MAANTIEDE JA LÖYTÖRETKET I

Kertomus siitä miten maa on tullut tunnetuksi ja maantiede kehittynyt

Vanha aika ja Keski aika

Beazleyn, v. Schwerinin, Tozerin, Weulen y.m. teosten mukaan kirjottanut

I. K. INHA

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1912.

SISÄLLYS:

Alkusanat.
Johdanto.

Maantieto Vanhalla ajalla.
Eufratin ja Tigriin laakson muinaiset sivistyskansat.
   Babylonia. — Assyria. — Elam.
Vanha Egypti.
   Punt.
Välimerenmaitten esihistorialliset kansat.
Foinikit.
   Foinikkien merenkulku. — Kaupankäynti. — Foinikian kauppa Raamatun
   todistuksen mukaan. — Purppuran valmistaminen ja vuoriteollisuus.
   — Foinikialaiset siirtokunnat. — Foinikkien löytöretket. —
   Karthagolaisen Kannon retki. — Himilkon retki. — Idän väylät. —
   Missä oli Ofir? — Afrikan ympäri purjehtiminen.

Kreikkalaiset.
Iliadin ja Odysseian maantuntemus.
Kreikkalaiset siirtokunnat.
   Siirtokunnat Mustan meren rannoilla. — Kreikkalaiset Italiassa.
   — Massilla.
Herodotos.
   Joonilaiset filosofit. — Tunnettu maailma ja maanosat. — Skyytit ja
   heidän maansa. — Pohjoisia kansoja. — Persialainen kuninkaantie.
   — Babylon. — Suurkuninkaan armeija. — Massagetit. — Herodotos
   Intiasta. — Arabia. — Kreikkalaiset Egyptissä. — Herodotoksen
   tiedot Egyptistä. — Niilin tulvat. — Niilin lähteet. — Libyan
   pohjoisrannikko. — Nasamoni-nuorukaisten matka.
Xenofon ja kymmenentuhannen paluumatka.
   Armenia. — Ktesias.
Aleksanteri Suuren sotaretki Itämaille.
   Sotaretki Vähässä Aasiassa. — Foinikian ja Egyptin valtaus. —
   Persian vallotus. — Iraanin vallotus. — Pohjoisilla aroilla. —
   Intian retki. — Paluumatka erämaan kautta. — Nearkhoksen merimatka.
   — Megastheneen kertomus Intiasta.
Pytheaan retki Thuuleen.
   Europan länsiranta. — Thuule.
Kreikkalaiset maantieteen perustajina.
   Vanhimmat kosmografiset käsitykset. — Kreikkalaisten mietteet maan
   pallonmuodosta. — Ensimäiset astemittaukset. — Asutun maailman
   laajuus. — Asteverkko. — Vyöhykkeet. — Fyysillisen maantieteen
   alkeet.

Roomalaiset ja heidän aikansa.
Rooman valtakunnan laajeneminen.
Maantiede sodissa, retkillä ja kauppateillä.
   Roomalaiset Espanjassa. — Caesar Galliassa. — Roomalaisten
   sotaretket Germaniaan. — Vanha Germania. — Alppimaiden vallotus.
   — Balkanin niemimaa. — Pompeijus Kolkhiissä. — Uusia löytöjä
   Afrikassa. — Onnelan saaret. — Erythrean meren ympäripurjehdus.
   — Taprobane. — Rooma ja Kiina.
Roomalaiset tiet.
   Via Aurelia. — Via Flaminia. — Via Appia. — Roomalaiset tiekartat.
   — Matkaoppaat.

Maantiede Vanhan ajan lopulla.
   Strabon.— Mela. — Plinius. — Pliniuksen kuvaus Palestinasta. —
   Tigriin lähteet. — Marinos Tyyrolainen.
Ptolemaioksen maantiedeteos.

Keskiaika.

Pimeiden aikain matkoja ja yhteyksiä.
Pyhiinvaeltajia.
   Theodosios. — Antoninus. — Arculf. - - Willibald. — Bernard.
Kauppa Keskiajan alkupuoliskolla.
   Zemarkhos. — Sopater. — Kosmas Indikopleustes.
Kristillinen lähetystoimi Afrikassa, Etu-Aasiassa, Intiassa ja Kiinassa.
   Abessinian kirkko. — Nestoriolainen lähetystoimi. — Nestoriolaisuus
   Intiassa ja Keski-Aasiassa. — Nestriolaisten lähetystoimi Kiinassa.
   Pyhän Brandanuksen retket.
Pohjoismaiden tunnetuiksi tuleminen.
   Varhaisimmat tiedot Pohjoismaisia. — Pohjanmiehet idän teillä. —
   Itämeri. — Bremenin Adam. — Nestor. — Tanskalainen väyläopas.
Pohjanmiesten retket Vienaan.
   Ottar. — Karli ja Thorir Hund.
Pohjanmiehet lännen ja etelän vesillä.
   Harald Haardraade. — Sigurd Jorsalfare.
Amerikan ensimäiset löytäjät.
   Islannin asutus. — Grönlannin löytö ja asutus. — Amerikan löytö.
   — Thorfinn Karlsefnin retki — Tosiasiat.
Keskiajan maantieteelliset käsitykset.
   Maan muoto. — Kosmas. — Kartat. — Paratiisi.
   Gog ja Magog. — Hirviöt. — Pyöräkartta.
Arabit maantieteen elvyttäjinä.
   Arabit Intian väylillä. — Ibn Vahab Kiinassa. — Sinbad Purjehtija.
   — Arabien karavanireitit. — Arabien maantiede. — Edrisi. — Arabien
   oppi maailman rakennuksesta. — Luonnonmaantiede. — Kansatiede.
   — Arabien kartat.

Ristiretkien aika.
   Abessinia. — Italian kauppakaupungit. — Kauppatavarat. — Purjehdus
   ja sen apuneuvot.
Eräs 12:nnen vuosisadan juutalainen matkustaja.
   Tudelan Benjamin.

Mongolit.
   Suur-Tataria.
Kristikunnan lähetystöt suurkaanien hoviin.
   Johannes de Piano Carpini. — Tataarit ja heidän maansa. — Carpinin
   matka. Kojukin hovissa. — Wilhelm Rubruckin matka. Keski-Aasian
   uskonnoista. — Rubruck Mangu kaanin vieraana. — Rubruckin
   paluumatka. — Vähän Armenian kuningas Haithon.

Marco Polon malka Kiinaan.
   Eräs merkillinen päivä Veneziassa. — Vanhempien Polojen matka.
   — Marco Polon matka Kiinaan. — Marco Polon kertomus Kiinasta. —
   Kambaluk. — Kublai kaani. — Marco Polo Kiinan sisäosissa ja
   Tibetissä. — Kinsai. — Polojen paluumatka. — Marco Polon merkitys
   tutkimusretkeilijänä.
Latinalainen lähetystoimi Itämailla.
   Corvino Kiinassa. — Odorik. — Lähetystoimi Persiassa, Intiassa ja
   Keski-Aasiassa. — Marignolli. — Kauppiaat. — Marino Sanuto. —
   Mandeville. — Pappikuningas Johannes. — Ibn Batuta.
Aasian matkoja 15:llä vuosisadalla.
   Clavijon matka. — Timurin hovissa. — Schiltberger.

Väljemmille vesille.
Ensimäiset löytöretket Atlantin merellä.
   Vivaldo. — Malocello. — Laurentin portolano. — Portugalilaiset
   Canarian saarilla.
Jean de Béthencourt ja Canarian saarien vallotus.
   Onnelan saaret. — Béthencourt ja Gadifer. — Béthencourt saa Canarian
   saaret. — Siirtolaisia saarille. — Guanchit.

Maantiede Keskiajan jälkipuoliskolla.
   Roger Bacon ja Albertus Magnus. — Purjehduskartat eli portolanet.
   — Pyöräkartan kehitys.

Uuden ajan kynnyksellä.
Prinssi Henrik Purjehtija ja. Afrikan länsirannikon tutkiminen.
   Portugal Keskiajalla. — Madeiran löytö. — Kap Bojador. — Azorien
   asutus. — Orjastuksen alku. — Joan Fernandez. — Viheriä niemi. —
   Cadamoston retket. — Diego Gomez. — Prinssi Henrikin kuolema. —
   Prinssi Henrikin merkitys.
Hyvän toivon niemelle.
   Guinean rannikko. — Diogo do Cão. — Barlholomeu Diaz ja Hyvän toivon
   niemi.

ALKUSANAT.

Vanhaa aikaa käsittävää osaa kirjottaessani olen noudattanut Weulen teosta: Die Erforschung der Erdoberfläche (Maanpinnan tutkiminen) ja Tozerin teosta: A History of Ancient Geography (Vanhan maantieteen historia). Keskiajan löytöretkien ja maantieteen esitys taas perustuu Beazleyn teoksiin: The Dawn of Modern Geography (Nykyaikaisen maantieteen aamunkoitto) ja Prince Henry the Navigator (Prinssi Henrik Purjehtija), ynnä Weulen yllä mainittuun teokseen. Suurena apuna on kumpaakin osaa varten ollut v. Schwerinin löytöretkihistoria. Pohjoismaita koskevia lukuja varten olen käyttänyt Fridtjof Nansenin uutta teosta: Pohjolan sumuissa. Suomen tunnetuksi tuleminen on enimmäkseen kerrottu Ignatiuksen Suomen maantiedon mukaan. Muita apulähteitä mainittakoon Websterin A General History of Commerce (Yleinen kaupan historia), Jules Vernen ja Thomasin löytöretkiä käsittelevät kirjat, y. m.

Nimien ja vieraskielisten sanain kirjotuksessa en ole valitettavasti voinut olla johdonmukainen. Milloin saatänee pätevältä taholta ohje, joka venyttelyt hylkäisi? Hakemistossa on huomioon otettu etupäässä maantieteelliset seikat, historiallisia nimiä vain tärkeimpiä.

1 K. Inha.

JOHDANTO.

Maapallon pinta alkaa olla kauttaaltaan tunnettu. Yhä pienemmiksi ovat kartoilla käyneet valkoiset alat, joihin ei tiedetä mitään piirtää. Lauhkeissa ilmanaloissa tuskin on enää ainoatakaan seutua, jonka rantoja, vesistöjä ja vuoria ei olisi tarkalleen paikalleen pantu, ja kuumissakin maissa, joihin on ollut vaikeampi tunkeutua, on enää harvassa laajempia aloja, joitten yleisistä maantieteellisistä seikoista ei oltaisi selvillä. Yksinpä molemmilla navoillakin kuljetaan luonnon ankarasta vastarinnasta huolimatta askel askelelta lähemmäksi keskustaa. Toinen napa on jo vallotettu, toista on joukko rohkeita retkeilijöitä lähestynyt niin lyhyen matkan päähän, että voimme sanoa senkin jo olevan nähtynä. Tosin on vielä aukkoja täytettävänä, mutta ne on verraten ahtaiksi rajotettu.

