Saatuaan Liksolaisilta tulkkeja Hanno purjehti edelleen kaksitoista päivää pitkin autiota rannikkoa, joka kulki etelää kohti, sitten päivämatkan itää kohti syvälle maan sisään pistävään lahteen, jossa oli Kerne niminen saari, ja tähän saareen jätettiin asukkaat. Suurin osa mukana olevista siirtolaisista oli jo ennen viety. Hanno päätteli, että tämä paikka oli yhtä kaukana Herkuleen patsaista kuin ne olivat Karthagosta. Matkaa jatkettiin sitten edelleen ja tultiin virralle ja sen jälkeen järvelle, jossa oli kolme saarta. Järvi, josta laski mereen suuri joki, oli niin laaja, että kului kokonainen päivä sen toiseen päähän soudettaessa, ja toisessa päässä oli korkeita vuoria. Vuorilla asui villejä, eläimennahkoihin puettuja ihmisiä, jotka kiviä heitellen estivät laivaväkeä nousemasta maihin. Karthagolaisten laivain täytyi sen vuoksi lähteä tästä vihamielisestä seudusta, jonka jälkeen ne saapuivat toiselle suurelle joelle, jossa oli runsaasti virtahepoja ja krokodileja. Tuntemattomasta syystä retkikunta kuitenkin tässä keskeytti matkansa ja palasi Kernen saarelle. Mutta pian lähdettiin uudelleen etelää kohti. Purjehdittiin kaksitoista päivää pitkin rannikkoa, jolla asui etioppialaisia. Nämä olivat kuitenkin niin arkoja, että heti pakenivat, kun muukalaiset astuivat maihin. Kahdentenatoista päivänä nähtiin korkea vuori, niemi, jolla kasvoi suuria metsiä, ja näissä metsissä oli hyvänhajuisia puita. Kului kaksi päivää, ennenkuin oli päästy tämän niemen ympäri. Sitten tultiin paikkaan, jossa oli rannassa aukko. Aukon ympärillä oli lakeus, jolla yöllä paloi paljon tulia, sekä isoja että pieniä. Kun oli tästä saatu raitista vettä, niin purjehdittiin eteenpäin viisi päivää ja saavuttiin suureen merenlahteen, jota liksolaiset tulkit sanoivat Lännen sarveksi. Tässä lahdessa oli suurenlainen saari ja sen keskellä järvi, jossa jälleen oli saari. He astuivat maihin, mutta eivät nähneet ihmisiä; päivänvalossa he näkivät ainoastaan valtavaa metsää, jossa vallitsi synkkä hiljaisuus. Mutta heti kun oli tullut pimeä, niin näkyi lukemattomia liekkejä ja Hannon väki kuuli suuren metelin, ikäänkuin suuren väkijoukon elämöidessä ja pauhatessa huiluilla, rummuilla ja symbaleilla. Karthagolaiset siitä ylenmäärin kauhistuivat, poistuivat kiiruumman kautta kamalalta saarelta ja purjehtivat edelleen rannikkoa pitkin, joka kaikkialla näytti palavan tulessa. Maan korkealla olevista paikoista valui leveitä tulivirtoja alas mereen. Kauhistuneina he riensivät edelleen ja saapuivat neljäntenä vuorokautena yön aikaan maahan, joka myös oli tulessa. Keskellä oli valkea, joka oli kaikkia muita suurempi ja näytti ulottuvan tähtiin saakka. Päivällä se huomattiin ylen korkeaksi vuoreksi, joka nimitettiin »Jumalten vaunuksi». Kun oli purjehdittu vielä kolme päivää palavaa rannikkoa pitkin, niin saavuttiin merenlahteen, jota nimitettiin »Etelän sarveksi». Tässäkin lahdessa oli saari, saaressa oli järvi ja järvessä taas pienempi saari. Saarella asui villi-ihmisiä, joilla oli ylt'yleensä karvainen ruumis, ja varsinkin oli vaimonpuolisia paljon enemmän kuin miehiä. Tulkit sanoivat Karthagolaisille, että niitä nimitettiin »gorilloiksi» (eli gorgadeiksi). Koetettiin saada kiinni muutamia miehistä, mutta siitä ei tullut mitään, koska ne juoksivat nopeaan ja puolustivat itseään urhoollisesti, kiviä nakellen. Vaimoista saatiin kuitenkin kolme kiinni, mutta koska ne raivoissaan purivat ja kynsivät, niin ne täytyi tappaa. Nahkat vietiin Karthagoon ja ripustettiin jumalatar Astarten temppeliin. Tästä saaresta käännyttiin paluumatkalle, koska ruokavarat alkoivat olla lopussa.

Tämän ensimäisen tunnetun löytöretken paikkoja on vertaamalla nykyoloihin koetettu saada selville. Se onkin likimain onnistunut, vaikka selitysyritykset tekstin turmeltumisen vuoksi monessa kohden ovat ristiriitaiset. Hanno mainitsee erityisesti näkemiään saaria ja järviä, joihin hän näyttää kiinnittäneen erityistä huomiota siitä syystä, että Foinikkien oli tapana perustaa asemansa saarille, jotta niitä oli helpompi puolustaa. Kernen asemaa ei ole voitu varmasti määrätä, koska tämä osa Afrikan rannikkoa laakeutensa ja hiekkaisuutensa vuoksi on historiallisellakin ajalla ollut melkoisten muutosten alainen aallokon ja merenvirtain vaikutuksesta. Todennäköisesti oli Kerne sama kuin nykyinen Hernen saari, joka on Saharan rannalla käännepiirin kohdalla, Rio de Oron mutkassa. Liksolaisten suuri joki epäilemättä on Wadi Draa, jonka enimmäkseen vedetön uoma päättyy mereen vastapäätä Kanarian saaria. Metsäin peittämä laaja vuoriniemi taas varmaankin oli Afrikan läntisin nokka, Kap Verde eli Viheriäniemi, joka juuri on saanut nimensä vihannasta kasvistostaan. Joki, jossa nähtiin krokodileja ja virtahepoja, on Senegal ja lakeuden ympäröimä aukko Gambiajoen suistamosuppu. Vaikeampi on sitävastoin ollut saada selville, mitkä ovat ne molemmat pitkät lahdet, »Lännen sarvi» ja »Etelän sarvi», jotka Hanno mainitsee. Varmasti ei sitäkään tiedetä, mikä hänen mainitsemansa korkea vuori, »Jumalten vaunu» oli. Yöllä nähdyt tulivirrat sitä vastoin näyttävät saavan selityksen eräästä tavasta, joka on näitten seutujen alkuasukkaitten kesken yleinen vielä tänä päivänä. Sadeajan päätyttyä he polttavat kuivuneen, miehenkorkuisen heinän, jonka kautta hävitetään paljon vahingollisia pikkueläimiä ja maa samalla tuhkalla väkevöidään. Usein nämä palot kestävät monta päivää ja ovat yöllä mereltä nähden valtava näytelmä. Meteli taas, jota karthagolaiset merimiehet öisin kuulivat, saa niinikään selityksensä nykyisistä tavoista. Keski-Afrikan neekerien on tapana loikoa päiväsydämen polttavan helteen aikana majoissaan ja vasta auringon laskettua ja ilman vilvastuttua kokoontua iltaa viettämään laululla, tanssilla ja meluavalla soitolla. Samalla viritetään suuria tulia, jotta petoeläimet ja sääsket pysyvät loitompana. Ehkä Kannon väki kuuli juuri semmoista yöllistä elämöimistä. Mutta mahdollista on sekin, että rannikkolaiset, nähdessään merellä outoja kulkijoita, päristelivät sotarumpujaan. Kaikkein suurinta huomiota on Kannon kertomuksessa kuitenkin herättänyt gorillain mainitseminen. Juuri siitä on luonnontieteeseen periytynyt »gorillan» nimi suurimmalle apinalle. Toiset arvelevat Kannon tavanneen suuria apinoita ja niitä ihmisiksi luulleen, toiset taas Länsi-Afrikan kääpiökansoja, jotka matkustajain kertomuksien mukaan tosiaan ovat tavallista karvaisempia.

Yhdenmukaisuus Kannon ja uudempain matkustajain kokemuksien välillä Afrikan alkuasukkaitten kesken on erittäin sattuva. Tämä koruton totuuden leima niin ikivanhassa kertomuksessa vaikuttaa erinomaisen virkistävästi, sillä tavallisesti on vanhain matkustajain jutuissa lisänä niin paljon tarua, että totuutta usein on vaikea erottaa mielikuvittelemista.

Himilkon retki.

Samaan aikaan, kun Hanno purjehti tutkimaan ja asuttamaan Afrikan luoteisrannikkoa, sai Pliniuksen kertomuksen mukaan toinen karthagolainen päällikkö, Himilko nimeltään, toimekseen suunnata Melkartin patsailta pohjoiseen. Himilkon retkestä ei kuitenkaan ole säilynyt luotettavia tietoja. Plinius vain mainitsee, että se tapahtui yksin ajoin kuin Hannonkin, ja että sen tarkotuksena oli Europan länsirantain tutkiminen. Vasta Avenius niminen roomalainen kirjailija antaa siitä tietoja eräässä runossa neljänneltä vuosisadalta j.Kr. Kun hän nimenomaan mainitsee Himilkon ja tietonsa hänen kertomikseen, niin voitanee siitä päättää, että Himilkon kertomus oli samalla tavalla temppeliin ripustettu kuin Hannonkin; mutta minkä välikäsien kautta se vihdoin niin monen vuosisadan kuluttua Aveniukselle joutui, siitä ei tämä kirjailija mitään mainitse. Kertomus onkin niin paljon muuttunut ja sekaantunut, että Aveniuksen runosta on mahdoton saada täyttä selvää punilaisen päällikön rohkeista purjehduksista. Mutta eräät piirteet viittaavat siihen, että hän sai käyneeksi hämmästyttävän kaukana valtamerellä.

Himilko näyttää purjehtineen Gadeksesta pitkin Iberien niemimaan länsirantaa pohjoiseen päin ja saapuneen vihdoin »Oestrymnidien saarille», jotka olivat saman nimisen niemen edustalla. Tämä seutu luultavasti oli nykyisen Bretagnen nokka. Saariston asukkaat olivat olleet rohkeita purjehtijoita ja kulkivat meren poikki Irlantiin ja Englantiin vuodista neulotuilla veneillä. Samanlaisia tietoja heistä kertoi myöhemmin Caesar. Himilko oli maininnut, että sekä Karthagolaiset että Gadeslaiset usein purjehtivat Oestrymnidien niemeen saakka, arvatenkin tinaa ostamaan.

Sieltä näyttävät punilaiset laivat, joko tuulien ajamina taikka tahallaan, purjehtineen kauas Atlantin merelle ja tulleen seutuihin, joissa ei ollut yksikään käynyt. Merellä oli ollut sankkoja sumuja ja se oli ollut aivan tyyni. Avenius kertoo sitten seikkoja, jotka viittaavat siihen, että keskellä Atlantin merta oleva Sargassomeri ehkä oli tämän retken kautta tullut tunnetuksi. Sargassomeri on saanut nimensä uiskentelevista leväkasveista, joita meren pinta on täynnään. Ennen luultiin tämän levän kasvavan vapaasti meren pinnalla, mutta nykyään tiedetään sen olevan Länsi-Intiasta kotoisin, jossa myrskyt sitä pohjasta repivät ja merivirrat sitten kuljettavat kauas ulapoille. Keskellä Atlantin merta on eräs alue, jota merivirrat laajana pyörteenä kiertävät, ja tälle alueelle, joka on jonkun verran pohjoiseen päiväntasaajasta, kokoontuu uiskentelevaa sargassolevää niin viljalti, että Columbus aikanaan siihen tullessaan pelkäsi laivansa takertuvan. Pitkälliset tyynet ovat alueelle niinikään ominaisia. Avenius mainitsee runoissaan, että merivirtain keskellä oli runsaasti meriruohoa, joka esti laivain kulkua, ja että meren mataluuden vuoksi ainoastaan vaivalla päästiin läpi. Ja merihirviöitä siellä oli joka puolella. »Nämä seikat karthagolainen Himilko sanoo omin silmin nähneensä.»

