MAANTIEDE JA LÖYTÖRETKET II

Kertomus siitä miten maa on tullut tunnetuksi ja maantiede kehittynyt

Suurien löytöretkien aikakausi

Rugen, Peschelin y.m. teosten mukaan kirjottanut

I. K. INHA

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1914.

SISÄLLYS.

Alkusanat.

SUURIEN LÖYTÖRETKIEN AIKAKAUSI.

Amerikan löytö.
Espanja Keskiajalla.
Christopher Columbus.
   Eräs historiallinen hetki. — Columbuksen nuoruus. — Lännen tien
   alkuvaiheet. — Toscanellin kirje. — Columbus esittää aikeensa. —
   Columbus Espanjan hovissa. — Columbuksen valtuudet.
Columbuksen ensimäinen matka.
   Valmistukset Palos satamassa. — Ensimäinen malka Atlantin poikki.
   — Maata! — Löydetään yhä uusia saaria. — Cuba. — Espanjola. —
   Navidad. — Paluumatka. — Vastaanotto Espanjassa. — Columbuksen
   kertomus Amerikan löydöstä. — Paavin rajaviiva.
Columbuksen toin n retki.
   Pienet Antillit. — Navidadin kohtalo. — Isabella. — Columbus jatkaa
   löytöretkeään. - Vanhan pakanan puhe. — llkityöt Espanjolassa. —
   Haitin ruhtinaat. - Caonabon vangitseminen. — Tappelu Vega Realissa.
   — Columbuksen paluumatka.
Columbuksen kolmas retki.
   Trinidad. — Paria lahti. — Mietteitä Paratiisista. — Sekasorto
   Haitissa. — Columbus kahleissa. — Ovando.
Columbuksen neljäs retki.
   Honduraan rannikolla. — Veraguan rannikolla. — Myrskyissä Panaman
   rannalla. — Siirtokuntayritys Veraguassa. — Haaksirikko Jamaicassa.
   — Mendezin rohkea venematka. — Tukala aika Jamaicassa. — Pelastus.
Columbuksen viimeiset vaiheet.
   Columbuksen omaiset.

Muita löytöretkiä Länsi-Intian vesillä.
   Ojeda. — Alonso Niño. — Pinzonien retki. — Portugalilaiset
   Brasiliassa. - Amerikan nimi. — Las Casas, intianien suojelija.

Portugalilaiset Itä-Intiassa.
Vasco da Gaman retki Etu-Intiaan.
   Retkikunnan varustaminen. — Myrskyissä Afrikan länsirannalla. —
   Afrikan itärannalla. — Mosambik. — Mombasassa. — Ystävällinen
   vastaanotto Melindessä. — Tulo Intiaan. — Kalikut ja sen kauppa.
   — Vasco da Gama Kalikutissa. — Kananor. — Salahyökkäys lähellä Goaa.
   — Paluumatka.
Intian vanhemmista vaiheista.
Cabralin retki.
   Diogo Diaz löytää Madagaskarin. — Melskeitä Kalikutissa. — Sofala.
   — Ioãn da Novan retki.
Vasco da Gaman toinen retki.
   Poro Affonso Sofalassa. — Kiloa. — Gaman julma sodankäynti. —
   Affonso d’Albuquerque saapuu Intiaan.
Francisco d'Almeida Intian varakuninkaana..
   Egyptin sulttaani pyytää paavin välitystä. — Egypti valmistautuu
   sotaan. — Almeida ja hänen retkikuntansa. — Almeida Afrikan
   itärannalla. — Almeida Malabaar-rannikolla. — Dom Lourengon suuri
   voitto. — Maustekauppa uusille teille. — Tristão da Cunha. — Egyptin
   laivasto saapuu sotanäyItämölle. — Albuquerque Ormuksessa. — Diun
   meritappelu. — Varthema.
Affonso d'Albuquerque.
   Kalikutin tappelu. — Goan vallotus. — Malakan vallotus. —
   Portugalilaiset tutustuvat Taka-Intiaan. — Goan vaurastuminen. —
   Sotatoimet Punaisella merellä. — Ormus vallataan. — Albuquerquen
   ero ja kuolema. — Luonnekuva.
Albuquerquen seuraajat.
   Vasoo da Gama varakuninkaana. — Nuño da Cunha.
Portugalilaiset Molukeilla ja Kaukaisen Idän vesillä.
   Serrão Molukeilla. — Portugal ja Espanja törmäävät yhteen Molukeilla.
   -— Uusia löytöjä, 165. — Kulta- ja Hopeasaarel, 166. Portugalilaiset
      Kiinassa ja Japanissa, 168. — Portugalin Intian kauppa. — Fernão
      Mendez Pinlon ihmeelliset
   seikkailut.
Fernão de Magalhães ja ensimäinen matka maan ympäri.
   Juan Diaz de Solis. — Fernäo de Magalhães. 177. — Retkikunnan
   varustaminen, 179. — Matka Atlantin meren poikki. — Brasilia. — La
   Platan suistamo. — Patagonian rannikolla. — Kapina talvisatamassa.
 — Patagonit. — »Santiagon» haaksirikko. — Matkaa jatketaan. —
   Magalhãesin salmi. — Matka Tyynen meren poikki. — Ladronit. —
   Fiippinien löytö. — Mazagan kuninkaan vieraina. — Sebu. —
   Magalhãesin kuolema. — Retkikunta Molukeilla. — »Victoria» purjehtii
   maan piirin umpeen. — »Trinidadin» loppu.
Riita Molukeista.
   Badajozin juntta. — De Loaysan retki. — Saavedran matka.
Espanjalaiset Tyynellä merellä.
   Villalobos. — Filippinien anastus. — Etelämaan etsintä. — Mendanan
   siirtomaayritys. — Quiroksen matka. — Torres-salmi.

Espanjalaiset vallottajat Keski- ja Etelä-Amerikassa.
   Alonso Ojeda Uudessa Andalusiassa. — Veraguan siirtokunnat. — Balboa
   näkee Tyynen meren. — Pedrarias Davila. — Balboa Etelämeren
   maaherrana. — Nicaraguan vallotus. — Ponce de Leon etsii nuoruuden
   lähdettä. — Cuban vallotus. — Yucatan ja Mayat.
Mexicon vallotus.
   Fernando Cortes. — Retkikunnan lähtö. — Tabascossa. — Mexicon
   rannalla. — Montezuman lähettiläät. — Quetzalcoatl. — Vera Cruz.
   — Cempoalla. — Matka ylämaahan. — Taistelut Tlaxcalassa. — Cholulan
   verilöyly. — Tenochtitlan. — Cortes Mexicossa. — Cortes voittaa
   Narvaezin. — Taistelut Mexicossa. — Montezuman kuolema. — Murheen
   yö. — Otumban tappelu. — Tlaxcalassa. — Guatemotzin. —
   Tenochtitlanin vallotus. — Uusi Mexico. — Espanjan kruunu ottaa
   Mexicon omakseen. — Alvaradon retki Guatemalaan. — Olid Honduraassa.
   — Corteksen sotaretki Honduraaseen. — Cortes käy Espanjassa. —
   Corteksen meriretket. — Corteksen kuolema.
Mexicon ja Keski-Amerikan intianikultuuri.
   Popol-Vuh. — Toltekit. — Aztekkien historia. — Rakennukset. —
   Oikeuslaitos. — Sofalaitos. — Uskonto. Kuvakirjolus. — Kasvatus.
   — Avioliitto. — Hautaus. — Maanviljelys ja ravinto. — Vaatteet ja
   koristeet. — Metallien käyttö. — Taide. — Maya-kultuuri.
Löytöretkiä Pohjois-Amerikan eteläosiin.
   Alvares de Pineda löytää Mississipin. — Pamfilo de Narvaezin retki.
   — Hernando de Soton retki Mississipin laaksoon. — Coronadon retki
   Cibolaan ja Quiviraan.
Perun vallotus.
Francisco Pizarro ja Diego de Almagro. — Birun rannikolla. — Pizarron
 ja Almagron toinen retki. — Pizarro Gallon ja Gorgonan saarilla. —
 Tumbez. — Pizarron sopimus Espanjan kruunun kanssa. — Kolmas retki.
 — San Miguel. — Inkat ja heidän maansa. — Pizarron retki Cajamarcaan.
 — Atahualpan vangitseminen. — Perun aarteet. — Hernando Pizarron retki.
 — Saaliinjako. — Atahualpan kuolema. — Marssi Cuzcoon. — Cuzco. —
 Alvaradon sotaretki. — Lima. — Almagron retki Chileen. — Taistelut
 Perussa. — Almagron ja Francisco Pizarron loppu. — Gonzalo Pizarro.
 — Chilen vallotus.
Dorado-retket.
   Saksalaiset Venezuelassa. — Colombia. — Gonzalo Pizarron retki.
   — Orellanan laivamatka Amazonijoella. — Orellanan siirtomaayritys.
   — Pedro de Ursua. — La Plata-maat. — Brasilian valtaus. — Espanjan
   suhde siirtomaihin.

Pohjoisia väyliä, pohjoisempia purjehtijoita.
John Cabotin matka Pohjois-Amerikkaan.
   Sebastian Cabot.
Muita retkiä Pohjois-Amerikkaan.
   Veljekset Cortereal. — Newfoundlandin kalastukset. — Giovanni di
   Verrazzano. — Esteban Gomez.
Jacques Cartierin retket Canadaan.
   Funk-saari. — Labradorin rannikko. — Laurentin lahti. — Toinen
   retki. — Laurentin joessa. — Hochelaga. — Talvi Quebekissä. —
   Cartierin kolmas retki.
Taistelu merien vapaudesta.
   Merirosvouden kultainen aika. — John Hawkins. — Francis Drake. —
   Cavendish ja kolmas matka maan ympäri. — Voittamaton armada.
Varhaisimmat siirtokuntayritykset Pohjois-Amerikassa.
   Floridan hugenottisiirtokunta. — Martin Frobisher. — Humphrey
   Gilbert. — Walter Raleigh.
Koillisväylä.
   Pohjanmiesten Jäämeren tuntemus. — Hugh Willoughby ja Richard
   Chancellor. — Hollantilaisten retket. — Huippuvuoret löydetään.
   — Ensimäinen talvi napamaissa. — Henry Hudson. — Huippuvuorien
   tutkiminen.
Luoteisväylä.
   John Davis. — Hudson etsii luoteisväylää. — William Baffin. — Jens
   Munk. Luke Foxe ja Thomas James.

Jälkikatsaus suurien löytöretkien saavutuksiin.

Maantiede suurien löytöretkien aikakaudella.
   Kosmografia. — Latitudin ja longitudin määrääminen.
   — Maailmankartan laajeneminen. — Ptolemaiospainokset. — Asteverkko.
   — Gerhard Mercator ja Abraham Ortelius. — Pallokartta. —
   Maantiedeteokset. — Matkakertomukset. — Fyysillinen maantiede.

Olaus Magnus.
   Olaus Magnuksen elämänvaiheet. — Carta marina. — Historia de
   gentibus septentrionalibus. — Ruijan meri. — Grönlanti. — Islanti.
   — Skandinavia. — Ilmasto. — Kasvisto. — Eläimistö. — Kansa. —
   Skriklinnit ja Lappalaiset. — Suomi ja Suomalaiset. — Itäiset maat.

