VÄLJEMMILLE VESILLE.

Ensimäiset löytöretket Atlantin merellä.

Vaikka Keskiaika on nykyisyyttä niin paljon lähempänä kuin Kreikan ja Rooman kukoistusaika, niin tiedämme kuitenkin sen riennoista melkeinpä vähemmän. Syytä ei tarvitse etsiä kaukaa: Keskiajan kirjallisuus oli niin paljoa ala-arvoisempi klassillisen ajan kirjallisuutta. Vanhan ajan riennot, tapaukset ja aatteet tunnemme Kreikan ja Rooman oivallisien historioitsijain kautta, jotka eivät ainoastaan anna niistä tietoja, vaan lisäksi monipuolisesti ja syvällisesti tapauksia valaisevat. Keskiajan niukat ja aukkoiset kronikat hyvin huonosti pitävät puoliaan Vanhan ajan kuuluille historiateoksille. Kuvaavaa on, että Marco Polonkin matkat vain sattumain kautta tulivat muiston kirjotetuiksi. Ellei hän olisi vangiksi joutunut ja ellei vankilassa olisi sattunut olemaan toverina miestä, joka oli vähän kirjailija, niin tuskin jälkimaailma tietäisi mitään Messer Millionin merkillisistä retkistä.

On sen vuoksi luultavaa, että Keskiajalla sentään ajateltiin paljon enemmän kuin on meidän tietoomme tullut, ja pohdittiin monia suuria suunnitelmia, jotka kuitenkin joko jäivät toteuttamatta taikka joista vasta myöhempi aika sai sekä alotteen että toimen kunnian. Tuntuu melkein käsittämättömältä, kuinka ei meritien löytäminen Intiaan olisi ollut Italian toimeliaissa kauppakaupungeissa jo vuosisatoja puheen alaisena. Ei missään muualla Europassa tunnettu niin laajalta Itämaita, ei missään muualla ollut niin paljon laivoja ja kokenutta meriväkeä. Ja lisäksi Intian kauppa Europan kanssa kokonaan kävi Italian kaupunkien kautta, jotka siitä suunnattomasti hyötyivät. Missäpä siis olisi niin aikaisin tultu ajatelleeksi, kuinka suuria etuja suoranaisesta meriyhteydestä olisi?

Olisi luullut olojen suorastaan pakottaneen etsimään meritietä etäämmän idän rikkaille markkinoille. Intian kauppahan oli kokonaan joutunut muhamedilaisten mielivallan alaiseksi, kun välillä olevat maat olivat heidän hallussaan. He kiskoivat siitä suunnattomat verot, jotka Europan täytyi maksaa. Miksi Italian kaupungit taipuivat tätä raskasta veroa yhä maksamaan, tekemättä vakavampaa yritystä uuden kauppatien löytämiseen? Tuskin tästä pelotti vain yrityksen rohkeus ja suuruus. Todenmukaisempaa on, että Venezia, Genova ja niemimaan muut meriliikettä harjottavat kaupungit sittenkin olivat tyytyväisiä oloihin, sillä sen mitä ne maksoivat maureille liikoja Intian tuotteista, sen ne lisän kera ottivat takaisin Europan muista maista. Intian kauppa lisäksi läheisesti liittyi koko siihen suureen tavaranvaihtoon, jonka ne ankarasta uskon vihasta huolimatta olivat osanneet kehittää läheisen idän muhamedilaisten maitten kanssa. Niin tuottava oli tämä kauppa yhä edelleenkin, että Italian kaupungeista oli paisunut mahdit, jotka sotivat ja tekivät liittoja niinkuin suuret valtakunnat ainakin. Niiden itsekkäältä kannalta katsoen asiat tuskin paranisivat, vaikkapa löydettäisiinkin suoranainen meritie Intiaan ja siten päästäisiin sen arvokkaita tavaroita ostamaan suoraan tuotantopaikoilta monta vertaa halvemmasta hinnasta. Väljää valtameritietä olisi paljon vaikeampi hallita kuin Välimerta, etenkin kun ensin oli kuljettava melkoinen matka poispäin ja Afrikan ympäri purjehtien usealla Länsi-Europan maalla olisi ollut lyhempikin meritie Intiaan kuin Italialla.

Kuitenkin tehtiin Italiasta muutamia yrityksiä paljastaa Atlantin meren salaisuuksia. Tehtiin merimatkoja Gibraltarin salmesta eteläänpäin ja näin tapahtui löytöjä, joitten olisi luullut herättävän yleisempää huomiota. Kun tiedot näistä retkistä kuitenkin ovat sangen vaillinaiset, niin eivät yritykset näytä herättäneen Italiassa kovin suurta mielenkiintoa.

Vivaldo.

Muutamia löytöretkiä tosiaan tehtiin. V. 1291 lähti Genovasta kaksi galjottaa, joita johti Vivaldo niminen kapteeni. Näiden tarkotus oli meritien löytäminen Intiaan. Laivain tiedetään purjehtineen ulos Gibraltarin salmesta ja sitten kääntyneen etelää kohti, mutta sen koommin ei niistä mitään kuulunut. V. 1315 Vivaldon poika, suruissaan isänsä katoamisesta, lähti häntä etsimään ja sanotaan hänen retkillään käyneen Somalirannalla olevassa Magadoxossa saakka. Mutta kaikki jäljet Vivaldon retkikunnasta olivat kadonneet, ja tuskin lienee luotettava sekään tieto, että sen jälkeläisiä olisi joku elänyt vielä 170 vuotta myöhemmin Gambian rannikolla.

Malocello.

Vivaldon matkan oli ehkä aiheuttanut Malocello nimisen purjehtijan käynti »Onnelan saarilla» eli Canarian saarilla joku vuosikymmen aikaisemmin. Malocellonkaan matkasta ei sen koommin tiedetä, mutta varmaan retkikunta palasi takaisin, koska sen löytöjen perustuksella myöhemmin laadituissa kartoissa jo on merkitty Canarian saaret, ja koska Lanzaroten päälle, joka nimitettiin retkikunnan johtajan mukaan, piirrettiin Genovan lippu. Kun Canarian saaristo viidennellätoista vuosisadalla vallotettiin, niin löydettiin Lanzarotesta genovalaisten rakentaman linnan raunioita.

Laurentin portolano.

Näitä löytöretkiä epäilemättä jatkettiin Italiasta käsin seuraavinakin vuosikymmeninä, vaikkei siitä ole varmaa tietoa säilynyt. Muutoin emme voisi selittää, kuinka neljännentoista vuosisadan keskivaiheilla laadituissa kartoissa ovat sekä Madeira, Canarian saaret että vielä etäiset Azoritkin oikealla paikallaan. Laurentin portolanokartassa vuodelta 1351, jopa Dulcin portolanossa vuodelta 1339, ovat sekä Canarian saaret että melkein kaikki Azorit nimitellyt, osaksi nykyisillä, osaksi toisilla nimillä, jotka ovat sittemmin muuttuneet, ja lisäksi jotenkin oikein piirretyt. Omituista on, ettei kertomus niin merkillisistä löydöistä säilynyt jälkimaailmalle, ja että Italian vireät merikaupungit luopuivat etusijasta, jonka ne olivat saaneet Atlantin meren tutkimisessa.

Atlantin meren rantain tutkiminen, sen valtaväylien avaaminen jäi kahden kansan asiaksi, jotka eivät siihen saakka olleet merillä liikkuneet, mutta jotka tämän suurtyön kautta ajaksi saivat merillä johdon ja maailman kaupan käsiinsä. Italian kaupungeilla joko oli liian paljon työtä Idän markkinoilla, taikka eivät ne mielestään saaneet löytämistään saarista kyllin arvokkaita tuotteita, koska jättivät löytönsä sikseen, niin että ne milt'ei jäivät unohduksiin. Portugalin ja Espanjan asiaksi jäi kulkea eteenpäin näillä suurenmoisiin voittoihin vievillä teillä. Mutta välillisesti oli kuitenkin Italialaisilla siitä suuret ansiot, sillä he opettivat sekä Espanjalaiset että Portugalilaiset purjehtimaan. Portugalin laivastoon palkattiin v. 1317 kaksikymmentä genovalaista kapteenia ja luotsia harjottamaan maan merimiehiä laivain rakentamiseen ja purjehtimiseen, ja itse pääamiraalikin oli aluksi Genovan mies. Näitten genovalaisten perustavaa työtä on Portugalin ensi sijassa kiittäminen seuraavien aikojen suurista löydöistä.

Portugalilaiset Canarian saarilla.

Kauaa ei sen jälkeen kulunut, ennenkuin Portugal saattoi lähettää ensimäisen laivueensa löytöretkelle. V. 1341 purjehti Lissabonista kolme pientä laivaa etsimään uudelleen Canarian saaria. Niitä ohjasivat italialaiset kapteenit ja laivaväkikin oli suureksi osaksi italialaista. Laivueella oli muukin tarkotuksena kuin ainoastaan tutkiminen, mukana oli hevosia, aseita ja piirityskoneita. Erinomaisen nopean matkan jälkeen saavuttiin »Onnelan saarille», joiden vesillä kirjeistä päättäen viivyttiin noin neljä kuukautta. Mutta suuria ei tämä retkikunta kuitenkaan aikaan saanut, se kartotti löytämiään saaria ja otti vangiksi muutamia alkuasukkaita, mutta ei muutoin päässyt heidän kanssaan yhteyteen. Eräässä paikassa vallotettiin muuan kylä ja ryöstettiin siitä kaikenlaisia vähäpätöisiä esineitä ja kivinen jumalankuva, jolla oli ihmisen muoto, pallo kädessä ja palmunlehvistä vyö ympärillään. Mutta retkeilijäin täytyi ihmetellä alkuasukkaitten taidokkaasti rakennettuja puhtaita majoja ja somia istutuksia. Teneriffan kuulun tulivuoren he myös näkivät ja nimittivät sen »helvetin vuoreksi». He arvostelivat sen korkeuden 30,000 jalaksi ja olivat sen kukkulalla näkevinään kolmikulmaisen latinalaisen purjeen maston päässä. Purje muka paisui ja väheni ja häälyi tuulessa ja taikauskoiset merimiehet siitä niin pelästyivät, etteivät uskaltaneet saarta lähestyäkään. Purjeeksi he luulivat tulivuoren huippua ympäröiviä pilviä. Muutoin he huomasivat saariston kauniiksi ja sopivaksi asuttavaksi, mutta siksi köyhäksi tuotteista, ettei siellä kannattanut kauppaa tehdä. Alkuasukkaitten kauniit muodot, rehellisyys ja hieno käytös herättivät retkikunnan ihmetystä.

Siitä huolimatta, että Portugal tämän retken kautta oli hankkinut itselleen jonkinlaisen etuoikeuden Canarian saariin, määräsi kuitenkin paavi kolme vuotta myöhemmin ne Espanjalle, joka kehotti kaikkia Europan kuninkaita olemaan avullisina saariston vallottamisessa ja asukkaitten kääntämisessä kristinuskoon. Espanjasta ei tosin tehty tämän luontoista yritystä, mutta sen sijaan lähetettiin laivoja tutkimaan Afrikan rantoja etelään päin. Kuinka pitkälle nämä laivat pääsivät ja mitä ne ilmi saivat, siitä ei ole muuta tietoa, kuin että näitten rannikkojen karttaa mainitun matkan kautta jatkettiin melkoinen kappale entistä etelämmäksi, Bojador-nokkaan saakka. Myrskyn ajamana eksyi Canarian saarille v. 1382 eräs laiva, jonka kolmetoista miestä eli saarilla seitsemän vuotta alkuasukkaitten kanssa mitä parhaassa sovussa. Mutta syystä tai toisesta heidät sitten kaikki surmattiin, kun olivat kastaneet paljon alkuasukkaista kristinuskoon ja jättäneet yhdelle kastetuista kertomuksen toimistaan. Joku pienempi rosvoretkikin saarille tehtiin, ja erään semmoisen retkikunnan mukana olleilta ranskalaisilta sai saariston tuleva vallottaja tietoja seuduista ja kansoista ja laati suunnitelman saariston vallottamiseksi.