Eräässä toisessa Vanhan ajan teoksessa, jonka kirjottajaa ei tunneta, mainitaan seuraavaa: »Sanotaan, että kun Gadeksen foinikit itätuulella purjehtivat Herkuleen patsailta, niin he neljän päivän kuluttua tulevat autioon paikkaan, joka on täynnään merilevää ja ruohoa. Vuoksiveden aikana tämä uppoo ja luodeveden tullessa kelluu veden pinnalla, ja sillä paikalla on suunnattomat määrät uskomattoman suuria ja lihavia tynnyskaloja.» Nämä leväkentät kuitenkin ovat selvästi olleet pohjassa kiinni, eikä kuvaus sen vuoksi sovi Sargassomereen, jossa on kilometrejä vahvalti vettä. Mutta tämäkin maine viittaa siihen, että Foinikit mahtoivat jo aikaisin tehdä laajoja meriretkiä Atlantin ulapallekin.

Azorien saarilta, jotka jo ovat kaukana meressä Amerikan tiellä, onkin löydetty punilaisia rahoja. Saaret lienevät siis olleet tunnetut Karthagon rohkeille purjehtijoille. Varmaa on, että he jo olivat saaneet jalansijan Kanarian saarilla.

Idän väylät.

Foinikian valtiollinen mahti oli suppearajainen. Sen asukkaat hallitsivat ainoastaan kapeata rantakaistaletta, jota Libanonin vuoristo tosin suojeli, mutta myös esti laajentamasta valtaansa sisämaahan päin. Päin vastoin Foinikkien, huolimatta mahtavasta vuorimuuristaan ja osaksi merenluodoille rakennetuista, linnotetuista ja laivastoilla suojelluista kaupungeistaan, monet kerrat täytyi alistua vieraitten vallottajain alamaisuuteen, ja lopulta he kokonaan menettivät itsenäisyytensä.

Välimerelle heillä oli kaikkina aikoina vapaa pääsy, mutta sitä vastoin sulkivat vieraat välillä olevat maat heiltä kaiken yhteyden Intian meren kanssa, jolle Välimeren itäosista ikivanhoista ajoista kävi tärkeä kauppa.

Voidakseen päästä Intian merelle Foinikkien sen vuoksi täytyi liittyä niihin valtoihin, jotka hallitsivat välisiä maita. Siitä aiheutuivat ystävälliset välit Foinikian ja Juudan valtakunnan välillä, siitä syystä olivat myös sovinnolliset suhteet Egyptiin Foinikeille aina tähdelliset.

Heprealaisten hallitsijat olivat ensimäisen ja toisen vuosituhannen vaiheessa vallottaneet Kuolleen meren eteläpuolella olevan maan Punaisen meren rannoille saakka. Sillä puolella asui heimolainen, Raamatun mukaan Esausta polveutuva Edomilaisten kansa, joka kuitenkin oli elänyt Heprealaisten kanssa ainaisissa riidoissa. Saul ja David kukistivat Edomilaiset, Salomo alkoi käydä heidän maansa kautta ylen tuottavaa Ofirin kauppaa. Tämän kaupan välittäjinä olivat Foinikit. Maamatka Kuolleen meren eteläpäästä Akaban lahteen, joka pistää Sinain niemimaan itäpuolitse kauas koillista kohti ja on Kuolleen meren syvän laakson suoranainen jatko, on ainoastaan 180 kilometriä. Kuljettava maataival ei siis tuotteiden suureen kauppa-arvoon nähden ollut suuri. Tämä kauppatie oli niin tärkeä, että Juudan hallitsijat seuraavinakin vuosisatoina ponnistivat kaikki voimansa pitääkseen sen avoinna. Vihdoin kuitenkin Edomilaiset voittivat takaisin itsenäisyytensä ja samalla kauppayhteys sulkeutui.

Kuuluimmat Idän kaupparetkistä ovat Raamatun kertomuksen kautta ne, jotka Salomonin aikana tapahtuivat Ofiriin. Sieltä tuotiin niin paljon kultaa, että Salomo saattoi teettää pöytäastiansakin kullasta. Raamatussa kerrotaan, että Tyroksen kuninkaan Hiramin laivat toivat Salomolle kultaa, ebenpuuta ja norsunluuta Ofirista ja Sabasta; Tarsiksen merellä hänellä sitä vastoin oli omia laivoja, jotka purjehtivat liitossa Hiramin laivain kanssa. Yhteistyö Foinikkien ja Juutalaisten välillä siis suuresti hyödytti kumpiakin. Juutalaiset hankkivat vapaan pääsyn Idän vesille, Tyros heille toi tavaroita ja opetti maanviljelyksestä ja karjoistaan eläviä Juutalaisia purjehtimaan. Juudan vaikutus Ofirin väylillä kasvoi niin, että Saban kuningatar tuli Jerusalemiin nimenomaan ihailemaan Salomon rikkautta ja viisautta.

Missä oli Ofir?

Mikä oli tuo ihmemaa, josta Salomo ja monet muut ruhtinaat saivat niin ylellisiä rikkauksia? Siitä on paljon arveltu, mutta varmaa vastausta ei voida vieläkään antaa. Toisten luulojen mukaan ei Ofir ollut Arabian eteläpäätä kauempana, toiset arvelevat sen tarkottaneen Intiaa, jossa, Indos virran suulla, vielä elää »Abhiraksi» itseään nimittävä kansa. Uusimmat tutkijat taas kallistuvat siihen luuloon, että se oli Afrikan itärannikolla, Sofalassa saakka. Joku vuosikymmen takaperin löydettiin siellä maan sisässä kehittynyttä kansaa todistavia ikivanhoja kaivoksia ja linnakaupunkien pohjia. Mahdollista on sekin, että Ofirin nimi yleensä käsitti kaikkia niitä itäisiä kauppateitä, joitten reitit yhtyivät Punaisen meren pohjukkaan. Saba varmaan tarkottaa Etelä-Arabiaa, jolla tässä kaupassa oli välittävä asema ja siis hyötymisenkin tilaisuus. Savusteet ja hajuyrtit arvatenkin tulivat kuivasta Arabiasta ja Somalimaan rannikolta, muut kuuman ilmanalan tuotteet Intiasta, kulta sitä vastoin Etelä-Afrikasta, sillä Intia ei koskaan ole ollut rikasta luonnonkullasta.

Noin 300 kilometriä Sofalan rannikolta maan sisään on Mashonamaasta löydetty rauniokaupunkeja — kuuluisin on Simbabye, — jotka monesta merkistä päättäen ovat jonkun seemiläisen kansan muinaisrakennuksia. Simbabyen rauniot, jotka ovat 60 m. korkealla linnavuorella, sisältävät linnotusten, temppelien, verstaitten ja asuinrakennusten pohjia, ja koko paikkaa kierii viittä metriä vahva, hakatuista kivistä ilman savea valmistettu muuri. Rakennusten sijotuksesta on päätetty, että ne olivat aurinkoa palvelevan kansan tekoa. Raunioitten läheisyydessä on huomattu jäännöksiä samanlaisista pengerviljelyksistä kuin vielä tänä päivänä käytetään Etelä-Arabiassa. Näyttää sen vuoksi todenmukaiselta, että Foinikit yhdessä Sabalaisten kanssa jo hyvin vanhoina aikoina olivat tunkeutuneet Afrikan eteläosiin saakka, ja että se arabialainen kauppiasasutus, jonka Portugalilaiset, etsiessään meritietä Intiaan, tapasivat Sofalassa ja siitä pohjoiseen, juurtuu niin etäiseen muinaisuuteen. Sofalassa ehkä kaivettiin Salomon kulta. Löydetyt lukuisat kaivosjäännökset viittaavat varmasti siihen, että näitten outojen kaupunkiyhteiskuntain tehtävä on ollut nimenomaan metallien kaivaminen. Tavatut esineet ovat kuitenkin niin harvalukuiset, etteivät ne suurta johtoa tarjoa tuon muinaiskansan määräämiseksi, säilyneet kirjotukset ovat niin huonossa kunnossa, ettei niitä ole voitu lukea. Kaikki merkit kuitenkin viittaavat siihen, että se kansa, joka Mashonamaassa kerran rakensi ja kaivoi, asui outona vihamielisen kansan keskuudessa, joka sitten näyttää äkkiä vallottaneen ja hävittäneen kaikki nuo kaupungit. Löydetyistä Bushmanien alkuperäisiä kivipiirroksia muistuttavista kuvista on arveltu, että seudussa siihen aikaan myös asui tätä pientä, alhaisella kannalla olevaa kansaa, jota korkeammat vallottajat pakottivat orjan työhön kullansulattimoissaan. Siitä ovat ehkä saaneet alkunsa nuo vanhat itämaiset tarut kultaa kaivavista muurahaisista. Joku matkustaja on luullut huomaavansa niissä Kaffereissa, jotka nykyään asuvat Simbabyen ympäristössä, selviä merkkejä seemiläisestä verensekotuksesta. Ja Sabi virran, joka juoksee tärkeimpien rauniokaupunkien lähitse, luulevat toiset nimellään muistuttavan muinoisia Sabalaisia. Tämä selittäisi, kuinka Salomon ja hänen liittolaistensa oli niin helppo hankkia suunnattomat määrät kultaa. Intia, joka luonnostaan on kullasta köyhä, multa jossa kullan kysyntä aina on ollut suuri, olisi varmaan osannut jalolle metallille määrätä kalliimman hinnan kuin Raamatun kertoma runsaus edellyttää. Salomon kulta kaivettiin ja sulatettiin samanlaisessa uudismaassa kuin Tarsiksessa hopea. Sama Mashonamaa on jälleen, vuosituhansien kuluttua, maailman tärkeimpiä kultamaita.

Kun Heprealaisten yhteys Akaban lahteen katkesi, niin Foinikit rupesivat Egyptiläisten ystäviksi, lujentaen siten ikivanhoja yhteyksiä, jotka heillä oli Niilin laaksoon. Egyptin faraot näyttävät paljon käyttäneen heidän välitystään kaupoissaan merentakaisten maitten kanssa. Jo 14:llä vuosisadalla e.Kr. olivat faraot kaivattaneet Niilin suistamosta Punaiseen mereen kanavan, jota Foinikit varmaan käyttivät. He pääsivät siis jo aikaisin laivalla omista satamistaan Punaiselle merelle ja Ofiriin maataipaleen estämättä. Kanava kuitenkin meni, arvatenkin huonon korjauksen vuoksi, aikain kuluessa tukkoon. Farao Neko (619—604 e.Kr.) ryhtyi kaivamaan uutta kanavaa, mutta työ heitettiin orakelilauseen vaatimuksesta kesken, koska se olisi etupäässä hyödyttänyt ulkomaalaisia, siis Foinikkeja. Vasta seuraavalla vuosisadalla persialaiset kuninkaat Egyptin vallotettuaan rakensivat Nekon alkaman kanavan valmiiksi. Foinikialaisilla, jotka Persian vallan alle jouduttuaan olivat sen merimahdin päätuki, oli siten vapaa pääsy Intian merelle.

Afrikan ympäri purjehtiminen.

