistusta.

30 p. marrask. Rubruck saapui Ala-Kulille, joka oli myrskyinen kuin meri. Toinenkin järvi nähtiin vuoristossa Ebi nor, josta virtasi joki; joen laaksossa kävi kammottavan kova tuuli. Tämän laakson poikki he kulkivat, vaikka tuuli oli niin kova, että oli heidät veteen puhaltaa. Vuoriston poikki, huonoja laidunmaita, kaksinkertaisia päivämatkoja tehden, ankarissa pakkasissa, saavuttiin 13 p. joulukuuta rotkoon, joka oli tunnettu pahoista hengistä. Munkit torjuivat niitä laulaen Nikaian uskontunnustusta ja kirjottivat tataarilaisten oppaittansa suojaksi »Credon» ja »Pater nosterin». Joulukuun lopulla tultiin vuoriston toiselle puolelle varsinaiseen Mongoliaan, joka jälleen oli lakeutta ja niin tasaista kuin meri. Jo seuraavana päivänä sen jälkeen saavuttiin suurkaanin leiriin, jossa munkit saivat vähäisessä teltassa kurjan asunnon. Oppaalle sitä vastoin annettiin suuri teltta, hyvä kestitys ja viiniäkin, joka Rubruckin mielestä oli yhtä hyvää kuin paras Auxerren viini. Rubruck oli niin masennuksissaan Mongolien kopeudesta, heidän osottamastaan halveksumisesta ja itsepintaisesta luulostaan, että muka Ranskan kuningas oli lähettänyt heidät tarjoamaan alistumustaan, että hän mielestään iloisesti olisi uhrannut vaikka henkensä saarnatakseen ristiretkeä moisia röyhkeitä raakalaisia vastaan.

Rubruck Mangu kaanin vieraana.

Joulukuun 28 p. Rubruck esitettiin Mangu kaanille. Munkit kulkivat avojaloin ja tämä herätti niin suurta ihmetystä, että heitä katseltiin kuin kummituksia. Rahvas ihmetteli, eivätkö he luulleet raajojaan tarvitsevansakaan, kun niin armotta ne paljastivat. Unkarilainen vanki, joka oli saapuvilla ja tunsi munkkien puvun, selitti väelle nämä vieraat niin hyvin kuin taisi.

Palatessaan hovista Rubruck kävi armenialaisessa kirkossa, jossa hän tapasi mustan ja repaleisen Jerusalemin maasta tulleen erakon. Tämä oli saapunut tarjoamaan Mangulle koko kristikunnan alamaisuutta, jos hän vain kääntyisi kristinuskoon. Suurkaania tapaamaan oli myös saapunut Nikaian kreikkalaisen keisarin lähettiläitä ynnä eräs kreikkalainen ritari ja monta lähettilästä läntisistä valloista. Kaikki nämä todistivat Ranskan kuninkaan lähetystön oikeuden puolesta ja 3 p. tammik. 1254 munkit pääsivät varsinaiseen puhutteluun. He lähestyivät suurkaania laulaen latinalaista hymniä; kun he olivat laulunsa lopettaneet, niin heidät tarkoin tutkittiin, ettei heillä ollut aseita. Valtaistuinhuone oli ylt'yleensä verhottu kultakirjaisella vaatteella, sen keskellä paloi saksaul-puista ja pensaista tehty suuri tuli. Mangu istui sohvalla ja näytti olevan pienehkö, helpohko mies, noin neljänkymmenenviiden vuoden vanha, yllään turkit, jotka olivat kirjavat ja kiiltävät kuin hylkeennahka. Monista juomista, joita tarjottiin, Rubruck maistoi vain hiukan riissiolutta, mutta tulkki joi niin runsaasti, ettei hän pian voinut tulkita. Mangu itse oli hyvin »lievästi selvänä», eikä tulkki tahtonut olla herraansa huonompi. Puheesta ei sen vuoksi tahtonut tulla paljon mitään, ennenkuin Mangu itse esitti muutamia suoria kysymyksiä Ranskan valtakunnasta, sen karjoista ja hevosista ja tokko sitä oli mahdollinen vallottaa. Rubruck tuskin saattoi peittää suuttumustaan, mutta vastasi vältellen ja sai kaanilta luvan viipyä hänen leirissään kaksi kuukautta. Vieläpä hänelle annettiin lupa käydä Karakorumissakin.