ALKUSANAT.

Suurien löytöretkien esityksen pohjana on S. Rugen: Geschichte des Zeitalters der Entdeckungen ja maantieteen kehitystä käsittelevien lukujen O. Peschelin: Geschichte der Erdkunde. Nämä teokset eivät tosin ole aivan uusia, monessa kohden ne ovat jo vanhentuneetkin, mutta uudempia, yleisesityksiä, jotka voitaisiin edes niiden rinnalle asettaa, ei ole olemassa. Erikoistutkimuksista taas olisi tämmöistä, helppotajuista kirjaa mahdoton kirjottua, niiden luku ja laajuus on niin suunnaton, eikä niitä meidän maamme huonosti varustetuissa kirjastoissa olisikaan. Teokseni täydentämiseksi on minulla ollut käytettävänä seuraavat apulähteet: Siegmund Günther: Geschichte der Erdkunde, Konrad Kritschmer: Geschichte der Geographie, Clements R. Markham: Life of Christopher Columbus, E.H.H. Guillemard: Life of Magellan, Johannes Kleinpaul: Ferdinand Cortez und die Eroberung von Mexico, Johannes März: Francisco Pizarro und die Eroberung von Peru, S.E. Dawson: The Saint Lawrence Basin, Ahlenius: Olaus Magnus och hans framställning af Nordens geografi, A. Wyatt Tilby: The American Colonies, ja, last but not least, The Encyclopaedia Britannica, 11 painos. Websterin, Jules Vernen ja Thomasin teokset, jotka edellisen osan alkusanassa mainittiin, ovat edelleenkin apuaan antaneet. Suuresta englantilaisesta tietosanakirjasta, on muun muassa esitys Mexicon ja. Keski-Amerikan vanhasta intiani-kulttuurista.

Aikomukseni oli saada tähän osaan sisältymään maantieteellisten löytöjen historia aina 19:nnen vuosisadan alkuun saakka, mutta suurien löytöretkien esitystä olisi sitä ennen täytynyt niin paljon supistaa, että kirja olisi käynyt liian kuivakiskoiseksi. Näinkään ei se voi lukijalle antaa kuin heikon käsityksen siitä, erinomaisen värikkäästä ja vaiherikkaasta vuosisadasta, jonka kuluessa kulttuurikansain maantuntemus laajeni enemmän kuin milloinkaan ennen, ja enemmän kuin se sen jälkeen on saattanut tai saattaa laajentua.

I.K. Inha.

SUURIEN LÖYTÖRETKIEN AIKAKAUSI.

AMERIKAN LÖYTÖ.

Espanja Keskiajalla.

Iberian niemimaa, varsinkin sen itä- ja eteläosa, oli Rooman vallan alaisena melkoisesti kehittynyt, sen puoliraakalaiset asukkaat olivat sivistyneet ja osaksi roomalaistuneetkin, hyvin rakennettuja loisteliaita kaupunkeja oli syntynyt ja kauppa Rooman kanssa oli vilkas.

Kansainvaelluksien aikana tämä kukoistava maa, jossa olot olivat osaksi terveemmätkin kuin Italiassa, joutui saman hävityksen alaiseksi kuin Länsi-Rooman muut osat. Vandalit yhdessä Sveevien ja Alanien kanssa samosivat kautta maan hävittäen ja ryöstäen, mutta joutamatta sen oloja muutoin muuttamaan, koska Genserik v. 428 johti heimonsa salmen poikki Airikaan ja sinne jäi. Rooman keisarikunnan ankara sortovalta oli siihen määrään nujertanut muinoin sotaisten Iberien taistelukunnon, etteivät he kyenneet vastustamaan puoliraakalaiskansoja, joiden miesluku ei liene noussut paljoakaan päälle 100,000:n. Monet maan köyhtyneistä asukkaista näyttävät pitäneen raakalaisten sekasortoa siedettävämpänäkin tilana kuin roomalaisten veronkantajain säälimätöntä kiristystä. Roomalaistuneet ylimykset ja rikkaat rakensivat itselleen lujia linnoja, voidakseen pitää puoliaan kierteleviä rosvojoukkoja vastaan, maanasukkaat taas toisin paikoin palasivat entisen heimojärjestyksen kannalle.

Jo ennen Vandalien poistumista saapuivat maahan Visigootit, germanilainen vallottajaheimo sekin. He anastivat maan ja asettuivat siihen asumaan, halliten sitä entiseen roomalaiseen tapaan. Visigoottien miesluku ei ollut suuri; Espanjan ylimystö heistä lisääntyi, mutta varsinaiseen kansaan he eivät suuresti vaikuttaneet. Perintöriidoissa, kapinoissa ja rettelöissä Espanja sitten eli kolmisen vuosisataa, heikontuen lopulta siihen määrään, että se oli helppo saalis vaikka mille vallottajalle.

Vielä enemmän uusia aineksia sai tuleva Espanjan kansa.

V. 711 purjehti Tarik Gibraltarin salmen poikki. Sen sijaan että kristitty Espanja olisi miehissä noussut häntä vastaan, sai hän siellä liittolaisia. Visigoottilainen Roderik kuningas voitettiin, sillä osa hänen sotajoukostaan meni tappelussa muhamedilaisten puolelle. Muutamassa vuodessa vallottivat Arabit koko Espanjan, sillä Tarik ei suinkaan suostunut enää pois lähtemään, niinkuin olivat toivoneet ne kristityt ruhtinaat, jotka olivat hänen apuaan pyytäneet.

Koko Iberian niemimaa joutui siten moneksi vuosisadaksi muhamedilaisten vallottajien vallan alle. Alussa se kuului suureen arabialaiseen kalifikuntaan, mutta sitten niemimaan maurilaiset ruhtinaat erosivat ja perustivat useita melkein itsenäisiä ruhtinaskuntia, jotka tunnustivat Cordovan emirin ylivallan. Maaorjuudessa elävälle osalle kansasta arabialaiset vallottajat olivat tervetulleita, sillä sen tila aluksi parani tavattomasti, ja helposti mukautuivat korkeammatkin säädyt uusiin oloihin, sillä Arabit kohtelivat maata leppeästi, eivätkä harjottaneet mainittavaa uskonvainoa.

Iberian niemimaa vaurastui arabialaisen vallan aikana entistään rikkaammaksi ja suureksi osaksi omisti muhamedin uskon. Sen suuriin kaupunkeihin rakennettiin loistavia rakennuksia, ja arabialainen sivistys ja tiede kohosivat niissä niin korkeaan kukoistukseen, että muista Europan maista tultiin Espanjaan oppimaan. Olemme jo ennen kertoneet, kuinka maantiedekin sieltä käsin sai elvytystä. Mutta toiselta puolen Arabialaisten, eli oikeammin heidän ja Pohjois-Afrikan Berberien sekotuksen, »Maurien» valta nopeaan turmeltui ja muuttui tavalliseksi itämaiseksi sortovallaksi. Ristiretkien aikakauden lähestyessä kiihtyi uskonnollinen suvaitsemattomuuskin ja samalla kristittyjen halveksiminen ja vainoaminen. Siitä vähitellen kehittyi kristityissä se sammumaton viha vääräuskoisia vastaan, joka sitten sytytti taisteluhalua ja kansanrunoissa sai kaikiksi ajoiksi hehkuvan ilmauksensa.

Pyreneitten ja Asturian vuorimaissa, itsenäisyytensä säilyttäneiden Baskien kesken, oli kaiken aikaa palanut se toivon kipuna, josta vähitellen kasvoi Espanjan vapautus. Sitä myöten kuin Maurien valta niemimaalla rappeutui, sikäläiset pienet ruhtinaskunnat alkoivat levitellä itseään. Kahdeksannella vuosisadalla syntyi Leonin kuningaskunta ja siitä perustettiin Maureilta vallotetulle alueelle Castilia, jonka ensimäinen pääkaupunki oli Burgos. Pyreneissä olivat Navarra ja Aragonia. Näiden pienien valtakuntien historia oli täynnään ainaisia aluemuutoksia, joihin milloin avioliitot, milloin vallotukset antoivat aihetta. Milloin ne olivat sodassa keskenään, milloin Maureja vastaan. Kuta enemmän ristiretkiaate valtasi alaa, sitä enemmän kasvoi kuitenkin täälläkin viha vääräuskoisia vastaan ja heidän maasta karkottamisensa muodostui suureksi yhteiseksi tehtäväksi. Mutta niin kiihkeät olivat kuitenkin kristittyjen keskinäiset kateet ja kiistat, että yksin kuulu Cidkin, Espanjan kansallissankari. Maurien pelätty vihollinen, toisin ajoin taisteli heidän liitoissaan kristittyjä vastaan. Kristityistä valtakunnista paisuivat Castilia ja Aragonia muita mahtavammiksi. Edellinen levitteli lännessä, jälkimäinen idässä valtaansa, ja kaupunki ja maakunta toisensa jälkeen riistettiin Maureilta. Kun Castilian perijätär Isabella ja Aragonian kuningas Ferdinand solmivat avioliiton, niin yhtyi vihdoin (v. 1479) melkein koko Espanja yhdeksi valtakunnaksi. Maurien hallussa oli enää vain Granada, mutta Granadankin vallotus oli vain ajan kysymys.

Näissä ainaisissa sodissa kehittyi Espanjan ylimystössä seikkailuhalu ja taistelukunto, joka sitten valtameren takana osottautui monissa loistavissa urotöissä. Mutta maan varallisuus ainaisista levottomuuksista kärsi. Niinpä oli Espanjan kauppakin hyvin pieni, laivaliikettä tuskin oli ensinkään.

Viidennentoista vuosisadan lopulla oli siis Espanjassa loppuun suoritettu suuri vapautus- ja yhdistystyö ja vuosisatoja kestänyt kehitys saavuttanut päätöksen. Vielä ei Espanjan kansa tosin ollut yksi kansa, siksi paljon vieraita aineksia oli niemimaalle asettunut aikain kuluessa, mutta se oli saavuttanut kaikki yhteen sulamisen edellytykset. Se joutui nyt luomaan katseensa ulospäin ja hakemaan laajempia toimialoja. Pienen Portugalin kilpailuun kiihottava esimerkki sai sen lähettämään Columbuksen Amerikkaa löytämään ja voimain joutilaisuus kotimaassa erinomaisen tarmokkaasti ryhtymään löydettyjä maita valtaamaan. Espanjan kädet olivat vapaat ja se kahmasi itselleen yhdellä kerralla niin paljon maata, puuhaa ja omaisuutta, ettei sen koommin ole toista semmoista kaappausta tapahtunut. Siitä tuli muutamassa vuosikymmenessä maailman ensimäinen siirtomaavalta.

Christopher Columbus.

Eräs historiallinen hetki.