Farao Nekon toimesta Foinikit suorittivat loistavimman kaikista meriretkistään: he purjehtivat Afrikan ympäri. Korvaamaton vahinko on, ettei kertomusta tästä matkasta ole säilynyt, mutta niillä tiedoilla, joita Herodotos Egyptissä ollessaan siitä sai, on siihen määrään nähtyjen seikkain luonne, että purjehdusta nykyään pidetään tapahtuneena totena. Herodotoksen käydessä Egyptissä, tutkimassa tämän vanhan maan oloja ja tapoja, oli tapauksesta kulunut vasta sataviisikymmentä vuotta ja tieto matkasta oli sen vuoksi voinut hyvinkin säilyä, vaikkei hieroglyfeistä olekaan löydetty sille vahvistusta.

Herodotos kirjottaa historiateoksessaan:

»Sillä Libya (Afrika) on selvästi meren ympäröimä, paitsi sitä osaa, mikä rajottuu Aasiaan, kuten Egyptiläinen kuningas Neko ensimäisenä, mikäli minä tiedän, on näyttänyt. Sen jälkeen nimittäin, kun hän lakkasi kaivamasta Niilistä Arabian lahteen ulottuvaa kanavaa, hän lähetti foinikialaisia miehiä laivoissa matkalle, käskien heitä paluumatkallaan purjehtimaan Herakleen patsaitten kautta, kunnes tulisivat Pohjoiseen mereen (Välimereen) ja sen kautta saapuisivat Egyptiin. Foinikit läksivät matkaan Punaisesta merestä ja purjehtivat pitkin Etelän merta. Ja aina kun tuli syysmyöhä, laskivat he maihin ja kylvivät viljaa maahan, missä osassa Libyaa kulloinkin olivat purjehtimassa, sekä odottivat leikkuuaikaa. Korjattuaan viljan he purjehtivat pois, niin että he kahden vuoden kuluttua kolmantena vuotena kiersivät Herakleen patsaitten ohi ja saapuivat Egyptiin. Ja kertoivat, mitä minä tosin en saata uskoa, mutta mahdollisesti joku toinen, että heillä purjehtiessaan Libyan ympäri oli aurinko oikealla kädellä.»

Juuri tämä seikka, joka Herodotoksen mielestä tuntui uskomattomalta, on paras todistus siitä, että matka todella tapahtui. Se nimittäin osottaa, että foinikialaiset olivat purjehtineet päiväntasaajan poikki eteläiselle pallonpuoliskolle, niin että he näkivät auringon puolenpäivän aikaan pohjoisessa. Kun moinen ilmiö oli kokonaan ristiriidassa sen ajan käsityksen kanssa maailman rakenteesta, niin oli se selkeästi luonnosta tehty havainto.

Herodotos mainitsee, että Karthagolaiset, omain puheittensa mukaan, olivat tehneet saman matkan. Ja eräs persialainen ylimys oli sitä yrittänyt Xerxeen langettamaa kuolemantuomiota välttääkseen, vaikka päinvastaiseen suuntaan. Hän ei kuitenkaan saavuttanut Hyvän toivon nientä, josta matka olisi kääntynyt, vaan palasi aavan meren poikki purjehdittuaan takaisin, koska muka laivat eivät enää uineet. Xerxes silloin antoi panna kuolemantuomion täytäntöön, vaikka retki, joka näyttää ulottuneen paljon etäämmälle kuin Hannon tekemä, semmoisenaankin oli merkillinen saavutus.

Jos Foinikkien kauppasuhteista ja retkistä olisi säilynyt tietoja, niin loisivat ne siis varmaan paljon valoa semmoisten seutujen muinaisiin oloihin, jotka sitten vuosituhansiksi melkein kokonaan katosivat Länsimaitten näköpiiristä. Mutta melkein kaikki, mitä he ovat voineet muistoon kirjottaa, on hävinnyt, ja hyvin vähän toiveita on siitä, että kaivauksienkaan kautta mitään enää päivänvaloon saadaan.

On kuitenkin luultavaa, etteivät he paljoa kirjottaneet. Foinikit olivat itsekästä kauppakansaa, joka ehkä piti omana salaisuutenaan laajan maantuntemuksensa, mikäli se oli mahdollista. He suojelivat itseään siten kilpailulta. Vielä Roomalaisten merille ilmestyessä Gadeksen laivurit koettivat salata heiltä tien Tinasaarille (Kassiterideille, s.o. Bretagnen edustalla olevaan tinakauppapaikkaan). Eräs roomalainen kirjailija kertoo kerran gadeslaisen laivan tahallaan ohjanneen karille, eksyttääkseen vanavedessään purjehtivan roomalaisen laivan samaan turmioon. Ja hänen kotikaupunkinsa vallanpitäjät korvasivat laivurin kärsimän vahingon, pitäen hänen tekoansa yhteishyvää suojelevana isänmaallisena tekona.

Laajemmalta kuin yksikään toinen Vanhan ajan kansa Foinikit merellä retkeilivät, sen voimme pitää varmana. Vaikka he aina hakivat vain omaa etuaan, mahtavia palvelivat ja säälimättä sortivat heikompia kansoja, ryöstäen orjia sekä omiin tarpeihinsa että myytäväksi, milloin vain uskalsivat, niin välittivät he kuitenkin toimeliaisuutensa kautta Babylonin ja Egyptin sivistyksen leviämistä Välimeren rantamaihin ja antoivat virikettä niissä asuvain lahjakkaiden kansain omintakeiseen edistykseen. Kreikkalaisetkin auliisti tunnustivat heidän kauttaan saaneensa tietonsa ja taitonsa, jopa uskonsakin alkeita. Foinikkien laskemalla pohjalla Kreikkalaiset jatkoivat kultuurityötä, mutta antoivat sille paljon korkeamman henkisen sisällyksen. Helleenit eivät ainoastaan oppineet Foinikkien vertaisiksi merenkulkijoiksi ja kauppiaiksi, vaan sulattivat heiltä saamansa ja egealaiselta muinaiskansalta perimänsä ainekset aivan uudeksi, sekä käsitykseltään että laajuudeltaan korkeammaksi kultuuriksi, joka jalosti ja rikastutti Itämailta saadut alkeet ja laski perustukset Länsimaitten nykyiselle sivistykselle. Mitä erittäin maantietoon tulee, eivät tosin Kreikkalaiset merillä päässeet joka suunnalle yhtä kauaksi kuin Foinikit, mutta he kartuttivat maantuntemusta muilla tahoilla monta vertaa laajemmiksi kuin nämä. He eivät tietojaan salanneet, vaan päin vastoin järjestivät ja säilyttivät ne kirjallisuuden kautta, yhdistivät ne maantiedoksi. Ja niitten pohjalle he loivat maailman rakennuksesta uuden käsityksen, joka rikkoi vanhat lapselliset uskon. Vihdoin he määrittelivät maantieteelle suunnat ja tehtävät, jotka se vielä tänäpäivänä hyväksyy.

KREIKKALAISET.

Iliadin ja Odysseian maantuntemus.

Vanhimmat tiedot Kreikkalaisten maantuntemuksesta saamme Homeroksen runoista, jotka yleensäkin käsittävät kaikki tiedot, mitä Kreikkalaisilla itsellään oli esiajoistaan. Mutta Homeroksen runoissakin mainitaan löytöretkiä, jotka olivat vielä Iliadin ja Odysseian tapauksiakin varhaisemmat. Semmoinen oli varsinkin Argonautain retki, jota Odysseia mainitsee maailman kuuluksi. Kertomukseen tuosta retkestä liittyi vähitellen paljon tarumaisia aineksia, jotka sekottivat pois sen alkuperäistä sisällystä; mutta kuitenkin siitä käy selville, että Kreikkalaiset jo esiaikoinaan retkeilivät Mustanmeren rannoille, Kolkhiiseen. Toiset Kreikkalaisten vanhoista retkeilytaruista näyttävät olevan foinikkilaista juurta, ainakin Herakleen matkat Välimeren länsiosiin. Herakles itse oli alkuaan foinikialainen jumala Melkart, niinkuin jo mainitsimme. Välimeren länsiosista Kreikkalaiset siis näyttävät saaneen varhaisimmat tietonsa Foinikeilta. Hyvin tunnettu oli heille sitä vastoin jo vanhastaan ainakin se osa Vähän Aasian rannikosta, jossa Troia oli. Iliadi siitä sisältää tarkkoja, nykyisiin paikkoihin sopivia kuvauksia. Samoin tunnettiin Egean meren pohjoisrannikko, sitä todistaa kuvaus Hera jumalattaren lennosta, kun hän saapui Ida vuorelle kohtaamaan ylijumalaa Zeuta. Troian eteläpuoleltakin mainitaan Vähän Aasian rannikosta useita paikkoja, mutta ei sitä vastoin ole viittauksia siitä, että Vähän Aasian puolella jo silloin olisi ollut kreikkalaisia siirtokuntia. Troialaiset kuuluivat thraakialaisiin kansoihin, jotka melkoisesti erosivat Kreikkalaisista, vaikka luultavasti olivat heidän heimolaisiaan.

Kreikasta itsestään sisältävät runot tietoja, joista päättäen maan ulkopiirteistä oli saatu yleiskäsitys. Yhteistä nimeä ei maalla kuitenkaan silloin vielä ollut, nimi Hellas, jonka Kreikkalaiset myöhemmin sille antoivat, nimittäen sen mukaan itseään Helleeneiksi, tarkotti Homeroksen runoissa vain pientä aluetta Thessaliassa. Länsi-Kreikasta kuitenkin saamme vain hyvin vaillinaisia tietoja. Pientä Akhelous jokea mainitaan eepoksessa maan mahtavimmaksi joeksi, josta ainoastaan maailmaa kiertävä Okeano vei voiton. Ristiriitaisia nykyolojen kanssa ovat tiedot Joonian saarista, varsinkin Ithakasta, josta Odysseus oli kotoisin. Luultavasti on nimiä sen jälkeen vaihtunut. Odysseian kuvaukset sankarin kodista eivät mitenkään sovellu nykyiseen pieneen Ithakaan, yleensä otaksutaan nimen eepoksessa tarkottavan nykyistä Leukasta eli Santa Mauraa. Pohjoisimpana mainitaan Thraakian puolessa jo arokansoja, jotka joivat tamman maitoa. Etelässä oli Sidon ja arvatenkin muukin Foinikia tunnettu; Egyptin rikkaudesta ja suurenmoisista rakennuksista mainitaan niinikään, mutta Babyloniaa ja Assyriaa ei Iliadi tunne. Välimeren etelärannalla asuivat Etioppialaiset, joitten iho oli musta ja jotka olivat jumalain suosiossa, niin että he istuivat näitten keralla aterioimaankin. Odysseiassa, joka on Iliadia nuorempi, mainitaan Egypti useammin, ja siinä yleensäkin on Itämaista enemmän tietoja. Mutta lännessä ei Odysseiankaan näköpiiri ulotu Sisiliaa kauemmaksi; saarta mainitaan ikivanhalla Sikanian nimellä. Niitä maita, joissa Odysseus harhaillessaan kävi, ei voida varmuudella määrätä, ne näyttävät ainakin osaksi olleen kansan mielikuvituksia tai ehkä saaneen aiheensa Foinikkien kertomuksista. Ainoastaan kuvaukset lootoksen syöjäin maasta ja Skyllasta ja Kharybdiista perustuvat kaikesta päättäen tosiolojen tuntemiseen. Lootoksen syöjäin maahan Odysseus ajautui myrskyssä Peloponnesson eteläpäästä, Malcan niemestä. Kuvauksesta päättäen se oli Afrikan pohjoisrannalla, ja siellä tosiaan vielä roomalaisajallakin lootospensaan marjoja syötiin. Skylla ja Kharybdis taas selvään tarkettavat Messinan salmea ja sen virtauksia, sillä muualla ei Välimeren rannoilla ole seutua, joka olisi voinut antaa kuvaukseen aihetta.