Niinkuin suuren työn päätyttyä voi nykyaika katsella taapäin, kuinka vanhimpain ihmisten ahdas näköpiiri on lukemattomien vaiheitten kautta vähitellen laajentunut, kunnes se meidän aikanamme on likimain saavuttanut ne rajat, jotka iankaikkisesti estävät ihmisiä ulomma yrittämästä. Uusia maita ja kansoja, meille tuntemattomia luonnonoloja tuskin enää sanottavasti löytynee. Voimme sanoa tuntevamme Maan kasvot. Olemme saaneet yleiskäsityksen niistä mahdollisuuksista, joita pallomme voi tarjota ihmisen toimeentuloksi.

Tieto maista ja kansoista on kehittynyt monella tavalla. Tehokkaasti sitä on edistänyt rauhallinen kaupankäynti. Usein ovat sotaretket tuntemattomiin maihin olleet sen välittäjinä. Mutta etäimmälle se on aina rajojaan ulottanut varsinaisten löytöretkien kautta.

Vanhalla ajalla sitä enimmäkseen edisti kaupankäynti ja vallotussodat. Varsinaiset löytöretket ja tutkimusmatkat olivat silloin harvinaisia, ainakin on meille hyvin harvoista säilynyt tietoa. Samat vaikuttimet Keskiajallakin etupäässä laajensivat maantuntemusta, mutta vielä enemmän kristinuskon levittäminen. Ristiretket avasivat Länsimaille sekä idässä että pohjoisessa laajoja aloja, joista siihen saakka oli ollut peräti vaillinaisia tietoja. Uusi aika on varsinaisten löytöretkien aika, Uuden ajan tiedot ovat laajenneet etupäässä niitten kautta. Enimmäkseen nämä löytöretket vielä Uudellakin ajalla kuitenkin tapahtuivat käytännöllisiä päämääriä varten. Niitten tarkotus oli löytää uusia kauppateitä, arvokkaita luonnontuotteita, asuttavia maita, ja niitten kautta joutuikin valkoisen rodun haltuun suunnattoman laajat alueet ja valtamerien taa syntyi uusia voimallisia keskustoita, jotka vähitellen uhkaavat siirtää pois edistyksen painopisteen vanhasta Europasta.

Tieteellinen maantuntemus edistyi vanhempien löytöretkien kautta vasta toisessa sijassa. Tieteiden kanta ei ollutkaan vielä niin kehittynyt, että ne olisivat voineet hyväkseen käyttää kaikkia tarjoutuvia uusia aineksia. Vasta uusimmalla ajalla löytöretket ovat voineet ruveta tavottelemaan puhtaasti tieteellisiä päämääriä, ja kuta enemmän aika kuluu, sitä enemmän niitten tieteellisyys syvenee. Maan ulkopiirteitten selville saamisen sijasta on päähuomio kääntynyt eri maitten sisällisen rakenteen ja esiaikaisten muodostusvaiheitten, niitten ilmastollisten ilmiöitten ja kaikkien elämänmuotojen selvittämiseen. Tältä kannalta katsoen on monikin jo vuosisatoja takaperin löydetty ja vallattu maa yhä vielä uusi.

Varsinkin alemmalla kannalla olevain kansain tuntemista on vielä suuressa määrin edistänyt kristillinen lähetystoimi, joka on ulottanut vaikutuksensa maailman pimeimpiinkin kolkkiin, koettaen kohottaa korkeampaan henkiseen ja aineelliseenkin elämään niitä luonnonkansoja, jotka vähitellen ovat tulleet kultuurin näköpiiriin. Uuden ajan alkupuolella merentakainen yritteliäisyys säälimättä sorti ja turmeli löydettyjen maitten luonnontilassa eläviä turvattomia kansoja. Nämä lehdet löytöretkien historiaa ovat sen surullisimmat; ne usein saattavat epäilemään korkeampia ihanteita noudattavaa Kaitselmusta sivistyksen kehityksessä ja leviämisessä. Niin monen säälimättä tuhotun kansan haudat puhuvat näiltä lehdiltä tuskallista kieltään. Kristillinen lähetystoimi on muodostunut vastapainoksi noille julmille, säälimättä musertaville, ihmiskuntaa ja ihmisyyttä raiskaaville, vaikka usein kristinuskon nimissä toimiville vallottajille ja anastajille. Kärsivällisen työn kautta se koettaa saattaa alemmat kansat osallisiksi tiedosta, uskonnosta ja valistuksesta. Vallottajat ovat toimineet samalla tylyydellä, joka on itsetiedottomalle luonnolle ominaista, kun se hävittää alempia elämänmuotoja valmistaakseen korkeammille sijaa. Lähetystoimi sitä vastoin on koettanut ulottaa kaikkiin kansoihin samain ihmisoikeuksien turvan, joita sivistyskansat omissa oloissaan pitävät sitovina. Väkivaltaisten viettien sijasta se on maitten ja merien taa vienyt sivistyksen omantunnon.

Löytöretkien vaiheitten muisteleminen ei ole ainoastaan ajantietoa, tapauksien, maitten ja kansain kertomista, vaan se kuvailee myös eri aikain käsityksiä niistä. Se vielä osottaa, kuinka laajenevan maantuntemuksen perustuksella käsitys Maapallon muodosta, maailmanrakennuksesta ja luonnonilmiöistä on kehittynyt.

Karttuneita tietoja ruvettiin vähitellen kirjallisuuden kautta säilyttämään myöhemmille polville. Maantieteellisen kirjallisuuden laajetessa niitä ruvettiin järjestämään kokonaisuutta silmällä pitäen, sitten selittämään ja yhdistämään tieteelliseksi järjestelmäksi. Niin kehittyi maantiede. Se onkin vanhimpia tieteistä ja käsitti nuoruudessaan useita muitakin luonnontieteitä, jotka sittemmin ovat siitä eronneet itsenäisiksi. Historian ja tähtitieteen kanssa se kulki läheisessä liitossa. Maantiede on melkein yhtä vanha kuin kirjainkirjotuskin. Vanhimmilla sivistyskansoilla tosin oli jo melkoinen kirjotustaito, mutta se oli vielä niin hankala, että ainoastaan tärkeimmät, uskontoa ja valtiota sekä käytännöllisen elämän tarpeita koskevat vaatimukset voitiin sen kautta tyydyttää. Vasta Kreikkalaisilla tietojen säilytyskeino kehittyi siksi mukavaksi, että sitä voitiin käyttää puhtaasti tutkimuksellisiinkin tarkotuksiin, ja sen vuoksi voidaan heitä pitää maantieteen, samoin kuin monen muunkin tieteen varsinaisina perustajina. Vasta kirjallisen maantiedon kautta tulivat maantuntemuksen tulokset sillä tavalla säilytetyiksi, että ennen saatuihin voitiin lisätä uudet ja siten perustusta yhä kehittää.

Löytöretkien historia valaisee monella tavalla yleistä historiaa, josta se onkin tärkeä osa. Se meille melkeinpä joka lehdellä osottaa, kuinka kansainvälisen yhdysliikkeen laajeneminen aina on vaikuttanut elähyttävästi aikoihin ja kansoihin ja suuntaillut seuraavaa kehitystä. Kun jonkun suuren tapauksen kautta näköpiiri on äkkiä laajentunut, niin ei kauaa kulu, ennenkun vaikutukset tulevat selvästi näkyviin seuraavain aikain ajatuksissa ja vaiheissa. Kun sivistyskansoja on joutunut yhteyteen jonkun vieraan sivistyksen kanssa, niin uudet vaikutukset hedelmöittävät puolella ja toisella. Kun taas kultuurin toimialat ovat laajentuneet rohkeitten retkien kautta uusiin, luonnontilassa oleviin maihin, kun on avautunut suuria luonnonrikkauksia tai otollisia aloja siirtolaisuudelle, niin on sekin usein vaikuttanut kerrassaan käänteen tekevästi seuraaviin aikoihin, luonut uusia aavistamattomia kehityksiä, jopa rakentanut uusia maailmoja. Kaikki nämä historian ilmiöt liittyvät läheisesti aineeseemme. Ne ovat löytöretkien jälkiseurauksia, ja esityksemme olisi vaillinainen, ellemme niitäkin muistelisi.

Laajenneen maantuntemuksen vaikutukset ovat alati olleet niin ilmeisiä, että sen merkitystä helposti voidaan liiotellakin. Muistakaamme sen vuoksi, etteivät korkeimmat henkiset saavutukset kuitenkaan perustu laajoihin yhteyksiin, vaan että ne on voitettu verraten suppeilla aloilla. Henkisen viljelyksen laita on suuressa määrin samanlainen kuin aineellisenkin. Laajat kauppasuhteet vaikuttavat aina virkistävästi kaikkiin toimeliaisuuden haaroihin, mutta siitä huolimatta jokaisen maan vakavaraisuuden perustus kuitenkin on sen luonnollisissa apulähteissä ja niiden kehittämisessä. Vanhimman ajan sivistykset kehittyivät aloilla, joitten yhteydet ulospäin olivat verraten pienet. Niin oli Egyptin laita, samoin Babylonin, ja kaikkein pysyvin henkinen omaisuus on varttunut siinä pienessä maassa, joka on Jordanin ja Välimeren välillä ja jonka kansa ei liikkunut kaukanakaan omain rajainsa ulkopuolella.

Ja yhtä väärin olisi arvostella aikakausien merkitystä ihmiskunnan elämässä yksinomaan sen kautta, kuinka suuri niitten maantuntemus on ollut, kuinka edistynyt niitten käsitys maan ja avaruuksien luonnonseikoista. Kokonainen vuosituhannen kestävä ajanjakso, Keskiaika, omisti hämmästyttävän alkuperäiset tiedot sekä maailman rakenteesta, että vieraista maista ja kansoista. Se unohti Vanhan ajan tieteelliset saavutukset, hylkäsi sen arvostelevan, ennakkoluulottoman tutkimuksen ja hyväksyi Raamatusta jälleen samat käsitykset, jotka kreikkalaiset olivat vanhentuneina hylänneet monta vuosisataa ennen ajanlaskumme alkua. Jos siis maantiedon kannalta arvostelisimme Keskiaikaa, niin sen merkitys ihmiskunnan elämässä tosiaan olisi arvattava hyvin pieneksi, jopa kerrassaan taka-askeleeksi. Mutta juuri samainen levoton ja pimeä aika on kuin onkin laskenut perustuksen Uuden ajan suurenmoiselle kehitykselle, ja se on myös kehittänyt toisenlaisia henkisiä arvoja, jotka kuuluvat ihmiskunnan kauneimpiin saavutuksiin.