Rubruck tapasi suurkaanin leirissä kerrassaan pienen siirtokunnan europpalaisia. Paitsi lähetystöjä oli siellä useita vankeja, kuten eräs Metzin nainen, joka oli vangittu Unkarissa ja nyt oli venäläisen teltanrakentajan vaimona, ja parisilainen kultaseppä, joka Karakorumissa työskenteli Tataareille. Sotavangit olivat matkalla kärsineet sanomatonta kurjuutta, mutta nyt heidän olonsa olivat paremmat ja monet ansaitsivat paljon rahaa. Kultaseppä oli saanut suurkaanilta suuren määrän hopeaa, valmistaakseen siitä hänelle taidokkaan puun, josta juoksi monta erilaista juomaa.

Suurkaanin hovissa Rubruck vielä tapasi erään sukkelan petturin, joka kulki väärällä nimellä. Hän oli Palestinan Acresta (Akosta) kotoisin ja kuului hengelliseen säätyyn, mutta oli saapunut Mangulle kertomaan, että muuan Otho niminen piispa oli saanut taivaasta kultakirjaimilla kirjotetun kirjeen, jossa oli ennustettu Mongolien vallottavan koko maailman. Näillä imarteluilla Theodulos — se oli miehen nimi — sai suurkaanin antamaan itselleen »kultataulut», s.o. passin, jonka omistaja saattoi kaikissa Mongolien hallitsemissa maissa käskeä ja tilata itselleen mitä missäkin tarvitsi. Näin varustettuna oli miehen pitänyt lähteä viemään lahjoja Ranskan kuninkaalle, mukanaan mongolilainen vakooja, jonka piti ottaa selkoa kaikesta, mitä matkalla oli nähtävää ja opittavaa, varsinkin kristittyjen maitten teistä, kaupungeista, miehistä ja aseista. Nikaiassa Theodulos kuitenkin tunnettiin ja vangittiin ja kultataulut lähetettiin suurkaanille takaisin. Mangun lahjat Ranskan kuninkaalle olivat olleet: niin jämeä jousi, että sitä tuskin kaksi miestä sai taipumaan, ynnä kaksi hopeakärkistä nuolta, joiden varressa oli reikiä, niin että ne vihelsivät mennessään. Kopein sanoin Mangu oli tarjonnut Ranskan kuninkaalle rauhaa niin kauaksi kunnes oli vallottanut Sarasenien maan.

Muuan armenialainen munkki kerskasi pian kastavansa Mangun kristinuskoon. Mutta sekä muhamedilaiset mollat että buddhalaiset bonksit olivat yhtä varmoja siitä, että suurkaani kääntyisi heidän uskoonsa — kaikki olivat harhaluulon alaisia. Mangu ei uskonut kenenkään uskoon, vaan käytti vain valtiollisiin tarkotuksiin näitä pappeja, joita parveili hänen hovissaan niinkuin kärpäsiä voileivällä. Tammik. 12 p., viikkoa Mangun kasteen jälkeen, Rubruck oli saapuvilla nestoriolaisten jumalanpalveluksessa, johon suurkaani oli tullut koko huonekuntansa keralla. Mangun pyynnöstä latinalaisetkin munkit lauloivat hengellisiä lauluja, jonka jälkeen jumalanpalvelus loppui suuriin juominkeihin. Kaanin vaimot joivat itsensä humalaan, nestoriolaiset papit lauloivat ja »ulvoivat», latinalaiset munkit taas katselivat menoa väsyneellä halveksumisella ja söivät minkä ennättivät, sillä ruokaa he saivat Mangunkin hovissa liian niukasti.