Puolivälissä Guadalquivir ja Guadiana jokien välillä on Espanjan lounaisrannalla eräs suistamolahti, johon laskee kaksi pientä jokea, Odiel ja Tinto. Odielin rannalla on Huelva niminen kaupunki, Moguer ja Palos taas Tinton varrella. Korkealla niemellä Tinton itäpuolella on Santa Maria de la Rabidan fransiskaniluostari. Se on epäsäännöllinen rakennusryhmä, yksinkertainen, mutta jykevä, niinkuin Keskiajan luostarit yleensä. Korkealla paikalla ollen se näkyy kauas merelle ja oli ennen vanhaan purjehtijoille maanmerkkinä, heidän lähestyessään tätä muutoin lakeata rannikkoa.

Eräänä iltana tammikuussa v. 1485 istui luostarin portilla matkamies, pieni poikanen kerallaan. Hän oli muukalainen, vieras kansallisuudeltaankin, ammatiltaan merenkulkija. Genova oli hänen kotipaikkansa, mutta hän oli kiertänyt paljon enemmänkin maailmaa ja tuli nyt viimeksi Portugalista. Siellä hän oli monta vuotta viettänyt ja mennyt naimisiin, mutta vaimonsa menetettyään päättänyt lähteä naapurimaahan onneaan etsimään, kun hänen suuria tuumiaan ei Portugalissa ymmärretty. Vaivalloisen matkan jälkeen hän köyhänä ja väsyneenä oli saapunut tämän vanhastaan kuulun luostarin portille, anomaan sen vieraanvaraisuutta ja suojaa. Levättyään vähän aikaa kivi-istuimella hän soitti luostarin kelloa, pyytäen vähän virvotusta itselleen ja pojalleen. Munkkien huomiota herätti vieraan ryhdikäs ulkomuoto ja arvokas käytös. He kehottivat häntä poikansa keralla astumaan luostarin suojiin.

Tämä mies oli Christopher Columbus. Luostarissa oli muuan nuori oppinut munkki, veli Antonio de Marchena, joka mieltyi keskustelemaan vieraan kanssa, etenkin kun piankin huomasi voivansa hänen kanssaan keskustella mieliaineistaan, tähtitieteestä ja kosmografiasta. Columbus kertoi hänelle vaiheistaan ja alkoi sitten selittää tuumiaan, joita nuori munkki ihmetellen kuunteli. Muukalaisen aikomus oli ennen kuulumaton. Hän aikoi purjehtia valtameren poikki länteen ja päästä sen kautta Intiaan. Sitä ei vielä kukaan ollut yrittänyt, eikä moni edes mahdolliseksi luullut. Aatteen uutuuden ohella viehätti hurskaita munkkeja tämän vieraan harras halu levittää kristinuskoa pakanakansoihin. Nuori Antonio oli oppinsa vuoksi luostarissa huomattu mies ja hänen suositteleminaan Columbuksen tuumat saivat koko luostarikunnan lämpöisen kannatuksen. Toistaiseksi eivät munkit kuitenkaan voineet häntä muulla tavalla auttaa, kuin ottamalla hoitoonsa hänen pienen poikansa, Diegon, kunnes isä oli ennättänyt saada maan mahtavien kannatuksen suurelle aikomukselleen. Mutta myöhemmin La Rabidan munkkien puolto oli Columbukselle tehokas apu. Se ratkaisevalla hetkellä sai vaakakupin hänen puolelleen painumaan, kun Castilian hallitus teki päätöksensä hänen esityksestään, ja sen vuoksi voimme sanoa Columbuksen tuloa tähän luostariin historialliseksi hetkeksi.

Columbuksen nuoruus.

Tämän merkillisen miehen nuoruudesta on niukasti tietoja. Se voi ensi katsannolta näyttää omituiselta, sillä suuren löytöretkensä kautta Columbus nopeaan sai mainetta ja vaikutusvaltaa ja tuli niin huomatuksi mieheksi, että hänen nimeänsä mainittiin kautta Europan. Ehkä on tietojen niukkuuteen osaksi syynä se, että hän oli alhaista sukua. Kohottuaan Espanjan ylimykseksi ja saatuaan osakseen suurimmat kunnianosoitukset, mitä siellä voitiin antaa, Columbus ei ehkä halunnut saattaa yleiseen tietoon niitä kovin vaatimattomia oloja, joissa hän oli kasvanut.

Harvan miehen elämänvaiheita on kuitenkaan niin väsymättä tutkittu kuin Amerikan löytäjän. Sen aikuisista perintö- ja oikeusasiakirjoista, joita säilytetään Genovan arkistoissa, on vihdoin saatu selville hänen syntymävuotensa. Columbus syntyi Genovassa todennäköisesti vuonna 1451. Isä oli villankehrääjä, verraten varaton mies; Christopherin syntyessä hän oli erään portin vartijana Genovassa. Elämäkerrassa, joka Columbuksen toisen pojan, Fernandon toimesta myöhemmin kirjotettiin, mutta jossa tietoja arvatenkin on koko joukon kaunisteltu, mainitaan nuoren Christopherin saaneen jonkinlaisen kasvatuksen, muun muassa olleen Pavian yliopistossa tähtitiedettä, mittausoppia ja kosmografiaa oppimassa. Mutta toiselta puolen amiraali oman kertomuksensa mukaan jo neljäntoista vuotiaana lähti merille. Toisin ajoin hän auttoi villankehruussa isäänsä, joka oli muuttanut Savonaan, lähelle Genovaa. V. 1474 Columbus näyttää käyneen Kinos saarella. Kesällä 1476 hän luultavasti kävi Englannissa ja omien sanainsa mukaan vielä kauempanakin pohjoisessa aina Islannissa saakka. Tätä väitettä on koetettu osottaa perättömäksi, mutta muistettava on, että Genovalla oli laajat kauppasuhteet ja että sieltä tehtiin säännöllisiä retkiä Brittein saarien kaikkiin osiin ja niiden pohjoispuolella oleviin merensaariinkin. Islannissa Columbus olisi voinut kuulla kerrottavan Leif Onnellisen ja Thorfinn Karlsefnin retkistä lännen Viinimaahan, vaikkei hän siitä mitään mainitse. Nuo vanhat kertomukset olisivat helposti voineet hänessä virittää ensimäisen idun tuumaan, jonka hän sitten toteutti.

Englannista Columbus lähti Portugaliin, samoin kuin niin monet italialaiset purjehtijat ennen häntä, etsimään onneaan tämän meriliikettään laajentavan nuoren valtakunnan palveluksessa. Hän meni naimisiin verraten ylhäisen naisen, Felipa Monis de Perestrellon kanssa. Felipan isä oli itsekin genovalainen, hän oli aikanaan ruvennut Henrik Purjehtijan palvelukseen, ollut mukana Madeiran naapurisaaren Porto Santon asuttamisessa ja sen ensimäisenä maaherrana. Felipan serkku oli siihen aikaan Lissabonin arkkipiispana. Vuoden 1479 vaiheilla Columbus itsekin kävi Porto Santossa. Saarella hän ehkä tutustui appi-vainajansa laivakirjoihin ja muistiinpanoihin ja keskusteli vanhain merimiesten kanssa länsimeren salaisuuksista ja vieraitten maitten merkeistä, joita meri oli mukanaan tuonut. Tähän aikaan hänessä ehkä kypsyi tuuma, että Intiaan olisi mahdollinen päästä lännen tietä valtameren poikki. Juhana II:n noustessa valtaistuimelle Columbus näyttää ruvenneen Portugalin palvelukseen ja v. 1481—1482 tehneen matkan Guinean rannikolle. Sieltä palattuaan hän esitti kuninkaalle rohkean aikomuksensa.

Lännen tien alkuvaiheet.

Niin vähän kirjallisia tietoja on säilynyt vanhempain aikain elämästä, ettemme voi varmaan sanoa, kuinka tämä tuuma purjehtia lännen tietä Intiaan, kuuluun rikkaaseen ryyti-, kulta- ja silkkimaahan, oikeastaan sai alkunsa.

Löytöretkille Atlantinmeren tuntemattomiin osiin oli varmaan jo moni ennen Columbusta halunnut lähteä, vaikka matkan kuvitellut vaarat olivat siihen saakka yrityksestä pelottaneet. [Henri Harisse, Amerikan löytöhistorian etevä tutkija, on nykyisin selville saanut, että XV:nnen vuosisadan loppupuoliskolla Azoreilta käsin tehtiin Portugalin hallituksen myötävaikutuksella useita matkoja, joiden tarkotus nimenomaan oli karttoihin merkittyjen tarusaarien löytäminen. Ainakin seuraavat yritykset tiedetään: V. 1452 purjehti Diogo de Terve, 1457 herttua Fernäo de Beira, 1462 João Vogado, 1472 Ruy Gonçalves, 1475 Fernao Telles. Luultavasti Columbus kuuli näistä matkoista ja niiden kielteisistä tuloksista.] Kartoille oli kuvattu vielä Azorien ulkopuolellekin saaria, kuten St. Brandan, Antilia ja Brasil, jotka tosin lienevät olleet alkuaan mielikuvituksen tuotteita, mutta sen kautta, että olivat kartoilla sijansa saaneet, vähitellen vakautuneet merenkulkijain käsityksissä todellisuudeksi, koska kirjallisuudella siihen aikaan oli nykyistä paljon suurempi auktoritetti. Mutta oli kuitenkin saatu varmempiakin viittauksia siitä, että tuntemattomassa lännessä mahtoi olla maita ja ihmisiä. Fernando Columbuksen julkaisemassa elämäkerrassa mainitaan useita merimiesjuttuja, jotka saattoivat kiihottaa hänen isäänsä löytöretkelle lähteinään. Eräs portugalilainen luotsi oli tavannut kaukaa merestä Kap Vincentin ulkopuolelta vuollun puukappaleen, jonka monta päivää puhaltaneet länsituulet olivat mukanaan tuoneet. Samanlaisia puukappaleita oli löydetty Porto Santostakin. Azorien rannoille oli ajautunut outojen kuusilajien runkoja. Olipa meri tuonut mahtavan ruovonkin, jonka solmujen väliin mahtui yhdeksän pullollista viiniä — se ei voinut olla, arveltiin, kotoisin muualta kuin Intiasta. Flores nimiselle Azorisaarelle oli ajautunut kaksi ruumista, jotka olivat jotakuta tuntematonta kansaa. Väittävätpä jotkut nähneensä merellä katettuja aluksiakin, joissa oli ollut eläviä outoja ihmisiä. Toiset purjehtijat luulivat nähneensä matkalla Irlantiin maata, jonka he päättivät Tatarian (Aasian) itärannaksi. Jotkut väittivät löytäneensä lännen merestä tuntemattomia saaria. Guinean ja Madeirankin välillä oli joku luullut lännestä häämöttävän etäistä maata ja sitä oli lähdetty etsimään, vaikka tosin oli saatu palata takaisin tyhjin loimin. Nämä luultavasti olivat osaksi merimiesjuttuja, mutta saattoi niissä olla tottakin. Tuskin lienee Columbus sitä vastoin saanut kuulla matkasta, jonka luotsi Juhana Scolvus v. 1476 teki Tanskan kuninkaan toimesta, viedäkseen apua Grönlannin siirtokunnille, ja jolla retkellä hän näyttää joutuneen Labradorin rannoille.