Löytöretkien historialla on oma reipas luonteensa. Se käsittelee toisilleen vieraitten kansain ja kultuurien ensimäisiä yhtymyksiä ja näkee sen vuoksi oloja aina uutuuden valossa. Ja vielä se enimmäkseen käsittelee semmoisten miesten työtä, joita rohkea yritteliäisyys, tiedonhalu, seikkailukiihko on saanut vaaroista huolimatta kuljettamaan maantuntemuksen rajapaaluja kauemmaksi outoihin maihin. Tämä historia on sen vuoksi täynnään tarmoa ja rientoa, rohkeita yrityksiä, miehuullisia taisteluita, kestettyjä ja voiton vieneitäkin vaaroja. Lukemattomat ovat näillä teillä sortuneet, mutta suurempi on niitten luku, jotka ovat palanneet kotimaahan löydöistään kertomaan. Näemme ensimäiset tienraivaajat monessa semmoisessa maassa, jonka sivistys on sen jälkeen kauttaaltaan verhonnut lauhkeaan vaippaansa. Emme suinkaan aina voi antaa myötätuntoamme näille uusien urien aukaisijoille, mutta mielenkiintomme he enimmäkseen voittavat. Monta jaloakin luonnetta tapaamme, ja lukemattomien seikkailijoitten ohessa ovat monet ylevämielisetkin ja itsensä uhraavat miehet saaneet hautansa tuntemattomissa merissä, oudoilla rannoilla, ennen kokemattomissa vaaroissa, taikka onnellisen matkan jälkeen palanneet kotimaahansa vastaan ottamaan ansaitun voitonseppeleen.

MAANTIETO VANHALLA AJALLA.

Jos kirjottaisimme maantuntemuksen vaiheista vain säilyneitten kirjallisten lähteitten nojalla, niin tulisi meidän alkaa Helleeneistä, sillä he ovat ensimäinen kansa, jolta on säilynyt maantieteellistä kirjallisuutta. Muinaismuistojen ja historiallisten tapausten johdolla voimme kuitenkin luoda silmäyksen kauemmaksikin taapäin.

Jo paljon ennen kreikkalaisen kultuurin aikoja eli kauempana Idässä suuria kansoja, jotka olivat kehittäneet korkean sivistyksen. Kuta enemmän sitä aljetaan tuntea, sitä varmemmaksi käy, että saamme hakea monta sekä Kreikkalaisten, että samalla omankin kultuurimme juurta Eufratin ja Tigriin sekä Niilin laaksoista. Mesopotamian ja Niilin laakson suurten kansain maantuntemuksen arvioiminen on sitäkin tärkeämpi, kun niitten luomat olot varmaan kauan vaikuttivat ratkaisevasti Välimeren maitten itämaisiin yhteyksiin. Mutta lisäksi Babylonin ja Egyptin luoma sivistys avasi Välimeren maat historialle.

Vanhan maailman ensimäiset historialliset löytöretkeilijät olivat Foinikit, ja nämä juuri pienestä maastaan Libanonin juurelta kuljettivat Itämaiden kehittyneen viljelyksen kaikkialle Välimeren rannoille vilkkaan laivaliikkeensä ja kauppansa kautta. Foinikeista varmaan tiedämme, että heillä on ollut erinomaisen laaja maantuntemus ja että he ovat tehokkaasti edistäneet sen leviämistä muittenkin kansain kesken, mutta heiltä ei ole säilynyt mitään kirjallisuutta. Heidänkin maantuntemuksensa tulee meidän sen vuoksi koettaa saada selville kehityksen yleisestä kulusta ja muinaismuistoista.

Vasta Kreikkalaiset alkoivat koota tietoja vieraista maista ja kansoista teoksiin. He olivat laajoilla kauppamatkoillaan ja varsinaisilla tutkimusretkilläkin tutustuneet kaikkiin niihin maihin, joitten liike kallistui Välimerelle, tai joihin oli tältä mereltä helppo päästä. Saadakseen selvemmän yleiskuvan maantiedoistaan he laativat ensimäiset kartat. He aavistivat, että maa on pallonmuotoinen, ja suorittivat ensimäiset astemittaukset. Näin he loivat maailman rakennuksesta käsityksen, joka kokonaan rikkoi vanhemmat alkuperäiset uskot ja paljon ennen Copernicusta ja Kepleriä olisi johtanut aurinkokunnan, maan ja tähtien keskinäisten asentojen ymmärtämiseen, jos Keskiaika olisi heidän jälkiään seurannut. Kreikkalaiset asettivat maantieteen, samoin kuin muutkin tieteet, tutkimuksen pohjalle ja käsittelivät luonnon ilmiöitä niin uudenaikaisessa hengessä, että vasta viime vuosisatoina on voitu kohota sille kannalle, jolle he tieteen jättivät.

Roomalaiset laajensivat melkoisesti maantuntemusta varsinkin pohjoiseen päin ja edistivät sivistyksen tasaantumista Välimeren maissa yhdistämällä ne yhdeksi valtakunnaksi ja rakentamalla kaikkialle oivallisia teitä. Niin kehittyi vilkkaat maayhteydetkin. Mutta varsinaista maantiedettä he vähän viljelivät. Roomalaisellakin ajalla olivat etevimmät tutkijat kreikkalaisia, ja sillä kannalla, jolle Eratosthenes, Strabon ja Ptolemaios maantieteen jättivät, se pysyi Keskiajan lopulle saakka. Vasta silloin aljettiin uudelleen lukea luostareissa säilynyttä klassillista kirjallisuutta ja huomattiin, kuinka paljon kauemmaksi vanhat tutkijat jo olivat ennättäneet. Maattuaan vuosituhannen unohduksessa kantoi siten vanha kreikkalainen maantiede myöhäiset, mutta sitä kauniimmat tulokset.

EUFRATIN JA TIGRIIN LAAKSON MUINAISET SIVISTYSKANSAT.

Jo monta vuosituhatta ennen ajanlaskumme alkua oli Eufratin ja Tigriin laaksossa, varsinkin virtain suupuolessa, erinomaisen toimelias ja taaja asutus. Kaksoisvirtain maassa muodostui suuria valtakuntia ja kehittyi monipuolinen kultuuri, jonka sisällys on vuosituhansia ollut unohduksissa. Puolentoista vuosituhannen aikana eivät Länsimaat ole Babyloniasta, Assyriasta ja Elamista tienneet sanottavasti muuta, kuin mitä Raamatussa on niistä kerrottu, tai mitä paljon myöhemmin eläneet kreikkalaiset oppineet kertovat puoleksi tarun muodossa. Kuta enemmän kaksoisvirtain maan lukuisia rauniokumpuja nykyään kaivetaan, sitä enemmän niistä löytyy todistuskappaleita, jotka valaisevat kultuurimme vanhimpia juuria. Babyloniasta ja Niilin laaksosta Kreikkalaiset saivat tiedon alkeita, vaikka tosin suureksi osaksi merta kulkevien Foinikkien välityksellä. Tiedämme nyt, että esim. tähtitiede on saanut alkunsa Babylonian kirkkaan taivaan alla ja että siellä ensiksi kehittyi se ajanjako, joka vielä tänäpäivänä on käytännössä. Lukemattomat esihistorialliset löydöt kautta Europan viittaavat siihen, että Babylonian vaikutus on jo niin varhaisina aikoina ulottunut laajalle pohjoiseen ja luoteeseenkin, vaikka ehkä suoranaista yhteyttä ei ollutkaan olemassa.

Babylonia.

Babylonia oli oikeastaan enemmän maantieteellinen ja historiallinen kuin kansallinen mahti. Monet kansat ovat aikain kuluessa toimineet sillä alueella, jonka muinoinen Babylonia käsitti; kansoja katosi, mutta asutus ja sivistys elivät aina ajanlaskumme alkuun saakka.

Jo neljännellä vuosituhannella e Kr. asui kiilakirjotusten todistuksen mukaan Babyloniassa seemiläisiä kansoja. Nämä eivät kuitenkaan olleet maan alkuväestöä, vaan vielä ennen heitä, harmaimmassa muinaisuudessa, siellä oli elänyt ja vallinnut älykäs muinaiskansa, Sumerit, joka oli itse kiilakirjotuksenkin keksinyt. Sumerit, jotka eivät olleet seemiläisiä, olivat jo neljännellä vuosituhannella ennen ajanlaskumme alkua menettäneet kansallisuutensa. Heidän kielensä vain säilyi vielä kauan seemiläisessäkin Babyloniassa samalla tavalla kuin Keskiajalla latina, s.o. uskonnon ja kirjallisuuden kielenä. Niin vanha oli tässä laaksossa korkeampi viljelys.

Kiilakirjotuksista saamme tietää, että jo noin vuoden 3000 vaiheilla e.Kr. Babylonin kuningas Sargon oli valtansa alle laskenut kaiken kaksoisvirtain maan ja Syyrian, niin että hänen valtansa ulottui Välimerelle saakka. Vieläpä voidaan melkein varmasti päättää, että jo Sargonin laivat purjehtivat Välimerellä. Arabia näyttää niinikään jo silloin olleen Babylonilaisille kauttaaltaan tunnettu; sen länsipuolta he sanoivat Meluhaksi, itäosaa Makaniksi.

Mutta muutoin ovat tietomme siitä, kuinka laajalle Babylonian vaikutus ja maantuntemus ulottui, hyvin vaillinaiset. Elam, Anzan ja Suri, s.o. nykyisen Iraanin länsireuna, joka jyrkästi viettää Tigriin laaksoon, kävivät Babylonian kanssa ainaisia sotia ja olivat siis arvatenkin myös Babylonian sivistyksen vaikutuksen alaisina. Mainitut maat lienevät sen vuoksi olleet kaksoisvirtain laakson asukkaille hyvin tunnetut. Mutta paljoakaan kauemmaksi Babylonialaisten maantieto ei näytä ulottuneen. Nykyistä Armeniaa he sanoivat Gutien maaksi ja kaikkia Armenian itäpuolella olevia seutuja yhteisellä nimellä »Umman-Mandaksi». Tämä nimitys ei näy tarkottaneen mitään erikoista kansaa, vaan yleensä kaikkia raakalaiskansoja, jotka sillä puolella asuivat — samoin kuin Kreikkalaiset myöhemmin nimittivät yhteisellä nimellä Skyyteiksi kaikkia sillä puolella asuvia paimentolaiskansoja. Luoteessa tunsivat Babylonialaiset varmaan Vähän-Aasian Hethalaiset, ja Palestinan pohjoisosaa jo vanhastaan sanottiin »Lännen maaksi». Tokko vanhat Babylonialaiset harjottivat laivaliikettä Persian lahdella, sitä ei varmaan tiedetä. Helmenpyynnistään tunnetuilla Bahrein-saarilla on säilynyt muinaismuistoja, jotka osottavat Foinikkien asuneen siellä jo ehkä ikivanhain Sumerilaisten aikana. Siitä päättäen oli Persian lahden laivaliike varhaisimpina aikoina Foinikkien käsissä.