Jonkun ajan kuluttua suurkaani matkusti varsinaiseen pääkaupunkiinsa, Karakorumiin, joka oli arolla, Baikal järveen laskevan Orkhonin latvoilla. Matkalla ei aroilla näkynyt muuta kuin siellä täällä paimentolaisten telttoja ja pyydystäjiä, jotka lipeillä luukengillä ajoivat hangella ja jäällä takaa lintuja ja muita riistaeläimiä. Pohjoisempana kuului asuvan muutamia köyhiä ja kurjia heimoja, mutta näiden takana oli ijäisen pakkasen maa, joka oli kaikille ihmisille tuntematon. Kaikista kyselyistään huolimatta munkki ei kuitenkaan voinut saada mitään luotettavaa tietoa niistä hirviöistä ja kummituksista, joita piti kirjain mukaan asua näillä seuduin, paitsi ehkä »tshintshineistä» eli »hyppijöistä», jotka elivät ja hyppivät vielä Kiinankin takana olevassa maassa. Epäilys näyttää tulleen Rubruckin mieleen, tokko kirjain kummituksia siis oli olemassakaan.

29 p. maaliskuuta, Mangun hitaasti edetessä leirineen Karakorumia kohti vuorisen maan kautta, jossa lumimyrskyt ja katkeran kylmät tuulet riehuivat, saapui tieto suurkaanin palatsin valmistumisesta, jonka vuoksi matkaa kiirehdittiin. Aikaisin huhtik. 5 p., palmusunnuntaina, Mangu joukkoineen saapui kaupungin näkyviin ja samana päivänä iltapuolella tapahtui perille tulo. Rubruck ystävineen kohotti ristilipun liehumaan ja kulki Sarasenien kaupunginosan kautta nestoriolaiseen kirkkoon, jossa nestoriolaiset juhlakulkuein häntä odottivat. Jumalanpalveluksen jälkeen Ranskan kuninkaan lähetystö söi päivällistä parisilaisen kultasepän Wilhelmin luona hänen vaimonsa, erään Unkarissa syntyneen lothringilaisen naisen seurassa. Muuan englantilainenkin oli tilaisuudessa saapuvilla. Kultaseppä vietti tätä päivää juhlana, sillä hänen taideteoksensa oli juuri valmistunut ja sitä olivatkin saapuneet Mangu ja koko hovi ihailemaan. Se oli hopeinen puu, jonka juurella lepäsi neljä hopeista leijonaa. Puun juuresta kulki putket oksiin, oksien ympärillä kierteli kullatuita käärmeitä ja latvassa seisoi enkeli, torvi huulilleen nostettuna. Mutta puun alla makasi komeroon kätkettynä juomanlaskija, joka saattoi sieltä putkea myöten puhaltaa enkelin suussa olevaa pasunaa. Samalla käärmeet suustaan valoivat, mikä viiniä, mikä kumissia, simaa tai riissiolutta, ja jokainen juoma juoksi erikseen omaan hopeiseen maljaansa.

Palatsi oli rakennettu kirkon malliin. Keskioven edessä seisoi puu. Sitä vastapäätä oli palatsin sisällä kaanin valtaistuin. Lännen puolella olivat miesten, idän puolella naisten asumukset.