Nämä epämääräiset huhut ja kertomukset tuskin kuitenkaan olisivat saaneet Columbusta aikomustaan esittämään, ellei hänellä olisi ollut perusteellisempiakin syitä otaksua, että lännen kautta oli mahdollinen purjehtia Intiaan. Vaikkapa hän ei olisikaan opiskellut Pavian yliopistossa, niin oli hän kuitenkin hankkinut itselleen perusteellisemmat tiedot tähtitieteestä ja kosmografiasta kuin sen ajan purjehtijoilla yleensä oli. Hänen päälähteitään oli »Imago mundi» niminen teos, jonka vuoden 1410 vaiheilla oli kirjottanut Cainbrayn kardinali Petrus de Alliaco. Se oli mukailu aikaisemmista skolastisista teoksista, useista vanhemmista auktoreista koottu yhdistelmä. Petrus de Alliaco oli teokseensa koonnut varsinkin klassillisten kirjottajain tietoja maapallon rakennuksesta, ynnä maitten ja merien muodoista. Siitä Columbus sai käsityksensä maan pallonmuodosta, sen koosta ja Atlantin meren otaksutusta kapeudesta, Paratiisin paikasta ja piakkoin odotettavasta maailmanlopusta. Ratkaiseva merkitys Columbuksen yritykselle oli »Imago mundin» tiedoilla maapallon pienestä koosta. Siinä sanotaan, että jos tahdotaan tietää, paljonko maan pinnasta on asuttua, niin on otettava huomioon ilmastolliset olot ja vesi. Ptolemaioksen luulon mukaan oli noin kuudes osa maapallon pinnasta maata, loput vettä; myöhemmin hän arveli, että neljäsosa maan pinnasta oli asuttavaa maata. Aristoteles luuli maata olevan vielä enemmän. Hänen laskunsa mukaan ei meri Espanjan länsirannan ja Intian itärannan välillä (Atlantin meri) voinut olla leveä. Seneca lausui luonnonhistoriassaan, että suotuisalla tuulella tämän meren poikki pääsisi muutamassa päivässä. Kun Pliniuskin otaksui samaa, niin ei Petrus de Alliacon mielestä maan pinnasta mitenkään kolmeneljännestä voinut olla vettä. Sitä paitsi sanotaan Raamatussa, Esran kirjassa, että ainoastaan seitsemäsosa on vettä maahan verraten. Vielä hän huomauttaa Aristoteleen osottaneen, ettei Afrikan länsirannalta voi olla meren poikki Intian itärannalle kovin pitkä matka, koska molemmissa maissa oli elefantteja. Kaikesta päättäen, sanoi Petrus de Alliaco, on siis maamatka Espanjasta itää kohti Intiaan paljon pitempi kuin merimatka valtameren poikki lännen kautta.

Tieteellisessä kirjallisuudessa oli siis ajatus maan ympäri purjehtimisesta lausuttu jo Vanhalla ajalla, vaikk'emme tiedäkään kenenkään yrittäneen sitä toteuttaa. Vielä välittömämmän sysäyksen sai Columbuksen mielessä kytevä tuuma hänen maamiehensä Paolo Toscanellin kirjeestä Portugalin hallitukselle.

Toscanellin kirje.

Paolo Toscanelli (1397—1482), ammatiltaan lääkäri, oli aikansa etevimpiä oppineita. Hänen kotikaupunkinsa oli Firenze. Muitten tieteitten ohella hän oli tutkinut myös kosmografiaa ja tunsi hyvin vanhat auktorit. Maantieteelliset harrastukset olivat saaneet hänet seurustelemaan aikansa etevimpäin matkustajani kanssa. Marco Polon kertomukset Kiinan ja Cipangun (Japanin) rikkauksista lienevät hänessä virittäneet sen ajatuksen, että näihin idän maihin voitaisiin päästä mukavammin lännen tietä Atlantin meren poikki. Hyvin tietäen, että Portugalilaiset olivat jo vuosikymmeniä etsineet tietä Intiaan Afrikan ympäri, hän sen vuoksi kirjoitti eräälle kirkonmiehelle Lissaboniin kirjeen näistä mietteistään ja liitti kirjeeseen oman tekemänsä kartan maapallon meripuoliskosta, jota ei siihen saakka vielä kukaan ollut yrittänyt piirtää. Sen kautta hän tahtoi havainnollisesti antaa tukea arvelulleen. Toscanellin kartta on tosin joutunut hukkaan, mutta siitä on ehkä jäljennetty se pallokartta, jonka nürnbergiläinen ritari ja oppinut Martin Behaim Portugalissa laati. Kirje sitä vastoin on säilynyt, ja koska se epäilemättä oli välittömiä vaikuttimia Columbuksen matkaan, niin julkaisemme sen tässä kokonaan:

»Kanoniko Ferdinand Martinezille, Lissaboniin, lähettää lääkäri Paulus (Toscanelli) tervehdyksensä. Tuttavallisesta seurustelustanne H.M. Kuninkaan kanssa on minun sitä hauskempi saada tieto, kun jo ennen olen kanssanne keskustellut tiestä »maustemaihin», lyhemmästä kuin Guinean kautta kulkeva on. Kuningas tahtoo minulta nyt vielä vakuuttavampaa ja ilmeisempää selitystä, jotta vähemmänkin asioihin perehtynyt voisi tämän tien merkityksen oivaltaa. Vaikkapa tiedänkin, että se voitaisiin osottaa maata esittävällä pallolla, niin olen kuitenkin selvemmyyden vuoksi, ja kun vaiva ei ole suuri, tahtonut sen osottaa merikartalla. Lähetän siis H. M:lleen omakätisesti piirtämäni kartan, jolle teidän rannikkonne ja tienne ovat piirretyt, ynnä tie, joka niistä alkaa länttä kohti, ja paikat, joihin on päästävä, ja kuinka kauas on poikettava navasta ja päiväntasaajasta ja kuinka pitkän matkan, s.o. kuinka monen penikulman päässä tullaan niihin seutuihin, joissa on niin runsaasti maustimia ja jalokiviä. Elkääkä ihmetelkö sitä, että minä sanon sitä »läntiseksi» alueeksi vaikka sitä tavallisesti sanotaan itäiseksi. Nuo seudut nimittäin löydetään purjehtien yhä länttä kohti maan alapuolisia teitä, jota vastoin ne maisin ja ylempää tietä kuljettaissa aina löydetään idästä. Suorat karttaan piirretyt viivat siis merkitsevät etäisyyksiä idästä länteen käsin, niitten poikki kulkevat viivat taas etäisyyksiä pohjoisesta etelään. Olen karttaan merkinnyt useita paikkoja, joihin te merenkulkijain tarkempien tietojen mukaan voisitte saapua, ellei epäsuotuisien tuulien, taikka muitten seikkain vuoksi jouduta toiseen paikkaan kuin aiotaan. Olen sen tehnyt siitäkin syystä, että purjehtijat sitten voisivat asukkaille näyttää jo ennen tunteneensa heidän maansa, joka tietysti on oleva sitä mieluisampaa. Mutta saarilla asuu ainoastaan kauppiaita. Väitetään, että siellä eräässä kaikkein kuuluimmassa, Zaiton nimisessä satamassa, on niin paljon kauppalaivoja, ettei koko maailmassa muualla sen vertaa. Vakuutetaan nimittäin, että siitä satamasta vuosittain lähtee 100 suurta pippurilla kuormattua laivaa, lukuun ottamatta ollenkaan muita laivoja, jotka kuormaavat muita maustimia. Se maa on sangen väkirikas ja sangen paljon siellä on maakuntia, valtioita ja lukemattomia kaupunkeja ja sitä hallitsee yhteinen ruhtinas, jota sanotaan suurkaaniksi — toisin sanoen kuningasten kuninkaaksi. Enimmäkseen hän asuu ja hallitsee Kathai maakunnassa. Hänen esi-isänsä halusivat päästä yhteyteen kristittyjen kanssa. Jo 200 vuotta takaperin he lähettivät sanoman paaville ja pyysivät oppineita, jotka heille opettaisivat uskoa, mutta nämä matkalla kohtasivat vaikeuksia ja palasivat takaisin. [Polojen seurassa matkustaneet kirkonmiehet palasivat takaisin jo Vähästä Aasiasta. Vert. Maant. Löytör. I, s. 340.] Myös paavi Eugeniuksen aikana tuli eräs, joka vakuutti heidän hyväntahtoisuuttaan kristittyjä kohtaan, ja tämän (ehkä Nicolo Contin) kanssa minä olen paljon keskustellut ja kuullut häneltä paljon, kuninkaallisten palatsien suuruudesta, jokien leveydestä, suuruudesta ja ihmeteltävästä pituudesta, ja kaupunkien suuresta luvusta jokien rannoilla, niin että esim. yhden joen varrella on 200 kaupunkia, ja leveistä ja pitkistä marmorisilloista, jotka kaikkialla ovat veistokuvilla koristetut. Tämä maa on sen arvoinen, että latinalaiset lähtevät sitä etsimään, ei ainoastaan siitä syystä, että sieltä on saatavana suunnattoman paljon kultaa, hopeaa ja kaikenlaisia jalokiviä ja maustimia, joita meille ei koskaan tuoda, vaan myöskin sikäläisten oppineitten miesten, filosofien ja kokeneitten astrologien vuoksi ja jotta kuultaisiin, millä taidolla ja hengellä tämä mahtava ja suuri maa itseään hallitsee ja sotiakin käy. Firenze 25 p. kesäk. 1474.»

»Lissabonista on (kartassa) länteen suoraa tietä 26 spatiota (viivaväliä), jokainen niistä 250 milliariota, Quinsayn erinomaisen upeaan ja suureen kaupunkiin. Tämän kaupungin ympärysmitta on 100 milliariaa, siinä on 10 siltaa ja nimi merkitsee »taivaan kaupunkia» (Marco Polon erehdyttävän tiedon mukaan), ja paljon kummaa siitä kerrotaan, taiteilijain paljoudesta ja talojen suuruudesta. Tämä välimatka on melkein kolmas osa koko maapallon ympäryskehästä. Mainittu kaupunki on Mangin maakunnassa, lähellä Kathayta, jossa taas maan hallitsijan pääkaupunki on. Mutta tunnetusta (s.o. kaikille kartoille piirretystä, vaikkei kenenkään näkemästä) Antihan saaresta on kaikkein kuuluimpaan Cippangun saareen 10 spatiota. Tämä saari nimittäin on erinomaisen rikas kullasta, helmistä ja jalokivistä, ja puhtaalla kullalla katetaan temppelit ja palatsit. Ja näin on tuntematonta, mutta ei siltä pitkää tietä kuljettava meren avaruuden poikki.»

Columbus sai Portugalissa ollessaan tiedon tästä kirjeestä ja kääntyi itse Toscanellin puoleen saadakseen häneltä lisäselvitystä. Toscanellin vastaus on säilynyt ennen mainitussa elämäkerrassa, mutta ainakin päivämäärät ovat ilmeisesti muutetut, jotta Columbuksen oma alote-kunnia olisi ilmeisempi. Vastauksessaan Toscanelli kirjottaa: »Minä kiitän aikomustanne purjehtia länteen ja olen vakuutettu siitä, kuten olette kartastanikin nähneet, ettei se tie, jota aiotte kulkea, ole niin vaikea, kuin luullaan. Päin vastoin on tie niihin seutuihin, jotka olen karttaan piirtänyt, aivan varma. Teitä ei ensinkään epäillyttäisi, jos te, niinkuin minä, olisitte seurustelleet monien henkilöitten kanssa, jotka ovat niissä maissa olleet, ja olkaa varma siitä, että siellä tapaatte mahtavia kuninkaita, paljon taajaan asuttuja varakkaita kaupunkeja ja maakuntia, joissa on ylenpalttisesti kaikenlaisia jalokiviä. Ja varmaan on niitä kuninkaita ja ruhtinaita, jotka noissa etäisissä maissa asuvat, suuresti ilahuttava, jos avaatte tien, jonka kautta he voivat ruveta kristittyjen kanssa yhteyteen ja oppia katolista uskontoa ja kaikkia tieteitä, jotka me omistamme. Siitä ja monesta muustakaan syystä en ihmettele, että teillä on niin paljon rohkeutta, samoin kuin koko Portugalin kansallakin (Columbus ei näytä ilmottaneen, että hän oli italialainen). Siinä kansassa on aina ollut miehiä, jotka ovat olleet kaikissa yrityksissä jalot.» Toscanelli lähetti mukana jäljennöksen siitä kirjeestä, jonka hän oli Portugaliin jo ennen kirjottanut. Jotkut tutkijat kuitenkin epäilevät, että Columbuksen ja Toscanellin kirjeenvaihto on kokonaan myöhemmin tekaistu. Toscanellin kirje Martinezille on kyllä oikea.

Lionardi da Vincinkin, kuulun maalarin, kuvanveistäjän, arkkitehdin, insinöörin ja tiedemiehen kanssa näyttää Columbus olleen aikeestaan kirjeenvaihdossa ja saaneen häneltäkin rohkaisevia tietoja. Molemmat italialaiset oppineet eivät aavistaneet, sen enempää kuin Columbus itsekään, mikä salpa meren keskellä oli Europan ja Itä-Aasian välillä ja kuinka paljon pitempi matka todenteolla on, kuin he, Ptolemaioksen arvioihin nojautuen, olivat otaksuneet.

Columbus esittää aikeensa.

Columbus luultavasti v. 1483 ensi kerran esitti aikeensa Portugalin kuninkaalle. Tämä kysyi siitä erään valiokunnan mielipidettä, johon oli koottu maan etevimpiä oppineita, mutta nämä miehet, varsinkin kuninkaan rippi-isä, pitivät genovalaisen purjehtijan puheita paljaina kerskauksina ja päättivät koko tuuman Marco Polon juttuihin perustuvaksi houreeksi. Kun Columbus tuki tieteellisiä perusteluitaan kaikenlaisilla uskonnollisilla haaveilla, niin ei kuningaskaan ottanut hänen esitystään kuuleviin korviin. Portugalilaiset päättivät kulkea edelleen sitä tietä Afrikan ympäri, jonka tutkimiseksi he jo olivat niin paljon uhranneet. Se huhu, että Portugalin kuningas olisi sataa lähettänyt laivan juuri Columbuksen esittämää tietä löytämään, mutta että laiva olisi pelosta takaisin palannut, on myöhempi keksintö.

Kun kaikki tiet Portugalissa näin olivat ummessa ja samaan aikaan Columbuksen vaimokin kuoli, niin lähti Amerikan tuleva löytäjä v. 1483 pois koko maasta, tarjotakseen palveluksiaan Espanjan hallitsijoille. Voimme nyt palata siihen hetkeen, kun hän, poikansa La Rabidan luostariin jätettyään, lähti Sevillaan asiaansa ajamaan.

Columbus Espanjan hovissa.

Espanjassa Columbus ensinnäkin muutti nimensä espanjalaiseen muotoon ja kutsui itseään siitä pitäen Cristoval Coloniksi. Hän elätti itseään Sevillassa myymällä painettuja kirjoja, tutustui sitten oppineisiin ja sai Medina Celi nimisestä ylimyksestä vaikutusvaltaisen suojelijan. Tämä ylimys, joka oli maansa mahtavimpia, soi genovalaiselle merenkulkijalle vierasvaraisen kodin ja rohkaisi kaikin tavoin hänen tuumiaan. Hän olisi itsekin varustanut laivat, mutta hänen mielestään niin suuri yritys oikeammin kuului Castilian kruunulle. Medina Celin suosituksesta Columbus kutsuttiin kuningatar Isabellan hoviin, jossa häntä alun pitäen suojeli ja suosi kardinali Mendoza, Medina Celin läheinen sukulainen. V. 1486 Columbus esitettiin kuningattarelle, joka silloin oli Cordovassa. Genovalainen miellytti Isabellaa, ja hän käski tarkkaan tutkia hänen ehdotuksiaan. Sitä varten asetetun valiokunnan esimies, kuningattaren rippi-isä, oli kuitenkin yritystä vastaan, ja hänen vaikutusvaltansa ratkaisi asian Columbusta vastaan. Valiokunnan lausunto oli niin masentava, että se saattoi Columbuksen kerrassaan naurun alaiseksi. Salamancassa, joka siihen aikaan oli Espanjan oppinein kaupunki, jossa kuulu yliopisto oli, hän kuitenkin erään ystävällisen ja hänen tuumiaan suosivan apotin toimesta sai tyyssijan ja seuraa, joka paremmin käsitti hänen aikeittensa suuruuden ja tärkeyden. Vaikutusvaltaisten dominikanimunkkien suosittelemana Columbus sai yhä enemmän mahtavia suojelijoita. Kuningatar lupasi ottaa hänen ehdotuksensa uudelleen harkitakseen, heti kun maan asiat sen sallivat. Mutta toistaiseksi kiinnitti sota maureja vastaan maan kaikki sekä varat että voimat. Castilian kuningatar piiritti paraikaa yhdessä puolisonsa, Aragonian Ferdinandin kanssa Malagaa. Columbukselle myönnettiin pieni apuraha, että hän saattoi puutetta näkemättä odottaa. Väliajalla hän solmi liiton erään neidon, Beatrice de Aranan kanssa, ja liitosta syntyi poika Ferdinand. Saiko tämä liitto koskaan vihkimyksen vahvistusta, siitä ei ole tietoa, mutta uskollisena Columbus pysyi kuolemaansa saakka toiselle vaimolleen. Tämä hoiti hellänä äitinä Diegoakin, hänen poikaansa ensimäisestä avioliitosta.

Columbuksen asia edistyi kuitenkin niin huonosti, että hän lopulta aikoi lähteä Ranskaan onneaan koettamaan. Hänen vähää nuorempi veljensä Bartolomeo oli jäänyt Lissaboniin, ja tämän luoksi hän ensiksi lähti neuvottelemaan. Luultavasti hän silloin, vaikka jälleen huonolla menestyksellä, uudelleen esitti asiansa Portugalin kuninkaalle. Columbuksen ollessa Lissabonissa palasi Diaz retkeltään, jolla Hyvän toivon niemi ja varma meritie Intiaan löydettiin. Ehkä tämä tapaus ratkaisi asian Columbusta vastaan. Neuvottelusta Bartolomeon kanssa oli tuloksena, että tämä lähti Englantiin, taivuttamaan sen maan hallitsijaa tuumaan, ja sieltä Ranskaan, kun Englannin kuningas suorastaan pilkkasi moisia houreita. Christofer palasi Espanjaan, koettamaan vielä kerran siellä onneaan.

Sota maureja vastaan kiinnitti kuitenkin yhä vielä Ferdinandin ja Isabellan koko huomion. Valmistettiin paraillaan Granadan vallotusta. Columbus epätoivoissaan päätti lopultakin lähteä Ranskaan, mutta poikkesi sitä ennen La Rabidan luostariin, sanomassa jäähyväiset sikäläisille ystävilleen, jotka olivat häntä niin hartaasti kannattaneet. Mutta sieltä hänelle, odottamatta kyllä, tulikin apu. Luostarin apotti, Juan Perez, oli nuorempana ollut kuningatar Isabellan rippi-isä ja oli siitä säilyttänyt suuren vaikutusvallan. Hän oli tullut niin täydelleen vakuutetuksi vieraansa tuuman mahdollisuudesta ja suuresta merkityksestä, että kirjotti kuningattarelle kirjeen ja kehotti häntä mitä vakuuttavimmin auttamaan yritystä, josta olisi kristinuskon levittämiselle niin paljon hyötyä. Kuningatar silloin kutsui entisen rippi-isänsä Granadaan, puhuakseen hänen kanssaan tarkemmin Columbuksen asiasta, ja iäkäs Perez viipymättä noudatti kutsumusta. Hän sai kun saikin kuningattaren taipumaan. Columbus sai uuden kutsumuksen saapua hoviin, joka oli Granadan edustalla, ja samalla hänelle lähetettiin jommoinenkin rahasumma, jotta hän saattoi varustaa itsensä hovissa esiintymään. Columbuksella oli Isabella kuningattaren kanssa montakin keskustelua ja kuningatar lupasi suostua hänen vaatimuksiinsa, vaikka nämä olivatkin köyhän ja maineettoman muukalaisen esittämiksi tavattoman korkeat. Niitten korkeutta puolusti vain yrityksen uutuus, rohkeus ja suuri merkitys. Mutta ensin oli Granada vallotettava. Columbus odottaessaan otti osaa piiritykseen, taistellen urhokkaasti. Vihdoin, tammikuussa 1492, maurien viimeinen turva Espanjassa murtui, Granada antautui.

Mutta vaikka matka jo olikin kuningattaren päätöksen kautta ratkaistu, niin vastusti sitä vastoin kuninkaallinen neuvosto jyrkästi Columbuksen vaatimuksia, pitäen niitä suhdattomina ja sopimattomina. Columbus ei suostunut niitä vähentämään, ja lopun lopuksi hän jälleen poistui hovista ja lähti vihdoinkin matkalle Ranskaan. Mutta hän ei kauaksikaan ennättänyt, ennenkuin asiat muuttuivat. Hänen ystävänsä olivat sillä välin saaneet kuningattaren tekemään ratkaisevan päätöksen. Isabella päätti, että Castilia yksinään toteuttaisi tämän yrityksen. Hän lupasi vaikka antaa pantiksi omat jalokivensä, ellei varoja muutoin saataisi, ja silloin täytyi mahtavien valtamiestenkin taipua ja ryhtyä toimiin niin kuulumattoman uhrauksen estämiseksi. Columbus ei vielä ollut matkannut kuin kymmenisen kilometriä Granadasta, muulilla ratsastaen, kun sanansaattaja ehdätti hänet ja hän varmalla tiedolla saattoi palata takaisin.

Columbuksen valtuudet.