Jean de Béthencourt ja Canarian saarien vallotus.

Onnelan saaret.

Ei ole kumma, että Canarian saaristo vanhoilta sai nimekseen »Onnelan saaret». Sekä Pohjois-Afrikan Numidialaisille, jotka tulivat sinne autiolta mannerrannalta, että puunilaisille purjehtijoille, jotka saapuivat sinne pitkin vaarallista merenrannikkoa, nämä saaret näyttivät maalliselta paratiisilta vastapäätä olevaan kuivaan ja karuun erämaarannikkoon verraten. Niitten ilmanala on leutoa, kasvullisuus etelämaista ja ennen, kun metsät vielä olivat koskemattomassa luonnontilassaan, nykyistä rehevämpää, ja maisemat ovat verrattoman suuripiirteiset ja kauniit. Kaikki saaret kohoavat merestä selvinä ja ylävinä, toiset huimaaviin korkeuksiin saakka. Teneriffalla Pico de Teyden kukkula kohoo 3716 metriä korkealle merenpinnasta, halliten ulapoita laajalta joka suunnalle. Se on tulivuori, joka vielä kahdeksannentoista vuosisadan kuluessa puhkesi purkauksiin. Ilmatieteessä se on tunnettu siitä, että sen tyvipuoli on pasadituulessa, mutta latvapuoli päinvastaiseen suuntaan puhaltavassa antipasadissa, jonka vuoksi tulivuoren savu näyttää kulkevan vastatuuleen. Teneriffa ei ole näistä saarista ainoa, jossa on tulivuoria. Jotenkin myöhäisinä aikoina on Lanzarotella ja Palmallakin tapahtunut purkauksia. Koko saaristo on tuliperäinen, sen kalliot laavoja, maanlaadut tulivuorien tuhkia. Monet laaksot ovat muinaisten purkausräjähdysten synnyttämiä laajoja kattilasyvänteitä. Maanjäristysten ja vuoripurojen uurtamat rotkolaaksot vakoilevat syvälti vuorien kaltaita.

Näillä saarilla asui Europpalaisten ryhtyessä niitä vallottamaan kauniskasvoisia, jotenkin vaaleaverisiä heimoja, joita yhteisellä nimityksellä sanottiin Guancheiksi. He ovat jo ammoin sitten sukupuuttoon kuolleet tai sekaantuneet Espanjalaisiin, mutta se, mitä kielestä on säilynyt, osottaa heidän olleen samaa kansaa kuin mannerrannan Berberit. Jotkut ovat luulleet heitä Pohjois-Afrikasta paenneitten Vandalien jälkeläisiksi. On nimittäin säilynyt vanha taru, jonka mukaan kristityitä vandaleja lähti merelle Arabeja pakoon, perustaen tuntemattomiin saariin siirtokunnan.

Béthencourt ja Gadifer.

Canarian saariston vallottamisen päätti eräs Jean de Béthencourt niminen normandilainen aatelismies ottaa elämäntehtäväkseen, ja koska hänellä oli Castilian hovissa mahtava sukulainen, niin hän saikin Castilian kuninkaan, saariston nimellisen herran, suostumaan tuumiinsa. Yhdessä toisen, Gadifer de la Salle nimisen Normandian ylimyksen keralla, aluksi omilla varustamillaan laivoilla, hän ryhtyi yritykseen.

Cadizin satamassa molempain seikkailijain puuhaa kohtasi viivytys, koska sikäläiset kauppiaat heitä syyttivät merirosvoudesta. Suojelijansa avulla Béthencourt kuitenkin sai tämän syytöksen torjutuksi, ja saatuaan vielä laivoillaan syttyneen kapinan kukistetuksi ja tyytymättömät erotetuiksi, pääsi hän vihdoinkin lähtemään. Ensimäiseksi laskettiin maihin Lanzarote saarella, joka oli yli neljäkymmentä kilometriä pitkä, hedelmällinen ja tuore. Asukkaat, jotka kulkivat melkein alasti, olivat rotevaa ja kaunista kansaa. Saaren kuningas teki ystävyysliiton vallottajan kanssa, joka ei vielä todellisia aikeitaan ilmaissut, ja sen nojalla Béthencourt rakennutti linnotuksen saaren lounaisnokkkaan. Sitten lähti hän vallottamaan Lanzaroten eteläpuolella olevaa vielä suurempaa Fuerteventura saarta. Siellä samoiltiin ristiin rastiin, tapaamatta kuitenkaan asukkaita, sillä nämä olivat pahaa peläten paenneet vuorille. Kun ruokavarat loppuivat, niin täytyi palata takaisin Lanzaroteen tyhjin toimin.

Béthencourt sitten purjehti Espanjaan hankkimaan ruokavaroja ja uutta luotettavaa miehistöä, koska hänen väkensä jälleen kapinoi, ja Gadifer jäi Lanzaroteen, jossa hän erään alapäällikön petoksen kautta oli vähällä menettää henkensä. Samaan aikaan syntyi sota Lanzaroten asukkaitten kanssa, kun mainittu alapäällikkö väkivalloin otti saaren kuninkaan vangiksi. Gadifer oli tähän rikokseen syytön. Onneksi kuitenkin petollinen Berneval lähti Espanjaan, syyttääkseen siellä Gadiferia: Sevillassa hänen petoksensa erään merimiehen tunnustuksen kautta tulikin tunnetuksi ja Gadifer sai vapaasti toimia saarilla.

Gadifer oli Lanzarotella sekaantunut vaarallisiin rettelöihin saaren asukkaitten kanssa ja alkoi juuri ryhtyä kaikkia miespuolisia saarelaisia sukupuuttoon hävittämään, kun Espanjasta saapui Béthencourtin lähettämä apulaiva. Vereksiä voimia saatuaan päätti hän silloin ryhtyä suurempaan yritykseen. Ensinnä purjehdittiin Fuerteventuraan, jonka kautta jälleen samoiltiin ristiin rastiin, ihailtiin sen kauniita palmulaaksoja, saatiin kestää taistelu ylivoimaista vihollisjoukkoa vastaan ja purjehdittiin sitten länteen päin Gran Canaria saareen. Paljon asukkaita kokoontui rannalle ja heidän kanssaan aljettiin vaihtokauppa. Ongenkoukuilla ja rautarihkamalla vaihdettiin saarelaisilta viikunoita ja traakipuun (Drasaena dracon) pihkaa, joka oli arvossa hyvän hajunsa vuoksi. Puu itse on näitten saarien harvinaisuuksia ja tunnettu omituisesta muodostaan, vahvuudestaan ja elinvoimastaan. Mutta maihin Gadiferia ei laskettu, sillä parikymmentä vuotta aikaisemmin olivat europpalaiset merirosvot käyneet siellä ryöstöretkellä. Purjehdittiin sitten Ferron ympäri ja tämän jälkeen Gomera saarelle, joka on Teneriffan länsipuolella, mutta asukkaat olivat varuillaan ja estivät ranskalaisia maihin nousemasta. Palattiin silloin Ferroon. Siellä päästiin maihin ja viivyttiin parikymmentä päivää, ihaillen sen kauniita piiniametsiä, kirkkaita lähteitä, vanhoja outoja traakipuita, jotka haarovat vahvasta rungosta nurin kääntyneen sateenvarjon näköiseksi puuksi, laidunmaita ja viljelyspaikkoja, joilla kaikenlaiset etelämaalaiset kasvit hyvin viihtyvät. Canarian saarilla ei näihin aikoihin ollut muita nisäkkäitä kuin lampaita, vuohia, sikoja ja koiria. Koirat olivat hyvin suurikokoisia, mutta rotu kuoli niin varhain sukupuuttoon, että ainoastaan yksi luuranko on säilynyt. Niistä saaristo sai nykyisen nimensä.

Kun oli otettu laivoihin vettä, niin lähdettiin paluumatkalle ja saavuttiin kolmen kuukauden poissaolon jälkeen Lanzaroteen, jossa linnaväki oli kaiken aikaa sotinut saaren asukkaitten kanssa ja saanut heitä koko joukon vangiksi. Vähitellen oli Lanzaroten asukkaitten rohkeus niin lannistunut, että heitä joka päivä joukottani saapui linnaan kastattamaan itsensä. Gadifer ei ollut retkellään saanut mitään muuta aikaan, kuin huomannut saaristokansan kauttaaltaan niin vihamieliseksi ja sotakuntoiseksikin, ettei saaristoa voitaisi ilman suuria ponnistuksia vallottaa.

Béthencourt saa Canarian saaret.

Vihdoin palasi Béthencourt itse Espanjasta. Hän oli Castilian hovissa saanut aikaan sen, että koko saaristo annettiin hänelle läänitykseksi. Mutta tätä piti Gadifer alkuperäisen välipuheen rikkomisena ja ystävyys raukesi. Gadifer tosin aluksi taipui Béthencourtin määräyksiin, mutta luopui sitten koko yrityksestä. 20 p. helmik. 1404 Lanzaroten kuningas Guadarfia kaikkine väkineen antoi kastaa itsensä kristinuskoon. Heitä varten käännettiin guanchikielelle muutamia lyhyitä selontekoja kristinuskon päätotuuksista. Sitten alkoi toisien saarien vallottaminen. Fuerteventurassa ensinnä viivyttiin kolme kuukautta ja lähetettiin sieltä paljon asukkaita Lanzaroteen. Fuerteventuraan rakennettiin Richeroque niminen linnotus ja asukkaitten vihamielisyydestä huolimatta samottiin saaren kautta moneen suuntaan. Gadifer sitten johti sotaretkeä Gran Canariaa vastaan, saamatta kuitenkaan mitään aikaan. Tämän jälkeen Béthencourtin ja Gadiferin välit kävivät niin sietämättömiksi, että molemmat päättivät alistaa riitansa Castilian kuninkaan ratkaistavaksi ja purjehtivat saarelta pois. Sevillassa riita ratkaistiin kokonaan Béthencourtin eduksi, eikä Gadifer sen koommin Canarian saarille palannut. Béthencourt sitä vastoin lähti viipymättä vallotusta jatkamaan.

Siirtolaisia saarille.