Ainakin näin laajalle ulottui siis Babylonian maantuntemus jo neljännellä vuosituhannella ennen ajanlaskumme alkua. Mutta sen jälkeen ei se kahden ja puolen vuosituhannen kuluessa näytä siitä paljoakaan laajenneen. Ehkä se päin vastoin ainakin muutamalle suunnalle supistui. Babylonian pääsy Persian lahdelle näyttää, omituista kyllä, moneksi ajaksi kokonaan katkenneen, sille puolelle kun syntyi uusi valtakunta, jota kiilakirjotuksissa sanotaan »Merimaaksi». Mutta Egyptin faaraoitten kanssa Babylonian hallitsijat olivat tällä ajalla kirjeenvaihdossa.

Assyria.

Samoin kuin Babylon tuli erotetuksi Persian lahdesta, samoin sen Assyria 11. vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua erotti Välimerestä. Kiilakirjotukset kertovat, että jo assyrialainen kuningas Tiglat Pileser retkeili Välimerelle saakka, jossa hän oli näkemässä suurien merieläinten pyyntiä. Jo pari vuosisataa ennen hänen hallitusaikaansa Assyria oli ruvennut lähettämään siirtolaisia Armeniaan, laajentaen sille puolelle kaksoisvirtain laakson vaikutusvaltaa ja maantuntemusta. Tätä siirtolaisuutta todistavat lukuisat kiilakirjotukset, joita on nykyaikoina löydetty Armeniasta ja Kappadokiasta.

Muilla tahoilla Assyrialaiset eivät sitä vastoin ulottaneet maantieteellisiä tietojaan edemmäksi kuin Babylon. Tosin assyrialaiset armeijat samoilivat kautta Arabian moneen kertaan, mutta saman olivat jo kaksituhatta vuotta aikaisemmin Sargonin ja muitten babylonilaisten hallitsijain sotajoukot tehneet. Assyrialaisten kuningas Asarhaddon aikoi saattaa valtansa alaiseksi koko Lounais-Arabian, voidakseen sieltä hallita Intian kauppaa, josta Babylon ja Assyria olivat tulleet osattomiksi edellisen valtakunnan menettäessä pääsyn Persian lahdelle. Jemenin kautta kulkeva Intian kauppa taas poikkesi Punaisen meren länsirannalle ja maataipaleen poikki Niilin taakse. Nämä sotatoimet puhuvat kylläkin selvää kieltä siitä vilkkaasta liikkeestä, joka jo niin vanhoina aikoina suuntautui Intiaan, vaikk'ei sen vanhimmista vaiheista olekaan säilynyt suoranaisia tietoja.

Elam.

Elämin valtakunta, joka rajotti Babyloniaa itäpuolella, ei ollut yhtä korkealle kehittynyt kuin tämä maa, vaikka se epäilemättä olikin saanut Babyloniasta koko joukon sivistysaiheita. Se pysyi puoliraakalaisena, sotaisena vuorimaana, jonka maantiedollinen merkitys oli pikemmin kielteistä laatua, sillä Elam näyttää kautta aikain estäneen Babyloniaa levittelemästä valtaansa itään päin ja pääsemästä maisin kauppayhteyteen Intian kanssa. Mahdollista on, että Elam on välittänyt maisin kulkevaa karavanikauppaa, samoin kuin niin monet myöhemmät puoliraakalaiskansat samoilla seuduilla. Mutta se piti kaupan niin tiukasti omissa käsissään, ettei kaksoisvirtain laakson väestö koskaan saanut sille puolelle aikaan laajempaa välitöntä kauppayhteyttä. Ainoastaan yhdeksännellä vuosisadalla e.Kr. näyttää Elam jonkun aikaa olleen heikkouden tilassa, sillä siihen aikaan sai Assyrian kuningas Salmanasar II Baktriasta ja Intiasta lahjoja, kaksikyttyräisiä kameleja ja Intian elefantteja. Pian näyttää yhteys kuitenkin uudelleen katkenneen, kunnes Persialaiset, perustettuaan Iraaniin suuren valtakunnan ja vallotettuaan kaksoisvirtainkin maan, tällä puolella saivat aikaan avoimen maayhteyden Intian kanssa.

Vanha Egypti.

Yhtä kauas muinaisuuteen kuin Eufratin ja Tigriin välisessä maassa ulottuu sivistys Niilin laaksossa, ja samoin kuin Babyloniasta ja Assyriasta, samoin olemme Egyptinkin muinaisuudesta saaneet luotettavia tietoja vasta viime vuosisadalla, jolloin vanhain Egyptiläisten kuvakirjotusta opittiin lukemaan. Hieroglyyfeistä tiedämme, kuinka monipuolisesti Egyptin sivistys oli kehittynyt jo vuosituhansia ennen kuin Herodotos matkusti Niilin laaksossa. Ne valaisevat, vaikka tosin niukasti, vanhan Egyptin maantieteellisiäkin suhteita. Kaikki niistä saatavat tiedot ovat sitä mieltäkiinnittävämpiä, kun ne seudut, jotka olivat Egyptin länsi- ja eteläpuolella, myöhemmin tulivat kokonaan erotetuiksi muun maailman yhteydestä, niin että ne vasta aivan nykyaikoina ovat tulleet osapuilleen tunnetuiksi.

Vanhimmassa Egyptissä, jonka lähempi rajapaalu on asetettu toisen vuosituhannen keskivaiheille e.Kr., Niilin laaksoa viljeli rauhallinen, alallaan pysyvä maanviljelysväestö, joka muun maailman kanssa ylläpiti kauppasuhteita ainoastaan sen verran, että sai hankituksi ruumiitten balsamoimiseen tarvittavia savusteita, eräitä hyvänhajuisia kummilajeja. Rajamaittensa asioihin ei Egypti muutoin paljoa puuttunut. Sitä estivät maantieteellisetkin syyt, sillä heti Niilin kapean laakson molemmin puolin alkoivat nuo autiot päivänarinat, joilla ei mikään viljelys menesty, ja jotka lisäksi estivät suurempia sotavoimia tunkeutumasta vedettömäin aavikoitten poikki harvassa oleviin keitaisiin. Eteläänpäin taas vaikeutti tunkeutumista yhä kuumeneva ilmasto ja Niilin keskijuoksulla kuohuvat lukuisat kosket. Alimmilta koskilta jättiläisjoki virtaa niin korkeitten rantain välissä, ettei tulvavesi voi niille nousta. Viljelyksen täytyi seisahtua Assuanin koskille: siitä ylöspäin erämaat kahden puolen pitkillä matkoilla lähestyivät aivan jokeen saakka. Koko Egypti onkin oikeastaan vain suuri keidas, joka luonnostaan on muusta maailmasta erotettu, kapeata meririntaa lukuunottamatta.

Elefantinen saarella, joka on Assuanin koskien kohdalla, tapahtui tavaranvaihto vanhan Egyptin ja siitä alkavan Nubian välillä. Tämän kaupan laatua todistavat mainitun saaren ja Syenen kaupungin nimet; ne merkitsevät »norsunluusaarta» ja »kauppaa». Näissä raja-alueissa elävät kansat luonnollisesti olivat Egyptiläisille jo vanhastaan tunnetut. Ne olivat tummanruskeata rotua, vaikka luultavasti samaa alkujuurta kuin Egyptiläiset itsekin. Mutta Egyptiläiset lukivat heidät, samoin kuin heidän eteläpuolellaan asuvat »Nehetkin», neekereihin.

Laajimmillaan ollessaan Egyptin valta etelässä ulottui aina kolmansille koskille, lähelle nykyistä Dongolaa, jossa Arkon saarella on jonkun Egyptin kuninkaan ikivanha kuvapatsas. Nykyisen Wadi Haitan luona on niinikään säilynyt vanhain egyptiläisten kuninkaitten kirjotuksia ja linnanpohjia. Kuningas Usertesen eräässä rajakirjotuksessa sääti: »Tämä on eteläraja. Älköön ainoakaan neekeri kulkeko tämän rajan poikki pohjoista kohti, ei jalan eikä vesitse, älköönkä myöskään heidän karjansa. Jos he tahtovat tulla Akentin maahan kauppaa tekemään, niin älköön kukaan heitä siitä estäkö, mutta Hehiä kauemmaksi ei pidä koskaan ainoankaan heidän laivansa yrittää.»

Mutta egyptiläinen sivistys levisi kuitenkin tähän maahan, joka näin oli tullut sen kanssa kosketuksiin. Sitä vielä tänä päivänä todistavat Nubiassa tavatut suurenmoiset rakennusjäännökset. Vanhoista kuvista näkyy, miten raakalaiskannalla elävä neekerikansa muutti vaatepartensakin ja hiusmuotinsa egyptiläisen mallin mukaiseksi. Viime aikoina on näissä maissa, jotka Englantilaisten toimesta on rauhotettu, ryhdytty muinaistutkimuksiin, jotka lupaavat suuria tuloksia.

Egyptiläisten tunkeutuminen etelää kohti ja sivistyksen kohoaminen sikäläisissä maissa vaikutti, että Nubiassa muodostui Napata niminen valtakunta, joka voimistui siksi, että se saattoi pari vuosisataa itse Egyptiäkin hallita. Mutta kun Napatan täytyi ylivallastaan luopua ja se vähitellen tuli kokonaan erotetuksi Egyptistä, niin se raaistumistaan raaistui ja vaipui ympärillä asuvain neekeriheimojen tasalle.

Punt.

Jo näinä vanhoina aikoina käytiin Niilin laaksosta kauppaa Punt nimiseen maahan, jonka arvellaan olleen Punaisen meren rannalla, ehkä Adenin seuduilla. Kauppatavarat nousivat ensin Niiliä ja kulkivat sitten maan poikki Punaiselle merelle, jonka rantoja pitkin niitä vietiin edelleen laivoilla etelään päin.