Huhtikuussa v. 1492 allekirjotettiin Castilian kruunun ja Columbuksen välinen sopimus. Columbus nimitettiin »valtameren amiraaliksi» kaikilla niillä vesillä ja niissä maissa, jotka hän löytäisi. Tämä arvonimi oli oleva elinaikainen ja kuoleman jälkeen periytyvä hänen suvussaan. Siihen liittyivät samat oikeudet kuin Castilian suur'amiraalinkin arvoon. Lisäksi Columbus nimitettiin kaikkien löytämäinsä maitten varakuninkaaksi ja ylimaaherraksi. Hänen piti saada kymmenykset kaikista näissä maissa saaduista jaloista metalleista ja kahdeksas osa kaikkien niitten laivojen voitosta, joitten varustukseen hän kahdeksannella osalla otti osaa. Valtuudet kirjotettiin pergamentille ja varustettiin kuninkaan ja kuningattaren lyijysineteillä. Palos kaupungin kansalaiset velvotettiin hankkimaan vasta nimitetylle amiraalille kaksi karavelia; Palos oli nimittäin jonkun niskottelun vuoksi aikaisemmin tuomittu varustamaan kaksi laivaa kruunun sitä vaatiessa.

Columbus oli todella saanut ennen kuulumattomat valtuudet. Tämä osaksi saa selityksensä hyvästä maineesta ja arvonannosta, jota italialaiset purjehtijat yleensä nauttivat Espanjassa, samoin kuin Portugalissakin, vieläpä Ranskassa ja Englannissakin, kuten saamme myöhemmin nähdä. Mutta sitä paitsi oli hänen ehdotuksensa todella houkutteleva. Portugalilaiset olivat juuri löytäneet kauan etsityn Intian tien Afrikan ympäri ja paavi oli taannut sen käyttämisen ja todennäköisesti samalla rikkaan Intian kaupankin Portugalin yksinoikeudeksi. Columbuksen yritys lupasi nyt yhdellä iskulla antaa Castilialle kaiken sen, mitä Portugal oli lähes vuosisadan niin monien uhrausten kautta tavotellut. Jos yritys onnistui, niin kannatti sen hyväksi uhratakin. Jos taas retkikunta joutui turmioon — sitä useimmat pitivät todenmukaisena — niin raukesivat samalla Castilian kruunun myöntämät suuret oikeudet. Tässä oli siis paljon voitettavana ja verraten vähän hävittävänä, etenkin kun ei kruunu itse uhrannut yritykseen paljoa muuta kuin arvonimiä ja lupauksia.

Columbuksen ensimäinen matka.

Valmistukset Palon satamassa.

Pieni satamakaupunki Palos oli Rio Tinton oikealla rannalla. Toukokuussa v. 1492 siellä julkisesti kuulutettiin, että kaupungin tuli hankkia Columbukselle kaksi karavelia. Niitä ei ollut vaikea saada, mutta vaikeampi oli saada niihin miehistöä, sillä kruunun käsky ei valvottanut kaupunkia siitä huolta pitämään. Merimiehiä kammotti lähteä retkelle, jota useimmat pitivät varmana perikatona. La Rabidan luostarin apotti saattoi tämänkin asian suotuisaan ratkaisuun. Juan Perez sai Palokscn mahtavimman suvun, Pinzonit, taipumaan yritykseen ja rupeamaan siihen osalliseksi kuin omaansa. Kolme Pinzon veljestä, kaikki tottuneita merenkulkijoita, päätti lähteä itse matkaan, ja kun he olivat asian puolesta, niin ei ollut vaikea saada muutakaan väkeä.

Kaikenlaisia muita vaikeuksia esiintyi kuitenkin aina lähtöön saakka. Toisen matkaa varten luovutetun laivan omistaja keksi viimeiseen saakka esteitä, yllytti väkeä ja sai aikaan riitoja. Laivain pohjat puhdistettiin huolimattomasti, mukaan otettavia varastoja täytyi odottaa, ja usein ne, vihdoin saapuessaan, olivat joko väärän laatuisia, taikka sopimattomissa astioissa. Purjeet eivät sopineet, mastojen köysistö oli puutteellinen. Suoranaisella pakolla täytyi hankkia, mitä tarvittiin, ja Paloslaiset olivat näiden rettelöiden vuoksi koko retkeä vastaan vihamieliset.

Columbus sai kuitenkin hankituksi molempien karavelien lisäksi kolmannenkin aluksen, joka oli niitä kahta vertaa suurempi. Se oli oikea »laiva», noin 230 tonnin vetoinen kuormattuna ja pieni siis meidän aikamme purjelaivoihinkin verraten. »Santa Marialla» oli täysi kansi ja keulassa ja perässä korkeat kansihuoneet, niinkuin sen ajan aluksissa oli tavallista. Mastoja oli kolme, kahdessa raakapurjeet, perämastossa kolmikulmainen latinalainen purje, Molemmat karavelit olivat puolta pienemmät ja ainoastaan keulasta ja perästä kannelliset. Mutta sen ajan merialukset olivat hyvin pulleamuotoiset, jonka vuoksi ne pienuudestaan ja avonaisuudestaan huolimatta hyvin selvisivät aallokossa, vaikka olivat verraten hitaita. Niin pienillä aluksilla aikoi Columbus siis ohjata kohti tuntemattomia vaaroja aavan meren poikki. Tosin siihen aikaan rakennettiin paljon kookkaampiakin, mutta niitä joko ei tähän seikkailuun liiennyt, taikka ehkä arveltiin pienempiä helpommaksi ohjata tuntemattomissa rantavesissä. »Pinta» oli pienuudestaan huolimatta nopeampi kuin amiraalilaiva. »Pintassa» ja »Ninassa» oli paloslainen meriväki, amiraalilaivan merimiehet olivat eri osista Espanjaa, enimmät luoteisrannalta Galiciasta. »Santa Mariaa» johti Columbus itse, »Pintaa» Alonzo Pinzon, »Ninaa» Vicente Pinzon. Kaikkiaan oli näillä kolmella laivalla 88 henkeä. Eräs sen aikuinen historiankirjottaja sanoo, että »Columbus oli pää, mutta Pinzon oli oikea käsi». Ja tosiaan oli amiraalin matkansa onnistumisesta suuressa määrin kiittäminen tätä toimeliasta ja rohkeata purjehtijasukua.

Kesäkuu ja heinäkuu kului Paloksen satamassa valmistuksissa. Pieni kaupunki tuskin oli nähnytkään ennen niin vilkasta aikaa, ja varmaa on, ettei se ole sen koommin ollut mukana niin mainehikkaassa yrityksessä. Syyttä ei siellä nyt seiso Columbuksen suuri muistopatsas. Elokuun alussa oltiin valmiina matkaan. Columbus kaikkine miehineen lähti kirkkoon ja vastaanotti Herran ehtoollisen. Apotti Juan Perez oli itse saapunut luostarista kehottamaan kaikkia luottamaan Jumalaan ja amiraaliinsa. Hän jakoi heille siunauksen ja toivotti onnea matkalle. Vähän ennen auringonnousua kokoontui elok. 3 p. suuri joukko rantaan näkemään laivaston lähtöä. Ankkurit nostettiin, amiraali lennätti mastoon Castilian lipun ja laski jäähyväisiksi suur’purjeensa, johon oli maalattu ristinmerkki. Joen suistamosta pieni laivasto sitten laski väljemmälle vedelle ja vähitellen kolme purjetta katosi taivaanrannan taa. Harva luuli heidän siltä matkalta koskaan palaavan. Vielä harvempi osasi aavistaa, että retki oli oleva maailmanhistoriallinen tapaus. Piispa Las Cusaksen teoksissa on säilynyt otteita Columbuksen päiväkirjasta, ja niiden mukaan voimme jotenkin tarkkaan seurata matkan vaihein:.

Ensimäinen matka Atlantin meren poikki.

Columbuksen pieni laivasto ohjasi ensinnä Canarian saaria kohti, vetävä maatuuli purjeissa. Elok. 6 p. joutui »Pintan» peräsin epäkuntoon, arvatenkin sen kautta, että laivan molemmat omistajat, jotka seurasivat mukana merimiehinä, olivat sitä viottaneet, saadakseen syyn palata takaisin. Pinzon kuitenkin sai varustetuksi varaperäsimen, ja niin päästiin Canarian saarille. Gran Canariassa »Pinta» korjattiin, jonka jälkeen laskettiin Gomeraan, läntisimpään saareen, vettä ottamaan. Välillä nähtiin Teneriffan tulivuori, jota merimiehet pitivät huonona enteenä, koska siihen yhä liittyivät vanhat taikaluulot. Syyskuun 6 p. lähdettiin jälleen ulapoille, Columbuksen kuultua, että kolme portugalilaista karavelia väjyi häntä estääkseen matkan.

Pian alkoi miehistössä herätä pelko. Amiraali sen vuoksi jo alun pitäen piti kaksia laivakirjoja. Toinen oli häntä itseään varten, toinen laivaväkeä varten. Jälkimäisessä hän ilmotti purjehditut matkat lyhemmiksi todellista, jott'eivät merimiehet säikähtäisi niiden pituutta. Purjehdittiin sen viivan poikki, jolla kompassin osotus muuttui läntisestä poikkeumasta itäiseksi. Arvatenkin tiedettiin jo aikoja sitten, ettei kompassi näyttänyt suoraan pohjoiseen, mutta Columbus lienee ensimäinen, joka huomasi poikkeuman voivan muuttua läntisestä itäiseksi. Tämä outo ilmiö pelotti suuresti merimiehiä, mutta Columbus rauhotti heitä semmoisella hätäselityksellä, että kompassi kyllä näytti oikeaan kuten ennenkin, mutta että Pohjantähti oli paikkaansa muuttanut. Myöhemmin hän koetti selittää poikkeuman muuttumisen siten, että muka sillä paikalla oli maanpinnassa pahka, niinkuin olemme jo kertoneet Keskiajan maantiedettä esittäessämme (I, s. 253).

Mutta purjehdus itse sujui mitä parhaiten. Laivat olivat pasaadituulessa, joka tasaisesti veti, ja meri oli rauhallinen. Sää oli mitä kauneinta, auringonnousut ja laskut ihanat. Toisinaan pilvet taivaanrannalla muodostivat ihmeellisiä etäisiä maisemia, joita merimiehet monta kertaa erehtyivät maaksi luulemaan. Odottavin silmin tähyiltiin jokaista semmoista kaukonäköä ja yksinäiset purjehtijat luulivat joka hetki joko Antihan tai St. Brandanin nousevan aalloista. Niitten olemassa oloon uskoi sekä Columbus että Pinzon varmasti. Paljon lintuja nähtiin ja jonkun laivapojat saivat kiinnikin. Niitten lentosuunnat tarkalleen havaittiin. Ne kuitenkin lienevät enimmäkseen olleet semmoisia merilintuja, jotka elävät valtamerellä, eikä lentosuunnista voitu saada paljoakaan johtoa. Jos joukossa oli varsinaisia maalintujakin, niin lienevät ne vielä olleet Canarian saarilta.