Mutta vaikka Kreikkalaisten varhaisin maantuntemus olikin näin ahdas, niin näyttää heille kuitenkin saapuneen hämäriä maineita paljon etäisemmistäkin seuduista. Libyassa luultiin asuvan hyvin pientä kansaa, jota sanottiin Pygmeiksi. Nämä ihmiset eivät olleet kuin nyrkin kokoisia ja niitten vaarallisimpia vihollisia olivat kurjet, jotka syksyin etelään muuttaessaan hyökkäsivät Pygmeitten kimppuun ja söivät heitä kosolta. Mahdollista on, että tämä ikivanha tieto jo perustui tosioloihin, sillä myöhemmätkin kirjailijat puhuvat Libyan kääpiökansoista, ja viime vuosisadalla niitten ehkä viimeisiä jäännöksiä on tosiaan löydetty Keski-Afrikan aarniometsistä. Ehkä saapui tieto heistä Kreikkalaisille Egyptiläisten kautta, sillä Egyptiläiset saattoivat helpommin tutustua aarniometsäin omituisiin pieniin asukkaihin.

Muutamat kohdat Homeroksen runoelmissa viittaavat siihen, että Kreikkalaisilla jo oli jonkinlaisia hämäriä tietoja pohjolan ilmastollisista oloista. Odysseiassa kuvaillaan Laistrygonien maata, jossa aamu ja ilta melkein liittyivät yhteen, niin että siellä valon puolelta olisi voinut työskennellä lähes vuorokauden umpeensa.

Kimmerien maassa taas, joka muka oli uloinna Okeanon rannalla, vallitsi ainainen sumu ja pimeys. Runoissa mainitaan kaksi ikivanhaa kauppatavaraakin, jotka varmaan olivat pohjolasta kotoisin ja jo Troian sodan aikana olivat hyvin tunnetut Välimeren rannoilla, meripihka ja tina. Ne kulkivat vanhimpana aikana Välimeren rannalle maan poikki, ehkä kahtakin reittiä. Toinen kulki Saksan ja Pannonian kautta Adrian meren pohjukkaan, toinen Gallian kautta pitkin Rhônen laaksoa nykyisen Marseillen seuduille. Molemmatkin tiet lienevät ikivanhat. Itäistä tietä tuleva meripihka näyttää saapuneen Pon suussa olevaan kauppapaikkaan, josta se levisi edelleen.

Tähän viittaa kaunis satu, jonka Kreikkalaiset liittivät Eridanos virtaan, jolla nimellä he juuri Pota mainitsivat. Sadun mukaan oli Faeton, auringonjumalan poika, saanut eräänä päivänä ajaa aurinkovaunua taivaan poikki, mutta hän ei kyennytkään hillitsemään hevosia, vaan sytytti ensiksi taivaan tuleen ja häätyi sitten liian lähelle maata. Zeus julmistuneena iski häntä salamalla ja Faeton sortui lähelle Eridanoksen suuta. Hänen sisarensa, jotka siellä itkivät veljensä varhaista surmaa, muuttuivat poppeleiksi ja heidän kyyneleensä meripihkaksi. Sadusta näkyy, että Kreikkalaiset aivan oikein käsittivät meripihkan olevan puunpihkaa, vaikka he eivät osanneetkaan aavistaa sen oikeata luonnonhistoriaa. Meripihka on, kuten tiedämme, ennen jääkautta kasvaneissa suurissa havumetsissä vuotanutta pihkaa, joka lietteitten peitossa kovettui.

Kreikkalaisten vanhoja suhteita Itämaihin todistaa Homeroksen eepoksessa muun muassa kertomus palmusta, joka oli saatu Foinikkien kautta ja Kreikan saarille istutettu. Siitä palmun kreikkalainen nimikin oli »foinix». Ensimäinen palmu oli Delos saarella, ja siihen vertaa Odysseus Nausikaata. Foinikeilta olivat Kreikkalaiset niinikään saaneet granatin ja kypressin, joista varsinkin jälkimäinen nykyään on Välimerenmaitten varsinaisia luonnepuita. Molemmatkin olivat jo homerisella ajalla Kreikkalaisille tutut.

Kreikkalaiset siirtokunnat.

Noin kahdeksannella vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua Kreikkalaiset alkoivat perustaa siirtokuntia Mustanmeren ja Välimeren rannoille. Tämä siirtolaisuus ja sen kanssa yhdessä elpyvä kauppa laajensi valtavasti heidän näköpiiriään, saattoipa koko heidän kultuurinsakin laajemmalle pohjalle. Se teki tuosta pienestä kansasta maailmankansan.

Tuohon suurisuuntaiseen siirtolaisuuteen oli useitakin syitä. Sen kautta vallattiin uusia aloja Kreikan kaupunkien nopeaan kasvavalle väestölle. Usein saivat kaupunkien sisälliset puolueriidat osan asukkaista lähtemään meren poikki etsimään uusia asunta-aloja. Vielä tehokkaampana syynä oli elpyvä kauppainto. Ei monta vuosisataa kulunut, ennenkuin Kreikkalaiset tunkivat tieltään Foinikit kaikilta pohjoisilta rannoilta. Siirtokuntien paikat valittiinkin etupäässä sitä silmällä pitäen, kuinka hyvin ne soveltuivat kauppakeskustoiksi. Ne rakennettiin semmoiselle rannalle, missä oli suojattu satama ja kaupungin vieressä jyrkkä linnavuori, jota helposti voitiin puolustaa. Lisäksi seudun tuli olla hedelmällisen ja tuli siitä olla helppo pääsy sisämaahan. Useimmat näistä siirtokunnista vaurastuivatkin nopeaan ja toiset kasvoivat mahtavammiksi yhteiskunniksi kuin emäkaupunki olikaan. Taiteitten ja loistavien rakennuksienkin kautta useat siirtokunnat veivät kotikaupungistaan voiton.

Kun siirtokunnat perustivat toimeentulonsa etupäässä kaupalle, niin kehotti niitä oma etu ylläpitämään hyviä suhteita maanasukkaitten kanssa. Tavallista oli, että maankansain kanssa solmittiin avioliittoja; siitä syntyi sekasukuja, jotka yhä lujittivat ystävällisiä suhteita. Helleeniläinen sivistys sen kautta helpommin levisi alemmalla kannalla olevien maanasukkaitten keskuuteen. Siirtokunnissa hankittiin yhä laajempia tietoja oudoista maista ja kansoista. Näitä tietoja keräytyi siten joka taholta emämaahan, koska siirtokuntain ja emämaan suhteet varsinkin alkuaikoina olivat läheiset. Tapana oli, että uutta siirtokuntaa perustettaissa kotikaupungista vietiin valkea uuden siirtokunnan kotiliesiin. Varsinkin Joonilaiset levittelivät tällä tavalla vaikutusalojaan, mutta heidän rinnallaan muutkin helleeniläiset heimot purjehtivat ja asettuivat vieraille rannoille.

Siirtokunnat Mustanmeren rannoilla.

Kreikkalaisten vanhimpia siirtokuntia olivat ne, joita perustettiin Mustanmeren rannoille. Jo Foinikit olivat purjehtineet tälle merelle, mutta vasta joonilainen Miletos sinne perusti pysyviä siirtokuntia. Yritys oli rohkea, sillä Mustameri on aina ollut purjehtijalle vaarallinen. Mutta kun alku oli tehty, niin saapui pian toisia jatkamaan, koska Mustameri tarjosi arvokkaita etuja kaupalle. Kalastukset olivat erinomaisen tuottavat. Tynnuskala, joka sikisi varsinkin Asovin meressä, ilmestyi vuosittain, meren poikki uituaan, Vähän Aasian rannoille, jossa sitä saatiin suunnattomat määrät. Arvokkaita olivat niinikään jo Vanhalla ajalla Mustanmeren rannoilla kasvavat laajat metsät. Vähän Aasian ylängöillä taas kasvatettiin lukemattomia lammaskarjoja, joitten villa oli mitä parasta, — vielä tänä päivänä on Angoran villa maineessa. Villat ja vuodat vaihdettiin rannikolla helleeniläisissä siirtokunnissa jalostettuihin tuotteihin.

Sille niemelle, joka pistää Vähän Aasian pohjoisrannasta uloimmaksi mereen, Miletos noin v. 770 e.Kr. perusti Sinopen, joka oli vanhin Mustanmeren siirtokunnista. Kaupungin läheisyydessä Vähän Aasian suurin joki Halys laskee mereen ja joen laakso oli luonnollinen kulkureitti sisämaahan. Sinope vaurastui niin nopeaan, että se jo muutaman vuosikymmenen kuluttua saattoi perustaa tytärkaupungin Trapezoksen (Trapezunt) kauemmaksi itään samalle rannikolle. Trapezoksen kohdalla saapui Persiasta Armenian ylämaan kautta tärkeä kauppatie meren rantaan. Hellesponton rannalle rakennettiin Abydos ja Propontiin (Marmarameren) rannalle Kyzikos turvaamaan pääsöä Egean merelle.

Jonkun vuosisadan olivat sitten Kreikkalaisten yritykset Mustanmeren rannoilla keskeytyksessä kansainliikkeitten johdosta, jotka varsinkin estivät saamasta jalansijaa pohjoisrannalla. Mutta kauaa ei keskeytystä kestänyt, pian alkoi siirtokuntain perustaminen uudelleen ja vähitellen ympäröi koko Mustaamerta kiehkura helleeniläisiä kaupungeita. Niitä syntyi varsinkin suurien jokien suistamoihin, joihin sisämaan liike helpoimmin pääsi. Tonavan suulla oli Istros, Dnjestrin suulla Tyras, Donin suulla Tanais, Rionin suulla (Kaukasiassa) Fasis. Samat olivat Vanhalla ajalla näitten jokienkin nimet. Mahtavin kaikista oli Olbia, joka perustettiin v. 645 lähelle Hypaniin (Bugin) suuta, ei kauaksi siitä paikasta, missä Borysthenes (Dnjepr) laski mereen. Epäilemättä Kreikkalaiset kammosivat tämän verraten pohjoisen rannikon ilmastoa, joka vastakohtainsa vuoksi on paljon ankarampaa kuin Egean meren rannoilla; mutta heitä houkutteli enemmän edullinen kauppa kuin talven ankaruus pelotti. Krimin niemellä ja Maiotiin (Asovin meren) itärannalla tosin asui vihamielisiä kansoja, mutta siitä huolimatta perustettiin Kertshin salmenkin kahden puolen kaupungit, Pantikapaion (Kertsh) ja Fanagoria. Tunkeuduttiinpa Asovin meren pohjukkaan saakka, vaikka tämä meryt on jäässä monta kuukautta vuodessa; Tanaiin (Donin) suuhun rakennettiin siirtokunta, jonka kauppa ulottui kauas aroille. Kaukasian rannalle, sotaisten Iberien maahan, rakennettiin paitsi Fasista Dioskurias. Kaikki nämä kaupungit olivat Miletoslaisten tai heidän siirtokuntainsa perustamat. Parin vuosisadan kuluessa oli Miletos siten saanut kahdeksankymmentä tytärkaupunkia etäisille rannoille. Khalkis, joka oli Euboian ja maan välisen salmen rannalla, perusti siirtokuntaan Thraakian rannikolle, doorilainen Megara Propontiin rannoille, mutta Miletos esti siitä Mustallemerelle pääsemästä. Byzantion (Konstantinoppli) oli megaralainen siirtokunta. Myöhemmin Megaralaiset kuitenkin rakensivat Herakleian Mustanmeren etelärannalle ja vastapäätä Krimin niemelle Khersonnesoksen lähelle nykyistä Sevastopolia. Syystä saattoivat siis Kreikkalaiset sanoa myrskyistä Mustaamerta »Pontos Euxeinokseksi», vierasvaraiseksi mereksi.