Mutta vaikka Karakorum oli niin suuren valtakunnan pääkaupunki, niin oli se kuitenkin verraten vähäpätöinen paikka. Tuo kiitetty palatsi ei Rubruckin mielestä ollut edes kymmenesosaa St. Denysin suuresta luostarista. Kaupungissa oli kiinalaisilla käsityöläisillä oma kortteerinsa. Suurkaanin kirjurit asuivat kaupungin ulkopuolella. Muita huomattavia rakennuksia oli kaksitoista epäjumalan temppeliä, kaksi muhamedilaista moskeaa ja kristitty kirkko. Kaupungin ympäri kulki savinen muuri, jossa oli neljä porttia. Jokaisen portin edessä oli markkinapaikka, kullakin torilla omat tavaransa. Rubruck vietti enimmän aikansa nestoriolaisten seurassa väittelyissä ja kinasteluissa ja moitti kovasti heidän kunnottomuuttaan, raakuuttaan ja tietämättömyyttään. Mutta siitä huolimatta he olivat ainoat kristityt, jotka olivat tehneet mongolilaisiin kaaneihin jonkinlaisen vaikutuksen, sillä julma Hulagukin, jonka puoliso oli nestoriolainen, tavallisesti säästi niitten hengen, jotka kuuluivat tähän kirkkoon, vaikka hän säälimättä teurastutti kaikki muhamedin uskoiset. Latinalaisia munkkeja lohdutti se seikka, että nestoriolaiset tunnustivat paavin kaikkien kirkkojen päämieheksi, niin että he mielellään olisivat ruvenneet hänen hengelliseen alamaisuuteensa. Mutta se ei muka kuitenkaan estänyt heitä kiertelemästä suurkaanin käskystä Länsimailla vakoojina.

Rubruckin paluumatka.

Lähetystö kärsi toisin ajoin suurta puutetta suurkaanin hovissa, sillä yhdellä lampaalla munkkien tuli elää kokonainen viikko. Milloin suurkaanin aitasta saatiin joku lahja, aina saapui koko joukko kutsumattomia vieraita sitä syömään. Rubruckin ja hänen toveriensa ilo oli sen vuoksi suuri, kun Mangu toukokuussa valmistautui lähettämään heidät takaisin Länsimaille, mukanaan hänen vastauksensa Ranskan kuninkaalle. Sillä aikaa kun vastausta valmistettiin olivat lähettiläät läsnä teologisissa väittelyissä, joita Mangu oli pannut toimeen katolilaisten, nestoriolaisten, armenialaisten ja manikhealaisten välillä, ja joihin vielä muhamedilaiset ja epäjumalanpalvelijatkin kutsuttiin osamiehiksi. Väittelyissä koetettiin vaikuttaa solvauksilla, äänekkäällä pilkkanaurulla ja muilla samanlaisilla keinoilla, ja tavallisesti ne päättyivät suurilla juomingeilla ja laululla. Toukokuun viimeisenä päivänä Rubruck kutsuttiin viimeisen kerran suurkaanin puheille. Mangu oli armollinen, vaikka Rubruckia olikin paneteltu, että hän muka oli syyttänyt suurkaania epäjumalien palvelemisesta. Mangu mielellään kuuli munkin puolustuksen, ojensi häntä kohti valtikkansa ja kehotti häntä olemaan pelotta. Turvautuen vähän väliä pulloonsa hän sitten alkoi puhua munkeille paljon avomielisemmän kuin ennen. Mongolit uskovat yhteen Jumalaan, hän sanoi, mutta käsittivät, että samoin kuin Jumala oli käteen luonut viisi sormea, samoin hän oli ihmisille luonut eri elämänteitä ja uskonnoita. Kristityille hän oli antanut kirjoja, joita ei noudatettu, ja toisille hän oli antanut toisia. Ei kenenkään pitäisi riidellä toisensa kanssa, ei kenenkään pitäisi rahan edestä vääntää oikeutta vääräksi. Rubruck tämän ivapuheen johdosta vakuutti omaa puhdasta ja rauhallista mielenlaatuaan, jonka jälkeen suurkaani lupasi ottaa selkoa katolinuskosta. Mutta heidän tuli nyt palata takaisin Europpaan ja viedä mukanaan hänen kirjeensä. Lähettiläät olisivat mielellään palanneet Armenian kautta, mutta suurkaani määräsi, että heidän tuli kulkea Batun leirin kautta, jota tietä olivat tulleetkin. Kirje, jonka he saivat viedäkseen Ranskan kuninkaalle, oli seuraava: