Mendaña luuli heitä ensinnä Salomonin saarien kansaksi, mutta kun laivaa tervehdittiin nuolisateella, niin hän pian huomasi erehdyksensä. Pettymys oli sitä ikävämpi, kun hän, etsimiseen väsyneenä, oli päättänyt joka tapauksessa perustaa siirtokuntansa tähän saaristoon. Laivalla syntyi silloin kapina; se tosin saatiin kukistetuksi, mutta huolet ja rasitukset murtivat Mendañan voimat, niin että hän 17 p. lokakuuta heitti henkensä, uskottuaan retkikunnan johdon vaimolleen doña Isabellalle.

Mendañan kuoltua alkoi sota alkuasukkaita vastaan kahta kiivaammin, mutta lopulta Espanjalaiset olivat niin uupuneet ja taudeista riutuneet, että kaksikymmentä voimallista miestä olisi kyennyt heidät tuhoamaan. Doña Isabella silloin kutsui upseerinsa neuvotteluun ja sai heidät suostumaan tuumaansa, että purjehdittaisiin Manilaan ja perustettaisiin sinne siirtokunta. Retkikunnan luotsi, Pedro Fernandez de Quiros, sai johdon käsiinsä. Hän oli älykäs ja taitava mies, ja molempiakin ominaisuuksia tarvittiin täysin määrin. Välillä poikettiin Ladroneilla ruokatavaroita ottamassa. Retken vaiheista julkaistussa kertomuksessa on seuraava kuvaus asukkaitten vainajain palveluksesta: »He ottavat luut vanhempainsa ruumiista, polttavat lihan ja panevat tuhkan kookosviinaan eli tubaan, joka sitten juodaan. Joka vuosi itketään vainajaa kokonainen viikko, ja sen vuoksi onkin ammatti-itkijättäriä paljon ja ne ovat suuressa arvossa. Sitä paitsi kaikki naapurit kokoontuvat vainajan taloon häntä itkemään, ja sama palvelus osotetaan heille vuorostaan, kun he kuolevat. Yöllä itketään ja päivällä juodaan, ja näissä pidoissa käydään ahkeraan, sillä kestitys on runsas. Itkuvirressä kerrotaan vainajan urotöistä ja elämänvaiheista aina syntymisestä alkaen, kiitetään hänen voimaansa ja kauneuttaan, sanalla sanoen kaikkea, mikä suinkin on hänelle kunniaksi. Jos elämäntarinassa on lystillisiä kohtia, niin koko seura purskahtaa nauruun, ottaa ryypyt ja alkaa sitten uudelleen kyyneliä vuodattaa. Toisinaan on näissä vuotuisissa vainajanjuhlissa koolla parikinsataa henkeä.»

Filippineille saapuessaan retkikunnan jäsenet olivat niin uupuneet ja nälän näännyttämät, että he näyttivät enemmän luurangoilta kuin ihmisiltä. Helmikuussa 1596 doña Isabella meni Manilassa maihin tykkien paukkuessa ja otettiin erinomaisen juhlallisesti vastaan. Retkeläisille, joista oli kuollut viisikymmentä sen jälkeen kun lähdettiin Santa Cruz saarilta, hankittiin hallituksen kustannuksella asunto ja ravinto. Kaikki naiset, neljää tai viittä nunnaksi ruvennutta lukuun ottamatta, naitettiin. Muutaman vuoden kuluttua Quiros saattoi doña Isabellan takaisin kotimaahansa.

Quiroksen matka.

Pedro Fernandez de Quiros sai myöhemmin laivoja matkaa varten, jolla paitsi uusien maitten löytämistä ja kristinuskon levittämistä oli tieteellinenkin tarkotus. Hän aikoi nimittäin purjehtia maan ympäri ja keksimänsä tarkemman menetelmän mukaan määrätä paikkain asemat ja samalla kompassin poikkeuman eri seuduilla.

Matkaan lähdettiin Callaosta joulukuussa v. 1605. Ensimäinen maa, joka nähtiin, kuului Paumotu saaristoon. Vaikka se oli kallioiden ja riuttain piirittämä, päästiin kuitenkin yhteyteen asukkaitten kanssa, jotka asuivat rannalla palmulehväisissä majoissa. Päällikön hiukset tällä kertaa etenkin herättivät Espanjalaisten huomiota, ne kun ulottuivat aina vyötäisille saakka ja olivat vaaleat, niin »että he luulivat hänen ehkä olevan naimisissa ja käyttävänkin vaimonsa tukkaa.» Vaalea väri johtui siitä, että näiden alkuasukkaiden oli tapana ripottaa tukkaansa kalkkia. Saari sai Sagittarian nimen. Tämän jälkeen tultiin toiselle saarelle, joka sai nimekseen »Gente Hermosa», s.o. »kaunis kansa», asukkaiden kauneuden vuoksi. Se luultavasti oli kuulu Tahiti. [Kun nimet ovat toiset, eikä paikkain maantieteellisen aseman määräyksiin ole luottamista, on vaikea tarkkaan määrätä, mikä Quiroksen purjehtima reitti oli. Toiset eivät luule hänen käyneen Tahitilla.] Naiset olivat vaaleaihoisia ja melkein yhtä viehättäviä ja ihania kuin heidän omat naisensa Limassa, joiden kauneus oli käynyt sananparreksi. Taumako nimisellä saarella Qiuros kuuli eräältä päälliköltä, että jos hän purjehti kauemmaksi etelää kohti, niin hän tulisi suureen maahan, jonka asukkaat olisivat kaikkia siihen saakka nähtyjä vaaleammat; samalla hän luetteli 70 saarta. Quiros luopui nyt aikomuksestaan jatkaa matkaa Santa Cruz saaristoon ja kääntyi sen sijaan etelää kohti. Näin löydettiin Uusien Hebridien pääsaari. Luullen sitä suuren etelämaan osaksi Quiros aikoi perustaa sinne siirtokunnan, »Uuden Jerusalemin», mutta saaren asukkaat olivat niin vihamielisiä, että tuumasta täytyi luopua. Toisten tietojen mukaan lippulaivan miehistö teki kapinan, otti Quiroksen vangiksi ja palasi Amerikkaan, jonne saavuttiin yhdeksän kuukautta kestäneen purjehduksen jälkeen. Quiros oli portugalilainen, jonka vuoksi espanjalainen meriväki häntä vihasi.

Torres-salmi.

Luiz Vaez de Torres, retkikunnan toinen mies, joka päälaivasta eksyttyään turhaan odotti sitä yhtymäpaikalla, lähti pienellä laivallaan pyrkimään Filippineille, koska miehistö ei suostunut purjehtimaan kauemmaksi etelää kohti. Erehtyen Uuden Guinean asemasta hän tuli kulkeneeksi sen eteläpuolitse ja siten löytäneeksi salmen, joka on hänen nimensä perinyt. »Koko tämä maa kuuluu Uuteen Guineaan», hän sanoo. »Siinä asuu intialaisia, joitten ihoväri ei ole kovin vaalea. Heillä ei ole muuta pukua kuin kankaankaistale vyötäisillään. Aseina ovat keihäät, kilvet ja jonkinlaiset kivinuijat. Pitkin tämän maan rantaa on asuttuja saaria. Rannikolla on koko joukko tilavia satamia, suuria jokia ja monta tasankoa. Otimme nämä satamat Espanjan omiksi. Purjehdimme tätä rannikkoa 300 penikulmaa ja leveysaste tällä matkalla väheni 11 1/2:sta 9:ään. Sitten alkoi särkkä, jolla ei ollut vettä kuin kolmesta yhdeksään syleen, ja sitä ulottui pitkin rannikkoa leveyspiirille 7 1/2, mutta kauemmaksi emme päässeet karien ja kovien virtauksien vuoksi. Päätimme sen vuoksi ohjata syvempää uraa pitkin lounaaseen. Näimme pitkin matkaa lukemattomia saaria. Etelään 11 leveyspiiristä alkoi vesi madaltua, siellä oli useita suuria saaria ja vielä toisia näkyi etelässä. Niillä asui mustia, sangen voimallisia ihmisiä, jotka kävivät alasti ja aseinaan käyttivät pitkiä jykeviä keihäitä, nuolia ja huonosti tehtyjä kivinuijia.»

Torreksen kuvaus hyvin sopii Australian ja Uuden Guinean välisen salmen
luontoon; ranta, jota hän seurasi, oli Uuden Guinean eteläranta.
Onnellisesti Torres sitten jatkoi matkaa Molukeille ja edelleen
Manilaan ja kirjotti löydöistään kuninkaalle kertomuksen.

Espanjalaiset kuitenkin pitivät tämän, samoin kuin useimmat muutkin
Tyynen meren löytönsä salaisuutenaan, niin että James Cook v. 1770
luuli olevansa ensimäinen, joka purjehti salmen kautta. Torres näki
Australian pohjoisimman niemenkin, mutta vasta Hollantilaiset ja
Englantilaiset tutkivat uuden mannermaan rannat.

ESPANJALAISET VALLOTTAJAT KESKI- JA ETELÄAMERIKASSA.

Palaamme nyt Espanjalaisten jatkuviin retkiin ja vallotustoimiin vasta löydetyssä Amerikassa. Espanjalaiset eivät tosin voineet toivoa niin suurta välitöntä hyötyä siirtomaistaan kuin Portugalilaiset Intian kaupasta, sillä heidän löytämänsä maat olivat uusia, niitten kauppa kehittymätön. Mutta toiselta puolen toivottiin yhä vielä, että löydettäisiin salmi Intian merelle, toiselta puolen, että tavattaisiin joku rikas kultamaa, joka ilman kaupankaan vaivaa antaisi rikkauksia. Kullan tarve oli siihen aikaan Europassa erinomaisen suuri, kun melkein kaikki jalo metalli oli aikain kuluessa virrannut Itämaille.

Alonso Ojeda Uudessa Andalusiassa.

Alonso Ojeda, urhea seikkailijaritari, johon jo Columbuksen elämäkerrassa tutustuimme, oli saanut nykyisen Columbian rannikolta maakappaleen läänitykseksi, mutta ensimäinen yritys perustaa sinne siirtokuntaa oli mennyt myttyyn. Urhea ritari ei kuitenkaan heittänyt onneaan sikseen, vaan yritti toisen kerran. Hän lähti syksyllä v. 1509 matkaan neljällä laivalla, joissa oli 300 miestä. Retkelle seurasivat muiden mukana luotsi Juan de la Cosa, joka oli ollut Columbuksen ensimäisellä ja jollakulla seuraavallakin matkalla, ynnä Perun tuleva vallottaja Francisco Pizarro. Samaan aikaan lähti Diego de Nicuesa vielä suuremmalla joukolla valtaamaan Columbuksen löytämää Veraguaa, joka oli hänelle lääniksi annettu.

Ojeda laski maihin nykyisen Cartagenan luona ja aikoi ensi työkseen saada karibeista orjia, retken varustuskustannusten suorittamiseksi. Suotta Juan de la Cosa varotti häntä asukkaitten myrkytetyistä nuolista, joihin hän oli jo ennen tutustunut. Ojeda vallotti seitsemänkymmenen miehen kera ensimäisen kylän, surmasi osan asukkaista, loput otti vangiksi. Mutta kun Espanjalaiset kahakan jälkeen lepäsivät päiväsydämen helteen, niin intianit hyökkäsivät heidän kimppuunsa ja surmasivat myrkkynuolillaan joka miehen, Juan de la Cosankin. Ojeda yksin pelastui suuren kilpensä suojassa, raivasi itselleen tien meren rantaan, mutta ei sieltä voinut päästä takaisin laivoihinsa. Onneksi saapui samaan aikaan Nicuesa; hän lähti Ojedan laivain keralla etsimään tietoa maihin menneen retkikunnan kohtalosta. Rannalta tavattiin Ojeda vedessä kasvavasta mangrovemetsästä, jossa hän oli lymynnyt, puolikuolleena nälästä ja uupumuksesta, toisessa kädessä paljastettu miekka, toisessa kilpi, johon oli sattunut kolmisensataa nuolta; hän ei voinut enää puhuakaan. Hyökkäyspaikalta löydettiin Juan de la Cosa puuhun sidottuna ja lukemattomien myrkkynuolien lävistämänä. Hänen myrkyn turmelema ruumiinsa oli niin kamala katsella, ettei yksikään espanjalainen uskaltanut jäädä yöksi sille paikalle. Kaikki palasivat laivoihin. Ojeda perusti siirtokunnan lännemmäksi Uraban lahteen, varustaen sen linnotuksella. Nicuesa purjehti edelleen Veraguaan. Mutta Urabankin asukkaat olivat yhtä sotaisia; Espanjalaiset tuskin uskalsivat vähääkään poistua linnastaan, karibeja kun väjyi joka puolella. Lopulta nälänhätä pakotti Ojedan lähettämään laivan Haitiin, mukana kultaa ja orjia, houkuttelemaan siirtolaisia kaikenlaisilla väärillä kehumisilla. Talavera niminen ritari nämä sanomat kuultuaan yhdessä muitten seikkailijain kanssa anasti väkivallalla erään ankkuriin käyneen kuormalaivan ja purjehti sillä Ojedan kultamaahan. Uusilla voimilla ryhdyttiin nyt taisteluun karibeja vastaan, mutta heti ensi hyökkäyksessä Ojeda sai reiteensä myrkkynuolen, joka ehdottomasti olisi tuottanut kuoleman, ellei hän hehkuvalla raudalla olisi sitä paikalla polttanut; tämän voimakeinon kautta hänen lumottu henkensä jälleen pelastui.

Parannuttuaan Ojeda lähti Talaveran ja muitten viimeksi tulleitten keralla Haitiin, hankkiakseen enemmän väkeä ja ruokavaroja. Pizarro jätettiin hallitsemaan siirtokuntaa ja sai semmoisen määräyksen, että jollei Ojeda viidenkymmenen päivän kuluttua palannut, niin jäljelle jääneet saivat purjehtia Veraguaan ja jättää siirtokunnan autioksi. Cuban etelärannalla noustiin maihin ja vaellettiin suurella vaivalla rannikkoa pitkin intianikylään, jossa vieraat otettiin ystävällisesti vastaan ja heille vielä annettiin venekin, millä jatkaa matkaa Haitiin. Mutta Haitissa vangittiinkin Talavera miehineen ja hirtettiin. Ojeda tosin pääsi vapaaksi, multa ei sitten enää voinut saada mitään aikaan, vaan kuoli mitä suurimmassa köyhyydessä, varottavana esimerkkinä kaikille seikkailijoille. Kuollessaan hän tunsi kalvavia omantunnontuskia ja määräsi, että hänen ruumiinsa oli haudattava San Domingoon pyhän Franciscuksen luostarikirkon kynnyksen eteen, jotta jokainen kirkkoon mennessään hautaa tallaisi.

Veraguan siirtokunnat.

Kun Pizarro määrätyt viisikymmentä päivää odotettuaan ei saanut mitään tietoa Ojedasta, niin hän päätti hylätä kovaonnisen siirtokunnan ja pyrkiä Haitiin 60 miehen keralla, jotka vielä olivat elossa. Mutta toinen laiva kärsi myrskyssä haaksirikon, toinen taas tapasi oppineen lakimiehen Martinez Fernandez Encison laivan, joka oli matkalla mannerrannalle siirtokuntaa perustamaan, ja liittyi siihen. Mutta Enciso menettikin laivansa Darien-lahden itäreunalla ja miehistön täytyi pyrkiä takaisin Ojedan hyljättyyn siirtokuntaan. Karibit olivat kuitenkin sillä välin hävittäneet sen niin perin pohjin, ettei siitä ollut mitään apua. Retkikunnan täytyi lähteä rantoja kiertäen Darien-lahden länsipuolelle, koettaakseen onneaan Panaman kannaksella, vaikka tämä olikin Nicuesalle myönnettyä lääniä. Sen ehdotti eräs köyhä, vaikka jalosukuinen seikkailija, Vasco Nuñez Balboa, josta sitten myöhemmin paljon puhuttiin. Hän oli kotoisin Estremadurasta, 38 vuoden ikäinen, oli jo kymmenen vuotta takaperin käynyt samoilla seuduilla ja sitten vuosikausia koettanut onneaan maanviljelijänä San Domingossa. Siellä hän oli velkaantunut, niin ettei ollut muuta neuvoa, kuin koettaa päästä velkojia pakoon. Encison varustaessa laivaansa San Domingon satamassa Balboa oli kannattanut itsensä siihen ruokatavara-arkussa vähän ennen lähtöä, paetakseen näin velkojiaan. Merellä Enciso, niin suurta lain rikkomusta peljästyen, mieluummin olisi pannut hänet maihin jollekin asumattomalle saarelle, mutta rukoukset ja hyvien kalpojen tarve pelastivat Balboan.

Encisonkaan siirtokunta ei kumminkaan ottanut menestyäkseen. Hän aikoi sitä hallita lainopillisten periaatteitten mukaan, mutta se herätti seikkailijaritareissa niin suurta tyytymättömyyttä, että Enciso tuota pikaa pantiin viralta ja vangittiin, vaikka sitten päästettiin Espanjaan palaamaan. Tyytymättömiä johti juuri Balboa. Tämä oli oppineelle bakkalaureukselle nyt niin vihoissaan, että hän vielä monta vuotta myöhemmin Espanjan kuninkaalle kirjottamassaan kirjeessä pyysi kieltämään kaikkia lakimiehiä ja oppineita, lääkäreitä lukuun ottamatta, tulemasta Amerikan mantereelle. Heillä muka oli kaikilla piru mielessään ja ainaisilla koukuillaan he vain saivat aikaan loppumattomia riitajuttuja. Balboa valittiin sitten Encison siirtokunnan johtajaksi.

Nicuesa oli Ojedasta erottuaan purjehtinut Veraguaa kohti, mutta myrskyissä menettänyt useimmat laivoistaan. Viimeksi menetetty oli erään virran suistamossa ajanut karille ja aallokossa murtunut. Miehistö kuitenkin pelastui maihin ja perusti Columbuksen jo ennen käymään lahteen siirtokunnan. Mutta siirtolaiset tällä epäterveellisellä rannikolla suurimmaksi osaksi kuolivat kuumeihin taikka nääntyivät nälkään. Kun vihdoin eräs apuretkikunta saapui kahdella laivalla, oli siirtokunnasta vain vähän tähteitä jäljellä. Kun Nicuesa sai apuretkikunnaltaan kuulla — se oli matkalla poikennut Balboan siirtokuntaan ja Balboan houkutuksesta antanut sinne osan varustuksistaan, — että siellä oli parempi paikka, niin hän luopui yrityksestään ja päätti elossa olevien keralla lähteä Balboan luo. Mutta siellä ei häntä tahdottu edes maihin laskea, koska pelättiin hänen vaativan päällikkyyttä itselleen, siirtokunta kun oli hänen läänialueellaan. Lopulta Nicuesa kuitenkin pääsi maihin vannottuaan, ettei poikkeisi mihinkään Länsi-Intiassa, vaan suorinta tietä purjehtisi Espanjaan. Parhaat hänen miehistään otti Balboa omaan joukkoonsa ja onneton Nicuesa lähetettiin pienimmällä ja huonoimmalla aluksella kotomatkalle. Sille tielle hän katosi. Mutta Balboan siirtokunnassa oli nyt 300 miestä ja tarmokkaasti ja taitavasti hän sitä hallitsi.

Balboa näkee Tyynen meren.

Balboa retkeili siirtokunnastaan kauas sisämaahan ja tuli näillä retkillään muun muassa joelle, joka ei juossutkaan Atlantin mereen, vaan siitä poispäin. Eräs maan ruhtinaista sanoi sillä suunnalla, etelässä, olevan toisen meren, jonka rannalla oli suuri maa, maassa paljon kultaa. Tuolle eteläiselle merelle oli kuuden päivän matka, mutta se näkyi vuorille jo paljon ennenkin. Jo Columbus oli kuullut hämärää huhua kannaksen takaisesta merestä, nyt ne kerrottiin varmemmassa muodossa. Balboalla oli kuitenkin sillä kertaa liian vähän miehiä, jotta hän olisi voinut sen tien lähteä tuota tuntematonta merta etsimään. Hän lähetti tiedoistaan viestin amiraali Diego Colonille, suuren löytäjän pojalle, joka hallitsi Haitia, mutta laiva kärsi myrskyssä haaksirikon Yucatanin rannikolla. Miehistö pelastui maihin, mutta joutui Mayain käsiin ja osaksi uhrattiin heidän temppeleissään, osaksi tehtiin orjiksi. Erään viimeisistä eloon jääneistä, munkin arvoltaan, Cortes vapautti v. 1519.

Kun apua ei kuulunut, niin Balboa lähetti viimeisen laivansa suoraan Espanjaan. Onneksi saapui kuitenkin samaan aikaan Haitista kaksi laivaa, jotka Diego Colon omasta alotteestaan oli lähettänyt apua tuomaan; siirtokunta pelastui nälänhädästä, Balboa nimitettiin seudun maaherraksi ja sai 150 miestä verestä väkeä. Tämän kautta hänen asemansa melkoisesti vahvistui, mutta toiselta puolen hän pelkäsi, että hänet Espanjassa saatettaisiin syytteeseen Encisoa ja Nicuesaa vastaan tekemistään petoksista — edellinen tosiaan jo olikin tehnyt kanteen. Asiaansa parantaakseen Balboa päätti rohkean löytöretken kautta hankkia mainetta ja ansioita, jotta kruunu sitten lievemmin arvostelisi hänen hairahduksiaan.

Hän lähti siirtokunnasta 1 p. syysk. 1513, mukanaan 190 espanjalaista, 600 maanasukasta kantajia ja verikoiria, joita oli aljettu käyttää taistelussa maanasukkaita vastaan. Balboalla itsellään oli ajokoira, jota julmuutensa vuoksi pelättiin enemmän kuin kahtakymmentä miestä. Ensin soudettiin rantaa pitkin luodetta kohti sille kohdalle, jolta kannaksen kuultiin olevan kapeimman — ei kuitenkaan Coloniin saakka — ja saatiin eräältä päälliköltä, Caretalta, oppaita aarniometsään. Aarniometsä on kannaksella niin tiheä, että jalkamatka sen poikki vielä nykyäänkin on erinomaisen vaikea. Lehväkatto on niin vahva, ettei ainoakaan auringonsäde pääse maahan saakka tunkeutumaan, ja ainainen hikilöyly ja tihku vallitsee sen alla. Köynnöskasvit ja sananjalat kietovat aarniometsän jättiläisten välit läpipääsemättömäksi tiheiköksi. Siellä täällä oli räme lukemattomine lintuineen, hyönteisineen, nelijalkaisine eläimineen ja matelijoineen, joiden luonnonvapautta ei vielä koskaan ihminen ollut häirinnyt. Salaisia metsäpolkuja, joita intianien oli tapana kulkea ryöstöretkillään, Balboa joukkoineen tunkeutui eteenpäin. Vuorijono, jonka poikki tie kulki, oli vihamielisen päällikön aluetta, ja tämä koetti, vaikka turhaan, estää Espanjalaisten matkan. Vasta syysk. 25 p. tultiin sille paikalle, johon oppaitten tiedon mukaan meren piti näkyä. Balboa nousi vuorelle muitten edellä, sillä hän tahtoi olla ensimäinen europpalainen, joka näkisi tuntemattoman meren. Kukkulalla hän lankesi polvilleen, kohotti kätensä taivasta kohti, tervehti etelää ja kiitti Jumalaa ja kaikkea taivaallista hartaalla mielellä, että hänen kaltaiselleen halvalle miehelle oli niin suuri kunnia suotu. Sitten hän kädellään viitaten kutsui luokseen seuralaisensa ja näytti heille toivotun meren. Kaikki lankesivat polvilleen ja Balboa rukoili taivasta, varsinkin Neitsyt Maariaa, että yritys onnellisesti päättyisi. Sotamiehilleen hän lupasi pohjattomia rikkauksia, kun uusi meri olisi saavutettu. Vuorelle rakennettiin alttari maananastuksen merkiksi ja puihin leikattiin Tyynen meren puolelle laskeuduttaissa Espanjan kuninkaan nimi, ettei jälkimaailma väittäisi rohkean retkikunnan valheita kertoneen. Monta taistelua oli matkalla täytynyt taistella, mutta viimeisen onnellisesti kestettyään Balboa 29 p. syysk. 1513 saapui Tyynen meren rannalle, kaalasi miekka ja lippu kädessään polviaan myöten mereen ja juhlallisesti julisti sen kaikki maat, rannat ja saaret Pohjoisnavasta Etelänapaan saakka Espanjan kuninkaan omaisuudeksi. Hän viipyi useita viikkoja löytämänsä meren rannoilla, ennenkuin lähti paluumatkalle, teki maanasukkaitten veneissä pieniä retkiä, näki helmiä pyydettävän ja kuuli etäämpänä meressä olevan erinomaisen satoisan helmisaaren. Vielä hänelle kerrottiin etelässä olevasta mahtavasta valtakunnasta, jolla oli suunnattomat rikkaudet, laivoja ja kuormajuhtia; kuormajuhdat näytetystä savikuvasta päättäen olivat kamelin näköisiä. Espanjalaiset siten saivat ensimäisen tiedon Perun kultamaasta ja laamasta, jota siellä pidetään vuoriteillä juhtana. Kaikkein syvimmän vaikutuksen nämä viestit tekivät Pizarroon, joka Balboaa palvellen oli vähitellen alhaisesta sotamiehestä kohonnut yhä huomattavampaan asemaan.