Kreikkalaiset Italiassa.

Läntisillä vesillä Khalkis oli ensimäinen valtaansa levittämään. Se perusti vähän pohjoiseen Napolin lahdesta korkealle jyrkälle vuorenkeilalle Kymen (Cumaen) kaupungin. Tämäkin yritys oli uhkarohkea, sillä ensinnäkin oli purjehdittava petollisen Joonian meren poikki, kautta Messinan salmen, jota Skyllan ja Kharybdiin vuoksi pelättiin, ja sitten merelle, jota Tyrrhenit hallitsivat. Tyrrhenien mahti vesillä oli niin suuri, että he saattoivat menestyksellä taistella itse Karthagoakin vastaan. Siitä huolimatta Kyme vaurastui ja saattoi levitellä sivistävää vaikutustaan laajalti sisämaahan. Vielä paremmin menestyi sen tytärkaupunki Neapolis, joka vielä Rooman vallan aikoina oli helleeniläisen sivistyksen keskustoita näillä rannoilla. Se oli ainoa Italian kaupungeista, joka vielä Keskiajallakin pysyi kreikkalaisena. Molemmilla siirtokunnilla oli erinomaiset luonnonedut, hyvät suojaiset satamat, hedelmällinen tuliperäinen maanlaatu, jossa kasvoi hyvää viiniä, ynnä varakas sisämaa, jonka kanssa käytiin vilkasta kauppaa. Suojellakseen yhteyttään emäkaupungin kanssa Khalkislaiset rakensivat Messinan salmen kahden puolen lujat linnotukset, Italian puolelle Rhegionin ja Sisilian rannalle Messanan.

Muut Etelä-Italian siirtokunnat perustettiin muista kreikkalaisista kaupungeista. Akhaialaiset perustivat Sybariin ja Krotonin, joita myöhemmin mainittiin varsinkin hekkumallisesta elämästään. Nämäkin kaupungit rakensivat tytärkaupungeita, joista kuuluin oli Posidonia (Paestum) lähellä Napolin lahtea. Toinen akhaialaisten perustama siirtola oli Metapontion, jonka kauneihin hopearahoihin oli tähkä kuvattu. Metapontion rakennettiin, samoin kuin Sybaris ja Posidoniakin, keskelle hedelmällistä tasankoa. Lakedaimonilaisten siirtokunta oli Taras (lat. Tarentum) samannimisen merenpoukaman pohjukassa.

Etelä-Italiaan perustetut kaupungit menestyivät niin hyvin epäilemättä senkin vuoksi, että niemimaan eteläosassa asukkaat olivat läheisempää heimoa Kreikkalaisille kuin pohjoisemmat kansat ja sen kautta helpommin omistivat helleeniläisen sivistyksenkin.

Jo ennen Sybariin perustamista syntyivät Sisiliaan ensimäiset kreikkalaiset siirtokunnat. V. 735 e.Kr. Khalkislaiset perustivat Naxos nimisen kaupungin Etnan juurelle, lähelle sitä paikkaa, johon myöhemmin Tauromenion, nykyään raunioistaan kuulu Taormina, rakennettiin. Seuraavana vuonna Korinthoslaiset perustivat Syrakusan Ortygian saarelle lähelle rantaa. Syrakusa oli oivallisen satamansa vuoksi mitä soveliain kauppapaikaksi. Sekä Naxos että Syrakusa perustivat tytärkaupungeita. Vasta toista sataa vuotta myöhemmin levisi kreikkalainen siirtolaisuus Sisilian länsiosiin, jossa asukkaat näyttävät olleen vihamieliset ja Karthagon vaikutuksen alla. Karthago yritti kaikin voimin estää Kreikkalaisia saamasta etelä- ja länsirannalla jalansijaa. Etelärannalle rakennettiin kuitenkin Gela, Selinos ja Akragas (Agrigentum), joitten muinaista suuruutta vielä tänä päivänä rauniot todistavat. Sisilian pohjoisrannalle rakennettiin Himera, jonka edustalla Syrakusalaiset v. 480 e.Kr. saivat ratkaisevan voiton Karthagon laivastosta, mutta foinikialaisessa Panormoksessakin (nyk. Palermossa) oli kreikkalainen vaikutus tuntuva.

Kreikkalaisuus sai Etelä-Italiassa ja Sisiliassa niin suuren vallan, että näitä maita aljettiin sanoa »Suur-Kreikaksi».

Massilia.

Saatuaan jalansijan Sisiliassa ja Etelä-Italiassa Kreikkalaiset uskalsivat lähteä yhä edemmäksi länteen. Fookislaiset, jotka Herodotoksen todistuksen mukaan Kreikkalaisista ensimäisinä tekivät laajempia merimatkoja, purjehtivat pitkillä viisikymmensoutuisilla laivoillaan Etrurian ja Espanjan rantoja pitkin Tartessokseen saakka, jossa Foinikit niin kauan olivat kauppaa hallinneet. He perustivat noin v. 600 e.Kr. Massilian (Marseillen), joka oli etäisin kaikista kreikkalaisista siirtokunnista. Massilia oivallisine satamineen, luonnon suojaamassa asemassaan vaurastui kaikkia muita Välimeren länsiosassa olevia kaupungeita mahtavammaksi. Se hyötyi varsinkin ylämaan kaupasta, joka Rhônen laaksoa pitkin kulki alas Välimerelle. Massilian tytärkaupungeita olivat Antipolis (n. Antibes) ja Nikaia (n. Nizza). Merialppien kohdalla olevalle rantakaistaleelle, joka nykyään on täynnään huviloita ja terveyspaikkoja, eivät Kreikkalaiset sitä vastoin saaneet jalansijaa. Sitä vallitsivat sotaiset Ligurit. Mutta Massiliasta etemmä länteenpäin rakennettiin Emporiai, siihen missä Pyreneet päättyvät mereen, ja etelämmäksi, Balearien saariston kohdalle Iberian niemimaan rannikolle Hemeroskopeion.

Afrikan rannat pysyivät Karthagon hallussa, mutta aivan sijattomiksi eivät Kreikkalaiset sielläkään jääneet. Pieni Thera, eteläisin Kykladien saarista, perusti seitsemännellä vuosisadalla Kyrenen nykyiselle Barkan niemimaalle, joka osa Afrikan rannikosta on lähinnä Peloponnesoa ja Kreetaa. Kun rannikolla ei ollut satamaa, niin tämä siirtokunta rakennettiin melkoisen matkan päähän sisämaahan erään oivallisen lähteen ympärille. Kyrenen tytärkaupungeista tuli Barka tunnetuimmaksi. Kyrenaikasta käsin Kreikkalaiset saivat entistä enemmän tietoja Libyan tummaihoisista kansoista, joitten kanssa aljettiin käydä vilkasta kauppaa.

Näin olivat Kreikkalaiset vähitellen levittäneet valtaansa kautta Välimeren ja pohjoista kohti aina Mustallemerelle. Kaikilla näillä rannoilla tapaamme muistoja ja jäännöksiä, jotka viittaavat heidän suureen sivistävään vaikutukseensa. Rooman on kultuurinsa alkeista varmaan suuressa määrin kiittäminen Etelä-Italian helleeniläisiä siirtokuntia. Ne vielä Rooman mahtavuudenkin aikana pysyivät kirjallisen ja taiteellisen elämän keskustoina, vaikka menettivätkin valtiollisen itsenäisyytensä. Hyvin valitun asemansa vuoksi on monikin niistä kautta aikain pysynyt ympäristönsä keskustana, vaikka kreikkalaisuus niistä onkin aikoja sitten hävinnyt.

Kreikkalainen siirtolaisuus Välimerellä on jossain määrin verrattava Pohjois-Amerikan asutukseen Uudella ajalla. Sen vaikutus oli vielä välittömämpi. Se herätti juuri ne maat, jotka sitten vuosituhansia olivat historiallisen elämän polttopisteenä. Mutta Kreikkalaisten kohtalo oli toinen kuin niitten pohjoisten kansain, jotka etsivät uusia asuinsijoja Atlantin takaa. Viimeksi mainitut joutuivat yhteyteen paljon alhaisemmalla kannalla olevien maanasukkaitten kanssa, nämä vähitellen väistyivät ja sortuivat uuden kultuurin edetessä ja sen tuojat jäivät yksin kansottamaan äärettömiä maa-aloja. Kreikkalaiset sitä vastoin tapasivat uutismaillaan kansoja, jotka olivat yhtä kehityskykyisiä kuin he, jotka omistettuaan heidän tietonsa ja taitonsa päin vastoin sulattivat siirtokunnat itseensä. Kreikkalaiset tekivät edistykselle arvaamattoman palveluksen, mutta heidän kansalliset vellotuksensa eivät olleet pysyväisiä. Aikain pyörteistä he pelastivat ainoastaan saman pienen maan, jossa heidät historian aamunkoitossakin tapasimme. Tuhoisimman kohtalon alaisiksi joutuivat ne siirtokunnat, joita perustettiin Mustanmeren rannoille. Pohjoisrannikolla olevat joutuivat aikaisin häviöön, koska ne olivat seuduissa, jotka luonnostaan oli tuomittu myöhäisiin aikoihin saakka olemaan arokansojen temmellyskenttänä. Ne eivät voineet sivistää takamaataan, jossa toinen aroltansa toisensa jälkeen esiintyi vallottajana ja hävittäjänä. Yhtä surulliseen häviöön joutui, vaikka myöhemmin, kreikkalainen asutus Vähän Aasian rannoilla. Sekin käsitti ainoastaan rantamaat. Sisämaan kansat tosin omistivat kreikkalaisen sivistyksen, mutta myöhemmin kaikki joutuivat Aasian sisäosista tulevain paimentolaiskansain ja samalla raakalaisuuden uhriksi.

Seuraavassa käymme tekemään selvää siitä, mitä maita ja kansoja Kreikkalaisten näin laajentunut maantuntemus käsitti. Tiedot ovat tosin vaillinaiset, sillä paljon on klassillisesta kirjallisuudesta kaikiksi ajoiksi hukkunut. Mutta ne ovat kuitenkin runsaammat ja monipuolisemmat kuin mitkään aikaisemmat kirjalliset muistomerkit ja sisältävät mitä arvokkaimpia tietoja laajain alueitten entisistä maantieteellisistä ja kansallisista oloista.

Herodotos.

Laajennettuaan asunta- ja vaikutusalojaan Kreikkalaiset ripein askelin edistyivät. He kehittivät monenlaisia ammatteja ja taiteita. Kuta enemmän heidän varallisuutensa kaupan kautta lisääntyi, sitä uljaammiksi he rakensivat kaupunkinsa. Kilvan kaunistettiin temppelikartanoita ja toreja veistoksilla; runous, joka vanhastaan oli ollut kansan helmalapsi, kasvoi monihaaraiseksi puuksi, jonka jaloutta, aatteitten ylevyyttä, tunteitten inhimillisyyttä vielä ihailemme. Valtiolaitoksessa toteutettiin kansanvaltaisuuden aate, joka ehkä jyrkemmin kuin mikään muu erotti Kreikan sivistyksen Itämaitten despotialle perustuvista valtiokäsitteistä. Ja Kreikassa vihdoin sai alkunsa vapaa tutkimus, joka tavotteli puhtaasti tietopuolisia päämääriä; Itämaitten tiede oli palvellut vain käytännön vaatimuksia. Läpikäyvänä piirteenä helleeniläisessä kirjallisuudessa on tiedonhalu ja pyrkimys tutkimuksen kautta luomaan yleispäteviä käsityksiä kaikesta olevaisesta ja olemisesta itsestään.