Taistelua oli aluksi jatkettava Fuerteventurassa, ennenkuin se oli vallotettu. Siellä muun muassa kaatui yhdeksän jalan pituinen jättiläinen, jota Béthencourt turhaan yritti saada elävänä käsiinsä. Lopulta Fuerteventuran asukkaat kuitenkin huomasivat turhaksi enemmän vastarinnan ja saapuivat Lanzaroteen kastettaviksi. Béthencourt tämän jälkeen lähti käymään kotimaassaan Ranskassa ja toi sieltä mukanaan suuren joukon siirtolaisia, joukossa kolmisenkymmentä aatelismiestä perheineen. Jälleen lähdettiin kolmella laivalla vallottamaan Gran Canariaa, mutta myrsky vei laivat Afrikan rannalle, jossa noustiin maihin Bojador nokan luona ja anastettiin karavani, johon kuului kolmetuhatta kamelia. Näistä Béthencourt toi osan mukanaan saarilleen. Monen harhailun jälkeen kokoontuivat laivat vihdoin Gran Canarian luo. Tämä saari on melkein pyöreä muodoltaan, pohjoinen osa lakeutta, eteläosa vuorimaata. Sen metsissä kasvoi uljaita havupuita, traakipuita, öljypuita, viikunapuita ja taatelipalmuja, niissä oli lampaita, vuohia ja villikoiria runsaasti. Maa oli hedelmällistä, asukkaat väittivät kaikki olevansa aatelismiehiä. Ranskalaiset soturit olivat kuitenkin arvanneet liian huonoksi vastustajainsa kunnon. Eräässä tappelussa heistä kolmattakymmentä varomattomuutensa kautta sai surmansa, muun muassa Gadiferin poika ynnä Courtois, Béthencourtin paras upseeri. Tämän kovan tappion jälkeen oli yrityksestä luovuttava. Lähdettiin koettamaan, olisiko Palma helpompi vallottaa. Mutta Palman asukkaat taas olivat erittäin taitavia kiviä linkoomaan ja vallottajat menettivät yrityksessä satakunnan miestä. Ferro oli pienuutensa vuoksi helppo anastaa. Siellä oleskeltiin kolme kuukautta ja palattiin sitten Fuerteventuraan, jonka Béthencourt jakoi siirtolaisten kesken. Tämän tehtyään ja hyvästi jätettyään saarelaiset hän lähti Sevillaan ja sieltä Roomaan pyytämään paavia lähettämään saarelle piispan. Paavi otti normandilaisen vallottajan mitä armollisimmin vastaan ja nimitti paikalla Canarian saarille piispan, joka järjesti sikäläiset kirkolliset olot. Béthencourtin lähtöä saarilta kuvataan erittäin liikuttavaksi, häntä kaipasivat sekä europpalaiset että vielä enemmän maan asukkaat. Sillä vaikka hän otti heidän maansa, niin koki hän kuitenkin kykynsä mukaan suojella heitä julkeinta väkivaltaa vastaan. Samaa velvollisuutta hän terotti siirtolaistenkin mieleen. Béthencourt ei sen koommin valtakuntaansa palannut, vaan kuoli linnassaan Normandiassa v. 1425.

Ainoa saari, jota ranskalaiset seikkailijat eivät yrittäneetkään vallottaa, oli Teneriffa. Syynä siihen ei ollut mikään muu kuin taikauskoinen kammo komeata »Helvetin saarta» ja sen vuorta kohtaan. Vasta vuosisadan lopulla vallotettiin sekä Teneriffa että Gran Canaria ja Palma, mutta vallotus tapahtui Espanjan hallituksen toimesta.

Guanchit.

Urhoollisen, epätoivoisen vastarinnan jälkeen Guanchien täytyi taipua ikeen alle ja samalla menettää kansallisuutensa ja kielensäkin, niin että heidän rotunsa nykyisin on sukupuuttoon kuollut, vaikka suuri osa Canarian saariston nykyisestä väestöstä polveutuukin tästä vanhasta kansasta.

Ne Guanchit, joita saarilla eli Béthencourtin alkaessa vallotuksensa, eivät kuitenkaan olleet sen varsinaisia alkuasukkaita, vaan luultavasti sekarotua. Plinius vanhempi aikanaan sai Numidian kuninkaalta Jubalta tietoja, joiden mukaan »Onnelan saaret» olivat olleet asumattomat, kun Hannon johtama karthagolainen retkikunta siellä kävi. Mutta Hanno oli muka kuitenkin nähnyt suurenlaisien rakennuksien raunioita. Kun toiselta puolen saarella ei Béthencourtin saapuessa ollut minkäänlaisia jälkiä muhamedilaisesta vaikutuksesta, niin lienevät ne siis saaneet asukkaansa mantereelta ennen, kuin islamin usko levisi Pohjois-Airikaan. Vanhimpia asukkaita näyttävät muistuttavan kalliokirjaukset, joita on saarilta löydetty. Ferron eli Hierron saarelta on löydetty numidian kielinen kirjotus. Toisilta saarilta on löydetty selviä seemiläisiä muinaisjäännöksiä. Tästä päättäen Karthagolaiset, jotka kävivät Canarian saarilla Vanhalla ajalla, jo olivat siksi sekaantuneet Pohjois-Afrikan Berbereihin, että käyttivät numidiankin kieltä.

Guanchien valtiolliset ja yhteiskunnalliset olot olivat eri saarilla jossain määrin erilaiset. Toisissa saarissa hallitsivat itsevaltiaat kuninkaat, toisissa kansa kokouksissaan päätti tärkeimmät asiansa. Teneriffassa kaikki maa oli heimopäälliköitten omaisuutta ja nämä antoivat sen alamaisilleen vuokralle. Gran Canariassa pidettiin itsemurhaa kunniallisena ja tapana oli, että päällikön juhlissa joku hänen alamaisistaan vapaaehtoisesti hyppäsi äkkijyrkänteen partaalta syvyyteen. Toisissa saarissa oli miehellä yksi vaimo, toisissa taas yhdellä vaimolla monta miestä. Mutta kaikkialla naista kunnioitettiin ja aseellinen mies teki suuren rikoksen, jos hän naista loukkasi. Vaatteet olivat, mikäli niitä käytettiin, vuohennahkaisia tai säikeistä kudottuja. Puusta, luusta ja simpukankuorista valmistettiin kaulakoristeita, mutta varsinkin poltetusta savesta valmistetut helmet olivat suosittuja. Iho maalattiin. Astiat valmistettiin savesta, mutta olivat melkein ilman koristuksia. Gran Canariassa käytettiin aseina kiillotettuja kivikirveitä, Teneriffassa aseet olivat pilkottua lasikiveä. Keihäs oli terotettu kivensirpaleilla, nuijaan upotettiin pieniä kivenmukuloita, että se paremmin tehosi, ruumista suojeltiin kilvellä. Asuntoina enimmäkseen käytettiin luolia. Missä niitä ei ollut, siellä rakennettiin pieniä pyöreitä majoja. Palmassa oli tapana, että vanhat ihmiset erosivat yksikseen kuolemaan. Kun he tunsivat hetkensä lähestyvän, niin he ottivat jäähyväiset omaisiltaan ja lähtivät vainajien luolaan, malja maitoa vain eväinään. Siellä he odottivat, kunnes kuolema armahti ja tuli vapauttamaan heidät iän taakasta. Ruumiit pihkalla balsamoitiin. Guanchien uskonnosta vähän tiedetään, mutta epäilemättä heillä oli kehittynyt jumalusko. Ylijumalalla oli eri saarissa eri nimi, Gran Canariassa Acoran, Teneriffassa Achihuran, Ferrossa Eraoranhan, Palmassa Abora. Ferron naiset palvelivat Moneiba nimistä jumalatarta. Luultiin jumalien asuvan vuorilla, joilta he laskeutuivat alas kuulemaan palvelijainsa rukouksia. Toisilla saarilla asukkaat palvelivat aurinkoa, kuuta ja tähtiä. Yleiseen uskottiin pahaan henkeen. Teneriffan paholaisen luultiin asuvan Pico de Teiden sisässä. Suurilla poudilla, kun kuivuus uhkasi viedä kasvut, ajeltiin lammaslaumat pyhitetylle maalle, jossa karitsat erotettiin emistään siinä uskossa, että niitten valittava määkiminen sai ylijumalan sydämen heltymään. Uskonnollisten juhlien ajaksi kaikki riidat, sodatkin lakkasivat.

Canarian saariston vallotus on siitä merkillinen tapaus löytöretkien historiassa, että se oli Europan kansojen ensimäinen yritys luonnontilassa olevan kansan kukistamiseen ja »sivistämiseen» kristinuskon kautta. Suurin osa tästä urhoollisesta kansasta kaatui taisteluissa tai myytiin orjiksi. Se viittasi surullisen tien niin monelle muulle onnettomalle kansalle, jotka seuraavien aikain kuluessa yhtä säälimättömästi ja vielä säälimättömämminkin nujerrettiin, raiskattiin ja sukupuuttoon hävitettiin. Mutta ranskalaiset ja espanjalaiset ylimykset luulivat tekevänsä Jumalalle otollisen palveluksen, kun pelastivat niin monta sielua, jotka muutoin olisivat auttamatta joutuneet iankaikkiseen kadotukseen.

MAANTIEDE KESKIAJAN JÄLKIPUOLISKOLLA.

Tiedot eri maista ja kansoista rikastuivat erinomaisen suuressa määrin Keskiajan jälkipuoliskolla, mutta maantieteelliseen kirjallisuuteen eivät nämä saavutukset vaikuttaneet kovinkaan hedelmöittävästi. Keskiajan tiede oli siksi liian kuollutta. Se piti päätehtävänään klassillisen kirjallisuuden uudelleen elvyttämisen ja joutui vähemmän ajattelemaan sitä, millä tavalla se voisi omia tietojaan seuloa ja yhdistää kokonaisuudeksi. Tieteen elpyminen Keskiajan viimeisinä vuosisatoina tapahtui sangen epäkiitollisella pohjalla. Luonnontutkimus oli edellisen vuosituhannen kuluessa alentunut mahdollisimman alhaalle, fysikalisen maantieteen joka alalla oli ihmeusko syrjäyttänyt arvostelevan tutkimuksen. Olemme jo ennen maininneet, kuinka Arabit, käännettyään kielelleen Kreikkalaisten etevimmät maantieteelliset teokset, olivat päässeet Länsimaista edelle. Vuosisatoja he olivat saaneet rauhassa nauttia tätä perintöä, Länsimaitten kansain. Kreikkalaisten luonnollisten perillisten, voimatta sitä niiltä riidellä, pääsemättä siitä edes kanssaosallisiksi. Vasta ristiretkien kautta, ja Espanjassa maurilaisen sivistyksen kohottua siellä kukoistukseen, pääsivät Europan kansat jälleen samoille vanhoille tiedonlähteille. Sitä tietä skolastikot ensinnä tutustuivat Aristoteleeseen ja myöhemmin Ptolemaiokseen.

Aristoteleen filosofian pohjalla alkoivat Keskiajan lopulla etevimmät oppineet uudelleen kehittää tiedettä. Vanhan tieteen viljelijöinä, mutta samalla myös uusien urien raivaajina esiintyivät varsinkin saksalainen Albertus Magnus (1206—1280) ja englantilainen Roger Bacon (1214—1294). Erinomaisen laajan oppinsa vuoksi on samassa yhteydessä kolmantena mainittava ranskalainen dominikanimunkki Beauvaisin Vincentius, joka niinikään eli 13:lla vuosisadalla.

Roger Bacon ja Albertus Magnus.

Oppi maan pallonmuodosta alkoi näiden miesten kautta jälleen päästä kunniaan ja kauan unhotettu tieto avata uusia näköaloja ja muodostaa kokonaan uuden maailmankäsityksen. Kaukana kömpelön aikansa edellä kulkien he ryhtyivät perusteellisesti arvostelemaan maan muotoa, suuruutta ja veden ja maan keskinäistä suhdetta sen pinnalla. Samoin kuin Ptolemaios otaksuivat hekin maan palloksi, mutta koko joukon pienemmäksi kuin se todella on, ja arvostelivat sen mukaan Aasian itärannan ja Europan länsirannan etäisyyden liian lyhyeksi. Albertus Magnus ei voinut tätä otaksumaa muilla syillä tukea, kuin vetoamalla Aristoteleen tietoon, että sekä etäisimmässä idässä, että Afrikan länsiosissa oli elefantteja. Tätä ei hänen mielestään voitu muulla tavalla selittää, kuin otaksumalla välimatka näitten reunamaitten välillä hyvin pieneksi. Bacon taas perustaa arvelunsa Senecan sanoihin, että muka Iberian niemimaan länsirannalta Intiaan länsitietä on ainoastaan muutaman päivän matka, jos myötätuuli pullistaa purjeita. Lisäksi hän vetoo siihen, että Tyyroksen kuninkaan Hiramin Ofir-matkat kestivät niin kauan. Baconin luulon mukaan Ofir oli äärimäisessä idässä, ja koska Ofirin matkat kestivät kolme vuotta, niin täytyi Ofirin jo olla lähellä Espanjaa Atlannin meren poikki mitaten. Nämä Baconin päätelmät Aasian ja Europan välisen meren kapeudesta joutuivat teokseen, jonka muuan ranskalainen piispa kirjotti, ja siitä Columbus niihin tutustui.