Vasta 3 p. marraskuuta Balboa lähti paluumatkalle. Hän kulki nyt kiertoteitä voidakseen kiristää kannaksen asukkailta kultaa. Paljon julmuutta harjotettiin. Eräs kasikki yhdessä kolmen muun päällikön kanssa annettiin verikoirain revittäväksi, kun häneltä ensinnä oli kaikki kulta kiristetty. Kultaa keräytyikin niin paljon, etteivät kantajat lopulta jaksaneet enempää kantaa. Ja kun Espanjalaisiltakin voimat alkoivat uupua, niin Balboa suorinta tietä palasi Caretan kylään ja saapui 19 p. tammikuuta 1514 takaisin siirtokuntaansa, Santa Maria del Antiguaan. Retkellä ei menetetty ainoatakaan espanjalaista.

Seuraavassa maaliskuussa Balboa lähetti suuresta löydöstään Espanjaan selostuksen ja selostuksensa vahvistukseksi suuren määrän kultaa ja 200 parasta helmeä. Tieto uuden valtameren löytämisestä herätti mitä suurinta huomiota. Vasta nyt voitiin täydellä todella ruveta pohtimaan, kuuluiko Uusi maailma todella Aasiaan, vai eikö se ollutkin aivan uusi maanosa. Seuraukset löydöstä olivat erinomaisen suuret; sen kautta saattoi Magalhães lähteä retkelleen ja Pizarro vallottamaan Perua.

Pedrarias Davila.

Balboan kertomus kuitenkin saapui liian myöhään. Espanjassa oli jo Encison syytteen ja Nicuesan katoamisen johdosta ryhdytty toisiin toimiin, varustettu suuri laivasto — 20 laivaa — ja 1500 miestä lähtemään kannakselle, jolle oli annettu »Kultaisen Castilian» nimi. Laivastoa johti Balboan seuraajaksi määrätty Pedrarias Davila; se lähti matkaan kesäkuun lopulla v. 1514. Niin loistavaa ritarijoukkoa ei Espanja ollut vielä lähettänyt merentakaisiin siirtomaihinsa, eikä samalla haavaa niin monta kykyä. Useat niistä miehistä, jotka nyt lähtivät seikkailijoina onneaan etsimään, saavuttivat sitten paremman ja pysyvämmän maineen Länsi-Intian vallotuksen historiankirjottajina, del Castillo, joka kertoi Mexicon vallotuksen, Oviedo, Länsi-Intian saariston historioitsija, lakimies Enciso, — sama jonka Balboa oli niin pahasti pettänyt, — joka kirjotti maantietoteoksen, ja Andagoya, joka kyhäsi esityksen Davilan hallintoajasta. Sitä paitsi olivat mukana Almagro, Chilen vallottaja, Benalcazer, Quiton vallottaja, Soto, Mississippi-laakson tutkija ja Serrão, joka sitten Magalhãesin mukana purjehti Tyynen meren poikki ja Filippineillä sai onnettoman lopun.

Balboan siirtokunta ei vielä voinut tarjota tälle loistavalle joukolle kunnollista vastaanottoa. Maanraivaus oli vasta alulla, suot kuivattamatta, asunnot huonot, ja kun Panaman kannaksen ilmanala muutoinkin on mitä epäterveellisintä, niin tuhosivat taudit lyhyessä ajassa äskentulleista 500 miestä. Davila, joka jo oli vanha mies, ei kyennyt oloja paljoakaan parantamaan. Balboan toimia hän katseli epäluulolla, intianeja kohteli julmemmin kuin kukaan ennen häntä. Hän ryhtyi suurisuuntaisiin puuhiin koko kannaksen vallottamiseksi, koska mukana tulleet ritarit halusivat taistella ja käskeä, eivätkä suinkaan maata raataa.

Ensinnä lähetettiin Ayora 400 miehen keralla perustamaan asemia pitkin rannikkoa. Retki oli oikea hävitysretki. Intianien päälliköt, keitä kiinni saatiin, poltettiin, hirtettiin taikka annettiin koirien revittäviksi. Intianit puolestaan hävittivät perustetut asemat, paikalla kun sotajoukko oli niistä poistunut. Samalla tavalla raivosivat muut joukot, joita lähetettiin toisille suunnille. Balboa yhdessä Davilan luottamusmiehen kanssa samosi metsien kautta etelää kohti, löytääkseen kullalla koristetut temppelit, joista oli huhuja kuultu; mutta intianit tekivät niin kiukkuista vastarintaa — kaatoivat muun muassa eräällä joella veneet, — että retkikunnan täytyi toisen päällikkönsä menetettyään palata takaisin tyhjin toimin. Yhtä huonosti päättyivät muutamat myöhemmätkin yritykset. Kultatemppelit olivatkin kaukana, aina Bogotan ja Quiton ylängöillä saakka, josta niiden maine oli levinnyt.

Balboa Etelämeren maaherrana.

Balboa oli nimittänyt näkemänsä meren Etelämereksi, sillä hän näki sen etelän ilmalla, koska Panaman kannas niillä seuduin kulkee itä-länsisuunnassa laajassa kaaressa. Etelämeren nimi on yhä vieläkin merenkulkijain kesken käytännössä.

Ehkä Davilan huonon hallinnon johdosta Espanjan hallitus sitten päätti antaa Balboalle hänen ansioittensa mukaisen tunnustuksen. Hänet nimitettiin »Etelämeren maaherraksi», vaikka hän tosin oli velvollinen tunnustamaan Davilan päämiehekseen. Balboa sai kannaksen Tyynen meren rinteen, sen paremman ja rikkaamman puolen. Mutta Davila, jolla oli suuremmat varat, ei paljoa välittänyt hänen läänioikeuksistaan, vaan lähetti veljenpoikansa Moraleksen Pizarron kanssa vallottamaan Panaman lahdessa olevia Helmisaaria, jotka olivat Balboan alueen paras osa. Muutama kymmenkunta miestä mukanaan retkikunta soudatti itsensä suurimmalle saarelle, joka kiivaan taistelun jälkeen vallotettiin. Voitettu päällikkö vei Espanjalaiset majansa päällä olevaan torniin ja näytti sieltä kaikki saaret, jotka olivat hänen vallassaan ja kaikki oivallisia helmirantoja. Samalla hän kertoi etelässä olevasta rikkaasta maasta, jonka laivoja hän oli joskus nähnyt. Hän pelasti henkensä, kun suostui maksamaan vuodessa 100 naulaa helmiä veroksi. Sitten Espanjalaiset palasivat takaisin mannermaalle ja kulkivat uudelleen kannaksen poikki, rääkäten kauhistuttavalla tavalla maanasukkaita. Eräässäkin kohtauksessa, joka muka oli ystävällinen keskustelu, usutettiin äkkiä verikoirat kasikkien päälle, joita ne repivät kahdeksantoista. Sadoittain maanasukkaita murhattiin, ja kun intianit siitä katkeroituneina alkoivat ahdistaa Espanjalaisia, niin surmattiin sadoittain vaimoja ja lapsia, jotka oli orjiksi otettu, ja uhrien ruumiit silvottiin, jotta takaa-ajavat pelästyisivät eivätkä uskaltaisi seurata. Balboakin kertoo kammolla näistä julmuuksista, mutta maaherran veljenpoika sai raivota rankaisematta.

Saadakseen Balboan ja Davilan sovitetuiksi kirkonmiehet saivat jälkimäisen antamaan Balboalle tyttärensä puolisoksi. Mutta siitä huolimatta katala Davila vain odotti sopivaa tilaisuutta, saattaakseen kilpailijansa turmioon. Balboan piti, kuninkaan määräyksen mukaan, rakentaa kannaksen poikki tie ja viedä laivapuita Tyynen meren rannalle. Tämä vaikea työ vei enemmän aikaa kuin oli laskettu, vaikka maanasukkaita sadoittain nääntyi raskaita laivaksia kannaksen poikki raahatessaan. Espanjasta odotettiin uutta ylimaaherraa Davilan sijaan, — se oli ennenaikainen huhu, — ja päästäkseen näiden kohtausta pakoon omaan lääniinsä Balboa piti kannaksella niin suurta kiirettä, että se herätti hänen appensa epäluuloa. Davila antoi Pizarron ottaa hänet vangiksi ja neljän uskotun miehensä keralla Balboa v. 1517 tuomittiin kuolemaan ja mestattiin. Hänen kuolemansa oli onnettomuus Espanjalaisten yrityksille, sillä vaikka hänkin oli väkivaltainen ja oli petoksella kohdellut maanmiehiään, ennenkuin pääsi vaikutusvaltaiseen asemaan, niin oli hän kuitenkin paljon kyvykkäämpi ja jaloluontoisempikin kuin useimmat muut seikkailijat, jotka etsivät onneaan näissä uusissa maissa.

Balboan kuoleman jälkeen raa'at alapäälliköt lyhyessä ajassa hävittivät kannaksen siihen määrään, että se oli melkein ihmisistä tyhjä. Afrikasta tuotiin orjia sijaan. Jo 17:nnen vuosisadan alussa oli Panamassa enemmän neekereitä kuin intianeja. Balboan seuraaja, Espinosa, perusti v. 1519 Panaman kaupungin, mutta niin epäterveelliselle paikalle, että siinä kolmena ensimäisenä vuosikymmenenä kuoli 40,000 ihmistä kuumeihin. Siirtokunta sen vuoksi muutettiin terveellisempään paikkaan. Siihen päättyi Puerto Bellosta Atlantin meren rannalta alkava tie, joka Perun vallotuksen jälkeen kävi ylen tärkeäksi. Panamassa rakennetuilla laivoilla aljettiin sitten tutkia Tyynen meren rantoja sekä pohjoiseen että etelään päin.

Nicaraguan vallotus.

Gonzales Davila purjehti v. 1521 pienillä aluksilla pitkin rannikkoa pohjoiseen päin ja saapui Nicoyan kylään, nykyiseen Costa Ricaan, jossa päällikkö koko kansansa keralla suostui kasteeseen. Vielä pohjoisempaa löydettiin hedelmällinen ja väkirikas maa, joka ruhtinaansa mukaan nimitettiin Nicaraguaksi. Viljelys parani sitä myöten kuta kauemmaksi pohjoista kohti tultiin, sillä Mexicon vaikutus alkoi olla yhä tuntuvampi. Gonzales jätti laivansa ja kulki joukkoineen Nicaraguan hallitsijan luo, joka asui saman nimisen järven rannalla. Tämäkin antoi kastaa itsensä ja 9000 maanasukasta hänen mukanaan ja salli mielellään, että espanjalainen vieras ratsasti hänen järveensä ja antoi hevosensa juoda sen vettä. Mutta sen menon kautta Gonzales olikin ottanut hänen maansa haltuunsa. Täältäkin saatiin saaliiksi paljon kultaa. Tosin maanasukkaat paluumatkalla hyökkäsivät Espanjalaisten kimppuun, mutta Gonzaleksen pieni joukko piti urhoollisesti puoliaan ja saapui onnellisesti takaisin meren rannalle.

Myöhemmin Gonzales, Haitista lisäväkeä haettuaan, koetti itäpuolelta tunkeutua Nicaraguaan ja vallottaa maan pysyväisesti. Mutta Nicaraguassa olivatkin olot sillä välin melkoisesti muuttuneet. Ensin hän tapasi osaston seikkailijoita, jotka olivat tulleet etelästä päin samoilla asioilla, hyökkäsi heidän kimppuunsa ja ryösti armotta aseet ja kullan, mitä he olivat kokoon haalineet. Mutta rannikolle palatessaan Gonzales puolestaan törmäsi yhteen sotajoukon kanssa, joka tahtoi häneltä ryöstää sekä aarteet että maan; se oli Corteksen Mexicosta lähettämä.

Gonzaleksen voittama osasto taas kuului joukkoon, jonka Pedrarias Davila oli lähettänyt Nicaraguaan Francisco de Cordovan johdolla. Cordovan yritys mainitusta pienestä osatappiosta huolimatta menestyi. Hän perusti maahan monta kaupunkia, jotka ovat nykyisiin saakka säilyneet, rakennutti Nicaragua-järvelle laivan ja aikoi valtansa vahvistettuaan kokonaan vapautua Pedrariaksen käskyläisyydestä. Tämä silloin lähti itse sotaväkensä keralla Nicaraguaan, otti vangiksi kapinoivan alapäällikkönsä ja mestautti hänet v. 1526.

Mutta kun Pedrarias Davila v. 1527 palasi takaisin Panamaan, oli sinne vihdoinkin saapunut hänelle seuraaja. Kolmetoista vuotta oli hän siirtokuntaa sortanut ja kavaluutensa, mielivaltansa, julmuutensa ja samalla heikkoutensa kautta joutunut yleisen vihan alaiseksi. Hallitsemansa maakunnan hän oli lopen hävittänyt ja huolimatta suunnattomista miesten ja tavarain uhreista saanut vähän aikaan.

Ponce de Leon etsii nuoruuden lähdettä.

Aina Columbuksesta alkaen olivat espanjalaiset purjehtijat etupäässä retkeilleet lounasta kohti, koska sillä puolella huhun mukaan olivat suuret kultamaat. Karaibimeren rannat Yucatanista etelään päin olivat sen kautta tulleet tarkkaan tunnetuiksi, ennenkuin vielä kukaan oli lähtenyt Mexicon lahteen löytöretkille. Portoricon maaherra Ponce de Leon oli ensimäinen, joka sille puolelle retkeili. Juan Ponce de Leon, jonka suku oli Espanjan vanhimpia, oli tullut Espanjolaan Ovandon keralla v. 1502, urhoollisesti taistellen ollut osallisena saaren vallotuksessa ja vihdoin v. 1508 anastanut Portoricon omaksi läänikseen. Mutta kun Diego Colon saapui Länsi-Intiaan maaherraksi, niin de Leonin asema Portoricossa kävi vaikeaksi; Diego Colon vaati häntä isänsä vihamiehenä eroamaan. Ponce de Leon sen vuoksi päätti hankkia uuden maaherrakunnan. Kuultuaan muutamilta intianeilta, että muka Bimini-saarella oli ihmeellinen lähde, jonka vesi antoi nuoruuden jokaiselle, joka siitä joi, hän päätti lähteä sitä etsimään. Ritari ei tosin vielä ollut viidenkäänkymmenen vuotias, mutta siitä huolimatta hänet valtasi kaiho löytää tämä ihmelähde ja anastaa se maineen.

Ponce de Leon varusti omalla kustannuksellaan kolme laivaa ja lähti matkaan maaliskuussa 1513. Bahama-saaristo tutkittiin tarkkaan ja etsimistä ulotettiin sen ulkopuolellekin, kunnes löydettiin aivan tuntematon maa, joka näytti erinomaisen ihanalta. Se sai Floridan nimen, koska se ensiksi nähtiin palmusunnuntaina. Leon purjehti tämän maan itärantaa melkoisen matkaa pohjoiseen, palasi takaisin ja purjehti kappaleen länsirantaakin, pääsemättä kuitenkaan selville siitä, oliko se saari vaiko mannermaata. Lopulta hän jätti tutkimuksen jatkamisen alapäällikkönsä toimeksi ja palasi itse Portoricoon. Uuden maan hän oli löytänyt, mutta nuoruuden lähdettä, joka luultavasti olisi ollut hänelle vielä arvokkaampi, sitä hän ei löytänyt, vaikka oli purjehtinut saaresta saareen ja juonut kaikista lähteistä. Portoricossa ritari sitten sai kärsiä paljon pilkkaa, mainitsee isä Charlevoix, »sillä hän palasi sairaampana kuin oli lähtiessään ollutkaan.»

Ponce de Leon ei kuitenkaan heittänyt löytöään sikseen, vaan lähti v. 1514 Espanjaan ja sai kuninkaalta luvan vallata sekä Biminin että Floridan, jonka maaherraksi hänet nimitettiin. Hän lähti siis v. 1521 uudelle retkelle siirtokuntia perustamaan ja löytöjä jatkamaan ja näyttää nyt käyneen Tortugas saarella, joka kilpikonnista sai nimensä, ja poikenneen maihin monessa paikassa. Mutta kun miehistöstä suuri osa oli sortunut tauteihin ja hän itse taistelussa intianien kanssa pahoin haavottunut, täytyi hänen poiketa Cubaan, ja siellä Ponce de Leon kuoli.

Kaikki yritykset perustaa Floridaan siirtokuntia raukesivat tyhjiin asukkaitten kiivaan vastarinnan vuoksi. Floridan intianit olivat sotaista kansaa, joka mieluummin antoi itsensä sukupuuttoon hävittää kuin tyytyi muukalaisten vallanalaisuuteen.

Cuban vallotus.

Diego Velasquez oli Haitista käsin vallottanut Cuban, kohtaamatta saaren hyväntahtoisen rauhallisen väestön puolelta sanottavaa vastarintaa; hänet määrättiin v. 1511 saaren maaherraksi. Kun saari oli niin laaja ja sen hedelmällisyys niin verraton, kokoontui sinne paljon espanjalaisia seikkailijoita. Näitä ei kuitenkaan ajan pitkään miellyttänyt hidas maanviljelys, vaan jonkun vuoden kuluttua varustettiin retkikunta, jonka tarkotus oli löytää uusia maita. Kulta oli ajan tunnussana, ja niin kauan kuin oli toivomisen sijaa, että löydettäisiin uusia kultamaita, saivat kaikki retkiyritykset runsaasti kannatusta.

Yucatan ja Mayat.

Velasquezin avulla varustettiin v. 1517 kolme laivaa, jotka Cubasta länteen päin purjehtien saapuivat Yucatanin rannalle. Tämä retki oli tärkeä sen vuoksi, että Espanjalaiset sillä ensi kerran tapasivat alkuasukkaita, jotka olivat huomattavan edistyneitä. Heillä oli komeita veistokuvilla koristettuja temppeleitä, jotka oli hakatusta kivestä rakennettu korkeille tylpille maapyramideille. Ihmeekseen retkeilijät siellä näkivät ristinmerkinkin, mutta epäjumalien joukossa — se oli sateen jumalan tunnusmerkki. Kansa, joka nimitti itseään Mayaksi, oli keksinyt oman kuvakirjotuksenkin, josta on näytteitä säilynyt, mutta jota ei osata lukea. Kirjotuksia oli sekä hakattu rakennuksien seiniin ja kiviin että piirretty agave-kasvin lehdille, jotka ensin oli päällystetty hienolla kipsikerroksella. Maya-kansa ei kulkenut alasti, niinkuin ne alkuasukkaat, joita Espanjalaiset olivat siihen saakka tavanneet, vaan upeissa pumpulivaatteissa. Heidän sivistyksensä oli kuitenkin jo entisestään rappeutumassa. Monet temppelit ja palatsit olivat jääneet autioiksi, metsän ja köynnöskasvien peittoon. Paitsi kuvilla koristettuja temppeleitä heillä oli suuria kivisiä jumalankuvia.

Espanjalaiset koettivat saada tällä rannikolla monessakin kohden jalansijaa, mutta asukkaat verisissä taisteluissa pakottivat heidät kaikkialla peräytymään laivoihinsa. Retkikunta purjehti Yucatanin ympäri sen länsirannalle, mutta vihdoin sen, kun oli päällikkönsä menettänyt tappelussa, täytyi kääntyä takaisin.

Tämä matka herätti suurta huomiota ja Velasquez päätti viipymättä varustaa uuden retkikunnan vallottamaan vasta löydetyn maan. V. 1518 lähti neljä laivaa hänen veljenpoikansa Grijalvan johdolla Yucataniin. Muiden muassa oli osanottajana urhea Alvarado, joka sitten oli Corteksen parhaita miehiä Mexicon vallottamisessa. Yucatanin hyvin rakennetut valkoiset talot muistuttivat Espanjalaisten mielestä heidän kotimaatansa, jonka vuoksi maa nimitettiin »Uudeksi Castiliaksi». Mutta asukkaat olivat tälläkin kertaa vihamieliset. Vasta Tabasco-joella, joka retkikunnan johtajasta sai Grijalvan nimen, tavattiin rauhallisempaa väestöä. Seurattiin sitten Mexicon vaarallista, koralliriuttaista rantaa aina lähelle nykyistä Vera Cruzia. Eräällä saarella tavattiin temppeli, jossa juuri oli uhrattu viisi intiania. Lähempänä Vera Cruzia olivat mustapukuiset uhripapit eräässä temppelissä juuri veitsillään iskeneet pari poikaa. Kuta korkeampaa sivistystä tavattiin, sitä yleisemmiksi kävivät ihmisuhritkin. Siitä huolimatta Grijalva meni maihin ja vaihtoi itselleen kaikenlaisella rihkamalla kosolta kultaa, jalokiviä ja ihmeellisen muotoisia astioita. Oli siis saavuttu todelliseen kultamaahan, joka lupasi suunnattoman saaliin. Alvarado lähetettiin takaisin Cubaan sanomaa viemään, Grijalva purjehti vielä kappaleen matkaa kauemmaksi pohjoiseen päin, palaten sitten hänkin meren poikki Cubaan. Siellä sanoma uudesta kultamaasta oli synnyttänyt tavattoman kiihkon. Velasquez lähetti Espanjan kruunulle rikkaita lahjoja, saadakseen uudet maat oman maaherruutensa alaisiksi, ja varusti samalla suurempaa laivastoa, ryhtyäkseen näitä maita vallottamaan. Tämän laivaston johtajaksi hän määräsi Fernando Corteksen.

Mexicon vallotus.

Fernando Cortes.

Soveliaampaa miestä kuin Fernando Cortes Velasquez tuskin olisi voinut saada yrityksensä johtajaksi, vaikkapa hän itse tulikin sen kautta kokonaan syrjäytetyksi ja menetti toivomansa mahdin ja saaliin. Cortes on ainoita todellisia sankareita niitten seikkailijain joukossa, joita Espanjasta lähti Uutta maailmaa vallottamaan ja jotka historiassa tunnetaan »conquistadorien». s.o. vallottajien, yhteisnimellä. Hänen jalo suuri luonteensa ja rohkeat urotyönsä täyttävät meidät ihmettelyllä. Cortes oli syntynyt v. 1485 Estremadurassa, oli kaksi vuotta opiskellut Salamancan yliopistossa ja saanut sivistyksen, joka sen ajan seikkailijaritarien kesken oli harvinainen. Ihmejutut, joita kerrottiin valtameren takaa, ja romantisten seikkailujen viehätys olivat tenhonneet hänet samoin kuin Espanjan kaiken nuorison. Jo v. 1504 hän oli Ovandon keralla saapunut San Domingoon. Kirjallisen sivistyksensä kautta hän pääsi Velasquezin sihteeriksi ja Cubaan muutettuaan ja hankittuaan siellä maatiluksia määrättiin Santiagon, Velasquezin pääkaupungin alkaldiksi.

Aikalaiset kuvaavat Cortesta hartevaksi, kookkaaksi, kauniiksi mieheksi, kalpeissa kasvoissaan suuret tummat silmät. Hän oli rohkea ja luja päättämään, älykäs ja terävä suunnittelemaan, harjaantunut kaikkiin ritarillisiin urheiluihin ja aseenkäyttöön. Hän käsitti aina nopeaan aseman, oli hyvä puhuja, osasi innostaa joukkonsa, sanalla sanoen, hän oli kaikin puolin kuin luotu johtajaksi Uuden Maailman omituisissa oloissa. Cortes oli tuskin 33 vuoden ikäinen, kun Velasquez hänelle uskoi yrityksensä johdon. Maaherra suosi häntä varsinkin siitä syystä, että hän saattoi omista varoistaan suorittaa osan retkikunnan kustannuksista. Cortes taas käytti suuren osan omaisuuttaan tähän tarkotukseen siinä mielessä, että hän osallisuutensa kautta olisi itsenäisempi.

Retkikunnan lähtö.

Retkikuntaan kuului 11 laivaa, se oli siis melkoinen. Mutta ennenkuin vielä ennätettiin matkaan lähteä, alkoi Velasquez, uskottujensa varottamana, epäillä, että Cortes ehkä oli saanut liian suuren sotavoiman johtoonsa ja että se ehkä rohkaisisi häntä aivan itsenäisesti toimimaan. Hän näyttää päättäneen peruuttaa Corteksen nimityksen; mutta tämä, pahaa aavistaen, lähtikin kiiruimman kautta Santiagosta, vaikka varustukset vielä olivat keskeneräiset. Hän purjehti ensinnä Trinidadin kaupunkiin, joka on etelärannalla, samoin kuin Santiagokin, pestasi sieltä vielä 100 Grijalvan mukana ollutta miestä ja kiersi sitten pohjoisrannalle Havanaan. Velasquez lähetti sikäläisille viranomaisille käskyn vangita Corteksen ja kielsi tätä purjehtimasta, ennenkuin hän oli itse ennättänyt Havanaan. Mutta Cortes semmoisia viestejä saatuaan vain kiirehti sitä enemmän, eivätkä Havanan viranomaiset uskaltaneet tehdä väkivaltaa miehelle, jolla oli niin melkoiset voimat käytettävänään. 18 p. helmikuuta 1519 Cortes laivoineen ulkoni merelle Cuban länsipäästä. Retkikuntaan kuului 400 asemiestä, niitten joukossa 13 pyssymiestä ja 32 jousimiestä, 16 ratsumiestä, 10 suurta pronssitykkiä ja 4 pientä kenttätykkiä, ynnä 200 intianisoturia. Kaksi pappia oli mukana; heidän määränsä oli kastaa intianit ja tehdä loppu epäjumalanpalveluksesta ja ihmisuhreista. Luotsi, joka oli ollut mukana kaikilla edellisilläkin matkoilla, opasti laivaston Yucatanin rannalle, Cozumelin saaren luo. Saaren asukkaat ensinnä pakenivat, mutta palasivat sitten takaisin ja sallivat Espanjalaisten hävittää heidän veriset alttarinsa ja pyhittää heidän temppelinsä kristitylle jumalanpalvelukselle.

Jo edellisellä matkalla oli tällä rannalla kuultu asukkaitten matkivan »castilla» sanaa, jonka tarkotusta ei kuitenkaan käsitetty. Cortes paikalla aavisti, että rannalla oli jo ennen käynyt espanjalaisia, ja eräältä päälliköltä kuultiinkin, että maalla vielä oli kaksi espanjalaista vankina. He olivat viimeiset henkiin jääneet Balboan v. 1512 lähettämän laivan miehistä; muut olivat Mayat jumalilleen uhranneet. Toinen oli munkki, Aguilar nimeltään; hän oli vankeudessa oppinut maan kieltä, ja Cortes sai hänestä nyt hyvän tulkin.

Tabascossa.

Pitkin Yucatanin rantaa purjehdittiin sitten Grijalva-joen suuhun, jossa asukkaat ottivat Espanjalaiset vihamielisesti vastaan. Syntyi kahakka, joka alkoi jo vedessä, mutta Espanjalaiset kaalasivat maalle, ratsuväki ja tykistö puuttuivat tappeluun ja Tabascolaiset, joita lienee ollut noin 40,000 miestä, hävisivät, hävisivät varsinkin peljästyksestä, sillä he luulivat ratsumiehiä hirviöiksi, joita oli mahdoton vastustaa. Seuraavana päivänä kasikit tarjosivat rauhaa, tuoden muitten lahjain mukana 20 orjatarta. Näistä yksi, Mexicosta orjaksi tuotu ylhäinen nainen, miellytti Cortesia niin suuresti, että hän piti hänet omanaan ja eli hänen kerallaan kuin vaimon kanssa, vaikkei liittoa vihkimys laillistuttanut. Tämä nainen, joka sitten tulkkina ja maan tuntijana oli retkikunnalle arvaamattomaksi avuksi, sai Espanjalaisilta Doña Marinan nimen.

Cortes sai Tabascossa ensimäiset tiedot sisämaassa olevasta suuresta valtakunnasta, Mexicosta, ja kuultuaan sen komeudesta ja rikkaudesta päätti oikopäätä lähteä sitä vallottamaan. Kun Tabascon päälliköt oli kastettu kristinuskoon, purjehdittiin huhtikuussa 1519 edelleen Mexicon rannikolle.

Mexicon rannalla.

Muutaman päivän kuluttua noustiin maihin nykyisen Vera Cruzin paikoille, kuivalle aukealle hiekkarannalle. Maanasukkaita alkoi keräytyä joka puolelta. He auttoivat Espanjalaisia rakentamaan itselleen majoja suojaksi polttavaa auringonpaistetta vastaan ja toivat runsaasti kaikenlaisia maan tuotteita kaupan. Tämä ranta kuului Tabascossa mainitulle sisämaan valtakunnalle, ja pian saapuikin aztekilainen maaherra tiedustelemaan vierailun tarkotusta. Cortes ilmotti, että hänet oli lähettänyt mahtava ruhtinas meren takaa ja että hänellä oli sanoma vietävä Mexicon hallitsijalle, Montezumalle. Maaherra ylpeästi vastasi ihmettelevänsä, että Cortes luuli pääsevänsä hallitsijan puheille, vaikka oli vasta pari päivää maassa ollut, mutta lupasi kuitenkin lähettää pikasanoman vieraitten tulosta ja aikeista. Rannikolta oli nimittäin pääkaupunkiin erinomaisesti järjestetty postiyhteys. Aina puolentoista penikulman päässä oli asema, josta airut paikalla lähetettiin sanoman keralla edelleen juoksemaan. Tämä yhteys oli niin nopea, että Montezuma vuorokaudessa saattoi saada tuoretta kalaa Mexicon lahdesta, vaikka väliä on yli 400 kilometriä. Maaherra antoi Cortekselle lahjaksi hienoja pumpulikudoksia, kalliita sulkaviittoja, kultakoristeita, ja sai tältä vastalahjaksi hallitsijaa varten leikkauksilla kirjaillun tuolin ja koko joukon lasiesineitä; näillä oli jalokiven arvo maassa, jossa ei tekolasia vielä tunnettu. Eräällä Corteksen miehistä oli päässään teräskypäri, joka maaherran mielestä oli hyvin samanlainen kuin aztekilaisen sodanjumalan päähine. Hän sen vuoksi pyysi saada senkin muitten lahjain joukkoon, johon Cortes puolestaan mielellään suostui, pyytäen korvaukseksi vain — kypärin täyden kultahiekkaa. Sillä ajalla kun tätä keskustelua kesti, oli eräs maaherran palvelija ahkerasti piirustanut värillisiä kuvia kaikista esineistä, mitä hän näki muukalaisten leirissä. Kuvatkin oli lähetettävä Montezumalle, jotta hän saisi oikean käsityksen näistä merkillisistä vieraista. Cortes oli tästä ylen mielissään, ja antaakseen hallitsijalle vielä täydellisemmän käsityksen itsestään, hän pani toimeen suuren aseleikin. Ratsumiesten nopeat liikkeet, aseitten välke auringonpaisteessa, torvien toitotus ja »vesihuoneitten» hiljainen kelluminen aalloilla, kaikki nämä seikat herättivät kokoontuneessa kansassa suunnatonta ihmettelyä. Mutta tykkien paukkuessa ja tulen ja savun tuiskiessa niitten kidoista ihmettely muuttui peloksi ja kammoksi. Maaherra nyt käsitti, että niin mahtavia vieraita oli kohdeltava hyvästi, jonka vuoksi hän käskikin alamaisiaan tuomaan muukalaisille ruokatavaroita ja kaikkea, mitä he tarvitsivat.

Montezuman lähettiläät.

Kauaa ei tarvinnut odottaa, ennenkuin pikalähetit olivat taivaltaneet pääkaupunkiin ja sieltä oli saapunut Montezuman, Aztekkien hallitsijan lähetystö, tuoden muukalaisille kalliita lahjoja. Lähettiläät vietiin Corteksen telttaan. He antoivat levittää maahan hienoja kankaita, ja orjat asettivat niille hallitsijan lähettämät lahjat, kilpiä, kypäriä ja haarniskoita puhtaasta kullasta, kaula- ja rannerenkaita samasta metallista, sandaleja, viuhkoja, höyhentöyhtöjä, taidokkaasti valmistettuja kultalintuja, esirippuja ja puuvillakankaita, jotka olivat pehmeitä ja hohtavia kuin silkki, ja kaksi suurta kullasta ja hopeasta valmistettua kilpeä, jotka kuvasivat aurinkoa ja kuuta. Ne olivat vaununpyörän kokoiset ja ainakin 20,000 kultapeson arvoiset. Mutta samalla Montezuma kehotti muukalaisia kiiruimman kautta lähtemään maasta pois.

Quetzalcoatl.

Aztekien hallitsija oli Espanjalaisten tulon kautta joutunut vaikeaan asemaan, kuten Cortes sai vähän myöhemmin tietää. Mexicolaiset nimittäin vanhastaan palvelivat julmien, veriuhreja vaativien jumaliensa ohella myös lempeätä kansanjumalaa, Quetzalcoatlia. Tämä jumala oli tarun mukaan ennen asunut heidän keskellään, mutta aikansa kansan parhaaksi vaikutettuaan lähtenyt maasta pois ja luvannut palata vasta joskus tulevaisuudessa. Montezuman laajassa valtakunnassa, jossa oli väsytty sotaisen vallottajakansan sortoon, vallitsi kuitenkin Corteksen tulon aikaan yleiseen se luulo, että odotettu hyvä jumala piakkoin palaisi ja pelastaisi kansan Aztekien hirmuvallasta. Luonnollista näin ollen oli, että nämä valkoiset miehet, jotka hallitsivat ukkosta ja salamaa, helposti antoivat aihetta siihen luuloon, että he olivatkin Quetzalcoatlin lähettämät. Siitä syystä varsinkin Montezuma säikähti uusia tulokkaita, vaikka papisto, jolla oli valtakunnassa paljon mahtia, koetti häntä rauhottaa. Kuinka saattoivat muka tulokkaat olla odotetun jumalan miehiä, hehän taistelivat maan uskontoa vastaan, eivätkä sen puolesta! Montezuma ei kuitenkaan uskaltanut ryhtyä väkivaltaan heitä karkottaakseen, vaan koetti saada heidät lahjoilla poistumaan. Mutta juuri se seikka sai Corteksen aavistamaan hänen asemansa heikkouden, samalla kun lahjain rikkaus hänessä ja hänen joukossaan herätti hillitsemätöntä saaliinhimoa. Cortes siis vastasi lähettiläille, että hänen täytyi lähteä pääkaupunkiin, sillä mahtavalta kuninkaalta hän oli saanut nimenomaisen käskyn. Jonkun ajan kuluttua lähettiläät palasivat takaisin, tuoden vielä runsaammat lahjat, kaikkiaan noin 3,000 unssia kultaa, ja lahjain keralla uuden kiellon.

Espanjalaisten asema kävi kuitenkin vähitellen sangen vaikeaksi, sillä kuumeet olivat alkaneet tehdä tuhojaan ja maanasukkaat olivat lakanneet ruokatavaroita tuomasta. Silloin he odottamatta saivat liittolaisia. Eräänä päivänä saapui leiriin maanasukkaita, jotka erosivat kaikista, mitä he olivat siihen saakka nähneet, sekä pukunsa että kielensä puolesta. Pukuna heillä oli korukirjaiset viitat ja vyöt, hiukset oli sidottu solmuun ja tuoksuvilla kukilla koristettu, korvista ja nenästä riippui kultakoristeita ja jalokiviä ja alahuulessa oli kultalehti. He olivat jonkun verran pohjoisempaa, Cempoalla nimisestä kaupungista ja kansallisuudeltaan Totonakkeja, mahtavaa kansaa, joka kuitenkin oli viime aikoina joutunut Aztekien ikeen alle ja hartaasti halusi päästä heidän sorrostaan vapaaksi. Totonakit pitivät nyt näitä outoja muukalaisia vapauttajinaan ja kutsuivat Cortesta käymään pääkaupungissaan. Hän otti heidän lahjansa vastaan, antoi vastalahjoja ja lupasi tulla.

Vera Cruz.

Ennen lähtöä hän kuitenkin päätti varustaa rannikolle asemapaikan ja suunnitteli kaupungin, joka sai nimeksi »Villa Rica de Vera Cruz», s.o. »todellisen ristin rikas kaupunki». Uusi kaupunki julistettiin Espanjan kruunun välittömän vallan alaiseksi. Kun oli asetettu virkamiehet kuninkaan nimessä, niin Cortes muodon vuoksi erosi ylipäällikkyydestä, saadakseen sen asettamiltaan virkamiehiltä takaisin kuninkaan nimessä. Velasquezin nimellinenkin ylivalta siten kumottiin. Cortes oli tämän tempun kautta päässyt itsenäiseksi, kunnes ehkä kotimaasta suoraan tulisi uusia määräyksiä. Lähetettyään laivastonsa turvallisempaan paikkaan hän sitten lähti joukkonsa keralla Cempoallaan.

Cempoalla.

Suurenmoinen luonto, jonka kautta tie kulki, herätti Espanjalaisten ihmettelyä. Vasemmalla puolella kohosivat etäisyydessä korkeat lumipeittoiset vuoret, uljas Orizaba muita ylemmäksi. Maa kävi sitä rikkaammaksi, kasvullisuus uhkuvammaksi, kuta enemmän poistuttiin hiekkaiselta rannikolta. Vehmaat lakeudet ja rehevät metsät vaihtelivat. Köynnöskasveja kierteli mahtavien puitten välissä, peittäen niitten runkoja, riippuen niitten oksista, tuoksuvien kukkien ja ruohojen keskellä leijaili perhosia pilvinä, lenteli kirjavia papukaijoja, ja ilmassa lauloivat kilvan värikkäät laululinnut. Espanjalaiset sotilaat olivat mielestään tulleet maalliseen paratiisiin. Kuta lähemmä Cempoallaa tultiin, sitä ihanammat olivat tien kahden puolen puutarhat ja hedelmäpuistot. Kun oltiin melkein perillä, tuli vastaan hienoihin vaatteihin puettuja miehiä ja naisia, jotka kantoivat kukkavihkoja, kultakoristeita ja jalokiviä. Cempoallan valkoiset temppelit alkoivat näkyä ja Espanjalaiset marssivat ahtaita katuja kaupunkiin, jossa lienee ollut noin 30,000 asukasta.

Kuta kauemmaksi Espanjalaiset kulkivat, sitä suurempi oli heidän ihmetyksensä. He tapasivat täällä sivistyksen, joka voitti kaikki, mitä he olivat siihen saakka nähneet Uudessa maailmassa. Kasikki tuli linnansa edustalle vieraita vastaan ottamaan. Hän oli niin lihava, ettei voinut kävellä muuta kuin kahden miehen nojalla. Espanjalaiset saivat lahjoja ja mitä parhaat leiripaikat, mutta Cortes kielsi kuolemanrangaistuksen uhalla ketään poistumasta leiristä, sillä oli oltava varuilla yllätyksiä vastaan. Mutta Cempoallalla ei ollut petosta mielessä. Kasikki teki liiton ja lupasi Cortekselle 50,000 miestä Mexicoa vastaan. Pian saattoikin Cortes osottaa liittonsa tehoa. Saapui nimittäin muutaman päivän kuluttua Mexicosta lähettiläitä vaatimaan Cempoallasta kahtakymmentä nuorukaista ja yhtä monta impeä jumalille uhrattaviksi. Cortes, joka oli lähettiläiden saapuessa rannikolla etsimässä uutta turvallisempaa satamapaikkaa, sai heti sanoman tästä vaatimuksesta. Suuttumuksella ja inholla hän käski jyrkästi evätä moisen veron ja lisäksi vangita Montezuman veronkantajat. Semmoinen väkivallantyö tietysti ennusti sotaa. Ollakseen valmiina Cortes kaikin voimin jatkoi perustamansa kaupungin ja linnan rakentamista; niiden piti olla turvapaikka tappioitten varalle ja avunlähetyksiä varten vastaanottopaikka. Maanasukkaat ilomielin auttoivat tässä työssä. He eivät silloin osanneet aavistaa, mikä sortaja siitä tulisi; he päin vastoin luulivat hyvän Quetzalcoatlin lähettäneen miehensä heitä sorrosta vapauttamaan.

Mutta sotaa ei kuulunutkaan. Saapui päin vastoin uusia lähettiläitä, Montezuman omia sukulaisia joukossa, jotka toivat uusia ruhtinaallisia lahjoja. Mutta Cortes kaikista pyynnöistä huolimatta sanoi pysyvänsä lujana aikomuksessaan ja tulevansa Montezumaa tervehtimään. Totonakit olivat ihmeissään huomatessaan, kuinka heidän peljätty sortajansa pelkäsi valkoisia. Cortes saavutti vielä suuremmassa määrässä heidän luottamuksensa auttamalla heitä sodassa vihamielisiä naapureita vastaan ja ylläpitämällä ankaraa mieskuria. Erään sotamiehistään, joka oli varastanut, hän muitta mutkitta tuomitsi hirtettäväksi, mutta Alvarado omalla vastuullaan leikkasi köyden poikki, sillä hänen mielestään ei ollut varaa menettää ainoatakaan miestä. Kasikki kiitollisuutensa merkiksi lähetti lahjaksi kahdeksan kaunista impeä, mutta Cortes sanoi, että ne oli ensin kastettava kristinuskoon, ennenkuin hänen sotilaansa saattoivat mennä niitten kanssa naimisiin. Samalla Cortes vaati, että Totonakkien piti hävittää epäjumalankuvansa. Mutta siihen kasikki ei kuitenkaan suostunut. Espanjalaiset silloin väkisin tunkeutuivat temppeleihin ja alkoivat hävitystyön. Temppeleissä paraillaan toimitettiin kamalia ihmisuhreja, Totonakit tekivät vastarintaa ja tuossa tuokiossa olivat uudet liittolaiset keskenään kahakassa. Cortes äkkipikaa vangitutti kasikin ja muutamia pappeja ja tarjosi sitten rauhaa; kasikki suostui ja arveli, että jumalat itse kostakoot puolestaan. Viisikymmentä espanjalaista samalla hyökkäsi temppeliin, he kaatoivat suuret puiset jumalankuvat jalustoiltaan ja syöksivät ne alas temppelin korkeilta portailta. Rumat puujumalat asukkaitten valittaessa poltettiin. Temppeli puhdistetun verestä ja siihen rakennettiin alttari, jolle pystytettiin korkea kukilla seppelöity risti. Juhlasaatto, johon Totonakkien papitkin ottivat osaa, nyt valkoisiin vaatteisiin puettuina, kiinnitti ristiin Neitsyt Maarian kuvan. Totonakit suostuivat kristinuskoon nähdessään, etteivät heidän jumalansa voineetkaan puoliaan pitää. Cortes sen jälkeen palasi miehineen Vera Cruziin, jonne oli saapunut laiva, tuoden muutaman kymmenen miestä apuväkeä ja tiedon, että Velasquez oli saanut Espanjasta luvan perustaa löydettyyn maahan siirtokunnan. Tämä seikka huolestutti Cortesta. Hän päätti voittaa Espanjan hallituksen puolelleen esittämällä omat ansionsa, kertomalla, mitä hän jo oli aikaan saanut, ja liittämällä kertomukseen suuren lahjan, jota kaikki sotamiehetkin osaltaan kartuttivat. Samalla hän tukahutti kapinayrityksen, jota Velasquezin ystävät valmistelivat hänen omassa joukossaan; kaksi syyllistä sai hengellään maksaa kavaluutensa. Tehdäkseen kaikki kapinayritykset tulevaisuudessa toivottomiksi Cortes sitten antoi ajaa maalle kaikki laivansa ja hävittää ne, korjattuaan ensinnä pois, mitä käyttää voitiin. Sen kautta miehet lakkasivat haaveksimasta pakoa ja sotajoukkoa samalla voitiin melko lailla vahvistaa, yhdistämällä siihen merimiehetkin, jotka halusta lähtivät mukaan sotaretkelle maineen ja kullan toivossa. Tämän jälkeen ei ollut muuta neuvoa kuin voittaa tai kuolla.

Matka ylämaahan.

Jätettyään Villa Rica de Vera Cruziin sataviisikymmentä miestä Cortes sitten lähti retkelleen Montezuman pääkaupunkia ja valtakuntaa vallottamaan. Hänen sotajoukossaan oli 300 espanjalaista, 1,300 totonakkisotilasta, 1,000 kantajaa, 15 ratsumiestä ja 7 tykkiä. Cortes sai kuitenkin viime hetkessä melkoisen vahvistuksen; hän sai nimittäin puolelleen taivutetuksi neljä laivaa, jotka Jamaican espanjalainen maaherra oli lähettänyt löytöretkelle ja maananastukselle ja nimenomaan estämään Corteksen yritystä, koska ranta muka kuului hänen vaikutusalueeseensa.

Matka ylämaahan kulki alussa alavan hedelmällisen rantamaan kautta, jota kuumuudestaan sanotaan »tierra calienteksi», s.o. kuumaksi maaksi. Sitten alkoi maa vähitellen kohota Anahuakin ylänköä kohti. Toisen päivän illalla saavuttiin viehättävään Xalapa nimiseen paikkaan, josta oli mitä komein näköala. Espanjalaiset näkivät edessään korkean vuoriston, oikealla puolella Sierra Madren tummine havumetsineen, etelässä sille verrattomana vastakohtana mahtavan Orizaban, takanapäin, jo syvällä allaan, uhkean »tierra calienten» niittyineen, jokineen ja kukkaisine metsineen, siellä täällä somia intianikyliä ja etäällä taivaanrannalla valtameren valoisan pinnan.

Neljäntenä päivänä saavuttiin Naulinco nimiseen vuoristokaupunkiin, jossa asui Totonakkien ystäviä ja jossa Espanjalaiset sen vuoksi otettiin hyvin vastaan. Mutta kuta korkeammalle noustiin, sitä kylmemmäksi ja koleammaksi kävi ilmasto. Tultiin ensin lauhkeaan »tierra templadaan» ja sitten kylmään »tierra friaan.» Espanjalaiset paremminkin kestivät ilmaston muutoksen, mutta kuumaan rannikkoilmaan tottuneita intianeja alkoi kuolla viluun. Tie kulki taivasta tavottelevien, tulta suitsuavien kukkulain välitse, laava- ja tuhkakenttien poikki, toisin paikoin taas kuilujen partaita, joitten pohjalla, tuhatkunta metriä retkikunnan jalkain alla, kasvullisuus oli troopillisen uhkeata. Kolmen päivän kuluttua, kun oli korkeimman solan poikki kuljettu, tultiin jälleen lauhkeampaan »tierra templadaan», seutuun, jossa ilmanala oli melkein samanlaista kuin Etelä-Europassa. Oli saavuttu noin 2,300 metriä korkealle ylänkömaalle. Seutu oli huolellisesti viljeltyä, mutta tuotteet olivat osaksi uusia. Espanjalaisia ihmetyttivät varsinkin kaktukset, joita intianit olivat istuttaneet peltojensa ympärille aidoiksi, ynnä agave-istutukset. Kuuman ilmanalan kasvit olivat toinen toisensa jälkeen kadonneet ja ainoastaan maissi hohti vielä kultaisena ylämaan pengermillä. Odottamatta saavuttiin kaupunkiin, joka oli Cempoallaakin komeampi. Rakennukset olivat kivestä, kalkilla muuratut, tilavat ja korkeat. Kolmetoista »teokallia», s.o. temppelipyramidia, kohosi muita rakennuksia korkeammalle ja esikaupungissa oli huone, jossa säilytettiin sataatuhatta ihmiskalloa muistoina jumalien saamista uhreista. Espanjalaisia kammotti, mutta myöhää oli enää pelästyä semmoisiakaan hirmuja. Kaupungin päällikkö ensinnä otti muukalaiset huonosti vastaan, mutta kuullessaan, kuinka suuria lahjoja he olivat Montezumalta saaneet, hän muutti mieltään ja vieraat saivat leipää, jota he nyt varsinkin tarvitsivat.

Taistelut Tlaxcalassa.

Tie kävi sen jälkeen Tlaxcalan pienen tasavallan kautta ja Cortes lähetti neljä Cempoallan miestä edeltä lupaa pyytämään, että saisi kulkea tasavallan alueen poikki. Armeija seurasi hitaasti perässä ja kohtasi vuoristossa ensinnäkin monta kilometriä pitkän, vankan ja kolmea metriä korkean kivimuurin, jonka tasavallan asukkaat olivat rakentaneet suojakseen vihollisia vastaan. Odottamatta vastausta Cortes kulki muurin poikki ja lähestyi tasavallan pääkaupunkia.

Tlaxcalalaiset olivat Mexicon eli Anahuakin ylängön omituisimpia kansoja. He kuuluivat samaan rotuun kuin Aztekitkin ja olivat saapuneet maahansa kolme tai neljä vuosisataa takaperin. Urhoollisesti he olivat pitäneet puoliaan Montezumaa vastaan ja säilyttäneet itsenäisyytensä. Urheutta pidettiin heidän maassaan suurimpana ihmisavuna ja samoin kuin Roomassa, samoin pienessä Tlaxcalassakin sotaretkeltä palaava voittaja kulki riemusaatossa kautta kaupungin, sotasaalis kaiken kansan nähtävänä. Sankarin urotöitä ylistettiin lauluin ja hänen kuvansa asetettiin temppeliin. Monet Tlaxcalan tavat muistuttivat Espanjalaisille heidän omia ritaritapojaan. Valiosoturiksi eli ritariksi pääsevä valvoi ja paastosi kahdeksan päivää, ennenkuin hänet juhlallisesti hyväksyttiin ja kaikenlaisilla menoilla otettiin valiomiesten joukkoon. Maa oli hedelmällisyytensä vuoksi saanut Tlaxcalan, »leipämaan» nimen. Maanviljelyksen liikatuotteet myytiin ja hinnalla ostettiin kaikenlaisia ylellisyystavaroita, joita oma maa ei tuottanut. Jumalat olivat samat kuin Aztekkienkin, ja Tlaxcalassakin heidän alttarinsa olivat ihmisverellä tahratut. Tlaxcalan asukkaat vihasivat Aztekkeja varsinkin siitä syystä, että nämä olivat katkaisseet heiltä pääsyn merenkin puolelle, vallottamalla maan aina meren rantaan saakka. Tlaxcalan oli täytynyt elää puoli vuosisataa ilman pumpulia, suolaa ja kaakaota.

Tlaxcalalaiset olisivat luultavasti mielellään suostuneet rupeamaan Corteksen liittolaisiksi, koska hän kulki heidän pahinta vihollistaan vastaan; mutta kuullessaan, kuinka Cempoallassa jumalankuvat oli kaadettu ja temppelit kirkoiksi muutettu, he päättivätkin ruveta vastarintaan. Eräässä ahtaassa laaksossa, jossa Espanjalaiset eivät voineet käyttää tykkejään, sen enempää kuin hevosväkeäkään, heidän kimppuunsa äkkiä hyökkäsi 30,000 Tlaxcalalaista; rumpuja paukuttaen ja pillejä puhaltaen nämä joka puolelta kävivät kimppuun. Eivät edes ratsumiehiä nämä viholliset pelänneet, vaan saatuaan erään heistä vangiksi paikalla hakkasivat hevosen kappaleiksi ja lähettivät palaset voitonmerkkinä Tlaxcalaan.

Cortes oli äkkiä joutunut joukkoineen epätoivoiseen asemaan. Mutta hän raivasi kuitenkin vihollisten sankkain rivien kautta tien aukeampaan seutuun ja siellä hän pian pääsi voitolle. Tykistö alkoi tulensa ja sen luodit ja pamaukset herättivät Tlaxcalalaisissakin kauhua. Menetettyään kahdeksan päällikköä he päättivät peräytyä. Cempoallan miehet olivat taistelussa urheasti otelleet Espanjalaisten puolella. Cortes huomasi, että hän saattoi heihin luottaa. Päivä päättyi riemujuhlalla. Mutta Cortes huomasi, että hänen piti joka tavalla koettaa saada niin urhea vastustaja liittolaisekseen.

Tlaxcala ei kuitenkaan ollut vielä rauhaan taipuvainen. Tasavalta kokosi vielä suuremman armeijan muukalaisia vastaan, ja vanha, lähes satavuotias Xicotencatl johti sitä taisteluun. Täydessä sotamaalissa, jalokivillä ja kullalla koristetut kypärit päässä, aseina sahamaiset miekat, jouset ja nuolet, heittokeihäät ja heittovasamat intianiarmeija odotti hyökkäystä. Jokaisella heimolla oli oma kenttäviirinsä vaakunoineen. Tlaxcalalaiset olivat verrattomia linkoomaan ja heittämään, he osasivat ampua yht’aikaa kaksi ja kolmekin nuolta. Hyökkäyksessä olivat varsinkin heidän viittä kuutta metriä pitkät, terävillä kivillä kärjetyt peitsensä pelättävät. Tlaxcalalaiset syytivät pientä espanjalaista joukkoa vastaan niin kosolta kiviä ja nuolia, että ne pimittivät päivän. Kun Espanjalaiset olivat alkaneet tykkitulensa, niin Tlaxcalalaiset, epätoivoissaan luotien hävityksistä, hyökkäsivät musertavalla voimalla heidän päälleen, välittämättä mistään. Castilialaisten rivit notkuivat, hetken näytti jo siltä, kuin olisi kaikki menetettyä. Mutta epätoivo ja tieto temppeleissä odottavasta hirmukuolemasta yllytti Espanjalaisia ponnistamaan viimeisetkin voimansa. Hyökkääjien täytyi lopulta seisahtua ja tykkituli pakotti sitten vihollisen peräytymään. Samanlaisia hyökkäyksiä uudistui monta kertaa, mutta yhä vähemmällä voimalla. Lopulta Tlaxcalalaisten kesken syntyi eripuraisuutta ja suuri osa heistä lähti pois taistelusta. Vanha Xicotencatl päätti silloin peräytyä, taistelun kestettyä neljä tuntia. Espanjalaiset olivat liian uupuneita heitä takaa ajaakseen, etenkin kun melkein kaikki hevosetkin olivat haavotetut. Kuolleensa he hautasivat salassa, jotta intianit jäisivät siihen luuloon, että Espanjalaiset olivatkin kuolemattomia.

Mutta Tlaxcalalaiset eivät vieläkään taipuneet, vaikka toiset olivatkin sitä mieltä, että tarjottuun liittoon oli suostuttava. Kysyttiin papeilta neuvoa ja nämä sanoivat, että muukalaiset olivat auringon lapsia ja saivat auringonsäteistä voimansa, jonka vuoksi heidän kimppuunsa oli käytävä yöllä. Kymmenentuhatta Tlaxcalalaista lähti retkelle; Espanjalaiset eivät saaneet vähääkään vihiä uhkaavasta vaarasta. Onneksi oli kuitenkin yöllä kirkas kuutamo, joten etuvartijat hyvissä ajoin huomasivat vihollisjoukon lähestyvän. Cortes ei odottanut hyökkääjiä, vaan hyökkäsi itse, ennenkuin vihollinen vielä oli edes tullut sen kukkulan juurelle, jolla hänen leirinsä oli. Tlaxcalalaiset säikähtivät, sekaantuivat ja kääntyivät pakoon; espanjalainen ratsuväki surmasi heitä suuret joukot, kunnes Cortes antoi käskyn luopua takaa-ajosta.

Seuraavana päivänä Cortes uudelleen esitti ehtonsa ja lähetti Doña Marinan Tlaxcalaan keskustelemaan. Kaupungissa vallitsi suuri alakuloisuus; yöllisen hyökkäyksen epäonnistumisen kautta oli mennyt viimeinenkin toivo. Siellä taivuttiin rauhaan ja liittoon; Cortes sai luvan tulla tasavallan pääkaupunkiin ja kulkea sen alueen kautta edelleen. Mutta samalla suunniteltiin vielä viimeistä keinoa, petosta, ja lähetettiin Espanjalaisten leiriin rauhan lähettiläitä, jotka todella olivatkin vakoojia. Marinan tarkkuuden kautta tämä sala-aije kuitenkin tuli ilmi ja Cortes lähetti vakoojat takaisin silvottuina — hän hakkautti heiltä kädet poikki — sanoen Espanjalaisten olevan valppaina, tulivatpa Tlaxcalalaiset yöllä tai päivällä. Vihdoin Xicotencatlkin taipui rauhaan ja tuli itse suuren seurueen kera sitä tarjoamaan. Hän tarjosi Tlaxcalalaisten liittoa ja vakuutti, että he olisivat yhtä uskollisia liitossa kuin sodassa urhoollisia. Cortes suostui ottamaan heidät Castilian kuninkaan vasalleiksi ja liittolaisiksi. Lahjat, joita Tlaxcalalaiset toivat, eivät tosin olleet suuria, sillä maa oli köyhä, kuten päällikkö sanoi, mutta Cortes sanoi pitävänsä Tlaxcalalaisten pieniä lahjoja suuremmassa arvossa kuin huoneen täyttä kultaa. Hänelle oli selvinnyt, että Mexicon vallottaminen ainoastaan tämän pienen vuorikansan avulla oli mahdollista.