Vieraitten maitten ja kansain kuvaaminen oli Kreikkalaisten suosituimpia kirjallisuuden haaroja. Heidän laajat ja monipuoliset, enimmäkseen rauhalliseen kaupankäyntiin perustuvat suhteensa antoivatkin moiselle tutkimukselle sekä aihetta että runsaita aineksia. Siten syntyi maantiede, joka varsinkin alussa kulki läheisessä liitossa historian kanssa. Nämä tutkimukset herättivät jo varhain niin yleistä mielenkiintoa, ne tunnustettiin niin tärkeiksi kansalaissivistykselle, että Herodotos sai Atheenan kaupungilta 10 talenttia (57,300 markkaa) palkkioksi historiateoksestaan, siis todella ruhtinaallisen tekijäpalkkion sen ajan oloihin nähden.

Joonilaiset filosofit.

Tieteitten vanhimpia keskustoita olivat joonilaiset siirtokunnat Vähän Aasian rannoilla, ennen muita rikas Miletos. Siellä eli seitsemännen ja kuudennen vuosisadan vaiheilla e.Kr. Thales, joka perusti joonilaisten filosofien koulun. Hän lausui julki syvämielisiä mietteitä maailman rakennuksesta ja kiinnitti nimenomaan huomiotaan maantieteellisiin ilmiöihin, kuten Niilin tulviin. Hänen kosmografisia aatteitaan kehitti Anaximander, joka oli Thaleen oppilas.

Mutta kuuluin maantieteilijänä oli Hekataios, miletoslainen hänkin, joka eli 520:n vaiheilla e.Kr. Hekataios kirjotti »Periodos» (kiertomatka) nimisen teoksen, joka on ensimäinen tunnettu yritys varsinaisen maantiedon kirjottamiseen. Siitä on säilynyt vain lyhyitä otteita. Mutta niistäkin näkyy, että hänen tietonsa ulottuivat kautta Välimeren maitten ja Itämaille Intiaa ja Kaspian merta myöten, vaikkeivät ne olleetkaan likimainkaan niin täydellisiä kuin Herodotoksen. Hekataios kannatti vielä joonilaisen koulun käsityksiä, että maa oli pyöreä kiekko, jonka ympäri Okeano virtasi. Hän erotteli toisistaan maanosat. Vanhat kirjailijat väittävät Herodotoksen lainailleen osia hänen teoksestaan.

Herodotos oli niinikään joonilaisen koulun jäsen. Häntä sanottiin »historian isäksi», ja historiallinen on etupäässä se laaja teos, jonka hän on jälkimaailmalle jättänyt. Mutta se sisältää samalla niin paljon maantietoa, että voimme sanoa hänen tätä tiedettä hyödyttäneen enemmän kuin kukaan ennen häntä. Herodotoksen teos käsittelee Helleenien taistelua Itämaita, varsinkin Persialaisia vastaan. Aineensa valaisemiseksi on hän kuitenkin koonnut kaikki saatavat tiedot niistä maista ja kansoista, joissa tapaukset liikkuvat, ja samalla luonut katseen laajemmallekin, mikäli maailmaa tunnettiin, koettanut johtaa tapauksia maantieteellisistä seikoista, jopa keksiä selityksiä luonnonilmiöillekin, joista hän tulee puhuneeksi. Herodotoksen teos siten on erinomaisen monipuolinen ja ennakkoluuloton esitys Vanhan ajan sivistyneimmän kansan suhteista laajempaan ympäristöönsä. Siitä saamme ensimäiset tiedot monestakin kansasta, joka sittemmin on näytellyt tärkeätä osaa historiassa.

Tiedot Herodotoksen elämänvaiheista ovat aivan vaillinaiset. Hän syntyi Halikarnassoksessa, Kaariassa, ehkä v. 484 e.Kr. Asuttuaan jonkun aikaa maanpakolaisena Samoksen saarella ja otettuaan osaa tirannin kukistamiseen kotikaupungissaan hän muutti Atheenaan. Siellä hän v. 445 e.Kr. julkisesti luki osan historiastaan, ja se miellytti Atheenalaisia siihen määrään, että nämä hänelle antoivat mainitun suuren palkinnon. Mutta jo seuraavana vuonna hän lähti Ateenalaisten kanssa Etelä-Italiaan perustamaan hävitetyn Sybariin sijaan Thurioin kaupunkia, jossa hän asui loput elämäänsä. Epäilemättä hän kuitenkin myöhemminkin kävi Ateenassa, jonka huomattavimpien miesten, Perikleen, Sofokleen y m. ystäviä hän oli. Herodotoksen luullaan kuolleen v:n 425 vaiheilla, ei varmaan tiedetä, Ateenassako vaiko Thurioissa.

Herodotoksen teoksesta kuitenkin näkyy, ettei hänen elämäkertansa ollut näin ahdasrajainen, vaan että hän oli aikaansa nähden matkustanut erinomaisen laajalti. Luultavasti hän matkusteli nimenomaan kootakseen aineksia teostaan varten. Näistä matkoista ei kuitenkaan ole säilynyt suoranaisia tietoja; ainoastaan siitä, mitä hän teoksessaan mainitsee, voimme tehdä johtopäätöksiä. Hän tunsi näkemänsä mukaan Vähän Aasian rannikon kaikki kolme sivua. Egean meren saaret olivat hänelle kauttaaltaan tutut, Kreikan mantere niinikään ja niemimaan rannat pohjoiseenkin päin, koska hän oli käynyt niin etäällä toisistaan olevissa paikoissa kuin Dodonassa ja Byzantionissa. Mustanmeren pohjoisrannikolla hän lienee oleskellut enemmänkin aikaa, pääasiallisesti Olbiassa, kävipä jonkun päivämatkan päässä sisämaassakin. Hänen kertomuksensa Kolkhiista ja sen asukkaista viittaavat siihen, että hän oli senkin maan käynyt. Sieltä käsin hän sai oikeat tietonsa Kaspian merestä ja sen takana olevista aroista. Babylonia hän kuvaa silmänäön mukaan, Tyroksessa hän hankki tietoja Herakleen temppelin paikasta, Egyptissä matkusteli laajalti kautta maan, etelässä aina Syeneen, Niilin ensimäisille koskille saakka. Kyrenaikankin hän omasta kokemuksestaan tunsi, ja luultavaa on, että hänen matkansa käsittivät vielä paljon enemmänkin maita, vakk'ei hänellä ollut aihetta siitä mainita.

Tunnettu maailma ja maanosat.

Herodotos oli käynyt suurimman osan hänen ajallaan tunnetusta maailmasta ja lisäksi joka taholla saanut ensi kädestä tietoja vielä etäisemmistä seuduista. Hän saattoi siis mielestään hyvällä syyllä oikoa maanmiestensä maantieteellisiä käsityksiä, jotka hän matkoillaan oli huomannut monessa kohden ahtaiksi ja vääriksi.

»Minun täytyy nauraa», hän sanoo, »nähdessäni, kuinka monet kyllä piirustavat maan karttoja, mutta ei kukaan ole järkevällä tavalla sitä kuvannut. Ne piirustavat nimittäin Okeanon virtaavaksi maan ympäri, joka taas laitetaan niin pyöreäksi, kuin jos se olisi harpilla vedetty, ja tekevät Aasian yhtä suureksi kuin Europan. Minä tahdon sen vuoksi muutamin sanoin osottaa näiden kumpaisenkin suuruuden sekä millaiseksi kumpikin on piirrettävä.

»Aasiassa asuvat Persialaiset, jotka ulottuvat eteläiseen, noin kutsuttuun Punaiseen (Intian) mereen saakka. Näitten tuolla puolella asuvat pohjoiseen päin Meedialaiset, Meedialaisten takana Saspeirit, Saspeirien takana Kolkhislaiset, jotka ulottuvat pohjoiseen mereen saakka, mihin Fasis joki laskee. Nämä neljä kansaa asuvat merestä mereen.

»Siitä jatkuu Aasia kahtena niemekkeenä länteen päin, ja näitä minä nyt aion kuvata. Toinen niemeke, alkaen yhdeltä puolelta pohjoisessa Fasis joesta, ulottuu Egean mereen pitkin Pöntöstä ja Hellespontosta troialaisen Sigeionin kohdalle. Etelässä taas tämä sama niemeke ulottuu Foinikian ääressä sijaitsevasta Myriandros lahdesta mereen Triopionin kärkeen saakka. Tällä niemekkeellä asuu kolmekymmentä kansakuntaa.

»Tämä on nyt toinen näistä niemekkeistä. Toinen alkaa Persiasta ja jatkuu Punaiseen (Intian) mereen; sen muodostavat Persia, siitä alkava Assyria ja Arabia. Se päättyy, jos kohta ainoastaan tavallisen kielenkäytön mukaan, Arabian lahteen (n. Punaiseen mereen), johon Dareios johti Niilistä kanavan. Persiasta aina Foinikiaan saakka on maa leveä ja laaja; mutta Foinikiasta tämä niemeke jatkuu pitkin palestinalaista Syriaa ja Egyptiä, mihin se päättyy. Siinä on ainoastaan kolme kansaa.

»Tämä on se osa Aasiaa, joka ulottuu Persiasta länteen päin. Mutta Persialaisten, Meedialaisten, Saspeirien ja Kolkhislaisten tuolla puolen itäänpäin olevaa maata rajottaa yhtäältä Punainen meri (nyk. Intian meri), pohjoisessa taas Kaspian meri ja Araxes joki, joka virtaa itään päin. Aina Intiaan saakka on Aasia asuttu, mutta siitä pitäen on maa autio itään päin, eikä yksikään saata ilmottaa, minkälainen se on.

»Semmoinen ja niin suuri on Aasia. Mutta Libya (Afrika) liittyy toiseen niemekkeeseen. Sillä Egyptin jäljestä alkaa jo Libya.

»Minä siis ihmettelen niitä, jotka ovat rajottaneet ja erottaneet toisistaan Libyan, Aasian ja Europan. Sillä erotus niitten suuruudessa on melkoinen. Europpa nimittäin (joka Herodotoksen mielestä oli suurin) ulottuu pituudelleen pitkin molempia, mutta leveydeltään niitä ei voi verratakaan keskenään. Sillä Libya on selvästi meren ympäröimä, paitsi sitä osaa, mikä rajoitun Aasiaan, kuten Egyptiläisten kuningas Neko ensimäiseksi, mikäli me tiedämme, on näyttänyt.» Herodotos sitten kertoo Foinikkien matkasta Afrikan ympäri, ynnä Persialaisten yrityksestä suorittaa uudelleen sama matka ja Karthagolaisten maineesta, että muka hekin olivat sen tehneet.

»… Mitä Europpaan tulee, ei kukaan ole selvästi huomannut, onko se idässä ja pohjoisessa meren ympäröimä, mutta pituudeltaan tiedetään sen ulottuvan pitkin molempia toisia maanosia. Enkä minä myöskään voi ymmärtää, miksi maalla, joka kuitenkin on yksi, on kolme eri nimitystä, jotka ovat naisten nimiä… Niinpä väittävät useimmat Helleenit, että Libya on saanut nimensä eräästä kotimaisesta naisesta, Libyasta, ja Aasia taas Prometheun vaimon nimen mukaan. Tämän nimen omaksuvat myös Lyydialaiset, väittäen, että Aasia on saanut nimensä Asieen, Kotyksen pojan ja Maneen pojanpojan, eikä Prometheun Aasian mukaan… Mutta mitä Europpaan tulee, niin ei yksikään ihminen tiedä, onko se meren ympäröimä, eikä mistä se on tämän nimen saanut. Ei myöskään ole tunnettua, kuka sen on antanut, jollemme tahdo väittää, että maa on saanut nimensä tyroslaisesta Europasta, jolloin se siis olisi aikaisemmin ollut nimetön, niinkuin toisetkin maanosat. Mutta nytpä onkin ilmeistä, että tämä oli kotoisin Aasiasta (Europpa oli tyroslaisen kuninkaan tytär, jonka Zeus tarun mukaan ryösti) eikä saapunut tähän maahan, jota Helleenit nykyään kutsuvat Europaksi, vaan ainoastaan Foinikiasta Kreetaan ja Kreetasta Lyykiaan… Me puolestamme tulemme käyttämään maanosien käytäntöön otettuja nimiä.»