Sekä Albertus Magnus että Roger Bacon siis vielä kulkivat klassikoitten talutusnuorassa. He eivät tosin olleetkaan varsinaisia maantieteilijöitä, eivätkä edes yrittäneet kirjottaa teosta, johon Keskiajalla karttuneet tiedot olisi järjestelmällisesti koottu. He käsittelivät maantiedettä spekulativiselta filosofiselta kannalta muun opin ohella. Mutta siitä huolimatta he antoivat ajatukselle sysäyksen, vaikka kuluikin vielä vuosisatoja, ennenkuin edes oppinut maailma kohosi heidän käsityksensä tasalle.

Eivät ainoastaan kosmografisista seikoista Roger Bacon ja Albertus Magnus muodostaneet oppeja, he lausuivat myös mielipiteitä monesta luonnonmaantieteellisestä seikasta.

Vuorovesien selityksessä Bacon nojaa Arabien käsityksiin, hyväksymättä niitä kuitenkaan täydellisesti. Hän huomauttaa niitten kirjailijain, joitten teoksia hän on lukenut, tosin aivan oikein päätelleen, että kuu saa toisin paikoin aikaan vuoksen, toisin luoteen, mutta hän kehittää päätelmiä pitemmälle. Kuun noustessa sen säteet kohtaavat meren pinnan terävällä kulmalla, eivätkä ne siis voi vaikuttaa muuta kuin heikosti sen veteen. Ne tosin silloinkin synnyttävät meren syvyyksissä höyryjä, jotka saavat veden paisumaan, mutta ne eivät voi vetää näitä höyryjä merestä ulos ja sekottaa niitä ilmaan. Sen vuoksi meri niillä paikoin paisuu vain niin kauan, kuin höyryjen muodostumista tapahtuu. Mutta kun kuu nousee korkeammalle, niin samalla sen säteitten vaikutus kasvaa, ne saavat meren yhä enemmän paisumaan, synnyttämällä siinä höyryjä, mutta samalla ne vetävät nämä höyryt ilmaan. Siitä muka on seurauksena, että vuoksi sitä enemmän kohoo, kuta enemmän kuu lähestyy puolipäiväpiiriä, mutta kuun kuljettua sen ohi ja vaipuessa laskuunsa sitä myöten jälleen asettuu. Mieltäkiinnittävä on se selitys, jonka Bacon keksi koko vuorovesi-ilmiön pulmallisimpaan kysymykseen: vuoksiaallon syntymiseen maapallon takana, toisin sanoen sillä pallon puoliskolla, joka on poispäin kuusta. Hänen arabialainen auktoritetinsa ei voinut antaa tähän ilmiöön mitään selitystä, huomautti vain, että kuu saa aikaan vuoksen silläkin pallonpuoliskolla, joka on siitä poispäin. Baconin mielestä tämä kaipasi erikoista selitystä. Eihän muka voida otaksua, että kuun säteet tunkeutuvat maan läpi. Hän keksi toisen syyn. Taivas muka kaikesta päättäen on kiinteätä ainetta. Kuun säteet heijastuvat taivaan laesta sillä tavalla, että ne kohtaavat maapallon varjopuolenkin ja sen kautta voivat sielläkin saada aikaan meren paisumisen.

Luovampaa laatua oli Albertus Magnuksen vaikutus fyysilliseen maantieteeseen. Tosin hänkin, ollen vielä kokonaan aikansa vaikutuksen alainen, liian paljon luotti vanhoihin kirjailijoihin, usein vastoin omaa parempaa ymmärrystään, mutta siitä huolimatta voimme pitää häntä kasvimaantieteen varsinaisena perustajana ja ilmatieteen tienraivaajana. Hän ensimäiseksi yritti, aikansa tietoihin nähden kylläkin rohkeasti, määrätä vehnän pohjoisen rajan. Hän oli niinikään ensimäinen, joka yleisemmin puhuu »ikuisesta lumesta». Albertus Magnus osotti perättömäksi erään harhaluulon, joka oli koko Keskiajalla yleinen — sekin Vanhan ajan perintöä, — että nimittäin päiväntasaajan alla, molempien käännepiirien välillä, kasvullisuus ja elämä auringon kuumuuden vuoksi on mahdotonta. Hänen ei tarvinnut muuta kuin viitata siihen seikkaan, että pohjoisen käännepiirin ja päiväntasaajan välillä todella asui ihmisiä, sekä Etiopialaisia, että varsinkin Intialaisia, joiden maa oli maailman rikkain. Mutta napaseuduissa hänen mielestään ei voinut asua ihmisiä, taikka jos asuikin, niin eivät ne voineet mitenkään tulla tuletta toimeen.

Vielä mieltäkiinnittävämmät olivat molempain oppineitten skolastikoitten mielipiteet asutusmaantieteellisistä ilmiöistä. Jo Bacon oli lausunut julki sen ajatuksen, että eri maitten luonnonolot määräävästi vaikuttavat asukkaitten kykyihin ja tapoihin. Albertus Magnus kehitti tätä ajatusta yksityiskohtaisemmin, vaikk'ei nykyaika enää myönnäkään hänen päätelmiään oikeiksi. Niinpä hän lausui: Itää kohti antavilla paikoilla on terveellinen ilmanala, elleivät ne ole liian kaukana pohjoisessa tai etelässä, sillä auringon noustessa viriää raikas tuuli ja auringonsäteet lauhduttavat kylmyyttä. Epäedullisemmassa asemassa ovat länteen antavain seutujen asukkaat, koska aurinko semmoisissa paikoissa saa aikaan kovat yötuulet. Paljon parempi ei ole semmoistenkaan seutujen asukkaitten elämä, joitten maa on avoin etelää kohti; he saavat myrskyisiä, kuumia, kosteita, kuumeellisia tuulia, jotka pakottavat rakentamaan talot vahvoiksi varsinkin etelää kohti. Syvällä vuoristossa olevain kaupunkien asema on epäterveellinen maahöyryjen ja alati kuivan ilman vuoksi. Korkeat ja vapaat paikat taas ovat erittäin terveelliset asua. Mainittakoon vielä seuraavat esimerkit siitä, millä tavalla Albertus Magnus arveli ilmanalan vaikuttavan luomakuntaan: Karhut ja jänikset ovat valkoiset kylmissä maissa, toisissa sitä vastoin mustat tai ruskeat. Gootit ja Daakit ovat kylmyyden vuoksi valkoihoiset. Kuumissa maissa vallitsee kuivuus ja musta väri pippurissa samoin kuin ihmisissäkin. Etiopialaiset (neekerit) esim. ovat jo sikiöinä mustat. Heillä on turpeat huulet, mutta silmät ja suonet ovat kuumuuden punaamat. Kun he elävät kuumassa ilmassa, niin he ovat siitä hyvin kuivat ja huokoisia täynnään ja voivat esteettä hikoilla. Sen vuoksi he ovat hyvin liikkuvaisetkin, aivan päin vastoin kuin Gootit ja Daakit, joitten ruumis, kylmyyden kutistamana, pitää koko kosteutensa.

Maantieteen kehityksessä on siis huomattavana Keskiajan jälkipuoliskolla selvä kaksinaisuus: oppinut teoretinen ja käytännöllinen puoli. Sama dualismi tulee ajan kartoissakin erittäin selvästi näkyviin. Oppineiden kartat pysyivät edelleenkin jäykkinä ja kaavamaisina, jota vastoin käytännöllisen tarpeen luomat kartat kehittyivät niistä aivan itsenäisesti ja olivat suuri edistys. Roger Bacon koetti laatia kartan, jossa paikat oli sijotettu maantieteellisen pituus- ja leveysaseman mukaan, mutta hänen aikansa ei ollut vielä kypsynyt semmoista karttaa käsittämään. Vielä Keskiajan lopullakin laadituissa yleiskartoissa, joita on säilynyt melkoisen paljon, on maa pyöreäksi kuvattu ja Jerusalem sijotettu sen keskelle. Näin oli laita siinäkin kolmannentoista vuosisadan lopulla laaditussa kartassa, jota säilytetään Herefordin tuomiokirkossa Englannissa, jossa kaikki Keskiajan suositut kummituksetkin vielä ovat paikoillaan.

Purjehduskartat eli portolanot.

Keskiajan molempina viimeisinä vuosisatoina karttain laatiminen kuitenkin astui erinomaisen suuren askeleen eteenpäin ja aivan omintakeisella pohjalla. Ptolemaios ja hänen edeltäjänsä olivat perustaneet karttansa tähtitieteelliselle paikanmääräykselle. Se on tosin tieteen kannalta pätevin menetelmä, mutta havaintokeinojen puutteellisuuden vuoksi oli sen toteuttaminen vaikeata. Keskiajan purjehtijat sitä vastoin perustivat paikanmääräyksensä ja sen mukaan käytännöllistä tarvetta varten laaditut merikarttansakin kompassiin, tuohon tärkeään apuneuvoon, jota Vanha aika ei vielä tuntenut. Näin saatiin kaikista niistä rannoista, joilla Italian kaupungit tekivät kauppaa, niin merkillisen oikeat kartat, että vasta meidän aikamme kolmiomittaus on ne voittanut. Ptolemaioksen kartan ne rantaviivain tarkkuuden ja maitten oikeitten asemain ja suhteitten puolesta jättivät kauas jälkeensä. A.E. Nordenskjöld, jonka tutkimukset tällä alalla ovat tunnetut, lausuu kompassikartoista eli »portolanoista»: »Näiden purjehtijain tarkotuksena ei koskaan ollut esittää jonkun klassillisen auktoritetin tai oppineen kirkonmiehen mielipiteitä, ei ritariston legendoja eikä urhotöitä jonkun feodalisen ruhtinaan hovipiirille. Heidän tarkotuksensa oli ainoastaan saada purjehtijoille luotettavat oppaat Välimeren satamien välillä. Harvoin niitä piirsivät oppineet miehet ja vähäinen oli se huomio, jota ne sen ajan oppineiden kesken herättivät.»

Portolanoissa käytettiin apuviivoina kompassin suuntia määrätyistä solmuista. Moneen kohtaan kartalle asetettiin keskustoita, joista suuntaviivat eri tahoille säteilivät, ja paikkain asemat määrättiin eri solmukohdista säteileville viivoille. 500:stä kompassikartasta, jotka ovat meidän aikoihimme säilyneet, on vanhin noin vuodelta 1300.

