Aztekkien historia.

Toltekkien jälkeen muuttivat maahan raa’at Chichimekit, jotka myös nimistä päättäen olivat Nahua-kansoja. Näiden jälkeen tulivat, niinikään pohjoisesta tullen, ne seitsemän Nahua-kansaa, joihin sekä Tlaxcalalaiset että Aztekit kuuluivat. Pitkin matkaa uudet vallottajat jättivät nimiään, jotka osaksi vieläkin ovat säilyneet ja todistavat tämän kansanvaelluksen todenperäisyyttä.

Aztekit, vaikka olivatkin sotaista kansaa, saivat kuitenkin alussa tyytyä mahtavampien heimolaiskansain vallanalaisuuteen. Käyden näiden puolesta sotia he osottivat niin kamalaa julmuutta ja verenhimoa, että muut lopulta heihin suuttuivat ja liiton tehden ahdistivat heidät Tezcoco-järvien kaislarämeihin. Sinne he perustivat saarelle kaupungin, joka Tenoch nimisestä päälliköstä sai Tenochtitlanin eli »kivikaktuksien paikan» nimen. Kaupunki lienee perustettu v:n 1325 vaiheilla j.Kr., mutta se pysyi monta vuosikymmentä kehnona savimaja-ryteikkönä ja sivistyksen keskustat olivat muualla ylängöllä. Aztekit jatkoivat edelleen sotiaan ja ryöstöretkiään, kokosivat tavaraa ja taitavia ammattimiehiä uuteen kaupunkiinsa, alkoivat »sivistyä», rakentaa parempia taloja, käydä paremmissa vaatteissa ja lopulta sotatoimen ohella harjottaa kaupankäyntiäkin. 14:llä vuosisadalla tapahtui viimeinen suuri kansallinen taistelu. Acolhuat, jotka siihen aikaan olivat Aztekkien vaarallisimmat viholliset, olivat alussa voitolla, mutta eivät silloin ymmärtäneet lopen musertaa Aztekkeja ja hävittää heidän saarikaupunkiaan. Aztekit, vähän toinnuttuaan, vallottivat Acolhuain pääkaupungin Tezcocon; mutta sitten molemmat kansat tekivät liiton ja valtasivat Tepanekkien kaupungin Tlacopanin, jonka asukkaat myytiin orjiksi. V. 1430 Tepanekitkin otettiin samaan liittoon ja yksin neuvoin ruvettiin sitten vallottamaan Mexicon ylänköä ja sen reunamaita aina mereen saakka. Kun ensimäinen Moteuczoma (espanjalainen muoto Montezuma) nousi Aztekkien valtaistuimelle, niin oli jo kaikilla Tyynen meren ja Atlantin meren välisillä kansoilla Tenochtitlanin temppelikartanossa pyhättönsä merkiksi siitä, että ne tunnustivat jumalansa Aztekkien sodanjumalan Huitzilopochtlin alamaisiksi. Muun veron ohella voitettujen kansojen täytyi lähettää Aztekkien jumalalle uhriksi nuorukaisia ja impiä, joiden sydämet sodanjumala sai. Vielä monin verroin lukuisampia olivat ne hekatombit, joita onnellisen sotaretken jälkeen uhrattiin. Aztekit hallitsivat alistamiaan kansoja hirmuhallitsijoina, mutta omistivat kuitenkin samalla niiden kehityksen, niin että Tenochtitlan Corteksen maahan tullessa oli Mexicon sivistyksen pääpaikkoja. Muodollisesti oli Montezuman valtakunta kuitenkin vielä liittovaltakunta: Tezcocon ja Tlacopanin hallitsijat olivat itsenäiset omissa maissaan. Sodassa toimittiin yhteisesti ja saalis jaettiin siten, että Tezcoco ja Mexico saivat kumpikin kaksi viidennestä, Tlacopan yhden.

Mexicon alkuasukkaat pitivät paljon paremmin puoliaan kuin Länsi-Intian saaristolaiset Espanjan vallan alle jouduttuaan. Sekä Aztekit että Tlaxcalalaiset että monet ylänkömaan muistakin vanhoista heimoista ovat meidän päiviimme saakka kansallisuutensa säilyttäneet.

Luokaamme tämän jälkeen silmäys Anahuakin ylängön vanhaan sivistykseen.

Rakennukset.

Espanjalaiset ehkä katselivat Tenochlitlanin komeita palatseja jonkun verran suurentavin silmin; he olivat siksi ihmeissään, tavatessaan Vanhan maailman vaikutuspiirin ulkopuolella niin suurenmoisia rakennuksia. Mexicon palatsit olivat vain yhdenkertaisia, mutta sen sijaan ne olivat suunnattoman laajoja. Niistä ei tosin ole mitään jäljellä, sen enempää kuin Tezcoconkaan, mutta muualla on säilynyt siksi suurenmoisia raunioita, että voimme päättää ensimäisten espanjalaisten kertomuksien perustuvan tosioloihin, vaikkapa ne olivatkin hehkuvissa mielialoissa kirjotetut. Montezuman puutarhoihin koottiin kuuman rannikkovyöhykkeen kukkia, niissä oli suolaisia ja suolattomia allikoita vesilintuja varten, hyvin hoidetuissa eläintarhoissa taas pidettiin kaikenlaisia lintuja ja eläimiä. Tämä kaikki osottaa luonnontieteellistä harrastusta, joka oli sen ajan europpalaisia harrastuksia etevämpi. Palatsien laajuudesta ja hoviväen suuresta luvusta saattaa arvata, että verotus Mexicossa oli sangen raskas. Muutamat tärkeimmistä säilyneistä kuvakirjotuksista ovatkin veroluetteloita, joissa luetellaan satojatuhansia viittoja, ocelot-jaguarin nahkoja, kultahiekka-pusseja, pronssikirveitä, suklaataakkoja y.m., joita kaupungit määräajoin maksoivat. Ylimystö oli lukuisa ja mahtava, sen asema suuressa määrin muistutti Keskiajan läänitysoloja. Jotenkin sama oli rikkaan ja mahtavan kauppiassäädynkin asema kuin Europassa samaan aikaan, ja yhtä sorrettu kuin Atlantin meren tällä puolella oli siellä varsinainen maanviljelysväestö. Suurimmat maatilukset kuuluivat hallitsijalle, joka niitä luovutti etevimmille sotapäälliköilleen, taikka oli ne lahjotettu temppeleille; osa maasta oli kylien yhteisomaisuutta, josta jokaisella vapaalla miehellä oli oikeus saada osansa. Vapaiden miesten alapuolella olivat orjat, mitkä sotavankeja, mitkä rikoksen vuoksi orjuuteen tuomittuja, mitkä vanhempiensa orjiksi myymiä. Sotavangit enimmäkseen uhrattiin, mutta muita orjia kohdeltiin hyvin; he nauttivat lain suojelusta ja heidän lapsensa syntyivät vapaina.

Oikeuslaitos.

Korkein tuomiovalta kuului palatsille, mutta sitä paitsi oli suurimmissa kaupungeissa tuomioistuimet, joiden ylituomaria ei voinut virasta erottaa, joiden tuomioita ei edes kuningas voinut muuttaa. Lisäksi oli alioikeuksia ja näiden alainen vanginvartija-virkamiehistö. Tuomarien palkkaamiseksi oli määrätty erikoiset tilukset. Mexicon oikeuslaitos ylioikeuksineen ja valtioneuvostoineen, jonka esimies hallitsija oli, oli siis hyvin monipuolisesti kehittynyt. Lait ja oikeusjutut kirjotettiin kuvakirjotuksella muistoon. Kuolemantuomion merkkinä oli viiva ja nuoli, joka vedettiin tuomitun kuvan poikki. Kronikoissa kuvataan moinen juhlallinen tapaus; kuningas istuen jumalallisessa oikeudessa kultaisella, jalokivillä koristetulla valtaistuimella lausuu tuomion, toisessa kädessä koristettu pääkallo, toisessa kultainen nuoli. Samoin kuin Vanhassa maailmassa tekivät Mexicossakin todistajat valan, koskettaen ensin sormellaan maata ja sitten huuliaan, vannoen siis maaemon kautta. Lait olivat tavattoman ankarat, pienestäkin varkaudesta syyllinen tuomittiin sen henkilön orjaksi, jolta hän oli varastanut. Tupakkakukkaron tai parinkymmenen tähkän varkaudesta oli kuolemanrangaistus. Se joka petti markkinapaikalla piestiin paikalla kuoliaaksi, se taas joka häväisi kulta- ja hopeaseppien jumalaa varastamalla kallista metallia, nyljettiin elävältä ja uhrattiin loukatulle jumalalle. Joka joi aloeolutta, pulquea, kunnes juopui, nuijittiin kuoliaaksi, jos hän oli mies, tai kivitettiin, jos hän oli nainen; vasta 70:llä ikävuodellaan sai mexicolainen rankaisematta juopua. Noituudesta, väärennyksestä, rajapyykin siirtämisestä ja aviorikoksesta rangaistiin siten, että syyllisen sydän alttarilla leikattiin pois, taikka hänen päänsä muserrettiin kahden kiven välissä. Ankaria olivat rangaistukset pienemmistäkin rikoksista; parjaajan hiukset pihkaisella soihdulla kärvennettiin päänahkaan kiinni.

Sotalaitos.

Aztekit tietysti olivat sotaista kansaa; hallitsija ei voinut nousta valtaistuimelle, ennenkuin oli itse sodassa ottanut kiinni sotavankeja sodanjumalan alttarilla uhrattaviksi. Ylimysten pojat lähtivät jo nuorina sotaan kokeneempien johdolla, ottaen heidän avullaan ensimäiset sotavangit, mutta nuorukaisen yleneminen sotaväessä riippui siitä, kuinka monta vankia hän auttamatta otti taisteltaissa voimallista vihollista vastaan. Semmoisten urotöitten kautta hän sai ruveta käyttämään kirjavaa viittaa, tupsuja ja huulessa jalokiviä ja sai komealle kalskahtavan mainenimen. Korkeimmat sotilasluokat olivat prinssit, kotkat ja pantterit; kuvissa on prinsseillä letitetyt hiukset, kotkilla kotkannokat ja panttereilla täplikkäät panssarit. Tavalliset sotamiehet sotaan mennessään maalasivat kirjavaksi ruumiinsa, mutta päälliköillä oli lintujen tai petoeläimien näköiset kypärit, kulta- ja hopeahaarniskat, puiset säärisuojat ja »ichcapilli», kahden sormen vahvuinen täytetty pumpuliviitta, joka suojeli niin hyvin nuolia vastaan, että Espanjalaisetkin sitä mielihyvällä käyttivät. Jousimiehet ampuivat hyvin jämeillä jousillaan, vaikkapa nuolenkärkenä tavallisesti olikin vain luu tai kivensirpale. Keihäät oli terätty vulkanilasilla (obsidianilla); paitsi kädellä niitä heitettiin keihäslingollakin. Omituisin ase oli kuitenkin puunuija, jonka syrjissä oli terävät obsidianiliuskat kahden puolen; tämä ase oli niin tehokas, että sillä yhdellä voimakkaalla iskulla saattoi kaataa sekä miehen että hevosen. Sotaväki oli jaettu komppanioihin, joita kapteenit johtivat. Armeijat olivat sangen suuret, niissä oli monta 8,000-miehen osastoa, mutta sotataito oli sangen alkeellista. Hyökkäys alkoi nuolien ampumisella ja keihäänheitolla, jonka jälkeen käytiin käsikähmään, taistellen nuijilla ja keihäillä. Tavallisin sotajuoni oli teeskennelty peräytyminen, jonka tarkotus oli houkutella vihollinen väjytykseen. Kukkuloille ja rotkojen partaille rakennettiin linnotuksia. Pääkaupungin suojana oli järvillä sotaveneitä ja patoteillä torneja ja kaivanneita. Kaupungissa taas olivat varsinkin monenkertaiset porraspyramidit helpot puolustaa. Ei pidetty oikeana alkaa sotaa toista kansaa vastaan lähettämättä ensin juhlallista lähetystöä varottamaan, mitä kurjuutta tuo toinen kansa itselleen tuotti, jos se kieltäytyi vaatimusta noudattamasta ja alistumasta, ja vasta sitten oli luvallista alkaa sota. Mutta Aztekit enimmäkseen antoivat lähetystön lähettämiselle vain joutavan tempun merkityksen ja olivat aina valmiit hyökkäämään, kun vain arvelivat saalista olevan toivossa tai kun papit tarvitsivat sodanjumalalle uhreja.

Uskonto.

Valistuneimmat Mexicon asukkaat uskoivat yhteen ylijumalaan, mutta monen jumalan palveleminen oli yleinen uskonto. Nahua-kansain vanha jumala näyttää olleen Tezcatlipoca; hänen jalan jälkiensä luultiin näkyvän jauhossa, jota kaikkien jumalien juhlassa maahan ripotettiin. Tezcatlipocan ja Cholulan vanhan jumalan Quetzalcoatlin välillä oli vanhastaan vallinnut kateus ja kilpailu. Kerran olivat molemmat jumalat kisanneet keskenään tunnettua pallopeliä ja Tezcatlipoca oli silloin houkutellut väsyneen Quetzalcoatlin juomaan taika-pulquea ja sen vaikutuksesta tämä oli lähtenyt etäistä merta kohti harhailemaan ja sitten veneessään poistunut ja ihmisten ilmoilta kadonnut. Näiden molempien jumalien synnystä ei ole helppo selvää saada. Tonatiuh ja Metztli sitä vastoin, auringon ja kuun jumalat, olivat selviä luonnonjumalia. Niiden palveluksen suurta merkitystä todistaa vielä tänä päivänä Teotihuacanin valtava porraspyramidi, jonka sivut ovat neljässä pääilmansuunnassa. Mutta tärkein Aztekkien jumalista oli kuitenkin sodan jumala Huitzilopochtli, jonka symboli vieläkin on Mexicossa tallella. Se on valtava musta basalttimöhkäle, jonka kylkeen on veistetty sodanjumalan ruma kuva, toisella sivullaan linnunsulat, jotka olivat hänen tunnusmerkkinsä, toisella taas yhtä kamala sodan jumalatar, jonka nimi merkitsi »jumalallista sotakuolemaa». Centcotl, maissin jumalatar, oli maan suojelushenki ja jumalten äiti. Mictlanteuctli taas hallitsi Manalassa vainajia. Sitä paitsi oli koko joukko vähempiä jumalia, kuten nautinnon jumalatar, jota ilotytöt palvelivat, väkevän juoman jumala ja kultaseppien suojelija Xipe. Joka mäellä ja lehdolla oli haltijansa, joiden pyhätöt olivat teiden vieressä. Temppeleitä sanottiin »teokalleiksi»; ne olivat yhtä mahtavat kooltaan kuin vanhan Babylonin ja muotonsakin puolesta niitä muistuttivat. Sodanjumalan valtava teokalli Mexicossa oli suunnattoman laajalla torilla, josta kaupungin tärkeimmät kadut säteilivät eri tahoille. Temppelikartano oli muurilla ympäröity, kukin muurin sivu 400 metriä pitkä; tätä muuria sanottiin käärmeenkuviensa vuoksi »coatepantliksi» eli käärmemuuriksi. Kartanon keskellä oli kivilohkareista rakennettu, tahkotuilla hakatuilla kivillä päällystetty monikertainen pyramidi, joka jyrkästi nousi alustastaan ja oli noin viittäkolmatta metriä korkea. Se näkyi, kuten jo mainitsimme, yli koko kaupungin, niin että pitkät uskonnolliset saatot pappeineen ja sotavankeineen hyvin näkyivät, kun ne kulkivat kerrospengermien ympäri tai portaita nousivat ylemmille pengermille. Ylimmällä pengermällä, joka oli kivetty, oli kolmenkertaiset tornitemppelit, joiden pohjakerroksessa olivat kivikuvat ja alttarit, sodanjumalan kuvan edessä viheriäinen uhrikivi. Tämä oli sen muotoinen, että se itsestään taivutti uhrin ruumiin ylöspäin, jotta papin oli helpompi obsidianiveitsellään viiltää auki rinta, reväistä sydän pois ja kohottaa se jumalan nähdä; uhrin omistaja ystävineen alhaalla odotti, kunnes tämä oli tapahtunut ja uhri portaita pitkin heille syydetty; he ottivat sen nyt mukanaan kotiin ja keittivät siitä voittonsa muistoksi uhriaterian. Pyhättöjen edessä, joista huokui ainainen teurastuksen löyhkä, paloi alati tuli, ja pengermällä oli valtava käärmeennahkalla peitetty rumpu, jonka kamala ääni kuului monien virstain päähän. Pengermälle näkyivät kuvineen ja loimuavine tulineen temppelikartanon kaikki muut pyhätöt, joita oli seitsemänkymmentä tai ehkä enemmänkin, ja »tzompantli» eli pääkallopaikka, johon uhrien keppeihin pujotellut pääkallot asetettiin taikka torneiksi pinottiin kymmentuhansittain. Sieltä näkyi myös latuska pyöreä »temalacatl» eli »rukkikivi», jolla sotavankien täytyi puisilla miekoilla taistella hyvin asestettuja gladiatoreja vastaan katsojien iloksi. Cholulan suuri pyramidi, jonka laella oli Quetzalcoatlin puolipyöreä temppeli, oli kolmea kertaa pitempi ja kahta kertaa korkeampi kuin Mexicon teokalli — nyt se on melkein muodoton keko vain, laellaan kirkko.

Papit ja temppelipalvelijat muodostivat erikoisen säädyn Mexicon kansassa. Jumalanpalveluksen menot olivat samanlaisia kuin muuallakin maailmassa, rukouksia, uhreja, juhlakulkueita, tansseja, lauluja, paastoja ja muita itsensäkidutuksia, mutta kuitenkin oli yksityisseikoissa paljon omituistakin. Rukouksia ja muita lukuja on kirjotettu muistoon hyvin paljon; ne ovat tavattoman monisanaisia, mutta joukossa on sangen kauniitakin. Nämä rukoukset ovat kokonaan alkuperäisiä; ei ole mitään europpalaista esikuvaa, joka olisi voinut olla niiden mallina. Mutta jonkun verran on espanjalaisuus niihin vaikuttanut, koska ne kirjotettiin muistoon espanjan kielellä. Uhriksi tarjottiin maissia ja muita kasviaineita, joskus kanineja ja muita pieniä eläimiä, mutta varsinkin ihmisiä, ja ihmislihan syönti oli uhrijuhlissa yleistä. Hyvänhajuisia savusteaineita käytettiin yleiseen, varsinkin »copallia», samaa ainetta kuin nykyaikoina paljon käytetty kopalilakka; pienet savesta tehdyt savusteastiat ovat Mexicon kaikkein yleisimpiä muinaisesineitä. Pitkälliset ja ankarat paastot olivat yleisiä eri vuodenaikoina ja samalla itsekidutukset, kuten veren laskeminen käsivarsista, sääristä ja ruumiista terävillä aloeokasilla ja terävien puikkojen kieleen pistäminen; nämä muistuttavat vastaavia intialaisia tapoja. Mexicon vanha juhlavuosi oli jaettu 20 päivän ajanjaksoihin, ja kullakin ajanjaksolla oli yksi tai useampikin uskonnollinen juhla. »Vesien vähenemisen kuukautena» hyviteltiin sateen jumalia eli Tlaloceja siten, että papit pillien ja torvien soidessa kantoivat kirjaviin vaatteihin puettuja, paperisiivillä koristettuja lapsia höyhenillä koristelluissa vuoteissa, uhratakseen ne vuorella taikka järven pyörteessä. Sanotaan ihmisten itkeneen ohi kulkiessaan, mutta jos niin tapahtui, niin se varmaan oli vain tavan eikä tunteen vuoksi, sillä näitten kansain uskonto, verisin mitä tunnetaan, oli varmaan jo tukahuttanut kaikki inhimilliset säälin tunteet. Seuraavassa kuussa oli Xipe-totek jumalan juhla, jota sanottiin »ihmisten nylkemiseksi», sillä kun uhrien rinta oli avattu ja sydän pois otettu, niin ruumiit nyljettiin ja nuorukaiset pukivat nahkat ylleen, niissä tanssiakseen ja leikkitaisteluita otellakseen. Seuraava juhla oli Camaxtlin juhla; siinä pappien ensinnä täytyi ankarasti paastota, jonka jälkeen hiottiin kivipuukot, joilla kielet lävistettiin; läpiin pistettiin teikkejä. Tezcatlipocan suurta juhlaa varten valittiin sen vuoden sotavangeista kaunein ja jaloin jumalan lihaksi muuttuneeksi edustajaksi. Valittua uhria kuljetettiin pitkin katuja ihmisten nähden; hänellä oli yllään koruompeluviitta, päässä höyhenkruunu ja seppele, mukanaan seurue kuin kuninkaalla. Viimeisen kuukauden ajaksi uhri naitettiin ja sai neljä impeä, jotka edustivat neljää jumalatarta. Viimeisenä päivänä nämä vaimot ynnä seurueeseen kuuluvat pääsit saattoivat häntä Tlacochcalcon pieneen temppeliin, jonka portaita noustessaan hän mursi savihuilun kutakin porrasta vastaan. Tämä oli vertauskuvallinen jäähyväinen kaikelle maalliselle ilolle, sillä kun uhri oli noussut ylimmälle pengermälle, niin papit kävivät häneen käsiksi, hänen sydämensä reväistiin rinnasta ja kohotettiin aurinkoa kohti, pää pistettiin tzompantlille teikkiin ja ruumis pyhänä uhriateriana syötiin. Ihmiset siis hänen kohtalostaan oppivat, että rikkaus ja nautinnot voivat äkkiä muuttua köyhyydeksi ja murheeksi. Uhrien surmaamisessa muutoin käytettiin monta eri tapaa vaihtelun vuoksi. Toisinaan heidät puettiin naamiaispukuihin ja pakotettiin tanssimaan, tulen jumalan uhrit heitettiin tuleen, leikkuujuhlassa uhrit muserrettiin syrjälleen asetetun ja toisen, makaavan kiven välissä — se luultavasti oli vertauksellinen esitys jauhamisesta. Kaikissa näissä juhlissa huviteltiin, tanssittiin pedoiksi naamioituina; pantiin toimeen leikkikahakoita ja lasten kisoja; mutta niiden uskonnollinen osa oli aina kamala ihmisteurastus ja ihmislihan syönti.

Kuvakirjotus.

Mexicon papit olivat hyvin perehtyneet kuvakirjotukseen, sillä heidän tuli kirjottaa muistoon uskonnolliset juhlat ja jumaltarut, toimittaa joka vuosi ajantieto ja merkitä muistoon historialliset tapaukset. Näitä vanhoja kuvakirjotuksia on säilynyt koko joukko. Jumalat on kuvattu tunnusesineineen, esim. tulen jumala keihästä heittäen, kuun jumalatar simpukankuoria kädessään. Ihmiselämän kuvauksissa näemme sotilaita, jotka taistelevat keihäällä ja nuijalla, miehiä kanottia melomassa, naisia kehräämässä ja kutomassa. Kirjotus oli jo astunut ensi askeleet sen kehityksen tiellä, joka olisi johtanut äännekirjotukseen, jos sitä olisi saanut jatkua. Mexicon kuvakirjotuksen kehitys oli huomattavasti samanlainen kuin Egyptinkin. Lukujärjestelmän perustuksena oli 20. 19 ensimäistä numeroa merkittiin pyörylöillä tai pisteillä, luku 20 lipulla, 400 (20 x 20) sulalla ja 8,000 (20 x 20 x 20) kukkarolla. Mutta näistä merkeistä voitiin tarpeen mukaan käyttää vain puolet tai neljäsosa, esim. luku 534 kirjottaa näin: sulka, neljäsosasulkaa, lippu, puolenlippua ja neljä pistettä (400+100+20+10+4).

Mexicon vuosilasku perustui lukujen ja kuvamerkkien yhdistelylle; tärkeimmät kuvamerkit olivat kaniini, ruoko, piikivi, huone. Pyhä 52 vuoden jakso laskettiin näitä merkkejä ja 13 ensi numeroa yhdistämällä, melkein kuin jos lasku olisi toimitettu korteilla tähän tapaan: herttaässä, patakakkonen, ruutukolmonen, ristinelonen, herttaviitonen, patakuutonen j.n.e. hertta merkiten kaniinia, pata ruokoa, ruutu piikiveä, risti huonetta. Kirkkovuoden päiväin lasku tapahtui samaan tapaan, 13:lla 20 päivän ajanjaksolla oli kullakin oma merkkinsä, joita yhdistettiin numerojen kanssa. Mutta kun siten saatiin vain 260 päivää, niin keksittiin vielä yhdeksän muuta merkkiä, jotta päiväin luku saatiin 365:ksi. Selvää on, ettei moisesta merkkien kierrosta ollut mitään hyötyä, paljon käytännöllisempää olisi tietysti ollut tavallinen laskeminen, samanlainen jota mexicolaiset käyttivät maallikkovuoden päivänlaskussa, jossa kullakin 20 päivän ajanjaksolla oli oma nimensä, kuten meidän kuukausillamme. Merkkien kierron historiallinen merkitys on siinä, että se on jotenkin samanlainen kuin Keski- ja Itä-Aasian almanakkajärjestelmä, sillä Mongolien, Kiinalaisten ja Tibetiläistenkin kesken on samalla tavalla yhdistetty merkkejä vuosien, kuukausien ja päivien laskemiseksi. Samalla tavalla kuin Vanhassa maailmassa Mexiconkin almanakkaa käytettiin ennustamiseen, sen mukaan minkä merkkien vallitessa kukin syntyi, ja erikoisten pappien toimena oli sen mukaan ennustaa kohtaloita kaikissa elämänvaiheissa.

Juhlallisin Mexicon kaikista juhlista oli »xiuhmolpilli» eli »vuodensitominen», jolloin 52 vuoden vuosijakso eli kimppu päättyi. Luultiin maailman hävityksen, jonka Mexicolaiset samoin kuin Hindutkin uskoivat jo kolme tai neljä kertaa tapahtuneen, uudelleen tapahtuvan ajanjakson lopussa. Hetken lähestyessä ihmiset peloissaan siivosivat huoneensa ja sammuttivat kaikki tulet, ja viimeisenä päivänä papit jumalten vaatteihin puettuina auringon laskettua lähtivät juhlasaatossa kulkemaan Huixachtlan mäelle, katselemaan sieltä Seulastähtien kohoamista keskitaivaalle, joka oli hetki uuden tulen sytyttämiselle. Paras sotavangeista paiskattiin selälleen ja papit puutuluksillaan tekivät hänen rintansa päällä tulen; uhrin sydän tämän jälkeen reväistiin rinnasta ja ruumis heitettiin uudella tulella sytytetylle roviolle. Kaikkialla maassa ihmiset talojensa laajoilla katoilla seisten ilolla näkivät liekin syttyvän pyhällä mäellä ja sen kunniaksi viilsivät terävällä kivellä korvansa, niin että niistä tippui verta uhriksi. Nopeat juoksijat kiidättivät palavia kekäleitä kautta maan, niin että tulet voitiin niillä uudelleen sytyttää, sodanjumalan teokallissa pyhä tuli leimahti uudelleen ja kansa alkoi iloiten ja juhlien uuden ajanjakson.

Kasvatus.

Suotuisammassa valossa näemme uskonnon Mexicolaisten kasvatuksessa. Kun lapsi oli syntynyt, niin »auringonkatsoja» tarkasti merkit, joiden vallitessa se oli tapahtunut, ennusti lapsen tulevaisuuden ja määräsi päivän, jona sille oli annettava pieni leikkikilpi ja -jousi, jos se oli poika, leikkivärttinä taas, jos se oli tyttö; lapsi samalla sai nimen. Kuvakirjotuksien johdolla saamme käsityksen kasvatuksesta siitä pitäen, kun lapsi oli kolmen vuoden ikäinen — ikää osottaa kolme pientä pyörylää sen päällä. Leivänpuolikkaan kuva osottaa, että se alussa oli lapsen ruoka-annos. Kun pojat kasvoivat vanhemmiksi, niin näemme heidän rupeavan taakkoja kantamaan, kanottia melomaan ja kalastamaan, tyttöjen oppivan kehräämään ja kutomaan, maissia jauhamaan ja keittämään. Näemme tottelemattomuutta ja huonoa käytöstä seuranneen rangaistuksia, jotka ikää myöten yhä kovenivat, kunnes syyllisen ruumista tuikittiin aloeokasvilla, taikka hänen kasvojensa alla poltettiin espanjanpippuria. Koulut olivat temppelien yhteydessä, laajoja rakennuksia. Pojat ja tytöt jo pienestä pitäen saivat niissä oppia lakaisemaan pyhätöt ja hoitamaan pyhää tulta, paastoamaan määräaikoina, juoksuttamaan itsestään verta, kun oli itseänsä kiusattava. Heidän tuli oppia ulkoa pitkiä monisanaisia lauselmia, jotka sisälsivät mexicolaisen siveysopin ja elämänviisauden. Semmoisia poikia, jotka olivat sotilaiksi soveliaita, opetettiin aseita käyttämään ja heidän täytyi jo aikaisin lähteä aikuisten mukana sotaan. Ammattilaisten lapset tavallisesti saivat oppia isänsä ammatin. Ylimysten lapsille opetettiin historiaa, kuvakirjotusta, tähdistä ennustamista, uskontoa ja lakeja.

Avioliitto.

Avioliiton solmiminen suuressa määrin riippui, samoin kuin yhä vieläkin Itämailla, parikunnaksi aikovien horoskoppien vertaamisesta, jotta saatiin nähdä, tokko syntymämerkit sopivat yhteen. Vanhat eukot toimittivat puhemiehen tehtäviä ja vihkimyksen toimitti pappi. Puhuttuaan heille siveyttä hän solmi parikunnan vaatteet solmuun, jonka jälkeen vihityt kävelivät seitsemään kertaan tulen ympäri, heittäen siihen suitsutusta. Vihkimyksen jälkeen parikunta neljä päivää juhli ja paastosi, ja vasta tämän jälkeen avioliitto oli valmis.

Hautaus.

Mexicolaisten hautaustavat parhaiten näkyivät kuningasta haudattaissa. Kun ruumis oli puettu, niin pappi antoi vesiastian vainajan käteen mukaan viimeiselle matkalle. Hänelle annettiin myös kimput leikattua paperia, jotka auttoivat hänet matkalla kohtaavista vaaroista, siitä paikasta, jossa molemmat vuoret yhteen lyövät, suuren käärmeen ja suuren alligatorin vartioimasta tiestä, kahdeksasta erämaasta ja kahdeksasta vuoresta. He antoivat hänelle vaatteita suojaksi jäätävää viimaa vastaan ja pienen koiran viemään yhdeksän veden poikki. Kuninkaallinen ruumis sitten käärittiin suojelusjumalainsa, varsinkin sodanjumalan viittaan, sillä Mexicon kuninkaat olivat sotilaita. Hänen kasvoilleen pantiin jalokivi-mosaikkinaamari ja huulien väliin sydämen kuva viheriästä kivestä. Ennen aikaan oli tapana haudata kuningasvainaja valtaistuimellaan istuen, joukko kuolleita palvelijoita ympärillään. Mutta ruumiinpolton käytyä tavaksi palvelijat ja päälliköt kantoivat ruumiin polttopaikalle, jossa pahaksi hengeksi puettu pappi sytytti rovion. Vainajan vaimoja ja orjia sitten kehotettiin palvelemaan häntä uskollisesti tulevassa maailmassa, jonka jälkeen heidät uhrattiin ja ruumiit poltettiin. Tavalliset vainajat eivät saaneet mukaansa tämmöistä henkiseuruetta, mutta muutoin heidän hautajaisensa olivat jotenkin samanlaiset.

Maanviljelys ja ravinto.

Mexicon intianiväestön pääravinto on vielä tänä päivänä pääasiallisesti sama kuin se oli ennen vallotusta: maissi. Maissia viljeltiin kaskeamalla. Maanviljelijällä ei ollut muita työkaluja kuin terävä istutusteikki, puinen lapio ja kuokka, jossa oli pronssiterä. Mexicolaiset kaivoivat suuria ojia maankastelua varten, varsinkin »cacahuatl»- (kaakao-) istutuksille. He opettivat europpalaisetkin valmistamaan kaakaopuun hedelmistä juomaa, jonka nimi oli »chocollatl» (suklaa). Muita Mexicosta saatuja viljelyskasveja ovat tomaatti ja tshilli niminen mauste. Maissi jauhettiin siten, että aluskivellä vieritettiin raskasta pallonmuotoista kiveä. Jauhoista leivottiin soikeita leipiä. Mexicolaiset olivat taitavia valmistamaan saviastioita, joilla pavut ja monet muut maassa yhä vielä yleiset ruokalajit keitettiin. Suuresta aloesta laskettiin ennen kukkimista mahlajaa ja siitä käyttämällä valmistettiin oluen kaltaista juovutusjuomaa, jota Mexicolaiset sanoivat »octliksi», espanjalaiset »pulqueksi». Tupakka oli yleiseen käytännössä, varsinkin juhlissa; sitä joko lehdissä tai ruokopiipuissa poltettiin tai nuuskattiin.

Vaatteet ja koristeet.

Ennen vanhaan Mexicolaiset kutoivat vaatekankaansa aloen ja palmun kuiduista, mutta Espanjalaisten maahan tullessa viljeltiin rannikolla »tierra calientessa» yleiseen pumpulia. Pumpuli värttinällä kehrättiin ja langoista kudottiin ilman syöstävää mitä yksinkertaisimmissa kangaspuissa miehille viitta- ja housukankaat, naisille hame- ja paitakankaat. Kankaat olivat osasta sangen hienoja ja värikkäin koruompeluksin koristettuja. Kullasta ja hopeasta valmistettiin koristeita, vuorikristallista ja harvinaisista kivistä hiottiin jalokivikoristeita. Näitä koruja ei kiinnitetty vain korviin ja nenään, vaan huuliinkin tehtiin reiät, joihin niitä ripustettiin.

Metallien käyttö.

Metallien käyttö ei ollut Mexicolaisille tuntematonta, vaikka he eivät osanneetkaan rautaa valmistaa. Kulta- ja hopeasepät sulattivat nämä metallit ruohosta valmistetulla puhalluspillillä, valoivat niistä sekä täysiä että onttoja esineitä, takoivat ja pakottivat niitä taitavasti. He valmistivat kullasta ja hopeasta oivia eläimenkuvia, joissa näkyivät sekä karvat, höyhenet että suomut, vaikkei näitä kuvia ole meidän aikoihimme säilynyt. Rautaa ei tunnettu, mutta kupari- ja tinamalmeja louhittiin ja niitä sulattaen sekotettiin pronssiksi, joka oli jotenkin samanlaista kuin Vanhankin maailman pronssi. Pronssista valmistettiin kirveenteriä ja muita aseita, vaikka näiden ohella ja paljon runsaamminkin yhä edelleen käytettiin tulivuorenlasista eli obsidianista ja kovasta kivestä valmistettuja teriä puun vuolemiseksi, parran ajamiseksi ynnä muihin tarkotuksiin. Metalleja oli myös ruvettu käyttämään rahana kaupanteossa, varsinkin kultahiekalla täytettyjä sulkia ja kuparipuikkoja, mutta pienenä vaihtorahana käytettiin kaakaopapuja. Avarat torit ja niiden ympärille rakennetut pylväskäytävät ja kauppiaitten suuri luku osottivat, että kauppa oli kehittynyt hyvin tärkeäksi elinkeinoksi.

Taide.

Ei ole ihmettelemistä, että niin rikkaassa ja edistyneessä maassa taidekin oli alkanut kukoistaa. Mexicon vanhat kiviveistokset, puuveistokset, sulkamatot ja saviastiat eivät ole vailla taiteellisia ansioita. Runous oli kohonnut raakalaiskantaa korkeammaksi, ja torvien, rumpujen ja huilujen ohella oli varmaan laulukin kehittynyt, koska temppeleissä laulettiin ylistyslauluja jumalain kunniaksi. Suuressa suosiossa olivat juhlalliset ja iloiset tanssit ja kisat, muun muassa »lintukisa», joka herätti muukalaistenkin ihmetystä. Maahan pystytettiin korkea masto ja tämän yläpään ympäri kierrettiin köysiä, köysien päähän kiinnittivät itsensä linnuksi puetut urheilijat. Kun he sitten heittäytyivät köyden varaan, niin köysi alkoi kehiytyä auki maston ympäriltä ja »lintu» samalla liiteli korkealla maasta laajoja kaaria. Mexicolaisten pallokisa, »tlachtli», oli ruhtinasten ja ylimysten ajanviettoja. Sitä varten oli rakennettu erikoisia suuria kisakartanoita. Pallo oli kummia — se luultavasti oli ensimäinen esine, johon europpalaiset näkivät kummia käytettävän. Palloa ei saanut käsin koskea, vaan se oli seinään ajettava iskemällä sitä polvella tai kyynärpäällä, olkapäällä tai takapuolella.

Tämä lyhyt esitys Mexicolaisten vanhasta kultuurista osottaa heidän monella alalla joutuneen sangen kauas kehityksen tiellä ja saavuttaneen tuloksia, jotka olisivat myötätuntomme arvoisia, elleivät niitä rumentaisi niin hirmuiset uskonnolliset käsitykset. Tosin moni Vanhankin maailman kuulu varhainen sivistyskansa ihmisiä uhrasi, varsinkin Foinikit, mutta tuskin missään tämä tapa oli niin kammottavaksi kehittynyt kuin vanhassa Mexicossa. Se masentaa meissä säälin, jota muutoin tuntisimme tämän vanhan alkuperäisen sivistyksen hävittämisestä. Se saa meidät ymmärtämään raivon, joka niin monesti valtasi Espanjalaiset heidän taistellessaan tätä kansaa vastaan.

Maya-kultuuri.

Niinkuin olemme edellä nähneet, oli Keski-Amerikallakin vanha sivistys, samoista juurista alkanut kuin Mexicon. Paljon muistomerkkejä on säilynyt, rakennuksia, kuvanveistoksia ja kivikirjotuksia, mutta tietomme niistä ovat paljon vaillinaisemmat kuin Mexicon vanhasta kultuurista, koska ne eivät samassa määrin herättäneet espanjalaisten vallottajain huomiota. Jäihän Yucatan, Maya-sivistyksen päämaa, suurimmaksi osaksi aivan vallottamatta.

Mayain sivistys, joka ehkä perustui jollekin vielä vanhemmalle, ei korkeasta kehityksestään huolimatta liene ollut muuta kuin 500 vuotta vanha. Sen rappeutuminen näyttää tapahtuneen samaan aikaan, kun Nahua-kansat Anahuakin ylänkölaaksosta alkoivat valtaansa levittää. Mutta samalla se myös näyttää saaneen Mexicosta käsin uusia aineksia. Keski-Amerikan ja Yucatanin rakennukset vievät Anahuakin vanhoista rakennuksista voiton. Ne ovat syrjäisen asemansa vuoksi paljon paremmin säilyneetkin. Toisin paikoin on kokonaisia autioita muinaiskaupunkeja. Yleisimmät rakennukset ovat pyramidit ja pylväskäytävät. Jotkut pyramideista olivat tiilistä rakennetut, mutta suurin osa oli hakatuista ja tarkkaan yhteen liitetyistä paasista, ja rakennuksen pinta oli peitetty oivallisilla veistokuvilla. Pyramidin päälle kulki yhdeltä tai useammalta puolelta portaat. Tavallisesti on pyramidin laella pyhättö. Pyramidien seurassa on koko joukko muita rakennuksia, alttareita, patsaita, uhrikiviä uskonnon tarpeiksi ynnä viranomaisten asunnoita ja kartanoita samanlaista pallokisaa varten, jota Mexicossakin kisattiin. Pallokartanot ovat aina pohjois-eteläsuunnassa; samoin on melkein kaikilla muillakin rakennuksilla varma ilmansuunta. Holvikaarta ei tunnettu, vaan holvi rakennettiin siten, että päällekkäin ladottiin kiviä, ylemmän syrjä alempaansa aina vähän ulommaksi, kunnes lopulta yksi kivi riitti aukon peittämään. Koristeaiheet ovat mittausopillisia, käärmeenpäitä ja ihmisnaamoja.

Keski-Amerikan vanhain rauniopaikkain luku on sangen suuri, ja mahdollista on, ettei kaikkia ole edes vielä löydetty, mitä sitten tutkittu. Monelle matkustajalle on äkkiä tiheimmässä aarniometsässä ilmestynyt kaunis puoleksi sortunut pyramidi temppeleineen, josta ei sitä ennen kukaan ole tiennyt kertoa.

Yucatanin rauniokaupungeista on kuuluin Uxmal; se on samoin kuin Mayapan ja Chitchenitzakin, niemimaan pohjoisosissa sisämaassa. Uxmalissa on säilynyt viisi suurta rakennusryhmää, Chitchenitzassa, joka on kauempana idässä, kokonaista kahdeksan. Mutta monta muutakin vanhaa kaupunkia sieltä tunnetaan, kuten Chacmaltun loistavine seinämaalauksineen, Tantah kauniine pylväsfasadeineen ja Xlabpak de Santa Rosa, jossa oli kolmenkertainen temppelipalatsi.

Guatemalan rauniot ovat laajalla alalla; niistä kuvastuu, samoin kuin Keski-Amerikan muistakin vanhoista rauniopaikoista, sekä mayalainen että mexicolainen vaikutus. Suurimmat rauniopaikat ovat Usumacinta joen laaksossa; sielläkin on temppeleitä, kuvanveistoksia, kuvakirjotuksia ja pienempiä muinaisesineitä. Tical on kuulu erinomaisista Kukulkania ja muita jumalia esittävistä kuvanveistoksistaan. Cozumalhuapassa. Cordillerien Tyynen meren puoleisella rinteellä, on valtavista paasista veistettyjä jumalankuvia. Lähellä Honduraksen rajaa on Quirigua, jonka temppeliraunioista on löydetty taiteellisia mahtavia kivisteelejä.

Honduraassa on, lähellä Guatemalan rajaa, Copan, joka oli Mayasivistyksen tärkeimpiä keskustoita. Sieltä muun muassa on löydetty omituisia kilpikonnan muotoisia alttareita ja steelejä, jotka ovat kuvakirjotusta täynnään. Copanin kuvakirjotuksista on saatu sen verran selville, että on voitu määrätä Mayain vanhimpain ja nuorimpain rakennusten väliaikaa olleen noin 500 vuotta. Maya-sivistys ei siis voinut alkaa paljoakaan ennen vuotta 1,000 j.Kr. Honduraassa on, paitsi lueteltuja, kymmeniä muita rauniopaikkoja.

Samaan keski-amerikkaläiseen ryhmään luetaan myös nykyisen Mexicon Chiapas ja Oaxaca maakuntain rauniopaikat. Chiapaksen pääpaikka on Palenque, joka ei ole kaukana Usumacintan suistamosta. Palenquen mahtavat holvit ja omituiset päädyt ovat kuitenkin toisen malliset kuin Copanin ja Quiriguan; sikäläiset kuvanveistokset ovat verrattoman loistavat. Monta muuta muinaispaikkaa on Chiapaksessa, eikä ole varmaa, että vielä kaikkia tunnetaankaan. Oaxacan maakunnassa on vanhastaan asunut toisen rotuista kansaa, joka on ollut Mexicolaisten ja Mayain välittäjänä; tunnetuimmat Oaxacan kansoista ovat Zapotekit. Zapotekkien vanhassa almanakassakin molemmat vaikutukset yhtyivät. Oaxacan tärkein rauniokaupunki on Mitla, josta on löydetty varsinkin oivallisia seinämaalauksia. San Salvadorissa, joka oli vallotuksen aikana kuulu jalokivistään, aarteistaan ja varallisuudestaan, ei sitä vastoin ole säilynyt yhtä paljon muinaisrakennuksia.

Keski-Amerikassa on siis muinaistutkimukselle suuri työala, ja koska se viime aikoina on yhä enemmän kiinnittänyt amerikkalaisten tutkijain huomiota, niin saatanee vielä paljonkin valaistusta näiden maiden omituiseen vanhaan sivistykseen. Tämä sivistys on mieltäkiinnittävä sen vuoksi, että vaikka se onkin kehittynyt niin erillään, niin se kuitenkin osottaa Vanhaan maailmaan verraten huomattavan paljon vertauskohtia. Se osottaa, että ihmiskehitys eri keskustoissa synnyttää samanlaisia ilmiöitä, vaikk’ei vuorovaikutusta niiden välillä olisikaan.

LÖYTÖRETKIÄ PÖHJOIS-AMERIKAN ETELÄOSIIN.

Aikana, jolloin maailma aukeni kuin kauan suljettu kirja, jolloin äkkiä esiintyi ratkaistavaksi niin tavaton runsaus suuria maantieteellisiä kysymyksiä, olisi luullut pelkän tutkijainnon joksikin ajaksi voittavan muut vaikuttimet; mutta harvinaisia ovat suurien löytöretkien historiassa semmoiset yritykset. Kullan ja vallan kiihko ne ensi sijassa kannustivat niitä miehiä, joita ehtymättä virtasi Espanjasta Uuteen maailmaan, ja maantieteellisiä löytöjä harrastettiin vain sikäli, kuin näytti olevan saaliin toiveita. Verraten hitaasti edistyi sen vuoksi Länsi-lntian maantieteellisten olojen selvittely. Antillien ja Keski-Amerikan asutus ja Mexicon vallotus kysyivät paljon voimia. Mutta kun Aztekkien rikas maa oli saatu vallatuksi ja siten tutustuttu aivan uusiin mahdollisuuksiin, niin kannusti se toimihaluisia miehiä laajemmalta etsimään, eikö löytyisi toisia seutuja, joista rohkea voisi toivoa yhtä runsasta vaivanpalkkaa. Eivät pelottaneet haaksirikot, eivät sotaiset maanasukkaat, taudit, eivät surmat muunkaanlaiset. Tämmöisien retkien kautta tuli Pohjois-Amerikan eteläosa jotenkin kauas sisämaahan tunnetuksi.

Juan Ponce dc Leonin yrityksen jälkeen v. 1513 jäi Florida joksikin aikaa unohduksiin, yleinen huomio kun kääntyi etupäässä länttä ja etelää kohti. Tosin hän v. 1520 uudelleen kävi samoilla rannoilla, niinkuin kerroimme, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Melkein samaan aikaan lähetti Ayllon Haitista retkikunnan orjanajoon. Hänen laivansa purjehtivat Pohjois-Amerikan itärantaa aina Charlestonin seuduille saakka. Toisella retkellä, joka tapahtui v. 1526, Ayllon melkoisella joukolla koetti perustaa Charlestonin seuduille siirtokunnan, mutta kaikenlaisten vastoinkäymisten, varsinkin rannikon epäterveellisyyden vuoksi, yrityksestä oli luovuttava.

Alvares de Pineda löytää Mississipin.

Luotsi Alvares de Pineda Jamaikan maaherran Francisco de Garayn toimesta v. 1519 tutki Floridasta länteen päin jatkuvaa rannikkoa, mitaten ja kartottaen tarkkaan joka mutkan. Maa huomattiin kauniiksi, jo'issa luultiin olevan kultaa ja asukkaitten kanssa päästiin monessa kohden yhteyteen. Löydettiin sitten valtavan suuri joki, jota noustiin vähään matkaan. Se joki oli Mississippi; Pineda nimitti sen »Pyhän hengen joeksi». Mississipin suistamosta tutkittiin rantaa eteenpäin aina Mexicoon saakka, jossa Garayn miehet paremman palkan toivossa yhtyivät Cortekseen. Garay koetti v. 1523 melkoisilla voimilla perustaa siirtokunnan näin löydetylle Texasrannikolle, mutta jälleen hänen miehensä liittyivät Cortekseen, jonka lippujen alla saaliin toivo oli parempi. Garay itsekin joutui lopulta Mexicoon, jossa hän kuoli. Hänen jälkeensä sai Narvaez, sama mies, joka oli yrittänyt vangita Corteksen, Espanjan hallitukselta luvan vallata Mexicon lahden pohjoispuolella olevat maat.

Pamfilo de Narvaezin retki.

Neljällä laivalla, melkoinen joukko kerallaan Narvaez v. 1528 saapui Floridaan ja samosi sisämaan kautta pohjoista kohti, laivain purjehtiessa rantavesiä. Kun kultaa ei kuitenkaan löytynyt, vaikka oli kuljettu laajalti joka suuntaan, niin Narvaez joukkoineen palasi meren rannalle. Mutta hän ei löytänytkään enää laivojaan; nämä kauan turhaan odotettuaan olivat palanneet Cubaan, joku laiva oli kärsinyt haaksirikonkin. Kun laivoja ei kuulunut, vaikka kauan odotettiin, kun taudit ja puute tekivät tuhojaan, niin ei ollut muuta neuvoa kuin ruveta rakentamaan veneitä ja yrittää päästä rantoja seuraillen Mexicoon. Ravinnoksi pätivät loput hevosista ja maissi, jota oli ryöstetty suuret määrät intianien vilja-aitoista; tällä eläen ruvettiin suurella kiireellä rakentamaan veneitä. Kannukset, satulanjalustimet, jousipyssyjen rautaosat, kaikki taottiin lärveiksi, sahoiksi ja nauloiksi, palmunlehdistä saatiin tukkeita, petäjistä pikeä, ja työ edistyi nopeaan. Kuudessatoista päivässä oli saatu valmiiksi viisi isoa venettä, lähes kymmentä metriä pitkiä kukin. Hevosenjouhista punottiin laivaköysiä, paidat neulottiin purjeiksi, airoja veistettiin, hevosten tuppeen nyljetyistä koipinahoista tehtiin vesipulloja. Syyskuun 22 p. ne, mitä retkikunnasta oli eloon jäänyt, kaikkiaan kaksisataaviisikymmentä miestä, menivät veneihin ja lähtivät purjehtimaan rantaa pitkin länteen päin.

Vaikka he olisivat olleet taitavia purjehtijoita, niin olisi tämä matka sittenkin ollut ylen vaikea, sillä veneet olivat niin täynnään ja vaipuivat niin syvälle veteen, ettei ollut aallon varaa ensinkään. Mutta kun joukossa tuskin oli ainoatakaan merimiestä, niin yritys näytti melkein toivottomalta. Viikon tai enemmänkin veneet hiipivät pitkin matalaa rantaa; mutta sitten löydettiin muutamia intianikanootteja, ryöstettiin ne ja voitiin jonkun verran keventää veneitä. Kuljettiin vielä kuukausi rantaa pitkin eteenpäin, kärsien nälkää ja janoa, ainaisessa hengenvaarassa. Harvoin uskallettiin sotaisten intianien vuoksi maihin poiketa, mutta ei ollut hyvä rannan näkyvistäkään poistua. 30 p. lokak. se vene, jota Cabeza de Vaca johti, huomasi tulleensa leveään suolattomaan virtaukseen, joka kävi maalta voimallisesti merelle päin; se osotti retkikunnan tulleen mahtavan kymen suistamoon. Se oli Mississippi, jonka Alvarez de Pineda oli nähnyt yhdeksän vuotta aikaisemmin. Seikkailijat koettivat nousta jokeen etsiäkseen polttopuita viljansa paahtamiseksi; mutta kun tuuli puhalsi pohjoisesta ja virtaus oli voimallinen, niin se oli hukkayritys, vieläpä veneet erosivat toisistaan ja hajautuivat pitkin rannikkoa. Narvaez pysytteli lähellä maata, mutta Cabeza laski rohkeasti merelle, jättäen hänet jälkeensä ja seuraten toista venettä, jota johti Alonso de Castillo. Tuuli oli nyt suotuisa ja neljä päivää jatkettiin purjein, airoin, nopeaan matkaa länttä kohti. Sitten itämyrsky sai hataran veneen valtoihinsa ja ajoi sitä päivän ja yön onnen kaupalla mukanaan ja varhain seuraavana aamuna raastoi sen rantahyökyihin ja heitti miehineen päivineen kumottuna hiekkasaarelle, luultavasti nykyisen Galvestonin seuduille. Rannalla ulvoivat intianit haaksirikon nähdessään, mutta onneksi nämä olivatkin ystäviä, heidän ulvonansa oli myötätunnon eikä vihamielisyyden osotus. He rakensivat tulia lämmittääkseen vilusta väriseviä haaksirikkoisia, antoivat heille ruokaa ja suojaa ja tekivät minkä voivat heidän kurjuuttaan lieventääkseen. Castillon vene kärsi haaksirikon vähän kauempana rannikolla ja hänkin miehineen pelastui. Muitten veneitten kohtalosta ei ole säilynyt mitään tietoa. Cabeza myöhemmin kuuli huhuja, että kaksi oli rannikolle särkynyt ja miehet nälkään kuolleet ja Narvaezin vene taas oli ajautunut merelle ja sinne hukkunut.

Vilun, puutteen ja muitten kärsimysten vuoksi Cabezan ja Castillon miehet toinen toisensa jälkeen kuolivat, niin että lopulta vain neljä oli elossa, yksi näistä Cabeza, toinen Estebanico niminen neekeri, jonka myöhemmin tapaamme toisilla asioilla. Cabeza de Vaca oli rohkea ja neuvokas mies. Hän oppi intianien kielen ja perehtyi heidän tapoihinsa ja sitten saavutti vaikutusvaltaakin, koska hän muka taisi parantaa tauteja. Mutta aluksi oli seikkailijain kohtalo hyvin surkea. Intianit pitivät heitä orjinaan vuosikausia ja nöyryyttivät ja kiduttivat heitä monella tavalla. Monena iltana heidän rinnalleen laskettiin nuoleja sen merkiksi, että heidät aamulla tapettaisiin. Mutta he pääsivät vihdoin pakoon ja tapasivat toisia heimoja, jotka luulivat heidän taivaasta tulleen. Toiset toivat ruokansa heidän siunattavakseen, toiset kantoivat heidän eteensä parhaat tavaransa ja pyysivät heitä valitsemaan, mitä tahtoivat, ja toisinaan tuhannet saattelivat heitä matkalle. Cabeza tovereineen paranteli sairaita »Pater nosteria» lukien ja ristinmerkkiä tehden. He vaelsivat heimosta heimoon ja ansaitsivat elantonsa kaupittelemalla kaikenlaisia pieniä esineitä. Sitten he taas olivat jonkun aikaa eri heimoissa vankina, toisistaan erotettuina, mutta pääsivät uudelleen yhtymään Sabine-joen länsipuolella ja alkoivat vähitellen vaeltaa Tyyntä merta kohti sikäläisiin espanjalaisiin siirtokuntiin.

Cabezan kertomuksesta voimme jotenkin tarkkaan seurata hänen matkansa kulkua. He pyrkivät rannikolta sisämaahan, kuultuaan, että siellä asui taajemmassa ihmisiä ja lempeämpiä. Samalla he halusivat nähdä maata laajemmalta, voidakseen joskus laatia siitä kuvauksen. Halki nykyisen Texasin he kulkivat pohjoiseen aina Canadian-riverille, Arkansaan latvaosille saakka. Intianien polkuja seuraten he menivät vedenjakajan poikki ja tulivat Mexicon nykyisen rajajoen Rio Granden laaksoon. Samoin kuin intianeilla heilläkin oli sarvaannahkasta vaatteet, talvella puhvelinnahkasta. Rio Grandelta he hitaasti vaelsivat edelleen länttä kohti, poiketen intianikyliin, paljon vaaroja, puutetta ja vaivoja kärsien. Vihdoin he pääsivät Californian lahden rannalle nykyiseen Sonoraan, jossa silloin jo oli espanjalaisia siirtokuntia. Toukokuussa 1536 he näkivät Tyynen meren pinnan ja olivat kolmetuhatta kilometriä kuljettuaan vihdoinkin päässeet vaivainsa päähän. Yhdeksän vuotta oli kulunut siitä, kun he lähtivät Narvaezin kanssa Espanjasta. ja melkein kahdeksan vuotta siitä, kun he olivat Floridan rannoilta hatarilla veneillä retkensä jälkiosan alkaneet. Kuusi vuotta tästä ajasta olivat Texasin intianit heitä pitäneet vankeudessa. Kaksikymmentä kuukautta kului matkaan maan poikki Californian lahdelle. Cabeza de Vaca tovereineen oli ensimäinen. joka Mexicoa pohjoisempana kulki Pohjois-Amerikan poikki. Heitä oli jo aikoja sitten luultu kuolleiksi; sitä suurempi oli nyt riemu. Kunniavartiosto saattoi heitä Compostellaan ja pitkin matkaa heitä Mexicossa joka kaupungissa kestittiin yhteisinä vieraina.

Seuraavana vuonna Cabeza de Vaca palasi Espanjaan ja nimitettiin muutaman vuoden kuluttua Rio de la Plata maakunnan »adelantadoksi». Hän menomatkalla nousi maalle Brasilian rannalla Santa Catharine nimisen saaren luona ja kulki sieltä maan poikki Asuncioniin, Paranan ja Paraguayn yhtymäpaikalle, joka silloin vielä oli siirtokunnan pääkaupunki. Myöhemmin hän, välillä jo vuoden maanpaossakin vietettyään, nimitettiin Sevillaan tuomariksi ja kuoli v. 1564 vaiheilla. Molemmista suurista matkoistaan ja ihmeteltävistä seikkailuistaan Cabeza de Vaca kirjotti matkakertomukset.

Hernando de Soton retki Mississipin laaksoon.

Vaikka Narvaezin retki päättyikin näin onnettomasti, niin tehtiin vielä uusia yrityksiä samoihin maihin. V. 1538 Hernando de Soto, Pizarron etevimpiä upseereja Perun vallotuksessa, siellä melkoisen omaisuuden koottuaan sai Espanjan hallitukselta Cuban maaherruuden ja luvan lähteä Floridaa anastamaan. Soton suuri maine vaikutti, että hänen yritykseensä liittyi mitä loistavin joukko ritareita. Kymmenellä laivalla, mukanaan 900 miestä ja 350 hevosta, tykkejä, pyssyjä, verikoiria ja kahleita, hän v. 1538 purjehti Sevillan satamasta Cubaan ja sieltä iloisten juhlain jälkeen meren poikki Floridaan. Laivat lähetettiin takaisin Cubaan. jonka hallinnon Soto oli poissa olonsa ajaksi uskonut vaimolleen, Pedrarias Davilan tyttärelle. Soto vei väkensä maihin kesäkuussa 1539 ja lähti sitten tunkeutumaan sisämaahan. Siellä täällä oli melkoisia intianikyliä, mutta asukkaat olivat kauttaaltaan vihamielisiä. Lukuisat rämeet ehkäisivät niin suuren joukon kulkua. Eräänä päivänä Soton väki suuresti hämmästyen näki intianijoukon keskellä hevosella ratsastavan valkoisen miehen, joka hurjin ilonelkein lähestyi heitä ja tervehti heitä espanjan kielellä. Hän olikin espanjalainen, Juan Ortiz nimeltään, muuan Narvaezin miehistä, jonka intianit olivat vangiksi saaneet ja päällikön tytär kahdesti kuolemasta pelastanut. Ortiz oli vankeutensa ajalla oppinut intianien kieltä ja tutustunut heidän tapoihinsa; hänestä sai Soto hyvän tulkin. Mutta Ortiz ei tiennyt mitään niistä rikkauksista, joita siellä muka piti olla, sen mukaan kuin intianit olivat Sotolle uskotelleet; hänen kertomuksensa tosioloista masensi suuresti retkeläisiä, joiden kesken mieliala alkoi muutoinkin olla painuksissa. Sotoa vaadittiin palaamaan, mutta hän jäykästi ilmotti jatkavansa matkaa, kunnes oli omin silmin nähnyt maan köyhyyden.

Talvea vietettiin siinä lahdessa, joka on Floridan ja Alabaman välissä, Apalachee nimisessä maakunnassa. Ruokavaroja oli siellä kyllin, mutta turhaan etsittiin muita rikkauksia. Keväällä v. 1540 Soto samosi pohjoista kohti, lähettäen aina edellään tottuneita vakoojia maanasukkailta pyytämään vapaata kulkua. Muuan Intiani lupasi opastaa Soton «etäiseen, kuningattaren hallitsemaan maahan, jossa oli paljon keltaista metallia. Espanjalaiset lähtivät uusin toivein häntä seuraamaan, aavistamatta sitä, että metalli olikin vain halpaa vaskea. Kuningatar, joka oli erään heimon päällikkö, tuli kantotuolissa kaikkiin koruihinsa puettuna Sotoa vastaan. Nousten alas kantotuolista hän lähestyi ritaria, toivottaen hänet tervetulleeksi, ja heitti hänen kaulaansa kahdenkertaisen helminauhan. Soto kumarsi kohteliaasti, niinkuin hovimiehen sopi, ja tekeytyi ystäväksi. Mutta saatuaan selville, ettei siellä ollutkaan kultaa, hän päätti edes helmet ryöstää; hän otti kuningattaren vangiksi, antoi kaivaa päälliköitten haudoista kaikki vainajien mukaan pannut helmet, anastipa kuningattaren omankin kalliin helmilippaan, joka oli koko heimon aarre. Kuningatar kuitenkin pääsi karkaamaan ja sai vielä helmilippaansakin mukanaan viedyksi.

Kun oli tultu jo'ille, jotka virtasivat Atlantin merta kohti, niin käännyttiin länttä kohti, alituiseen taistellen intianeja vastaan. Mitä intianeja vangiksi saatiin, ne osaksi surmattiin, osaksi otettiin orjiksi; orjiksi otettujen täytyi seurata mukana, kahleet kaulassa, retkikunnan tavaroita kantaen ja leiripaikoilla viljaa jauhaen.

Osasta tavattiin hyvinkin viljeltyjä seutuja, vaikkei missään semmoisia rikkaita sivistysmaita, kuin Corteksen ja Pizarron vallottamat. Eräs päällikkö, Tascaluco nimeltään, rupesi retkikunnan oppaaksi, kun sai Sotolta hevosen; hän oli kooltaan semmoinen jättiläinen, että kun hän istui hevosensa selässä, niin jalat laahasivat maata. Mutta Tascaluco opastikin vieraansa vahvan intianilinnan luo, sillä hän aikoi heidät tuhota. Linnassa oli 80 suurta rakennusta, joissa kussakin sanottiin olevan 1000 miestä. Espanjalaiset kuitenkin viime hetkessä huomasivat vaaran, kävivät linnan kimppuun, hakkasivat kirveillä rikki puuportit ja sytyttivät majat tuleen. Soto itse haavottui taistelussa, mutta johti sitä kuitenkin loppuun saakka. Intianien naisetkin ottivat osaa tappeluun. Mutta kun tuli leviämistään levisi, niin täytyi intianien pyrkiä pakoon, varustuksiensa yli hypäten. Taistelua kesti yhdeksän tuntia. Espanjalaiset menettivät 83 miestä, mutta intianien mieshukan he arvostelivat 11,000 mieheksi. Kaduilla laskettiin päälle 3000 ruumista ja 4000 sai arvion mukaan tulipalossa surmansa, petollinen päällikkö ehkä näiden mukana.

Espanjalaiset masentuivat tästä vihamielisyydestä, jota vastaan oli sitä toivottomampi taistella, kun ei kultaa ollut missään. Suurin osa olisi mieluummin palannut kotia, mutta Soto päätti jatkaa retkeä, vaikka täytyikin ainiaan tapella ja varoa väjytyksiä. Eräässä suuremmassa keskustassa päätettiin taas viettää talvea. Syksyllä myöhään intianit eräänä yönä yllättivät retkikunnan ja sytyttivät majat ruokokattoineen palamaan. Tappelussa kaatui jälleen 40 espanjalaista ja sitä paitsi menetettiin puolensataa hevosta. Keväämmällä jatkettiin retkeä, milloin lounaita, milloin länttä kohti. Luultavasti oli Soto silloin Tennessee joen rannoilla ja saapui sitä pitkin Mississipille. Kun nimet ovat toiset kuin nykyiset, niin on vaikea saada matkasuunnista tarkkaa selkoa. Retkikunta oli jo menettänyt puolet miesluvustaan. Liitossa erään intianipäällikön kanssa Soto sitten teki sotaretken Mississippi joelle toista päällikköä vastaan, jonka pääkaupunki vallotettiin ja hävitettiin. Näissä tappeluissa ensi kerran nähtiin intianien riistävän kaatuneilta vihollisiltaan päänahkan. Soto meni Mississipin poikki ja löysi sen toisellakin puolelta hedelmällisiä viljeltyjä maita. Mutta siellä hän sairastui kuumeeseen ja kuoli keväällä 1541, 42:n vuoden ikäisenä, suureksi suruksi väelleen, joka oli häneen kovin kiintynyt. Ritari upotettiin yöllä erääseen Mississipin putaaseen, jotteivät intianit saaneet tietoa hänen kuolemastaan. Soton viimeisen toivomuksen mukaan sai Luis de Alvarado johdon.

Heinäkuun alussa retkikunta lähti Mississipiltä samoamaan länttä kohti, joutuen siten laajalle arolle ja sitten tuiki autioon erämaahan, jossa intianioppaatkin eksyivät. Kun ruokavarat loppuivat ja miehet alkoivat uupua, niin täytyi kääntyä takaisin Mississipille, vaikka edessäpäin oli näkynyt suuria vuoria, joissa ehkä olisi vihdoinkin ollut etsittyjä aarteita. Arvatenkin oli retkikunta siis kulkenut Kalliovuoriston itäiselle eteismaalle saakka. Paluumatkalla nääntyi paljon sotamiehiä puutteeseen, talvi tuli, ruoka oli hankittava ainaisilla taisteluilla. Mississipin rantarämeillä täytyi retkeläisten usein viettää yönsä ratsumiehet satulassa, jalkamiehet polviaan myöten suossa, sillä ei aina tavattu edes kuivaa maata leirin paikaksi. Paljain jaloin, eläinten vuotia vaatteinaan — oikeat vaatteet olivat jo aikoja sitten repaleina — saapuivat suuren retkikunnan tähteet marraskuun lopulla takaisin Mississipille lähelle sitä paikkaa, jossa kesällä oli sen poikki kuljettu. Siellä vallotettiin vesikaivannoilla suojeltu kylä ja asetuttiin siihen talvea viettämään. Retkikunnasta oli vielä jäljellä 320 miestä ja 70 hevosta. Mutta rasituksien jälkiseurauksista kuoli vielä talvenkin kuluessa monta miestä. Eräältä läheiseltä ystävälliseltä intianipäälliköltä saatiin ruokavaroja ja tultiin siten toimeen kevääseen saakka, jolloin päätettiin kulkea pitkin jokea merelle ja sitten pyrkiä takaisin espanjalaisiin siirtokuntiin. Maaliskuun ja huhtikuun kuluessa rakennettiin vankkoja, keulasta ja perästä kannellisia veneitä. Mutta Mississipin valtava kevättulva viivytti vielä monta viikkoa lähtöä. Joki alkoi nousta maaliskuun 10 p. ja täytti huhtikuun puolivälissä koko laajan laaksonsa, niin että vielä toukokuun puolivälissä Espanjalaisten asuman kylän kujat olivat tulvaveden vallassa ja vasta juhannuksen aikana oli saatu kokoon sen verran ruokatavaroita, että voitiin joelle lähteä. Tämä tapahtui kesäkuun viimeisinä päivinä. Kussakin veneessä oli noin viisikymmentä Espanjalaista ja neljä intiania, jotka lähtivät oppaiksi. Mutta joen suupuolen heimot olivat saaneet tiedon muukalaisten lähtöpuuhista. He sulkivat tien tuhannella sotikanootilla, joista toisissa oli viisikinkolmatta melojaa kummallakin puolella. Sotilaat olivat täydessä sotamaalissa, enimmäkseen mustan ja sinisen kirjavat, ja kanootit oli maalattu samoilla väreillä. Espanjalaisten täytyi veneineen raivata tiensä tämän suunnattoman veneliudan keskitse, takaa-ajoa ja taistelua kesti kymmenen päivää, ja moni heitti jälleen henkensä. Vasta sitten voitiin rauhassa matkata edelleen. Joki levisi niin leveäksi, että keskeltä tuskin näkyi alavia rantoja. Jokimatkan yhdeksäntenätoista päivänä saavuttiin merelle ja jatkettiin matkaa länteen päin rantoja pitkin. Kokonaisen päivän oli merivesi suistamon ulkopuolella Mississipin suolatonta vettä. Lähes kaksi kuukautta purjehdittiin sitten rantaa pitkin Mexicoa kohti, saatiin ruokavarain apua kalastuksella, joka oli hyvinkin satoisaa, ja poikettiin silloin tällöin maihin vettä ottamaan. Meriretki rantaa pitkin sujui odottamattoman hyvin, mutta lopulta yllättivät myrskyt ja rankkasateet, jotka monta kertaa uhkasivat täyttää ja upottaa veneet. Nukkumatta, syömättä seikkailijain täytyi ponnistella yhtä mittaa toista vuorokautta, ennenkuin pääsivät semmoiseen paikkaan, jossa saattoivat taas laskea maihin. Siinä toivossa, ettei Uuden Espanjan alue enää voinut olla kaukana, lähdettiin sitten maisin etelää kohti samoamaan. Mutta 70—80 kilometriä astuttuaan joukko oli niin uuvuksissaan, ettei se jaksanut kauemmaksi kulkea. Kaksi reippainta vain lähti edelleen tiedustelulle, kulkien yöllä, paljain jaloin, vain miekka ja kilpi aseinaan. Onneksi he piankin tapasivat intianin, jolta kuulivat Panuco nimisen siirtokunnan, joka oli määrätty Uuden Espanjan pohjoisrajaksi, jo olevan lähellä. Panucon espanjalainen maaherra otti ystävällisesti vastaan puolialastomat, eläinten vuotiin puetut maanmiehensä, jotka olivat enemmän villien kuin sivistyneitten ihmisten näköisiä, ja lähetti heidän tulostaan tiedon Mexicon varakuninkaalle Mendozalle. Tämä paikalla toimitti heille kaikenlaisia tarpeita, vaatteita, rohtoja ja ruokatavaroita.

Osa pelastuneista palasi Espanjaan, ainaiseksi parantuneena kultakuumeestaan, toiset jäivät Mexicoon, toiset lähtivät Peruhun ja jotkut rupesivat munkiksi. Siten hajosivat viimeiset tähteet siitä suuresta hyvin varustetusta retkikunnasta, jonka Hernando de Soto oli vienyt Mississipin laaksoa tutkimaan. Retken onneton loppu saattoi koko seudun niin huonoon maineeseen, etteivät Espanjalaiset sen koommin yrittäneet sille puolelle toimiaan ulottaa.

Coronadon retki Cibolaan ja Quiviraan.

Jo v. 1530 olivat Mexicon hallituksen jäsenet saaneet kuulla, että muka kaukana pohjoisessa oli maa, jossa oli seitsemän kaupunkia, kukin Mexicon kokoinen ja niin rikas, että oli kokonaisia katuja paljaita jalokivipuoteja. Sinne oli mentävä erämaan kautta, joka oli 40 päivämatkaa pitkä. Tämä tarumaa kiihotti mahtimiehiä moneen yritykseen, varsinkin sitten kun espanjalaisen alueen rajapaalut Mexicon länsirannalla oli viety aina Culiacaniin saakka, joka on vastapäätä California niemen kärkeä, nykyisessä Sinaloa valtiossa. Halu tunkeutua noihin satumaisen rikkaisiin seutuihin sai yhä uutta virikettä, kun Cabeza de Vaca tovereineen vakuutti siellä muka olevan kuusi- ja seitsenkertaisiakin taloja, joitten ovenkamanatkin oli jalokivillä koristettu. Varakuningas Mendoza antoi Culiacanin komentajalle Francisco Vasquez de Coronadolle toimeksi näitten seutujen tutkimisen ja valtaamisen.

Coronado lähetti ensinnä tiedustelulle Marcos de Niza nimisen papin, erään munkin ja sen Estebamco nimisen neekerin, joka oli ollut de Vacan kanssa. Munkki sairastui heti alussa, mutta intianeja oppainaan pappi ja neekeri jatkoivat malkaa. Kuta kauemmaksi pohjoista kohti kuljettiin, sitä varmemmiksi kävivät tiedot Cibolan huhutuista kaupungeista. Estebanico lähti edeltä vakoilemaan, mutta sai sillä tiellä surmansa. Suurilla lahjoilla sai pappi de Niza intiani-oppaansa saattamaan itseään vielä niin kauas, että hän etäältä näki matkan määrän. Hän todella näki tasangolla pyöreän kunnaan juurella kaupungin, joka pitkän erämaamatkan jälkeen hänestä näytti suuremmalta ja kauniimmalta kuin itse Mexico. Mielellään hän olisi siinä käynyt, mutta hän pelkäsi, että tieto löydöstä joutuisi kokonaan hukkaan, jos hän siellä saisi surmansa. Rakennettuaan kiviraunion mäelle, jolla seisoi, sille ristin pystytettyään ja maan vallattuaan Espanjan kuninkaan nimiin hän lähti paluumatkalle ja pääsikin onnellisesti takaisin Mexicoon kertomaan sen varakuninkaalle näkemistään. Eräs toinen partioretkikunta, joka myöhemmin lähetettiin matkaan, vahvisti sekin todeksi tiedon seitsemästä kaupungista, vaikkei se päässytkään likimainkaan perille saakka. Ei siis ihmettä, että Mexicon varakuningas päätti huhuissa olevan perää. Hän varusti melkoisen retkikunnan Coronadon johdolla vallottamaan tuota tuntematonta aarremaata, joka oli kuin Intian timanttilaaksot vanhain itämaisten satujen kuvauksissa.

Coronado lähti retkelle keväällä 1540, kulkien ensinnä Culiacaniin, Tyynen meren puolelle, ja sieltä edelleen pitkin meren rannikkoa luodetta kohti. Kaksi laivaa seurasi rantoja purjehtien mukana. Californian lahden perukan lähestyessä muutettiin suunta aivan pohjoiseksi ja saavuttiin autioitten seutujen kautta nykyiselle Gila joelle, jonka poikki kuljettiin lautoilla. Sitten matka kävi koillista kohti Colorado ylängön eteläreunoja seuraillen, mäntyjä kasvavain ylämaitten. poikki itää kohti ja jälleen pohjoista kohti rotkoisen maan kautta, kunnes löytyi Cibola. Koko matka oli täytynyt kulkea jalan, koska maan autiuden vuoksi täytyi kuljettaa kanssa paljon ruokavaroja ja ratsut siis tarvittiin kuormajuhdiksi.

Mutta Cibola tuotti seikkailijoille valtavan pettymyksen. Läheltä nähden oli, niin päätettiin, moni Mexicon maalaistalokin komeampi kuin tämä erämaan kylä pahanen, joka oli kivestä ja savesta rakennettu korkealle kalliolle ja johon mahtui korkeintaan 200 sotamiestä. Vähällä vaivalla kylä vallotettiin ja asukkaat karkotettiin. Maa oli kolkko, karu, asukkaat köyhiä, vaikkeivät taitoa vailla, koska he kutoivat puuvillakankaita. Aarteista ei ollut merkkiäkään, ja samanlaisia pieniä kyliä olivat huhutut muut kuusi kaupunkia. Cibola luultavasti oli nykyinen Zuni, idästä Coloradoon laskevan Pienen Coloradon latvoilla. Seutu on nykyisin Yhdysvaltain aluetta, Arizonan ja Uuden Mexicon rajoilla. Kaupunki, joka vielä on olemassa, on porrasmaisesti rakennettu, Pueblo-intianien tavalliseen tapaan. Lähiseudussa on tavattu raunioita noista toisistakin kuudesta kaupungista.

Coronado oli vielä meren rannalla ollessaan lähettänyt pienen osaston Diazin johdolla viemään Californian lahden perukkaan sanomaa Alarconin johtamalle laivasto-osastolle. Diaz kulki Californian lahden pohjaan saakka, tapaamatta laivoja. Noustuaan vielä jonkun matkaa Colorado joen rantaa hän löysi suuren puun juurelta kirjeen, jonka Alarcon oli sinne jättänyt tiedolla, että hän oli palannut takaisin, kun Coronadoa ei kuulunut. Hän oli noussut veneillä jokea niin pitkältä, kuin sitä kulkemaan pääsi, ja turhaan maajoukosta tietoa odotettuaan päättänyt palata takaisin. Diaz menetti tällä paikalla tapaturman kautta henkensä, hänen pieni joukkonsa kulki takaisin Mexicoon samaa tietä kuin oli tullutkin.

Cibolassa oli Coronado kuullut, että pohjoisessa oli suuri joki, ja lähettänyt partiojoukon sitä tutkimaan; joukkoa johti Cardenas. Tämä kulki aution Colorado ylängön poikki ja saapui suunnattoman rotkon partaalle — hän oli löytänyt maailmankuulun Colorado kanjonin. Espanjalaiset hämmästyksellä katselivat tätä äärettömän mahtavaa leikkausta tasaisen ylänkömaan poikki, sen äkkijyrkkiä seinämiä, sivurotkoja, syvyydestä kohoavia pääsemättömiä kallionkeiloja, ja olisivat halusta hakeneet vettä rotkon pohjalla kuohuvasta joesta, mutta se ei ollut miltään kohdalta mahdollista; rotkon seinämät ovatkin enimmäkseen pääsemättömän jyrkät ja toisin paikoin lähes paria kilometriä korkeat. Kolme päivää partiojoukko harhaili pitkin rotkon reunoja etsien paikkaa, mistä päästäisiin alas joelle, mutta turhaan. Jotkut uskalikot yrittivät kiivetä alas jyrkkiä vuorenseinämiä, mutta heidän oli kesken luovuttava yrityksestä. He kertoivat, että monet kalliot, jotka ylhäältä katsoen eivät näyttäneet miestä korkeammilta, alhaalta nähden olivatkin sen korkuisia kuin Sevillan tuomiokirkon torni. Cardenas palasi tämän voittamattoman luonnonesteen luota takaisin Cibolaan. Hän olikin sattunut tulemaan Coloradon suuren kanjonin mahtavimmalle osalle.

Eräs toinen, Alvaradon johtama retkikunta kulki Cibolasta itää kohti. Se tapasi useita intianikyliä, erään sangen omituisen, joka oli rakennettu rotkoiselle hiekkamäelle. Pohjoispuolelle oli tuuli koonnut niin korkean hiekkanietoksen, että sen selkää melkein saattoi nousta kylään saakka, mutta nietoksen harjalta oli kuitenkin vielä kiivettävä joku matka kalliota. Kalliolla polku kulki syvässä rotkossa ja oli niin kapea ja jyrkkä, että Espanjalaisten täytyi nelinkontin ryömiä, vaikka rotkossa olikin siellä täällä puisia portaita. Kaikki joet virtasivat näiltä seuduilta vielä Tyveneen mereen eli Etelämereen, mutta vähän etäämpää huomattiin veden kallistuvan Atlantin meren eli Pohjoismeren puoleen.

Retkikunta meni sitten Mexicon lahteen laskevan Rio Grande del Norten latvahaarain poikki, koska intianit olivat kertoneet siellä olevan paljon kultaa ja hopeaa ja suuria kaupunkeja. Siellä muka eräs päällikkö nukkui päivällisunensa suuren puun alla, joka oli ripustettu täyteen kultatiukuja; tiu'ut suloisella soitollaan herättivät hänet, kun hän oli kylliksi nukkunut. Tätä päällikköä lähdettiin nyt etsimään. Mutta kun Alvarado joukkoineen tuli siihen paikkaan, jossa tiukupäällikkö hallitsi, niin ei siellä ollutkaan kultaa vähääkään ja tarun kertoja leimattiin julkeaksi valehtelijaksi. Päällikkö kuitenkin vangittiin ja vietiin Coronadon leiriin, jossa häntä pidettiin kuusi kuukautta; mutta kultaa eivät Espanjalaiset sittenkään saaneet, vaan päin vastoin kaikki intianit nousivat heitä vastaan sotaan. Näin vietettiin talvi ylämaassa ja lähdettiin huhtikuussa 1541 jatkamaan matkaa Quivira nimiseen maahan, jonka rikkauksista oli kuultu samanlaisia ihmeitä. Oppaana oli sama intiani, joka oli tiukupäälliköstäkin valehdellut; hän oli henkensä pelastanut valehtelemalla aarremaan olevan vieläkin kauempana.

Matka piti Pecos ja Canadian jokien latvain poikki, ja yhdeksän päivämatkan päässä jälkimäisestä saavuttiin rannattomille aroille, joilla eli paljon maakuopissa eläviä preriakoiria. Oli tultu puhvelien maahan, josta Espanjalaiset jo olivat kuulleet ihmeitä. He näkivät nyt ensi kerran tämän kumman eläimen, näkivät sitä suunnattomia karjoja. Eräänä päivänä säikytettiin pakoon niin suuri lauma, että syvä rotko täyttyi lauman alkupäästä ja loppupää saattoi lihasiltaa kulkea rotkon poikki. Tavattiin maanasukkaitakin, metsästäjä-intianeja, mutta nämä eivät mitään tienneet jalometalleista, keltaisesta ja valkoisesta, joita heidän maassaan muka piti olla niin kosolta. Opas sen vuoksi sidottiin ja hänet uhattiin hirttää, jos hänen juttunsa huomattaisiin perättömiksi. Coronado palautti takaisin muun joukkonsa ja lähti vain kolmenkymmenen hevosmiehen ja kuuden jalkamiehen keralla kultamaata etsimään. Ravinnosta ei ollut puutetta, puhvelilaumoista saatiin lihaa niin paljon kuin suinkin kukin halusi, kuusi viikkoa jatkettiin matkaa ja saavuttiin vihdoin siihen maahan, jota opas sanoi Quiviraksi. Se oli noin 40:llä leveyspiirillä, suuren joen pohjoispuolella, joka lienee ollut nykyinen Arkansas. Maassa, nykyisessä Kansaksessa, oli paljon jokia ja puroja, maaperä oli voimallista mustaa multaa, jossa kasvoi samanlaisia luumuja kuin Espanjassakin, pähkinöitä, viinirypäleitä ja oivallisia silkkiäispensaita ja marjoja. Se oli mainio maa maanviljelijälle, mutta autio erämaa kullan etsijöille. Asukkailla ei ollut mitään muuta metallia kuin kuparia. He olivat raakalaisia, asuivat olki- ja puhvelivuotamajoissa, kävivät puhvelinnahkavaatteissa, eivätkä tunteneet muuta viljaa kuin maissin. Coronado pettyneenä ja vihastuneena hirtätti oppaan ja pystytti sitten Arkansaan rannalle ristin, johon kirjotettiin matkasta lyhyt tieto. Aivan samaan aikaan, kesällä v. 1541, nousi Hernando de Soton retkikunta melkein yhtä kauas pohjoiseen, vaikka koko joukon idempänä.