Herodotoksen aikana oli siis yleisessä käytännössä jo tapahtunut jako maanosiin. Mutta »historian isän» ja hänen aikalaistensa käsitykset maanosien laajuudesta olivat vielä hyvin hämärät. Silloin tunnettujakin aloja huomioon ottaen ne olivat väärät. Maitten ja merien yleisistä piirteistä tosin oli tietoa, mutta ulottuvaisuuksista olivat käsitykset aivan nurjat.

Skyytit ja heidän maansa.

Pohjoismaalaisille ovat Herodotoksen kuvauksista mieltäkiinnittävät varsinkin ne tiedot, joita hän antaa Mustanmeren pohjoisrannikon ja etäämmän sisämaankin silloisista kansoista. Mustanmeren rantue oli osaksi kreikkalaisten siirtokuntien hallussa, mutta sisämaan aroilla asui paimentolaiskansoja, joita Helleenit yhteisellä nimityksellä sanoivat Skyyteiksi. Nimitys ei luultavasti ollut kansatieteellinen, vaan käsitti se sekä indo-europpalaisia, että suomensukuisia, turkkilaisia ja mongolilaisia arokansoja. Mustanmeren pohjoispuolella asuvat Skyytit, joihin Herodotos Olbiassa tutustui, nimittivät itseään Skoloteiksi, ja he olivat sekä säilyneistä astiakuvista että nimistä päättäen indoeuroppalaista kansaa. Kreikkalaiset kävivät heidän kanssaan kauppaa, ja suhteet näyttävät olleen jotenkin hyvät, vaikka Skyytit puolestaan pitivät ankarasti kiinni omista tavoistaan ja rankaisivat hallitsijoitaankin, jotka niistä luopuivat. Se tapahtui vaistosta, sillä kaupunkilaissivistyksen omistaminen olisi vain veltostuttanut arolaisia, joitten säilymisen ehtona oli sotainen kunto ja karkaiseva elämänlaatu.

Skyyttien maa alkoi Istros joesta (Tonavasta), jota Herodotos mainitsee suurimmaksi siihen aikaan tunnetuista joista, koska se Kelttien maasta alkaen juoksi koko Europan halki lännestä itään; Niilin hän tosin myöntää vetevämmäksi. Herodotos tietää luetella Tonavan tärkeämmät syrjäjoetkin Balkanin niemimaalla. Sitten hän mainitsee joet, joita siitä eteenkäsin laski Mustaanmereen. Hypaniin (Bugin) hän sanoo alkavan järvestä, jonka rannoilla oli valkoisia villihevosia. Borysthenestä (Dnjepriä) hän kiittää hyvästä vedestään ja oivista kaloistaan, sen rantoja taas erinomaisista laitumistaan ja karjoistaan. Borysthenestä varmaan kulki ylämaahan melkoinen kauppa, koska sen juoksu oli tunnettu neljänkymmenen päivämatkan päähän Gerrien maahan saakka. Mutta joen lähteistä ei Herodotos sano kenelläkään olleen tietoa. Borystheneen syrjäjokiakin hän mainitsee. Nähtävästi oli Olbiasta hankittu kaikki tiedot, mitä suinkin voitiin saada; ne ulottuivat niin kauas pohjoiseen kuin ranta-aroja hallitsevien Skyyttienkin valta. Maiotis järven (Asovin meren) ja Tanaiksen (Donin) hän tuntee, vieläpä Donin lisäjoenkin, mutta kauemmaksi itään päin hänen maantuntemuksensa ei sille puolen ulottunut, vaikka hän kuulopuheitten mukaan nimitteleekin kansoja. Suuri Volgakin, jonka nimi vanhalla ajalla oli Rha — nimi on vielä käytännössä Volgan suomensukuisilla kansoilla — tuli vasta myöhemmin tunnetuksi.

Ilmaston ankaruutta näillä kulmilla Herodotos vasten tapaani suuresti liiottelee. Talvea muka kestää kahdeksan kuukautta ja pakkanen on silloin niin ankara, että merikin jäätyy ja Kimmeriläisen Bosporon (Kertshin salmen) poikki saatettiin ajaa hevosilla. Mutta siinä hän varsinkin erehtyi, kun sanoi kesiäkin viileiksi, sillä aroilla kesä päin vastoin on erinomaisen helteinen.

Herodotos kertoo Skyyttien jakautuneen moneen heimoon. Kauimpana idässä asuivat Maiotiin rannoilla »kuninkaalliset Skyytit», jotka olivat kaikkia muita urhoollisemmat ja lukuisammat ja pitivät muita Skyyttejä orjinaan. Heidän länsipuolellaan asuivat paimen-Skyytit, Borystheneen hedelmällisessä suistamossa taas »maata viljelevät Skyytit». »Varsinaisilla Skyyteillä ei ole kaupungeita eikä linnoja, eikä muitakaan asunnoita kuin vaununsa, joita he mukanaan kuljettavat. Sillä he eivät elä maanviljelyksestä, vaan karjoistaan», lausuu Herodotos ja lisää siihen, että »semmoista kansaa on mahdoton sodassa voittaa». Herodotos ylistää heidän urhoollisuuttaan ja viekkauttaan ja erinomaista ratsastustaitoaan; he ampuivat taitavasti hevosenkin selästä. Kreikkalainen lääkäri Hippokrates antoi heistä myöhemmin vielä tarkempiakin tietoja, hän kertoi heidän vaununsa olleen niin tiiviisti rakennetut, että ne hyvin suojelivat sekä sadetta että pakkasta vastaan. Niitä vetivät härät; naiset ja lapset kulkivat vaunuissa, miehet ratsain. Samoilla seuduin viivyttiin niin kauan kuin laidunta riitti, ja lähdettiin sitten toiseen paikkaan. Nämä Skyytit söivät keitettyä lihaa ja joivat tamman maitoa. Jo puolenkolmattatuhatta vuotta takaperin oli siis arokansain elämänlaatu kehittynyt samanlaiseksi, jommoisena sen nykyään tapaamme. Tavat ovat pysyneet, vaikka kansakunnat ovat vaihtuneet. Kaikki ne indoeuroppalaiset kansat, jotka paimensivat aroilla karjojaan, ovat joko sortuneet taikka vakautuneet maata viljelemään. Ainoastaan keltainen rotu ja osa turkkilaisista heimoista on pysynyt vanhalle elämänlaadulle uskollisena.

Herodotos kertoo Skyyttien palvelleen monta jumalaa. Uhrieläimet kuristettiin nuoralla ja paloteltiin. Liha suljettiin eläimen mahalaukkuun ja keitettiin sitten eläimen omista luista tehdyllä valkealla. Monta piirrettä hän mainitsee heidän julmista sotatavoistaan. Kerran vuodessa päälliköt panivat toimeen suuren juhlan, jossa jokainen, joka oli vihollisen surmannut, sai viiniä juodakseen, ja parhaille sankareille annettiin aina kaksi maljaa siinä kun toisille yksi. Mutta ne, jotka eivät olleet vielä ketään tappaneet, eivät saaneet mitään. Varsinkin orjiaan Skyytit kohtelivat julmasti. Heidän tuli lypsää tammat ja valmistaa maidosta juomaa; »kumishi» on vielä tänä päivänä Keski-Aasian paimentolaisten mielijuoma. Kun kuningas kuoli, niin hänet haudattiin suurilla menoilla. Skyytit ilmaisivat suruaan siten, että leikkasivat korvastaan pienen palan, ajelivat tukkansa, viilsivät käsivarsiinsa verisiä naarmuja, kynsivät nenänsä ja otsansa verille, pistivät nuolen vasemman kätensä läpi. Haudalla uhrattiin sekä ihmisiä että hevosia ja sille luotiin suuri kumpu. Siten syntyivät nuo suuret »kurganit», joita aroilla on niin paljon säilynyt. Kumpuihin pantiin vielä kaikenlaisia vainajan kalleuksia ja näistä esineistä on uudenaikainen tutkimus saanut paljon lisävalaistusta arojen entiseen historiaan ja Kreikkalaisten ja arokansojen suhteihin.

Pohjoisia kansoja.

Herodotos koetti Olbiassa saada kaikki tiedot, mitä sikäläisillä kreikkalaisilla ja skyyteillä oli arovyöhykkeen pohjoispuolella olevista maista ja kansoista. Se mitä hän sai kuulla, on puoleksi tarumaista, mutta vanhimpana tietona Sisä-Venäjän esihistoriallisista oloista kuitenkin mieltäkiinnittävää. Skyytit puolustivat tietämättömyyttään pohjoisista seuduista sillä, että sinne muka oli mahdoton tunkeutua, koska ilma ja maa oli sakeana höyhenistä. Herodotos uskoo juttua sikäli, että koettaa selittää sen luonnollisella ja arvatenkin oikealla tavalla. Hän luulee, että se mitä he sanoivat höyheniksi, olikin vain lunta, ja että tuolla etäällä pohjoisessa niin ollen satoi lunta sekä talvella että kesällä. Tai ehkä Skyytit tarkottivat pohjoisia metsäseutuja, joihin heidän oli ollut mahdoton karjoineen tunkeutua ja jotka niin ollen olivat luonnollisena rajana heidän vallotuksilleen.

Herodotos arvelee, että nuo pohjoiset maat ainaisen lumen vuoksi olivat asumattomat. Hän sen vuoksi epää aikalaistensa mielipiteen, että »pohjatuulen takana» muka asui kansa, joka oli erinomaisen ystävällistä ja eli hyvin korkeaan ikään. Eihän kuitenkaan ole mahdotonta, että huhu »Hyperboreista» sittenkin perustui tosioloihin ja että Välimeren rannoille silloin jo oli saapunut kulkupuheita Jäämeren ranta-asukkaista, joitten yhteisiä ominaisuuksia kautta maapallon on luontainen suopeus. Juttua pohjatuulen takaisesta Abariista, joka muka oli lentävällä nuolella kulkenut maan ympäri, Herodotos piti niin naurettavana, ettei sitä edes kannattanut ruveta vääräksi todistamaan.

Käsitykset onnellisista Hyperborealaisista pysyivät Herodotoksen epäilyistä huolimatta voimassa kauan hänen jälkeensäkin ja niihin kutoutui kaikenlaisia ihmetarinoita äärimäisen pohjoisen asukkaista.

Herodotos luettelee koko joukon muita kansoja, jotka asuivat Skyyttien pohjoispuolella. Kauimpana lännessä asuivat Agathyrsit, jotka käyttivät kultakoristeita, olivat peräti veltostuneita ja pitivät yhteisiä vaimoja. Toiset kirjottajat mainitsevat, että tämän kansan tapana oli maalailla itseään sinivärillä. He luultavasti asuivat nykyisessä Transsilvaniassa, jonka kultasuonia jo hyvin varhain kaivettiin. Sen mukaan he olisivat olleet samaa rotua kuin Daakit, nykyisten Rumanialaisten esi-isät, ehkä sama thraakialainen kansa, jota myöhemmät kirjailijat mainitsivat Trausoin nimellä. Koilliseen heistä asuivat Neurit, joitten maahan miespolvea ennen Dareioksen retkeä muka oli tullut niin tulvimalla käärmeitä, että heidän täytyi muuttaa Budinien maahan asumaan. Neurien luultiin olevan noitia. Skyytit kertoivat, että jokainen neuri kerran vuodessa muuttihe sudeksi, mutta muutaman päivän päästä jälleen muuttui ennalleen. Skyytiassa asuvat helleenit tätä tarua tosin uskoivat, mutta Herodotos ei puolestaan siihen luottanut. Neureilla ehkä tarkotettiin nykyisten Slovenien esi-isiä; usko »susi-ihmisiin» on, merkillistä kyllä, vielä tänä päivänä eteläslaavien kesken yleinen. Se on nykyään yleinen Kreikankin kansassa, jonka luullaan perineen sen kansainvaelluksien aikakaudella maahan tuhranneilta slaaveilta.