Etevimpiä niistä on Laurentin portolano vuodelta 1356, josta Portugalin purjehtijat saivat tärkeitä johtoja etsiessään Atlantin meren saaria. Se laadittiin Medicien aikana Firenzessä, jossa sitä yhä säilytetäänkin. Se ulottuu kauas itään, aina Intiaan saakka, ja lännessä siinä näkyvät sekä Canarian saaret että Azorit niin oikein ja seikkaperäisesti piirrettyinä, että tiedot epäilemättä perustuivat purjehtijain laatimiin väyläkarttoihin. Mutta merkillisintä on, että Afrikan muoto siinä on suunnilleen oikea. Arvaamalla sitä tuskin olisi voitu piirtää, kartan laatija epäilemättä oli saanut johtoja, joiden lähteet ovat sittemmin joutuneet kadoksiin. Afrikan itärannikon voitiin tosin otaksua ulottuvan kauas etelää kohti, olihan jo Marco Polo saanut tietoja aina Sansibarista ja Madagaskarista saakka, mutta vaikeampi on selittää, mistä kartan laatija tiesi piirtää Guinean merenpoukaman suunnilleen oikein, vaikka tosin liian kauas itää kohti ulottuvaksi ja Afrikan eteläosan ympäri purjehdittavaksi. Voimme otaksua, että osotukset oli saatu Saharan poikki kulkeneilta karavanikauppiailta. Samoin oli siinä Etu-Intian muoto ensi kerran suunnilleen oikein piirretty. Catalanisessa kartassa vuodelta 1375 on Etu-Intian muotoa yhä parannettu, niin että sillä on selvä niemimaa-muoto. Jonkun verran ovat jo Marco Polon antamat osotukset vaikuttaneet Itä-Aasian kuvaamiseen; mutta vasta seuraavan vuosisadan kartoissa hänen ja latinalaisten lähetyssaarnaajain tiedot pääsivät täysiin oikeuksiinsa.

Kun portolanot olivat etupäässä merikarttoja, niin niiden tiedot sisämaita kohti nopeaan huononivat ja kävivät epävarmoiksi. Mutta sisämaankin karttoina ne voittivat kaikki edelliset.

Pyöräkartan kehitys.

Rinnan purjehduskarttain kanssa kehittyi oppineissa piireissä kirkonmiesten pyöräkartta edelleen. Ptolemaioksen käsitteet alkoivat viidennentoista vuosisadan kuluessa niihin yhä enemmän vaikuttaa. Niihin aljettiin piirtää sekä pituus- että leveyspiirit ja määrätä paikat tähtitieteellisen aseman mukaan. Alussa syntyi välimuotoja, kuten se kartta, jota säilytettiin Doogepalatsissa Veneziassa. Siinä oli keskiaikainen pyörämuoto vielä jäljellä, mutta Jerusalemin oli täytynyt siirtyä keskellisestä asemastaan. Europpa ja Afrika saivat tyytyä pieneen nurkkaukseensa ja Aasia vallitsi laajoilla maa-aloillaan melkein koko karttaa. Taistelua eri järjestelmäin välillä kesti melkein vuosisadan loppuun saakka. Vasta Nürnbergin kansalaisen Martti Behaimin tunnetussa maailmankartassa oli Ptolemaioksen järjestelmä täydellisesti toteutettu. Tämä tapahtui v. 1492, samana vuonna, jona Amerikka löydettiin. Mutta kartasta näkyy, kuinka sitkeästi harhakäsitykset maapallon pienuudesta ja Atlantin meressä olevista taruperäisistä saarista vielä Behaiminkin aikana pitivät oppineiden kesken puoliaan.

UUDEN AJAN KYNNYKSELLÄ.

Prinssi Henrik Purjehtija ja Afrikan länsirannikon tutkiminen.

Olemme tulleet Uuden ajan kynnykselle. Ensimäiset yritykset Atlantin meren salaisuuksien selville saamiseksi oli tehty, Canarian saaret vallotettu, Azorit asutettu, purjehdittu Afrikan luoteisrannikkoa Bojadorin nokkaan saakka. Rohkeissa mielissä oli herännyt ajatus, eikö voitaisi Afrikan ympäri purjehtien saavuttaa Intiaa. Mutta ne eivät olleet Keskiajan taitavimmat purjehtijat, vilkkaimmat kaupankävijät, Italian kaupungit, jotka tämän merkitsevän suurtyön suorittivat, vaan pieni Portugal, josta siihen saakka tuskin muuta tiedettiin, kuin että se menestyksellä oli vihdoinkin luonut päältään maurien ikeen.

Portugal Keskiajalla.

Olemme jo tutustuneet muutamiin vaiheisiin Portugalin varsinaisilta syntymäajoilta kertoessamme Norjan kuninkaan Sigurd Jorsalfaren taisteluista Lissabonin edustalla. Yritys raukesi silloin tyhjiin, mutta v. 1147 Lissabon vihdoin vallotettiin ja maurien mahti Iberian niemimaan länsirannikolla oli samalla murrettu. Nuori kuningaskunta ryhtyi ripeästi hyväkseen käyttämään vasta saavuttamaansa vapautta, eivätkä ulkonaiset sodat, eivät sisälliset rettelöt voineet estää nuorta valtakuntaa kehittymästä ja vahvistumasta. Kolmannentoista vuosisadan keskivaiheilla alkoivat kirjallisuus, viljelys, oikeuslaitos ja kauppa yhä enemmän vaurastua, ja samaan aikaan laskettiin italialaisten merenkulkijain avulla Portugalin merimahdin perustukset. Mutta voimallisemman lennon kansan yritteliäisyys sai vasta sen jälkeen, kun Avizin Juhana neljännentoista vuosisadan lopulla oli noussut Portugalin valtaistuimelle. Sitä myöten kuin kansalliset voimat olivat vahvistuneet, ryhdyttiin valmistelemaan kostosotaa maureja vastaan heidän omilla rannoillaan. Toiselta puolen ylläpidettiin vilkasta kauppaa pohjoisiin maihin, varsinkin Flanderiin, josta Portugal taistelussaan maureja vastaan oli avukseen saanut vapaaehtoisia ristiritareita.

Portugalin merimahdin varsinainen perustaja oli prinssi Henrik Purjehtija, Juhana Suuren kolmas poika. Hän syntyi v. 1394 ja oli heti täysi-ikäiseksi tultuaan osallisena Ceutan vallottamisessa v. 1415. Tämän tapauksen jälkeen hän asettui asumaan lähelle São Vincentin niemeä, jonka läheisyydessä oli Portugalin laivastosatama Sagres. Enemmän kuin neljäkymmentä vuotta, aina vuoteen 1460, hän sieltä johti purjehdusretkiä, joitten tarkotus oli uusien maitten avaaminen Portugalin yritteliäisyydelle. Niemelle rakentamassaan linnassa hän vietti enimmän aikansa suunnitellen uusia löytöretkiä, ohjaten karttain laatimista, tarkistaen purjehduskoneita, vastaanottaen kapteeniensa kertomuksia retkistään ja näkemistään. Hänen päämääränsä olivat Portugalin mahtavuus ja rikastuminen, ynnä kristinuskon levittäminen maurien ja pakanain keskuuteen.

Ennen kaikkea hänen mielessään paloi meritien löytäminen Intiaan ja yhteyden aikaan saaminen pappikuninkaan Johanneksen kanssa. Olemme nähneet, kuinka Länsimaitten tiedot Kaukaisesta idästä olivat edellisellä ajalla laajentuneet. Lähetyssaarnaajat olivat käyneet Kiinassa saakka uskoa levittämässä, Marco Polo oli julkaissut kirjansa sen maan merkillisyyksistä, ja etelästä päin oli saatu tietoja Madagaskarista saakka. Neljänneltätoista vuosisadalta säilyneistä kartoista (Laurentin portolanosta) näkyy, että silloin jo oli olemassa jotenkin oikea käsitys Afrikan muodosta. Guinean rannikosta luultavasti oli kuultu maan poikki tulevilta karavanikauppiailta, joihin Ceutassa tutustuttiin. Aika alkoi siis kypsyä varmojen tietojen hankkimiseksi näistä maista ja niitten mahdollisista meriyhteyksistä. Selvää oli, että jos löydettiin yhtämittainen meritie rikkaaseen ja teolliseen Intiaan ja Kiinaan, niin oli samalla Europan kauppa käännetty uudelle tolalle ja muhamedilaisten kauppavalta murrettu. Mutta yhtä paljon viehätti yrityksiin kristinuskon levittäminen pakanain keskuudessa.

Vallottaessaan Ceutan maureilta Portugalilaiset olivat osottaneet ihmeteltävää urheutta ja kuntoa, ja tämä kunto se avasi heille tien paljon suurempiin yrityksiin, kuin niin pieneltä kansalta olisi voinut odottaa. Ceutan vallottaminen oli vain alku Marokon rannan valtaamiseen, rannan, jonka hallitseminen oli tärkeätä varsinkin sitten, kun meritie Intiaan oli löydetty.

Nimitettynä Algarven maaherraksi ja Kristuksen ritarikunnan suurmestariksi Henrik prinssi saattoi tulojenkin puolesta ryhtyä mielituumiaan toteuttamaan. Vincentin niemi, jota kolmella puolella Atlantin aallot huuhtelevat, oli kuin näkötorni, josta nuori prinssi loi katseensa tuntemattomille vesille. Se oli sama Pyhä vuori, Sacrum promontorium, joka jo Vanhalla ajalla oli merenkulkijoille tuttu suunnan muutoksena. Kreikkalaiset maantieteilijät alkoivat siitä laskunsa, kun arvioivat asutun maailman suuruuden. Prinssi rakennutti niemelle palatsin, kirkon ja observatorion, joka oli laatuaan ensimäinen Portugalissa. Apumiehiään ja siirtolaisiaan varten hän rakennutti kylän. Kaikki ne kapteenit, jotka täältä lähtivät löytöretkilleen, saivat prinssin observatoriossa aikansa parhaan opetuksen purjehdustaidossa ja purjehduskoneitten käyttämisessä ynnä karttain laatimisessa. Laivanrakennusta parannettiin niin hyvällä menestyksellä, että eräs etevä italialainen purjehtija, joka oli Henrikin palveluksessa, todisti Portugalin karavelien olevan parhaat kaikista laivoista, mitä vesillä ui.

Madeiran löytö.

Henrik Purjehtijan ensimäinen onnistunut yritys oli Porto Santon ja Madeiran löytö. Hänellä lienee ollut salainen tieto saarien olemassa olosta. Tapaturman kautta oli sinne ajautunut Machin niminen englantilainen, jonka surullisesta kohtalosta on säilynyt seuraava tieto:

Kuningas Edward III:nnen aikana pakeni Bristolista Robert Machin niminen mies, mukanaan erinomaisen kaunis, Anna d’Arfet niminen nainen. Mutta alus, jolla he yrittivät päästä Ranskaan, joutuikin myrskyn valtoihin ja ajautui kauas etelään, aina Madeira saarelle saakka, jossa nainen uupumuksesta kuoli ja rakastaja muutaman päivän perästä surusta heitti henkensä. Eloon jääneet laivamiehet purjehtivat pois, mutta kärsivät haaksirikon Afrikan rannalla ja joutuivat maurien vangiksi. Siellä heidän seikkailunsa kuuli eräs espanjalainen purjehdusluotsi, joka niinikään oli maurien orjana, mutta pääsi vapaaksi ja prinssi Henrikin laivureille kertoi jutun. Machin, jonka nimen saarella on perinyt Machicon kaupunki, ei kuitenkaan ollut ensimäinen, joka Keskiajallakaan kävi Madeirassa. Italialaisille kartoille oli saari jo neljännentoista vuosisadan keskivaiheilla piirretty ja »Puusaareksi» nimitetty. Mutta löytö oli joutunut unhotuksiin.