Espanjalaisia odotti Tlaxcalan pääkaupungissa juhlallinen vastaanotto. Papit tulivat heitä vastaan valkeissa vaatteissa, miehet ja vaimot juhlapuvuissa, kukin koristettuina; nuoret tytöt seppelöivät kukilla espanjalaiset sotilaat ja heidän ratsunsa. Kaupungin kaduilla tungos oli suunnaton, kaikki huoneet oli kukkasilla koristettu ja vastaanotto oli kaikin puolin mitä paras. Espanjalaisille tarjottiin maan tyttäriä vaimoiksi, mutta siihen Cortes ei sanonut suostuvansa, koska he olivat pakanoita; hän kehotti Tlaxcalaa kääntymään kristinuskoon. Tasavaltalaiset sanoivat kyllä suostuvansa ottamaan kristittyjen Jumalan omain jumaliensa joukkoon, mutta eivät kuitenkaan voineet siltä omiaan hylätä, ja Espanjalaiset näkivät viisaimmaksi antaa asian jäädä silleen. Risti vain pystytettiin merkiksi siitä, että kristittyjen Jumala oli tullut Tlaxcalaan. Viisi kauneinta Tlaxcalan neitoa kääntyi kristinuskoon ja vihittiin espanjalaisille upseereille. Alvarado sai vaimoksi Xicotencatlin tyttären, joka kasteessa sai nimekseen Doña Luisa. Alvarado oli avomielisen ja ystävällisen käytöksensä kautta suuresti miellyttänyt Tlaxcalalaisia, jotka antoivat hänelle liikanimeksi »Tonatiuh» s.o. »aurinko». Cortes oli nimeksi saanut Malintzin heti Tlaxcalan vieressä kohoavasta valtavasta vuoresta, vaikka Aztekit näyttivät ivalla käsittäneen nimen väännökseksi kauniin Doña Marinan nimestä.

Cholulan verilöyly.

Saatuaan kuulla, että Espanjalaiset olivat voittaneet Tlaxcalan ja tehneet tasavallan kanssa liiton, Montezuma lähetti 200 orjaa lahjoja tuomaan; lahjain joukossa oli 300 unssia kultaa, sekä paljon upeita kankaita ja viittoja. Kaupunkiinsa hän nytkin kielsi Cortesta tulemasta, mutta suostui sen sijaan maksamaan suuren vuotuisen veron. Cortes kiitti, mutta vastasi, että hänen täytyi toteuttaa käsky, jonka oli hallitsijaltaan saanut, ja tulla Mexicoon. Sen jälkeen saapui vielä yksi lähetystö, yhä lahjoja tuoden, mutta tällä kertaa lausuen samalla Espanjalaiset tervetulleiksi. Montezuma kehotti heitä ensinnä poikkeamaan suureen Cholulan kaupunkiin, jossa muka oli ryhdytty valmistuksiin heidän vastaanottoaan varten. Tlaxcalalaiset tosin varottivat Cortesta lähtemästä ensinkään, koska muka Montezumalla oli petos mielessään, mutta Cortes antoi käskyn jatkaa matkaa. Sitten Tlaxcalalaiset varottivat häntä varsinkin Cholulan kaupunkiin menemästä, koska se oli kavaluudestaan tunnettu, jota paitsi he olivat kuulleet, että lähellä sitä väjyi suuri aztekkilainen sotajoukko.

Varotuksista huolimalta Cortes kuitenkin marssi Cholulaan, joka oli lounaaseen Tlaxcalasta ja Mexicon suurimpia kaupunkeja. Siinä oli 20,000 taloa ja mahtava temppeli, 177 jalkaa korkealle porraspyramidille rakennettu. Temppelissä oli Quetzalcoatl jumalan suuri kuvapatsas, sillä matkallaan meren rannalle oli jumala viipynyt tässä kaupungissa 20 vuotta. Sitä paitsi oli Cholulassa vielä 400 muuta uhritornia. Ihmisuhrit kävivät yhä kamalammiksi ja yleisemmiksi, kuta enemmän pääkaupunkia lähestyttiin. Miehiä ja poikia lihotettiin uhrattaviksi vahvoista hirsistä rakennetuissa häkeissä. Espanjalaiset kaikkialla hävittivät nämä ihmishäkit ja päästivät vangit palaamaan kunkin kotiseuduilleen. Corteksen mukana oli 6,000 Tlaxcalan sotilasta, jotka olivat liittolaisina lähteneet Montezumaa vastaan, ja näiltä Cortes sai tietää, että Cholulassa oli suunniteltu petos hänen tuhoamisekseen. Kaupungin kadut oli suljettu ja asukkaita oli jo lähtenyt pois, odotettavaa verilöylyä pakoon. Doña Marina urkki tietoonsa, että oli aikomus hyökätä Espanjalaisten kimppuun, juuri kun nämä tekivät lähtöä. Cortes päätti olla nopeampi. Hän teki hyökkäyksen ja hakkasi maahan osan koolla olevista kasikeista ja heidän miehistään. Tämän jälkeen Tlaxcalalaiset, joiden leiri oli kaupungin ulkopuolella, saivat käskyn lähteä liikkeelle ja he panivat Cholulan kaduilla toimeen kamalan verilöylyn, murhaten ja ryöstäen, kunnes Cortes sen kielsi. Tlaxcalalaiset olivat Cholulalaisten verivihollisia ja kostivat mielihyvällä. 3,000 Cholulalaista sai katutaisteluissa surmansa. Suuri temppeli vallotettiin väkirynnäköllä ja poltettiin. Petos oli suunniteltu Montezuman käskystä ja sitä syvemmän vaikutuksen nämä nopeat toimet tekivät, niin että naapurikaupungitkin riensivät antautumaan.

Tenochtitlan.

Cholulasta jatkettiin retkeä Mexicoa kohti. Välillä oli kuljettava lyhyen vuorijonon poikki, jolla ovat Anahuakin komeimmat tulivuoret. Solan kahden puolen olivat toisella puolella Popocatepetl (»savuava vuori»), toisella Iztaccihuatl (»valkoinen vaimo»). Cortes lähetti solan korkeimmalta kohdalta erään upseereistaan yrittämään, olisiko mahdollista nousta Popocatepetlille. Intianit pitivät näitä vuoria jumalina, eivätkä sen vuoksi olleet koskaan yrittäneetkään. Espanjalaiset kiipesivät melkein kraaterille saakka, korkealle lumirajan yläpuolelle, ja toivat sieltä voitonmerkkinä suuria rikkipuikkoja, jotka herättivät intianien kesken yhä suurempaa ihmetystä; he olivat nyt vakuutettuja siitä, etteivät Espanjalaiset pelänneet mitään. Vuorensolasta avautui ihana näköala Mexicon lakeudelle, jossa pääkaupunki Tenochtitlan loisti järven keskellä kuin Venezia. Tescoco-järvi oli silloin nykyistään suurempi, sen jatkona oli kaakossa pienempi Xochimilco ja kauempana idässä Chalco. Pääkaupunkiin johti monelta puolelta järven poikki rakennetut leveät patotiet. Kukin patotie oli monesta kohdasta poikki, niin että yhteys mannermaan kanssa voitiin helposti katkaista, nostamalla pois aukkojen poikki rakennetut sillat. Siltain alatse mahtuivat veneet kulkemaan järvestä toiseen. Kaupungin läpi kulki useita kanavia, joitten poikki oli nostosillat.

Paitsi pääkaupunkia oli rannoilla monta muutakin kaupunkia ja kylää ja järvillä oli uivia puutarhoja, jotka suuressa määrin lisäsivät maiseman suloa. Vielä nykypäivänä Mexicon järvessä näkee samanlaisia puutarhoja. Pääkaupungissa oli noin 60,000 taloa ja arvion mukaan 300,000 asukasta. Siinä oli monta suurta toria, yksi Espanjalaisten mielestä yhtä suuri kuin koko Salamancan kaupunki. Suuri uhritemppeli, jonka ylimmälle pengermälle noustiin 114 porrasta, kohosi korkealle yli muun kaupungin, jonka vuoksi sieltä oli laaja näköala yli ympäristöjen. Päätemppelissä oli 40 tornia, kaikki hakatusta kivestä vankasti rakennetut, kannattimet ja ovet jykeistä maalatuista pelkoista. Kaupungin etevimmillä suvuilla oli näissä torneissa epäjumalansa ja perhehautansa. Ylimmällä temppelipengermällä oli kaksi epäjumalankuvaa, jotka olivat täynnään kultaa ja jalokiviä. Siellä oli pääuhripaikka, jossa vangit teurastettiin jaspiskivisellä alttarilla. Permanto ja seinät olivat ihmisen verestä mustinaan. Uhrattujen päät säilytettiin erikoisella telineellä, jolla eräs espanjalainen väitti lukeneensa 136,000 ihmisenpäätä.

Vaikka Montezuma oli lähettänyt yhä uusia lähettiläitä kieltämään Cortesta tulemasta pääkaupunkiinsa, niin jatkoi tämä kuitenkin rohkeasti matkaansa. »Me saavuimme», kirjottaa eräs mukana olleista, »Iztallapanin leveälle sotilastielle, jolta katseemme ensi kerran käsitti järven keskelle rakennetut kaupungit ja kylät, ja vielä enemmän melkoisia kyliä rannoilla ja kauniin, aivan suoran tien, joka johti pääkaupunkiin. Ihmettelymme kohosi korkeimmilleen ja sanoimme toisillemme, että nämä olivat kuin Amadin ritarikirjan lumotut linnat, niin korkeina ja ylpeinä kohosivat tornit, temppelit ja talot veden keskellä. Jopa monet miehistämme väittivät, ettei tämä kaikki, mitä he näkivät, voinut olla muuta kuin pelkkää unennäköä. Iztallapanissa kohosivat käsityksemme tämän maan mahdista ja rikkaudesta yhä suuremmiksi. Saimme asua oikeissa palatseissa, jotka olivat laajat alaltaan, suurien pihain ympäröimät, rakennetut kauniisti tahoilluista kivistä, seeteripuusta ja muista hyvänhajuisista puulajeista. Kaikki huoneet olivat tapeteilla ja pumpulikankailla sisältä verhotut. Seuraavana päivänä saavuimme pääkaupunkiin. Patotie oli kahdeksan askelta leveä, mutta kun kaupungista oli lähtenyt suunnattoman paljon väkeä meitä näkemään, niin oli tungos sillä tavattoman suuri. Kaikki tornit ja uhritemppelit olivat mustanaan ihmisiä, järvellä kihisi kaikkialla aluksia, täynnään uteliaita, jotka olivat tulleet meitä näkemään. Ei se ihme ollutkaan, kun täällä ei oltu vielä milloinkaan nähty meidän kaltaisia ihmisiä eikä hevosia. Monen sillan poikki meidän piti kulkea, mutta vihdoin oli Mexicon suuri kaupunki koko komeudessaan edessämme. Ja meitä, jotka kuljimme tämän lukemattoman ihmisjoukon keskitse, ei ollut kuin pieni joukko, 450 miestä, ja päämme oli vielä aivan täynnään niitä varotuksia, joita meille olivat Tlaxcalan ja muitten kaupunkien asukkaat antaneet, ja varokeinoja, joihin meitä oli kehotettu ryhtymään, että olisimme Mexicolaisia vastaan turvassa. Kun asemamme otetaan huomioon, niin voidaan syyllä kysyä, tokko milloinkaan on ollut miehiä, jotka ovat niin uhkarohkeaan yritykseen ryhtyneet.»