Neurien naapureita olivat Androfagit, s.o. »ihmissyöjät»; näitten itäpuolella taas ja »kuninkaallisten Skyyttien» pohjoispuolella asuivat »mustamekot», Melankhlainit. Molempiakin näitä kansoja on arveltu sekä suomalaisiksi että slaavilaisiksi. »Mustamekot» olivat paimentolaisia, samoin kuin Skyytitkin, ja valmistivat vaatteensa mustien lampaittensa villoista. Tämä villa oli kauppatavaraa, sitä tuotiin varsinkin Tanaiksen suulla olevaan kreikkalaiseen siirtokuntaan.

Idempänä yhä asui Budinien suuri ja lukuisa kansa, joka vietti vaeltavaa elämänlaatua. Heidän maassaan kasvoi kaikenlaisia puita. Siellä oli myös suuri järvi ja suo ja järvestä saatiin saukkoja, majavia, ynnä eläimiä, joilla oli »neliskulmaiset kasvot». Budineilla oli järjestään siniset silmät ja punainen tukka ja he olivat ainoa kansa, joka söi kuusenkäpyjä — luultavasti sembramännyn siemeniä, joita yhä vieläkin yleiseen syödään Pohjois-Venäjällä. Toiset arvelevat Budineja suomalaiseksi metsästäjäkansaksi, toiset venäläisiksi. Herodotos mainitsee, että Budinien maassa oli Gelonos niminen kaupunki, jolla oli avarat puumuurit ja puiset kreikkalaiseen malliin rakennetut huoneet ja pyhätöt. Tämä kaupunki nimittäin olikin kreikkalainen siirtokunta, joka oli perustettu keskelle Budinien maata. Gelonien kieli oli skyytin kielen ja kreikan sekotusta. Mutta Budineilla oli oma kielensä ja elintapansa. Gelonien siirtokunta lienee ollut kauppapaikka Volgan rannalla.

Tanaiksen toisella puolella ja Budinien eteläpuolella asuivat Sauromatit, joita Herodotos luulee skyyttlIäisten nuorukaisten ja amatsonivaimojen jälkeläisiksi. He olivat luultavasti turanilaista kansaa. Myöhemmin, Ptolemaioksen aikana, Sarmatian nimi kuitenkin ulotettiin käsittämään koko sitä maata, joka oli Veikselin ja Volgan välillä ja jolla asui etupäässä slaavilaisia ja liettualaisia kansoja. Budinien pohjoispuolella oli asumaton erämaa, jonka laajuus oli seitsemän päivämatkaa. Sen toisella puolella ja melkein luoteiseen suuntaan asui Thyssagetien metsästäjäkansa. Näitten naapureina asuivat Jyrkit, jotka niinikään elivät metsästyksestä, menetellen siinä seuraavalla tavalla:

Koska heidän maassaan kasvoi tiheässä puita, niin erämiehet nousivat puuhun, vakoillakseen saalista. Kullakin metsästäjällä oli hevonen, joka oli opetettu panemaan maata, ettei sitä näkyisi. Kun metsästäjä puusta näki otuksen, niin hän ampui nuolensa, nousi sitten hevosen selkään ja koirineen ajoi takaa haavotettua eläintä. Tämä kuvaus ehkä tarkottaa Uralin metsäseuduissa asuvia suomalaisia kansoja. Herodotos lopuksi lisää: Jos Jyrkkien luota mennään itäänpäin, niin tullaan toisien Skyyttien luo, jotka ovat luopuneet kuninkaallisista Skyyteistä ja sen vuoksi sinne muuttaneet. Näitten Skyyttien maa on tasaista, syvämultaista ja hedelmällistä, mutta vielä kauempana maa on kivistä ja karua. Jos sitten matkaa edelleen jatketaan tämän yhä kohoavan kallioisen maan kautta, niin tavataan korkeitten vuorien juurella kansaa, joka on aivan kaljupäistä, sekä miehet että naiset, aina syntymästään saakka. Heillä on tylppänenät ja ulkonevat poskipäät. He elävät pontilaisen puun hedelmistä: tuo puu on viikunapuun kokoinen ja kantaa pavunkaltaisen hedelmän, jolla on sydän. Tästä hedelmästä vuotaa paksua mustaa nestettä, jota sanotaan »askhyksi». Heitä kutsuttiin Argippilaisiksi. Vuoristo oli ehkä Altai ja kansa kalmukkeja, jotka vieläkin syövät samaisen puun hedelmiä ja joiden pappissääty ajaa päänsä paljaaksi.

Argippilaisia mainittiin rauhallisiksi ja oikeamielisiksi. He asuivat puitten alla, jotka talveksi peitettiin paksulla valkoisella huovalla. Aina näihin kaljupäihin saakka maa ja kansat jotenkin hyvin tunnettiin, sillä sekä Skyytit että siirtokuntien kreikkalaiset kauppiaat kävivät heidän luonaan. Skyyttien täytyi kuitenkin heidän luo matkatessaan käyttää seitsemää tulkkia ymmärtääkseen seitsemää kieltä. Kaljupäitten itäpuolella tiedettiin varmaan asuvan Issedoneja, mutta siitä, mitä oli Kaljupäitten ja Issedonien takana ja pohjoispuolella, ei muuta tiedetty kuin mitä nämä kertoivat.

Argippilaiset kertoivat siellä olevan korkeita vuoria, joitten yli oli mahdoton kulkea, ja vuorilla ihmisiä, joilla oli vuohensorkat. Vuorien takana taas oli ihmisiä, jotka makasivat kuusi kuukautta vuodessa. Mainittu vuoristo tarkotti ehkä Altaita, jonka asukkaat aina ovat olleet taitavia kiipeilijöitä, ja puhe kuuden kuukauden unesta viittaa siihen, että Välimeren kansoilla oli hämärää tietoa napamaitten yöstä. Valitettava asia on, ettei Herodotos nimitä kaikkia näitä kansoja niitten omilla nimillä, vaan Kreikkalaisten antamilla. Siinä syy, miksi hänen kansaluettelonsa ei ole niin valaiseva, kuin se muutoin voisi olla. Arvatenkin Mustanmeren rannalla asuvat Kreikkalaiset myöhemmin saivat paljon tarkempiakin tietoja Sisä-Venäjän kansoista, mutta ne valitettavasti eivät sen koommin tulleet kirjallisuuden omiksi.

Aasiasta kertoessaan Herodotos liikkuu varmemmalla pohjalla, niinkuin luonnollista onkin, koska Kreikkalaiset olivat niin kauan olleet tekemisissä Itämaitten suurien valtakuntien kanssa. Vähän Aasian rannikolla olevat kreikkalaiset siirtokunnat sitä paitsi jo aikaisin menettivät itsenäisyytensä ja joutuivat ensin Lyydian, sitten Persian vallan alle.

Kuitenkin saamme Herodotoksen teoksesta enemmän tietoja Aasian kansoista kuin maantieteellisistä seikoista. Kun teos ei ole varsinaisesti maantieteellinen, niin emme siitä kuitenkaan saa päättää, etteikö Aasian länsiosia olisi hänen aikanaan tarkemmin tunnettu. Vähän Aasian Herodotos sanoo olevan niin leveän, että hyvä kävelijä astui sen poikki viidessä päivässä. Matkaa on kuitenkin 500 kilometriä. Vähän Aasian sisäosien huomattavista luonnonoloista, ylängöistä, suolaerämaista, laavaseuduista, hän ei mitään mainitse, vaikka ne varmaan lienevät olleet tunnetut. Etäisemmistä vuoristoista on Kaukaso ainoa, jonka hän Aasiassa nimittää. Tarkempia tietoja hän antaa joista, varsinkin niistä, joitten yli oli kuljettava matkalla Persiaan. Halys oli hänelle tunnettu, Eufratin ja Tigriin hän tiesi tulevan Armenian ylämaasta, niinikään luettelee hän Tigriin syrjäjokia.

Persialainen kuninkaantie.

Arvokkain niistä maantieteellisistä tiedoista, joita Herodotos Etu-Aasiasta mainitsee, on selonteko Persian kuninkaitten rakentamista teistä. Näitten teitten tarkotus oli sotilaallinen, ne helpottivat vallotettujen maitten kurissa pitämistä. Tärkein niistä oli »Kuninkaantie», joka kulki Sardeesta, siis Egean meren läheisyydestä, pääkaupunkiin Susaan, joka oli ylämaassa lähellä Persian lahtea. Rakennuksiltaan ei tosin Kuninkaantiekään näytä olleen kovin etevä, koska esim. silloista ei ole säilynyt nykyaikoihin jäännöksiä, niinkuin Roomalaisten silloista kaikissa Europan maissa, jotka he laskivat valtansa alle. Mutta niitten varsilla oli kuitenkin säännölliset asemapaikat, »kestikievarit», joitten velvollisuus oli nopeimmilla hevosilla kuljettaa seuraavaan asemaan kuninkaan viestejä. Kaikkiaan oli Sardeen ja Susan välillä 111 asemaa. Kuninkaantie karttoi Mesopotamian lakeita, missä suottuvia, missä aromaisia seutuja ja seurasi sen itäisiä reunavuoria. Juuri tätä tietä Xerxes lähetti Susaan pikasanoman Atheenan vallotuksesta ja Salamiin meritappelusta, ja ne saapuivat niin nopeaan perille, ettei Herodotoksen mielestä ollut mitään, mikä voisi kulkea nopeammin kuin nämä sanomat. Sanansaattaja viipyi Sardeesta Susaan kymmenen päivää, kulki siis noin 240 kilometriä vuorokaudessa. Myöhemmin samalla tiellä käytettiin sananlennätystä tulimajakoilla. Kukkuloille oli koottu polttoaineita, jotka sytytettiin palamaan, heti kun puolelta tai toiselta näkyi lähenevä merkkituli. Siten voitiin odotetusta tärkeästä tapauksesta lähettää tieto ennen tehdyn sopimuksen mukaan, tai esim. varottaa vihollisen lähestymisestä. Luultavasti Herodotos oman näkemänsä mukaan tekee selkoa kuninkaantiestä, sillä kaikesta päättäen hän kävi sekä Babylonissa että Susassa, vaikkei hän sitä erityisesti mainitse. Hän kuvaa muun muassa jokiliikettä Eufratilla ja Tigriillä, joka on puolenkolmatta vuosituhatta säilynyt samanlaisena ja arvatenkin oli ainakin toisen verran vanhempi. »Alukset ovat pyöreät ja niitten runko, joka on tehty Armeniassa taipuvista puista ja pajunoksista, on nahkoilla päällystetty vettä pitäväksi. Näillä aluksilla lasketaan jokea pitkin Babyloniin, jossa tuodut tavarat myydään — enimmäkseen kuljetetaan palmuviiniä — ja myydään aluksen puinen runkokin. Mutta nahkat sälytetään aasien selkään, joita on aluksessa mukana, ja palataan maisin kotimaahan. Virta on nimittäin niin kova, että sitä myöten on mahdoton nousta ylöspäin.» Tämä koskee varsinkin Tigristä, joka juuri nopeudestaan on saanut nuolen nimen.