V. 1418 purjehti kaksi prinssi Henrikin hoviin kuuluvaa ylimystä, Zarco ja Vaz, etsimään Guinean rantaa, mutta jo lähellä Lagosta he joutuivat myrskyyn, joka ajoi laivan Madeiran koillispuolella olevaan pieneen Porto Santo saareen. Zarco ja Vaz ilomielin palasivat Sagresiin ja vakuuttivat, että heidän löytämänsä saari hyvin sopi asuttavaksi. Heidät lähetettiin sen vuoksi takaisin, mukanaan siirtolaisia, viljaa, mehiläisiä, Sisilian sokeriruokoa ja Kreetan viiniköynnöstä, vieläpä Portugalin kaniinejakin. Tällä matkalla oli mukana purjehdusluotsi Morales, jonka Zarco paluumatkallaan oli pelastanut vankeudesta.

Kun oli palattu Porto Santoon ja ryhdytty saarta asuttamaan, niin kiintyi huomio tummaan juovaan, joka näkyi lounaassa taivaanrannalla. Edellisellä matkalla saarelle jätetyt siirtolaiset olivat sitä katselleet joka päivä, kunnes päättivät varmaksi, ettei se saattanut olla pilven lonka. Morales paikalla arveli, että se mahtoi olla Machinin saari. Levättyään Porto Santossa kahdeksan päivää Zarco sen vuoksi päätti lähteä toisella laivallaan tiedustusmatkalle. Kauaa ei tarvinnutkaan purjehtia, ennenkuin auer selvisi saareksi ja saavuttiin Madeiran itäpäähän. Kun oli jonkun matkaa edelleen purjehdittu, niin löydettiin se ristikin, joka oli Machinin ja hänen lemmittynsä haudalle pystytetty. Zarco juhlallisesti julisti saaren Portugalin kruunun omaisuudeksi.

Lähdettiin sitten tutkimaan saaren rantoja ja tultiin muun muassa paikkaan, jossa kasvoi runsaasti saksan kuminaa; paikka siitä nimitettiin Funchaliksi — se on Madeiran nykyisen pääkaupungin nimi. Madeira on uljasta vuorimaata, jonka vanhat tulivuorikeilat kohoavat lähes 2000 metriä korkealle; rinteet ovat enimmäkseen jyrkät, rotkoiset, mutta siellä täällä on erinomaisen hedelmällistäkin maata, ja Portugalilaisten tullessa saarelle siellä kasvoi koskemattomat valtavat metsät. Lähetettiin retkikunta saaren sisäosiin tiedustelulle ja se palasi sillä tiedolla, että vuorille näkyi joka puolelta merta. Madeira ei olekaan kuuttakaan penikulmaa pitkä, paria leveä. Zarco otti muutamia näytteitä saaren kasveista ja palasi Portugaliin kertomaan prinssille uudesta löydöstään. Prinssi Henrik otti hänet suurella ilolla vastaan ja nimitti hänet Madeiran maaherraksi koko elinajakseen. Hänen toverinsakin saivat auliita palkinnoita. Zarco v. 1421 palasi takaisin saarelle ja alkoi rakentaa linnaa, ja neljän vuoden päästä prinssi Henrik lähetti siirtolaisia, sillä Madeira oli silloin aivan asumaton. Ensimäiset lapset, jotka saarella syntyivät, saivat kasteessa nimekseen Aadam ja Eeva. Tuskin oli saarella kauaakaan oltu, niin pääsi kulovalkea sen suuriin metsiin, ja ne paloivat kertomuksien mukaan seitsemän vuotta, valaisten kuin tulivuori tietä prinssi Henrikin laivoille, niiden purjehtiessa uusille löytöretkille. Metsien menetys oli suuri tappio, sillä kaikilla ympärillä olevilla mannerrannoilla oli puutavara kalliissa hinnassa. Mutta niitä ennätettiin kuitenkin sen verran hakatakin, että puutavaran hinta Portugalissa melkoisesti aleni ja maan koko rakennusmallikin muuttui puutavaran runsauden vuoksi. Palojen jälkeen oli maata helpompi raivata ja saarelle tuotiin sokeriruokoa, viiniköynnöstä, viljaa, hedelmiä. Kaikki siellä menestyi oivallisesti, sillä Madeiran ilmanala on lauhimpia, mitä on olemassa. Mutta kaniinit lisääntyivät niin tuhottomasti, että niistä pian tuli oikea maanvaiva. Ne tuhosivat kaikki viljelykset, kunnes siirtokunnat sen verran vaurastuivat, että saattoivat ruveta niitä hävittämään.

Henrik Purjehtijan myöhemmille yrityksille oli Madeiran löytö ja asutus erinomainen virike, sillä se oli omiaan hänen maanmiehilleen osottamaan, etteivät nuo puuhat suinkaan olleet hyödyttömiä.

Kap Bojador.

V. 1428 Prinssi Henrikin veli palasi eräältä ulkomaan matkalta ja toi mukanaan paljon kirjoja ja karttoja, joitten joukossa lienee ollut eräs Veneziassa laadittu aikaansa nähden etevä maailman kartta. Tämä kartta sisälsi seikkoja, jotka kehottivat prinssiä lähettämään laivojaan löytöretkille sekä länteen päin Atlantin merelle, jossa muka piti olla suuri saariryhmä, että etelään päin pitkin Afrikan rannikkoa.

Prinssi koetti ensinnäkin saada kapteenejaan purjehtimaan Bojadorin niemen ohi, jota kauemmaksi ei yksikään heistä ollut ennen yrittänyt, koska niemi oli kovin vaarallinen virtauksiensa ja salakariansa vuoksi. Sen ohi kulkee pohjoisesta tuleva merivirtaus, Golf-virran etelää kohti kääntyvä jatko. Mutta kauan sai prinssi suotta kehottaa ja käskeä laivureitaan, ei yksikään uskaltanut laskea pelätyn niemen ohi, sillä sen kiertäminen vaati ulkonemaan kauas valtamerelle, ja vielä suurempana syynä oli taikauskoinen pelko. Niemen toisella puolella pelättiin kuumuuden ja muitten esteitten vuoksi olevan mahdotonta purjehtia. Vaikka sitä ennen oli löydetty sekä Canarian saaret että Madeira ja sitä varten purjehdittu paljon ulommaksi merelle, niin ei vain ollut sitä miestä, joka olisi uskaltanut purjehtia tämän pelätyn kärjen ohi. Merimiesten kesken puhuttiin, että jokainen kristitty, joka Bojadorin nokan ohi purjehti, oli muuttuva mustaksi ja elämänsä loppuun kantava tätä Jumalan kirouksen leimaa. Arabialaisilla kartoilla, joita paljon käytettiin, oli niemen taa merkitty mereen kaikenlaisia hirviöitä, yks’sarvisia, käärmekallioita ja paholaisen käsi, joka uhkasi tuholla, haaksirikolla ja kadotuksella jokaista, joka uskalsi yrittää niemen ohi. Ja yhtä pelättävä kuin meri oli muka kuuma maakin, joka oli sen rannalla. Maantieteilijäin luulon mukaan oli ainoastaan pohjoisosa Afrikasta asuttua: Saharan reunasta alkoi asumaton maa, joka oli täynnä kaikenlaisia hirmuja, pahoja henkiä ja aaveita. Aurinko muka valoi maahan sulaa tulta, jonka vaikutuksesta joet ja meri kiehuivat yöt päivät kuin tulikuuma kattila. Jokainen merimies, joka uskalsi lähteä tuohon kuivaan vyöhykkeeseen, joka aina Kreikkalaisten ajoista saakka oli kartoilla pelotellut, oli varmaan menettävä yrityksessä henkensä.

Prinssi oli lähettänyt Gil Eannes nimisen kapteeninsa purjehtimaan Bojadorin nokan ohi, mutta näiden kuvittelujen vuoksi laiva ei uskaltanut yrittääkään, vaan palasi jotenkin huonoilla verukkeilla takaisin. Mutta silloin prinssi suuttui ja lähetti samat miehet oikopäätä uudelleen matkaan, ja tällä kertaa oli menestys parempi. Eannes teki meren kautta pitkän kierroksen, saapui onnellisesti niemen toiselle puolelle ja löysi sieltä rantavesiä, joilla hänen ihmeekseen oli aivan yhtä helppo purjehtia kuin kotovesillä. Ja maa oli kaunis ja vihanta. Asukkaita ei näkynyt, mutta maan kasveja otettiin laivoihin näytteiksi ja palattiin sitten takaisin. Näin oli vanha merimiespeljätys vihdoinkin voitettu. V. 1435 Eannes lähti uudelleen matkaan suuremmalla laivalla. Onnellisesti kuljettiin nytkin niemen ohi ja saavuttiin lahteen, jossa oli paljon kalaisia kareja, mutta palattiin sitten takaisin Lagokseen. Vielä samana vuonna lähetettiin Baldaya jatkamaan löytöjä ja hän saapui lahteen, joka nimitettiin Rio d’Ouroksi —samaa nimeä se vieläkin kartoilla kantaa. Siellä nähtiin ihmisiä, vaikka heitä ei saatukaan kiinni prinssille näytteeksi, kuten käsketty oli. Vaikka purjehdittiin vielä hyvä matka etelää kohti, niin ei kuitenkaan saatu kiinni maanasukkaita, vaan Baldayan täytyi sen puolesta palata takaisin tyhjin toimin. Tangerin vallottaminen ja muut valtiolliset huolet estivät prinssiä seuraavina vuosina jatkamasta näitä löytöretkiä.

Azorien asutus.

Azorien saaret, vaikka ovatkin Europan manteresta sadan penikulman päässä, keskellä Atlantin merta, olivat kuitenkin jo Foinikeille tunnetut. Sitä todistavat puunilaiset rahat, joita niiltä on löydetty. Heidän jälkeensä niillä lienevät ensimäiseksi käyneet vasta italialaiset purjehtijat, koska saaristo oli neljännentoista vuosisadan karttoihin piirretty, niinkuin jo olemme maininneet. Portugalilaiset löysivät ne uudelleen ja asuttivat ne. V. 1431 lähetettiin Sagresista Gonzalo Cabral niminen purjehtija kartan osotusten mukaan etsimään saaristoa. Hän löysikin Formiga-ryhmän eli »Muurahaisryhmän» ja toisella retkellä Santa Marian. Mutta vasta vuosisadan keskivaiheilla kaikki saaret vähitellen löydettiin ja asutettiin. Siirtolaiset enimmäkseen olivat flanderilaisia, mutta myöhemmin tuli paljon muitakin kansallisuuksia, niin että Azorien väestö on hyvinkin sekarotuista.

Saaristo oli Portugalilaisten saapuessa kokonaan asumaton. Luontonsa puolesta Azorit suuressa määrin muistuttavat Canarian saaria ja Madeiraa. Ilmasto on lauhkeata, mutta usein myrskyistä, jonka vuoksi purjehtiminen sikäläisillä vesillä on vaarallista. Kunnollisia satamia ei ole, rannat ovat louhikoita mereen murtuneista rantavuorista. Saaristo on kauttaaltaan tuliperäinen. Varsinkin suurimmalla saarella, St. Mikaelilla, on valtavia vanhoja tulivuorenkraatereja, joitten pohjilla nykyisin on melkoisia järviä, näitten keskellä taas saarina pienempiä kraatereja. Vielä historiallisella ajalla on saarilla ja meressä saarien ympärillä tapahtunut purkauksia. Azorien ympärillä on hyviä tynnuskalan pyyntipaikkoja, ja niitä ehkä tarkottaa kreikkalainen maine, että Foinikit Gadeksesta purjehdittuaan neljä päivää länteen päin saapuivat merellä autioon paikkaan, joka oli täynnään merileviä. Nämä kohosivat ja laskivat sen mukaan kuin luode ja vuoksi vaihtelivat, ja siellä oli suunnaton joukko tavattoman suuria ja lihavia tynnuskaloja.