Toisen vuosituhannen keskivaiheilla eräs Egyptin kuningatar lähetti suuren retkikunnan Puntiin, jonka asukkaita, kyliä, kasveja ja eläimiä hän sitten kuvautti rakennuttamaansa suureen kuolintemppeliin. Nämä vanhat kuvat, joitten esineet, pyöreät, mehiläispesän muotoiset, osasta paaluille rakennetut majat ovat aivan samanlaisia kuin nykyisetkin neekerimajat, todistavat erinomaisen sattuvasti, kuinka samalla kannalla luonnonkansat, kultuurivaikutuksista erillään, voivat säilyä vuosituhansia. Tämä vanhoillisuus, joka on Afrikan alkuasukkaille ominainen piirre, ilmenee myös kuvattujen ihmisten vaateparressa, tukan somistuksessa ja koristeitten käyttämisessä. Ne ovat syrjäisemmissä seuduissa vielä tänä päivänä aivan samanlaiset kuin 3500 vuotta takaperin. Yksin afrikkalainen naisihannekin on pysynyt kolme ja puoli vuosituhatta ennallaan. Egyptiläiset taiteilijat kuvasivat neekerikaunottaren niin lihavaksi, pyöreäksi ja muodottomaksi, että miehen täytyi kuljettaa vaimoaan aasilla. Samanlaisia ovat vielä tänä päivänä neekeripäälliköitten suosikkivaimot, kuten monetkin matkustajat tietävät kertoa. Egyptin kuningattaren maalauttamista kuvista näkyy, että Egyptiläiset oman maansa tuotteita, kuten puukkoja, kirveitä ja muita valmisteita vastaan vaihtoivat Puntin asukkailta pihkoja, norsunluuta, myrrhapuuta, eebenholtsia, kultaa ja silmäkoristeita, pavianeja, merikissoja ja koiria, pantterin nahkoja ja orjia. Tämäkin kauppa pysyi kautta vuosituhansien melkein samana.

Paljon tärkeämpi oli egyptiläisen kultuurin vaikutus pohjoisessa», vaikka Egyptiläiset myöhänlaiseen ryhtyivätkin laajentamaan valtaansa sille puolelle. Merellä he eivät tosin itse liikkuneet laajalta, mutta jo hyvin vanhoina aikoina olivat Välimeren kansat oppineet purjehtimaan Niilin suistamoon kauppaa tekemään ja arvatenkin ryöstämäänkin. Vanhoissa hieroglyfeissä puhutaan »merimaiden kansoista», jotka usein tekivät rosvoretkiä Egyptin rannalle.

Palestinaan ja Syyriaan Egyptin hallitsijat sitä vastoin tekivät useinkin sotaretkiä. Palestinaa nimitetään kuvakirjotuksissa »Ylä-Retenuksi»; sen toista puolta sanottiin »Kenanaksi» (Kaanaaksi).. toista »Amariksi»(Amorittien maaksi). Syyrian alanko oli »Ala-Retenu». Kreeta oli »Keft» ja Foinikit »Fenekhejä«.

Hieroglyfit kertovat Egyptin hallitsijain käyneen sotia aina Eufratin ja Tigriin maahan saakka, »jossa vesi juoksee nurinpäin» (s.o. päinvastaiseen suuntaan kuin Niili), »jossa kuljetaan pohjoiseen, kun kuljetaan vastavirtaan». Egyptiläisistä näytti luonnottomalta, että mikään virta juoksi toiseen suuntaan kuin heidän pyhä Niilinsä. Vanhoista kirjotuksista käy selville, että Egyptin ja kaksoisvirtain maitten hallitsijat toisin ajoin olivat keskenään kirjeenvaihdossakin.

Syyrian maihin kävi Egyptistä vilkas kauppa, ja vaikka Egyptillä itsellään oli kehittynyt teollisuus, niin osti se vielä teollisemmasta Syyriasta kaikenlaisia valmisteita, laivoja, vaunuja, aseita, monenlaisia astioita ja soittokoneita, vieläpä uusia leipälajejakin, kaloja, karjaa ja varsinkin viiniä, jonka maustamisessa Syyrian asukkaat olivat kaikkia muita etevämmät. Syyrialaiset tavat, rakennusmalli, vieläpä jumalatkin levisivät toisella vuosituhannella e.Kr. Egyptiin. Silloin valtasi seemiläisyys ikivanhan Egyptin samalla tavalla, kuin myöhemmin Aleksanteri Suuren ja Ptolemaioksien ajalla kreikkalaisuus.

Välimerenmaitten esihistorialliset kansat.

Kun Niilin laakson ja kaksoisvirtain maitten ikivanhat valtiot ja yhteiskunnat alkoivat menettää elinvoimansa, niin haki edistys toimialoja uusissa maissa ja uusien kansain keskuudessa. Se siirtyi jokien ahtaista laaksoista meren rannalle, joka oli siksi maitten piirittämä, että se pikemmin vaikutti yhdistävästi kuin erottuvasti.

Egyptin, Babylonian ja Assyrian vanha historia on näitten maitten vanhan kirjallisuuden tutuksi tultua astunut niin lähelle, käynyt niin eläväksi ja monivaiheiseksi ja me huomaamme niitten sivistyksen niin kehittyneeksi, yhteiskunnat niin järjestyneiksi, että näitten tietojen valossa mielestämme tulemme kuin alkuasteilla olevaan uuteen maailmaan, kun noina ammoisina aikoina mielessämme siirrymme Välimeren rannoille. Nämä näyttävät olleen Babylonian ja Egyptin kansoille melkein yhtä tuntemattomia kuin Amerikan rannat Lännen kansoille Uuden ajan alussa.

Siitä syystä onkin jo oltu taipuvaisia arvaamaan liiankin suureksi Itämaitten vaikutusta kultuurin viriämiseen Välimeren reunoilla. Aivan viime vuosikymmenien muinaistutkimukset ovat nimittäin osottaneet, että ainakin tuon meren itäosissa on vallinnut itsenäinen korkealle kehittynyt sivistys, joka on yhtä vanha kuin Egyptin tai Babylonian.

Schliemann kaivoi Hissarlikin (Troijan) raunioista esiin ikivanhoja kaupunginpohjia ja esineitä, jotka todistavat edistyneitä oloja ja sisältävät aivan itsenäisesti kehittyneitä koristemuotoja. Hän jatkoi löytöjään Peloponnesossa, jossa Mykenan vanhat kalmistot luovuttivat tutkimukselle aavistamattoman rikkauden helleeniläisaikaa vanhemman ajan kultuuriesineitä ja rakennuksia. Mutta kaikkia näitä löytöjä rikkaammat ja tärkeämmät ovat ne, joita Evans on Kretan saarella tehnyt. Hän on kaivanut esiin Knossos kaupungin pohjat saaren pohjoisella rannalla ja huomannut Minoksen tarumaisen palatsin todellisuudeksi, paljastanut kehityksen ja kultuurin, joka ulottuu niin kauas taapäin, kuin yleensä voidaan edellyttää ihmisen muodostaneen suurempia ja korkeammissa muodoissa eläviä yhteiskuntia.

Mikäli näihin muinaisjäännöksiin jo on ennätetty syventyä, voidaan niistä tehdä se johtopäätös, että Kretassa aina myöhemmältä kivikaudelta saakka on elänyt samoilla paikoilla alati kehittyvä kansa, jonka loistoaika oli pronssikausi, mutta jonka rautakauden alussa voitti pohjoisesta tuleva raakalaiskansa — arvatenkin vanhat Helleenit — niin että se menetti koko kansallisen olemuksensa ja luultavasti suli vallottajain kanssa samaksi kansaksi. Vielä voidaan päättää, että tämä sivistys on ollut yhteinen koko Egean meren ympäristölle, josta syystä sitä sanotaankin egeiseksi, vaikka se näyttää kehittyneen korkeimmalle ja yhtäjaksoisimmin juuri Kretassa, jossa saariasema suojeli sitä häiriöiltä. Kaikesta päättäen harjotti tämä kivikauden ja pronssikauden kehittynyt kansa laajaa laivaliikettä sekä Egean meren saaristossa, että Syyrian rannikolle ja varsinkin Egyptiin, jonka kanssa Kretalla on ollut ikivanhat yhteydet. Egyptiläisissä hieroglyfeissä mainittu Keft tarkotti juuri Kretaa. Kirjotustaitokin oli tälle kansalle tunnettu — sillä oli kahdenlainen kirjotus, vanhempi kuvakirjotus, joka kuitenkin kokonaan poikkeaa egyptiläisestä, ja nuorempi viivakirjotus, joka vähän muistuttanee vanhempaa arabialaista; mutta ei kumpaakaan ole vielä osattu lukea, kun ei ole mitään johtoa siihen, mitä kieltä tuo esihistoriallinen sivistyskansa on puhunut. Mutta ehkä ihmeteltävin oli sen taide, joka todistaa samalla sekä erinomaisen kehittynyttä tekotapaa, että sen kansan ruumiillista kauneutta, joka tuon taiteen kehitti.

Mitä kansoja varhaisimpina aikoina asui Syyrian rannoilla, siitä ei ole mitään tietoa. Foinikit saapuivat sinne Persian lahden etelärannalta, jossa nykyisten Bahrein saarien seudut olivat heidän asuntoalueensa keskusta. Foinikit luultavasti alkuaikoina välittivät Babylonian sumerilaisten kaupunkien laivaliikettä. He siitä päättäen olivat jo tottuneet merillä purjehtimaan muuttaessaan Libanonin juurelle, Välimeren rannalle, ja rakentaessaan sinne kaupunkinsa ja laivastonsa. Jotkut tutkijat luulevat, että Foinikit ehkä olivat samaa kansaa, jota alkuaan myös asui Egyptin hieroglyfeissä mainitussa Punt maassa Punaisen meren suulla, ja joka siis olisi hallinnut molempien itäisten väyläin laivaliikettä jo hämärimmästä muinaisuudesta saakka.

Monet vaiheensa oli varmaan Välimeren länsiosankin mailla ja kansoilla ollut, ennenkuin historian ensimäinen sarastus niille lankeaa. Mutta niistä emme paljoa tiedä. On tosin säilynyt joku verta muinaisjäännöksiä, joitten nojalla ehkä tutkimus tulevaisuudessa voi tehdä sitovia johtopäätöksiä, mutta toistaiseksi saamme tyytyä vertailevan rotututkimuksen viittauksiin. Niitten mukaan on Välimeren rannoilla jo ikivanhoista ajoista tapahtunut kansainvaelluksia, jotka ovat monella tavoin muuttaneet niitten rotuoloja. Kieliä ja kansoja on kadonnut, toisia tullut sijaan, ja kadonneet ovat vain jättäneet ihonsa, hiusvärinsä tai muita rotumerkkejään kummittelemaan niitten kansain ruumiinrakennuksessa, joitten kieliin ne hautaantuivat.

Vertailevan pääkallotutkimuksen johdolla koettaa anthropologia päästä vanhimpien rotujen perille, joitten vaiheitten selvittämiseen kielitiede ei tarjoa johtoa, koska nuo kielet jo ovat kuolleet.