Tosin olisi opas houkutellut lähtemään vielä etäisempään maahan, jonka nimi muka oli Harahey, mutta Coronado oli jo mielestään nähnyt kylläksi, etenkin kun syksykin läheni. Paluumatka tapahtui vähän toisia teitä, etelämmätse, ja siten tultiin vielä autiompiin seutuihin, muun muassa suola-aroille, joilla soissa oli paksu kuori puhdasta suolaa. Erämaaluontoisen Llano Estacadon poikki tultiin Pecos-joelle ja Rio Grandelle ja kuljettiin tämän rantaa suureen kanjoniin saakka, jossa joki näytti katoavan maan sisään. Coronado vietti näillä seuduin talvea, aikoen lähteä keväällä uudelle retkelle Quiviraan, mutta turnauksessa erään toverinsa kanssa hän suistui satulasta ja loukkasi itsensä niin pahasti, ettei siitä tullut mitään. Huhtikuussa 1542 hän sen vuoksi Cibolan kautta palasi Culiacaniin ja Mexicoon, muhkea retkikunta vähäksi käyneenä ja ränstyneenä. Varakuningas otti hänet hyvin epäsuosiollisesti vastaan, koska hän palasi tyhjin käsin. Coronadon erinomaista kuntoa, tarmoa ja merkillisiä löytöjä ei pidetty suuren arvoisina, vaan hän menetti senkin maaherrakunnan, joka hänellä ennen retkeä oli ollut.

Huolimatta siitä, että näiden retkien kautta oli saatu ensimäinen yleiskäsitys Pohjois-Amerikan koko eteläosasta, huolimatta siitä, että Tyynen meren poikki oli jo monta kertaa purjehdittu, oli ihmisten kuitenkin vaikea päästä siitä käsityksestä, etteikö Pohjois-Amerikka ollut Aasian osa. Niinpä luuli kapteeni Castaheda, että Quiviran intianit varmaan olivat tulleet Suur-Intiasta, koska heidän tapansa ja elämänlaatunsa muka olivat kokonaan erilaiset kuin Uuden maailman muitten alkuasukkaitten. Ja hän arveli, että siinä maassa, josta he olivat tulleet, sittenkin täytyi olla suuria rikkauksia; sen maan täytyi olla osa Itä-Intian äärimäisestä alueesta ja myös siitä laajasta välimaasta, joka ulottui Kiinasta melkein Norjaan saakka. Näitten käsitysten mukaan olisi Pohjois-Amerikan länsiranta ollut maayhteydessä Aasian kanssa ja itäranta kulkenut Floridasta Grönlannin kautta lähelle Norjaa. Ei ainoastaan oppimattomien sotureitten kesken lausuttu semmoisia mielipiteitä, vaan karttoihinkin ne pääsivät.

Yhtä sitkeästi luotettiin toiselta puolen siihen, että Pohjois-Amerikan pohjoispuolella oli samanlainen salmi merestä mereen kuin Magalhãesin salmi ja sille annettiin nimikin, »Anianin salmi». Vielä v. 1602 Espanjasta lähetettiin laivoja sitä etsimään ja valtaamaan, ennenkuin ennättäisivät Englantilaiset ja Ranskalaiset.

Perun vallotus.

Kuljettuaan Panaman kannaksen poikki ja ensimäisenä nähtyään Etelämeren Balboa alkoi löytämältään rannalta etsiä kultaa ja helmiä, ja tällöin eräs seudun kasikeista halveksien läimäytti hänen kultavaakaansa, niin että kallis hiekka lensi permannolle, ja huudahti: »Jos tuo on se, jota te niin kiihkeästi etsitte, jonka vuoksi olette etäisestä kotimaastanne lähteneet ja henkenne uskaltaneet, niin voin minä teille ilmottaa maan, jossa syödään ja juodaan kultaisista astioista, jossa kulta on yhtä halpaa kuin teillä rauta.» Hän tarkotti inkkain maata. Balboa sai käsiinsä tuossa maassa valmistetun kamelin näköisen savikuvankin, joka esitti laamaa (vert. II, s. 225). Telottajan miekka esti häntä itseään lähtemästä satumaata etsimään, mutta telottaja kuuli samat sanat, ja hän se löysi maan ja anasti sen aarteet. Tämä mies oli Francisco Pizarro. johon jo olemme edellisessä tutustuneet.

Perun nimi tuli ensi kerran tunnetuksi retken kautta, jonka Andogoya teki Etelämeren rantaa seuraillen etelää kohti. Hän tuli erääseen pieneen Biru nimiseen maakuntaan, joka oli hänen saavuttamansa etäisin kohta, ei varsin kaukana Panaman kannaksesta. Siitä ruvettiin rannikkoa sanomaan Biruksi, ja sitä myöten kuin sitä etelää kohti tutkittiin, sitä myöten venyi nimikin, kunnes se lopulta tuli käsittämään inkkain suuren valtakunnan.

Birun asukkaat olivat sotaisia, mutta pieni espanjalainen retkikunta tunkeutui kuitenkin kappaleen matkaa maan sisään ja kuuli siellä, että etsitty kultamaa oli kauempana etelässä.

Francisco Pizarro ja Diego de Almagro.

Francisco Pizarro oli syntynyt v. 1471 Truxillossa Estremadurassa ja oli eversti Gonzalo Pizarron, Italian ja Navarran sodissa mainetta saavuttaneen sotilaan avioton poika. Hänen äitinsä oli alhaista sukua. Francisco ei oppinut kirjottamaan eikä lukemaan ja poikana hänen täytyi hankkia elatuksensa sikopaimenena. Mutta kun sitten kaikki, ken kynsille kykeni, lähtivät Uuteen maailmaan onneaan etsimään, niin Francisco Pizarrokin karkasi, saapui Sevillaan ja lähti sieltä muitten onnenetsijäin kanssa meren taa. Muuta hänen nuoruudestaan ei tiedetä. V. 1510 hän oli Hispaniolassa, oli monessa yrityksessä osallisena ja saavutti terävän älynsä ja urhoollisuutensa kautta esimiestensä luottamuksen. Hän oli Ojedan mukana Venezuelassa ja joutui sitten Panaman kannakselle, jossa hän palveli sekä Balboaa, että Pedrarias Davilaa ja johti Helmisaaria vallottamaan lähetettyä retkikuntaa. Andogoya uskoi, itse rammaksi jouduttuaan, yrityksensä jatkamisen Pizarron käsiin, ja siitä pitäen tämä ponnisti kaikki voimansa ja keinonsa huhutun kultamaan löytääkseen ja vallottaakseen. Pizarolla ei ollut varoja, mutta hän sai de Luque nimisen Panaman papin taipumaan tuumiinsa ja varoja antamaan, ja kolmanneksi mieheksi yhtyi liittoon Diego de Almagro, seikkailija, jonka aikaisemmista vaiheista ja sukujuuresta vähän tiedetään. Hän oli löytölapsi ja oli mieheksi vartuttuaan muiden mukana lähtenyt Uuteen maailmaan onneaan etsimään. Almagro oli toisen luontoinen mies kuin Pizarro, urhea hänkin, mutta lisäksi suora, juonien ja salakeinojen vihaaja, vaikka kiivastuneena usein raju ja väkivaltainen. Almagroa kiitettiin niin hyväksi kävelijäksikin, että hän taajassa aarniometsässä saavutti nopeimmankin intianin, vaikkapa tämä olisi ollut paljon edellä.

Pizarro varusti kolme pienenlaista alusta ja Almagro pestasi 112 miestä; Luque jäi Panamaan virkaansa hoitamaan ja toimittamaan retkikunnalle apua, mitä se milloinkin tarvitsi.

Birun rannikolla.

Pizarro lähti Panamasta 14 p. marrask. 1524, Almagron piti seurata perässä vähän myöhemmin. Retkikunta saapui kahdella laivallaan Birun rannalle, kärsittyään kuitenkin koko joukon vaurioita myrskyissä, sillä se oli. ilmastoa tuntematta, lähtenyt matkalle sadeaikana. Rannikko oli rämettä ja kasvoi taajaa metsää, niin kauas kuin silmä kantoi. Espanjalaiset koettivat kirves kädessä raivata tien aarniometsän kautta, jossa tihkui ainainen sade, jossa paitsi lukemattomia hyönteisiä ja matelijoita tuskin oli mitään elämää. Toisinaan oli kuljettava kivisiäkin maita, joilla jalkineet hajosivat ja jalat haavottuivat veriselle. Sotamiehet raskaissa panssareissaan ja vahvoissa varuspaidoissaan kärsivät kuumuudesta, niin että heikommat vaipuivat nääntyneinä taipaleelle ja heitä oli kannettava. Turhaan koetettiin päästä tämän aarniometsän kautta asuttuihin seutuihin; oli palattava takaisin laivoihin ja purjehdittava kauemmaksi etelään. Purjehdittiin ensinnä vähän matkaa rantaa seuraillen, sitten ulottiin vähän kauemmaksi merelle, mutta raivot myrskyt ukonilmoineen ja rankkoine sateineen pitelivät laivoja niin pahasti, että pelättiin niiden hajoavan. Alkoi olla puute vedestä ja muusta. Palattiin sen vuoksi takaisin rannikolle, mutta samoja rämeitä ja tiheikköjä kohdattiin jälleen, ravintoa ei ollut muuta kuin marjoja, asumuksia ei missään, kultatemppeleistä puhumattakaan. Sotamiehet alkoivat väkisin vaatia, että oli palattava Panamaan, mutta Pizarro sai heidät jäämään kauniilla lupauksillaan, kun lähetti yhden laivoista Panamaan ruokavaroja hakemaan. Jäljelle jääneet sen palaamista odottaessaan kärsivät kamalaa puutetta. He söivät maahan varisseita puolimätiä marjoja, joiden joukossa oli myrkyllisiäkin, simpukoita merenrannalta, palmujen karvaita nuppuja ja pahanmakuisia ruohoja. Myrkkymarjoja syöneitten ruumis pöhöttyi pahasti, toisia kuoli nälkään. Pizarro, joka tiesi yrityksensä menestyksen kokonaan riippuvan sotamiestensä uskollisuudesta, jakoi heidän kanssaan kaiken puutteen ja lievensi heidän kärsimyksiään, mikäli se oli mahdollista. Viikko toisensa jälkeen kului, eikä vain kuulunut palaavaksi Panamaan lähetettyä laivaa. Lopulta rohkeimpainkin mieli lannistui, kaksikymmentä miestä oli jo kuollut ja toiset olivat nääntymäisillään, mutta silloin löydettiin vihdoin metsästä pieni kylä, pelotettiin asukkaat pakoon ja anastettiin maissi ja kaakao, mitä siitä löydettiin. Kun asukkaat lopulta uskalsivat tulla takaisin, niin Pizarro heiltä sai kuulla vahvistusta huhuille, että etelässä oli rikas maa. Kahdentoista päivämatkan päässä muka asui vuorien takana mahtava hallitsija, jonka kimppuun oli juuri siihen aikaan käynyt toinen vielä mahtavampi. Vihdoin palasi, 47 päivän kuluttua, Panamaan lähetetty laiva; se oli matkalla saanut kokea yhtä suurta puutetta ja vaaroja, mutta oli hyvin asiansa toimittanut, ja voimakas ravinto pian sai eloon jääneet toipumaan. Mutta satamalle annettiin nimeksi Puerta de la Hambre — nälkäsatama.