Azoreista tuli Amerikan löydön jälkeen tärkeä asemapaikka matkalla Länsi-Intiaan ja monet meritaistelut niitten luona myöhemmin taisteltiin.

Orjastuksen alku.

V. 1441 Antam Gonzales niminen nuori aatelismies sai prinssi Henrikiltä pienen laivan löytöretkeä varten. Hänen tarkotuksensa oli varsinkin tuoda prinssille maanasukkaita Afrikan länsirannalta, jotta nähtäisiin, minkälaisia ihmisiä siellä asui. Gonzalekselle onnistuikin saada kiinni joku kymmenkunta miestä, naista ja lasta, ja ilo siitä oli niin suuri, että retkikunnan johtaja paikalla lyötiin ritariksi. Purjehdittiin edelleen Kap Blancoon eli Valkoiseen niemeen saakka, mutta kun ei täältä saatu kiinni maanasukkaita, niin palattiin takaisin Portugaliin. Vangit kuuluivat Saharan berberiheimoihin, ja Portugalilaisten oli vaikea heidän kanssaan keskustella; mutta joitakin tietoja heiltä kuitenkin voitiin saada maan luonteesta, jonka jälkeen heidät myytiin orjiksi ja kastettiin kristinuskoon. Prinssi Henrik viipymättä pyysi paavilta apua oikean ristiretken alkamiseksi näillä rannoilla, jotta niin monta pakanasielua kuin suinkin pelastettaisiin kadotuksesta. Paavi ilolla suostui antamaan hänelle kaikkea mahdollista kannatusta. Kaikille, jotka ottivat osaa tähän sotaan, luvattiin synninpäästö. Portugalin kuninkaalta taas prinssi Henrik sai yksinoikeuden purjehtia näillä vesillä, ilman hänen luvattaan ei sinne saanut kenkään lähteä laivallaan.

Seuraavilla retkillä, joitten tarkotus oli vaihtaa osa etevimmistä vangeista neekereihin, saatiin maanasukkailta joku verta kultahiekkaa, joka oli tullut Rio de Ouron rannikolle maan poikki Guineasta, ja tämä löytö se varsinkin muutti Portugalissa yleisön mielen prinssi Henrikin pyrinnöille suosiolliseksi.

V. 1443 Nuno Tristam purjehti oikopäätä Kap Blancoon saakka ja saapui Arguinin mutkaan, jossa nähtiin yhä tummempia ihmisiä. Näistä saatiin kiinni neljätoista, jonka jälkeen ilomielin palattiin takaisin Lagokseen. Arguinin lahdesta sitten tuli tärkeä kauppapaikka, mutta aluksi sitä etupäässä pidettiin orjastusalueena. Lagoksen porvaritkin nyt päättivät lähteä retkeilemään, koska löydetyistä maista saatiin orjia ja kultaa ja prinssi mielellään antoi heille luvan lähteä, vieläpä purjehtia Kristuksen ritarikunnan lipulla. Kuusi alusta lähti v. 1444 matkaan. Siten alkoivat Afrikan rannalla nuo julmat orja-ajot, joita sitten jatkui vuosisatoja, joitten kautta niin monet maat valtameren takanakin sitten saivat mustat maanraatajansa. Prinssi Henrikin aikomus lienee etupäässä ollut kristinuskon levittäminen, mutta mitkään jalot aikomukset eivät pitäneet sen edun rinnalla, joka tästä orja-ajosta oli, sillä orjista maksettiin hyvät hinnat. Muutamassa vuosikymmenessä hävitettiin asutus tältä rannikolta melkein sukupuuttoon ja katkera viha kylvettiin maanasukkaihin. Löytöretket olisivat orjanajon rinnalla jääneet aivan syrjäasiaksi, ellei prinssi yhä edelleenkin olisi etupäässä niitä harrastanut. Ennen mainitut kuusi laivaa toivat tältä ensimäiseltä varsinaiselta orjastusretkeltä kolmattasataa orjaa ja ilo oli suuri, kun ne saapuivat Lagokseen. Prinssin elämäkerran kirjottaja, Azurara, siitä kertoo: »Sangen aikaisin aamulla alkoivat merimiehet kuljettaa maihin orjia, koska silloin oli viileämpi, ja nämä asetettiin kaikki rantasiltain ääressä olevalle kentälle ja se oli ihmeellinen näky. Sillä heidän joukossaan oli toisia, jotka olivat melkein valkoisia, kaunismuotoisia, kauniskasvoisia. Toiset olivat tummempia, toiset taas olivat mustia kuin myyrät ja niin rumia sekä kasvoiltaan että ruumiiltaan, että ne tosiaan näyttivät alemman maanpuoliskon asukkailta.

»Mutta kenellä olisi saattanut olla niin kova sydän», huudahtaa Azurara, »ettei hän olisi säälistä heltynyt tätä joukkoa nähdessään! Sillä toisien pää nuokkui ja he itkivät surkeasti, toiset vaihtoivat murheellisia katseita, toiset vaikeroivat sydäntä särkevästi, katsellen taivasta ja huutaen tuskasta, ikäänkuin rukoillen Luonnon isältä apua onnettomuuteensa. Toiset kiemurtelivat maassa, lyöden käsillään otsaansa, toiset taas ilmaisivat suruaan jonkinlaisilla hautauslauluilla. Vaikk’ei heidän sanojaan ollutkaan mahdollinen ymmärtää, niin ymmärrettiin kuitenkin hyvinkin niitten sisällys.

»Mutta kaikkein kamalin oli tuska, kun jako tapahtui ja jokainen omistaja otti omansa. Vaimoja erotettiin miehistään, isiä pojistaan, veljiä veljistään, ja jokaista kehotettiin lähtemään sinne, minne hänet oli kohtalo määrännyt. Vanhemmat ja lapset silloin syöksyivät toisiaan syleilemään, ikäänkuin ijäksi päiväksi erotessaan, äidit, joilla oli käsivarrellaan imeviä lapsia, heittäysivät maahan ja peittivät ne ruumiillaan.»

Näitä ensimäisiä orjia kuitenkin kohdeltiin leppeästi, eivät he olleet huonomman kohtelun alaisia kuin vapaatkaan palvelijat. Nuoremmille opetettiin kaikenlaisia ammatteja ja ne, joitten huomattiin voivan hoitaa omaisuutta, laskettiin vapaiksi ja naitettiin. Lesket kohtelivat ostamiaan tyttöjä kuin omia tyttäriään ja usein määräsivät heille osan omaisuudestaankin, niin että he voisivat vapaasti mennä naimisiin. Azurara ei sano huomanneensa, että näitä vankeja olisi milloinkaan rautoihin pantu, ja kaikki he kääntyivät kristinuskoon. Hän sanoo usein olleensa saapuvilla, kun heitä naitettiin taikka kastettiin, ja omistajat tavallisesti viettivät näitä toimituksia juhlallisilla menoilla, ikäänkuin he olisivat olleet heidän omia lapsiaan.

Mutta tätä suopeutta osotettiin vain alussa. Pian asiat muuttuivat, niinkuin kaikki tiedämme orjuuden kamalasta historiasta.

Vielä paljon syvemmän vaikutuksen kuin orjain saanti teki Portugalissa se tieto, että näiltä rannoilta oli saatu kultaa. Ensimäinen kourallinen kultahiekkaa, joka oli Saharan länsirannalta saatu — se oli sinne tullut maan poikki Guinean rannoilta, — herätti Portugalissa oikean kultakuumeen, ja kaikki olivat nyt yksimielisiä siitä, että löytöretkiä oli jatkettava. Saaliinhimo valtasi laivain johtajatkin siihen määrään, että prinssin oli vaikea saada heitä suorittamaan antamiaan tehtäviä, vaikka hän oli nimenomaan käskenyt heitä purjehtimaan niin kauas kuin mahdollista. Usein poikettiin välillä maihin, ajettiin orjia, ja kun oli saatu niitä riittävästi, niin palattiin takaisin sillä tiedolla, että matkan jatkaminen oli ollut mahdotonta.

Joan Fernandez.

Näiltä ajoilta on säilynyt kertomus Joan Fernandezista, portugalilaisesta aatelismiehestä, jota voimme pitää kaikkien Crusojen perikuvana. Hän tarjoutui jäämään yksikseen Arguinin lahteen, elääkseen sikäläisten raakain maanasukkaitten seurassa ja eräs vanha sen paikkakunnan mies vuorostaan lähti laivain keralla Portugaliin. Myöhemmin lähetettiin laiva tuomaan Fernandezia takaisin, ja hänet löydettiinkin hyvissä voimissa. Hän oli kerrassaan voittanut maanasukkaitten suosion ja tiesi heistä paljon. Prinssille hän sitten kertoi seikkailuistaan. Kun hän oli jäänyt yksinään rannalle, niin maanasukkaat olivat tulleet hänen luokseen ja riisuneet hänen vaatteensa, sekä pukeneet hänet uuteen, maassa käytettyyn pukuun. Sitten he veivät hänet maahansa, joka oli Saharan rannikon kuivaa karua aroa. Nämäkin maurit olivat muhamedinuskoisia, vaikka puhuivatkin toista kieltä kuin pohjoisemmat kansat. He pukeutuivat nahkavaatteisiin ja elivät paimentolaiselämää. Mutta suuria toiveita hyvästä kaupasta heidän kanssaan ei muka ollut, sillä sekä kultaa että orjia heillä oli vähän. Enimmät tavaransa he möivät karavaneille, jotka maan poikki veivät ne Välimeren rannalle. Fernandezia he olivat kohdelleet ystävällisesti, ja hän taas saattoi tehdä heille sen palveluksen, että totuuden mukaisesti Portugalissa vakuutti aivan turhaksi lähteä näitten maurien maahan vallotus- taikka löytöretkille. Fernandez itse oli vähällä kuolla janoon, matkustaessaan meren rannikolta maan sisään heimoruhtinaan leiriin.

Viheriä niemi.

Merkkitapaus oli rannikon tutkimisessa Nuno Tristamin kolmas matka v. 1445, hän kun tuli arorannan päähän purjehdittuaan seutuun, joka oli vihanta ja hedelmällinen, jossa kasvoi palmuja ja asui aivan pikimustia ihmisiä. Huomattiin nyt vääräksi se luulo, että maa muka muuttui yhä karummaksi, kuivemmaksi ja kuumemmaksi, kuta kauemmaksi etelää kohti kuljettiin; oli päin vastoin tultu niin uhkuvaan kasvullisuuteen, ettei kukaan retkikunnan jäsenistä ollut ennen nähnyt sen vertaa.

Diniz Diaz saapui vihdoin Senegal joen suuhun ja luuli löytäneensä läntisen Niilin (Nigerin, jonka itäänpäin juoksevasta yläosasta vain oli tietoa), eikä siis olevansa kaukana Egyptistä ja Intian tiestä. Diaz rohkeasti purjehti edelleen ja tuli suurelle vihannalle niemelle, joka pisti kaikkea muuta maata kauemmaksi mereen. Se oli niin täynnään puita ja vihantaa ruohoa ja kyliä, että hän nimitti sen Cap Verdeksi, s.o. Viheriäksi niemeksi. Sieltä hän palasi Portugaliin kertomaan prinssille löydöstään. Maanasukkaat olivat luulleet hänen laivaansa mikä kalaksi, mikä suureksi linnuksi, mikä merihirviöksi. Henrik Prinssi oli erinomaisen mielissään siitä, että vihdoinkin oli tultu varsinaisten neekerien maahan.