15 p. syysk. mereen putosi meteori, ei aivan kauaksi laivasta. Pian sen jälkeen alkoi veden päällä näkyä paljon ruohoa. Toisin paikoin oli sitä niin runsaasti, että merimiehet pelkäsivät laivain takertuvan, taikka ajavan vedenalaisille matalikoille. Columbus koetti rauhottaa väkeään, mutta epäilemättä hän itsekin oli tästä ilmiöstä huolissaan — olihan hän Keskiajan kasvattama ja monessa suhteessa sen ennakkoluulojen alainen. Hän antoi nostaa merestä näitä ruohoja, ja huomasi niissä pieniä rakkuloita, ikäänkuin marjoja. Mutta rakkulain merkitystä hän ei voinut aavistaa; ne olivat ilmarakkoja, joiden avulla levä pysyy veden pinnalla. Laivat olivat siis joutuneet Sargassomereen, joka on Atlantin meren keskellä, Canarian saarien, Azorien ja Viheriänniemen saarien kohdalla. Sargassolevä oikeastaan on kotoisin Länsi-Intiasta, jossa sitä kasvaa saarien ja särkkien äärillä. Myrskyt repivät sitä toisinaan irti suuria kimppuja ja merivirrat kuljettavat leväkimput ensinnä koilliseen suuntaan ja sitten yhä enemmän itää kohti, kunnes ne joutuvat keskelle Atlantin merta mainitulle alueelle, jota merivirrat laajana pyörteenä kiertävät.

Vielä merimiehiä pelotti se seikka, että tuuli kaiken aikaa oli myötäinen. He epäilivät, ettei päästäisikään takaisin. Tämä epäilys olikin paremmin perustettu. Onneksi sattui kuitenkin 22 p. syyskuuta vastatuuli. Amiraali päiväkirjassaan huomauttaa, että »se oli minulle erittäin tarpeellinen, sillä väkeni oli kovin kiihtynyt, luullen, ettei tässä meressä puhaltanutkaan semmoista tuulta, joka kuljettaisi laivat takaisin Espanjaan». Merimiehet nurkuivat ensin salassa, mutta kun matkaa yhä kesti, eikä maata näkynyt, niin tyytymättömyys vihdoin kasvoi niin suureksi, että napisijat uhkasivat heittää mereen »tämän ligurialaisen, joka on meidät pettänyt ja uhkaa kaikki perikatoon saattaa».

Kun oli purjehdittu Canarian saarilta kolme viikkoa, niin amiraali päätti, ettei Antilia varmaankaan saattanut enää olla kaukana. Samaa mieltä oli Pinzon nähtyään Toscanellin kartan, jonka Columbus nuoralla lähetti hänen laivaansa. 25 p. syysk. Alonzo Pinzon luuli nähneensä maata ja kaikissa laivoissa aljettiin jo kiitosvirsi, mutta ilo oli ennenaikainen — sekin oli vain pilvenpankko taivaanrannalla. Seuraavina päivinä ilma oli erinomaisen leutoa ja tyyntä ja paljon merileviä uiskenteli veden pinnalla. Mutta laivaväki alkoi käydä levottomammaksi, suureksi osaksi siitäkin syystä, että oli niin monta kertaa maanäköjen suhteen petytty. Columbus oli kuitenkin vakaa päätöksessään. Lokakuun 11 p. olivat tuuli ja aallokko kovat, mutta sen sijaan nähtiin varmoja maanmerkkejä. Nähtiin vihantaa meressä uiskentelevaa kaislaa. »Pintasta» keksittiin sauvoja, joita oli vuoltu. »Ninasta» nähtiin pieni oksa, jossa oli marjoja. Jo muutama päivä aikaisemmin oli matkan suunta muutettu läntisestä lounaiseksi, koska kaikki linnut näyttivät lentävän lounatta kohti.

Maata! Mainitun päivän iltana Columbus upseeriensa keralla oli »Santa Marian» korkealla peräkannella, tähystäen pimeyteen. Kuu ei ollut vielä noussut. Äkkiä hän huomasi säännöttömästä liikkuvan valon taivaanrannalla ja huomautti sitä seurassaan olevalle upseerille. Tämäkin näki sen. Pari kolme kertaa amiraali näki valon uudelleen. Hän oli nyt varma siitä, ettei maa voinut olla kaukana, ja pian eräs merimies huuti: »Maata, maata!» Yöllä, kuun noustua, nähtiin maata »Pintastakin». Purjeet käärittiin ja jäätiin aamua odottamaan. Lokakuun 12 p:n valjetessa näkyi edessä matala hiekkarantainen saari, ja käytiin sen etelärannalle ankkuriin. »Uusi maailma» oli löydetty, vaikka löytäjät itse olivat vakuutetut siitä, että vihdoinkin oli tultu Aasian itärannalle. Kuningatar oli luvannut palkinnon sille, joka ensiksi näkisi maata, ja Columbus otti tämän palkinnon itselleen, luultavasti etupäässä sen vuoksi, ettei hänen löytäjäkunniansa olisi joutunut riidan alaiseksi. Tätä monet pitävät pikkumaisena ahneutena amiraalin puolelta, hänen muka olisi pitänyt luovuttaa rahat sille merimiehelle, joka ensiksi näki maun.

Columbus soudatti itsensä maihin etevimpien miestensä kanssa, kädessään kuninkaallinen lippu, polvistui rannalle ja kiitti Jumalaa. Sitten hän juhlallisesti julisti maan Espanjan kuninkaan ja kuningattaren omaisuudeksi. Molemmilla Pinzoneilla oli viheriäiset liput, joissa näkyivät hallitsijaparikunnan alkukirjaimet. Rannalle kokoontui maanasukkaita ihmettelemään outoja tulijoita ja amiraali heille lahjotti lakkeja ja helminauhoja. Myöhemmin moni heistä ui laivoihin, tuoden papukaijoja ja pumpulia, joista heille annettiin kaikenlaista rihkamaa. He olivat alasti, hiukset olivat mustat ja karkeat kuin hevosen jouhet, mutta ruumiinrakenne oli moitteeton ja kasvonpiirteet jotenkin kauniit. Aseita heillä ei ollut muuta kuin kalanluulla terätyt keihäät. Naisia ei näkynyt. Kanotit olivat yhdestä puusta ja toiset niin isoja, että niihin mahtui viidettäkymmentä miestä; niillä kuljettiin melomalla. Saari oli melkoinen ja sangen tasainen, siinä oli vihantia puita, runsaasti vettä ja keskellä suuri järvi. Asukkaitten ihoväri oli melkein sama kuin Canarian saarilla, ja siitä Columbus päätti olevansa jotenkin samalla leveysasteella. Todenteolla hän oli kymmenkunnan astetta etelämpänä, kuumassa vyöhykkeessä. Saari nimitettiin Vapahtajalle kiitokseksi San Salvadoriksi, mutta asukkaat sanoivat sitä Guanahaniksi. Ei varmaan tiedetä, mikä se on Cuban koillispuolella olevista Bahamasaarista, mutta yleensä otaksutaan sen vastaavan nykyistä Watling saarta.

Laivoissa mieliala tämän onnellisen tapauksen kautta täydelleen muuttui. Kaikki olivat maan nähdessään rientäneet pyytämään anteeksi, että olivat epäilleet johtajaansa, ja lupasivat uskollisesti seurata häntä edelleen.

Löydetään yhä uusia saaria.

Aljettiin vaihtokauppa saarelaisten kanssa, jotka Espanjalaisten huokeasta rihkamasta olivat valmiit antamaan, mitä suinkin heillä oli. Muun muassa saatiin koko joukko kultakoristeita. Asukkaat, joita Columbus jo neljäntenä päivänä oli alkanut sanoa »intianeiksi», viittasivat kaakkoa kohti, kun heiltä kysyttiin, mistä olivat kullan saaneet. Siitä voitiin päättää sillä puolen olevan maata, joka ei voinut olla kaukana, koska asukkaat saattoivat soutuveneillään sinne kulkea. He näyttelivät arpiakin, joita olivat saaneet taisteluissa naapuriensa kanssa.

Columbus ohjasi Guanahanista lounatta kohti, ja pian löydettiin useita toisiakin Bahama-saaria, joista jotkut olivat Guanahania pienempiä, toiset taas melkoista suurempia. Asukkaitten osotusten mukaan purjehdittiin edelleen hakemaan kultamaata. »Crooked Island» nimisellä Bahama-saarella, jonka Columbus nimitti Isabellaksi — kuningas Ferdinand oli jo ennen saanut nimikkonsa, vaikka nämä nimet sittemmin ovat vaihtuneet englantilaisiin — Columbus sai varmoja tietoja siitä, että etelässä oli suuri saari, jota intianit sanoivat Colbaksi (Cubaksi). Columbus arveli, että se mahtoi olla kuulu Cipangu (Japani). 24 p. lokak. ohjattiin sen vuoksi jälleen väljemmälle ja toivottiin piankin päästävän Marco Polon Quinsaihin, josta voitaisiin Kathain suurkaanille toimittaa Espanjan kuninkaan ja kuningattaren kirjeet. Toscanellin karttaan oli Cipangu piirretty juuri niille seuduin, joissa Columbus silloin luuli olevansa.

Cuba.

Kun oli purjehdittu lounatta ja sitten etelää kohti, niin nähtiin 26 p. lokak. illan hämärtäessä maata. Kun satoi rankasti, niin oli sitä varovasti lähestyttävä. 28 p. lokak. laivat laskivat Cuban pohjoisrannalla olevaan uhkeaan jokisuistamoon. Luonto oli niin uhkuvaa ja ihanaa, etteivät Espanjalaiset olleet koskaan sen vertoja nähneet. Columbus ei kuitenkaan joutunut näissä paikoissa viipymään, vaan purjehti edelleen länttä kohti. Hän tahtoi päästä kiiruumman kautta Kathaihin ja Maustesaarille (Molukeille), voidakseen sitten lähteä paluumatkalle täysin kulta- ja maustekuormin. Intianeilta saatiin kuulla, että maa oli saari ja että sen ympäri purjehtimiseen meni kaksikymmentä päivää. Mutta sitä Columbus, Pinzonin arveluihin yhtyen, ei uskonut, vaan päätti Cuban jo olevan Aasian mannerta. Zaitoniin ja Quinsaihin ei muka voinut olla enempää kuin 100 esp. penikulmaa. Pinzon oli erehtynyt siitä, kun saarelaiset, heiltä kultaa tiedusteltaissa, olivat sanoneet sen tulevan »Cuba-nakaanista». Tämä merkitsi: »Cuban keskiosista», mutta Pinzon selitti sen merkitsevän »Cuban kaanin» luota. Harhaan johti sekin, että Cubalaiset nimittivät »Kaniboiksi» eräitä vaarallisia naapureitaan, joitten kanssa he olivat usein taistelleet; sen taas Columbus selitti tarkottavan suurkaanin alamaisia, »kanibaleja». [Pekingin tatarilainen nimi kun oli »Kaanbalik». Columbuksen mundostelema sana »kanibali» jäi aluksi ihmisensyöjille Karibeille ja on heiltä periytynyt yleensä kaikille ihmissyöjille.] Toiselta puolen häntä kuitenkin kummastutti se, ettei tässä meressä näkynyt sireenejä, eikä muitakaan merihirviöitä, joita oli piirretty karttoihin Aasian itärannalle.