Uusimmat ihmistieteen tutkijat ovat etupäässä pääkallojen muodon johdolla tulleet siihen johtopäätökseen, että kaikki ne valkoiset kansat, joita vanhempina aikoina on asunut Europassa, Länsi-Aasiassa ja Pohjois-Afrikassa, ovat kehittyneet yhteisessä alkukodissa Pohjois-Afrikassa, Saharan vielä ollessa viljelyskelpoista, hyvin kasteltua maata, niinkuin vanhat esiaikaiset jokilaaksot todistavat. Tämä arvatenkin tapahtui samoihin aikoihin, jolloin Europpa vielä suureksi osaksi oli mannerjäätiköitten peitossa. Afrikasta sai siis Europpa asukkaansa, Afrikasta lähtivät seemiläiset kansat itää kohti, vallaten Länsi-Aasian, ja samaa alkujuurta ovat nekin kansat, jotka sinne jäivät ja jotka berberien nimellä ovat näihin saakka harvinaisen puhtaina säilyttäneet sekä kielensä että rotuominaisuutensa. Uusissa asuinpaikoissaan pohjois-afrikkalaiset siirtolaiskansat aikain kuluessa erilaistuivat. Mutta Välimeren rannoilla ne hyvin myöhään, aina historiallisen ajan alkuun saakka, pysyivät jotenkin samoina, kunnes aarialaiset tulivat ja laskivat Välimeren pohjoisrannoilla olevat liibyalaiskieliset kansat valtansa alle, pakottaen niitä omaksumaan aarialaisen kielensä, mutta sen sijaan itse omistaen paljon niitten rotuominaisuuksia. Tästä sekotuksesta ovat syntyneet ne kansat, jotka nykyään elävät Etelä-Europassa.

Siihen aikaan kun Foinikit alkoivat Välimerellä purjehtia, asui sen pohjoisrannoillakin siis etupäässä hamilaissukuisia kansoja, vaikka ne jo olivatkin melkoisesti eronneet varsinaisista libyalaisista. Kielentutkimuskin osaksi tukee tätä mielipidettä, sillä baskin kielen ja nykyisen berberin kielen välillä on huomattu selvää sukulaisuutta, joka kuitenkin on niin vanhaa, että kielet jo historiallisen ajan alussa varmaan olivat toisilleen aivan vieraat. Näitä libyalaisia kansoja olivat Italiassa Ligurit, joitten nimikin johdetaan samasta juuresta kuin Libya, Sardit, Sisilialaiset ja toisten luulon mukaan useimmat niemimaankin heimot, lukuunottamatta Etruskeja; näitten luullaan tulleen Egean mereltä ja tuoneen sieltä mukanaan ne sivistysainekset, joitten jäännöksiä heidän haudoistaan on löydetty. Hamilaissukuisten »Välimeren kansain» sekaan saapui sitten varhaisia aarialaisia kansoja, kuten lllyrikot, nykyisten Albasien esi-isät, Keltiläisiä ynnä vihdoin Latinalaiset, jotka lopulta vallottivat koko Italian ja antoivat sille kielensä.

Balkanin niemelle saapuivat illyrialais-thraakialaiset kansat ennen Helleenejä, mutta näistä tuli niemimaan johtava kansallisuus, vaikka varhaisemmat kansa-ainekset kauan, osasta tähän päivään saakka, heidän rinnallaan pitivät puoliaan. Samoja kansoja oli Vähän Aasian puolella, ja niihin ehkä kuuluivat Hethalaisetkin, joita luullaan nykyisten Armenialaisten esi-isiksi. Hethalaisilla kansoilla oli melkoinen sivistys ja oma kuvakirjotuksensa, joka jossain määrin muistuttaa Kretasta löydettyä. Niillä oli ajoittain melkoisia valtakuntia, jotka olivat yhteyksissä sekä Egyptin että kaksoisvirtain maitten kanssa, mutta myöhemmin joutuivat Assyrian ylivallan alaisiksi.

Se sivistys, joka oli elänyt Egean meren saarilla ja rannoilla samaan aikaan, jolloin Egypti ja Babylonia parhaimmillaan kukoistivat, hävisi HelleeniIäisten tullessa niin jäljettömiin, että sen olemassa olokin vasta äsken on käynyt ilmeiseksi. Helleenit näyttävät saapuessaan hävittäneen ja surmanneen vielä perinpohjaisemmin kuin germanilaiset kansat Rooman kukistaessaan, ja sen kautta tapahtui koko Egean meren piirissä niin yleinen taantumus, että nuo maat toisen vuosituhannen keskivaiheilla e.Kr. jälleen olivat puoliraakalaiskannalla. Foinikeilta sen vuoksi Helleenit oppivat sekä ammattitaitonsa että taiteensa alkeet, jopa kirjotuksenkin. Foinikit esiintyivät tällä vanhalla pohjalla kuin löytöretkeilijät uusissa maissa. Egealaista kultuuria seurasi pitkällinen väliaika, jonka kuluessa itämaiset vaikutukset vähitellen levisivät kautta Arkipelagin ja Kreikan ja edemmäksi länteenkin päin, ja vasta tällä pohjalla kehittyi ja kasvoi.

Foinikit.

Foinikit asuivat Syyrian rannalla sillä kapealla kaistaleella., joka on Libanonin vuoriston ja meren välillä. Ei tosin ole säilynyt kirjallisia tietoja siitä, kuinka varhain tämä vilkas ja yritteliäs kansa alkoi Välimerta kyntää, mutta varmaan se tapahtuu piankin sen jälkeen, kun Foinikit olivat Persian lahdelta uuteen kotimaahansa muuttaneet, koska he jo v. 1500:n vaiheilla e.Kr. olivat yhteydessä Kyproksen, Rhodoksen, Vähän Aasian rannikon ja Egean meren saarien kanssa ja kaikkialle olivat perustaneet kauppapaikkojaan ja siirtokuntaan. Epätietoista on, tokko he jo silloin purjehtivat Välimeren länsiosiinkin. Mutta se on varmaan toteen näytetty, että Foinikit jo ainakin 12:lta vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua olivat saapuneet Gibraltarin salmeen »Melkartin patsaille» saakka, vieläpä käyneet sitäkin edempänä Atlantin merellä.

Nämä laajat merimatkat ehkä aiheutuivat siitä, että Foinikian täytyi etsiä edempää raaka-aineita vilkasta teollisuuttaan, purppuran, lasin ja metalliteoksien valmistusta varten. Ja luultavasti heidän täytyi etsiä uusia alueita kaupalleenkin, kun Kreikkalaiset jo toisen vuosituhannen lopulla alkoivat heidän kanssaan kilpailla kaupan, merirosvouksen ja siirtokuntien perustamisen alalla. Jo kahdennellatoista vuosisadalla e.Kr. Kreikkalaiset karkottivat Foinikit Egean meren saarilta ja Vähän Aasian rannikollakin kilpailu kävi yhä kiinteämmäksi.

Valitettavasti tietomme Foinikeista ovat vaillinaiset, sillä heiltä itseltään ei ole säilynyt jälkimaailmalle kirjallisia todistuksia, vaikka he tunsivatkin kirjotustaidon, vieläpä sitä kehittivät ja arvatenkin omistivat jommoisenkin kirjallisuuden. Tunnemme heidät ainoastaan Raamatun ynnä kreikkalaisten ja roomalaisten kirjailijain tietojen perustuksella.

Foinikkien merenkulku.

Ennen oli yleisenä käsityksenä, että Foinikit olivat koko merenkulun varsinaiset »keksijät», mutta se on huomattu liian rajotetuksi. Jo paljon ennen Foinikkeja on varmaan Välimerta ja paljon suurempiakin meriä aluksilla kuljettu. Monet seikat viittaavat siihen, että merenkulku on milt'ei yhtä vanha kuin ihmiskuntakin. Mutta Vanhan ajan etevin merikansa Foinikit epäilemättä olivat. He ehkä ensimäiseksi rakensivat niin tilavia ja merikuntoisia aluksia, että voitiin kuljettaa suurempiakin tavaramääriä merien poikki. Tiedämme heidän keksineen montakin laivamallia eri tarpeita varten. Heillä oli nopeat solakat sotalaivat, jotka olivat varustetut monenlaisilla hävitysaseilla, varsinkin semmoisilla koneilla, jotka heittivät suuria kiviä ja nuolia vihollislaivan päälle. Toisia laivoja rakennettiin yksinomaan kuormia viemään; ne olivat kömpelöitä, mutta vetäviä. Ne laivat taas, joilla kuljettiin aina Tarsikseen, nykyiseen Espanjaan saakka, olivat yhdistettyjä sota- ja kauppalaivoja. Ne olivat nopeakulkuiset ja asestetut, mutta olivat samalla niin tilavia, että kantoivat melkoisia kuormia. Liikevoimana käytettiin purjeita ja airoja yhdessä, joten ohjauskyky ahtaissakin vesissä oli hyvä. Aluksi arvatenkin kuljettiin rantoja seuraillen, mutta sitä myöten kun laivat paranivat ja maitten asemain tunteminen lisääntyi, laskettiin yhä rohkeammin merien halki tähtien johdolla, jotka Välimerellä, paitsi talvisateitten aikana, palavatkin harva se yö. Tarsis-laivoihin mahtui helposti puolentuhatta miestä, ne olivat siis melkoisia aluksia. Jo Foinikeilla oli se tapa, että laivan keula kaunistettiin »kaljunakuvalla», jota ilman ei meidänkään aikanamme purjelaiva ole täydellinen; milloin oli kuva hevonpää, milloin pieni miehenkuva.

Kaupankäynti.

Foinikit olivat ensi sijassa kauppakansaa: vallotuksiin he eivät ryhtyneet muuta kuin sen verran, että saivat kaupalleen tukikohtia. Mutta rosvoutta he epäilemättä harjottivat, milloin vain sopi. Sen kautta hankittiin varsinkin orjia, jotka olivatkin Vanhalla ajalla — ja vielä paljon myöhemminkin — arvokkain kauppatavara. Ensin tehtiin kaupat ja sitten hyökkäys, milloin tilaisuus oli suotuisa. Toisilla rannoilla olivat asukkaat kuitenkin niin arkoja, että heidän kanssaan täytyi tyytyä »mykkään» kauppaan. Herodotoksen kuvauksen mukaan tämä tapahtui siten, että foinikialaisesta laivasta kannettiin rannalle tavaroita, joita alkuasukkaat laivamiesten poistuttua etäämmälle saapuivat katselemaan. Jos ne miellyttivät, niin he toivat maansa tuotteita sen verran, kuin arvelivat kannattavan tavaroista maksaa, ja poistuivat sitten vuorostaan, jotta laivaväki sai verrata, oliko hinta riittävä. Näin vuoron perää käytiin tavaroita katselemassa ja hintaa lisäämässä, kunnes kumpikin puoli oli kauppaan tyytyväinen. Samanlainen kaupankäynti on yhä vielä eräitten raakalaiskansain kesken vallalla.

Foinikialaiset eivät suotta olleet seemiläisiä — he osasivat hyötyä suunnattomasti kaupoissaan vähemmän kehittyneitten kansain kanssa. He antoivat niille halpaa korutavaraa ja teollisuus-rihkamaa ja ottivat hinnaksi sadoin kerroin semmoisia maan tuotteita, joilla oli Itämailla suuri arvo ja joitten arvo heidän työpajoissaan vielä kasvoi monin verroin. — Samalla tavalla yhä vielä alkuasukkaitten kanssa kauppaa tehdään.