V. 1445 lähetettiin Portugalista näille rannoille laivasto, johon kuului kaikkiaan seitsemänkolmatta alusta. Se oli suurin laivasto, mitä oli siihen saakka matkaan lähtenyt. Retkikunnan tarkotus oli ensinnä käydä Arguinin lahdessa kostamassa erään portugalilaisen murha; kun tämä oli tapahtunut ja lähes sata mauria saatu vangiksi, niin osa laivoista palasi kotiin, mutta toiset jatkoivat omin päin matkaa etelää kohti. Käytiin Senegalin suussa ja tultiin yhä varmemmiksi siitä, ettei tämä suuri joki, joka sekotti veden mutaiseksi ja suolattomaksi kauas merelle, voinut olla muu kuin Läntinen Niili. Toiset laivat purjehtivat Viheriälle niemelle ja kappaleen matkaa sen ohikin, mutta maanasukkaat sillä puolella olivat niin sotaisia ja tekivät Portugalilaisille niin paljon hallaa myrkytetyillä nuolillaan, ettei näitten tehnyt mieli jatkaa matkaa kauemmaksi. V. 1446 urhea Nuno Tristam, joka niin monta kertaa ennen oli purjehtinut muita kauemmaksi, sai nuolesta kuolettavan haavan, kaatui yhdessä parhaitten miestensä kanssa, ja laiva töin tuskin pelastui takaisin Portugaliin kertomaan vahingosta. Yhtä huonolla menestyksellä tehtiin seuraavina aikoina toisiakin yrityksiä.

Prinssi Henrikin viimeisinä vuosina kiinnittivät levottomat valtiolliset olot suuressa määrin hänen huomiotaan, mutta siitä huolimatta tapahtuivat juuri silloin huomattavimmat löytöretket.

Cadamoston retket.

Etevimpiä prinssi Henrikin kapteeneista oli eräs Venezian mies, Cadamosto nimeltään. Hän oli purjehtinut Välimerellä laajalti ja kerran matkalla Ranskaan myrskyn ajamana joutunut St. Vincentin niemeen, jossa hän tutustui prinssiin ja päätti lähteä tämän palveluksessa onneaan yrittämään. Cadamoston tarkotus oli samalla uusien maitten löytäminen ja kauppavoitto. V. 1455 hän lähti Lagoksesta, purjehtien ensinnä Madeiraan, jonka uutisasutuksista hän kertoo. Hän muun muassa mainitsee saaren suurista metsäpaloista, jotka olivat raivonneet niin suurella voimalla, että siirtolaisten täytyi paeta jokiin ja olla vedessä niin kauan, kunnes pahin lieska oli asettunut. Zarco itse, Madeiran löytäjä, oli vaimonsa ja lastensa kanssa viettänyt kaksi päivää ja yötä eräässä purossa, ennenkuin uskalsivat taas nousta kuivalle maalle. Viiniköynnös oli saarella oivallisesti menestynyt, sokeriruoko niinikään. Madeirasta purjehdittiin Canarian saarille ja sieltä meren poikki Cap Blancoon, jonka luo Portugalilaiset olivat rakentaneet linnotuksen kauppansa suojaksi. Tällä paikalla oli nimittäin syntynyt säännöllinen kaupankäynti, ja aina oleskeli niemen seuduilla Arabeja, jotka olivat tuoneet myytäväksi hopeata, viljaa, kankaita ja etenkin kultaa ja orjia. Cadamosto antaa rannikon asukkaista ja heidän tavoistaan, maan luonteesta ynnä muista seikoista tarkkoja tietoja. Hänen kertomuksensa oli ensimäinen perusteellinen matkakertomus, mitä prinssin toimesta suoritetuista retkistä on olemassa. Hän sai tietoja etäisistä sisämaankin oloista, mainitsee muun muassa Timbuktun, tuon suuren ja varmaan vanhankin kauppakaupungin Nigerin rannoilla, ynnä sen harjottaman suuren kulta- ja suolakaupan. Mahtavin valtakunta oli Melli nimeltään.

Cadamosto purjehti sitten edelleen Senegalin suistamoon ja päätti nousta korkeammalle tätä virtaa pitkin kuin kukaan ennen häntä. Hän saapui Budomel nimiseen valtakuntaan, jota hallitsi samanniminen kuningas, ja huomasi tämän hallitsijan niin rehelliseksi, että hän olisi kelvannut vaikka kenelle kristitylle esimerkiksi. Syntyi vilkas kauppa. Budomelin rehellisyys viehätti Cadamostoa niin suuresti, että hän uskalsi lähteä hänen veljenpoikansa keralla monta kymmentä penikulmaa pitkälle maan sisään erääseen markkinapaikkaan, josta ostettiin mitä parhaita orjia, kaikki kahtatoista vuotta nuorempia. Onnellisesti Cadamosto palasi takaisin kauppa-asemalleen tältä rohkealta retkellä. Asemalla »neekerit tyhminä kokoontuivat ympärilleni, ihmetellen kristittyjä uskonmerkkejämme. Valkoinen ihovärimme, pukumme ja ruumiinmuotomme, aseemme, mustasta silkistä ja sinisestä verasta sekä värjätystä villasta kudotut vaatteeni ne heitä hämmästyttivät. Toiset väittivät kivenkovaan, ettei valkoinen ihovärimme ollut luonnollinen, vaan että se oli maalattu.» Vasta kun he saivat sylkeä Cadamoston käsivarteen ja hangata paikkaa rievulla, vasta silloin he uskoivat, ettei se ollutkaan valkoista maalia, vaan että se oli ihon luonnollinen väri, ja sitä enemmän he ihmettelivät. Laivoja ja niitten sotakoneita neekerit arvelivat pirun töiksi, torven töräystä luulivat kamalan pedon kiljunnaksi. Cadamosto antoi heille torven, jotta he itse saivat sitä tutkia ja huomata sen vain ihmiskäden teoksi, ja silloin he muuttivat mielensä ja päättivät, että Jumala oli itse sen tehnyt. Mutta sitä he enimmän ihmettelivät, että sillä sai niin monia erilaista ääntä ja huusivat meluten, etteivät he olleet milleinkään kuulleet mitään niin ihmeellistä. Ja vielä he ihmettelivät sitäkin, että laivat saattoivat kulkea missä halusivat ja aavalla merelläkin tiesivät, missä kulloinkin olivat. Se ei muka voinut tapahtua ilman noituutta. Naiset taas ihmettelivät varsinkin laivaväen vahakynttilöitä, ja kun Cadamosto käski heille näyttämään, miten heidän äsken myymästään vahasta valmistettiin kynttilöitä, niin he ihmeissään huutivat, että vieraat olivat kaikkitietäviä.

Vihamielisempi oli vastaanotto seuraavan rannikko-joen suistamossa, jonne Cadamosto sitten lähti. Viisastuneena edellisten purjehtijain kokemuksesta ei hän kuitenkaan lähtenyt maihin, vaan ensinnä valittiin muuan laivalla olevista orjista, ja hänet pakotettiin uimaan maalle, viemään rannalle kokoontuneille alkuasukkaille sanaa, että vieraat olivat tulleet kauppaa tekemään. Tuskin oli tämä raukka päässyt rantaan, paikalla alkuasukkaat ottivat hänet kiinni ja hakkasivat kappaleiksi. Cadamosto silloin purjehti eteläänpäin ja saapui Gambran eli Gambian suistamoon. Mutta siellä tulivat neekerit monella suurella sotiveneellä hyökkäämään muukalaisten laivain kimppuun ja syttyi suuri tappelu. Ampuma-aseillaan Portugalilaiset kuitenkin saivat hyökkäyksen torjutuksi ja alkuasukkaat menettivät paljon väkeä. Saatuaan voiton Cadamosto antoi tulkkinsa huutaa rannalla oleville villeille, että näitten oli paljon parempi ryhtyä rauhalliseen kaupankäyntiin, sillä muuta varten eivät he olleet tulleetkaan, sekä kehotti Gambran kuningasta tulemaan ottamaan veljensä Portugalin kuninkaan lähettämiä lahjoja. Neekerit huutivat takaisin, ettei mokomista vieraista saattanut olla mitään epäilystä, olivathan he kristittyjä. Mitä kristityt tekivät Gambran maassa, jossa varsin hyvin tiedettiin, kuinka he olivat kohdelleet Senegalin kuningasta? Ei kukaan kunnon ihminen voinut sietää kristittyjä, jotka söivät ihmisen lihaa. Mitä muuta varten he orjia ostivat? Kristityt sitä paitsi olivat rosvoja, jotka olivat tulleet heitäkin ryöstämään.

Nämä »todet totiset» kuultuaan Cadamosto ei muuta voinut kuin palata takaisin merelle ja purjehtia takaisin Portugaliin. Mutta hän pani merkille käyneensä niin kaukana etelässä, että vain yhden kerran Pohjantähti näkyi taivaanrannan yläpuolella, ja silloinkin se melkein näytti mereen koskevan. Mutta sen sijaan näkyi etelässä kuusi kirkasta tähteä, jotka muodostivat taivaalla kuin ristin — hän oli nähnyt eteläisen taivaan kauneimman tähtitarhan, »Etelän ristin».

Heti Portugaliin palattuaan Cadamosto alkoi valmistella uutta retkeä. Jo seuraavana vuonna hän sen vuoksi lähti jälleen merelle, purjehtien nytkin Canarian saarien ja Kap Blancon kautta, mutta Viheriän niemen niin kaukaa, että löysi lähimmät Viheriän niemen saarista. Niillä ei ollut asukkaita, ainoastaan villikyyhkysiä, jotka olivat niin kesyjä, että niitä saattoi ottaa käsin kiinni. Vaikka meren puolella näkyi etäisyydessä muitakin saaria, niin ei kuitenkaan joudettu lähteä niitä peräämään, sillä aiottiin koettaa, eikä saataisi gambian vihamielisten neekerien kanssa kauppaa aikaan. Heillä luultiin olevan paljon kultaa. Noustiin korkealle joen leveään suulahteen, eivätkä maanasukkaat tällä kerralla tehneetkään vastarintaa. He päinvastoin olivat taipuvaisia kauppaa tekemään. Sillä kohdalla, missä joki kapeni noin penikulmaa leveäksi, hallitsi Battimansa niminen vasalliruhtinas, jolle Cadamosto antoi lahjoja saaden kultaa ja orjia vastalahjaksi. Mutta huhu, joka oli kertonut tämän maan olevan erinomaisen rikasta kullasta, olikin väärä, jaloa metallia heillä oli vähän. Mutta portugalilaisten helyistä he kuitenkin olivat valmiit maksamaan vaikka mitä ne olivat heille niin uutukaisia ja ihmeellisiä. Joki oli täynään pitkiä haapioita, joita neekerit soutivat seisoaltaan, niinkuin heidän tapansa on kaikkialla Afrikassa. Seutu oli kuitenkin niin epäterveellistä, että Cadamoston laivaväki sairastui, jonka vuoksi hän jälleen laski joen suupuoleen. Täällä hän tutustui Gnumi nimiseen kuninkaaseen, joka otti hänet mukaansa elefantin metsästykseen ja antoi kaadetun otuksen hampaat ja nahkan Henrik prinssille lahjaksi. Etelään päin purjehdittuaan ja vaivoin vältettyään haaksirikon Cadamosto saapui Rio Grande nimisen joen suistamoon, jossa saakka ei vielä kukaan ollut sitä ennen käynyt. Laivaväki oli kuitenkin niin väsynyt ja tautien heikontama, ettei uskallettu yrittää kauemmaksi tähän suuntaan, vaan palattiin takaisin Portugaliin. Cadamosto, joka oli venezialaisena tottunut seurusteluun alemmalla kehitysasteella olevien kansojen kanssa, näyttää opettaneen Portugalilaisillekin viisaampaa menetelmää.