Saadakseen maitten asemista parempaa selkoa Columbus marrask. 2 p. lähetti maihin kaksi tiedustelijaa; toinen oli espanjalainen, toinen taas oppinut juutalainen, joka osasi hepreaa, kaldean kieltä ja vähän arabiaakin - niitä kieliä, joita luultiin Itä-Aasiassa tunnettavan. Näitten piti tutkia maata, viedä sen hallitsijalle Espanjan kuningasparikunnan kirje ja matkalla tiedustella mausteita. Sitä varten heille annettiin mukaan näytteitä kaikenlaisista mausteista. Rahan sijasta he saivat helminauhoja, joilla heidän piti vaihtaa itselleen ruokatavaroita. Neljäntenä päivänä lähettiläät palasivat takaisin ja kertoivat käyneensä eräässä 12 penikulman päässä olevassa kylässä, jossa oli 50 taloa ja noin 1000 asukasta. Heidät oli otettu juhlallisesti vastaan ja viety asumaan parhaisiin majoihin. Intianit olivat suudelleet heidän jalkojaan ja käsiään ja pitäneet vieraitaan taivaan sanansaattajina. Kylän etevimmät miehet kantoivat heidät käsillään erääseen majaan ja laskivat heidät alas istumaan. Sitten tulivat vaimotkin osottamaan samaa kunnioitusta. Mutta eivät nämä osanneet hepreaa, eivätkä arabiaa, eivätkä näy maustimiakaan tunteneen. Kun niitä kysyttiin, niin he osottivat etelää kohti, sieltä niitä muka piti löytymän. Tällä retkellä molemmat lähettiläät ensi kerran näkivät tupakkaa poltettavan. Mutta maanasukkaat eivät sanoneet itse kasvia tupakaksi, vaan pötköjä, joita he siitä käärivät.

Marrask. 12 p. lähdettiin jatkamaan löytöretkeä. Suotuisalla tuulella purjehdittiin Cuban rannikkoa luoteeseen ja ihailtiin saaren uhkeata luontoa ja rikkautta. Mutta kun rannikkoa yhä kesti samaan suuntaan ja Columbus pelkäsi pian joutuvansa talvimaihin, — hän luuli olevansa paljon pohjoisempana kuin todella olikaan — ja kun hänen intianilaiset oppaansa olivat sanoneet Bebeque nimisen kultamaan olevan kauempana idässä, niin Columbus 13 p. marrask. kääntyi takaisin, purjehtiakseen sille suunnalle. Hän oli silloin saapunut paikkaan, joka oli Cuban itäpäästä noin kolmanneksen päässä saaren koko pituudesta. Seuraavana päivänä, 14 p. marrask., Columbus luuli tulleensa niitten lukuisien saarien läheisyyteen, joita kartoille oli piirretty Aasian itärannikon eteen. Mutta kun hän ei omien laskujensa mukaan ollut niin kaukana Canarian saarista, kuin matkaa kartan mukaan piti olla, niin hän siitä päätti, että maapallo oli vielä sitäkin pienempi, kuin Ptolemaios oli arvioinut.

Espanjola.

Columbus saapui sitten Cuban pohjoisrantaa pitkin purjehtien saaren itäpäähän. Risteiltäissä vastatuulia vastaan »Pinta» salaa erosi amiraalista, lähteäkseen omin päin etsimään huhuttua kultamaata. Amiraali ihaili Cuban ihanaa luontoa ja lauhkeata ilmastoa. Ei ainoakaan hänen laivaväestään ollut sairaana. Saaren itäisimmälle kärjelle hän antoi nimeksi »Alfa ja Omega», luullen sitä Aasian manteren uloimmaksi kärjeksi.

Joulukuun 5 p. Columbus jätti Cuban rannan taakseen ja seuraavana aamuna kohosi Haiti merestä. Hän nimitti saaren »Espanjolaksi», »pieneksi Espanjaksi», koska ranta hänen mielestään muistutti Espanjan etelärannikkoa. Espanjola oli Columbuksen mielestä vielä kauniimpi maa kuin Cuba.

Mutta purjehdus sen rantoja pitkin oli kovin vaivalloista ja yöt päivät oli amiraali kannella. Kerran, hänen mentyä joksikin aikaa lepäämään, oli »Santa Marian» peräsin jätetty nuoren pojan hoidettavaksi ja tämä puolenyön aikaan laski amiraalilaivan hiekkasärkälle. Vaikka Columbus viipymättä riensi kannelle, niin ei laivaa enää voitu pelastaa. Osa miehistöstä pelästyksissään pakeni laivan veneessä »Ninaan», joka ei ollut kaukana, mutta »Ninaan» heitä ei päästetty, koska meri oli aivan tyyni. Pakoveden aikana särkkä kävi yhä matalammaksi ja »Santa Maria» kallistumistaan kallistui. Columbus antoi katkaista isonmaston, keventääkseen sitä. Mutta tämäkään ei auttanut, vaan laiva kallistui yhä enemmän ja alkoi täyttyä. Kun sää pysyi tyynenä, niin pelasti kuitenkin »Nina» helposti koko miehistön ja seuraavana päivänä suuren osan haaksirikkoutuneen laivan tavaroistakin. Intianit, joitten kanssa Columbus oli alkanut ystävällisen seurustelun, olivat tässä työssä hyvänä apuna. Guacanagari niminen päällikkö vartioitsi itse uppoavasta laivasta pelastettuja tavaroita, kun ne oli maihin soudettu.

Navidad.

Columbus piti haaksirikkoa Jumalan sallimuksena; sen kautta hänen muka juuri piti osua sille paikalle, jossa kultaa oli runsaimmin. Tämä luulo sai aihetta siitä, että maan asukkaat nimittivät erästä Haitin maakuntaa »Cibaoksi»; Columbus luuli nimen tarkottavan Cipangua, jonka kultarikkaudesta Marco Polo oli ihmeitä kertonut. Kun seudun väestö oli sangen hyvänluontoista ja lähellä tosiaan oli runsaasti kultaa, — Espanjalaisille oli jo näytetty paljon kultakoristeita ja ohuita kultalehtiä, — ja kun maa lisäksi oli erinomaisen hedelmällistä, niin Columbus päätti perustaa paikalle siirtokunnan. Siihen oli sitä enemmän syytä, kun eivät kaikki olisi mahtuneet siihen ainoaan vähäiseen laivaan, joka amiraalille oli jäänyt. Kullanhimon kiihottamina merimiehet olivatkin hyvin taipuvaisia maahan jäämään. Toisena joulupäivänä amiraali kirjotti päiväkirjaansa: »Toivon Jumalan suovan, että täällä minun Castiliasta palatessani on koolla tynnöri kultaa, tänne jääneitten vaihtamaa, ja että he lisäksi ovat löytäneet itse kultakaivoksetkin ja niin paljon mausteita, että ennen kolmen vuoden kuluttua kuningas ja kuningatar voivat ryhtyä Jerusalemia takaisin vallottamaan.»

Uusi siirtokunta sai nimekseen »Navidad» (Joulu), ja siihen jäi 39 miestä. Tammikuun 4 p. Columbus pienellä »Ninalla» lähti paluumatkalle, viedäkseen kotimaahan sanoman suuresta löydöstään. Pari päivää myöhemmin hän sattumalta tapasi »Pintan», joka oli tutkinut Haitin itärantoja ja asukkailta kaikenlaista rihkamaa vastaan vaihtanut melkoisen määrän kultaa. Pinzon tuli amiraalin luo pyytämään anteeksi seuranpetosta, joka muka oli tapahtunut olojen pakosta. Columbus ei tosin häntä uskonut, mutta mitäpä olisi nyt riiteleminen auttanut. Ennenkuin molemmat laivat merelle lähtivät, tapahtui intianien kanssa ensimäinen verinen kahakka. 13 p. tammik. »Pinta» ja »Nina» ohjasivat Haitin itäpäästä valtamerelle.

Paluumatka.

Paluumatkalla »Pinta» vuorostaan hidastutti kulkua, sillä sen takamasto oli katkennut, eikä Pinzon kullankiihkoissaan ollut ennättänyt uutta hankkia. Laivat laskivat vastatuulten vuoksi koillista kohti ja tulivat pian viileämmille vesille, joissa saatiin paljon kaloja, muun muassa suunnattoman suuri haikala. Saalis oli tervetullut lisä muonavarastoon, sillä ruoka alkoi olla vähissä. Paluumatka oli tuulien vuoksi paljon vaikeampi, sillä oli purjehdittava epätasaisemmilla ja vastaisemmilla tuulilla kuin menomatkalla, jolloin pasaadi oli niin myötämukaisesti ja nopeasti saatellut laivat tuntemattoman valtameren poikki.

Columbus ei lopulta varmaan tiennyt, missä hän oli, sillä merellä kävi niin korkeita aaltoja, ettei hän voinut astrolabilla mitata Pohjantähden korkeutta. Helmikuun 12 p. nousi ankara myrsky, joka lopulta yltyi siihen määrään, että »Ninan» täytyi kääriä melkein kaikki purjeensa ja laskea myrskyn mukana. Helmikuun 14 p. pieni alus oli suuressa vaarassa. Columbus käski valmistaa arvat, joista yhteen merkittiin risti, ja määräsi, että sen, joka ristin sai, tuli tehdä pyhiinvaellus Santa Maria de Guadaloupen luo ja lahjottaa sikäläiseen pyhättöön viiden naulan vahakynttilä. Columbus itse otti ensimäiseksi ja sai sen pavun, johon oli risti piirretty. Sitten heitettiin arpaa siitä, kuka lähtisi pyhiinvaellukselle Santa Maria de Loretoon, joka oli Italiassa, lähellä Anconan kaupunkia, ja tämä arpa sattui eräälle cadizilaiselle merimiehelle. Amiraali lupasi antaa hänelle matkarahoja, jos pelastuttaisiin. Sitten heitettiin arpaa, kuka olisi valvova yhden yön ja kustantava messun Santa Claran pyhätössä Moguerissa. Arpa jälleen lankesi amiraalille. Viimeksi laivaväki yhteisesti lupasi, että he kaikin juhlasaatossa ja avojaloin kulkisivat kirkkoon ensimäisessä paikassa, jossa maihin tultaisiin, kiittämään Neitsyttä pelastuksesta. Tämä kaikki tapahtui myrskyn raivotessa, ja hurskas arpominen ylläpiti mielialaa.

Joka hetki saattoi tosiaan olla viimeinen. Laiva oli keventynyt sen kautta, että ruokavarat alkoivat olla lopussa, ja kallistui kovasti. Amiraali tämän haitan auttamiseksi antoi täyttää tyhjiä tynnöreitä merivedellä ja latoa ne alimmaksi kannen alle. Itse hän piti kaiken aikaa tarkkaan silmällä peräsintä. Ne, jotka ovat olleet kovassa myrskyssä Azorien ulkopuolella, hyvin käsittävät, missä vaarassa tämä pieni vuotava alus oli, vuoroin kiivetessään Atlantin valtaville aalloille, vuoroin sukeltaessaan niitten väliin näkymättömiin. Tyrskyt ja kuohut lensivät mastonhuippujen tasalle ja aalto toisensa jälkeen huuhtoi kannen yli. Vähinkin huolimattomuus perän pidossa olisi voinut olla aluksen tuho.