Foinikian kauppa Raamatun todistuksen mukaan.

Foinikia olikin siihen aikaan kaupan luonnollinen välittäjä. Toisella puolen olivat sen ajan kehitttyneimmät sivistysmaat, Babylonia, Assyria ja Egypti, toisella puolen Välimeren rannoilla asuvat vähemmän kehittyneet kansat. Foinikian markkinoilla kohtasivat toisensa toiselta puolen kaikenlaiset ainejalostuksen kautta syntyneet valmisteet, toiselta puolen raaka-aineet. Hehkuvin sanoin profeetta Hesekiel kuvaakin saarelle rakennetun Tyroksen mahtia — ennustaen kuitenkin samalla sen läheistä kukistumista (prof. Hesekiel, 27 luku):

 »Sinun rajasi ovat keskellä merta; ja sinun rakentajasi ovat
 valmistaneet sinut kaikkein kauniimmaksi.

 Kaikki sinun lautasi ovat Senirin hongasta, ja olet antanut tuoda
 seetripuita Libanonista, tehdäkses sinulle haahden pielen.

 Sinun airosi olivat tehdyt Basanin tammesta, sinun piittas elefantin
 luista, Kittimin (Kyproksen) luodoista.

Sinun purjeesi oli Egyptin kalliista liinasta neulottu, sinulle merkiksi; sinun peitteesi oli siniviitoista ja Elisain luotoin purppurasta.

Sidonista ja Arvidista olivat sinun haaksimiehes, ja sinulla olivat toimelliset miehet Tyyristä, haahden haltiat.

Vanhimmat ja taitavat Gebalista paransivat sinun laivas. Kaikki laivat meressä ja haaksimiehet löyttiin sinun tykönäs; he tekivät kauppaa sinussa.

 Persiasta, Lydiasta ja Libyasta olivat urhoolliset miehet sinun
 sotajoukossas; jotka heidän kilpensä ja otansa sinussa ripustivat, ne
 sinun kaunistivat.

 Arvadin lapset olivat sinun sotajoukossas, kaikki ympäri sinun
 muurias, ja vartiat sinun tornissas. He ripustivat kilpensä sinun
 muuris päälle kaikki ympäri: ne tekivät sinun niin ihanaksi.

Tarsis teki kauppaa sinun kanssas kaikkinaisen kalun paljoudella: hopialla, raudalla, tinalla ja plyijyllä, joita he toivat sinun markkinoilles.

 Javan (Hellas), Tubal ja Mesekh teki kauppaa sinun kanssas, ja toivat
 ihmisiä ja vaskiastioita sinun kaupalles.

 Thogarmasta (Armeniasta) toivat he hevoisia ja vaunuja ja muuleja
 sinun markkinoilles.

 Dedanin lapset olivat sinun kauppamiehes ja sinä teit kauppaa joka
 paikassa luotokunnissa; he antoivat sinulle elefantinluita ja
 hebenpuita hinnaksi.

 Syyrialaiset noutivat sinun töitäsi, joitas teit, toivat rubineja,
 purppurata, tapeteja, silkkiä ja samettia ja kristalleja sinun
 markkinoilles.

Juda ja Israelin maa teki myös kauppaa sinun kanssas, ja toivat sinun markkinoilles nisuja Minnitilistä, ja balsamia ja hunajata ja öljyä ja mastiksia.

 Nouti myös Damasko sinun töitäs sinusta paljoudessas, ja paljon
 kaikkinaisia kaluja, väkevän viinan ja kalliin villan edestä.

 Dan ja Javan Mehosal toivat myös sinun markkinoilles rautakalua, kasia
 ja kalmusyrttejä, sinun kauppaa tehdäkses.

Dedan osti sinulta kalliita vaatteita, joitten päällä ajossa istutaan.

Arabia ja kaikki Kedarin ruhtinaat kaupitsivat sinulle lampaita, oinaita ja kauriita; niillä he tekivät sinun kanssas kauppaa.

Saban ja Raeman kauppamiehet tekivät sinun kanssas kauppaa ja toivat sinun markkinoilles kaikkinaisia kalliita yrttejä, kalleita kiviä ja kultaa.

 Haran ja Kanne, ja Eden ynnä Seban kauppamiesten kanssa Assur ja
 Kilmad olivat myös sinun kauppamiehes.

Kaikki nämät kaupitsivat sinulle kalleita vaatteita, silkkiä ja neulotulta hameita, jotka he kalleissa seetriarkuissa hyvin tallelle pantuina toivat sinun markkinoilles.

 Mutta Tarsiksen laivat olivat ylinnä sinun kaupassas; niin sinä olet
 peräti rikkaaksi ja jaloksi tullut keskellä merta.

 Ja sinun haaksimiehes toivat sinun suurilla vesillä; mutta itätuulen
 pitää sinun musertaman rikki keskellä merta.»

 »Koska sinä kauppaa teit merellä, ravitsit sinä monta kansaa; ja sinun
 monella tavarallas ja kaupallas teit sinä maan kuninkaat äverjäiksi.

 Mutta nyt sinä olet mereltä sysätty, juuri syvään veteen, niin että
 sinun kauppas ja kaikki sinun kanssas sinussa on hukkunut.

 Kaikki jotka luodoissa ovat, hämmästyvät sinua, ja heidän kuninkaansa
 tyhmistyvät ja katsovat murheellisesti.

 Kansain kauppamiehet viheltävät sinua, että sinä niin äkisti hävinnyt
 olet, ja et silleen taida tulla ylös ijankaikkisesti.»

Profeetta Hesekielin sanat ovat kaunopuhelias todistus Foinikian mahtavimman kaupungin laajoista kauppasuhteista kuudennen ja seitsemännen vuosisadan vaiheessa e.Kr. ja yleensäkin Itämaitten silloisesta vilkkaasta teollisuudesta ja tavaranvaihdosta.

Purppuran valmistaminen ja vuoriteollisuus.

Foinikian teollisuuksista oli purppuran värjäys kuuluimpia ja tuottavimpia. Foinikit itse pitivät tätä taitoa niin korkeassa arvossa, että luulivat sitä itse Melkart-jumalansa keksinnöksi. He perustivat kauppapaikkoja ja siirtokuntia etäisiin maihin yksinomaan purppuran vuoksi.

Vanhain kirjailijain tietojen mukaan Foinikit tämän kalliin väriaineen valmistamiseen käyttivät erästä simpukkaa, joka on Välimeressä yleinen; aallot vielä tänä päivänä vierittävät sen kuoria joukottain rannoille. Simpukat otettiin kuorestaan ja keitettiin lyijyisissä astioissa ja siitä saatuun liemeen kastettiin kankaat. Kasteltu vaate levitettiin päivänpaisteeseen, jossa se valon vaikutuksesta tummeni ja sai purppuran värin. Moinen auringon itsensä synnyttämä väri ei ajan mukana virttynyt, ja siitäkin syystä purppuraa pidettiin Vanhalla ajalla arvokkaimpana kaikista väreistä. Paras purppura oli mustansinistä, mutta hohti kaikenlaisin vivahduksin, sen mukaan miten valo lankesi; varsinkin siinä näkyi veripunaisia vivahduksia, mutta kankaan varsinainen väri ei ollut punainen.

Vielä Roomalaisten aikana oli Tyroksen purppura niin suuressa arvossa, että keisari Augustuksen sanotaan kerran, tavallista kauniimpaa purppuraa saatuaan, luvanneen lähteä näyttämään itseään kansalle, kuinka kauniit vaatteet hänellä oli.

Purppuraväriä varten oli koottava suunnattomat määrät kuoria, siinä yksi syy sen kalleuteen. Vielä tänäpäivänä on Tyroksen ja Sidonin läheisyydessä kivikoviksi muuttuneita riuttoja, joitten on huomattu kauttaaltaan olevan värjäykseen käytettyjen purppurasimpukkain kuoria. Toisia syitä purppurakankaitten kalleuteen olivat valmistuksen hienoudet ja salaisuudet. Väriainetta eri tavoin käsittelemällä saatiin kankaille hyvin vaihtelevia värivivahduksia. Niin suuressa voimassa oli tämä teollisuus Tyroksessa, että muukalaiset valittivat koko kaupungin siitä haisevan kynsilaukalle. Purppurakankaihin käytettiin enimmäkseen kaikkein hienointa villaa. Hienoin villa taas saatiin Vanhalla ajalla Espanjasta, ja siinäkin yksi syy, joka kiinnitti Foinikkeja tähän maahan. Mutta hienointa liinavaatettakin ja myöhemmin silkkiä värjättiin purppuralla. Näitä kallisarvoisia kankaita käytettiin temppelien esiripuiksi ja ylhäisten vaatteiksi. Babylonian, Assyrian ja Persian hallitsijat kokosivat aarrehuoneihinsa suunnattomat pinot purppurakankaita.

Yhtä tärkeä kuin purppuran valmistus oli vuoriteollisuus. Sitä harjotettiin Foinikian rajavuorissa ja niitten tyhjennyttyä laajalti muissakin maissa. Varsinkin Tarsiksesta Foinikit löysivät suunnattoman rikkaita metallisuonia, joita he vuosisatoja käyttivät hyväkseen, hyötyen niistä valtavasti. Metalleista taottiin kotimaassa kaikenlaisia aseita, jaloimmista valmistettiin astioita ja koristeita.

Foinikian vuoriteollisuus näyttääkin olleen jo korkealle kehittynyt. Siihen viittaa eräs kuvaus, joka on säilynyt Jobin kirjassa, ja joka hämäryydestään huolimatta käy aivan selväksi, kun ajattelemme sen tarkottavan sen aikuista vuorikaivosta. Se käy merkillisellä tavalla yhteen joku vuosisata myöhempäin kreikkalaisten kuvausten kanssa, joitten selvyys ei jätä sijaa epäilykselle. Koska tämä kohta suomalaisessa Raamatussa on hämärästi käännetty, niin julkaisemme sen englantilaisen raamatunkäännöksen johdolla korjatussa muodossa (Jobin kirja, 28 luku, 1—11):

»Hopialla on kaivantonsa, ja kullalla sija, jossa se puhdistetaan.

Rauta otetaan maasta, ja kivistä vaski valetaan.

Pimeydelle asettaa ihminen lopun, ja etsii viimeisiin rajoihin saakka kalliot, jotka ovat vahvassa pimeydessä ja kuoleman varjossa.

Hän avaa kaivoksen kaukana sieltä missä ihmiset asuvat; niitä ei tiedä jalka, joka ylitse kulkee. Ne riippuvat kaukana ihmisistä ja heiluvat puoleen ja toiseen.

Vilja kasvaa maan päällä, mutta samalla maa mylleröidään, ikäänkuin tulella.

Siellä on kallioissa sopivin paikka, ja kulta on mullan seassa.

Sitä polkua ei ole yksikään petolintu tuntenut, eikä haukan silmä nähnyt.

Ylpeät pedot eivät ole sitä tallanneet, eikä raju jalopeura käynyt.

Kädellään hän rupeaa kovaan kallioon ja kukistaa vuoret juurineen.

Hän leikkaa ojia kallioon ja hänen silmänsä näkee kaikki kalleudet.

Hän sitoo joet, etteivät ne juokse; ja salatut hän saattaa päivän valkeuteen.»

Nämä merkilliset värssyt sattuvasti muistuttavat nykyaikaistakin vuorimiestä, joka louhii tiensä kallioitten uumeniin ja tukkii tai johtaa pois vastaan sattuvia vesisuonia. Varmaan oli siis malmien louhimisen taito jo hyvin pitkälle kehittynyt Vanhalla ajalla, vaikkei sen käytettävänä ollutkaan nykyisiä voimakkaita räjähdysaineita.

Foinikialaiset siirtokunnat.

Metallien ehtyminen Välimeren itärannikon vuorikaivoksista ja purppurasimpukan väheneminen sikäläisillä rannoilla lieneekin alkuaan saanut Foinikit ulottamaan retkiään yhä laajemmalle Kreikan etelärannatse, Jooniansaarien sivu, he purjehtivat Etelä-Italiaan ja Sisiliaan ja ehkä sieltä edelleen Sardiniaan, jonka rikkaita metallisuonia on ikivanhoista ajoista louhittu. Sisilian rannoille he niemille ja rantasaarille rakensivat kehän asemia, joista tehtiin kauppaa saaren asukkaitten kanssa. Sisiliasta oli lyhyt purjehdus meren poikki Afrikan puolelle, jonne jo hyvin varhaisina aikoina perustettiin Utika niminen siirtokunta ja myöhemmin lähelle tätä Karthago. Karthagosta paisui kauppavalta, joka vallitsi Välimeren länsipuolta, kunnes Roomalaiset sen vallottivat ja maan tasalle hävittivät. Purjehduksen turvaamiseksi Foinikit muun muassa valtasivat ja linnottivat Maltan, joka oivallisine satamineen nykyään on Englannin vallan tärkein tukipaikka Välimerellä. Sardiniasta taas, jonka muinaismuistot vielä tänäpäivänä viittaavat Foinikkien taajoihin retkiin, oli lyhyt taival Balearien saarille ja sieltä edelleen Tarsikseen, josta tuli Foinikkien kaupan päämaita.

Tarsis nimellä tarkotettiin laajemmassa merkityksessä koko Etelä-Espanjaa, suppeammassa merkityksessä taas Andalusiaa, Tartessos-joen eli nykyisen Guadalquivirin laaksoa. Jokea noustiin pitkät matkat sisämaahan seutuihin, »joissa joen juuret olivat puhtaassa hopeassa». Siellä näyttävät siis Tarsiksen rikkaimmat hopeakaivokset olleen. Tarun mukaan sikäläisten vuorien hopeapitoisuus oli tullut ilmi suuren metsävalkean kautta, jonka sammuttua maan pinnalla huomattiin sulaneesta hopeasta syntyneitä juomuja. Iberiläiset alkuasukkaat, jotka eivät tunteneet hopean arvoa, möivät sitä viekkaille Foinikeille pilahinnasta, ja pian Foinikkeja alkoi saapua niin runsaasti, että he saattoivat vallata itse suonialueet ja perustaa sinne erinomaisen tuottavia hopeakaivoksia. Etelä-Espanjan rannikolle rakennettiin pieniä kauppa-asemia ja lähelle Tartessos-joen suuta Gades (Cadiz), josta kasvoi suuri ja mahtava, kauas Atlantin merellekin toimiaan ulottava kaupunki. Näin saatettiin kaikella tarmolla etsiä hopeata, joka löytöpaikkojen harvinaisuuden vuoksi oli Vanhalla ajalla melkein yhtä suuressa arvossa kuin kulta. Laivanlastittain kuljetettiin jaloa saalista kotimaahan Foinikiaan, josta se edelleen valui kaupan mukana itäänpäin. Siitä valmistettiin kaikenlaisia koristeita ja talousastioita. Paitsi Tarsiksesta sitä ei saatu mainittavampia määriä muuta kuin Baktriasta ja Mustanmeren kaakkoiskulmalla olevista vuorista.

Gibraltarin salmen etelärannalle perustivat Foinikit Tingis nimisen kaupungin, jonka paikalla nykyinen Tanger on. Tässä kaupungissa oli tarun mukaan ikivanha, Melkartin kunniaksi rakennettu temppeli. Melkart jumala (kreikkalaisten Herakles) oli muka sotaretkellä auringonlaskun maahan murtanut tässä kannaksen, joka erotti Välimeren valtamerestä. Salmen etelärannalla, nykyisen Ceutan luona olevaa vuorenmöykkyä ja sen pohjoisrannalla olevaa Gibraltarin kalliota sanottiin siitä »Melkartin patsaiksi», koska ne, kauas mereen pistäen ja etäälle näkyen, vartioivat Välimerta ja valtamerta yhdistävää salmea. Kreikkalaiset muuttivat nimen »Herakleen patsaiksi» oman sankarinsa mukaan, jolla muutoinkin on niin paljon yhteisiä piirteitä tyrolaisten jumalan kanssa, että Kreikkalaiset luultavasti ovat itse jumal'sankarinkin Foinikeilta lainanneet. Herkuleen patsaitten nimen nämä kalliot sitten ovat saaneet pitää kautta aikain, nimen Roomalaisilta perityssä muodossa.

Gades ei kuitenkaan kauaksikaan jäänyt Foinikkien meriretkien etäisimmäksi päätteeksi. He jatkoivat matkojaan sekä etelää kohti, pitkin Marokon rantoja, että luultavasti pohjoiseenkin päin, ensinnä ympäri Iberian niemimaan ja pitkin Ranskan rantoja Bretagneen saakka, jonka edustalla oleva Ouessantin saari oli tärkeä kauppapaikka. Siihen nimittäin saapui Kanaalin poikki tina. Vanhimpina aikoina näyttävät näitten rantain asukkaat, jotka olivat rohkeita merenkulkijoita, itse välittäneen tinan kuljetusta. Tosin mainitaan Foinikkien tällä suunnalla purjehtineen sekä Englantiin, että vielä kauemmaksikin, Pohjanmerelle ja Itämerelle saakka, joka oli vanhastaan kuulu meripihkan saantipaikkana, mutta siihen viittaavat tiedot ovat epävarmat. Ei ole Iberian niemimaan länsirannalta, sen enempää kuin pohjoisempaakaan löydetty foinikialaisten siirtokuntain merkkejä. Yhdestä asutusyrityksestä on kuitenkin säilynyt tieto. Sen teki karthagolainen Himilko samaan aikaan, kun Hanno purjehti pitkin Marokon rannikkoa eteläänpäin. Gibraltarin eteläpuolella näyttävät Foinikit jo aikaisin saaneen varmemman jalansijan. Nykyisessä Marokossa oli varmaan heidän kauppa-asemiaan. Siitä eteenpäin ei kuitenkaan moneen aikaan purjehdittu, koska rannikko on enimmäkseen autiota ja lisäksi matalaa, vedetöntä hiekkaerämaata. Vasta Karthago yritti tunkeutua vielä etemmäksi. Tämä siirtokunta aikain kuluessa erosi kokonaan emäkaupungistaan Tyroksesta ja voimistui itsenäiseksi suurvallaksi, säilytti tosin foinikialaisen kielensä, mutta sekaantui vähitellen ympärillä asuvain kansain kanssa, niin etteivät Karthagon Puunilaiset enää olleet puhtaita Foinikkeja.

Foinikkien löytöretket.

Tarmokkaasti Karthago jatkoi Foinikkien vanhaa merenkulkua ja kauppaa ja esiintyi suurilla voimilla, minne se yrityksensä suuntasikin. Merkillisimpiä Karthagon yrityksistä on eräs retki, joka tapahtui Afrikan luoteisrannikolle ja jonka tarkotus oli voittaa Saharan vaikea rantakaistale ja tunkeutua etelää kohti tuntemattomiin maihin. Retkeä johti Hanno niminen karthagolainen päällikkö. Palattuaan hän ripusti siitä kertomuksen johonkin Karthagon temppeliin, niin tärkeänä sitä pidettiin, ja sen kautta retki tuli kreikkalaisille kirjailijoille tunnetuksi. Roomalaisen Pliniuksen teoksissa tieto säilyi jälkimaailmalle. Hannon retki on ensimäisiä suurisuuntaisia siirtolais- ja löytöretkiä, josta on säilynyt varma tieto, kertomus siitä löytöretkien historian merkillisimpiä asiakirjoja.

Karthagolaisen Hannon retki.

Siihen aikaan kun Karthagon mahti oli ylimmillään (5:nnen vuosisadan keskivaiheilla e.Kr.), kertoo Plinius, antoivat Karthagon vallanpitäjät Hannon johdettavaksi meriretkikunnan, johon kuului 60 viiskymmensoutuista alusta ja 30,000 siirtolaista, sekä miehiä että naisia. Hän sai toimekseen perustaa niistä siirtokuntia Herkuleen patsaitten ulkopuolelle Afrikan luoteisrannalle. Kun laivue oli kulkenut salmen kautta, niin se purjehti rannikkoa (nykyisen Marokon rantaa) seuraten lounaita kohti ja perusti kahden päivämatkan päähän Thymiaterion nimisen siirtokunnan. Sitten laivat jatkoivat matkaa länttä kohti Soloeiksen metsäiseen niemeen (nykyiseen Kap Kantiniin saakka), johon rakennettiin merenjumalan temppeli. Tästä niemestä, jota vanhaan aikaan yleensä pidettiin Pohjois-Afrikan eli Libyan läntisimpänä niemenä, retkikunta laski edelleen itää kohti. Puolen päivämatkan jälkeen kuljettiin meren ääressä olevan järven ohi, jonka rannoilla kasvoi taajaa korkeata kaislikkoa ja oli paljon elefantteja ja muita eläimiä. Kun oli vielä purjehdittu päivä, niin perustettiin viisi uudisasutusta rannikolle. Sen tapahduttua jatkettiin matkaa ja saavuttiin Liksos nimiselle, Libyasta tulevalle suurelle joelle. Tämän virran suistamossa asui karjanhoidolla elävää kansaa, jonka kanssa Hanno ryhtyi ystävälliseen seurusteluun. Joen lähteitten sanottiin olevan vuorimaassa, joka oli täynnään petoja ja riistaa. Siellä myös oli ihmeellisiä ihmisiä, jotka asuivat luolissa ja juoksivat vielä hevostakin nopeammin.